Edellisestä voisi luulla että Fredrika Bremer Yhdysvalloissa
seurusteli vaan maan etevimpäin kanssa, huomaten valtiollisesta
ja yhteiskunnallisesta elämästä ainoastaan sen, mitä korkeamman
sivistyksen ja edistyksen portaalla liikkui. Ettei kuitenkaan niin
ollut laita, on jo aikaisemmin mainittu, ja käsityksemme Fredrika
Bremeristä jäisi hyvin vaillinaiseksi, jollemme seuraisi häntä
hänen matkallaan indiani-alueitten ja osavaltioiden läpi. Hän tiesi
kyllä jo maalle astuessaan että kalvava mato oli olemassa, joka söi
Yhdysvaltain elon ja onnen juuria, hän tiesi ja näki pian totena,
että tämä vapauden lippua kantava kansa salli parissaan järjestelmän
vaikuttaa, jonka tunnussana kauheimmassa muodossa teki pilkkaa vapauden
aatteesta ja joka julmasti rikkoi, mitä uuden mantereen ihminen oli
perusohjeekseen julistanut. Niin kauan kuin Fredrika Bremer matkusti
pohjoisvaltioissa ja niissä osissa maata, joista tämä julma järjestelmä
oli poistettu, ei sen luonto eikä sen vaaralliset vaikutukset päässeet
vielä kaikessa vastenmielisessä alastomuudessaan hänessä oikeaan
valoonsa. Vasta toisena matkavuotena, kun hän oleskeli etelävaltioissa:
Karolinassa ja Georgiassa, ja myöhemmin Kuban saarella, asuen
rikkaiden orjan-omistajain perheissä, katsellen toiselta puolen
heidän elämäänsä ja toiselta orjain elämää ja oloa suurten pumpuli-
ja sokeriviljelystilain työssä, vasta silloin hänelle selveni tämä
epätila surkeudessaan. Mitä kirjailija miettii näistä asioista,
tahdomme kuitenkin esiintuoda vasta sitten, kun ensin tuokion seuraamme
häntä hänen lauselmissaan sen johdosta, mitä hän indianisuvun elämässä
ja tavoissa tapasi matkallansa Mississippin varsilla. Saamme niissä
tavata vertailuksia ja mietteitä, jotka ovat omiansa nekin puolestaan
valaisemaan kirjailijan luonnetta ja maailmankatsoa.
Astuessaan wigwamista toiseen, huomaten kansaa heidän perhe-elämässään
sekä ulkonaisissa oloissaan ja tavoissaan, työssä ja huvituksissa,
esiintuo hän heidän omituisuuksiaan monessa suhteessa, etenkin
indianivaimon kohtalo ja tila antaa hänelle syytä moniin mietteihin.
Sen sijaan kuin neekerin lämmin katse ja iloinen, hyvänsuopa muoto
osotti rakastettavaa luonnetta, puhui indianin silmästä kylmäkiskoinen,
älykäs, mutta terävä ja vieroittava luonteensävy, josta tunteen
ominaisuus puuttui. "Suuri kuin taivaan avaruus on eroitus näiden ja
neekeriväen silmäin välillä', kirjoittaa Fredrika Bremer, "edelliset
ovat kuin kylmä päivä, jälkimäiset kuin lämpöinen yö." — Vaimot
pidetään miesten kuormajuhtina, se näyttää heidän alennustaan ja
sitä raakalaiskantaa, jolla kansa on. Edellä kulkee mies ylpeästi
astuskellen, höyhenpuettu pää kopeasti taakseppäin heitettynä. Hän
ei kanna muuta kuin piippunsa ja mahdollisesti matkasauvansa. Mutta
hänen jälessään tulee vaimo, pää alhaalla, selkä koukussa, kuormattuna
painavalla taakalla, jota otsan ympäri johdettu kuormavyö kannattaa.
Selän takaa kurkistelee myös hänen pieni lapsensa, melkein yksinomaan
aikojaan elellen kapalossa äitinsä hartioilla.
Sen jälkeen kertoo meille kirjailija kuinka moni indianivaimo on itse
elämänsä lopettanut ennemmin, kuin olisi mennyt avioksi miehelle,
joka hänelle on vastenmielinen taikka kuin olisi toisten kilpailijana
tahtonut aviovaimona elää. "Surkuteltava on heidän tilansa", sanoo
hän, "ja heidän urhoollisuutensa ja siveellinen voimansa valita
kuolema ennen kuin häpeällinen elämä alennuksessa osottaa, että nämä
luonnon lapset ovat ylevämmän mieliset kuin monet naiset sivistyksen
kukkuloilla. Metsän kaunottaret ovat väliin jalommat ja suurellisemmat
kuin salonkien. Mutta — lisää hän — totta on, että heidän maailmansa
on ahdas eikä muuta heille tarjoo kuin heidän miehensä, jota heidän
täytyy palvella ja asunnon, jossa tämä yksin on isäntänä. Lieden
ääressä tuvassaan istuvat miehet ja vaimot, viimeiset puolimakaavassa
asennossaan väliäpitämättöminä loikuen. He katsoivat minuun ja minä
heihin. Ihmetellen ja säälillä katselin näitä olennolta, vaimoja kuin
minäkin ja vaimon tunteita omistaen, ja kuitenkin niin toisellaiset
elämäntarkoitukseltaan, jokapäiväisessä olossaan ja koko elämässään.
Nähdessäni indianivaimojen huoletonta olentoa yksinkertaisessa
asunnossaan ajattelin tuota jäykkää, ummehtunutta kotielämää
sivistyneessä maailmassa, ahdasmielisyyden hyytelöön kangistunutta
kotoa ilman rakkautta, — jossa paraasta päästä huolta pidetään
seurustelemisesta ja jossa tyttärien päävelvollisuutena on toisen
sukupuolen miellyttäminen, kiellettynä kuin on heiltä kaikellainen
itsenäinen toimi, vapaus, ilo."
Kuvaus saattaa monelle näkyä liioitetulta, mutta meidän tulee pitää
muistissa, että on liki neljäkymmentä vuotta sitten kuin tämä
kirjoitettiin. Paljon nähnyt ja kokenut kulturikansain pettävää
pintapuolisuutta ja sitä häväistystä, joka kauniin kuoren alla versoo,
kysyy Fredrika itseltään, eikö indianin asunto ja vaimon tila heillä
ollut maalliseksi elämäksi otollisempi kuin sivistyneitten olot.
Mieleensä palauttaen New York'in ja Boston'in loistavat juhlasalit,
joissa ihmiset kuumasta ja puuhasta hikoillen panivat taitonsa
ja voimansa alttiiksi voidaksensa olla kohteliaita, miellyttäviä
keskustelussa ja kaikessa käytöksessään, näytti indianin puuttuva
asumus hänen silmissään onnellisemman maailman. Siellä istuivat nuo
metsän tyttäret huolettomina kaikista miellytysmurheista, ilman mitään
kohteliaisuuden vaivaa, ilman pakollisuutta, ilman — kureliiviä.
Heitä ei vaivannut tuo alituinen hivutus, levottomuus, kyllästys ja
kiusallinen väsymys, joka on hetkellisten kiihoitusten luopumaton
seurakumppali; eikä moinen iletys ja kivutus, jonka synnyttää
vähäpätöiset asiat, pienet pistot, jommoista ei kehtaa tunnustaa
tuntevansa, mutta jonka kumminkin tuntee. Verrannollisesti tyyntä ja
raitista indianivaimojen elämä on heidän köyhässä asunnossaan. Ja sen
ulkopuolella on heillä aukea avaruus, raikkaat tuulet ja humisevat
havumetsät. — Näitä ajatuksia risteilemään nousee taas toiset: "Mutta
sitten asetuin minä mielikuvituksessani indianivaimon asemalle ja
hänen elämäänsä, joka ei muuta häneltä vaadi eikä muuta onnenmuotoa
hänelle tarjoo kuin palvelusta ja käskynalaisuutta jonkun miehen
naituna vaimona, usein semmoisen, jota hän ei itse ole valinnut
ja joka häntä katsoo ainoastaan palkkalaisekseen taikka niinkuin
kukko kanojansa. Näin aviovaimon ja äidin alennettuna ja häväistynä
toisten vaimojen kautta, joita mies kokosi ympärilleen asuntoonsa ja
joihin hän rakkautensa käänti hänen silmäinsä edessä, samassa kodin
piirissä, saman lieden ympärillä, joka oli valollansa tervehtinyt
häntä hänen hääpäivänään; näin hänen sen miehen hylkäämänä, joka
oli hänen koko maailmansa, — eikä ollut enää rauhaa indianipirtin
katon alla, ei aukeassa avaruudessa, ei humisevassa havumetsässä.
Viihdytystä semmoisen tuskan poltossa, pelastusta niin viheliäisestä
tilasta löytyy ainoastaan alennuksessa, joka luontokappaleen
tiedottomuuteen johdattaa, taikka kuolemassa. Ne monet vaimot, jotka
valitsevat kuoleman ennemmin kuin sellaisen elämän, todistavat kyllin
indianivaimon tragillisesta elämänkohtalosta.
Ja taasen siirsin itseni sivistyneen maailman kotiin, tuommoisiin
lemmellisiin koteihin, jommoisia on jo olemassa pohjolassa sekä
etelän maissa ja jommoisiksi ne yhä enemmän muodostuvat vapaissa
kristillisissä kansoissa, koteihin, joissa vaimo elää ja toimii
miehen vertaisena, joissa hyvät vanhemmat tekevät tyttärillensäkin
tilaa valmistaumaan itsenäiseen työhön ja onnen saavuttamiseen sekä
avarampaankin vaikutukseen, kuin kotiseinäin rajoissa on tarjolla.
Ajattelin että hänellä on mahdollisuus astumaan henkisen elämän
työntekoon, jonka varjossa sivistyneen ihmisen suuret ja pienet
vaivat ovat kuin pilvenhattarat selkeällä taivaalla; ajattelin omaa
ruotsalaista kotiani, hyvää äitiäni, sisarnupukkaani, hiljaista
kammariani, rauhaani ja vapauttani sen helmassa ja laveaa näköalaa
kauas pois kuni ijäisyyden avaruuteen. Kiitin Jumalaa osastani."