Saatuansa kodistansa tiedon sisarensa Agathan sairastumisesta oli
Fredrika jouduttanut paluumatkaansa, mutta ennen tuloansa Tukholmaan
oli häntä vastassa äitinsä kirje, joka sisältää sanoman rakastetun
sisaren kuolemasta. Tämä surusana riisti häneltä sen ilon, jolla hän
oli rientänyt kaivattua kotiansa kohti, ja kauan aikaa eli hän nyt
hiljaisessa yksinäisyydessä surevan äitinsä kanssa. Agathan kuolemassa
oli Fredrika kadottanut ei ainoastaan rakastetun sisaren, vaan samassa
uskollisen ystävän, joka aina tarkalla arvostelullansa ja viisailla
neuvoillansa oli ohjaamassa Fredrikan tulistuneempaa mieltä. Kirjailija
sanoi itse että Agathan tarkastus hänen kirjoistaan tähän asti oli
ollut se, johon hän enin luotti ja josta hänellä oli paras hyöty
ollut, ja harvoin oli tapahtunut ettei Fredrika käsikirjoituksistansa
olisi pyyhkinyt semmoisia kohtia ja lauseita, joita vastaan sisar teki
ankaria muistutuksia. — Kaksi vuotta myöhemmin kuoli hänen äitinsä.
Kaikki kirjoittamat matkakirjeensä Agathalle kokosi Fredrika nyt
kokoon ja toimitutti, huolellisen korjauksen jälkeen, painosta. Pari
vuotta sen perästä valmistui hänessä tuuma ja päätös uuden romanin
kyhäilemiseen, hän alkoi kokoilla aineksia siitä elämästä, joka liikkui
hänen ympärillänsä, ja istui kirjoittamaan "Hertha'n", tuon kirjan,
joka Ruotsissa herätti suurimman mullistuksen ihmisten mielissä ja
pahemman kahakan kynämaailmassa kuin harva kirjateos sitä ennen. Ja
niinkuin edempänä nähdään, jätti "Hertha" jälkeensä näkyvät jäljet
ei ainoastaan mielipiteissä yleensä, vaan myöskin käytännöllisessä
elämässä ja sen järjestämisessä. Isku jonka Fredrika Bremer tässä löi,
koski suoraan puolta määrää koko ihmiskunnasta, kuvauksella olevasta
elämästä, näytettiin kirjassa kuinka onnettomat naista koskevien lakien
seuraukset olivat Ruotsissa.
Lukiessamme "Herthaa" ajattelemme kenties ettei asiain laita niin ole,
miltä siinä kuuluu, mutta emme saa unohtaa, mitä kolme vuosikymmentä
kestänyt, tosin hiljainen, mutta vakaa työ tekijän viittaamassa
suunnassa on matkaansaanut siitä, kuin kirja vuonna 1856 ilmestyi.
Naisen vapaus oli silloin saarrettu joka alalla: hänellä ei ollut
täysikäisen oikeutta hallitsemaan omaa personaansa eikä omaisuuttansa
naimattomanakaan, hänen perintöoikeutensa oli supistettu miehen eduksi,
ja hän oli kokonaan suljettu ei ainoastaan useimmista elinkeinoista,
vaan myöskin kaikesta korkeammasta opetuksesta, minkä valtio miehisille
kansalaisille tarjosi. Kaikellainen äänen valta puuttui häneltä
yhteiskunnallisella sekä valtiollisella alalla, ja ainoastaan hyvin
harvassa oli vielä ilmestynyt eroavaisuutta mielipiteihin näissä
asioissa. Viimemainitusta myöskin selviää, mitä varten Fredrika
Bremer tahtoi aatteensa pukea kertomuksen eli romanin muotoon. Kun
kaunorakenteellinen puoli "Hertha'ssa" yleensä esiintyy heikompana
kuin kirjailijan edellisissä teoksissa, osalta laimiinlyötynäkin,
joutuu lukija pian, niinkuin kirjan ilmestyttyä myöhemmin tapahtuikin,
kysymään, miksei tekijä ainestansa käsitellyt esitelmän eli
väitöskirjan muodossa; mutta tarkemmasti ajateltua on kuitenkin
helposti huomattava, että tekijän valitsema muoto paremmin oli omiansa
saattamaan hänen aatteensa yleisemmästi tunnetuksi ja antamaan niille
sen vahvistuksen, minkä ne yhdistettyinä elävään todellisuuteen
saattavat voittaa.
Hertha, eller en själs historia" alkaa kuvauksella eräästä
illanvietosta Kungsköpingin kaupungissa. Lukijan eteen astuu joukko
henkilöitä keskisäädystä, jotka olennolla ja sanalla ilmaisevat koko
joukon vallitsevaa katsantotapaa; mutta samassa paljastuu uusia,
vastakkaisiakin aatteita ja tuumia heidän keskustelussaan. Seura on
koolla perheessä, jonka vanhin tytär, Eva Dufva, on kihlattu rikkaalle
ruukinpatrona von Tackjern'ille ja varmaankin onnelliseksi tuleva,
sillä sulhanen on kunnon mies ja omistaa talot ja ajopelit. Tosin
morsian ei näytä onnelliselta, ja äiti häntä väliin levottomuudella
silmäilee, mutta heitä on monta tytärtä varattomassa kodissa ja Eva
tiesi suostumuksellaan tekevänsä vanhempansa ja siskonsa onnelliseksi.
Virvoituksia tarjottaissa siirtyy puhe asiasta toiseen. Toimellinen
papin rouva paraikaa kehoittaa miestään nyt, sopivassa hetkessä,
ehdoittamaan yhdistyksen perustamista köyhäin ja orpojen auttamiseksi,
johon esitykseen hilpeämielinen ja aina lähimmäisensä apuun altis Mimmi
Svanberg'kin yhtyy. Kun rouva Uggla tämän johdosta valittaa naisten
nykyistä toimimisen halua ja surkuttelee että niin monta tyttöä rupeaa
jäämään "liikeneväin listalle", kehoittaa nuori neito tekemään elämää
paremmaksi ja iloisemmaksi, ettei "liikeneväin listaa" enään olisikaan
maailmassa, vaan että työ ja toimi yleisen hyväksi käyttäisi kaikki
voimat. Pastorin rouva vielä lisää, että se on tyttöjen oma ja heidän
äitiensä syy, jos he turhina ajelehtavat, tuleehan ymmärtää hankkia
työtä jokaiselle joko kodissa taikka sen ulkopuolella. Rouva Uggla:
"Joutavia, joutavia! Tytön pitää mennä naimisiin, saada oma koti ja
talous hoidettavakseen. Niin olisi tyttärelleni Ingeborgillekin käynyt,
jollei olisi haaveillut hupsutuksissaan ja kieltänyt aviotarjousta,
senvuoksi muka ettei hän miestä rakastanut. Niinpä saakin nyt joka
tilassa istua seiniä pukemassa, eikä tule hänestä milloinkaan muuta
kuin vanhapiika. Semmoisia tuhmuuksia!"
Tyttö jota sanat koskivat, istui vähän taaempana surullisen ja
levottoman näköisenä; etenkin silloin kun äitinsä tylymäinen silmä
tarkasti häntä, koetti hän näyttää iloiselta, mutta se vaan teki
hänen muotonsa teeskenteleväksi, jommoisen hänen sanottiinkin olevan.
— Herrat toisella puolen salia tuumailivat, miten saisivat illan
kulumaan, kun ei näkynyt pelipöytiä; toiset uhkasivat mennä klubiin
sikaria polttamaan ja juomaan punssia, toiset arvelivat menisivätkö
keskustelemaan naisten kanssa. Johtuipa samassa puhe naima-asioihin,
ja enimmät päättivät että on paras antaa niiden tyttöjen kokonaan olla
rauhassa, joilla ei ole rahoja; Tackjern'ille, joka oli saamaisillaan
rikkaan, lausuttiin hartaita onnentoivotuksia.
"On morsiameni kiltti tyttö", vastaa sulhanen, "toivoakseni tulee
hänestä hyvä aviovaimo, joka tekee minun onnelliseksi, olen aina
etsinyt vakaata lajia onnessa kuin elämässäkin".
Toisella kulmalla salia niinikään puhutaan tuosta kihlauksesta ja
siellä tapaamme ensikerran kirjan päähenkilön, Herthan. Hän ei
ole enään nuoruuden kevät-ijässä, iho on harmaantunut, kasvojen
piirteet epäsäännölliset, silmät kuin pilveen sukeltuneet. Ainoastaan
kullankarvaiset hiuksensa ja jalosti muovoeltu vartalonsa kaunistaa
ulkomuotoa. Pian huomaa että Herthassa liikkuu yleisesti hyväksytystä
mielipiteestä poikkeavia ajatuksia, jotka ovat hänen lykänneet muista
syrjälle ja herättäneet paljon moitetta. Nytkin kun muut tytöt
ihmettelivät että Eva Dufva oli mennyt kihloihin tuollaiselle ikävälle
ja tylymäiselle miehelle eikä ottanut kaunista ja hauskaa luutnanttia,
joka tosin usein oli humalapäissä, mutta josta heti muistutettiin
että se asianlaita ei suinkaan häntä pahenna, niin Herthan mielestä
sellainen elämä oli kurja, jossa ei kelpo tytöllä ollut muuta tekoa
kuin mennä vaimoksi juomarille, taikka semmoiselle, joka ei hänestä
välitä. Monet tytöistä sydämessään ihmettelivät Herthaa, kun uskalsi
noin julki puhua, mutta rouvat harmistuivat semmoisesta rohkeudesta
ja sanoivat että tuleehan toki kysyä mitä ihmiset sellaisesta
esiintymisestä voivat sanoa. Olihan Eva Dufva e.m. köyhä tyttö, joka
naimisella sai elatuksen. Eräs rouvista uskalsi kuitenkin mennä Herthan
puolelle: hänenkin mielestä naisen ei pitäisi avioliittoon mennä
ainoastaan elatuksen takia; tiettiin miten tytöt useimmasti eivät
menneet avioliittoon sydänten ja sielujen kanssa, vaan rahakukkarojen
kanssa.
"Ei, ei rahakukkarojen kanssa, vaan unelmien kanssa", muistuttaa toinen
nuori rouva. "Silmä näkee tuossa rakastetussa pelkkää kaunista, sitä
luulee hänessä tavanneensa kaikki unelmissa tekemät ihanteensa, kaiken
suuren ja hyvän maailmassa, — eikä tapaakkaan sitä, vaan —" hän vaikeni.
Herthasta päättävät toiset tytöt että hän varmaankaan ei tule
naiduksi, ja sitä luulee hän itsekin, mutta ei olekkaan vakuutettu
olisiko korkein onni ehdottomasti avioliittoon kätketty. Kun hänelle
muistutetaan että ainakin _äidin_ kokemus on sitä laatua ettei se
milloinkaan tule naimattoman osaksi, vastaa hän etteivät kaikki
aviovaimot saa lapsia ja että lienee elämässä sellaisiakin tyydyttäviä
työaloja ja kokemuksia, jotka eivät taida muuta kuin naimattoman
omaksi tulla. Jos vaan ei tyttöjen kasvatus olisi niin rajoitettu ja
kurja eikä heitä totutettaisi, kuten tehdään, turvautumaan toisten
holhoukseen, vaan omaan voimaansa ja työhönsä ja annettaisiin heidän
harjaantua sellaisessa, mihin kunkin taipumus ja luonnolliset lahjat
viittaa, niin heistä tulisi hyviä ja onnellisia ihmisiä. Nyt kasvatus
ei muuta tarkoita kuin että heistä tulisi "suloisia tyttöjä", jotta
pääsisivät sen kautta naimiseen kuta pikemmin sitä parempi, ja saisivat
turvatun toimeentulon. Sellainen ajatus Herthan mielestä alentaa
sekä miehen että vaimon. Herthan täti, joka on vallan hätäytynyt
sisarentyttärensä puolesta ja monta kertaa häntä varoittanut, käypi nyt
viimeiseen keinoon, muistuttaen häntä että jos herrat nyt kuulisivat
hänen puhettaan, eivät suinkaan enään koskaan häntä pyytäisi tanssimaan
kanssaan, että hän tulee sanomalehtiin, että saapi vielä käräjäkäynnin
niskoilleen, niinkuin tätikin oli saanut, sanalla sanoen, saattaa
tuumillaan itsensä ja muut onnettomiksi.
Mutta eräs nuori mies joka on syrjältä kuunnellut keskustelua,
osallistuu nyt siihen ja menee kaikkien ihmeeksi Herthan puolelle.
Tietysti kaikki nuoret tytöt hänen poismentyään nyt ovat suunnattomasti
ihastuneet häneen, ainoastaan Hertha on tyyni eikä mitään sano. Pastori
ehdottelee sitten rahain keräystä puhutun yhdistyksen kantavaraksi,
johon muut lupaavatkin antaa, paitsi sihteeri N.B., joka ilmoittaa
paraikaa kirjoittavansa kirjaa naisyhdistyksiä vastaan ja v. Tackjern,
jonka periaatteita vastaan sotii kaikellainen rahankeräys.
Sillaikaa kuin ennnenmainittu herra N.B. aatteistaan haeskelee uutta
sanottavaa tuohon nimitettyyn kirjaansa, ja oppinut professori
Methodius, Mimmi Svanberg'in isä, niinikään miettii järjestystä
tekeillä olevaan kirjaansa "yhteiskunnan parantamiseksi", käypi
hänen tyttärensä, pastori ja pastorin rouva sekä Hertha köyhäin ja
onnettomain luona. Viimemainitun serkku, Amalia, on kovan kohtalon
kautta joutunut köyhyyteen ja elää nyt pienen lapsensa kanssa maailman
ylenkatsomana ja hyljättynä syrjällä hyvämaineisten ihmisten seuraa.
Kun Hertha sanoo menevänsä hänen luokseen, varoittaa häntä Nella-täti,
ensinnäkin isän ankaralla kiellolla, jonka mukaan ei kukaan perheestä
saisi pitää Amalian kanssa minkäänlaista kanssakäymistä, ja toiseksi
sitä suurta vaaraa, johon Herthan maine joutuisi paremmissa ihmisissä,
jos hän menee "tuollaisten luo", mutta tämä ei voi Herthaa estää
tekemästä mitä sydän ja omatunto käskee.
Me arvaamme tuon onnettoman vaimon elämän juoksun: nuori ja kaunis,
ehkä vaarallisilla taipumuksilla; kasvatettu huvituksissa ja
kevytmielisessä seuraelämässä; rakastunut uskottomaan mieheen, ja
erehtynyt.
Kiittäen Herthaa hänen pysyväisestä ystävyydestään, sanoo Amalia:
"Katkeraa on elää ylenkatsottuna, vielä enemmän kun tietää sen
ansainneensa; mielipuoleksi olen tulla, kun ajattelen mikä olin ja
mimmoiseksi olisin voinut kehittyä." Hertha:
"Sinun syysi on vähempi kuin miehen, joka sinun vietteli ja petti,
sillä sinä rakastit häntä, mutta hän ei rakastanut sinua. Mutta olethan
äitinä, nyt pitää sinun elää ja tehdä työtä lapsesi eteen."
"Lapsen tähden olenkin nähnyt nälkää ja tehnyt työtä", vastaa hän, "ja
ainoa lohdutukseni kurjuudessani on että seison Jumalan ja ihmisten
edessä semmoisena kuin olen, etten ole mitään salannut, vaan koetan
kantaa edesvastaukseni ja taakkani rehellisesti."
Hyvästi jätettyään Amalialle ja Nella-tädille joka on etehisessä
odottanut, palaa Hertha kotiin.
Tirehtöri Falk, Herthan isä, on leskimies ja yksinvaltias talossaan.
Äiti on aikaiseen tullut kivulloiseksi ja kuollut nuorimman tyttären
syntyessä. Silloin Falk oli ottanut sisarensa — Amalian äidin —, joka
oli leski, hoitamaan talouttaan ja neljää tytärtänsä. Mutta tämän
vaimon vaikutus ei ollut onnellinen. Tirehtöri oli raskasmielinen,
luulevainen ja itsekäs, sisarensa esitteleikse totuutta rakastavana
ja hurskasmielisenä, mutta puuttui rakkauden sovittavaa lahjaa:
pienimmätkin virheet ja puutteet etenkin Herthassa, jossa ilmaantuu
paljon tavallisuudesta poikkeavaa ajatuksissa ja käytöksessä, piti
hän ankarasti rangaistavana, koska hän niissä aavisti vaarallisia
ja huonoja taipumuksia. Hellätunteinen lapsi nähdessään olevansa
epäluulon alaisena, hyvä tahtonsa usein väärennettynä ja kaikki
mietteensä joutaviksi tuomittuina, tuli onnettomaksi eikä viimein
tietänyt mikä oli oikea mikä väärä. Alussa hän oli ajatellut että
kaikki muut mahtoivat olla oikeassa, hän yksin väärässä, mutta kun hän
näki hiljaista Alma-sisartansakin samaten kohdeltavan, heräsi hänessä
tukehduttamaton oikeuden tunto, jolle hän myös uskoi saaneensa tukea
Jumalan sanasta, ja hän rupesi vaatimaan oikeampaa tuomiota kuin hänen
holhojansa tekivät. Tästä kasvamistaan kasvoi epäsointua isän ja
tyttären väliin.
Kertomuksen alkaessa on Hertha täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Kun
hän nyt tulee kotiin kello vähän päälle kahdeksan, saapi hän ankarat
nuhteet isältä, joka kivuloisuuden vuoksi ei voi paljon käyttää
jalkojansa eikä siis olla liikkeellä. Kun Hertha sanoo ei huomanneensa
ajan niin pitkälle ehtineen, ilmenee isä vielä kovempiin sanoihin,
syyttäen tytärtänsä kiittämättömyydestä ja velvollisuuksiensa
laimiinlyömisestä.
"Et huomannut, onko semmoinen olevinaan selitystä? Onko se muka
itsenäistä tuo kun unohtaa velvollisuutensa? Se on tiemmä sekin
noita uusia aatteita, joita omistat, se on kaiketi luettava naisen
vapautukseen se kun vapaudutaan pannuista velvollisuuksista ja isän
vallasta? Olet kai unohtanut olevani isäsi ja menettelet juuri kuin
olisi sinulla oikeus mitään vaatia. Mutta niinkauan kuin olen herrana
talossani, vaadin minä kuuliaisuutta ja alistumista."
Ja kun tirehtörin veljenpoika Rudolf, joka hoitaa setänsä konttoria,
tähän tahtoo vastata, uhataan hänelle toista lajia muistutuksiksi. —
Pysyköön Hertha rukissansa ja kyökkiaskareissansa, neuvoo vielä isä,
muita asioita ei hän eikä hänen sukupuolensa ymmärrä. Tirehtöri ei aio
päästää ketään asioihinsa, niinkuin naiset tätä nykyä alkavat tahtoa;
he pistävät päänsä kaikellaisiin, ja sen vuoksi menee kaikki nurinpäin.
Ei kelpaa enään olla kyökissä, pitää pyrkiä ylemmäksi, olla kansalaisia
ja miksikä tuota kaikkea romua sanottaneen. On oikein iljettävää
ajatellakkaan. Hänen tyttärensä eivät kumminkaan saa ihmisten pilkaksi
asettua, niinkauan kuin hän päänä on. Hertha kalpenee, mutta ei mitään
vastaa.
Sitten pöytään istuttaissa kutsuu isä pikkutytöt luokseen, näppii
heitä leikillisesti nenälle ja antaa heille kaikellaisia nimiä ja
puhutteluja, joista nämä punastuvat ja saavat kyyneleet silmiin. Mutta
tuollaista tirehtöri ei nyt myöskään kärsi.
"On olevinaan liikuttavaa ja kaunista, kun ollaan tunteellisia,
huoataan, itketään ja ollaan tyytymättömiä koko maailmaan ja onnettomia
jos jonkin vuoksi. Min'en tahdo tietää semmoisesta, tyttäristäni pitää
tulla kelpoja käytännöllisiä ihmisiä, eivät he saa elää unelmissa ja
tyhmissä haaveiluksissa", sanoo.
Ehtoolla korttipelin pois pantua kutsuu isä vielä Herthan luokseen,
puhuen:
"Olet syyllinen isäsi edessä, eikö mielestäsi sinun tulisi pyytää
anteeksi? — — — En minä muuta tarkoita kuin lasteni parasta. Minä
täytän velvollisuuteni heitä kohtaan ja pyydän ainoastaan, että he
tekevät samoin isäänsä kohtaan, — osottavat minulle tottelevaisuutta ja
kiitollisuutta."
Tirehtöri pitikin lapsensa rakkaina, hän vaan ei katsonut sopivaksi
antaa tyttärillensä mitään vapautta. Heille on myös hyödyllisempi,
jos on ikävää, kuin jos on hauskaa, se opettaa heitä totisiksi,
kodillisiksi, ahkeroiksi.
"Eivätkä he taida hoitaa itseänsä eikä tavaraansa", sanoo isä; "he
hävittäisivät pian kaikki, jos saisivat jotain hoitoonsa. Ei tytöt
ole muuta kuin lapsia. Juuri sitä varten että tyttärilleni jäisi
jotain siksi kuin vanhoiksi tulevat, täytyy minun hoitaa heidän
omaisuutensa heidän puolesta ja säästää heille. Ja vastoin heidän
kiittämättömyyttäänkin sen teen, sillä kerta he kuitenkin minua siitä
kiittävät.
Hertha olisi näet tahtonut käyttää osuuttansa omaisuudesta oppiin ja
johonkuhun toimeen, sillä hänen mielestään ei hän itse eikä muut siitä
hyötyneet, että heidän omaisuutensa kätkettiin elottomana aarteena,
eiväthän he sillä vanhoina edistymistänsä kartuttaisi. Mutta asiat
jäivät entiselleen. Eihän heiltä ruokaa eikä vaatteita puuttunut eikä
huvituksiakaan, mutta he olivat suljetut elämän raittiista ilmasta,
vapaudesta, tulevaisuudesta, jota paitsi koko olemuksemme kuihtuu kuin
katala, ytimetön ruoko.
Te olette naisia, ja siis holhouksen alaisia, sanoi isä, ja laki ja
oikeus oli siinä hänen puolellansa. Mutta tämmöistä maailmanjärjestystä
ja sitä Herraa, jonka tekemäksi sitä kiitetään, ei Hertha voinut
oikeaksi eikä hyväksi käsittää. Oli ollut aika, jolloin hän uskoi
mitä ihmiset ja kirjat sääntönä piti, että perhe ja koti oli naisen
ainoa tarkoitusperä ja että hänen oli velvollisuus tukehduttaa ja
polkea kaikki koittava halu muille ulkoileville työaloille; että
kumoomaton, salainen voima oli säätänyt toisen puolen ihmiskuntaa
vapauteen, toisen orjuuteen; mutta niin ei hän enään uskonut. Mitä
uskonkappaleena tunnustettiin, tiesi ja tunsi hän nyt oikeuden ja
totuuden väärennykseksi. Hän pyysi nyt elää järjelliseksi, vapaaksi
ihmiseksi kansansa palveluksessa.
"Saattaa olla", kuuluu hänen sanansa, "etten minä sitä koskaan saavuta,
vaan joudun poljetuksi ja hautaunnun siihen mitättömyyteen, joka on
ollut naisen osa maan päällä; mutta en milloinkaan mene sanomaan tätä
hänen luonnolliseksi perinnökseen ja määräkseen, enkä milloinkaan
lakkaa vaatimasta naiselle sitä asemaa ja elämänosuutta, jonka hän
taitaa saavuttaa ja omistaa, jos hänelle annetaan vapaus kehittyä
luonnollisten lahjain ja taipumuksien mukaan."
Seuraavana yönä antaa tekijä unennäössä kuvastua Herthalle koko hänen
sukupuolensa tilan ja alennuksen. Unennäkijä tuntee olevansa vasta
henkeen herätetty sielu, joka nousee tervehtimään elämää ja sen
valkeutta, mutta joka kaikkialla, missä hän tahtoo ihmisten töihin ja
pyrinnöihin osallistua, sysätään takaisin sanoilla: "olet nainen". Hän
näkee elämän ja vapauden korkean puun, jonka varjossa lukemattomat
ihmiset viljelevät tieteitä, taiteita; hänkin tahtoo mennä mukaan, ja
isällinen ääni taivaasta häntä siihen kehoittaa, mutta paikka onkin
kovin etäällä ja kun hän viimein sitä lähenee, huomaa hän sen ympärillä
lujan muurin monilla porteilla, jotka kaikki suljetaan hänen edessään.
Hän pyytää päästä sisään, mutta hänelle vastataan ettei hänen osansa
ole siellä; muutamat äänet, jotka ehdottavat hänen ottamistaan sinne,
tukehtuvat pian enemmistön tuomioon. Jouduttuansa vuoren helmaan,
jossa tuhansittain vaimoja istuu kiinni kehräämässä ja jossa hänkin
samaan taipuu, kuulee hän onnettomain sisartensa lauluissa vapautusta
ennustavia sanoja ja lähtee uudelleen ulos — auringon nousua kohti.
Mutta kun hän sanoo olevansa vapautta etsivä sielu, ajetaan hän pois
sillä selityksellä, että siinä maassa ei ole vaimoväellä sielua.
Kaukana pohjosessa tapaa hän myös sukupuolensa miesten orjana,
ainoastaan kun miehet ovat juopuneet taikka tappelevat keskenänsä, on
naisilla vapautta, ja kun hän kysyy heiltä siitä, vastaavat he:
"Onko se vapaus, jonkinlaista viinaa? Niin antakaa meille sitä, että
saamme juottaa sitä isillemme ja miehillemme, niin eivät _meitä_ lyö. —
Mutta onnellinen se, joka kuolee kolmantena yönä. Me olemme syntyneet
orjuuteen?"
Nyt menee hän vallanpitäjien ja pappien ja oppineitten luokse.
Ensimäiset vastaavat, että vapaus on naiselle vaarallinen ja
vahingollinen ja käskevät hänen pyrkimään naimiseen, papit tahtovat
hänen sulkea luostariin ja oppineista toisten pitää keskustella
"Thersiteen parrasta", toisten tutkia vastatavatun rottalajin
häntämuodostusta, niin ettei heillä ole aikaa ajatella tuollaisia
asioita kuin Herthan. Saksassa, jossa tämä tapahtuu, neuvovat häntä
rouvat oppimaan kieliä, pianonsoittoa ja naisten käsitöitä ja
sen lisäksi käymään kirkossa ja esitelmissä, henkisiä tarpeitaan
tyydyttämässä. — John Bull käskee hänen mennä Roomaan; siellä korkeat
pappisherrat käyvät hakemaan raamatusta ohjetta ja sanovat hänelle:
"Näin on kirjoitettu: Sinun tahtos pitää sinun miehelles alamainen
oleman." Ainoastaan yksi häntä puolustaa.
Ainoat jotka tarjoovat hakevalle vapauden, on joukko seppelpäisiä,
kirjavapukuisia naisia, jotka tanssien ja meluten tulevat häntä
vastaan. Nähdessään hänen surullisena ja kuultuansa hänen itkevän
sukupuolensa alennusta, nauravat he ja kehoittavat häntä yhtymään
heihin.
"Me osaamme kietoa miehet verkkoihimme, me olemme vapaita, me syömme,
juomme, iloitsemme, laulamme. Me synnytämme lapsiakin niinkuin muutkin
vaimot, mutta me panemme ne lastenhuoneihin, sillä me olemme ja
tahdomme olla vapaita."
Mutta inholla kääntyy heistä Hertha, sillä mitä he vapaudeksi kutsuvat,
on vaan orjuuden surkeinta lajia. Vielä toisen kerran hän ne tapaa,
"sillä he ovat kotonaan kaikkialla ja kaikkialla nauttivat he samaa
vapautta"; he kutsuvat häntä taas tulemaan, mutta hän sanoo:
"Te olette erehtyneet, teidän täytyy pelätä vanhuutta ja kuolemaa.
Minä tunnen kärsivässä sydämessäni jotain suurempaa, mutta sitä en
näe teissä. Ennemmin kuin elän ja nautin teidän onneanne, kuolen minä
onnettomana onnettomain kanssa." Silloin vastaa joukosta yksi:
"Olimme mekin kerran niinkuin sinä, etsimme valoa ja vapautta, mutta
yhteiskunta salpasi meiltä tien elämän valistukseen. Silloin houkutteli
meitä tämä väärä valo, lupasi onnea, mutta antoi onnettomuuden.
Tiedämme olevamme langenneet ja se on salainen tuskamme. Olisimme
saattaneet olla toisellaisia, mutta nyt on myöhäistä, kuka huokauksemme
enään kuulee? Juokaamme ja unohtakaamme, sillä elää meidän täytyy."
Samana yönä pääsee valkea irti murhapolton kautta, ja koko talo on
ilmitulessa, kun Hertha herää, kun ei hän muiden omaistensa joukossa
pihalla löydä isäänsä ja muistaa ettei tämä pääse käymään, juoksee hän
sisään huoneihin ja kantaa hänen oman henkensä vaaralla liekkien läpi
ulos. Nyt monta taloa palaa ja satoja ihmisiä joutuu kodittomiksi.
Sammutus käy huonosti, kunnes Yngve Nordin joutuu miestensä kanssa
rautatietyöstä ja saapi tulen tukehtumaan. Koko ajan Herthankin tointa
tarvitaan.
Muutamia päiviä tulipalon jälkeen panevat kaupunkilaiset toimeen apua
hätään joutuneille ihmisille; kaupungin lääkäri, jäykkämuotoinen,
mutta kelpo tohtori, yhtyy myös siihen, ja Ingeborg Uggla'n ja
Herthan hän määrää sairaiden hoitajiksi. Jonkun aikaa näiden
tapausten jälkeen kuolee yksi Falk'in tyttäristä, ja siitä sekä
muista mielenliikutuksista tapahtuu isässä muutos. Hän kutsuu Herthan
luokseen, tarjoo hänelle kiitollisuuden osotetta siitä, että hän on
pelastanut hänen henkensä, ja kun Hertha siis pyytää häneltä vapauden
sekä perintöosansa äitivainajansa jälkeen, myöntyy isä siihen,
selittäen samalla, miten hän on nyt huomannut Herthan sellaiseksi
naiseksi, joka taitaa tukea itsensä ja muitakin, ja miten hän ei ole
ennen uskonut semmoista olevan.
Hän sanoo sitten:
"Ole vapaa ja onnellinen kaukana siitä kodista ja isästä, jota et
rakasta; en pyydä muuta kuin että ilmoitat, missä tahdot olla."
"Täällä, sinun luonasi, isäni, jos sen sallit", vastaa tytär. "Olet
väärin käsittänyt minun ja vapauden, jota kaipaan ja pyydän."
Hän pyytää sitten isältä luottamusta ja ystävällistä kohtelua
sisarilleen, joille hän tahtoo olla uskollisena äitinä. Isä sanoo:
"Olkoon niin, koetetaan alkaa uudestaan".
Yngve Nordin oli tulipalossa vahingoittanut kätensä ja polvensa,
joiden parantaminen vaati huolellista hoitoa. Kun tohtorilla oli kovin
paljon sairaita, käskee hän Herthan ottaa osalleen Yngven haavat, ja
sen kautta nämä kaksi nuorta henkilöä joutuvat tuttavuuteen, joka ei
jää merkityksettä heidän sisälliselle kehitykselleen ja joka vaikuttaa
paljon heidän tulevaisuuteensa. Monissa asioissa heidän mielipiteensä
sulavat yhteen, he löytävät toisissaan usein sen mitä sydämensä likinnä
pyytää. He lukevat ja keskustelevat, ja useimmiten tämä käsittää elämän
tosiasioita. Molemmin puolin luottamus kasvaa pian ystävyydeksi, ja
tämä taas vähitellen päättyy toiseen, uuteen muotoon, jonka nimeä ei
kumpikaan pitkään aikaan mainitse, mutta jonka voimassa he löytävät
ennen tuntemattoman viihdytyksen. Heidän rakkauttansa kohtaa kuitenkin
monta kovaa loukkausta, joista yksi uhkaa sen kokonaan katkaista, ja
toisetkin kokoovat heille katkeria kärsimyksiä. Herthalle kerrotaan
Yngven olevan Amalian lapsen isän, ja semmoinen asia tekee Herthalle
mahdottomaksi mennä avioliittoon hänen kanssaan. Ei hän siis nyt enään
taida Yngveenkään luottaa; keneenkä sitten? Hän kyllä tietää ettei
yleisö laske niin tarkkaa lukua miehistä näissä asioissa, mutta Hertha
on nyt tuossakin toisellainen kuin muut. Mutta kun sitten todistetaan
että syytös on ollut väärä, rakentuu Herthan ja Yngven suhde uudelleen,
vaikka vielä sen jälkeenkin edellisellä on monta epäilystä.
"Lapsuuteni ja ensi nuoruuteni on ollut iloton", sanoo hän Yngvelle,
"kotini ja avioelämä on painanut minuun tuskallisen vaikutuksen, sillä
paljon huomasin siinä epäsopua ja riitaa — ja kyyneleitä. Tuo minussa
jo aikaiseen kasvatti vastamieltä avioliittoa kohtaan, vanhempana
ajattelin monasti etten tahtoisi synnyttää lasta maailmaan, maistamaan
tuota katkerata hedelmää, jota elämäksi kutsutaan."
Tutustuttuansa Yngveen ja tavattuansa hänessä miehuullisen jalouden,
heräsi hänessä uusi usko ihmiskuntaan. Mutta senkin jälkeen häntä
vielä arveluttaa avioliitto Yngvenkin kanssa, sillä hän pelkää sen
seurauksia: lapsien, ja etenkin tyttärien äidiksi tulla.
"Mistä tuleekaan se", sanoo hän Yngvelle, "kaikkialla ylistetään
vaimoa tyttärenä, äitinä, sisarena, kasvattajana, lohduttajana, ja
kumminkin otetaan tyttölapsen syntyminen välinpitämättömyydellä jopa
tyytymättömyydelläkin vastaan, monasti sitä surkutellaankin? Eiköhän
ole niin, että tiedetään vaimon aseman maan päällä vielä olevan niin
alistetun, etteivät kansain lait anna hänelle niinkuin miehelle itsensä
määräämisen oikeutta, onnellisuutensa vapaata etsimistä?"
Suunnitellun opin puute, johon sukupuolensa on ollut tuomittu ja
joka esteellisimmällä tavalla on vaikuttanut suvun kehityksessä,
on jo kauan sitten Herthassa herättänyt halun ja aikomuksen, saada
paikkakunnallansa aikaan koululaitoksen, jossa nuorille tytöille
annettaisiin järjestettyä opetusta. Hän puhuu tästä Yngvelle, ja tämä
lupaa ottaa osaa yrityksen toteuttamiseen. Asianhaarat kuitenkin
kääntyvät niin, että tämä jääpi Herthan yksin tehtäväksi. Hänen isänsä,
joka vähitellen on unohtanut entiset ahtaat ajat ja Herthalle antamat
lupauksensa, ei annakkaan nyt suostumustansa tyttärensä naimiseen
Yngven kanssa, koska tämän taloudellinen asema hänen mielestänsä ei
ole tarpeeksi ta'attu, ja kieltää sen ohessa tyttäreltänsä hänen
perintöosuutensa. Mutta sittenkin kun Yngve monta vuotta ulkomaalla
ansiollista työtä tehtyään on saavuttanut tuetun tulevaisuuden takeet,
kieltää isä vielä. Hertha on tällä ajalla saanut toimeen koulunsa
monien vastusten ja ponnistusten jälkeen. Viimein kun hän Yngven
kirjeistä huomaa tämän vaipuneen surumielisyyteen ja kivulloisuuteen,
kehoittaa hän häntä tulemaan kotiin hänen luoksensa. Yngve lähteekin,
mutta laiva jolla hän matkustaa Venner'in yli, syttyy tuleen, hän uipi
useampia kertoja maalle, pelastaen monta henkeä, mutta sairastuu sen
jälkeen keuhkotautiin. Pitkän keskustelun perästä, jossa isä ottaa
Herthalta lupauksen tyytyä siihen tiliin, minkä hän tekee, antaa hän
nyt suostumuksensa avioliittoon.
Mutta uuden onnen aika ei ole pitkä: Yngve kuolee, ja vähän sen jälkeen
Herthan isä, jättäen talonsa ja tyttärensä ilman omaisuutta. Niinkuin
Hertha on aavistanut, oli Falk menettänyt kaikki erääsen riita-asiaan,
jonka oikean laadun hän itsepintaisesti oli salannut perheeltänsä
kuolemaansa asti. Hertha seisoo nyt yksin ala-ikäisten sisariensa
ainoana tukena, ilman mitään muuta kuin minkä hän taitaa työllänsä
ansaita ja pienen rahamäärän, jonka Yngve oli jättänyt hänelle.
Surun ja kaipauksen ohessa tuntee Hertha että elämänsä kovat kokemukset
ovat heikentäneet hänen ruumiilliset voimansa ja ettei elämänsä
taida pitkäksi tulla, mutta korkeampaan voimaan turvautuen käypi
hän uudelleen kouluunsa jatkamaan työtänsä. Katkerasti saapi hän
kuitenkin aina kokea, kuinka opin ja tiedon puute on hänelle siinä
esteenä, ja sitä hartaammin tekee hän työtä sen poistamiseksi niissä
nuorissa tytöissä, jotka uuteen oppilaitokseen ovat kokoontuneet. Monta
opinkäynyttä miestä on myöskin osallistunut Herthan yritykseen ja
auttavat häntä.
Tähän loppuu kertomus. Parantumaton tauti kalvaa tämän ahkeran vaimon
elinjuuria ja aikainen kuolema katkaisee hänen vaikutuksensa.
Mutta professori Methodius ei ole saanut valmiiksi teostaan
"Yhteiskunnan parantamisesta!, ja sihteeri N.B. on myös heittänyt
kesken kirjoituksensa naisyhdistyksiä vastaan, sillä hän on päättänyt
itse mennä yhdistykseen naisen kanssa ja tekeekin niin.
"HERTHA." METELIÄ.
Amerikasta palatessaan Fredrika Bremer seisoi maineensa kukkulalla,
mutta hän tiesi hyvin kantavansa myrskyn enteet omassa helmassaan,
ja nyt "Herthan" ilmestyttyä puhkesi se ilmiin. "Olisinhan voinut
puhumattakin olla", kirjoittaa hän muutamia vuosia myöhemmin,
"mutta en saattanut; omatuntoni pakoitti minua tuomaan julki niitä
loppupäätöksiä, joihin pitkä elämä oli minun johtanut. Tiesin kyllä
että panin arvalle — ja uhrasin — suuren yleisön suosion, ja se on
oleva iloni aina kuolemaani saakka, että sen tiesin ja kuitenkin
sen tein." Viidenkymmenenneljän vuoden vanhana Fredrika Bremer nyt
tähän kirjaan oli kirjoittanut osan omista näkemistään ja kokemistaan
naisen aseman suhteen todellisessa elämässä, ja mitä sanottiinkin tätä
kertomusta vastaan, ei kuitenkaan kukaan voinut väittää sen sisältöä
kypsymättömän hengen työksi.
Mutta sitä ankarampia pitikin oltaman. Tuskin oli kirja ehtinyt
painosta, kun melske jo oli hyvässä alussa, ja kirja-arvostelijain
suuresta parvesta kuului ääniä, jotka koroitettiin varoitukseksi
yleisölle olla tuohon myrkylliseen kirjaan tarttumatta. Että se taiteen
kannalta olisi antanut syytä oikeutettuihin muistutuksiin, sitä ei
ensi hädässä kukaan hoksannut, niin sen ihka-uudet aatteet olivat
pyörälle panneet järjet ja mielet. "Kuka olisi voinut uskoa lempeää
Fredrika Bremeriä niin tuhmanrohkeaksi, niin epänaiselliseksi, niin
eksyneeksi siveellisessä mielipiteessään?" Astua esiin ja ruveta
tarkastamaan perheenisäin valtaa tyttäriensä yli ja pyytää naiselle
täysi-ikäisen oikeutta hallita omaisuuttansa; uskaltaa moittia
vuosisatojen hyväksymiä tapoja ja asetuksia ja vaatia kouluja ja
itsenäistä vaikutusta vaimoväellen, sehän toki oli liikaa. — Mutta
kiistassa ilmaantui toisiakin ääniä, jotka antoivat vastaansanomattoman
todistuksen siitä, että Fredrika Bremer vaan oli muotoon pukenut mitä
monen ihmisen mielessä liikkui.
"Svenska Tidningen'issä" esiintyi Herman Bjursten salamerkillä Ernst
Ludvig "kirjeissä ystävälleen maaseuduilla" ["Svenska Tidningen",
Marrask. 25 p. 1856] puolustamaan ja suojelemaan naista ja ennen
kaikkea naisellisuutta, jonka päätuntomerkkinä oli joku helposti
haihtuva hienon-hieno kukkaislemu ja joka oli häviöön tuomittu, jos
avattaisiin naiselle tie oppiin ja vapaasen työhön yhteiskunnassa.
"Uskotteko todellakin", kysyy hän, "että päätarkoitus tuon suloisen
naisen esiintymisellä maan päällä on filantropillinen toimiminen nais-
ja hyväätekeväisyyden-yhdistyksissä, taikka mikään syvempi tutkimus
luonnon ja tieteiden alalla? Ettekö tahdo myöntää, että hiljainen ja
lauha kasvatus sivistyneen ja jalon perheen suojassa ynnä sen lisäksi
puolisolle ja perheenemännälle välttämätöntä opetusta hyödyllisissä
käsitöissä ja kaunotieteissä — kielissä, soitannossa ja maalauksessa
— on aivan kylläksi nuoren tytön näköpiirille? Tietäkää, että meille
miehille Hertha tuntuu niin inhoittavalta, että minä puolestani
antaisin ennemmin lyödä itseni kuoliaaksi, ennenkuin hänen kanssansa
menisin kristilliseen avioliittoon. — — — Ja jos naiset tulevat
semmoisiksi kuin Hertha, niin _ei yksikään heistä pääse naimisiin_
[kaikki harvennukset ovat arvostelijan omat], ei ainakaan järjellisen
miehen kanssa. Voitteko ajatella, että mies, joka haluaa itsellensä
kumppania elämän tiellä, kelpo talon emäntää, uskollista hoitajaa
pyhälle tulelle kodin alttarilla, voitteko luuloitella itseänne — kysyn
minä, että hän valitsisi puolison, jolla olisi pää täynnä filosofiaa
ja kreikkaa, taivaankappalten kulkua, luonnonoppia, yhteiskunta- ja
valtio-oppia, matematikiä ja fysikiä, ja joka vielä tahtoisi elää ei
ainoastaan itsensä vaan isänmaansakin eteen. Toden totta, semmoiseen
koetustyöhön en minä uskaltaisi mennä."
Samassa lehdessä kirjoittaa sama nimimerkki toisen kerran: ["Svenska
Tidn.", Marrask. 6 p. 1856] "Hän (Fr. Br.) tahtoo kääntää luonnon
ylösalaisin. Minnekkä joutuisimmekaan, jos hänen hyväntahtoiset, mutta
typerät ehdotuksensa toteutuisivat?" Herthan lausumista toiveista
päästä oppimaan ja sitten muillekin jakamaan sitä hyvää mitä on
löytänyt, huudahtaa Ernst Ludvig: "Lukijani! Semmoinen tulisi siis,
neiti Bremerin mukaan, naisen määränä olla, yhtähyvin ja samalla
oikeudella kuin miehenkin. Luonnonoppi näkyy tälle kirjailijalle nyt
olevan sulettu kirjoitus. — — Ei mikään vaimo naimiseen mennessään
ajattele sen kautta erittäin vaikuttavansa valon ja vapauden
edistykseksi, kuten Hertha Yngvelle ehdottaa. Paras keino, ja _ainoa_,
millä nainut vaimo voipi siihen tarkoitukseen vaikuttaa, on uskollinen
ja _hiljainen_, huomatkaa neiti Bremer — _hiljainen_ velvollisuuksiensa
täyttäminen kodin rajoissa, puolisona, äitinä, ennen kaikkea omain
lastensa kasvattajana. _Niitähän_ tullee hänen ensikädessä hoitaa,
ennenkuin hän heittäytyy tuolle arveluttavalle uralle vaikuttamaan
koko ihmiskunnan eteen. — — — Hertha toivoo voidaksensa elää kansansa
eteen, ihmiskunnan eteen ja viho viimein Jumalalle. Viimemainittu
näyttää kummalliselta, ei suinkaan itsessään, mutta sovittelussa.
Kieltääkö siis neiti Bremer, että Jumala, hyvyyden ja rakkauden lähde,
on luonnon alusta aikain määrännyt erillaisen vaikutuspiirin niille
olennoille, jotka hän on elämään kutsunut? Hän antoi miehelle — emme
puhu nyt poikkeuksista — voiman, itsenäisyyden, rohkeuden, ruumiillisen
väkevyyden ja sielun mahtavuuden terävyydessä, kestävyydessä, —
_järjen_; hän antoi vaimolle lempeyden, suloisuuden, miellyttävyyden,
— _tunteen_. Mitä varten Hertha luojan järjestystä ylösalaisin kääntää
ja väittää silloin elävänsä ihmiskunnan eteen ja Jumalalle? Entäs
kainous, tuo naisellisen armauden kaikista hienoin kaunistus, minnekkä
se joutuisi, jos neiti Bremer saisi hallita? Totisesti: opilliset,
järkeilevät, 'perusteellisesti oppineet' naiset — sellaisia on ollut
ennen ja on vieläkin, neiti Br, — eivät milloinkaan ole olleet
onnellisia itse eivätkä voineet ympäristöönsä onnellisuutta luoda.
Sitä todistaa nykyaikana rouva Staël, Fr. Br:n edelläkävijä, joka on
kirjoittanut "Delfine'nsa" jotenkin samalla tarkoituksella, mutta
äärettömän paljon suuremmalla taidolla kuin Fr. Br. "Hertha'nsa."
Senjälkeen tekijä — samaten kuin nimimerkki "Dagny" meillä
kolmekymmentä vuotta myöhemmin — perhekuvassa näyttää, mimmoiseksi
maailma mullistuu, jos naiset lasketaan tiedon puulle: — "Mies tulee
kotiin, pyytää ruokaa, niin sanoo rouva: kyökkipiika lukee historiaa,
emännöitsijä kirjoittaa vertailua nykyisestä ja kreikkalaisesta
murhenäytelmästä, itse luen algebrata j.n.e. Auta minua, ystäväni,
syöminen on sivuseikka, mitä varten _minua_ vaadit hoitamaan
ruoka-asioita, lahjoitukseni ovat korkeampia varten."
Ja sitten tuo sopimaton kohta, kun Fredrika Bremer antaa Herthan hoitaa
haavaa nuoren miehen polvessa. — "Jos olisi ollut puhe _jalasta_, en
olisi niin paljon huolinut siitä, mutta _polvi!_ Totisesti on siinä
menty liian pitkälle!" huudahtaa tämä arvostelija loukatun kainouden
puolesta. — Yhtä hirveätä on hänestä avata naiselle anatomiasalit ja
muut oppipaikat. "Kun isän toinen tytär sanoo: tahdon lukea lääkäriksi,
niin anatomiasaliin hänen kanssansa, alastomain, leikeltyjen,
inhoittavien ihmisruumisten eteen; ja kun toinen pyytää teologiaa,
pitää valtiolla olla yhteisopistot, jossa nuoret miehet ja naiset
saavat perusteellista oppia. Yhdessä koulussa nuorukaisten kanssa
tulisi heidän oppia tuntemaan toinen toistansa valon ja kauneuden
palveluksessa! Ei siis tanssiloissa, iltahuveissa, halpamaisissa
tilaisuuksissa salongien hiestävässä ilmassa, vaan _Iduna_-salissa,
kreikkalaisten ja roomalaisten, totuuden ja vapauden jalojen
ihmisolentojen parissa! Silloin tietysti kaunissieluinen nuorukainen
löytää 'sisarten' joukossa vastaavan sielun, jonka kanssa hän tekee
_hengen_ avioliiton, ja sitten ruumiillisenkin, — sen parempi.
Jälkimäinen on kuitenkin sivuasia, — ja ennen kaikkea on aistillisuuden
rikkatunkio pois perattava." Näin ivailee arvostelija ja jatkaa: "Tämä
on paljasta haaveilua; missä ovat Fransiska, ma chère mère, rouva Frank
"Hemmet'istä"? — _Se_ tupa kävi neiti B:lle liian ahtaaksi!" huudahtaa
Ernst Ludvig lopuksi.
Fr. Bremer oli syntiinlankeemushistorian johdosta antanut Herthan
muistuttaa, ettei esiäidissämme Evassa kaikki liene ollut pahasta,
sillä hän halusi tietoa, siis jotain hyvää, "hänessä oli kuitenkin
voimallinen henki." Tästä kohdasta saapi Ernst Ludvig uutta aihetta,
kääntyen ivallisesti sitä vastaan: "Siinähän se on! Vaimo se siis
paradisista saakka kuitenkin on ollut meistä enin tiedonhaluinen. Hän
se siis olikin ensimäinen ojentamassa kätensä tiedonpuuhun, ja kuinka
väärin onkaan sitten sulkea häneltä oppisalien ovet? Mikä se nyt estää
naisleirin onnea? Valtio, joka ei tee kouluja, laki, joka estää naisen
vapaata kehitystä ja kahlehtii siis sielut luonnottomilla kahleilla!
Ottakaahan kurenuorat auki, niin saatte nähdä Aspasioja — ilman
aistihimoa — Sapphoja, oppineita pönkkähameissa, professoreja leninki
päällä ja myssypäisiä saarnaajia!"
Miks'ei, oli Fredrika Bremer sanonut.
Viimeksi tahtoo arvostelija omalla kokemuksella vahvistaa väitteensä,
vakuuttamalla ettei hän, opettajana ollen, kolmenkymmenen tytön
joukossa ollut tavannut ainoatakaan, joka olisi osottanut vähintäkään
taipumusta tieteellisiin opinnoihin.
Ainoastaan taiteiden harjoitus olkoon naiselle sallittu, sanoo
arvostelija. Se on "comme il faut".
Lopuksi lohduttaa hän sillä, että "suuret lahjat" kyllä aina tiensä
raivaavat, ja keskinkertaisille on tyydytystä kyllin yksityisessä
tyttöpensionissa.
Ei liene vaikea löytää sitä peruskuntaa, miltä Ernst Ludvig kysymystä
käsittelee: naisen kasvatuksen ohjaajana ja hänen tilansa ja asemansa
määrääjänä on ainoastaan oleva miehen aistillinen maku ja minkä mies
itselleen edullisimmaksi katsoo; sentähden että nainen on miehelle
viehättävämpi ja mukavampi tiedottomana, tahdottomana olentona, niin
suljettakoon häneltä kaikki ne tiet, mitkä inhimillisen olennon
tietoon, tahtoon, itsenäisyyteen saattavat. Ja avukseen Ernst Ludvig,
kuten moni muu ennen ja jälkeen häntä, on ottanut Jumalan ja luonnon,
vakuuttaen, että nämä kaksi vahvasti seisovat hänen puolellansa. Ja
yhtä varma kuin hän on tässä, on hän myös siinä, että käsitykset hänen
sukupuolessansa siitä, millä kehityksen kannalla ja missä asemassa
nainen parhaiten vastaisi miehen tarpeihin, ovat muuttumattomat.
Ernst Ludvig'ille vastaa nimimerkki Lars Johan "Aftonbladeteissa" [27
p. Marrask. 1856], joka vastoin "Svenska Tidningen'ia" siihen aikaan
(niinkuin jälleen nyt) oli valtiollisten vapaamielisten äänenkannattaja
ja joka myös johdonmukaisesti, kuten pian saamme nähdä, itse puolusti
niitä aatteita, joiden tulkiksi "Herthan" tekijä oli astunut.
"Kirjoittaessasi minulle Fr. Bremerin "Herthasta", alkaa Lars Johan,
"et varmaankaan voinut aavistaa, että kirjeesi tapasi minun yhtä
raajarikkona kuin tuo siivo Yngve siinä kirjassa, jonka sinun ivallinen
kynäsi on ottanut ruoskittavaksensa.
Niinkuin tiedät täytyi minun matkustaa asioissani Kungsköping'iin,
ja olin jo ajanut 5 penik. kotoa, kun vanhat keltaiset kiesini
yhtäkkiä räsähtävät rikki alamäessä, hevoset karkaavat tiehensä ja
minä paiskataan tunnottomaksi maantielle, jossa viimein kova tuska
polvessani herättää minun jälleen tuntooni. Ensi ajatukseni oli huutaa
apua, varsinkin kun samassa näin kolme nuorta tyttöä kävelevän,
taikka jos niin tahdot, "liitelevän" sinne päin, missä makasin.
Huusin siis voimani takaa, mutta tuskin olivat nämä kainot olentoiset
ennättäneet vilkaista minuun ja rikkirevittyyn pukuuni, ennenkuin
kimakasti huutaen: "Herran jee, verinen polvi! Mies!" pakenivat
poispäin metsänlaitaan, josta minua sitten kurkistelivat puunrunkojen
suojelevasta piilopaikasta. Ethän kummastu että silloin mutisin
itsekseni: 'tuommoisia perhanan hepsanoita', taikka jotakin semmoista,
sillä minun pitää sanoa sinulle, hyvä veli, että kokonaan toista se on
istua lämpimässä kammarissaan mietiskelemässä "kainoutta, naisellisen
armauden hienointa kaunistusta", kuin maata maantien vieressä ja
nähdä tuo ominaisuus täydessä kehityksessä noin omalla kaupallaan.
En minä puolestani olisi pitänyt sitä yhtään sopimattomana, jos joku
heistä olisi tullut luokseni ja sitonut 'hänelle tuntemattonaan
nuoren miehen haavat' (E. L:n sanoja), ja minusta on ihmeellistä,
ettet sinä, joka niin perinpohjin tunnet naisten heikkoudet, kykene
eroittamaan sitä kainoutta, joka uskaltaa hoitaa _jalkaa_ mutta ei
rohkene koskea _polveen_, siitä kainoudesta, jonka suojassa nuoret
tytötkin saattaisivat täyttää ihmisrakkauden käskyn, menettämättä siltä
vähääkään nais-arvostansa."
"Olet aivan oikeassa siinä, että naisen tulee tehdä velvollisuutensa
kodissa hiljaisuudessa, s.o. ettei hän pidä melua siitä eikä liioin
itsestänsä", kirjoittaa L. edelleen. "Niinpä muistan, kun mennä vuonna
kävin Tukholmassa, mimmoisella pyhällä kunnioituksella odotin sitä
hetkeä jolloin saisin astua sinun seurapiiriisi ja nähdä nuo "kainouden
hienoon huntuun" kätketyt kodin haltijattaret, joita toivoin siellä
tapaavani; mutta tiedäthän, ettei ole niin helppo päästä heidän
rauhoitettuun valtakuntaansa. Aamupäivällä sanottiin: armollinen rouva
on ulkona kävelemässä — Armollinen rouva on mennyt kylään — Armollinen
rouva on soitannollisissa aamuhuveissa. Ehtoopäivällä kuului samalla
lailla: toinen laulajaisissa, toinen pukeutuu baaliloihin, kolmas
kesteissä, ja ainoastaan parvi lapsia kurkisteli kuin kurenpoikaset
noista tyhjistä salongeista, sillaikaa kun palvelustytöt ottivat
vastaan vieraitansa taikka lueskelivat "Qvinnan i sin fullkomlighet"
nimistä romania. Herra luonnollisesti oli joko rouvan keralla, taikka
"Isossa Seurassa", taikka — — — luona, siellä on paljon rattoisampi
kuin kotosella; ja jos hänen mahdollisesti tekisi mieli mennä kotiin
teetä juomaan, on hyvin epätietoista tokko hän tapaisi rouvansa
ruokakonttorin niin järjestyksessä kuin se mies huomaa vaimonsa
talletuspaikat, joka elää 'Fr. Bremerin emansipationi-aikakaudessa'.
Sillä lihamakkara ja sinkku on nykyaikana kallista tavaraa, menot
suuret, rouvalla tarvitsee olla uusi muotihattu Paris'ista, oma
loge'nsa ensi rivissä ja käydä kaikissa konserteissa. — Mennä
vuonna niin teki haluni nähdä nuo sinun rakastettavat "kodikkaat,
oppimattomat" naiset; niin oppimattomat, sillä uskallanpa panna
vetoa, että monet heistä ei osaa eroittaa valkojuurikasta lantusta
eikä tiedä, minkänäköinen herneenpalko on, ennenkuin se uipi heidän
soppatalrikissaan.
Katsotaanpa, etkö ole takertunut ennakkoluuloihin. Heitetäänpä nämä
nyt hetkeksi pois, ei huolita olla nyt noita seuraelämän leijonia,
noita illallispöytä-herroja, vaan muistellaanpa nuoruutemme raitista
mielialaa! Emmekös silloin tavoitelleet totuutta, jaloutta, emmekös
kunnioittaneet kaikkea hyvää hyvän tähden, emmekös mekin silloin
pyytäneet elää "maamme, ihmiskunnan eteen ja Jumalalle?" Sinä vastaat
tietysti että se on ainoastaan miehen asia. Mutta sanoppa, mistä
voisi mies, joka omaa sellaisen elämän-aatteen ja joka sanasi mukaan
ei suinkaan pidä vaimoa "sivukaluna", mistä voisi hän löytää oikean
vaimon, ellei tämä ottaisi osaa hänen elämänsä korkeihin pyrinnöihin?
Milloinka äiti paremmin kasvattaa lapsiansa, kuin silloin kun hän
korkeamman voiman nojalla etsii opetuksensa omasta sielustansa ja
esimerkillänsä osottaa pojallensa hänen velvollisuutensa elämään
Jumalalle ja ihmiskunnalle. Muista että Hertha on nuori, älykäs,
innollinen nainen, jonka luonnoton pakko on nostanut kapinaan maailmaa
ja niitä oloja vastaan, jotka estävät häntä siitä henkisestä ja
ajallisesta vapaudesta, minkä hän kehitykseksensä tarvitsee. Hänellä
ei ole äitiä, ei mitään tuetta, ei ketään joka tahtoisi näitä tunteita
johdattaa ja niiden kovaa polttoa asetella. Sinulla ei ole hyvä
sydän, kun pilkkaat sen sijaan että surkuttelisit tämmöistä jaloa
ihmisluonnetta. Ei Hertha pyydä huvituksia, vaan työtä, voidaksensa
elää muidenkin hyväksi. Tässä ei ole mitään kummasteltavaa. — — Jos
isänmaanrakkaus kristinopin valossa kohosi ihmisrakkaudeksi, en
voi ymmärtää, miksei naisen sydän voisi tykyttää saman ihmiskunnan
puolesta, jonka eteen hänen puolisonsa, lapsensa, veljensä, sanalla
sanoen kaikki joita hän enin rakastaa, ovat kutsutut vaikuttamaan. Tämä
ei ole Jumalan määräämän vaikutuspiirin kieltämistä, vaan se on Jumalan
käskyn tottelemista.
Sinä myös tahdot kieltää Herthalta oikeuden elää Jumalalle. Sitä en
vielä tähän asti ole kuullut kenenkään meidän sukupuolestamme tekevän,
päinvastoin kaikista kevytmielisinkin mies tavallisesti toivoo että
hänen vaimonsa, kuten sanotaan, vaeltaisi Jumalan edessä". Myöskin
pilkkaat Herthaa hänen sanoistansa: "avioliitto on minusta sivuasia,
jollei se saata minua korkeampaan kehitykseen". Mutta jos pysyt omissa
sanoissasi, että Jumala naiselle on antanut "tunteen" korvaukseksi
kaikista niistä hyvistä lahjoista, joita hän on jaellut meille, niin
on asia minusta sangen yksinkertainen. Hertha sanoo avioliiton olevan
hänelle sivuseikan, senvuoksi ettei hän _rakasta_. Huomannethan tuosta
pienestä: _jos_, ettei hänen sanansa ole ehdottomia. Ja ajatteleppas,
kun romaninsankaritar huudahtaisi: "Oi, minä tahdon paikalla mennä
naimaan!" — "Hyi sentään", vastaisit siihen sinä, joka olet hieno
sivistynyt mies, — "semmoinen tyttö ei saisi miestä", — niin vaikea on
meitä nuoria poikia tyydyttää."
Ernst Ludvigia vastaan, että koulunkäyneet vaimot rupeaisivat kodissa
"mietiskelemään", komentamaan opillansa, sanoo Lars Johan: "Oppia
saanut ja taitava nainen, joka juuri sen kautta tietäisi kuinka paljoa
hänen tietonsa vielä puuttuvat, komentaisi opillansa monta kertaa
vähemmän, kuin tuollaiset hirveässä kiireessä ja hämmingissä luetetut
olennot, jotka usein tahtovat loistaa lainakalulla ja juuri sen kautta
tulevat naurettaviksi. Kysymys josko oppineet naiset tekevät itsensä
taikka muut onnellisiksi koskee yhtä hyvin oppineisuutta yleensä kuin
oppineita naisia erittäin. Mitä "Corinne'n" tekijään tulee, niin kertoo
Chateaubriand hänestä että hänen miehensä kuoli surusta muutamia
kuukausia hänen jälkeensä.
Naurat syyllä isälle, joka tytöltänsä kysyy: tahdotko ruveta
theologiksi j.n.e. Mutta mitäs jos isä puhuisi näin: "Kuulkaa lapseni,
te olette köyhiä tyttöjä, meidän täytyy antaa teidän kehittyä kunkin
siinä mihin hän sopii, että voisitte ansaita jokapäiväisen leipänne.
Onhan meillä suuri elatuslaitos, jota sanotaan avioliitoksi, mutta että
mennä naimisiin rahain vuoksi on liian miehekästä vaimo-ihmiselle;
korkeammat pitää vaikuttimet olla ennenkuin niin tärkeä askel
astutaan." — En minä tiedä olisiko tukholmalainen pappa, joka niin
puhuisi, naurettava, mutta sen tiedän että minä, mitätön maanmoukka,
mielelläni ottaisin hänet appivaarikseni.
Jos alkaisi polveni huonontua, täytyy minun pyytää sinua neuvottelemaan
siitä rouva Åhrberg'in kanssa, vaikka hän on naislääkäri!"
Sama nimimerkki jatkaa toisessa numerossa kysymystä naisen
kasvatuksesta ja huomauttaa siinä Er. L:lle, kuinka naisen vaikutus
perheessä samassa on vaikutusta ihmiskunnassa ja kuinka oikeata sen
johdosta on vaatia naiselle korkeampaa hengen kehitystä. "Naisen
mielipide ja sivistyskanta on vaikuttavana voimana koko sukukunnan
kehityksessä", kirjoittaa hän siinä. "Mutta nyt on niin, että naisen,
vaikutus semmoisissa tärkeissä asioissa kuin kasvatus ja seuraelämä
on hänelle uskottu sillä hiljaisella välipuheella, että hän olkoon
siihen niin kykenemätön kuin mahdollista. Sen sijaan kuin pitäisi
kehoittaa häntä totisiin ja todellisiin asioihin, tahdotaan suunnata
hänen ajatustansa vähäpätöisiin ja joutaviin seikkoihin. Vakuutetaan
hänelle että paras keino miellyttää ja päästä miesten suosioon on
näkyä tykkänään vieraaksi kaikelle totisemmalle ajattelemiselle, olla
niin ajattelematon kuin suinkin. Tyttö tulee siten vähäpätöiseksi
ja mitättömäksi naiseksi ilman mitään vakavuutta, ja sellaista
sieluntilaa miesten ennakkoluulot, jotka naisen ymmärryksen totista ja
perusteellisempaa kehitystä pelkäävät, tahtovatkin hänessä säilyttää,
samalla kuin nämä miehet naisen näin tahallisesti heikonnetuista
sielunominaisuuksista odottavat oman ymmärryksensä ensimäistä
kehitystä."
Jos sen sijaan naiset oppisivat niin paljon itsekkäistä
valtioviisautta, että käyttäisivät sielunsa ja kykynsä siveelliseen ja
älylliseen edistykseen, niin heidän asemansa paljon muuttuisi.
"On mahdollista", päättää hän lopuksi, "etteivät naiset, varustettuina
sillä kasvatuksella, jota minä tarkoitan, tulisi naimisiin, mutta josko
tämä olisi pidettävä todistuksena miesten järjellisyydestä, siitä tulee
toinen kysymys."
Näiden kahden jälkeen ilmaantui taas "Svenska Tidningen'issä" uusi
arvostelija samaan suuntaan kuin Ernst Ludvig, mutta uskonnon suojassa
ja tarkastaen asiaa naisen omalta kannalta. Hän ottaa sekä Jumalan
sanan että luonnon todistamaan, että nainen ijankaikkisuudesta on
määrätty alamaisuuteen. Hertha on siis sekä ylpeä että kaikin puolin
moitittava olento, joka asettuu Jumalaa ja luontoa vastaan. Että
"Herthan" ilmoille tuomat aatteet siis ovat kokonaan hyljättävät,
todistaa tämä arvostelija kolmella lailla:
1) "Todistaakseni Jumalan sanasta, niin sanoo hän: "Vaimon pitää
miehelle alamainen oleman."
2) "Ottaaksemme todistusta todellisuudesta, niin on meillä tuhansia
todistuksia naisen kykenemättömyydestä ajatuksensa jännittämiseen ja
kestävään sieluntyöhön miehen rinnalla."
3) "Ottaaksemme todistusta luonnosta, niin on meillä tuo naiseen
kylvetty halu eli taipumus olemaan vallanalaisuudessa."
Näin ollen katsoo arvostelija sitä yritystä jommoiseksi
lainmuutokseksi, joka samaan aikaan oli nostettu Ruotsin säädyissä
naisen täysi-ikäisyydestä, syrjäaskeleeksi oikeasta suunnasta. Hän
toivoo ettei ehdotusta vahvisteta, mutta ennustaa samassa naiselle
monellaisia ikäviä selkkauksia, jos se todella laiksi tehtäisiin.
"Sielläkin missä hän saa itse hallita itseänsä, tuntuu sielun puolesta
vielä terveelle ja pilaantumattomalle naiselle suloiselta antautua
miehen tahdon alle", väittää hän, mutta lisää kumminkin pienen
ehdon: "niin pian kuin tämä tietysti on kohtuullisuuden ja hellyyden
jalostama. Tempaiskaa vaan nainen kodin turvasta ja vallanalaisuuden
suojelevasta pakosta, niin tempaisette häneltä hänen elinehtonsa
ja todellisen hupaisuutensa; laskekaa hän 25 vuoden vanhana ulos
yhteiskunnalliseen elämään kaupustelijain ja petollisten ihmisten
kilpailuun, niin seisoo hän siinä pian petettynä hupsukkana taikka
naisellisuutensa menettäneenä kummituksena."
Viimeksi kääntyy hän nuorten tyttöjen puoleen, huomauttaen heille,
kuinka ilkeä olisi tuommoinen virallinen julkaistus heidän
viidennestäkolmatta ikävuodestaan.
Myöskin Suomesta pantiin ankara vastalause "Herthan" vapautus-aatteita
vastaan. Itse Juhana Vilhelm Snellman tarttui kynäänsä, löylytteli
Fredrika Bremeriä ja hänen mietteitänsä isällisellä kädellä ja neuvoi
sen ohessa, millä lailla naissuvun oli meneteltävä voidaksensa
rakastettava olla ja miessuvun suosiossa pysyä — sama kanta kuin
Herman Bjursten'illä, ja jolta vastustajain suuriluku silloin ylehensä
asiaa tarkasteli. Koska jokaiselle suomalaiselle lienee hauskaa ja
hyödyllistä tuntea Snellmanin ajatustapaa kaikilla aloilla, otamme
tähän hänen arvostelunsa pääkohdissaan ["Litteraturbladet", Syysk.
1856]. Siinä sanotaan:
"Pääsumma hänen (Fr. Br:n) teorioissaan on että naiselle, samalla
lailla kuin miehellekin, valmistettaisiin tilaisuutta kaiken sen
sivistyksen hankkimiseen, mitä hän toivoo ja itsellensä vaatii,
ja että hänelle annettaisiin täysi vapaus itse päättää tulevasta
vaikutuksestaan ja tilastaan. Tästä olisi seurauksena enemmän
tasa-arvolle, tietoisuudelle ja vakuutukselle perustettu suhde miehen
ja naisen välillä, jota suhdetta tukisi se asianlaita, ettei nainen
enään olisi pakoitettuna turvan ja toimeentulon saavuttamiseksi mennä
vaimoksi ensimäiselle miehelle, joka hänelle kätensä kurottaisi."
Tämän jälkeen Snellman tarkastaa tekijän menettelöä romanissaan,
moittien sitä, että tekijä on tuon vapautetun naisen kuvaillut
vapauttamattomassa ympäristössä, yhteiskunnassa, jossa kaikki sotii
häntä ja hänen pyrinnöitänsä vastaan. Arvostelija nähtävästi ei
olisi tahtonut nähdä Herthaa eli vallanalaisuudesta pyrkivää naista
taistelevana sitä yhteiskuntaa ja niitä lakia vastaan, jotka häntä
kiinni pitävät — se liikutti arvostelijaa vastamielisellä tavalla —,
vaan tekijän olisi pitänyt lukijalle osottaa ihanteitansa vastaava
yhteiskunta, jossa hänen mietteensä olivat jo toteutetut; sillä tapaa
luulee arvostelija hänen voineensa hankkija aatteilleen joitakuita
uskovaisia, "jota vastoin on sangen epäiltävä, voipiko Herthan romani
kääntää ainoatakaan uskotonta".
Herthan sekaantumista sairashoitoon arvostelija myöskään ei hyväksy,
ja samaten kuin Bjursten'iä ja monia muita suututtaa häntä ei
ainoastaan tuo "polven-hoito", vaan vielä enemmän se että Fr. Br.
tuon itsenäisen sankarittarensa naittaa. "Hän (Hertha) on koitautinen
ja kuolee naimattomana — sillä hänen naimisensa Yngven kanssa ei ole
muuta kuin ulkonainen meno, joka oikeuttaa häntä tuota kuolemaan
tuomittua keuhkosairasta hoitamaan. Hän jääpi siis vaan vapautetuksi
kotiopettajaksi eli kouluttajattareksi. Tehtäköön nyt sankarittaren
puolesta mitä hyvään, ja neiti Bremer on varmaankin tehnyt mitä
tehdä voipi, niin voidaan semmoisesta naisesta korkeintaan saada
kunnioitettava ja arvollinen ihminen, mutta rakastettavaksi miehen
silmissä ei hän milloinkaan tule. Se on tämä, jota ei neiti Bremer
ymmärrä eivätkä vapautuksen puolustajat ymmärrä, sanoo arvostelija.
"Hertha on suora mielipiteissään, niinkuin vapautetun tulee olla,
jos hän voipi yhdenvertaisena olla miehensä rinnalla. Se on sangen
kunnioitettavaa. Hän istuu levollisesti kauniin nuoren miehen kipeää
polvea hoitamassa. Sekin käypi laatuun kunnioitettavalle naiselle. — —
Hän matkustaa pitkät matkat omin neuvoinsa. Sekin on kunnioitettavalle
kernaasti suotu vapaus. Hän asettuu omavaraiselle taloudelliselle
kannalle. Se on kaikki kunnioitettavaa. Mutta rakastettavaa ei se ole
miehen silmissä. — Emme sano, ettei kaikessa tässä — paitsi ei noissa
mielipiteiden suorassa esiintymisessä eikä tuossa polvenhoidossa — voi
ilmaantua jonkimmoista rakastettavaa, mutta itsessään ei se mitään
rakastettavaa sisällä", — siinä Snellmanin mietteitä.
"Sillä naisen rakastettavuus perustuu pääasiallisesti siihen, että
hän on turvaa tarvitseva, ja että hän miehen turvaa pyytää. Mies ei
koskaan, sanoo ei koskaan, rakasta itsenäistä taikka itseensä turvaavaa
(sjelftillräcklig) naista. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei
sellainen nainen pyydä hänen rakkauttaan — taikka jos pyytää, ei ole
enään itseensä turvaava."
"Sangen kunnioitettavia avioliittoja voidaan rakentaa. Vanha
kunnioitettava mies voipi naida kunnioitettavan vaimon, ja liitto
voi olla onnellinen, mutta sangen vissi on, että vaimon puolella
silloin paitsi kunnioitettavuutta myös on rakastettavuutta. Tämä ei
riipu vissistä ijästä. Iso-äitikin nojatuolissaan voipi vielä olla
rakastettava. Mutta perus on aina siinä, että nainen tarvitsee turvaa
ja pyytää sitä. Tämä kutsutaan ja tämä on naisellisuus. Ja tämä se
on, jonka nainen kadottaa sen mukaan, kuin hän pyrkii miehen asemaa
yhteiskunnassa täyttämään."
Että tekijä "ei ole tyytynyt tekemään Herthasta pelkkää kunnioitettavaa
naista, vaan on samalla tahtonut hänestä tehdä rakastettavan ja antaa
hänelle nuoren rakastajan — se ei ole soveltunut yhteen". — Siinä on
arvostelijan mielestä kirjan päävika.
"Sopivaisuutta vastaavaa on ainoastaan se, ettei vapautunut nainen
milloinkaan tule perheen äidiksi. Muutenkin perheesen jo syntyy
paljon onnettomuutta sen kautta, kun niin monet vaimot eivät ymmärrä
hallita rakastettavuudellansa, vaan koettavat sitä tehdä järjellä
ja todistavaisesti — taikka mitä he sellaisena pitävät. Vapautunut
nainen, kasvatuksen saanut kuin mieskin kouluissa ja yliopistoissa ja
tottunut miehen-omaisiin toimiin, lääkärinä, opettajana taikka muuna
virantekijänä, astuisi arvattavasti perheenelämään miehelle kuuluvilla
vaatimuksillakin. Ja ettei sellainen kannata, sitä ei tarvitse
todistaa."
Jotain nurillista myöntää arvostelija kuitenkin olevan naisen
yhteiskunnallisessa asemassa. Hätätiloihin nähden, missä nainen ei
voi avioliiton kautta päästä turvattuun asemaan, pitäisi lakien ja
tapain helpoittaa hänelle toimeentulonsa hankkiminen, eikä häntä siinä
estää, kuten arv. myöntää useimmissa maissa tehtävän. "Mutta jos
naisen kasvatus, niinkuin miehen on järjestetty, suoraan johdattaisi
ja valmistaisi häntä hänen kutsumukseensa, niin semmoisien hätätilojen
luku pian vähenisi — ja silloin ei neiti Bremerin vapautustuumia
syntyisikään", lopettaa suuri valtioviisaamme.
Toisin kuului taas toisaalta. Ruvettiin viittaamaan auktoriteteihin
molemmin puolin, ja jonkimmoista tasaannutta mielipiteissä lie
vaikuttunut m.m. moniaat prof. _Agardh'in_ teoksista otetut ja
julkaistut lauselmat, jotka olivat omiansa antamaan vapautus-ystäville
kannatusta, yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa järjestyksessä
ja tavoissa ylipäänsä puuttui kaikkia niitä aineksia, jotka
naisessa tunnustetaan vaikuttaviksi", oli Agardh kirjoittanut.
Naisen luonnossa on hienotunteisuutta, hellyyttä, oikeuden tuntoa,
järkeä; mutta luonnottoman kasvatuksen kautta, joka vieroittaa hänen
kaikesta totisesta, suunnitetusta, ja johdattaa häntä pelkkiin
vähäpätöisyyksiin, tukehutetaan hänessä luonnollinen kehitys. Niinkuin
Herodiaan tytär pannaan hän tanssillansa huvittelemaan toisia, ja
kun hän on heidän vaatimuksensa täyttänyt, julistetaan hän sielun ja
ruumiin puolesta miestä alemmaksi olennoksi. Että nainen olisi aiottu
ainoastaan aliarvoisten töitten suorittamiseen ja mies yksistään
kaikkiin niihin toimiin, joihin kysytään päätösvoimaa ja itsenäisyyttä,
niinkuin usein oli väitetty, se on aivan väärä käsitys. Mikä naiselta
puuttuu ruumiillisessa väkevyydessä, sen korvaa hänen kestävyytensä.
Mies pikemmin nääntyy vastuksissa kuin hän, eikä ainoastaan henkisesti,
vaan ruumiillisesti. Hän on jo elämänsä alusta vähemmän kuolevainen
kuin mies, ja kestää paremmin taudissa ja vaivassa. Luoja oli hänen
voimansa mitannut, kun määräsi hänen osakseen kovimman kaikista
tuskista, mutta lahjoitti hänelle samalla suurimman kaikesta onnesta,
äidin-onnen."
Viitattiin kokemukseen, joka osottaa että nainen totisimmissa
elämänkohdissa samaten kuin painavimmissa toimissa on ilmiin pannut
neroa ja järkähtämättömyyttä usein enemmän kuin mies. Kun mieheltä
on rohkeus ja toivo paennut, on nainen hänelle antanut omastansa.
"Sen vuoksi luomishistoriassa sanotaan, että vaimo luotiin miehen
avuksi", oli Agardh kirjoittanut. Kreikan Aspasia, Corinna, Sappho
ovat mainitut maansa etevimpinä, samaten Spartan naiset kestävyydessä,
isänmaanrakkaudessa. Mainittiin roomalaisissa Veturian uhri, Porcia,
Cato'n tytär, joka kuoli tasavallan voitoksi, Cornelia y.m. ja
samallaisia esimerkkiä nykyisemmistä ajoista.
Perheellisessä elämässä hän samalla lailla voipi miehen rinnalle astua.
Hän se on, joka useasti talon voimassa pitää, ojentaa, säästää ja
korjaa siellä, missä miehen huolettomuus hävittää. Samaten monet niistä
harvoista naisista, joille valtakuntain hoito oli uskottu, olivat
kiitettävästi kutsumuksensa suorittaneet. Väärin on siis väittää,
ettei luonto olisi varustanut naista semmoisiin toimituksiin, joissa
tarvitaan järjestystä, huolenpitoa, älyä ja järkähtämättömyyttä,
sillä tosiasiat näyttävät hänellä niihin kykyä olevan, vaikka hän on
yhteiskunnassa niistä suljettu ja mies on ne itsellensä etuoikeutena
säilyttänyt.
Mutta jos on totta, että nainen on osottanut itsensä väkeväksi
sellaistenkin olojen vallitessa, jotka pitkin aikoja ovat häntä
pakoittaneet pysymään vaan vähäpätöisillä aloilla, niin vaikuttavampana
vielä ilmestyy hän silloin, kun lakien ja tapain panemat esteet
poistuvat hänen kehityksensä tieltä ja hän, niinkuin tähän asti mies,
saapi vapaasti viljellä lahjojansa, muistutettiin.
Vastakohtana sille tarkastelulle ja valtioviisaudelle, jolla J.V.
Snellman punnitsi Fredrika Bremerin herättämiä aatteita sukupuolensa
vapautuksesta orjuuttavien lakien ja tapain alta, on se kirjoitus,
jonka "Aftonbladet" [1 p. Lokak. 1856] toimituksen nimessä julkaisi
"Herthan" ilmestymisen johdosta. Lars Johan Hjertan valtiollinen kanta
oli kyllin tunnettu, eikä siis ollut mitään odottamatonta tavata
naisvapautus-asian vakaata puoltoa lehdessä, joka kolmattakymmentä
vuotta oli ollut mainitun valtiomiehen johdon alla ja käynyt
vapaamielisen valtiosuunnan eturivissä.
"Tämän kertomuksen ("Herthan") johtava aate ja se tarkoitus, johon sen
tekijä silminnähtävästi tähtää, on ehdottomasti yksi niitä likisimmän
tulevaisuutemme tärkeimpiä kysymyksiä, jonka ratkaisemista ei, ilman
vaaraa yhteiskunnalle, voi lykätä: naisen vapauttaminen niistä
kahleista, jotka sitovat hänen kasvatuksensa, hänen itsetoimintansa,
hänen taipumuksensa" — sanoo "Aftonbladet". Muistutettuansa kuinka
soveliasta oli, että se nainen, joka oli niin monta hyvää siementä
kylvänyt ruotsalaisten sydämiin ja joka oli alkuun pannut järjestetyn
rakkaudentyön oman sukupuolensa puolelta, nyt myöskin näiden
sisartensa nimessä ja heidän eduksensa julkilausui parannuksen naisen
asemassa välttämättömäksi tarpeeksi ja paljasti ne ilmeiset vääryydet
lainsäädännössä, jotka tätä asiaa koskevat, jatkaa lehti: "Samaten on
paikallansa, että Ruotsin miehet kuuntelevat tätä sanaa, ja kehoitusta
seuraten poistavat lakisäädännöstänsä kaikki, mikä siinä on naiselle
alentavaa ja siis miehellekin loukkaavaista. Tosiaankin on kummallisia
epäsäännöksiä olemassa nykyisessä suhteessa miehen ja naisen välillä.
Tuo niin sanottu väkevämpi pitää hyvänänsä maailmaan tulla tuon
niinsanotun heikomman suurimpain tuskain ja vaivain kautta, häneltä
vastaan ottaa hoitonsa ja kasvatuksensa ja hänen kauttansa valmistautua
inhimillisyyden korkeimpaan etuoikeuteen, rakastamaan ja rakkautta
nauttimaan, ottaaksensa vihdoin tauti- ja kuolinvuoteellansa vastaan
apunsa ja hoitonsa hänen kädestänsä. Näissä juhlallisissa tiloissa
elämän vaelluksella saapi nainen ei ainoastaan olla muassa, vaan
vieläpä pääosan niissä toimittaa, sillä sangen huonosti tulisi mies
semmoisissa toimeen ilman häntä.
Mutta noilla pitkillä väliajoilla, koko elämän aikana muuten, pitää
mies oikeana ja kohtuullisena sekä hyvään järjestykseen sopivana
asiana, että toinen puoli ihmiskunnasta yksinomaan elää ja toimii
toisen nukkena, keittäjinä, pesijinä, vaatteidenpaikkaajina.
Tämän tarkoituksen voittamiseksi on tavallisesti naisen kasvatus
niin järjestetty, ettei mitään opeteta hänelle, joka valmistaisi
häntä itsenäiseen toimitukseen, eikä missään aineessa mitään
perusteellisuutta noudateta. Samaten on häneltä tie suljettu
useampiin ammatteihin ja elatuskeinoihin, varmaankin senvuoksi että
muussa tapauksessa ei olisi niin helppoa saada halpoja apulaisia
taloudenhoitoon. Mutta kun ei nämäkään keinot olleet kyllin riittäviä,
vaan oli joitakuita ammatteja, joihin häntä täytyi laskea, keksittiin
uusi tehokas keino: kiellettiin häneltä oikeus itse hallita ja
käyttää tavaraansa ja riistettiin senkautta häneltä mahdollisuus
ammatin hoitamiseen. Ilman arvelua, mutta ei suinkaan ilman palkkioa
otti toinen sukupuoli kaikki hänen asiansa toimittaakseen, ei naisen
vapaasta anomuksesta, vaan sillä perusteella että katsottiin oltavansa
jonkimmoisia holhoojia, syntyneitä johtamaan naisia, hallitsemaan heitä
ja ennen kaikkea hoitamaan heidän rahojansa. Mutta kun ei tällainen
yksinvaltius aineellisella alalla ollut vielä täydellisesti tyydyttävä,
ulotettiin valta myöskin sydämen asioihin ja ruvettiin naima-isännyyden
nimellä harjoittamaan uutta tyrannisuutta, joka on pahempi kaikkia
muita. Ja kun vihdoin nainen, kaikilla aloilla karkoitettuna suoralta
tieltä, alkoi käyttämään viekkautta ja juonia sortajiansa vastaan, niin
nämä yksinkertaisuudessaan sitä suuresti kummastelivat ja huomasivat
siinä syytä kiristämään nuorat entistä lujemmalle."
Sen jälkeen mainitsee kirjoittaja että vaikka tosin ne ajat ovat
menneet, jolloin nainen pidettiin ainoastaan huonekalun vertaisena,
niin tämä esi-isäin katsantotapa vielä vallitsee naimis- ja
perintö-kaareissa; aviovaimo niinkuin tytärkin ovat kokonansa
holhouksen alaisia, ainoastaan leskivaimo saapi itsenäisesti hallita
itsensä ja tavaransa. Semmoinen tila on hänestä väärä.
"Seuraelämässä suodaan naiselle kaikellaisia pieniä etu-oikeuksia",
jatkaa hän, "annetaan hänen esim. ensiksi astua ovesta sisään,
mutta niin pian kuin kysymys tulee siitä portista, joka eroittaa
täysi-ikäiset ala-ikäisistä, silloin astuu yhdenkolmatta vanha
nuorukainen kursailematta kynnyksen yli, sanoen naiselle: Jää
ulkopuolelle, sinun paikkasi on alaikäisten ja mielettömien seassa.
Sanotaanpa vielä että tuo holhonalaisuus se onkin todellisen
naisellisuuden välttämätön ehto ja että se menisi häviöön jos nainen
laskettaisiin holhouksen alta irti ja päästettäisiin itsetoimintaan.
Meidän vakuutuksemme mukaan tuo on aivan perätöntä pelkoa, uskomme
päinvastoin sen pikemmin voivan tapahtua jäykän pakollisuuden tilassa
kuin vapaassa työssä. Pyrkimys vissiin tarkoitukseen, taatun aseman
voittamiseen tulevaisuudessa ja tieto voimainsa oikeasta käyttämisestä
antaa ihmiselle mielen jäntevyyden, jota ei voi kyllin korkealle
arvostella?"
Kehoitettuansa Ruotsin yleisöä lukemaan Fredrika Bremerin puheena
olevaa kirjaa, päättää tekijä lausumalla sen toivon, että jalon naisen
sanat pääsisivät vaikuttamaan miesten sydämissä ja niin välillisesti
ennen pitkää matkaansaattaisivat parannuksen Ruotsin naisen
oikeussuhteissa.
Sen oli vastaisuus osottava.
Niinkuin aina kun mielet nousevat kiihkoonsa, iskettiin tässäkin
kahakassa monta kertaa syrjälle asiasta. Muutamassa kirjoituksessa
tuomittiin Fredrika Bremerin koko siihenastinenkin kirjallinen
vaikutus arvottomaksi, eikä sitäkään ainoastaan, vaan vielä vedettiin
hän ihmisenäkin tarkastus-istuimen eteen, jossa pilkkaa ja soimausta
ei säästetty. Kutsuttiin muun muassa kirjailijaa kunnianhimoiseksi
maineenpyytäjäksi, joka on kulkenut ulkomailla vaan hankkiakseen
itselleen "puhvia" ja jonka matka Amerikaankin sai alkunsa paraasta
päästä vaan maineen himosta.
Mutta kaiken tämän kestäessä alkoi moni ihminen lainaamaan huomiotansa
asioille, jotka näihin saakka olivat olleet häneltä kokonaan hämärässä
taikka vaan kaukaisina varjoina haamoitelleet hänen mielessään, ja hän
pahoitettiin kyselemään järkeänsä avuksi kiistanalaisten kysymysten
selvittämiseksi. Siten Fredrika Bremerin julkituomat aatteet pääsivät
leviämään yhä laajemmalle, ja kaikessa hiljaisuudessa ilmi kävi monen
ihmisen sydämessä, että Fredrika Bremer toki oli osannut sanoa vaan,
mitä itsekin olivat usein tunteneet. Sen mukaan mimmoisiksi asiat siis
selvenivät kunkin käsityksessä, halkesivat mielipiteet erilleen, kunnes
luokkautuivat kahteen vastakkaiseen suuntaan, joista toinen, pienempi,
liittyi Fredrika Bremeriin, toinen taas suurena enemmistönä yhtyi
pysymään kiinni tähänastisessa asiaintilassa.
Kaikesta tästä, suusanallisista ja kirjallisista kiistoista ja
otteluista, soimauksista, ei kuitenkaan kirjailija itse tietänyt
mitään. Ennustaen pahaa melskettä tulevaksi oli hän, saatuansa
käsikirjoituksensa valmiiksi, lähettänyt sen kaiken kiireen
kustantajallensa, puristanut lähimpäin ystäväinsä käsiä jäähyväisiksi
ja lähtenyt Tukholmasta matkalle, jonka hän jo aikaisemmin oli
päättänyt tehdä ja joka tällä kertaa oli aiottu kauas itäänpäin,
vanhain kansain muistettaviin maihin. Mekin tahdomme jättää
Hertha-liikkeen likisimmät vaikutukset toistaiseksi, seurataksemme
Fredrika Bremeriä hänen pitkälle itämaiselle matkallensa.