Mutta täälläkin tahtoi Fredrika etsiä myös elämän pimentopuolet ja
yhteiskunnan onnettomimmat. Ne olivat spitalitautiset yksinäisissä
kätköissään. Santorinon saarella Arkipelagissa oli vuoriseinämiä
vasten rakennettu matalat mökit noita onnettomia varten, jotka olivat
ankarasti kielletyt muiden ihmisten yhteydestä. Mutta Fredrikaa ei
voinut kukaan estää mennä heidän luoksensa. Hän kertoo käynnistään
siellä. "Me katsoimme sisään erääsen asuntoon, johon ovet olivat
auki. Huoneet tulivat kosteilta, mutta olivat siistit ja valkoisiin
lakanoihin puetuilla sängyillä varustetut. Siellä oli yksi huone,
johon minua varoitettiin astumasta, mutta sinne juuri meninkin ja aina
perälle asti, sillä siellä makasi spitalinen mies taudin viimeisillä
asteilla. Tuskin hirveämpää voi ajatella. Silmistä, nenästä, huulista
ei ollut mitään jälellä. Kun huomasin tämän onnettoman eläväksi ja
hengittävän, käskin lääkärin (joka oli pysähtynyt ovelle) huutamaan
hänelle: Jesus Kristus on sinun herättävä uuteen elämään ja antaa
sinulle uuden ruumiin. Silloin näin hänen nostavan surkastuneet,
veriset käsivartensa ylös ja taas laskevan ne hiljalleen alas ristiin
rinnan yli; se oli hänen vastauksensa, puhua hän ei voinut. Kun
huomasin hänen kuulonsa olevan hyvän, käskin lääkärin kysyä häneltä,
voisinko lähettää hänelle jotain, sai hän suurella vaikeudella
kuiskatuksi sanan: lukumi. Lupasin sitä hänelle lähettää ja kysyin sen
jälkeen muilta spitalisilta hänen mielenlaatuaan ja hänen tilaansa,
johon he kaikki vastasivat kiittämällä hänen hurskauttaan ja hänen
suurta nöyryyttään. Kaikki myös kohtelivat häntä kunnioituksella
ja pitivät häntä seurattavana esimerkkinä. Kuitenkin näytti hänen
huoneensa tyhjemmältä ja köyhemmältä kuin muiden, ja ainoastaan
vesipullo seisoi virvoituksena hänen vuoteensa ääressä. Lääkäri sanoi
hänen voivan elää vielä vuoden taikka enemmän. Niistä neljästätoista
sairaasta, jotka olivat tänne sijoitetut, ei ollut tauti muita vielä
pahaksi ajanut, ainoastaan kädet olivat jo niin runneltuneet, etteivät
kyenneet työntekoon. Muutamat olivat vielä nuoruudessaan eikä ollut
muuta odotettavana kuin vähitellen muuttua tuon onnettoman luurangon
kaltaiseksi, jonka luota viimeksi olin lähtenyt. He olivat kuitenkin
tyyneellä miel'alalla, ei kukaan valittanut onnettomuuttaan; mutta
sitä vaillinaista hoitoa ja huolenpitoa, joka tuli heidän osakseen,
valittivat he. Väliin saavat ainoastaan leipää, väliin he kokonaan
jäävät unhotukseen, niinkuin esim. edellisenä talvena, jolloin nähtiin
tuon pienen siirtokunnan tulevan kaupunkiin puolikuolleena nälästä ja
vilusta. Kun heidän elämänsä on kokonaan satunnaisen armeliaisuuden
varassa, saavat raukat usein nähdä suurta puutetta. Lääkärikin oli
pahoillaan siitä, ettei yhteiskunta pidä heistä järjestetympää huolta.
"Jos minä olisin yksi heistä", sanoo kirjailija, "ja minun täytyisi
elää tuomittuna tänne vuoren loukkoihin ja kuunnella yöt päivät
aaltojen raskaita ja yhä takaisin temmattuja ponnistuksia vuorenseiniä
vastaan, kyllä tiedän, mihin tekoon ne minun kutsuisivat."