Kaikista maan etevistä ja kuuluisista henkilöistä, joiden seuraan
Fredrika tuli matkallansa, näkyy Waldo Emerson jättäneen häneen
syvimmän ja pysyväisimmän vaikutuksen, voimatta kuitenkaan häntä
lämmittää. Ensimäisessä hetkessä kun he tapasivat toisensa, huomasi
Fredrika tässä miehessä aatteen sankarin, joka täydellisyyttä
ja idealejansa tavoitellen ei milloinkaan opi, niinkuin tulisi,
soveltamaan vaatimuksiansa mahdollisuuden ja luonnollisten olojen
rajoihin. Harmistuu alinomaa ihmisten pahuutta, keksii virheitä,
paheita ja puolinaisuutta ylt'ympärillään, ja on itse siksi suuri ja
täydellinen, että voisi käsittää muiden heikkouksia ja kärsimyksiä.
Jonkinmoinen kylmyys ja halveksiva sävy hänen puheessaan asioista ja
ihmisistä, jotka Fredrikalle olivat kalliita, oudoksuttaa ja loukkaa
tätä, mutta pitemmän aikaa vietettyään hänen luonansa katoaa osaksi
se jäykkyys, joka ensin piti heitä loitommalla toisistaan. "Jos sukua
ollaan, niin kyllä yhteen tullaan", oli Emerson sanonut hänelle
ensi kerta kun hyvästi sanoivat, ja monet olivat ne hetket, jolloin
sittemmin istuivat miettien ja keskustellen elämän suuria arvoituksia.
Fredrika Bremer kirjoittaa sisarellensa: "Tälläinen kritillinen,
kristallinkirkas, puhdas ja kylmä luonto voipi olla suuresti
kunnioitettava, sangen terveellinen ja hyödyllinen sille, jonka se
on, ja myöskin toisille, jotka tahtovat sen tarkastuksen alaisiksi
ruveta, mutta — minulle Davidin sydän ja Davidin laulut". Myöhemmin
sanoo hän: "Tosi nautinto se oli minulle tuo kotkanluonto, tuo luja
henki, mutta niin erillaiset ovat kuitenkin luontomme ja mielipiteemme,
että yhtymisemme jääpi vaillinaiseksi, ja minussa väliin suuren
kunnioitukseni ohessa pääsee esille salainen vastustushaluni häntä
kohtaan, ja silloin hänen alppiluontonsa kylmänä ja peloittavana karkaa
pystyyn. Kuitenkaan ei tämä puoli hänen luonnossaan ole alkuperäisintä
eikä hän itsekään siinä oikein viihdy, vaan heittää sen mielellään ja
elää ennemmin vienommassa ilmassa, jossa olentonsa luonnollinen kauneus
pääsee näyttäytymään ja vaikuttamaan."
Kantansa filosofina on panteismo; siveellisessä opissaan puhdas, jalo
ja ankara, hän asettaa vaatimukset suuriksi itselleen ja muille, ei
säästä kovuutta sanoissa eikä jyrkkyyttä arvostelussaan. Mielelläni
vaihdan hänen kanssaan ajatuksia, usein vie hän minut mukaan, mutta
usein vastamäkeenkin käännyn. En tiedä syytä, vaan en keskustelua hänen
kanssaan koskaan etsinyt; kun se tuli, niin hyvä oli, mutta kun ei se
tullut, oli hyvä kanssa? Vaikka Emerson oli lempeä perheoloissaan,
kaipasi Fredrika kuitenkin aina hänessä suurempaa osanottoa ja
enemmän hartautta yhteiskunnallsiin kysymyksiin ihmisten onnesta ja
menestyksestä, surusta ja kärsimyksestä maan päällä. "Mutta", päättyy
Fredrikan kertomus Emerson'ista, "mikä oikeus lähteen laineella, jota
pieninkin tuulen henki liikuttaa, on riidellä kivikalliota vastaan,
että se toisellaiseksi luotiin. Semmoisessa povessa lujia metallia
kasvaa. Vaietkoon pieni lähde ja tyytyköön siihen, että saapi kalliota,
kukkasia, taivaan kantta ja tähtösiä kuvastella, että saapi elää ja
raittiutta itselleen ottaa samoista näkymättömistä lähteensuonista,
joita korkeimmat vuorten ylänteetkin imevät. — Enpä tahtoisi tätä
mahtavaa tähtien tulkitsijaa ollenkaan lähestyä, jollei olisi minulla
mun oma taivaani aurinkoineen ja tähtineen, joiden ihannuutta hän
tuskin taitaa aavistaa?