Vasta kesäkuussa 1861 palasi Fredrika Bremer Italian, Itävallan ja
Saksan läpi takaisin isänmaahansa nelivuotisen poissaolon jälkeen. Se
myrsky, joka heti jälkeen hänen lähtöänsä Tukholmasta oli noussut hänen
ja hänen kirjansa yli, oli nyt asettunut. Ja hän itse oli tietänyt
siitä aivan vähän. Ainoastaan muutamia sanomalehtinumeroita, joissa
pahimmat hyökkäykset kirjoitettiin, olivat ystävät panneet menemään
hänelle, eivätkä nämä kirjoitukset, kuten sopiikin arvata, tulleet
hänelle odottamatta eikä häntä kummastuttaneet. Saatuansa yhden niistä
Genève'hen, kirjoittaa hän yksityisessä kirjeessä eräälle ystävällensä
Tukholmassa: — — "Odottamaton sitä vastoin on se ilon tunne, jonka
minulle noiden hyökkäysten lukeminen tuotti; en ole semmoista
ennen kokenutkaan. Onpa kuin näkymätön käsi olisi taluttanut minua
näkymättömiin piireihin, — joissa, mutta en huoli puhua siitä enempää,
vaan ehkä teen sen joskus. En tahtoisi mihinkään muuhun vaihtaa tätä
kokemusta. Tieto siitä etten ole kirjoittanut miellyttääkseni ihmisiä,
vaan että päinvastoin useampia heistä suututtaisin; tietäen vetäneeni
päälleni katkeruutta ja hävyttömyyttä, ja tietäen noudattaneeni
vahvan sisällisen käskyn ääntä, selittää osaksi, mutta ei kokonaan,
ilontunteeni.
"Ei niin käsitettävä, että olisin "Herthaan" tyytyväinen, kaukana
siitä; tiedänhän hyvin että sitä pilaa moniaat liiallisuudet ja
tuntuvat muodolliset virheet. — — Käytännölliset toimet sitä tehdessäni
usein myös häiritsivät työtäni, senvuoksi se tuli semmoiseksi kuin
taisi, eikä sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt tulla. Pait sitä usein
sisällinen tuska kalvoi minua. Mutta "Hertha" oli ensimäinen, eikä
viimeinen sanani tässä asiassa" — ennustus jonka toteuttamisen kuoleman
kalpa tuli katkaisemaan.
"Kiitos tai moite ei minuun tästedes enään isosti voi koskea", lisää
hän samassa kirjeessä, "ainoastaan olla uskollinen sisälliselle
käskylle, se antaa minulle rangaistuksen tai palkinnon."
Nyt kun Fredrika Bremer palasi, oli ilma siis jo tyyntynyt ja
uskollinen isänmaa tervehti häntä jälleen rakastettuna tyttärenä.
Ei mitään herjauksia, ei yhtään pilkallista naurua enään. Aika ja
tyyneempi punnitseminen oli tuonut selvälle ettei tuossa soimatussa
kirjassa tainnut sentään mitään pahaa eikä vaarallista ollakkaan, ja
seuraukset alkoivat osottaa koko melskeen olleen enemmän hämmästyksestä
kuin vihollisuudesta syntyneen. Sitä vastoin yhä useammat saivat
huomatuksi "Herthassa" monta tähdelle pantavaa sanaa sanotuksi,
olivatpa sen aatteet jo käytännöllisiksi kysymyksikin tulleet, niin
että kun tekijä tuli kotiin, hän jo näki kylvämänsä siemenet itämässä.
Muutamat rohkeat henkilöt, miehiä ja naisia, jotka Fredrika Bremerin
kanssa eivät hyväksyneet niitä Ruotsin vanhoja lakia, jotka
ala-ikäisyydessä ja opin puutteessa pitivät koko naissukua, olivat,
"Herthasta" intoa ottaen, liittyneet yhteen ja panneet Tukholmassa
toimeen yksityisen oppikurssin, jossa nuorille tytöille annettiin
suunniteltua opetusta n.s. tieteellisissä aineissa. Yritys saavutti
kannatusta monissa vanhemmissa niinkuin nais-nuorisossakin, niin että
ilmoittihe oitis iso määrä oppilaita. Toiselta puolen ei puuttunut
moitetta ja vastusta, niinkuin luonnollista täytyi olla aikana, jolloin
syvän syvälle oli juurtunut semmoinen katsantotapa, jonka mukaan nainen
ei muuta ollut kuin nukki, korukalu, luotuna pukeutumaan kauniisti
ja suloisuudellansa viehättämään ympäristöänsä. Mutta tuo vähäinen
joukko pysyi vakavana yrityksissään; vastoin enemmistön vastaanpanoa
suunniteltiin tuon lukujakson tehtävä yhä varmemmasti, ja se kehittyi
vähitellen järjestetyksi oppilaitokseksi. Isoon aikaan ei hallitus
puuttunut asiaan laisinkaan, mutta jonkun vuoden perästä oli aate
voittanut niin paljon puoltoa yleisössä, että säädyt hallituksen
ehdotuksesta myönsivät varoja korkeamman oppilaitoksen perustamiseen
tyttöjä varten. Tuo yksityinen koulu nyt annettiin valtion haltuun
ja tuli järjestetyksi opettaja-seminariksi. Tosin se semmoisena ei
suoraan vastannut alkuunpanijain ajatusta, joka tarkoitti opistoa
laveammalla ohjelmalla; mutta kaikki tunnustivat että tärkeä askel
oli otettu naiskasvatuksen parantamiseksi tälläkin lailla. Ensimäinen
korkeampi oppilaitos tytöille oli siis nyt perustettu Ruotsissa. Ja
että se oli Fredrika Bremerin henki, josta se nousi ja tuli todeksi,
ei voineet hänen ankarimmat vastustajansakaan kieltää. Fredrika
Bremerin vaikutusta huomattiin siinäkin, että Tukholman Teknilliseen
kouluun (perust. 1846) otettiin sen silloisen johtajan B. Cronstrand'in
toimesta ensi kerta tyttöjä v. 1858, kaksi vuotta "Herthan"
ilmestymisen jälkeen. 1860 muutettiin opiston säännöt niin, että se
"ottaa vastaan poikia ja tyttöjä."
Myöskin lainsäädännön alalla oli käyty korjauksiin. Jo vuonna 1850 oli
tosin säädyissä hyväksytty jonkimmoinen kaikellaisilla supistuksilla
sidottu ehdotus naisen laskemisesta täysi-ikäisyyden oikeutta
nauttimaan, mutta se ei voittanut hallituksen vahvistusta. Hertha-jutun
perästä asia sai aivan uuden vauhdin, joutui julkisen harkinnon ja
keskustelun alaiseksi ja pääsi voitolle siinä määrässä, että v. 1863.
kaksi vuotta Fredrika Bremerin kotiintulon jälkeen, Ruotsin nainen
julistettiin oikeutetuksi pääsemään viidenkolmatta vanhana hallitsemaan
tavaraansa, siinä tapauksessa että hän tahtonsa ilmoitti asianomaiselle
oikeuslautakunnalle. Tämäkin oli askel vapauteen päin; pieni,
riittämätön askel tosin, mutta merkille pantava sentään.
Fredrika asettui ensin asumaan Tukholmaan vanhaan kotiinsa, jossa hän
nyt eli yksin, sittenkuin rouva Bremer jo ennen Fredrikan viimeistä
matkaa oli kuollut. Vanhat ystävät saivat häntä nyt tervehtiä;
ja tee-illat hänen luonansa kerta viikossa ilmoitettiin jälleen
alkaviksi. De Greer, Lars Hjerta, suomalainen majori Myhrberg,
professori Bergfalk, hänen uskollinen nuoruuden ystävänsä, jonka
kanssa hän Amerikamatkallansa oli entistä lujemmin tutustunut, Emilia
Flygare-Carlén ja joukko nuorempia henkilöitä valtiollisista ja
kirjallisista piireistä olivat nyt usein hänen vierainansa. Itse hän
ani harvoin enään kävi kylässä, iltaseuroista täytyi hänen terveytensä
vuoksi kokonaan kieltäytyä. Joka aamupäivä hän sen sijaan teki
pitemmän kävelymatkan kaupungin syrjä-osiin. Silloin nähtiin hän, tuo
tuttu nahkalaukku käsivarrella ja tavallisesti joku nuorempi ystävä
parissaan, milloin seisahtuvan puhuttelemaan vastaantulevaa köyhää,
joista moni oli hänelle ehkä ennestä tunnettu, milloin astuvan sisään
puutteenalaisten, sairasten ja surevien huoneisin. Kotonaan täytyi
hänen ottaa vastaan ihmisiä kaikista kansanluokista, jotka tulivat
kirjailijalta ja ihmisystävältä neuvoa ja apua pyytämään. Milloin
oli se joku köyhä onneton, joka vasta oli laskettu vankeudesta eikä
tiennyt millä uutta elämätänsä alkaisi, milloin nuori varaton nainen
taikka nuorukainen, jonka piti itselleen valita elatuskeinoa, milloin
taloudelliseen ahdistukseen joutunut perheen-isä, joka tarvitsi hyvän
neuvon ja ennen kaikkea osaa-ottavan sydämen.
Mutta elämä kaupungissa vähitellen alkoi tuntua Fredrikalle
vaivaloiselta. Hänelle tuli halu vetääntyä syrjemmälle, ja tehtyänsä
vielä matkan Saksaan ja Tanskaan, vieraili hän kesällä 1864 Årstassa,
oli taas talven Tukholmassa, mutta muutti 1865, kesän alussa, kokonaan
Årstaan, jättäen itselleen ainoastaan pari huonetta Tukholmassa
kaupungin kortteriksi. Årsta oli jo kauan ollut vieraiden hallussa,
ja v. 1856 oli maanviljelijä Saxenberg ostanut sen sitä edelliseltä
omistajalta. Saxenberg ja hänen perheensä käytti ainoastaan alikertaa,
joka Bremerin aikana oli seisonut asumatta; sen kautta Fredrika nyt sai
asuttavakseen koko yläkerran, mutta valitsi itselleen ainoastaan ne
huoneet rakennuksen toisessa päässä, jotka hänen nuoruudessaan olivat
olleet tyttärien käytössä.
Täällä hänellä nyt oli hyvä olla, keskellä lapsuutensa ja nuoruutensa
muistoja. "Minulla on nyt vanhuuden oikeus levätä ja etäämmältä
katsella asiain kehitystä", sanoo hän itse kirjeessä kaupunkiin.
Täällä hän myöskin aikoi päättää viimeisen kirjallisen teoksensa —
"Testamenttini Ruotsin naisille" oli hän nimittänyt sitä eräälle
ystävälle, joka häntä kävi Årstassa tervehtimässä. Täällä hän myös
paremmin, sanoi hän, taisi valmistautua toiseen elämään. Paremmin
oli hänelle myöskin mahdollista Årstassa auttaa köyhiä, jota vastoin
Tukholmassa tarvitsevain tungos oli käynyt niin suureksi, että hänen
nyt rajoitettu varallisuutensa monasti kielsi häntä menettelemästä
sydämensä käskyn mukaan.
Ison, valoisan salin otti hän arkihuoneekseen, 3 akkunaa itään pihan
ja puutarhan yli ja yhtä monta etelään isomman puiston puolelle.
Keskellä laattiaa seisoi iso pöytä, jonka päällä pidettiin suurempia
kuvateoksia, albumeita, uudempaa kirjallisuutta ja kukkasia laseissa,
metsästä ja niityltä. Pöydän ympärillä pieniä sohvia, nojatuolia,
joihin perhe alikerrasta usein illoin kokoontui istumaan kirjailijan
seuraan. Akkunain välisillä valkoisilla marmoripöydillä taas nähtiin
kaikellaisia pienempiä kaluja: taide- ja luonnon-tuotteita, simpukan
kuoria, koralleja, höyheniä, rukousnauhoja y.m., kaikki muassa tuotuja
muistoja kirjailijan matkoilta. Pöytien allakin oli kivennäisiä,
merikasveja, järjestetty pieniin kokoelmiin. Tämän ison salin takana
oli pienempi huone, johon Fredrika oli asettanut kirjoituspöytänsä
akkunan alle, lavean näköalan eteen viljeltyjä peltoja ja metsiä.
Täällä valmisti kirjailija nyt viimeisen osan matkakertomuksiaan ja
pani sen jälkeen alkua uudeksi teokseksi, jonka piti oleman jatkona
"Herthalle", mutta joka ei ehtinyt valmistua ja johon käsikirjoitus
valitettavasti, erään sukulaisen toimesta, hävitettiin tekijän kuoleman
jälkeen ynnä muiden jälelle jääneiden paperien kanssa.
Kello viideltä aamulla nousi Fredrika ylös ja meni aina kesäaikana
kävelemään vainioille taikka likelle olevaan metsikköön ja tuli
takaisin silloin, kun muu talonväki meni aamiaiselle. Viimeisenä
talvena antoi hän tehdä itselleen rukin, käyttäen kaikki illat ahkeraan
kehräämisen emäntänsä rouva Saxenbergin seurassa, joka myöskin halulla
ja taidolla käytti rukkia. "Äitisi ja minä oikein innoissamme täällä
kehräämme väliin myöhäiseen iltaan saakka, ja kiittelemme kilvan työmme
suloisuutta", sanoo kirjailija eräässä kirjeessä neiti S:lle, joka asui
kaupungissa. Ja taas toisella kertaa vanhemmalle ystävälleen: "Valkea
takassa viepi ajatukseni iltain hauskuuteen täällä maalla. Sillä kun
hämärän tullessa sytytetään tuli pesässä, istun minä salinnurkkaani,
kehrätä pyörittelen rukinratastani ja lämmittelen siten sydäntäni ja
jalkojani, ja annan ajatukseni luistaa rinnan langan kanssa, joka
sormieni lomitse hiljalleen juoksee rullalle. Näenpä jo aaveissani
valmiin liinakankaani keväällä nurmella valkaistumassa auringon
paisteessa."
Viimeisissä kirjeissään samalle ystävälleen sanoo hän ennustavaisesti:
"Nyt on syksy, mutta ei tämä vuodenaika milloinkaan ennen ole näyttänyt
niin ihanalta, enkä ole sitä koskaan niin hyvin käsittänyt kuin nyt.
Kullahtavana ja niin tumman vihantana syleilee metsä nuoria orapeltoja.
Toisaalla taas aura lävistää syviä uria maahan, valmistellen sitä
vastatapahtuvalle kevätkylvölle. Akkunani alla tuossa seisoo totisena
saarnipuuni, saman vuoden lapsia kuin minä; luopuen kesäpuvustansa on
se pudottanut maahan lehtensä, mutta sen siemenpalut kupusissaan, nuo
'uinahtavat silmänsä', valmistelevat uutta vuotta varten, uutta kevättä
vastaan ottamaan, sitä kevättä, jolle se on nesteitänsä kokoillut. Nyt
syysauringon valossa ne minulle yhä selvemmin kuvastuvat ja kertovat
minulle, mikä syksyllä on meidän kaikkien tehtävä. — Ystäväni, kuinka
hyvältä tuntuukaan vanhana olla, nyt kun lapsuuden, nuoruuden ja
keski-ijän levottomat päivät kaikki ovat takanani; kuinka hyvältä
kun tunnen itseni velvoitetuksi ja oikeutetuksi olemaan hiljaa ja
rauhallisena, kokoomaan ajatukseni ja 'toimittamaan taloni', ja sitten
saada istua takkavalkean ääressä — kehräämässä."
Mutta tämä ei estänyt maalaiselämän rauhaan paennutta työntekijää taas
nuoruutensa väkevällä tunteella ja koko sielunsa voimalla osallistumaan
asiain kulkuun kotona ja muualla. Melkein yhtä vaikuttavasti kuin
orjavapautuksen lopullinen julistus Pohjois-Amerikassa vähää ennen,
sattui nyt Fredrikaan edustusmuutos Ruotsissa; niin suuren merkityksen
isänmaansa valtiollisessa kehkeytymisessä ja eri kansakerrosten
kohottamisessa oikeuksiinsa omistaa kirjailija tälle tapaukselle.
Luuleepa hän vastajulistetussa asiaa koskevassa ehdotuksessa tapaavansa
perusaatteessa myönnettynä naisellekin vaalioikeus yhteiskunnallisissa
asioissa; vaikka, sanoo hän, on huolellisesti vältetty noista erittäin
mainita (ja syystä, tällä hetkellä, arvelee hän). "Mutta aikanaan
pyrkii kyllä esille se merkitys, jonka tämä ehdotus välillisesti
hänelle antaa, vaikka herrat valtiomiehet, (af fruktan för
krinolinerna) eivät ole siitä olleet tietävänäänkään, vaan koettaneet
koko kohtaa kätkeä näkyvistä, yhtä huolellisesti kuin turkkilaiset
vaimonsa hunnun alle peittävät", sanoi Fredrika.
Kirjailijan ajatukset näiltä ajoilta löytyvät enimmäkseen yksityisissä
kirjeissä ja sen perheen muistissa, jonka keskuudessa hän vietti
viimeiset elinpäivänsä. Suurella rakkaudella ovat tämän perheen jäsenet
vieläkin kiintyneet kauan kaivatun vainajan muistoon, jonka he ovat
uskollisesti säilyttäneet, sitenkin että hänen asuntohuoneessaan
pitävät entisellään kaikki ne kirjailijan jälkeen jääneet huonekalut ja
esineet, joista ei sukulaiset muulla tavalla määränneet. Siellä seisoo
vielä kirjailijan kehruurukkikin nurkassansa, nuorat pyörän ympärillä,
lankaa rullalla ja pellavakuontalo asemallaan, totisena odottaen kauan
poissa viipyvää kehrääjäänsä. Ystävällisesti ja melkein kuin omaisena
olikin Fredrika yhdistynyt tämän perheen jäseniin ja oloihin.
Omia kirjojansa ei Fredrika Bremer tavallisesti milloinkaan lukenut
sittenkun ne valmistuivat painosta. Mutta Årstassa kerta kun
kirjailijaa ei koko päivänä näkynyt ja joku illalla kysyi häneltä syytä
siihen, vastasi hän, että hän oli lukenut erästä kirjaa, joka aikoinaan
herätti suurta hämmästystä Ruotsissa. Kun kysyjä sitten arveli, mikähän
se mahtoi olla, sanoi hän: "Fredrika Bremerin Hertha."
— "Mitä hän piti siitä kirjasta", kysyttiin edelleen, niin hän vähän
alakuloisesti hymyillen vastasi: "On siinä yhtä toista, joka olisi
voinut olla poissa." — — "Sanoppas minulle esimerkiksi mitä varten tuon
ihmisen (Herthan) aina piti käydä valkoisessa pukimessa?" kysyi hän
naurahtaen.
Tämä oli ensi kerran kun hän luki omia teoksiansa, yhdeksän vuotta sen
jälkeen kuin kirja oli ilmestynyt.
Paitsi mainittua isompaa teostansa kirjoitteli Fredrika Bremer Årstassa
myös muutamia pienempiä kirjasia nuorisolle: "Lilla pilgrimens resa",
"Lilla Jennys Jerichoros" ja "En fjärils evangelium", enimmäkseen
uskonnollista sisältöä. Tähän aikaan julkaistiin myös eräässä
kirjailijain-albumissa sadun-tapainen sepitys, "Drömsynen", jonka
Fredrika Bremer oli kirjoittanut jo 1835, siis kolmekymmentä vuotta
ennen, mutta jonka hän oli jättänyt painattamatta.
Tässä kirjoituksessa esiintuo tekijä epäilyksensä kirkon oppia
vastaan ijankaikkisesta kadotuksesta. Hän antaa siinä "uneksijansa",
nähdessään lukemattoman joukon sieluja, synnin ja kärsimyksien
piirteet kasvoissaan odottavan ijankaikkista tuomiotaan, sanovan:
"Jollei taivaassa löydy täydellistä armoa, niin tahdon minä puolestani
ennen olla kadotettu kuin kadottaja." Ikäänkuin vastaukseksi kuulee
hän sitten äänen taivaasta: "Älkäät peljätkö, minä se olen", ja
näkee kuinka kaikki nämä sielut rientävät onnellisina tuota ääntä
kohti. Fredrika otaksuu autuuttoman sijan löytyvän, mutta kieltää
että sielut voisivat sinne ijankaikkisesti jäädä. Kirjoitus herätti,
niinkuin odotettava oli, vastustusta ja ankaraa moitetta orthodoksian
puolelta, ja muutamassa lehdessä varoitettiin tekijää jouduttamasta
omaa kadotustansa semmoisilla kirjoituksilla kuin puheena oleva.
Toisessa kirjoituksessa, jonka Fredrika nyt tekee vastaukseksi näille
tarkastuksille ja jonka hän, saatuansa kirjoituksensa takaisin sen
lehden toimitukselta, jossa tarkastus oli ollut luettavana, julkaisee
"Tidskrift för Hemmet'ssä" selittää hän suoraan kantansa, päätyen
siihen mielipiteesen, että henki Jesuksen sanoissa on semmoinen, ettei
se salli ijankaikkisen kadotuksen mahdollisuutta.
Fredrika teki vielä uusia matkustus-ohjelmia. Hänen aikomuksensa oli
mennä Wenäjälle, tutustuakseen sen maan oloihin ja ihmisiin, ja kenrali
Furuhjelm Suomesta oli hyväntahtoisesti luvannut seurata häntä tälle
matkalle. Jo pari vuotta ennen, kesällä 1863, oli kirjailijaa odotettu
Suomeen, jonka kehitystä ja kasvantoa hän uutterasti seurasi sekä
sanomalehdissä että meidän kirjallisuudessamme. Kun Castrén'in tekemä
Kalevalan-käännös ilmestyi, oli Fredrika Bremer ensimäisiä Ruotsissa,
joka tutustui sen sisältöön. Lukiessaan jotain Suomesta ja suomalaista,
tuli hän usein ulos kammaristaan, painoi kätensä rintaansa vastaan
ja sanoi: "Te minun kelpo suomalaiseni." — Joku väärin käsitetty
lause kirjeessä eräälle sukulaiselle Helsingissä lienee ollut syynä
siihen, että hänen luultiin nyt saapuvan sinne. Lähetettiin hänelle
jo vartoessa täältä sähkösanomakin: "Turhaan odottaa Aura tyttärensä
tuloa", mutta saatiin sitten tietää, että vasta jonkun vuoden perästä
piti kirjailijan tulla ja viipyä jonkun aikaa syntymämaassaan,
matkallansa Venäjälle.
Mutta Fredrika Bremerin elämän määrä oli nyt päättynyt. Suomi jäi
häneltä käymättä.
Joulu-illaksi 1865 oli Fredrika kutsunut kaikki Årstan alustalaisten
lapset isoon saliinsa toisella puolen etehistä, iloitsemaan hänen
kanssansa joulukuusen ympärillä. Hän jakoi heille pieniä, omia
valmistamiansa joululahjoja, kertoi heille satuja, soitti heille ja
leikki heidän kanssaan. Toisen puolen illasta vietti Fredrika perheen
parissa alikerrassa, iloisena ja terveenä.
Seuraavana aamuna oli hän kirkossa, vilustui tällä matkalla ja
sairastui heti sen jälkeen keuhkokuumeesen. Lyhyen taudin perästä
sammui hänen henkensä rauhallisesti vuoden viimeisenä päivänä.