Kevät oli tänä vuonna tavattoman varhainen ja kaunis. Aikaisin
soi leivon laulu ilmassa, aikaisin kuului kottaraisen vihellys
rantatammesta, aikaisin loi meri jääpeitteensä, ja koivumetsä sai
hiirenkorvat. Pian saapuivat ensimäiset kauppaveneet Suomen vesille. Ja
ihmettä, -- niiden mukana tuli Kulkija!
Siinä hän astuu jo Luonnonmaan lehtoja kohti Kultarantaa. Mikä ilo nyt
nousikaan koko saarella. Eivät ainoastaan nuoret rientäneet ensimäisenä
iltana Kultarantaan, vaan koko saari saapui, vanhat ja nuoret.
Harppu helkkyi ja pehmeämpänä kuin koskaan ennen kaikui Kulkijan
ääni. Miten ihania kuvia hän loihtikaan kuulijoitten silmien eteen:
Kuninkaantytär itkee tuossa kadonnutta sulhoaan. Älä itke, raukka,
älä! -- Tässä sankari tavottaa lemmittynsä kättä. Saako hän sen? Ei,
ei! Tuo häijy isäukko! On pimeä yö! Älä putoa, sankari, kiivetessäsi
linnanmuuria! Noin, jo ryösti lemmittynsä! -- Voi hirveätä, --
noita ryösti lapsen! Nuorukainen syöksyy jälkeen, saa noidan kiinni
kengänpaulasta ja pelastaa lapsen. -- Täällä äiti herättää kuollutta
poikaansa. No miksi ei se herää! Puuttuu jotakin. Jopa viimeinkin
heräsi! -- Ja oi, luostarin hiljaisessa kammiossa itkee ihana nunna
hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Jo kuivuvat kyyneleet, kun hän muistaa,
miten valkea Kristus kerran noutaa hänet morsiamenaan taivaan saleihin.
"Oletkin käynyt nyt etelän mailla, Helkky, koska taas laulat siitä
valkeasta", sanoi vanha Harto.
"Niin, siellä olen käynyt, kauempana etelässä kuin koskaan ennen.
Kauppiaitten mukana menin Hedebystä Flamin maalle. Sieltä jouduin
sitten Burgundiin, jossa olin jonkun aikaa. Talven vietin kuitenkin
Schwabinmaalla, sen valtijattaren mahtavassa linnassa, jossa kaikki
laulajat viihtyvät. Antakaas kun laulan laulun tuosta Schwabin ylväästä
valtijattaresta." Ja kulkija lauloi:
On uljaita kukkulat Schwabin,
Vaan uljain on kukkula tuo,
Miss' seisovi kivinen linna,
Ja tornit ne varjojaan luo.
Ja linnassa istuvi rouva,
Ken hälle nyt lohtua tois?
Sulosilmät nuo kyynelin kylpee,
Kuka kyyneleet pyyhkiä vois?
Ah, rouva hän maataan ja kättään
Ei antaa voi kellekään, ei.
On turhia sankarten retket, --
Rouvan lemmenkö tuuli jo vei?
Näes vihur-iltana kerran
Nuor' munkki jo linnahan saa,
Sen silmissä hehkuvi tuli,
Mi rouvahan koskettaa.
Mutt' munkki hän viipyy vain viikon,
Jo luostariin rientää hän pois.
Sen päivänpä päästä, ah, rouva
Ei munkkiaan unohtaa vois!
On uljaita kukkulat Schwabin,
Vaan uljain on kukkula tuo,
Miss' seisovi kivinen linna,
Ja tornit ne varjojaan luo.
Yön hetket vierivät. Harppu vaikenee. Kuuntelijat poistuvat. Impi yhä
istuu hiljaa. Hän ei huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. Etelän kuvat
ovat hänen edessään elävinä, voimakkaina. Niin, ja sydämessä, syvällä
siellä, soi uusi, ihmeellinen sävel. Ilonko sävel vai surun? Ah, kysy
sitä yön hämärältä tai aamuruskon hennolta hohteelta.