Kahtena viimeisenä talvena Norjassa oloaan kirjoitti Fredrika laveimman
romaninsa, "Hemmet" (Koti), joka painosta ilmestyi vuonna 1839 ja
saavutti yhtä suuren ellei suuremmankin lukijakunnan kuin "Grannarne".
Jo seuravana vuonna tuli "Strid och Frid eller några scener från
Norigea (Sotaa ja ja Rauhaa eli muutamia kohtauksia Norjasta), joka
nimensä mukaan käsittelee tapoja ja ihmisluonteita Norjassa ja on tulos
kirjailijan havannoista siellä. Sen jälkeen valmistui kaksi kertomusta
yhtä haavaa: "En Dagbok" (Päiväkirja) ja "Dalarne" (Taalain maassa)
vuonna 1843.
Näissäkin kertomuksissa saattaa tekijä meitä keskiluokan ja korkeamman
virkasäädyn perheelliseen kotielämään, jossa hän seuraten sen
pienimpiäkin vaiheita esiintuo aikansa ajatustapoja ja siveellisiä
käsitteitä semmoisina, kuin ne ilmaantuivat avio- ja perhe-elämässä,
lasten kasvatuksessa, seuraelämässä ja yhteiskunnallisen järjestyksen
eri aloilla.
Laamanni Frank "Hemmet'issä" on kuvattu presidentin vastakohtana.
Viimemainittu perheenhaltija oli tuo omahyväinen ja erehtymätön,
ennakkoluuloihin, ikihyväin tapain mahtiin ja vaimo-vainajansa
periaatteihin sukeltunut mies, joka pelkää kaikkea mikä jollain tavalla
poikkeaa yleisestä tavasta, joka rakastaa kauneutta, suloisuutta
ja loistoa ja vaatii aina nähdäkseen iloisia, herttaisia kasvoja
ympäristössään. Tyttäriensä tulee olla hänen elämäänsä hauskuttamassa
ja sitten mennä naimiseen, siinä heidän tehtävänsä. Laamanni Frank
sitä vastoin pitää ahkeran työn ja toimen jokaisen ihmisen ensimäisenä
velvollisuutena ja oikeutena, sitä hän itse noudattaa ja sen
käsittämiseen kokee hän lapsensakin kasvattaa. Kotinsa tahtoo hän
tehdä semmoiseksi, että hänen lapsensa siinä olisivat onnelliset ja
viihtyisivät, kuta kauemmin sitä parempi. "Tehkäämme koti lapsillemme
niin miellyttäväksi", sanoo hän vaimollensa, "ettei muut kuin
todellisesti suuriarvoiset syyt heitä siitä luovuta".
Jokaiselle tarjosi hän tilaisuutta kehittymään semmoiseen
elämänkutsumukseen, mihin luonnollinen taipumus ja mieli häntä
viittasi. "Älköön mitkään pettävät haaveet so'aisko silmiänne näkemästä
elämän todellista rikkautta, mitä hyvää ja jaloa sielunne pyytää, siinä
pitää teidän saada tyydytystä", puhui hän lapsilleen. "Teidän täytyy
oppia tuntemaan elämän todellisuutta, se on tuottava siunausta joka
päivälle, intoa joka hetkelle, merkitystä ja arvoa joka työlle. Se on
antava teille kestävyyttä ja tyyneyttä surussa sekä iloa elämässä kuin
kuolemassa."
"Hemmet'issä" on Fredrika Bremer yleensä kuvannut perhe-elämän
semmoisena, kuin hän on sen nähnyt parhaimmassa ilmestyksessään.
"Presidentens döttrar" ja "En dagbok" sitä vastoin saattaa lukijaa
ulkokullatun seuraelämän tyhjänperäisiin pyörteihin, joihin moni
ainoastaan vääräsuuntaisen kasvatuksen ja vallitsevan tavan painosta
usein vasten taipumustaan joutuu, ja jotka ajan pitkään, kun ei nuoren
ihmisen elämälle muuta totisempaa tarkoitusta aseteta, hänestä tekevät
joutavan, hyödyttömän olennon. Tuntuu ikävältä ja vastenmieliseltä
seurata presidentin perhettä sukulaisineen tuttavineen, ja
leskimaaherratar Adelan'ia (Päiväkirjassa) tyttärineen seuroineen
päivällisistä toisiin, tanssiaisista toisiin, huviretkille j.n.e.,
työstä ja elämän totisemmista velvollisuuksista kaukana. Täytyy
ajatella, että vallitsevat mielipiteet ja siveellinen käsityskanta
sekä niihin perustuvat kasvatusaatteet, joiden varalla tässä kuvailtu
pintapuolinen ja arvoton elämä versoo, ovat löyhät ja todellista
inhimillistä velvollisuuden tuntoa vailla. Selvänä kuvastuu myös
näissä teoksissa se suunta, mihin tyttöjen kasvatus Fredrika Bremerin
aikana ylehensä viittasi. Muuta määrää tuskin tunnettiin, kuin että
tyttäret viehättävän ulkomuodon, talangien, säätyetujen ja kallisten
pukujen kautta voittaisivat yleisön huomion sekä suosion ja sitten
pääsisivät — vihille, kuta pikemmin sitä parempi. Muita kehitysmuotoja
ei tunnettu; mihinkään itsenäiseen työntekoon ei tytöillä ollut
tilaisuutta valmistautua. Kasvattaa heitä ahkeroiksi, tunnollisiksi
ja vastuunalaisiksi ihmisiksi, se usein ei mahtunut ajan yleiseen
käsitykseen. Kuinka onnettomia niinmuodoin ne tytöt olivat, joille ei
luonto ollut suonut kaunista ulkomuotoa taikka muita seuraelämässä
esiin pistäviä etuja, oli kirjailija näyttänyt kuvailussaan Edlasta,
jonka nuoruus muodostui pelkäksi kärsimykseksi ja katkeruudeksi
hänelle, kun ei hän taitanut onnistua siinä, minkä isä oli hänelle
tarkoitukseksi määrännyt.
Valaisevan kuvauksen tyttökasvatuksen periaatteista antaa kirjailija
"Hemmet'issä" Evelina tädin kertomuksella, joka muodostaa vastakohdan
niille aatteille, joita Frank'in perheessä kannatettiin. Evelina kertoo
siinä, kuinka tosin tytöille aina opetettiin että kaikki tämän maailman
komeus on pelkkää turhuutta, ettei mikään muu ansaitse pyrkimisen
esineeksi tulla kuin ainoastaan hyvät avut ja todellinen kelpoisuus;
mutta kuinka kuitenkin jokapäiväinen elämä heidän hartaimmaksi
haluksensa ja toivoksensa kasvatti rikkauden, säätyarvon ja
kaikellaisen ulkonaisen hyvän saavuttamisen. Sanottiin aina että tulee
kaikessa totella Jumalan tahtoa, mutta joka asiassa johdettiin heitä
sentään ihmispelvolla; sanottiin, ettei kauneudelle pidä arvoa antaa,
mutta usein saivat tyttäret vanhempainsakin parissa kipeästi tuntea
seuraukset sen puutteesta. Heille jaettiin kyllä monenmoista opetusta;
mutta kun silmällä oli pidettävä että heistä tulisi naisellisia naisia,
varottiin tarkasti kaikellaista perinjuurisempaa ja suunniteltua oppia,
koska semmoisen omistaminen varmaan karkoittaisi tyttäristä heidän
naisellisuutensa. Seuraus oli että he luuloittelivat jotain osaavansa,
mutta puuttuivat todenteossa kokonaan kaiken perusteellisen opin ydintä
ja sen kunnostavaa voimaa. Kun heitä totuutettiin elämänsä ainoana
määränä pitämään naimista, jonka merkityksestä ei heillä ollut muuta
selvillä, kuin että sen kautta saisivat miehen, oppivat he katsomaan
miesten suosioa suurimpana onnena, mutta samalla salaisuutena, jonka
tunnustaminen ei ollut paikallaan. Kun he siis pääsivät seuraelämään,
kertoo Evelina, seurasivat vanhemmat levottomuudella heidän istumistaan
ja astumistaan, mutta kun he olivat kauneutta vailla ja heidän pukunsa
todisti köyhyyttä, ei heillä ollutkaan menestystä. Täytyi "istua"
tanssiloissa ja jäädä unhotuksiin päivällisissä, mutta joukossa
koetettiin sentään pysyä. Vuosien edetessä etenivät tyttäret nuoruuden
loppupuolta, ja yhä pienemmiksi supistuivat vanhempain ja heidän
omat toiveensa naimisiin pääsöstä. Mitä nyt oli tehtävä? Vanhempain
koti ei heille tarjonnut mitään, eivätkä hekään mitään tehneet sen
hauskuuttamiseksi, olivat vaan tyytymättömiä ja usein oikullisia,
haparoiden sinne tänne, tietämättä mitä eteensä ottaisivat.
Muutamat henkilöt mukautuvat tahdottomina mihin tahansa, viettäen
elämätänsä turhuudessa, ilman määrää, ilman edesvastauksen tuntoa
vanhuuteen saakka. Mutta toiset, joihin työn ja toiminnan katoomaton
siemen kerta on kylvetty, eivät saata taipua. "Minä heräsin ajoissa
siitä surkeasta tilasta, jossa olimme", sanoo kertoja; — "sanon
_ajoissa_, sillä tuleepa semmoinenkin aika, jolloin on myöhäistä,
jolloin ihmisen sielukin pitkien, raskaitten vuosien painon alla
sitkistyy eikä hän enään kykene nousemaan siitä suoperästä, johon häntä
vajoitetaan. Tunsin huononevani, tunsin, miten työtön ja tarkoitukseton
elämäni päivä päivältä teki uutta rikkaruohoa sieluni kesantopellossa.
Uteliaisuus, lörppöys, taipumus ilkeyteen ja panettelemiseen sekä yhä
lisääntyvä epätasaisuus mielenlaadussa alkoi päästä minussa vallalle.
Kun ihminen kuljeskelee päivät päästänsä ilman tosi-tarkoitusta, ilman
työtä, — viettäen aikansa ulkopuolella käytännöllistä elämää, joka
ainoastaan taitaa meidät oikealla voimalla ja väellä varustaa; kun ei
mikään todellinen harrastus, ei mikään vakaan ystävyyden side elämäämme
ohjaa, pääsee rauhattomuus ja tyytymättömyys pian kiertelemään
povessamme, turmellen ruumiillista terveyttä, mielialaa, tunnon rauhaa
ja kaiken hyvän kasvua meissä. Kaikki pahan vaikuttimet pääsevät siten
liikkeelle."
Kuinka kiivasta moitetta ne naiset vetivät puoleensa, jotka uskalsivat
kiskoa itsensä irti piintyneestä katsantotavasta, on Fredrika
Bremer kuvannut kertomuksessaan "I Dalarne", kun hän eräässä kohden
panee neiti Lotten'in seitsemän tätiä miehissä päivittelemään tämän
sopimattomista työnaikeista. "Hulluuttahan semmoinen on", päättävät
tädit, napsauttaen sormillaan nuuskarasiansa kanteen, "miksei tyttö
voi pysyä istumassa asemoillaan niinkuin muutkin tytöt, neuloa,
kehräellä ja käydä äitinsä taloudessa", (jossa ei häntä laisinkaan
tarvittu, äiti näet eli aivan supistuneissa varoissa). Eihän sovi
siirtyä elämänsuhteista, joihin on syntynyt; ja mitäs varten tarvitsee
mennä heittäymään maailman selälle uusiin huoliin, kun kotopesässäkin
hengissä pysytään. Ovat tässä muutkin hiljoilleen kituneet eteenpäin,
miksei Lotten'in kelpaa tehdä samaten kuin niiden?" Ja kun sitten
sanoma tulee tytön enoillekin, että heidän sisarentyttärensä on ottanut
talon arennille ja alkaa asioita hoitamaan, ennustavat nämä hänen
pian perikatoon joutuvan ja panevat ankaran vastalauseensa moisille
päätöksille.
Että Fredrika Bremer tässä on muotoon pukenut omia elämiänsä ja
havaannoitansa, ei ole epäiltävää. Vallaton lapsuutensa ja myrskyilevä
nuoruutensa oli aikaiseen näyttänyt hänelle monet epäkohdat ja paheet
sekä perhe- ja seuraelämässä että yhteiskunnallisissa oloissakin.
Ja kuta enemmin hän katseli ympärilleen, kysyen ja etsien, sitä
avarammaksi aukeni näköala ja sitä laajemmalle huomasi hän varjojenkin
ulottuvan. Luonnollista oli siis, että kun hän rupesi jokapäiväisestä
elämästä" piirtelemään, tulivat varjopuoletkin kuvalle. Sillä Fredrika
Bremerin hengenlaatu oli siksi rehellinen ja totuudentarkka, että hän
olisi antanut mistään syystä lahjoa itseänsä peittelemään kuvauksessa
mitään, minkä hän todellisuudessa tapasi vaikuttamassa. Eikä hän
kirjoittanut vaan huvittaaksensa, hän uskalsi vaikutuksessaan pyrkiä
ottamaan osaa kansansa yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen ja
edistymiseen, ja sen vuoksi hän pelkäämättä naputteli juuri niille
soittimille, joista epäsoinnut kaikuivat. Mutta hän ei osottanut
katkeruutta menettelössään. Moni kohta suretti häntä ja tulistutti
hänen mielensä, mutta hän varoi eksymästänsä ahtaasen yksipuolisuuteen,
antaen kuvauksestaan tihkuella elämän hyviäkin nesteitä, samassa
kuin hän paljasti sen puutteet ja nurillisuudet. Fredrika Bremer
ei katsellut toivottomana tulevaisuuteen, hän näki puutteita ja
paheita, mutta ei parantumattomia. Sen tähden eivät hänen piirtämänsä
vaikuttaneet lukijaankaan masentavasti.