Voi sitä ihmispaljoutta, joka saapui, jo ensimäisenä päivänä Koroisiin!
Yhä komeampia lohikäärmelaivoja, yhä loistavampia sankarijoukkoja.
Taisivat kaikki kauppiaatkin tulla jo täksi päiväksi. Ainakin oli
koko Aurajoen suulahti täynnä Koroisiin pyrkiviä kauppalaivoja.
Vaan tuossapa tuli tuimasti uisko, jonka komeudella ei vertaa:
purppurapurjeet hohtivat ja kultainen lohikäärmeenkita oli ammollaan
kuin nielläkseen kaikki vastustajat. Uisko laski rantaan ja maihin
hyppäsi ensimäisenä tummaparta Igor Rurikinpoika, Gårdariken ruhtinas.
Hänen turkisviittansa oli levällään ja sen alta näkyi silkkipaita,
kultakirjainen, loistava vyö ja komea miekka. Moni päällikkö riensi
vastaan. Siinä tervehdittiin, juteltiin.
Kohta kuitenkin rientää Igor seurueineen käräjäkentälle, nousee kivelle
ja alkaa kuuluvalla äänellä puhua noille sadoille sankareille, jotka
täyttivät käräjäkentän: "Olen Gårdariken ruhtinas Igor Rurikinpoika.
Isäni tunsitte kaikki, hänhän lähti täältä satojen saarien maasta
itään uutta seutua hallitsemaan. Ja äärettömän suuri ja rikas on tuo
hallitsemani maa. Näkisittepä vain sen verojen määrän, jonka vuosittain
saan: hunajata, vahaa, orjia loppumattomiin! Ja se tavara menee hyvin
kaupaksi Miklagårdissa, tuossa suuressa kartanossa, jonne kaikki katoo
kuin pisara mereen. Niin, Miklagård voi ostaa vaikka koko pohjolan
tuotteet ja maksaa hyvin, Miklagårdin rikkaudella ei ole määrää. Mutta
kas, sen keisarit ovat itsepäisiä, eivät tahdo antaa pohjanmiehille
niitä kauppaetuja, jotka heille vanhastaan kuuluvat. Siksi täytyy
keisaria pakottaa siihen. Miklagårdia vastaan on tehtävä sotaretki ja
hankittava kauppaedut sellaiset, ettei niille vertaa. Sellaisen retken
teki kasvatusisäni Oleg. Kaikkihan olette kuulleet tuosta mainiosta
matkasta, kun hän panetti pyörät pursien alle, nostatti purjeet ja
laski halki kenttien Miklagårdin muurien edustalle. Ja mitkä rikkaudet
ja edut hän sieltä saikaan! -- Nyt on syksy, ja ensi keväänä, kun
Dnjeprin koskissa vesi korkeimmillaan kuohuu, laskee Igor Rurikinpoika
kohti Miklagårdia. Kuka tahtoo seurata minua tälle matkalle? Hyvän
maksan palkan, ja kaksikolmannesta saa kukin pitää voittamistaan
rikkauksista. -- Nyt syksyllä on jo tultava luokseni, keväällä ette
ennätä, sillä niin aikaseen lähdetään Kiovasta. Tullessani poikkesin
Osmalassa, ja osa Karjalan miehiäkin lähtee mukaan."
"Elikö vanha Osma vielä?" kysyi joku miesjoukosta.
"Elipä kyllä, mutta ihan valkoparta hän oli ja hirveän vanha hän
kai onkin, mutta kahta kieltä hän puhui yhtä hyvin kuin te täällä
rannikolla. Eipä ole ukko unohtanut, mitä nuorena oppi Hålagalannissa."
"No, minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Mutta ei kai Osma
ollut myötämielinen matkallesi, hänhän aina vastusti tällaisia
retkiä. Muistan sen hyvin niiltä ajoilta, kun vielä olin isäni luona
Karjalassa, ennenkuin tulin tänne Suomeen." Näin puhui Sarvi, Halikon
sankari.
"Ei niin Osma luvannut apua, mutta Pelkosen ja Äyrämön miehiä lähtee
retkelle. Odottavat valmiina paluutani. Totta kai nyt täältäkin saan
urhoja mukaani."
"Totta kai, totta kai", kuului joka puolelta ja miehiä alkoi tulla
Igorin luo. Siinä kaksi nuorukaista tunkihe tuimasti muita ja
pääsivätkin ensimäisiksi perille.
"Me tulemme miehinemme kanssasi", sanoi toinen nuorukainen ylpeästi.
"Vai on noilla poikasilla jo omia miehiä ja siis jo omat purretkin",
puheli Igor. "Ketä olette?"
"Jos vielä kerrankin sanot kuningas Eerik Verikirveen poikia
poikasiksi, niin saat tuntea miekkani pureman."
"Aha, sen jo kuulee, että olette Norjan Eerikin poikia. Hurjasti
tappeli isänne läntisen meren rantamilla, vaikka olikin menettänyt
Norjan. Urhoollisia poikia! Hyvä, hyvä! Elääkö äitinne Gunhild vielä?"
"Elääpä kyllä, ja hänen luoksensa jäivät nuorimmat veljemme."
Jo saapuu toisia, piti keskeyttää juttelu. Siinä tuli Björn Svitjodista
ja toi terveiset kuninkaaltaan, joka ei joutunut niin pitkälle
matkalle. Mutta hänpä, Björn, oli vapaa lähtemään, palkasta vain vielä
tiedusti. No, riittävä tuo oli, ja Björn antoi Igorille puukapulan,
johon oli veistänyt omat merkkinsä, vakuudeksi, että hän nyt oli Igorin
mies. Samallaisia puupalasia antoivat Igorille muutkin.
"No jopa nyt jotakin, oikeinko eestitkin lähtevät mukaan", puheli
Igor, kun kuningas Keso ja Sakkalan sankari miehineen ilmoittautuivat
lähtevien joukkoon.
Ennättivätpä vihdoin jo Suomenkin kuninkaat ja sankarit ajatella
asiansa loppuun. Ja monet ilmoittivatkin lähtevänsä mukaan. Siinä
Teljon kuningas, kymmenet saarien päälliköt, leveäharteinen Kyrönmaan
kuningas, Kauko, kulkijakuningas ja monet muut olivat lähdössä.
-- Miettivä Halikon Sarvi ja Kultarannan vanha Luonto sanoivat
ajattelevansa asiaa vielä huomiseen. Viimeiseksi ilmoittautui suuri
joukko yksityisiä miehiä suoraan Igorin seurueeseen, ja näitten
joukossa oli Hirvokin.
Igor oli sangen tyytyväinen tuloksiin. Mietteissään hän katseli
miesjoukkoa ja virkkoi viimein: "Yhtä minä vain ihmettelen, missä
on vanha Väinävalta, kuninkaista suurin? En ole nähnyt häntä Suomen
miesten joukossa."
Syntyi hetken hiljaisuus. Moni muukin oli kaivannut viisasta
Väinävaltaa.
Kohta kuitenkin astui hartiakas Kyrönmaan kuningas vähän lähemmäksi ja
hänen suupielissään karehti hymy, kun hän alkoi kertoa: "Tullessani
tänne, näin suurella selällä Ahvenan pohjoispuolella purren. Luulimme
sitä ensin vainolaivaksi, mutta kun huomasimme, että sillä oli purppura
purje, laskimme lähemmäksi. Ja ajatelkaas! Väinävalta istui komeissa
pukimissa uiskon kokassa, polvillaan kantele, jota hän uneksien
näppäili. Tiedustelimme, minne matka? Ensin ukko vähän kierteli, mutta
lopulta hän tunnusti, että oli kosiomatkalla Kainuun."
Kaikki purskahtivat nauramaan tämän kuullessaan, ja Luonto virkkoi:
"Voi sitä Väinävaltaa! Viisas on mies, mutta noissa naimispuuhissaan
hän aina hupsuttelee."
Mutta Igor ajatteli vain matkaansa ja sanoi: "Lähetin sanan Vikenin
miehille kuten tröndeillekin, enkä ole nähnyt sieltä ainoatakaan
miestä."
Nytpä joutuivat Eerik Verikirveen pojat kuohuksiin: "Minnekä he
nyt joutuisivat, kun saivat Håkonin hallitsijakseen. Sanovat häntä
parhaaksi kuninkaakseen ja ovatkin ottaneet hänelle lisänimen: Hyvä.
Mutta sanoppa, Igor, kenelle kuuluu Norja? Mekö sen omistamme, jotka
olemme Norjan laillisen kuninkaan Eerikin poikia, vaiko Håkon, tuo
paadella syntynyt palkkapiian poika?"
"Teille se tietysti kuuluu ja te sen vielä kerran omistattekin. Sen
näen jo silmänne iskusta", vastasi Igor.
"Niin tietysti meille", touhusivat pojat, eivätkä kuulleet, että joku
Suomen mies virkkoi: "Håkon on myöskin Norjan kuninkaan poika."
Igor aikoi jo lopettaa kokouksen, vaan silloinpa Hedebyn, Voionmaan,
Birkan ja Kurkelan kauppiaat ehdottivat, että otettaisiin päätettäväksi
vielä eräs yhteinen asia, kun kerran koko pohjola oli koolla. Ja
kohta eräs reima voiolainen selitti, miten kovin tärkeätä olisi, että
poltettaisiin merkkitulia vilkkaimpien kulkuväylien varsilla. Siitä
johtuvan suuren hyödyn hän kuvasi vallan loistavalla tavalla. Ja
niin päätettiinkin yksimielisesti, että tästä alkaen palaisivat joka
kesä merkkitulet Hedebystä. Laatokan rantamille asti. Kunkin maan
miehet lupasivat huolehtia omien rantojensa tulista. Niin Voionmaan,
Svitjodin, Ahvenan ja Suomen miehet, niin eestit. Ainoa, mikä tuotti
vaikeutta, oli Suomenlahden pohjoisranta. "Jäämit pelkäävät merta, ei
heistä ole merkkitulien vartijaksi, eikä heitä täällä näykkään", nauroi
joku. Mutta pian päästiin tästäkin pulasta, kun eräs vanha kauppias
selitti, että parempi väylä kulkikin Suomenlahden etelärannalta. Kun
Kumoniemessä vain oli merkkituli, voitiin siitä kulkea Kesoniemelle ja
sieltä eteenpäin Nevan suulle. Niin oli asia päätetty.
Ja nytpä vasta alkoi ilotouhu. Igor antoi kantaa suuren joukon
puuputinoita ja nahkasäkkejä maalle ja huusi: "Nyt, sankarit,
saatte maistaa Miklagårdin juomaa! Tällaista sitten siellä saamme
loppumattomiin!"
Voimakas viini alkoi pian vaikuttaa miehiin, jotka eivät olleet
sellaiseen tottuneet. Puhelu kävi kovaääniseksi, toiset jo rähisivät ja
hoilasivat.
Mutta äkkiä taukosi rähinä, sillä rannalta alkoi kuulua kaunista
soittoa. "Kulkija-Helkky on taas meidän mailla", huudahti moni. Mutta
Igor kuunteli kuin lumottuna harpunsoittoa. "Tuommoista soittajaa ei
ole Gårdarikessä koskaan kuultu", sanoi hän. "Mies hoi, tuleppa tänne!"
Mutta laulaja ei lähde, soittaa vain. Igor tulistuu ja lähettää pari
miestään noutamaan soittajaa.
Kohta oli hänen edessään hoikka, kiharapäinen nuorukainen harppuineen.
"Tuosta saat Gårdariken kauneimman ja kalleimman miekan, jos lähdet
kanssani ja jäät soittajaksi kartanooni."
"Kulkija-Helkky ei kanna miekkaa, vaan harppua ja huilua", vastasi
nuorukainen tyynesti.
"No hiis, tuossa on sitten kultarahoja enemmän kuin parhain urhoni
ansaitsee kokonaisessa kesässä."
"En huoli rahoistasi."
"Hiitten hirmu, mitä sinä sitten tahdot?"
"En lähde kanssasi."
Nyt raivostui Igor: "Vai et lähde! Perkuna vie! Sitokaa miehet tuo ja
viekää laivaan! Sitten nähdään, lähteekö hän!"
Ympärillä oli jännityksellä seurattu keskustelun kulkua. Mutta kun
Igorin miehet aikoivat käydä käsiksi kulkijaan, juoksi siihen monta
Suomen ja Svitjodin sankaria paljastetut miekat käsissä, ja yksi huusi:
"Jos sormellakin koskette Kulkija-Helkkyyn, niin totisesti oma päänne
ei ole varsin lujassa olkapäitten välissä!"
Nyt vetivät Igorin miehetkin miekkansa ja epäilemättä olisi syntynyt
hirveä tappelu, ellei Kultarannan vanha Luonto olisi tunkeutunut väliin
ja sanonut: "Kulkija-Helkky on kierrellyt vuosia pohjolan maita ja
ilahuttanut meitä soitollaan ja laulullaan. Kukaan ei ole voinut häntä
paikoillaan pysyttää, mutta kukaan ei myöskään koskaan ole väkivalloin
yrittänyt häntä pidättää. Siispä pankaa miekat pois ja Kulkija
kiertäköön, kuten kiertänyt on. Ja siihen on sinunkin Igor tyydyttävä,
Kulkijaa et saa. Sitäpaitsi, älä unohda, että nyt on kaupparauhan aika."
Igor oli ennättänyt jo tyyntyä ja hän huomasi mitä vahinkoa tämä
tappelu olisi tuottanut hänen suurille aikeilleen, siksipä hän
mielellään taipui ja jätti soittajan rauhaan.
Päivä oli vasta puolillaan, ja kauppiaat havaitsivat, miten mainio
myyntitilaisuus nyt oli, kun miehet olivat ostotuulella. Kohta
oli kauppakentällä mitä erilaisimpia tavaroita myytävänä. Tuolla
aseita ja suolaa; täällä kankaita, solkia ja koristeita, varsinkin
lasihelmiä; siellä juomasarvia, kuolaimia ja päitsiä. Olipa rannalla
koko venekuorma mainioita voiolaisia kovasimiakin. Ja kauppa kävi
verrattomasti. Varsinkin aseita ostivat matkalleaikovat. Rahaa ei
näyttänyt paljon olevan, mutta kauppiaat olivat yhtä halukkaita
vaihtamaan tavaroitaan suomalaisten turkiksiin, joita olikin vallan
määrättömästi.
Muutamien suurien uiskojen luona rannalla oli kovasti hyörinätä.
"Mitähän tuolla lienee?" virkkoi Hirvo Tuurille. He menivät lähemmäksi;
ja ah, siellä oli myytävänä orjia, paljon orjia. Tuossa joukko nuoria
naisia kalpein, pelokkain kasvoin, tuossa muutamia miehiä ja oi, tuolla
itki pikku poika. Hirvo hyppeli huoletonna uiskosta toiseen muitten
mukana, mutta Tuuri kääntyi ja lähti pois, sillä hänestä tuntui niin
vaikealta nähdä näitä orjaraukkoja. Kaiken päivää oli hänen edessään
kuitenkin kaunis lapsen pää, jonka silmistä vieri suuria kyynelhelmiä
ja joka lakkaamatta soperti: "Äiti, äiti." Mistähän oli sekin
ryöstetty! -- --
Useimmat yöpyivät veneisiinsä markkinapaikalle, mutta Hirvo lähti
kotiinsa. Huomenna hän lähtee Igorin mukana, oli ainoa tilaisuus sanoa
Kultarannan Impille nyt hyvästi. Hirvon sydän löi aivan kuuluvasti.
Mikä onni, ettei vanha Luonto lähtenyt kotiinsa. -- Mitähän Impi nyt
sanoo, kun saa kuulla, että Hirvo lähtee sankariretkelle, vaikkei
muita Luonnon miehiä lähdekään. Sillä kieltävän vastauksen saa Igor
aamulla, -- Luonto on rauhan mies ja jo niin vanhakin. Eikä hän
rikkauksiakaan enää kaipaa, niitähän hänellä on niin määrättömästi,
että hänen kotirantaansakin on ruvettu kutsumaan Kultarannaksi, vaikka
hänen saartaan tavallisesti sanotaan Luonnoksi tai Luonnonmaaksi. Ja ne
rikkaudet perii kerran Impi, niin Impi. Ja sitten ne saa hän, Hirvo,
sitten kun palaa sankarina, jonka mainetöistä laulaa koko pohjola.