"Katkeria kyyneliä vuodattaen — ensimäiset kuin olen Kreikassa itkenyt
— jätin tämän paikan. Sitä Lazarusta, jonka täällä näin, en saata
unhottaa koskaan, sen tunnen, enkä tahtoisikaan sitä tehdä. Vaan itkien
tahtoisin laskea hänen rikkaiden ovien eteen, noiden kreikkalaisten
isänmaallisten kynnyksille, jotka Wien'istä, Taganrog'ista, Lontoosta
ja Parisista lähettävät rikkaita lahjoja isänmaahansa yliopistojen
ja koulujen rakentamiseksi; tahtoisin heidät kantaa kuninkaan ja
kuningattaren eteen kysyen, eivätkö voisi kerran vuodessa suuret
juhlakemunsa muuttaa — spitalisten leiväksi ja hoidoksi? Tahtoisin
kolkuttaa rikkaiden luostarien oville ja kysyä, eikö heillä olisi
kylläksi tavaraa antaaksensa enemmän spitalisille köyhille."
* * * * *
Nämä kyyneleet eivät voineet kuitenkaan poistaa Fredrikasta sitä
valtavaa ilon ja toiveen tunnetta, jonka Kreikan maa ja kansa hänessä
herätti. Mielialaansa selittää paraiten hänen jäähyväissanansa:
"Voi hyvin, ihana Hellas! saartesi seppelöimällä — jommoisena sinua
vastakin tahdon katsella —, ja sinä vapautta rakastava, tiedonhaluinen,
ahkera kansa, jalona ja jalostuttavana siteenä Lännen ja Idän välillä.
Muinoin kannoit sinä Europalle, mitä Aasia sinulle oli antanut ja sinä
itsenäisesti olit muodostellut. Nyt on vuorosi Europan täysikypsät
hedelmät jakaa Aasialle. Se klassillinen sivistys, se kauneus ja
monipuolinen viljelys, jonka sinä muinoin maailmalle annoit korkeimpana
lahjanasi, sen voitat sinä itsellesi nyt uudestaan, mutta ei enään
_korkeimpana_ aarteena, vaan välikappaleena korkeampaan, yleisempään,
inhimillisempään tarkoitukseen."
"FADER OCH D0TTER."
Roomassa ollessaan valmisti Fredrika Bremer viimeisen romaninsa, "Fader
och dotter" (Isä ja tytär) joka tuli painosta v. 1858. Tekijä oli
valmistanut kirjan alkulauseella, jossa hän sanoo:
"Olen väsynyt tuohon vanhaan veisuun rakastavien huokauksista,
toiveista, tuskista, riidoista, sovuista, riemuista ja autuudesta,
taikka epätoivoista; olen väsynyt kirjoittamaan siitä asiasta,
juurikuin ei elämässä olisi ainoatakaan muuta kauniimpaa ja korkeampaa
kuvattavaa. Onhan se totta kyllä kaunis salaperäisessä maaperässään
tuo lemmen säteilevä kukkanen, kun se ihmeen lailla ihmisien sydämessä
puhkeaa ja houkuttelee heitä täällä maan päällä matkimaan Adamin ja
Evan lyhyttä paradisillista lemmentarinaa. Mutta sitä on kiitetty ja
kaunistettu enemmän kuin se ansaitsee. Sen ihaninta elinkautta kestää
ainoastaan muutamia hetkiä elämässä, korkeintaan jonkun auringonkukin
ajan. Useimpien ihmisten elämässä se ei ole pääasiana, ja se mikä
syvimmällä määrää heidän onnensa taikka onnettomuutensa, ei se tule
siitä yksistään." Jo kertomuksen nimilehdestä ja näistä sanoista
selvenee, että kirjan pääsisältönä ilmaantuu jotain muuta kuin rakkaus
tavallisena sukurakkautena käsitettynä. Se kuvaa ihmiselämää, jossa
tämä suhde alistuu muiden korkeain taipumusten ja kutsumusten alle,
tässä itsensä kieltävän tyttärellisen rakkauden alle. Kuvauksessa
tulee ilmi, että luonto voipi ihmistä käyttää ja hänen sieluansa ja
sydäntänsä tyydyttää muullakin tavalla kuin aviollisella onnella.
Luonto on rikas, se tallettaa kalliita helmiä kaikkialla povessaan, ja
niin ei tarvitse kenenkään jäädä ilman.
Rosa, kertomuksen päähenkilö, on aikaiseen kadottanut äitinsä ja saapi
kasvatuksensa ja opetuksensa yksinomaan isältänsä. Oppinut lehtori
Norrby on tirehtöri Falk'in, Herthan isän, suora vastakohta. Hän ei
ole niitä miehiä, joiden mielestä korkea, jalostuttava oppi ja tieto
voipi olla turha ja haitallinen toiselle ihmiselle, jos se kerta on
hyödyllinen toiselle. Mistä hän itse on löytänyt sisällystä ja iloa
elämällensä, siitä tahtoo hän tyttärellensäkin tarjota. Onhan heidän
ruumiillinen ravintonsa sama, miksei siis henkinenkin olisi? Senvuoksi
antaa hän Rosalle perusteellista oppia niissä aineissa, joissa hän
itse on perehtynyt ja joissa hän on niin paljon totuutta ja nautintoa
tavannut, etenkin klassillisessa kirjallisuudessa; ilman että tyttären
käytännöllinen kasvatus siltä laiminlyödään. Ja kaikessa tahtoo isä
häntä kehittää vastuunalaiseksi, itsenäiseksi olennoksi; niinpian
kuin Rosa tulee täysikasvaneeksi, luopuu isä holhooja-asemastaan ja
antaa laillisen vakuutuskirjan voimalla tyttärellensä hänen yksityisen
perintönsä, erään maakartanon. "En ole koskaan", sanoo hän Rosalle,
"muiden isäin lailla pitänyt tytärtäni nukkena, leikkikalunani, enkä
ole häntä täysikasvaneenakaan käyttänyt oman hauskuuteni palvelijaksi.
Olen sinua rakastanut ja kasvattanut itsesi tähden."
Tämän isän ja tämän tyttären välillä kasvaa täydellinen sopusointu.
Rakkaudesta isäänsä, joka tulee sokeaksi, kieltää Rosa itseltänsä
aviollisen onnen ja jääpi isänsä ja heikkolahjaisen veljensä kanssa
elämään.
Kuvaus kaikesta tästä on tehty kirjailijan tunnetulla taidolla, ja
varsinkin kiinnittää lukijan mieltä ne kohdat kertomuksessa, jotka
kuvaavat tämän nuoren naisen taistelua, kun hänen tulee valita isänsä
ja rakastettunsa välillä. Ilman vähintäkään vaikutusta ulkoapäin, on
valinta tässä ainoastaan oman sydämen tehtävä. Ja sydän sanoo: luovu
rakastetustasi, joka sinulle tarjoo avio-onnen, ja jää tuon toisen
rakkaasi, isäsi luoksi, siinä on sinun paikkasi nyt, ja siinä löydät
sinä onnesi.
Sitä saattaa epäillä, josko luonto todella antaa suostumuksensa
tällaiseen luopumiseen. Tekijä ei sitä epäillyt, ja sen vuoksi on hän
taitanut niin mieltä kiinnittävän, niin uskottavan kuvan siitä luoda.
Itse sanoo hän että hänellä on ollut siinä tosi-tapaus mallina.