Ensimainitussa teoksessa Fredrika Bremer nyt ensikerran varsinaisesti
ryhtyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jonka vuoksi "Syskonlif" onkin
arvosteluissa merkitty nimenomaan yhteiskunnalliseksi romaniksi. Se
kuvastelee sisarusperhettä, jonka jäsenet vapaan itsensäkieltävän
rakkauden vaikutuksesta elävät ja työtä tekevät toinen toiselleen ja
liittyvät sen ohessa yhteiseen työhön ja vaikutukseen lähimmäistensä
hyväksi. Kirjan voipi käsittää esikuvallisena luomana: koko ihmiskunnan
tulisi vilpittömässä veljellisyydessä elää yhdeksi ainoaksi suureksi
sisarusperheeksi, jossa kaikki tunnustavat toinen toisensa yhden isän
yhdenvertaisiksi lapsiksi ja kaikki, ilman eroitusta, syntyneiksi yhden
hyvän yhden onnen perillisiksi. Vaikka kokonaisuus kieltämättä lienee
rohkein runoilus, tulee kertomuksen yksityiskohtiin ja erityisten
luonteiden kehitelmään siinä määrässä tosielämän ainesta, etteivät ne
aatteet ja totuudet, joita tekijä siinä valoon saattaa, suinkaan siltä
kokonaan murene mielikuvituksen maailmaan. Hän tahtoo näyttää meille,
kuinka säätyeroituksen ja ylipäänsä kaikellaisen kastijärjestyksen
tuottamat vääryydet ja pitkälle ulotettu uskon pakko on se i'es, joka
maahan painaa tuhansia ihmisiä ja ehkäisee kokonaisten kansanluokkain
sekä aineellisen että henkisen kehityksen. Hän osottaa, kuinka toista
yhteiskunnassa kovasti kohdellaan sentähden että hän on juutalainen,
toista sentähden että hän on palvelija, toista sentähden että hän on
epäilijä kirkon uskonkappalten suhteen, ja miten elämässä monin kohden
toiselle ihmiselle luetaan anteeksi antamattomaksi rikokseksi samaa,
jota toisessa vait'ololla hyväksytään. Tämän sijaan asettaa kirjailija
nyt uuden yhteiskunnan, jossa puhdas veljellisyys voittaa ja toimittaa
korkeimman rakkauden käskyä.
Kaunokirjallisena tuotelmana katsottuna on varsinkin myöhempi tarkastus
keksinyt kirjassa hämmentäviä puutteita, ei ainoastaan ulkonaisessa
rakentelussa, jossa nuo monet, itsessään nerokkaat, ojennusta ja
yhteiskunnallisia parannuksia tarkoittavat puheet ja ehdotukset
vetivät puoleensa lukijan huomion ja viettelivät sen niin pois
kertomuksen oman toiminnan kehityksestä, vaan myöskin päähenkilöiden
luonteenkehityksessä, joka epäilemättä oli kärsinyt vahinkoa siitä,
että tekijä oli käyttänyt siinä liian suurta mielivaltaa — virhe, jota
Fredrika Bremer tähän asti oli enemmän kuin muut vakavasti torjunut.
Sillä samassa kuin täytyi ihmetellä tuota jaloa sisarusparia, joka
oman yksityisen onnensa uhraa kärsiväin lähimmäistensä edestä, ei
voinut olla kysymättä, tokko moiset ihmissankarit taitavat ollakkaan
olevan elämän tekemiä. Kertomuksen sivuhenkilöt sen sijaan uskollisesti
vastasivat todellisuuden kaavaan ja olivat kauttaaltansa kuvatut
tämän kirjailijan tunnetulla taidolla. Muodolliset puutteet katosivat
kuitenkin pieniksi niiden uusien aatteiden ja sen tunteen rikkauden
rinnalla, joita tämäkin kertomus ilmoille lähetti ja joiden voimasta
kirja siirtyi kädestä käteen.
Tämän sekä samaan aikaan ilmestyvän _Rhein-matkakuvauksen_ johdosta
tuli nyt Fredrika Bremerille monelta taholta kirjeitä, joissa
likemmältä kyseltiin ja tutkittiin hänen ajatuskantaansa, ja
vastauksessaan eräälle sen ajan mainehikkaimmalle valtiomiehelle
ja sanomakirjailijalle, vapaamielisten leiriä, jolle hän näkyy
lähettäneen jälkimäisen näistä teoksista käsikirjoituksena, kirjoittaa
hän: "Tuntuupa siltä kuin olisitte käsikirjoitustani vaan sieltä
täältä silmäilleet ja siinä tavanneet polemillisen tarkoituksen niitä
valtiollisia oppia vastaan, joita te omaatte ja kannatatte. Uskokaa
minua, semmoista en ole ajatellut, enkä ole voinut sitä tehdä, koska
itse tunnustan samoja oppia siinä, niissä ne edistävät vapautta ja
kansalle valmistavat laajempaa tilaa ja vaikutusta lainsäädännössä y.m.
kohdissa. Kirjaseni ei ole muuta kuin kertomus omin silmin näkemistä
oloista ja tiloista, semmoisina kuin ne on — uskallanpa sanoa —
rehellinen ja ennakkoluuloista vapautunut mieli käsittänyt.
Olen vaan muuttanut nimiä ja sivuseikkoja sen verran, ettei muutamia
henkilöitä tunnettaisi. Että tasavaltakiihkoisten toimet siinä
kääntyvät heille itselleen vähemmän terveellisiksi, on ainoastaan
tosiasia; esitellessäni sitä en ole aikonut mitään valtio-opillista
viittausta tehdä. Mutta jos tahdottaisiin semmoista siitä johtaa, niin
voin sen siinä määrässä tunnustaa, että katson aina vaaralliseksi
seurata äärimmäisen vasenpuolen väkeä ja umpikiihkoista tasavallan
miestä, niinpian kuin tämä kansanjohtajaksi asettuu. Tuo nuori ystäväni
Marienberg'issä ei kuulunut maltillisten joukkoon, ja te olisitte
itse ollut ensimäisenä johdattamassa häntä politilliseen järkeen.
Asemani tässä on sama kuin "Syskonlif'issä", ja sitä edellisissä
kirjoissanikin, ja yhä enemmän aion sitä samaa itsessäni vahvistaa.
Se on oikeastaan ulkopuolella puolueita; tahtoisin kaikissa tunnustaa
inhimillisesti hyvän ja puhtaan, niin kiihkoisimmassa tasavaltalaisessa
kuin piintyneimmässä vanhakantalaisessakin, niin protestantissa kuin
katolilaisessa, olipa sitten edellinen vaikka Bruno Bauer'in ateismon
ja kommunismon tunnustaja taikka jälkimäinen paavillisen kaapun
paatunein kumartaja, ja saakoot eri ajatussuunnat olla arvossansa,
vaikka kohta itse puolestani järjen pakosta yhdyn johonkin niistä.
Paremmin kuin moni muu lienette te tunteneet semmoisen ajatuksenpakon,
senvuoksi mahtanette myös käsittää, kuinka sama voima toisenkin
mielipidettä johtaa.
Tällä en suinkaan tahdo sanoa että näillä toisilla olisi oikeus
puolellansa, mutta sanon vaan että he ovat oikeutetut pysymään
uskossansa ja vakuutuksessansa, vaikkapa se yksipuolinenkin olisi,
siksi kunnes tämän yksipuolisuuden huomaavat ja voivat siitä
vapaammalle, täydellisemmälle kannalle kohota. Ja semmoisen uskonkin
tapahtuvan, sillä minä uskon ijankaikkista oikeutta ja järkeä ja luotan
myös siihen, että ihmiset sen joskus käsittävät ja sen avulla saavat
sovitetuksi, jollei kaikkia riitoja niin kuitenkin kaiken katkeran
riidan. Mikä paremmin taitaa meitä lopputarkoitukseen johdattaa
kuin tällaisen puoluekiihkosta vapaan aseman säilyttäminen, jolloin
kernaasti tunnustamme muiden oikeutetut syyt ja pyrinnöt, samalla
kuin ymmärryksemme takaa koetamme kiistanalaisia kohtia valaista ja
totuuden voimalla taivuttaa vastustajiamme kääntymään siinä missä ovat
väärässä. En tiedä voipiko sanomamies puolueen johtajana semmoista
kantaa pitää, joka tunnustaa vastustajissaan oikean oikeaksi ja myöntää
väärän vääräksi silloinkin, kuin se hänen omassa puolueessaan ilmestyy,
mutta siitä olen varma, että hän siten paljon vähentäisi vastustuksen
katkeruutta ja edistyttäisi niitä harrastuksia, joiden puolesta hän
vaikuttaa."
Fredrika Bremer niinmuodoin toivoi ja tahtoi tasa-arvolle voiton
kaikilla aloilla, mutta hän hylkäsi kaikki maltittomat hyökkäykset ja
pelkästä puoluekiihkosta alkunsa saaneet äkkipikaiset muutospuuhat,
jotka usein eivät kestäneet tyynen tarkastuksen edessä, sanoi hän,
eivätkä tarkoitettuun päämaaliin vieneet, vaan sitä vastoin monasti
pysäyttivät asiat heidän luonnollisessa kehityksessään. Kirjeessään
lisää hän vielä: "Eivät kansanliikkeet sentään itsessään ole pahasta,
vaan päinvastoin hyvästä; ne ovat tukehutettujen joukkojen välttämätön
herääminen ja nouseminen kansalaisarvoon, ottamaan osaa niihin
oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka ihmisen tekevät vastuunalaiseksi
olennoksi ja kansanjäseneksi, ja jotka jokaiselle ihmiselle ovat
aiotut: ne ovat kristillisyyden esiintyminen valtiollisella alalla.
Mutta se raakalaisuus, se veren vuodatus ja sekasorto, jonka avulla
tämmöisissä liikkeissä asuvat aatteet pyrkivät valtaan, se todentotta
ei kristillisyyden asiaan sovi. Järjettömällä ja väkinäisellä
vastustuksella on tässä tosiaan paljon edesvastattavaa, mutta ei ole
vähempi sekään edesvastaus, joka kansanjohtajain hartioille lankeaa."