Seuraavana aamuna istui Impi kiukaan luona ja kohenteli tulta. Pirtti
oli jo niin lämminnyt, että ala-osa oli savusta vapaana, mutta
räppänän ympärillä leijaili sakea savupilvi. Naiset olivat menneet
aamuaskareille ja miehet lähteneet töihinsä. Ainoastaan mummo oli
jäänyt nukkumaan, ja nukkuvan näytti vielä Kulkijakin lavitsallaan.
Impi katseli hiilosta ja eli uudestaan eilisen illan. Kauniimmin ei
Kulkija ollut koskaan laulanut. Oli aivan kuin olisi ollut toisessa
maailmassa, lämpimässä, ihanassa. On se kulkija ihmeellinen, niin
ei laula kukaan muu. Hän saa harppunsakin aivan itkemään. Kulkijan
kärsimyksiäkö se itkee? Olisipa vain Hirvokin ollut kuuntelemassa.
He olisivat istuneet yhdessä pirtin hämärässä, ja Hirvo olisi hiljaa
ottanut hänen kätensä. -- -- --
Isä astuu pirttiin. Hän istahtaa Impin viereen ja sanoo: "Tiedätkös,
tyttöseni, että pian saadaan Kultarantaan uusi isäntä."
Impi loi pelästyneen katseensa isään, mutta ei sanonut mitään,
ja Luonto jatkoi: "Jo Koroisten markkinoitten aikana pyysi Sarvi
Karjalainen sinua vaimokseen ja lupasinkin sinut mielihyvällä, sillä
kunnollisempaa miestä ei ole Suomen mailla. Jo tänä talvena vietetään
häät. Iloitse tyttären onnestasi!"
Mutta Impi purskahti katkeraan itkuun.
"Mitä vetistelet, tyttö! No, sehän on naisten tapa. Eikö Sarvi
mielestäsi ole kyllin hyvä sinulle, niin kuulun Kultarannan tytär kuin
oletkin?"
"Oi, isä, hän on niin vanha ja minä pelkään häntä. Säästä minua vuosi
vielä!"
"Vuosi vielä! Etkö ole itkullasi jo kyllin kauan säästynyt! Kuinka
monta kosijaa enkö ole antanut sentakia lähteä! Mutta tiedä, nyt ei
enään itkusi auta! Olen luvannut sinut Sarvelle, ja hän sinut saa,
milloin tahtoo!"
"Mutta isäkulta, en pidä Sarvesta, pelkään häntä. Anna armoa edes
kevääseen!"
"Ei päivääkään! Sarvi sinut ottakoon milloin tahtoo. Kaksikolmatta
talvea olet jo nähnyt. Missä muualla on neito koskaan saanut olla niin
kauan kotonaan! Laita vain kaikki kuntoon, Sarvi voi tulla minä päivänä
hyvänsä! Ja pois tuo vetistely! Iloita sinun pitäisi!"
Tuimana lähti Luonto pirtistä, mutta Impi jäi itkemään hiiloksen
luo. Hän tiesi, että minkä isä oli päättänyt, sitä ei muuksi voinut
muuttaa. Sydän oli särkyä, kun hän ajatteli tuota vanhaa Sarvea pitkine
partoineen. Ja Hirvo...
Mutta Kulkija lavitsallaan ei ollutkaan nukkunut. Hän oli kuullut joka
ikisen sanan. Ja kun aurinko oli noussut metsän takaa, otti Helkky
harppunsa ja huilunsa ja teki lähtöä.