Oli sydäntalvi. Pakkanen paukutteli kelohonkia, ja lumi natisi suksien
alla. Yksinäinen hiihtäjä kiirehti läpi metsän kohti merenrantaa.
Sitten suoraan yli salmen ja siinä hän jo astui Kultarannan pirttiin.
"Kas Riukua! No kerran sinäkin joudut tänne asti", sanoi Impi iloisesti.
"Niinpä niin, mutta ei ole minulla hauskoja uutisia kerrottavana",
vastasi Riuku.
Impi tuli totiseksi: "Mitä sitten on tapahtunut? Onko vainolainen
liikkeellä?"
"Ei, ei toki. Mutta Tuurin äiti on kovasti sairaana. Hän tuntee
loppunsa lähestyvän ja pyytää sinua tai isääsi heti tulemaan luokseen.
Tuuri itse ei uskaltanut lähteä äitinsä luota tänne asti, siksi lähdin
minä."
"Isä on miehien kanssa metsästämässä ja tulee vasta illalla kotiin,
mutta minä kyllä voin lähteä heti."
"Sinua oli Tuurin äiti enemmän kaivannutkin, kiirehdi vaan, sillä päivä
on painumassa lännen rannalle."
Impi työnsi konttiinsa kaikkea hyvää sairaalle tulijaisiksi. Sitten
hän pukeutui lämpimään turkkiin. Riuku oli asettanut sukset valmiiksi
pirtin uksen eteen.
Äänetönnä he hiihtivät peräkkäin läpi huurteisen metsän. Kun he
pääsivät Riu'un kotiin, oli jo tullut ilta. Riuku olisi tahtonut lähteä
loppumatkaksi saattamaan, mutta kun Impi oikein pyytämällä pyysi, jäi
Riuku kotiinsa, ja Impi sai hiihtää yksin. Ah, miten äärettömästi hän
rakastikaan tätä saloseudun hiljaisuutta! Tähdet valaisivat tietä.
Salaperäinen humina täytti ilman. Kaskimaan ylitse juoksi kettu, vai
susiko tuo oli. Yö saapui. Impi astui hiljaa Tuurin pirttiin.
"Olipa hyvä, että tulit", sanoi Tuuri. "Äiti on jo monasti kaivaten
kysynyt sinua. Hän on hyvin heikko."
Impi lämmitteli ensin kiukaan luona ja meni sitten lavitsan ääreen.
Sairas nosti laihaa kättänsä ja sanoi: "Istu, Impi-lapsi! Ennätit
sentään. Kumarru lähelleni, en jaksa puhua kovaa."
Impi istui lavitsan laidalle ja kyynelvuo kostutti hänen poskiaan, kun
hän päreen valossa näki sairaan laihtuneen muodon. Sitten hän kumartui
kuuntelemaan, ja sairas kertoi: "Impi-lapsi, isäsi rakasti minua
kerran, vaan en huolinut hänestä. Otin ennemmin köyhän metsästäjän.
Sain itse valita, vanhempani olivat kuolleet Isäsi oli nuorena hyvä
ja lempeä, mutta siitä asti, kun hänet hylkäsin, on hän ollut jäykkä
ja kova. Säälin isääsi,--ole hänelle hyvä! Itsekin olen ollut paha
pojalleni, vaikka Tuuri on parhain mies otavan alla, niin isävainaansa
näköinen. -- -- --
"Tuuri on kauan rakastanut yhtä teidän orjanaisista, vaan en ole
huolinut orjatarta miniäkseni. -- Vasta nyt maatessani, kun jo tunnen
Kalman saapuvan, huomaan, kuinka hupsu olen ollut. Mitä merkitsee suku,
rikkaus, -- ei mitään! Sydämen hyvyys yksin on tärkeätä,-- -- hyvyys,
hyvyys. -- Impi-lapsi, toimita niin, että Tuuri saa teiltä omansa,
vaikk'ei hänellä olisikaan täysiä lunnaita."
"Hän saa varmasti omansa, äiti! Mutta ketä meidän naisista Tuuri
rakastaa?" sanoi Impi kuiskaten.
"Syys-Ruskoa. -- Sinä olet niin hyvä, Impi-lapsi. -- -- Tuuri on hyvä,
-- liian hyvä. -- -- Oi inehmon lapset, rakastakaa, rakastakaa! -- --
Olkaa hyviä, -- hyviä, -- -- ikuisesti hyviä!" -- -- --
Sairaan rinta kohosi raskaasti muutaman kerran. Sitten kaikki oli
lopussa.
Tuuri vaipui polvilleen lavitsan ääreen, otti äitinsä kylmän käden ja
itki kuin lapsi. Impi tahtoisi lohduttaa, mutta ei löydä sanoja, --
omaakin sydäntä kouristi, särki. Tuuri yhä itki, itki. Vihdoin Impi
meni luo ja alkoi hiljaa silittää hänen pörröistä päätään. Ihmeellistä,
Tuuri tyyntyi, kyynelvuo tyrehtyi. -- -- --
Aamun sarastaessa lähti Impi kotiinsa, mutta Tuuria hän ei mitenkään
saanut mukaansa, sillä tämä tahtoi jäädä äitinsä luo siksi, kunnes
hänet oli saatettu pyhään lehtoon.
Impin astuessa kotipirttiin, istui vanha Luonto hiipuvan hiiloksen
ääressä. Hän oli hyvin kalpea, vaikk'ei Impi sitä pirtin hämärässä heti
huomannut.
"Onko Tuurin äiti hyvinkin sairas?" kysyi Luonto hätäisesti.
"Ei -- ei enään. Hän muutti viime yönä jo Kalman kartanoon."
"Mitä! Kuollutko?"
"Niin, kuollut!"
Impi näki, että isä ensin molemmin käsin painoi sydäntään ja horjahti
sitten hervotonna taaksepäin. "Isä, isäkulta", sai Impi sanotuksi ja
riensi luo. Kohta olivat siinä muutkin ja Luonto nostettiin lavitsalle.
"Hän on kuollut", kuiskailivat naiset, ja siltä todella näyttikin.
Mutta sydän löi vielä heikosti, ja hetken päästä aukaisi hän silmänsä,
sanoi: "Miehet, totelkaa Impiä! Hän jää nyt Kultarannan isännäksi.
Ja Impi, ota omaksesi kenet tahdot!--Oi inehmon lapset, rakastakaa,
rakastakaa! -- -- Olkaa hyviä,--ikuisesti hyviä -- hyviä!" -- -- --
Impi pelästyi kovasti. Nuo sanat lausui Tuurin äiti yöllä viimeiseksi!
Ja voi! Isän rintakin kohoili samalla tavalla. Sitten hiljeni kaikki,
-- Luonto oli lähtenyt manan maille. -- -- --
Impin sydämessä kaikki turtui, tyrehtyi. Ei kyynelkään pudonnut
silmästä, tokko hän enään tunsikaan mitään. Saman silmän avannan kahden
kuolevan ääressä, kahden rakkaan. Oi, ihmiset, henget, onko tämä totta
vai unta, totta vai unta?
-- Totta, ikuisesti totta! -- -- --
Vasta illan tullen alkoi Impin ajatuskyky palautua ja hän ymmärsi,
että hänen nyt oli otettava asiain johto käsiinsä. Ensi työkseen
hän lähetti kaksi vankkaa miestä Tuurin luo. Näiden tuli viedä
kuolonsanoma sekä pyytää, että Tuuri toisi äitinsä ruumiin Kultarannan
vanhaan kalmistoon. Miesten piti häntä tuomisessa auttaa. -- Näin
toimi Impi, mutta sydämessä asui yhä turtumus, kangistunut turtumus,
kyynelhelmikään ei vierähtänyt hänen silmästään.
* * * * *
Aurinko kallistui kohti lännen rantaa. Vanhassa kalmistossa pyhien
kuusten alla oli vastakaivettu, matala hauta. Haudan reunalla oli
vankka vene, jonka toisessa päässä lepäsi vanha Luonto, toisessa Tuurin
äiti. Molemmat olivat juhlavaatteissaan, Luonto lisäksi täysissä
aseissa: miekka ja tappara vyöllä, keihäs kädessä, jousi ja kilpi
vieressä. Tuurin äidin rinnoilla loisti hopeaketju ja solkia, vyöllä
riippui avaimia ja tulukset, kädessä oli rannerengas. Kaikenlaisia
talouskaluja oli hänen ympärillään veneessä.
Kaikki Kultarannan alueen asukkaat ja läheiset naapurit mantereelta
seisoivat ympärillä pyhien kuusten alla ja katselivat, kuinka Harto,
Kultarannan vanhin mies, asetteli yhä lisää esineitä. Nyt hän panee
kuolaimet, päitset, -- niin, kaikki hevosen varustukset ja puhelee
hiljaa: "Jos Kalman orhilla tahdot ratsastaa jumalten taloon, niin
tässä on varustukset valmiina. -- Mutta jos käyden kuljet, niin
panen tässä paikkaa, jotta voit korjata rikkiastumasi jalkineet." --
Nyt nostaa Harto veneeseen airot, sanoo: "Ehkäpä sentään tyydytkin
soutelemaan tällä veneellä Manalan mustalla virralla. Tässä on airot."
-- Nyt asettaa Harto kummankin vainajan vierelle rahaa ja höpisee:
"Kenties lähdet veneinesi pitkille kaupparetkille ja tarvitset
rahaa, -- tuosta sitä saat. Voitpa poiketa matkallasi oluttupaankin
ja sammuttaa janosi." -- Vielä pani Harto runsaasti kaikenlaisia
ruokatarpeita kummankin vierelle evääksi pitkää Manalan matkaa varten.
Vihdoinkin kaikki oli valmiina, ja miehet nostivat veneen varovasti
hautaan. Sitten he levittivät veneen yli suuria tuohia ja nahkoja
sekä loivat haudan umpeen. Miesten vierittäessä suuria kiviä
haudalle, alottivat naiset itkuvirren. -- Kohta siinä jo syötiin
höyryävää hernekeittoa tuokkosista; mutta itkuvirren sävel kaikui yhä
yksitoikkoisena, alakuloisena, ja ihmiset tunsivat seisovansa kalman
kynnyksellä, salaperäisen käsittämättömän edessä.
Päivä oli jo painunut metsän taa, ja hämärä hiipi yli talvisen
hangen, kun ihmiset hiljaa poistuivat kalmistosta. Impi jäi melkein
huomaamattaan paikalleen. Siinä hän seisoi pyhän kuusen alla yksin,
yksin. Nyt vasta jätti jäykistävä turtumus hänet ja hän itki, -- oi,
hän aivan vaikeroi tuskasta. Isä, isäkulta! Ja hän muisti vain ne
kerrat, jolloin isä oli ollut hänelle hyvä, sanomattoman hyvä. Oi,
ja niitä kertoja oli paljon, -- isä oli aina hyvä, mutta hän, Impi,
miten paljon parempi hänen olisi pitänyt olla. Ja hän oli niin yksin,
ei ollut enään isää turvana! Isä raukka, hän oli paljon kärsinyt! Nyt
vasta hän osaisi olla isälle oikein hyvä, -- nyt kun isää ei enään
ollut.
Vihdoinkin Impi lähti täältä henkien paikasta, jossa moni ei olisi
ollut yksin. Mutta Impi ei pelännyt, hän tiesi, etteivät henget hänelle
tee pahaa. Kalmiston laidassa hän pysähtyi pyyhkimään kyyneleitään.
Tähdet tuikkivat ylhäällä, ja kalmiston kuuset alhaalla virittivät
hiljaisen, surunvoittoisen hautauslaulun:
Oi, inehmonlapset, rakastakaa, rakastakaa!
Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!
Vain rakkaus elää ja hyvyys ei kuole
Kuusien alla, kuusien alla.