Koko kevät-kesän oli Suomessa puhuttu Igorista ja hänen matkastaan.
Oli koetettu arvailla sinne ja tänne, miten tuo matka päättyisi.
Kultarannan Impi oli lisäksi kaikessa hiljaisuudessa varronnut Hirvoa
kotiin jo keväällä. Sillä hän ajatteli, että jos tieto hänen isänsä
kuolemasta kulkee kauppiaitten mukana Kiovaan, niin varmaan Hirvo
sitten heti rientää Suomeen takaisin. Näin ei kuitenkaan käynyt, Hirvo
ei tullut.
Mutta keskikesällä alkoi saapua kummia viestejä Kiovasta. Ensimäinen
viesti tiesi, että Igor oli perinpohjin voitettu. Toinen viesti kertoi
hänen surkeasta surmastaan. Kolmas viesti vihdoin toi tiedon, miten
Hirvo oli ihastunut Tsajhin ja paennut tämän kanssa Kiovasta.
Sekavin tuntein oli Impi kuullut nämät viestit. Mutta pian hän
tapansa mukaan pudisti ne päältään. "Ne ovat vain huhuja", puheli hän
itsekseen, "ja huhuihin ei ole koskaan luottamista. Aina liioitellaan,
jopa kerrotaan perättömiäkin. Monelle kosijalle olen tänä kesänä
antanut rukkaset, ei ihme, että he nyt levittelevät pahoja juttuja
Hirvosta, -- mistä tietänevätkin kohdistaa vihansa Hirvoon." -- -- --
Kesä oli vaihtunut syksyyn. Ja nyt sai Impikin kokea, ettei kaikki
ollut vain juorua. Eräänä iltana saapui Kultarantaan vieraita
matkamiehiä. He kertoivat olevansa ruhtinatar Olgan lähettämiä ja
etsivät erästä Hirvo-nimistä Suomen miestä. Mitään aavistamatta he
edelleen mainitsivat, kuinka ruhtinaantytär, ihana Tsaj, oli ollut
Hirvon rakastettu, ja kuinka he yhdessä olivat paenneet Kiovasta,
kun Olga oli matkoilla. Kuin tulessa ja ilmassa oli Olga lähettänyt
etsijöitä kaikille ilmoille; heidän osakseen tuli etsintä
Suomesta. -- -- --
Näennäisesti tyynin mielin oli Impi kuunnellut kertomusta. Mutta kun
hän oli saanut matkamiehille illallista ja tehnyt heille makuutilat,
poistui hän hiljaa pirtistä. Hän asteli läpi syksyisen lehdon kummulle
merenrannalle. Tummana lainehti ulappa hänen jalkainsa juuressa,
valittaen riipi vihuri puitten viimeisiä lehtiä. Impi istahti kivelle.
Kaksi kyyneltä vierähti hänen silmistään, nimetöntä, yksinäistä. -- Yö
kului. Laineet loiskuivat. Vihuri valitti. Impi yhä istui, istui.
Keskiyön aikana alkoi vihdoin tuuli tyyntyä. Pilvet poistuivat ja
täysikuu loi valoaan yli hiljaisen ulapan. -- Impi nousi, loi katseensa
merelle ja hänen kasvonsa säteilivät sisäistä kirkkautta. Nyt hän
sen tiesi! Niin, nyt! Hän ei ollut koskaan rakastanut Hirvoa, ei
koskaan! Jonkun verran hän oli pitänyt Hirvosta, tai oikeastaan hänen
kauneudestaan. Mutta sitä syvää sielun antautumista, sitä sanomatonta
hellyyttä, jota nainen vain kerran elämässään voi tuntea, -- niin sitä
ei Hirvo häneltä koskaan ollut saanut, ei koskaan. Ah, hän kantoi vielä
aarretta sielussaan, syvyyksissä rikkautta, jolle ei löydy nimeä. -- --
Oi elämä, elämä, miksi oletkaan kautta aikain säilyttänyt kalleinta
äärettäsi naissydämessä! -- -- --
Syksymmällä saapui Kultarantaan vielä yksi suruviesti. Kesämatkoilta
palaavat kauppiaat tiesivät kertoa, että Kulkija-Helkky ei saavu tänä
syksynä Suomeen. Hän oli lähtenyt Hedebystä kauppiaitten mukana etelän
maille. "Yhden ainoan illan hän viipyi viime syksynä ja nyt hän ei tule
ollenkaan", huokailivat Kultarannan naiset, ja Impinkin otsalle nousi
surunpilvi.