"Aion, otan veneen rannasta ja soudan sillä Karvetin puolelle. Hakekaa
se sitten sieltä!"
"Mutta, Helkky, ethän voi meitä näin jättää! Jää toki muutamaksi
päiväksi vielä!"
"En", vastasi Kulkija lyhyesti.
"Koko syksyisen ilon viet mukanasi. Sinulla ei ole sydäntä, Helkky, jos
nyt näin lähdet."
"Ehkäpä ei olekaan minulla sydäntä. Se onkin parasta kulkijalle.
Hyvästi!"
Ja Kulkija läksi. Mutta pirtin ovelle jäi Impi katsomaan ja hänen
silmistään vieri kyynelkarpalo toisensa jälkeen. No, se johtui kai vain
siitä, että häneen tänään kaikki koski.
Seuraavan päivän iltapuolella astui Helkky Joensuun suureen tupaan.
Illan tullen saapui tännekin paljon väkeä, ja Helkky lauloi kuten
Kultarannassa. Yksi laulu oli vain tullut lisää. Pehmeämmin ei lie
Kulkijan ääni konsana kaikunut, kuin laulaessa laulua neidosta, jolla
oli nuori sulhanen, vaan jonka isä pakotti vanhalle miehelle vaimoksi.
Kautta laulun kertaantuivat aina säkeet:
Itki neito, saaren tyttö,
Itki aamut, itki illat.
Oma on sulho sydämessä,
Ainokainen aatoksissa,
Isä vanhalle pakotti,
Ikämiehelle iloksi.
Siksi itki itkettyään,
Suri sydänsulhoansa,
Neito nuori norjavarsi
Ihanaisin ilman alla.
Monen silmissä oli kyyneleitä, kun Helkky laulunsa lopetti. Sarvi
tuijotti synkkänä tuleen.
* * * * *
Aamu oli sangen kaunis. Helkky otti harppunsa ja meni pihalle pyhän
pihlajan alle. Pihlajan viimeiset kultalehdet putoilivat hiljaa maahan.
Mutta Kulkija ei sitä huomaa, sillä hän laulaa taas lauluaan neidosta,
jonka täytyi lähteä vanhalle vaimoksi.
Kun hän oli lopettanut, tuli Sarvi hänen luokseen ja kysyi hiljaa:
"Kuka on tuo neito?"
"Kultarannan Impi," vastasi Helkky jurosti, otti harppunsa ja huilunsa
ja lähti taas kiertämään maailman rantaa.
Mutta seuraavana päivänä Sarvi nousi hevosensa selkään. Vanha
ratsastuspolku kulki kierrellen ikimetsien läpi. Hevonen kulki ohjat
höllänä, Sarvi mietti, mietti käsi povella. Hämärä yllätti ennen
aikojaan, ja Sarvi yöpyi Räntämäelle. Siitä hän seuraavana aamuna
ratsasti Karvettiin. Tänne hän jätti hevosensa, kulki jalan rannalle ja
souti siitä salmen poikki Kultarantaan. Luonto tuli hyvin iloiseksi,
kun aivan odottamatta sai Sarven vieraakseen. Impi vain värisi
kauhusta. Jokohan se Sarvi nyt hänet ottaa?
Mutta illan tullen sattuivat Sarvi ja Luonto jäämään kahden pirttiin ja
silloin virkkoi Sarvi: "Poikani on vielä niin nuori ja tyttäreni aivan
lapsi, olen sentähden päättänyt, että jätän koko naimispuuhani. Olen
jo liian vanhakin Impille. Ottakoon hän jonkun nuoremman. Ovat myöskin
ne Joensuun seudut käyneet minulle rakkaiksi. Elelen siellä lapsineni,
kuten elellyt olen. Sinne pyhään lehtoon minut viimein kätkeköötkin."