Hämärtyi jo syksyinen ilta, kun Sarvi ja vanha Luonto astelivat
peräkkäin ylös Kärsämäen rinnettä. Polku kulki sellaisen tiheikön läpi,
että oksat aivan pieksivät kasvoja. Vihdoinkin loppui ylämaa ja Sarvi
virkkoi: "Asuuko se tietäjä kaukanakin?"
"Kyllä, hyvän matkan päässä. Mutta ennen puoltayötä siellä jo olemme."
"Sinä uskot siis varmasti tietäjään, Luonto?"
"Niin uskon. Milloinkaan en ole häneltä huonoa neuvoa saanut. Se vaan
voi sattua, ettei tuo Musta-Peuko sano mitään, ja silloin saa kauniisti
palata kotiinsa, muu ei auta. Mutta jos niinkin kävisi, niin en
sittenkään lähde Igorin mukana. En tiedä, miksi en oikein luota häneen.
Hän kerskui niin paljon ja ajatteles, aikoi Kulkijan viedä väkisin,
Kulkijan, jonka päästä ei kukaan täällä katkaisisi hiuskarvaakaan."
"Samaa ajattelen minäkin, etten lähde. Muistan nuoruuteni aikoja
Karjalassa, jolloin vanha Osma varotti turhista retkistä."
"Miten kummassa jouduitkaan sieltä Karjalasta tänne Suomeen?"
"Niin, se oli silloin nuoruuden hullutusten aikana. Tapasin täällä
Suomen markkinoilla ihmeen ihanan Joensuun tyttären, enkä saanut rauhaa
ennen, kun voitin hänet omakseni. Ja niin tulin Joensuun isännäksi ja
Suomen mieheksi. Sangen onnellisia olivatkin ne viisitoista vuotta,
jotka yhdessä elimme. Nyt on juuri kolme vuotta siitä, kun vaimoni niin
odottamatta kuoli. -- Kuules Luonto -- tuota -- olet kai huomannut,
miten usein olen tänä vuonna vieraillut Kultarannassa. Niin, näes,
sinun kuuluisa Impisi minut sinne on vetänyt. Mitä sanot, antaisitko
hänet minulle vaimoksi? Olenhan kyllä parikymmentä talvea vanhempi
Impiä, mutta mitäs tuosta, vielä olen terve ja voimakas."
Luonto pysähtyi hämmästyneenä: "Mitä sanotkaan, Sarvi! Etkö muista,
että olen aina luvannut tyttäreni sellaiselle, joka asettuu
Kultarantaan ja ottaa koko saareni, minulla kun ei ole poikaa. Mutta
sinullahan on itselläsi komeat pirtit ja laajat alueet, viet emännän
kotiisi. Ei Sarvi, sinä et sovi, niin kunnon mies kuin oletkin."
"Ehkäpä kylläkin sovellun. Poikani tulee kohta mieheksi ja ajattelen,
että hän saakoon Joensuun alueet, koska ne kerran olivat hänen äitinsä
omia. Minä tulisin sitten Kultarannan isännäksi."
"Kas Sarvi, ei sinua suotta sanota viisaaksi! Sepä mainiota! Sinulle
annan tyttäreni, annan ilman lunnaita. Parempaa miestä ei ole näillä
ilmoilla! Mikset ole ennemmin kertonut aikeistasi?"
"Olen pelännyt, että Impi vastustaisi. Mielihyvällä ei hän vaimokseni
tule."
"Pyh! Kaikkea puhutkin, vaikka olet jo parrakas mies. Mitä merkitsee
naisen tahto -- ei yhtään mitään! Tuossa on kourani, ja Impi on sinun."
"Kertovat, että Impi pitäisi Hirvosta."
"Niin no, kukapa naisväestä ei olisi ihastunut Hirvoon. Onko kauniimpaa
miestä Suomessa nähty! Mutta mitäs hänellä sitten muuta onkaan!
Olisipa edes sankarin poika, mutta köyhän kalamiehen poika. Ei, Hirvo
ei uskalla edes katsettaan kohottaa tytärtäni kohti. Ja sitäpaitsi,
näithän, että hän meni Igorin mieheksi, on siis poissa koko talven ja
seuraavan kesän, jos koskaan palaa. Impi on sinun, saat tulla koska
haluat."
Sarvi oli tavattoman iloinen. Se vain vähän pisti, että jos ei Impi
tahdokaan.
Jutellessa olivat miehet tulleet suuren suon rantaan. Nyt alkoi hidas
kulku. Polku kierteli kuivimpia kohtia ja milloin tuli oikein vetelä,
oli siihen kaadettu puita, joita myöten kuljettiin. Kaukana vilahti
valkea ja edellä kulkeva Luonto kuiskasi: "Kotona on Musta-Peuko."
Vihdoin he saapuivat suosaaren rantaan, ja Luonto virkkoi taas: "Nyt
olemme tietäjän saarella."
Vaan mitä! Tiheiköstä kuului rytyä ja yht'äkkiä karhu seisoi heidän
edessään takajaloillaan ja sen etukäpälät olivat uhkaavassa asennossa.
Karhun kummallekin puolelle ilmestyi susi. Ne näyttivät rumasti
irvistellen hampaitaan. Sarvea värisytti. Mutta ennenkuin hän ennätti
mitään sanoa, huusi Luonto: "Tietäjä suuri, täällä on ystäväsi Luonto,
huuda vahtisi pois!"
"Et ole yksin", kuului kolkko ääni kuin maan alta.
"En. Mukanani on Sarvi Karjalainen, mutta hän on kunnon mies ja tuleva
vävyni. Laske meidät luoksesi!"
Kuului pari hiljaista vihellystä ja silmänräpäyksessä katosivat sudet
ja karhu.
Yö oli hämärä ja Sarvesta tuntui kuin hän olisi tullut henkien maahan,
haltijoitten ikuisille asunnoille. Tummana kiertyi suo pienen saaren
ympäri. Ehkäpä se olikin Manalan musta virta ja tietäjä tuolla Kalman
ukko, kolmisormi. Mutta ei, kyllä hän vielä sentään oli elävitten
mailla, kuten Luontokin tuossa edellä. Miekka on tallella ja kova maa
jalkojen alla -- vielä.
Kavuttiin jyrkkää polkua ylöspäin ja nyt laskeuduttiin taas alas läpi
louhikon. Ja voi ihmettä! Yhtäkkiä on heidän edessään nuotio ja sen
äärellä istuu tietäjä. Kolmella puolella kohoavat hirveät, mustat
kallionlohkareet, jotka näyttävät ulottuvan aina pilviin asti. Neljäs
puoli on vapaana ja siinä seisoo Luonto ystävineen.
Tietäjä nousee seisomaan. Sarvi säpsähtää, sillä istuallaan näytti
tietäjä mieheltä, mutta seisomaan noustuaan ulottui hän tuskin
tavallista miestä vyötäisille asti. Tietäjän jalat olivat näet
naurettavan lyhyet, kuin sylilapsen. Mutta paksu oli tietäjä ja
pikimusta parta ulottui maahan asti. Ja Sarvi mietti itsekseen:
"Ei ihme, jos tietäjä on saanut nimet Musta ja Peukalo, ne hänelle
todentotta sopivat. Tuo karvainen, koivekas puku vain näyttää niin
hassulta, taitaa olla tuohiakin välissä."
"Istukaa, tuoss' on kivet", sanoi tietäjä, ja miehet istuivat nuotion
luo. Mutta taaskin Sarvi kummeksi, sillä susi juoksi metsästä ja
heittäytyi tietäjän jalkoihin, karhu pani päänsä hänen polvilleen, ja
kallioitten välistä katseli hirvi suurin silmin vieraita.
Luonto oli kaikkiin noihin tottunut ja kävi sen tähden kummeksimatta
asiaansa: "Mitä sanot, tietäjä, lähdemmekö Igor Rurikinpojan kanssa
sotaretkelle Miklagårdia vastaan? Miten tuo retki päättyy?"
Tietäjä sulki silmänsä ja huojutteli hiljaa ruumistaan. Sitten hän
nousi, otti tuohukseen valkeata ja tassutteli lyhyillä jaloilla
luolaansa. Kun hän väistyi uksiaukosta, näkyi koko luola. Ja voi!
Kivien kolossa ja seinien syvennyksissä näkyi ihmisten ja eläinten
pääkalloja sekä kaikenlaisia kummallisia esineitä: sarvipäitä,
pyöreitä, kulmikkaita, kultaisia. Tietäjää ei näkynyt, hän koputteli
sivulla jotain onttoa puuta, siltä ainakin tuntui kumahduksista. Kohta
hän kuitenkin tuli takaisin ja alkoi taas silmät ummessa huojutella
ruumistaan. Vihdoin hän mumisi kuin itsekseen; "Igor Rurikinpoika,
huonosti sulle kävi kolme kesää sitten. Juomakuppina kallosi kiertää,
juomakuppina kallosi kiertää, juomakuppina kallosi kiertää..."
Muuta ei tietäjä sano. Luonto viittaa Sarvelle, ja he poistuivat
hiljaa. Kerran katsahti Sarvi taakseen. Tietäjä yhä huojutteli. Hirvi
nuoli hänen hartioitaan, ja karhun pää oli polvilla.
"Emme lähde Igorin mukana", kuiskasi Luonto louhikkoa alas laskeutuessa.
"Emme", vastasi Sarvi.
Jo pääsivät viimeinkin suolle, ja Sarvesta tuntui kuin olisi hän
palanut haltijoitten maasta.