Fredrika Bremerin nimi oli ennen häntä ehtinyt eteläänkin ja hän
otettiin vastaan orjavaltioissa samalla vieraanvaraisuudella ja
ystävyydellä kuin pohjassa ja lännessä. Saattaisi kummastuttaa, ettei
kirjailija seurustelussaan etelävaltioin sivistyneiden kanssa enemmän
antautunut keskusteluun ja vastaväitteihin orjalaitoksesta, mutta ettei
hän sitä tehnyt, oli kuitenkin luonnon- ja johdonmukaista, sillä me
tiedämme, ettei Fredrika Bremer lähtenyt tänne parannussaarnaajana
ja reformatorina, vaan näkemään ja oppimaan ja siten huomioillaan
etelävaltioissa täydentääksensä käsitystään Amerikan maasta ja
kansasta. Hän tuli hiljaisena tutkijana, joka ei muuta pyydä kuin saada
esteettömästi tyydyttää tietohaluansa sekä näkemänsä ja kokemansa
perusteelle valmistaa mielipiteensä ja päätelmänsä. Sen lisäksi tuli,
että valmistava uudistusriento, joka nyt jo hiljaisena virtana juoksi,
oli tilusten omistajissa ja orjalaitoksen puolustajissa herättänyt
jonkinmoista levottomuutta ja arkuutta, ja toiselta puolen antanut
enemmän rohkeutta orjuutetuille ja samassa virittänyt tunteen heidän
alennuksestaan elävämmäksi. Näin ollen täytyi Fredrika Bremerin
esiintymisessään noudattaa vissiä varovaisuutta ja, voidakseen
tarkoitustaan voittaa, ainoastaan säästäväisyydellä ja niin
kohtuullisesti kuin suinkin asiaan koskettaa. Senvuoksi hän harvoin
itse johti puheen siihen, mutta kun kysymys kerta oli luonnollisella
tavalla nostettu, lausui hän ajatuksensa peittelemättä. Voipi kuitenkin
huomata hänen kirjeistään, että myöskin jonkinmoinen personallinen
tunne — halu säilyttää sydämensä rauhaa — ensin ikäänkuin tahtoi koko
asian lykätä loitommalle. Tämä heikkous häntä itseään myöhemmin hyvin
harmittaa.
Mikä häntä alusta alkain enin hämmästytti oli se että useammat
eivät tätä asiaa tahtoneet katsoa suoraan silmiin. Samaa mitä
yleisesti kaikissa vapautusriennoissa on nähty ja nähdään aina
vielä meidänkin valistuneessa ajassa, huomasi Fredrika Bremer
kaikkialla orjavaltioissa: luvattomilla ja luvallisilla keinoilla,
johtopuutteisilla väitteillä koetettiin todeksi tehdä ja vakuuttaa,
että orjat olivat onnellisimpia ihmisiä maan päällä ja etteivät
ne suinkaan itse toivoneet päästä silloisesta tilastaan uusiin
oloihin, joiden paremmuudesta heillä ei voinut olla mitään takeita.
Kun Fredrikalta kysyttiin, oliko hän orjaemancipationin puolella,
niinkuin oli hänestä kuulunut, ja hän siihen myöntäen vastasi ja
lisäsi: "Tottahan tekin sen puolella olette, sillä varma lienee, että
tahdotte koko ihmiskunnan vapautta ja onnea", niin vastattiin hänelle
useimmiten: "Tietysti ollaan — — mutta" — orjain lakkauttaminen ei
kuulu siihen, se on mahdoton asia.
Liikettä parempaan päin ei kuitenkaan oltu voitu kokonaan estää,
monissa sivistyneissä perheissä oli aljettu opettaa orjille lukua
ja kirjoitusta, ja lähetyssaarnaajia kulki kautta maan julistamassa
orjille kristinuskoa, joka tuli orjajärjestelmän vaarallisimmaksi
vastustajaksi, kuten luonnollista oli. Katkerimmalla tavalla
hämmästytti Fredrikaa, että naisetkin olivat umpisokeita orjaolojen
suhteen ja usein vielä suuremmassa määrässä kuin miehet. Niiden, jotka
itse olivat äitejä, arveli hän, olisi kumminkin pitänyt käsittää,
kuinka luonnotonta ja väärää on, kun lapset kylmäkiskoisesti riistetään
äideiltänsä ja sisarukset toisistaan eroitetaan. Semmoinen ei ole
ainoastaan mitä luonnottominta ja julminta järjestystä, vaan se
turmelee siveellisesti koko rakkauden aatteen.
Kun hän orjakaupan puolustajille huomautti niistä kidutuksista ja
pahoinpitelemisistä, joita tavan takaa ilmaantui oikeuden edessä,
vastattiin hänelle: "Ovathan isännät ja emännät kaikissa maissa ja
teidänkin maassanne joskus kovia palkollisilleen." "Silloin voivat
palvelijat muuttaa", muistutti Fredrika, jolloin he vaikenivat.
Asuessaan Etelä-Karolinassa erään tilusomistajan luona, jolla oli
seitsemänkymmentä orjaa, pääsi kirjailija etenkin näkemään orjain
tilaa ja elämää; hän kulki pitkillä kävelymatkoilla ympäristössä,
kävi neekeriorjain kylissä ja asunnoissa, puhutteli heitä, kyseli
heiltä ja kuunteli heidän elämänkertomuksiaan. Hän näki että oli
paljon orjia, joilla oli hyvät ja oikeutta rakastavat isännät ja
jotka saivat ihmisellisen kohtelun, joilla oli ruokaa, vaatteita ja
lepoaikaa. Mutta hän näki taas paljon semmoisia, joiden ulkomuoto jo
ilmoitti että he olivat julmuuden ruoskan alla. "Eikä kelpaa paraskaan
isäntä orjuuden puolustukseksi ", sanoo Fredrika, "sillä paraskin
isäntä kerran kuolee, ja silloin hänen orjansa myydään niinkuin karja
enimmän maksavalle." Kaikkialla näki hän kuitenkin inhimillisen
vapauden poljettuna, ja orjuuden vaaralliset seuraukset koko kansassa,
orjuuttajissa ja orjissa: oikeuden tunnon puutteen, sekavat käsitykset
ihmisen velvollisuuksista lähimmäistä kohtaan edellisissä; valhetta,
silmäin palvelemista ja katkeran mielen tuomat paheet jälkimäisissä. Ja
orjalaitos alentaa valko-ihoiset vielä enemmän kuin neekerit, päättää
kirjailija, juuri sillä että se hämmentää oikeudentunnon ja pahentaa
arvostelukyvyn heissä ja heidän lapsissansa, joissa se yllyttää
ja antaa tukea kiivaudelle ja ihmisen raa'immille taipumuksille.
Yksityinen ja yhteinen siveellisyys kärsii sen varjossa.
Fredrika Bremerin tullessa Washington'iin oli orjakysymys siellä
päivän polttavimpana. Monen viikon kuluessa hän istui senatissa
ahkerana kuuntelijana, useammat sen etevimmistä jäsenistä hän oppi
personallisesti tuntemaan, ja etevimmät miehet orjakysymyksen kahdessa
pääpuolueessa esittelee hän matkamuistelmissaan. Orjuuden puoltajilla
etelävaltioista oli juuri puheenvuoro, kun Fredrika ensikerran oli
läsnä, vastapuolue istui mykkänä kuunnellen heidän pitkiä, inhoittavia
puheitaan, ja Fredrikaa, joka ei tietänyt, että vapaudenharrastajat
edellisinä päivinä olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, kummastutti ja
harmitti heidän pitkällinen vaitolonsa, kunnes hänelle asian laita tuli
tietyksi.
Paluumatkallaan Kuban saarelta ja Floridasta vieraili hän jonkun aikaa
Virginiassa ja kuuli siellä muun muassa Charlotteville'n yliopiston
päätösjuhlassa puheen, jonka piti eräs opiston etevimpiä nuorukaisia ja
jonka sisältö alusta loppuun oli sokeaa orjavaltioiden kiittelemistä
ja vapautusliikkeen tuomitsemista ja kiroomista. Orjavapautus oli
isänmaan ainoa ja suurin onnettomuus, sanoi hän. Hänen puheensa otti
yleisö vastaan kiihkeimmillä mieltymyksen osotuksilla, mutta Fredrika
Bremeristä riisti se viimeisen toivonkipinän näiden valtioiden
siveellisestä kohoamisesta.
Mutta seuraavana päivänä puhujasijalle nousi ylioppilas, joka vasten
edellistä, historiallisilla todistuksilla näytti miten kaikki kansat,
jotka inhimillisen vapauden aatteen ovat hyljänneet ja orjalaitosta
ylläpitäneet, ovat itse viimein sammuneet ja kadonneet. Samallaisen
kohtalon ennusti hän heillekin, ellei Amerika käänny ja julista orjille
vapautta. Fredrika Bremer käsitti tämän puheen ilmauksena siitä
uudistusvirrasta, jonka hän oli jo aikaisemmin huomannut liikkuvan
syvänteellä, ja vaikka kyllä sen kannattajat vielä oli pieni joukko
vaan, oli se väkevä ja uskalias ja ennusti kyllin, että tämän aatteen
voitto tulevaisuudessa oli varma.