Ja sitä mielipidettä toteutti hän koko elämässään. Hän antoi ja
auttoi itse ja herätti muitakin samoin tekemään. Vuonna 1843 hän
julkaisi kirjoituksen "Aftonbladet'issa", jossa hän, viitaten kaikkien
kansalaisten velvollisuuteen yhteiskuntaa ja kaikkia sen jäseniä
kohtaan, kehoitti yleisöä ryhtymään toimiin laimiinlyötyjen lapsien
ja turvattomien orpojen pelastukseksi aineellisesta ja siveellisestä
perikadosta, joka uhkasi monia tuhansia. Tässä kirjoituksessa hän
myöskin opastaa omaa sukupuoltansa näkemään, kuinka sekin on osallinen
yhteisessä edesvastauksessa ja kuinka väärin ja vahingollista on, että
se välinpitämättömänä sysää luotaan velvollisuutensa. Kehoitus nosti
useampia vastakirjoituksia ja kauan aikaa kesti sekä julkista että
yksityistä keskustelua, mutta loppui kuitenkin niin, että Fredrika
Bremerin ehdoitus turvakodin perustamisesta toteutettiin. Myöskin se
suunnitelma, jonka hän asian järjestämiseksi oli esitellyt, mutta joka
ensin hyljättiin, katsottiin vuosikymmenessä saadun kokemuksen perästä
sopivimmaksi ja pantiin käytäntöön.
Vuonna 1853 kun Tukholmassa kävi kolera, oli Fredrika Bremer taas
ensimäisiä ajattelemaan turvaa orvoksi jääneille lapsille ja apua
köyhille perheille, joista tauti oli tempaissut toisen vanhemmista.
Naisyhdistys, jonka toimesta saatiinkin turvakoti ja apua aikaan,
syntyi hänen vaikutuksestaan, ja hänen valpas, ihmisen parhaimpia
tunteita puhutteleva kynänsä sai matkaan yleisen rahakeräyksen, joka
tuotti yli 26,000 riksiä yrityksen ylläpitämiseksi. Tällä tavalla
kulkutaudin kovimmat seuraukset alhaisemmassa kansassa osaksi
poistettiin; orvoiksi jääneet lapset piti yhdistys suojassaan, siksi
kuin olivat ripillä käyneet ja pääsivät palvelukseen. Muutamia vuosia
myöhemmin kolkutti Fredrika vankihuoneidenkin oville ja alkoi, paitsi
että hän kävi tervehtimässä vangituita, ottamaan selkoa, miten valtio
hoiti näitä onnettomia jäseniänsä. Köyhä ja alhainen kansa ja etenkin
vangit olivat tästä kiitolliset, mutta hallituspiireissä se herätti
ankaraa moitetta ja hänelle lähetettiin varoituskirjeitä, joissa
ilmoitettiin hänelle, ettei se ollut hänen asiansa käydä nuuskimassa
sellaisissa paikoissa.
Väsymättä kävi hän tervehtimässä köyhäin ja kipeiden luona.
Vanhempana nähtiin hän usein kaupungin syrjäosissa kävelevän mökistä
mökkiin, nahkalaukku käsivarrella, — ohitsemenijät tiesivät hyvin
että tuosta yksinkertaisesta lähteestä moni köyhä ja onneton oli
saanut tervetulleen rahalahjan, moni sairas ravitsevan kaakun taikka
virvoittavan hedelmän, ja lasten kalpeat kätyläiset olivat sen piilosta
monta herkkupalaa suuhunsa noukkineet. Kaikille siitä riitti, ja syystä
sovitettiin sen omistajaan kertomus Sarpatin leskivaimosta, jolta ei
loppunut jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta.
Tämä puoli Fredrika Bremerin vaikutuksessa se oli, joka, samassa
kuin se ylensi hänen merkitystänsä ihmisenä ja yhteiskuntajäsenenä
yleensä, kantoi hänen nimensä niihinkin kansankerroksiin, joiden
tietoon ylimalkain ei suoranaisesti tulekkaan sivistyneiden luokkain
mainekkaat. Tämä puoli se myöskin oli, joka käski loppuarvostelun
todistamaan Fredrika Bremeristä, "että niinkuin hänen julkinen elämänsä
oli uhraus aatteelle, oli hänen yksityinen elämänsä uhraus muille
ihmisille". Ja kun hän viimein kirjansa "Lifvet i gamla verlden" (1860)
alkulehdelle panee johtolauseeksi: "Olen ihminen eikä mikään, mikä
inhimillistä on, taida olla minulle arvotonta" [Terentius'en mukaan],
niin hän siinä itse tietämättänsä ainoastaan sanoilla toistaa, mitä
koko hänen elämänsä jo oli työssä toteuttanut.
Mutta tässä tulee meidän lykätä tuonnemmaksi kertominen hänen
yksityisen elämänsä vaiheista ja jatkuvista töistä ja palata takaisin
hänen kirjalliseen toimeensa.