Paremmin palvellakseen aatteitansa, tahtoi Fredrika Bremer katsella
elämän moninaisuutta laajemmalta. Hän ei tyytynyt istumaan
kammarissansa ja sieltä levittämään oman mielikuvastimensa luomia,
hän tahtoi omin silmin olevasta elämästä etsiä kaavoja. Kuta enemmän
hän kirjoitti, sitä kalliimmaksi rupesi hän arvostelemaan sitä
perustusta työllensä ja vaikutuksellensa, jonka kirjailija taitaa
voittaa tarkalla ja uskollisella huomaamisella, miten ihmiselämä
eri kansoissa on muodostunut todellisuudessa. Kirjojen tarjoomissa
kertomuksissa ja kuvauksissa ei ollut hänelle kylläksi, hän tahtoi
itse astua keskelle ihmiselämän piiriä, ottamaan suoranaisesti vastaan
niitä vaikutuksia, joita elämä eri muodoissaan saattaa sydämeen painaa.
Aikaisin kehittynyt silmä huomaamaan ja tarkastamaan oli nuoruudesta
saakka saattanut hänen eteensä ristiriidat, väärät ja surkeat kohdat
maailmassa. Hän oli nähnyt sanomattomain kärsimysten ja onnettomuuksien
käyvän säälimättöminä hävittäjinä elämän tiellä; hän oli nähnyt
kovuutta luonnossa ja ihmisissä, väkevämpäin väkivaltaa, heikompain
sortamista, syyttömien vangitsemista, — ihmiskunnan erehdyksiä ja
väärintekoja kaikkialla. Tämä oli kolkkona voimana uhannut hänen
luottamustansa hyvään ja kaikkivaltiaasen Jumalaan, voimatta kuitenkaan
häneltä paremmuuden toivoa pois riistää. Kokemukset elämän katkerista
epäsoinnuista, sen pimeydestä ja luotujen huokauksista johdattivat
häntä tutkimaan Kristuksen elämänvaikutusta, jossa hän toivoi
löytävänsä takeet siitä, että maailman kärsimykset kerta olisivat
poistettuina. Sillä ellei hän sellaisia takeita löytäisi, olisi hänen
mahdotonta rakastaa Jumalaa, mahdotonta käsittää olemuksen suuria
arvoituksia. "Sieluni rauhalle, maailmankatsannolleni on välttämätöntä,
että kaikkivaltias myös on kaikkihyvä", kirjoittaa hän, ja ainoastaan
Kristuksen opissa ja personassa voipi hän Jumalan tavata sellaisena.
Senvuoksi hän tämän opin käsittääpikin korkeimmaksi, kehittyneimmäksi
kaikista uskonnoista. Mutta jokaiselle esikristilliselle uskonmuodolle
myöntää hän sen ohessa arvoa ja merkitystä siinä määrässä, kuin
kukin niistä on opissansa ja vaikutuksessansa esiintynyt hyvän ja
armollisen kaikkivallan ilmoittajana ja käskyläisenä sekä korkeimman
totuuden kannattajana. Siinä supistuneessa muodossa, kuin kristinoppi
ilmaantui valtiokirkossa, tuntui se Fredrika Bremerille liian
ahtaalta. Sillä valtiokirkko ei totuuden tuntemisen palavalle halulle
sallinut sitä vapautta tutkimiseen ja arvostelemiseen, joka sille on
välttämätön. Protestanttinen kirkko niinmuodoin hänestä ei vastannut
protestanttisuuden aatetta. Se on ainoaksi ohjeekseen julistanut
Jumalan sanan Raamatussa, mutta se on ottanut itsellensä etuoikeuden
yksin laatia sille selityksen, johon jokaisen kirkon jäsenen täytyy
yhtyä ja jota hänen pitää tunnustaa. Fredrikaa ei tällainen kirkko
voinut tyydyttää; koko sielullansa etsi hän semmoista uskonnollista
tunnustusta, jota yleisyydessään koko sivistynyt maailma voisi käsittää
ja omata — "niinkuin aurinkoa ja evankeliumia." Niin yleinen ja
kaikille valaiseva kuin aurinko ja evankeliumi, niin yleinen oli kirkko
oleva. Se ei saa luotansa lykkiä korkeampia tieteellisiä kysymyksiä,
vaan suojella ja pyhittää niitä, eikä sulkea oveansa asioilta, jotka
tosi-yleisen kirkon alalle kuuluvat. "Kirkko johon minä luotan,
jota etsin ja jossa sieluni sisimmän elämänsä on jo löytänytkin,
on sellainen kirkko, jossa dogmilliset ja muodolliset erilaisuudet
eivät toisistaan eroita niitä, joita sama korkein rakkaus yhdistää",
kuuluvat hänen sanansa. "Minun kirkkoni on se, jonka ylikuorissa
Fénélon, Channing, François de Sales ja Herman Francke, Hildebrand ja
Luther, Washington ja Vinet, pyhä Brigitta ja Florence Nightingale
taitavat yhdessä rukoilla ja veisata kiitosvirsiä; niin, jonka
avaroista temppeleistä ei suljeta ketään, joka totisesti on etsinyt
ja rakastanut korkeinta hyvää; oli hän sitten Lao-tsen, Zoroaster,
Buddha, Sokrates tahi Spinoza." Tällainen se kirkko oli oleva, jolle
Fredrika tulevaisuutta toivoi. Mutta taisiko hän maailman kansoissa
löytää perustusta tälle toivollensa? Olivatko olot ja oireet tavallisen
elämän kehityksessä semmoisia, että niistä taitaisi moinen yleiskirkko
kerta nousta? Tyydyttävää vastausta siihen ei ollut hän vielä löytänyt
omassa, eikä naapurimaissaan; taitaisiko uuden mantereen kansa sen
hänelle antaa?
Fredrika Bremer kysyi itseltänsä, eikö maa ja valtio, joka seitsemän
vuosikymmenen ajalla oli jatkanut aineellista ja henkistä kehitystään
inhimillisen vapauden ja itsenäisyyden perustalla, taitaisi hänelle,
vanhan mantereen lapselle, osottaa paljon, joka täydentäisi hänen
toiveitansa onnellisemmasta tulevaisuudesta eri kansankerroksille
ihmiskunnassa? Hän ajatteli että olisi paljon nähtävää ja opittavaa
kansassa, joka yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen
perussäännöksi oli julistanut kaikille ihmisille, ilman eroitusta,
sortamattoman oikeuden vapaasti etsiä onneansa. Tällä perustuksella oli
yleinen tapa ja katsantokanta nuoressa yhteiskunnassa tuolla puolen
valtamerta kasvanut ja kehittynyt toisellaiseksi kuin meillä. Tälle
perustukselle Amerikan kansa oli rakentanut menestyksensä. Vapauden
aate oli tässä kansassa niin luja, että se on voinut täydellisemmin
kuin muualla missään itsensä toteuttaa uskonnossa, valtiomuodossa ja
yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Syytä siis kyllä vanhan mantereen
asukkaalle mennä etsimään ja tutkimaan tuota salaisuutta, joka Amerikan
kansan on niin onnelliseksi ja tyytyväiseksi tehnyt. Ja syytä vielä
suuremmasti kirjailijalle ja ihmisystävälle semmoiselle kuin Fredrika
Bremer, jolle vakuutus uudistetusta tulevaisuudesta ihmiskunnalle oli
ensimäisenä elinehtona.
Jo kauan oli Fredrika puhunut omaisillensa matkatuumastaan, mutta
näihin saakka heidän oli onnistunut estää häntä aikeitaan käytäntöön
panemasta. Eihän ollut sopiva, eikä edes mahdollista yksinäisen
vaimo-ihmisen lähteä matkustamaan satoja penikulmia yli maiden ja
merten. Yksin kulkea rautateillä, ventovieraissa maissa, matkustaa
ja asua päiviä ja viikkoja laivoilla, siirtyä paikasta paikkaan,
yötellä ja asua ravintoloissa, sanalla sanoen: liikkua kaikkialla,
nähden ja kuullen kaikkea, ja kaikkea kokea, semmoinen ajatus heitä
kovasti loukkasi alussa. Mutta kun Fredrika ei taipunut äitinsä ja
sisarensa epäyksiin, lakkasivat he kieltämästä häntä, ja jonkinmoista
lepytystä tuotti heille Fredrikan tekemä lupaus kirjoittaa sisarellensa
Agathalle matkakirjeitä kaikista, mitä hän matkallansa huomattavaa
löytää ja kokee — lupaus, jonka kirjailija uskollisesti piti ja jonka
seurauksena oli hänen sittemmin julkaisemansa lavea, kolmi-osainen
matkakertomuksensa "Hemmen i nya Verlden" (Uuden mantereen kodit).
Tässä teoksessa on kirjailija suuren taulun puitteihin koonnut
huomionsa ja ajatuksensa inhimillisen elämän oloista ja tavoista
uudella mantereella, ja samaa teosta on osaksi käytetty lähteenä
seuraaville, kirjailijan sanottua matkustusta koskeville piirteille.
Omaistensa ja ystäväinsä onnentoivotusten seuraamana jätti Fredrika
Tukholman syksyllä vuonna 1849. Poikettuansa Köpenhaminassa
luonnontukija ja filosofi H.C. Örsted'in luona, yksi niitä harvoja
ystäviä, jotka kehoituksillaan olivat hänen rohkeaa matkatuumaansa
kannattaneet — sekä Lontoossa useampain kirjallisten heimolaisien
luona, nousi hän laivaan Liverpoolissa, kääntäen samassa mielensä ja
kaiken huomionsa uutta maailmaa kohti, jonka ihmisiä ja tapoja hän nyt
meni oppimaan.