Hänen nimensä oli ennättänyt valtameren yli ennen häntä, ja astuessaan
maalle New Yorkissa, oli häntä uusi manner tervehtimässä etevimpien
miestensä ja naistensa kautta, jotka olivat odottamassa hänen tuloansa.
Monta kymmentä kättä ojennettiin hänelle tervetuliaisiksi ja kilvassa
pyydettiin häntä kesteilemään kodeissa ja perheissä. Mihin hän meni ja
matkusti, otettiin hän kuin kutsuttu vieras vastaan maan parhaimmissa
hotelleissa; laivoilla ja rautateillä osotettiin hänelle ensimäiset
paikat, ja kun hänen piti pilettinsä lunastaa, olivat ne aina ennakolta
lunastetut, sanottiin hänelle. Kaikki tahtoivat nähdä ja osottaa
kunnioitustansa tuolle nerolliselle naiselle, jonka viehättävät
kirjaluomat olivat heille, valmistaneet niin monta herttaista hetkeä
ja joka nyt oli tullut katsomaan heidän maatansa. Arveltiin ehkä myös
että tämän kaukaisen vieraan käynnistä saattaisi vielä kirjateos
syntyä Yhdysvalloista; niinpä ei ollutkaan muuta kuin luonnollista,
jos tahdottiin esiintyä vieraanvaraisina isäntinä ja emäntinä.
Aamusta iltaan piti hänen ottaa vastaan tervehtijöitä, kutsumuksia,
kukkaisvihkoja ja seisoa vastaamassa tietohaluisten lukemattomiin
kysymyksiin: miten vanhassa maailmassa elettiin ja jaksettiin, miten
onnistui matka tänne, miltä tuntuu meidän maamme? j.n.e., jonka
johdosta kirjailija kotiintultuansa sanoi, kun häneltä kysyttiin kuinka
häntä uuden mantereen asukkaat miellyttivät: "Paljon heistä pidin,
oikein paljon, mutta heidän loppumattomia kysymyksiänsä ei jaksa kukaan
kestää."
Monta kertaa täytyi hänen antaa ja useammasti vielä kieltää käsialansa
sanomalehtiin pantavaksi; kirjoituksia pyydettiin häneltä — ja
kerrotaanpa Longfellow'in tahtoneen kipsiin muodostaa hänen kätensä
muistoksi. Vähemmän tai pitemmän aikaa täytyi hänen asua ystäväinsä
omissa kodeissa. Emerson'in, Washington Irwing'in, Longfellow'in,
Lowel'in ja useampain naiskirjailijain luona vieraili hän useampia
kertoja ja monta päivää yhtä mittaa. Catherine Sedgewick, "Reedwood"
ja "Hope Leslie" kirjain maineekas tekijä voitti täydellisesti
hänen sydämensä. Sekä kirjoituksiensa kautta että suusanallisesti
tutustuttivat nämä ja muut etevät henkilöt vieraansa Amerikan
valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin, sen rientoihin ja
toivoihin. Kaikkialla hänen tuttavansa saattoivat häntä semmoisiin
paikkoihin ja laitoksiin, jotka jollain tavoin olivat omiansa vieraalle
käsitystä luomaan uuden valtion rakennuksesta. Missä oli juhla
vietettävä, yleinen kokous pidettävä, tultiin häntä sinne kutsumaan.
Täten taisi Fredrika Bremer paremmin kuin moni muu matkustaja tutustua
vieraan maan omituisuuksiin ja elämän muotoihin; hänen ei milloinkaan
tarvinnut tuntea yksinäisyyden ikävyyttä eikä outona olla katselemassa
outoja oloja ja ihmisiä, tuo mikä matkustajalle ventovieraassa maassa
saattaa tuntua niin perin kolkolta. Hän kirjoittaa siitä: "En ole
täällä vieraana ollut, vaan niinkuin sisar veljiensä ja sisartensa
kesken olen elänyt puhellen arvelematta heidän kanssansa kaikesta,
juuri kuin luulen taivaassa voitavan puhella." Näin ollen hänen
vierailemisensa Amerikassa suuntautui kokonaan toisin kuin matkustajain
yleensä; sen vuoksi hänen kertomuksensa sieltä voittivatkin puoleensa
tavallista suuremman huomion.
Niinä kahtena vuonna, joina Fredrika Amerikassa oleskeli, matkusti
hän läpi koko Yhdysvaltain, idästä länteen, pohjasta etelään, kooten
havaannoita kaikilta yhteiskunnan asteilta. Oltuansa syyspuolen New
York'issa ja useammilla käynneillä ulompana maaseuduilla, tuli hän
talveksi Boston'iin, jossa hän asui ruotsalaisen konsulin Benzon'in
luona, ja käytyänsä jälleen keväällä New York'issa, kääntyi hän
eteläänpäin ja asettui Charleston'iin Etelä-Karolinassa. Oleskeltuaan
pitemmän aikaa myös Virginiassa ja Georgiassa — orjalaitokseen
tutustuaksensa — (josta edempänä tulee kerrottavaksi), siirtyi hän
takaisin pohjoiseen, Pennsylvaniaan kvääkarein luoksi ja sieltä länteen
Illinois'iin ja Wiscons'iin, asuen Chicago'ssa ja Millwaukie'ssä jonkun
aikaa. Vielä edempänä lännessä käytyänsä, laski hän jättiläisvirtaa
alaspäin Mississippi-tasankojen läpi New Orleans'iin ja sieltä
yli Kuban saarelle. Sinne tuli Fredrika ainoastaan muukalaisena,
tuntemattomana naisena, mutta pian täälläkin kasvoi hänen ympärilleen
piiri hyväntahtoisia ihmisiä, joita hän oppi rakastamaan ja joista hän
erosi ystävän kaipauksella.
"Olen ihminen, eikä mikään, mikä inhimillistä on, taida olla minulle
arvotonta", oli nytkin Fredrikan ohjelauseena, ja tämä häntä
opasti kaikkialle, aina indianin ja vaatimattoman uudisasukkaan
yksinkertaisesta töllistä mahtavain suurkaupunkien komeihin palatseihin
saakka. Ei ollut mitään, joka olisi jäänyt hänen intoilevan mielensä
harrastusta ja osanottoa vaille. Hän tahtoo nähdä kaikkea, tutkia
kaikkea. Tosin tuommoinen odottamattoman suuri vieraanvaraisuus,
kestitseminen ja hyvänä pitäminen, jolla hän kaikkialla vastaanotettiin
ja kohdeltiin, olisi pian saattanut vietellä ja estää häntä huomaamasta
yhteiskunnassa sen pimeitä puolia, mutta Fredrika Bremerillä oli
siksi avara silmä ja tarkka huomiokyky, että hän olisi antanut
sellaisten ulkonaisten vaikutusten salata häneltä todellisuuden, ja
siksi syvä mieli, että hän olisi matkansa tarkoituksen unohtanut
huolettomain päiväin nautintoon. Olla alinomaisen kunnianosotuksen ja
huomion esineenä, voisihan se, jos mikään, pian saattaa viehätykseen
ja erehdyksiin arvosteluissa, mutta Fredrika Bremerille ei niin
käynyt. Se ei taitanut hurmauttaa häntä eikä hänelle mieleenkään
ollut. Päinvastoin valittaa hän sisarellensa, kuinka rasittavaksi
ja vastenmieliseksi käypi, kun pakoitetaan olemaan aamusta iltaan
suurissa seuroissa ja itseänsä joka paikassa näyttelemään. Hän
vertaa itseänsä leijonaparkaan, jonka kesyttäjänsä orjana täytyy
lyödä käpälää ja hännällänsä huiskia niin kauan kuin henki ruumiissa
pysyy, ja kirjoittaa sitten: "Meni mieleni kateelliseksi, kun äsken
näin tienvieressä kanan tyytyväisenä makaavan auringonpaisteessa:
ajattelinpa että parempi olisi olla kanana kuin leijonana."
Mutta tällainen vastaanotto, joka johti matkustajan suoraan
uuden maailman kansan koteihin ja perheelliseen elämään ja avasi
hänelle tien kaikkiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin,
valmisti sen sijaan kirjailijalle runsaita ja arvokkaita aineksia
kuvauksiksi. Hänen matkakertomuksissaan esitelläänkin silloisen
Amerikan yhteiskunnallista, valtiollista ja uskonnollista elämää eri
muodoissaan; maan korkeimman intelligenssin, sen kirjailijat, sen
tiede- ja valtiomiehet, joiden hengentuotteita ja nimiä jo kauan oli
kunnioituksella mainittu Europassakin, saat niissä tavata. Se henkinen
elämä, joka "Uuden mantereen kodeissa" on kuvattuna, todistaa kyllin
ettei Yhdysvaltain nopea edistyminen suinkaan perustu pelkältään
aineellisiin syihin, vaan että sen juuret ovat etsittävät yhtä paljon
ja likinnä virkeässä ja mahtavassa kehityksessä henkisellä alalla.
Me näemme näistä kertomuksista, joita hän itse vertaa muutamiin
silmänkantamattomalta vainiolta noukittuihin tähkäpäihin, kuinka hän
kaikilla aloilla tahtoo tungeta asiain syvänteelle. Kaikessa etsii hän
elon korkeinta tarkoitusperää, ja pienintäkin olokohtaa arvostelee
hän sen mukaan, missä määrässä siinä elää ja ilmitulee pyrkimystä
täydellisyyteen. Hän oli lähtenyt Amerikaan hakemaan uusia toiveita
ihmiskunnan jalostumiseen; hän "tahtoi nähdä uuden ihmisen ja hänen
maailmansa, uuden ihmiskunnan ja enteet sen tulevaisuudesta uudella
mantereella", ja tämä tarkoitus silmämääränä hän matkallansa kokoo
havaannoitansa.