Kurkelan kuuluisille turkismarkkinoille Nousiaisiin oli tänä talvena
saapunut tavattomasti väkeä. Talvi oli erittäin suotuisa ja siksipä
täällä ei ollut ainoastaan koko Suomen heimo koolla, vaan oli tullut
paikalle paljon Kyrönmaan miehiä, joukottain jäämejä täysinäisine
turkisahkioineen, jopa miehiä Karjalasta ja Eestistä.
Eipä puuttunut ostajiakaan. Paitsi Suomen omia kauppiaita, oli täällä
ostajia Voionmaalta, Birkasta ja koko Svitjodista, olipa muutamia
aina Lejrestä ja Vikenistä asti. Ja kauppa kävi mainiosti. Tuota
pikaa myytiin turkispaljous, ja ihmiset alkoivat vähin erin lähteä
markkinoilta.
* * * * *
Talviaurinko loi valoaan yli lumisen lakeuden. Vartija Hallusvuoren
laella seurasi silmillään yksinäistä ajajaa Lemun selällä. "Minnekä
tuokin pyrkinee, virma on hevonen edessä", ajatteli vartija. --
"No, kääntyy tännepäin. Jo lähtee ylös Hirvijokea. Myöhästynyt
markkinamieskö siinä tulee? Nyt vasta, kun kaikki muut ovat jo
lähteneet Kurkelasta. Tänä aamuna viimeiset menivät tästä ohi. -- --
Jopa tunnenkin! Sehän on Kultarannan hevonen. -- Annas kun katson, ketä
on matkassa. -- Niin, vanha Harto ja Impi.
"-- -- Arvaankin minne ovat menossa. Kurkelassa on tänään Suomen
sankareitten käräjät, ovat menossa sinne. -- Kas kun Impikin on
lähtenyt. Varmaan on nyt tärkeitä asioita urhoilla, Hartohan se
tavallisesti vain Kultarannasta saapuu..."
Vartijan jatkaessa yksinäisiä mietteitään, vieri reki ohi Hallusvuoren
ja päätyi pian kosken kuohujen ympäröimälle Kurkelan niemelle.
Markkinapaikan vieressä oli pyhä uhrilehto ja kalmisto. Syksyllä
martaitten kuussa, silloin kun henget hurjimmin kiitivät halki ilmojen,
vietettiin täällä mahtava uhrijuhla, johon koko Suomen heimo saapui.
Vähitellen, aikain kuluessa oli tullut tavaksi, että myöskin näin
talvella toimitettiin pieni uhri, varsinkin, jos markkinoitten jälkeen
oli jäätävä yhteisistä asioista päättämään, kuten nyt.
Keskellä uhrilehtoa, pyhien puitten alla sijaitsi suuri uhripirtti, ja
sen vierellä kumpuili haltijoitten lähde yhtä kirkkaana talvipakkasessa
kuin kesähelteelläkin. Lehdon laidassa oli vanha kalmisto ja toisessa
laidassa uhriaitan vartijan Topon mahtava kartano, jonka maat
ulottuivat kauas ympärille. Tällaisia uhriaittoja oli muuallakin kuin
Nousiaisissa, mutta ne olivat tavattoman pieniä. Tämä Nousmaan aitta
teki poikkeuksen kaikista, sillä se oli hyvin suuri. Kas, sehän olikin
koko Suomen heimon yhteinen uhriaitta.
Kultarannan hevonen pysähtyi Topon pirtin eteen. Kun Impi astui
pirttiin, oli se aivan tyhjä, sillä kaikki olivat menneet pyhään
lehtoon. Impi lämmitteli kiukaan luona niin kauan, kuin Harto laitteli
hevosta suojaan ja nosti vero- ja uhriohrat sisälle. Sitten hekin
lähtivät lehtoon. Sinne he saapuivatkin parahiksi. Pyhän lehdon
rinteellä, uhriaitan vierellä paloi jo uhrituli. Valkoparta Väinävalta
kuljetti juuri Topon kanssa suurta pässiä kohti uhriaittaa. Varovasti
he aukaisivat aitan oven. Puitten alla seisovat sankarit pidättivät
melkein henkeään, sillä nyt he saivat nähdä iki-ihmeen: aitan perällä
häämötti mahtava jumalankuva, koko Suomen heimon palvoma suurhaltija,
jolle ei vertoja otavan alla. Kuvan muodosti suunnaton puunkanto,
jonka yläpää oli koverrettu ihmisen muotoiseksi. Mistä se oli tänne
uhriaittaan tullut, ei kukaan tiennyt. Siellä se oli ollut jo isien ja
isänisien aikana. Sinne se jäi lasten ja lastenlasten palvottavaksi.
Lattiassa kuvan edessä oli pyöreä reikä. Sen reunalla iski Väinävalta
pässin ja antoi veren vuotaa reiästä lattian alle. Kun veri oli valunut
loppuun, kantoivat Väinävalta ja Topo pässin varovasti ulos, jossa se
nyljettiin ja palotettiin. Sisälmykset tarkastettiin perinpohjin, sillä
niistä nähtiin tulevia tapauksia. Sitten ne pantiin tuohivakkaan, mutta
liha laskettiin pataan, joka jo kiehui uhrivalkealla. Sillä aikaa kun
liha kypsyi, lähti Väinävalta muutamien vanhimpien sankareitten kanssa
viemään sisälmysvakkaa uhriksi veden väelle. Vakavina he seisoivat
hetkisen Pyykosken kuohuja katsellen. Sitten Väinävalta luki uhriluvun
ja heitti vakkasen koskeen.
Kun he tulivat takaisin pyhään lehtoon, oli liha jo kypsynyt. Topo toi
tuokkosia. Väinävalta pani tuokkoset lihaa täyteen, ja Topo kuljetti
ne miehille, jotka seisoivat vähän edempänä pyhien kuusten alla. Mutta
sillä aikaa kun urhot söivät, keitti Topo lihaliemeen maukkaan puuron.
Uhriaterian päätyttyä siirryttiin suureen käräjäpirttiin. Sekin oli
koko Suomen heimon yhteistä omaisuutta. Täällä viettivät tavallisesti
ne markkinamiehet yönsä, jotka eivät sopineet Nousiaisten asukkaiden
pirtteihin, ja täällä pidettiin yhteiset neuvottelut silloin, kun ei
voitu taivasalla istua. Syksyllä martaitten kuussa, uhrijuhlien aikana
pidettiin aina suuret heimokäräjät, joihin jokainen Suomen mies otti
innolla osaa. Mutta näin talvella tulivat vain eriseutujen sankarit ja
kukin heistä kertoi sitten päätöksistä alueensa miehille.
Komea oli miesjoukko, joka nyt astui käräjätupaan. Eikä ihme, olivathan
he kaikki sankareita, joitten mainetöistä viestit vierivät yli merien.
Itse vanha Väinävalta, koko heimon johtaja, kuningas vertoja vailla,
asettui pirtin perälle pöydän taa. Urhot istuivat ympäri pirttiä
lavitsoille ja raheille. Kelpasi tätä joukkoa katsella! Turkin alta
näkyivät verkaiset kaatiot ja paita. Kullatut miekankahvat välkkyivät,
hopeasoljet hohtivat.
Impi oli Topon emännän kanssa asettunut lähelle kiuasta. Muita naisia
ei täällä ollutkaan. Pirtti oli jo melkein pimeä. Siksipä Topo sulki
akkunaluukun ja pani päreen pihtiin. -- -- --
Käräjät alkoivat. Ensin päätettiin parin sillan korjauksesta, sillan,
joita koko heimo käytti. Korjauskulut päätettiin maksaa vero-ohrista.
Sitten tultiin pää-asiaan. Väinävalta kertoi lyhyesti, miten syksyllä
viimeisten avovesien aikana kainulaiset olivat lähteneet sieltä kaukaa
Pimeydenmeren rantamilta vainoretkelle etelään. He olivat uskaltaneet
nousta tänne Suomenkin rannikolle. Ankaran lähdön he kyllä saivat,
mutta jo se, että uskalsivat yrittää, oli jotain, joka ehdottomasti
vaati kostoretkeä Kainuun. Näin puhui Väinävalta, ja nuorimmat
sankareista kalistelivat jo aseitaan kuin lähteäkseen. Mutta joku
koiranleuka ovinurkassa kuiskasi toverilleen: "Ukko Väinävalta muistaa
viime kesäisiä rukkasiaan, siksi hän nyt noin touhuaa retkeä Kainuun."
Kaikki olivat kuitenkin samaa mieltä siinä, että retki tehdään
tulevan kesän aikana, ja niin ryhtyi Väinävalta tiedustelemaan,
montako uiskoa kukin lähettäisi matkalle. Ensiksi nousi nuori, kaunis
Reko, Nousiaisten kuningas, ja ilmoitti varustavansa retkelle kolme
urhouiskoa. Samalla hän toi Väinävallalle kolme kapulaa, joihin oli
veistetty hänen oma merkkinsä. Tuskin oli Reko päässyt paikoilleen,
kun jo karski Mielivalta astui pöydän luo. Hänen silmänsä säkenöivät
kiukusta, sillä juuri hänen alueelleen olivat kainulaiset nousseet.
Siksipä lupasikin Mielivalta laittaa matkalle kaikki suuret uiskonsa,
viisi tai kuusi. Sitten siinä tulivat järjestään Väinävallan luo Saaren
sankari, Mynäjoen Virmas, Ahti, vanha Untamo, Kauko, kulkijakuningas,
Räntämäen Räimä, Halikon Sarvi ja kymmenet muut. Kukin antoi niin monta
kapulaa, kuinka monta uiskoa aikoi retkelle varustaa. Viimeiseksi
tuli Kultarannan Impin vuoro. Punastuen hän nousi ja tuntui olevan
kovin hämillään. Mutta äkkiä hän suoristi pitkän, kauniin vartalonsa
ja alotti pehmeällä äänellään: "En oikein tiedä, miten on Kultarannan
uiskojen laita. Kainulaiset eivät ennättäneet tehdä mitään vahinkoa
ja niin ankaran lähdön he saivat, etten luule heidän toisten tänne
yrittävän. Pitäisin sentähden parempana, että koko kostoretki
jätettäisiin. On heimon miehillä muutakin hommaa keväällä. Kaskimaat
odottavat raivaajia, lahdelmat kalastajia, kauppamatkat miehiä."
Monet vanhemmista miehistä myönsivät heti, että Impi puhui oikein.
Nuoriin miehiin taas vaikutti Impin kauneus ja pehmeä ääni niin
voimakkaasti, että heistä oli koko sotainto kuin poispyyhkäisty. Ja
Väinävallan suureksi ihmeeksi päätettiinkin nyt, että koko kostoretki
Kainuun jätetään tekemättä.
Mutta kulkijakuningas Kauko ajatteli itseksensä: "Kaksi kertaa olen
tehnyt turhan matkan Kultarantaan. Ja kuitenkin ensi kesänä nostaa
kosiopurteni vielä kerran purppurapurjeet ja laskee Kultarannan
valkamaan." -- -- Nousiaisten nuori Reko taas päätteli nurkassaan:
"Vielä tämän kuun puoliskon aikana valjastan orhini ja teen toisen
kosiomatkan Kultarantaan."
Pian Väinävallankin ihmettely vaihtui suureksi iloksi, sillä hän oli
pohjaltaan oikea rauhan mies. Ja kun oluthaarikka oli tehnyt muutaman
kierroksen, nosti Väinävalta polvilleen vanhan kanteleensa, tuon Suomen
iki-ilon ja alkoi hiljaa näppäillä. Kohta hänen soittonsa alkoi paisua.
Mahtavana kuin keväinen vuo vyöryi sävelvirta. Tuntui aivan kuin koko
pirtti olisi suurentunut ihanaksi säveltenmaaksi, jossa ei enää ollut
taisteluita, ei surua, ei kyyneleitä.
* * * * *
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun miehet viimein alkoivat ajatella
nukkumista. Impi lähti vartijan vaimon kanssa Topon pirttiin yöksi.
Peräkkäin he astuivat puitten välistä kiemurtelevaa polkua tuon lyhyen
matkan. Mutta kun Impi juuri oli tarttumaisillaan pirtin ovioksaan,
pysäytti Topon emäntä hänet äkkiä ja sanoi: "Kuuletkos, Impi, kummaa
kohinata tuolta kalmiston puolelta, henkien metsästä?"
"Kuulen kyllä."
"Niin, katsos lapseni, pyhässä uhriaitassa on nyt juhla, henkien juhla.
Uhriaterian jätteet pantiin pyhän aitan lattialle seinän viereen ja
keskelle nostettiin suuri oluthaarikka. Vainajat siellä nyt aterioivat.
Tuo on haltijoitten kohinata, tuo kumma kuiske metsässä. -- Mennään
pois pirttiin!" -- -- -- Nokisesta uksesta painuivat naiset pimeään
pirttiin, mutta haltijoitten havina täytti talvisen yön.
Nukkumaan eivät naiset kuitenkaan malttaneet mennä, oli niin paljon
puheltavaa. Topon emäntä oli Impin äitivainajan sisar ja siksi hän
tunsi melkein äidillistä hellyyttä Impiä kohtaan, varsinkin, kun eivät
haltijat olleet suoneet hänelle itselleen lasta. -- Päre oli jo aikoja
sammunut, hiilos tummunut, -- naiset yhä juttelivat. Ja kun Impi jo
oli lavitsalla, kumartui täti vielä hänen puoleensa sanoen: "Kyllä
sinun nyt jo sentään pitäisi ottaa isäntä Kultarantaan. Vaikeaksi
sinulle ajanmittaan käy. Vanha Harto ei ole enään moniaikainen, ja
kyllä tällaisiin tilaisuuksiin kuin tänään pitäisi miehen tulla
Kultarannasta. Mitä sanot meidän maan nuoresta Reosta? Komea hän on ja
oikea miesten mies. Hyvin hän on johtanut Nousmaan asiat siitä asti,
kun minun mieheni luopui johdosta. Uhriaitan vartijathan ne ennen aina
johtivat muutkin asiat, mutta ei Toposta ollut siihen. Hän ajattelee
vain haltijoita ja niitten palvonnassa vierivät häneltä päivät. Mutta
Reko johtaa mainiosti maata. Komea on hänen kartanonsa siellä Hirvijoen
suussa, ja hän se Hallusvuoren varustuksetkin pitää kunnossa. Ota pois
Reko! Parempaa miestä et löydä ilman alta. -- Onnellinen sinä, kun saat
itse valita, oi onnellinen!" -- -- --
Impin huomio kiintyi tädin viimeiseen, huokauksena lausuttuun
ajatukseen, ja kun hän muutenkin tahtoi kääntää keskustelun pois tästä
tädin mieliasiasta, virkkoi hän hiljaa: "Sinä, tätikulta, et kai saanut
itse valita?"
"En, Impi. Eikä sitä saanut sinun äitisikään. Olimme kuulun Saaren
tyttäriä ja kosijoita kulki paljon. Mutta minä -- niin -- olin
kiintynyt yhteen meidän omista miehistä, ja sinun äitisi rakasti
taas erästä kuljeksivaa laulajaa. Oi, kuinka syvästi hän rakastikaan
laulajaansa! -- Sitten tuli aika, jolloin meidän kummankin täytyi
lähteä miehelään. Isäni antoi sinun äitisi Kultarannan Luonnolle ja
minut hän möi tälle uhriaitan vartijalle, saamattomalle Topolle.
Itkimme monta kesäistä iltaa rantatuomen varjossa. Vihdoin tuli
lähtöpäivä. Minulle se oli helpompi, sillä olin kovempi ja vanhempi.
Mutta sinun äitisi oli niin hento ja heikko, -- laulajan sylistä hän
riistäytyi Luonnon purteen. Eikä hän kauan Kultarannassa kestänyt. Ah,
hän ei voinut elää ilman laulajan rakkautta. Hän kuihtui, kuoli pois
kuin hallan viemä kukkanen! -- Ja mitäpä on minunkaan elämäni ollut, --
kolkkoa, tyhjää, kovaa! Siitä asti kun pikkupoikani, tuon kiharapään,
kätkin kalmiston varjoon, en ole iloa tuntenut sydämeni alla. Silloin
kuivuivat kyynellähteetkin silmistäni. Elämä on niin kolkkoa, tyhjää,
tyhjää..."
Impi oli kuunnellut melkein henkeään pidättäen. Tämä kaikki oli
hänelle aivan uutta. Nyt hän kietoo kätensä tädin kaulaan ja hyväilee
häntä hellästi. -- Täti raukka ja äiti! Ah, miten paljon onkaan
elämän salattujen verhojen takana kärsimystä, kyyneleitä, sanatonta
sydäntuskaa!