Kirjailijan ulkonainen elämä näinä vuosina ei esiintuo suurta
vaihtelua. Etenkin talvisin Tomb'issa seurusteli hän vaan emäntänsä ja
ystävänsä kanssa ainoastaan kun joskus kokoontui tämän luokse vieraita,
otti Fredrika osaa yleiseen illanviettoon ja istui silloin mielellään
pianon eteen soittamaan nuorelle kansalle tanssiin. Mutta jos hän kerta
joutui keskusteluun, saattoi hän huomaamattansa niin innostua, että
vilkastutti koko seuran ja veti mielet ja kielet hauskaan puhevaihtoon.
Tämmöiset illat olivat kuitenkin ainoastaan harvoja poikkeuksia näiden
kahden naisen elämässä Tomb'in yksinäisyydessä. Sitä kyllin myöskin
todistavat nuo monet kiitetyt kirjatuotelmat, joita nyt vähillä
väliajoilla täällä valmistui ja tuli kotimaassa ulos painosta.
Fredrikan yksityinen varallisuus sekä nuo kirjainsa hänelle tuottamat
runsaat palkkiot pitivät hänelle lisäksi aina tien auki kaikkeen
kirjallisuuteen, niin että hän taisi luettavakseen hankkia kaikkia,
mikä etevintä ja parasta oli maailman kirjamarkkinoilla. Tämäkin
oli etu, joka edisti hänen omaa kehitystään ja rikastutti hänen
henkistä näkymöään uusilla elämänkuvilla. Kuinka hyvin hän viihtyi
ja tunsi tämän hiljaisuuden lääkitsevän vaikutuksen itsessään, näkyy
hänen kirjeistään, joissa hän omaisilleen ja ystävilleen paljastaa
sisällisen elämäntilansa. Äidillensä kirjoittaa hän: "Yksinäisyys,
missä ystäväni kanssa oleskelen, on minulle varsin erinomainen. Täällä
rauhallisuudessa, uudessa maassa, uusien esineiden ympäröimänä, herää
minussa monta puutunutta tunnetta, monta uinahtunutta harrastusta.
Olen täällä nauttimassa henkistä lähdejuomaa, joka vahvistaa sieluni
ja ruumiini. Ja molemmat ne tarvitsevat vahvistetuiksi tulla. Norjan
historiasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä, sen kirjallisuudesta
nousee minuun monta ajatusta ja kysymyksiä, joita en koskaan ennen
ole tuntenut. Kehäpiirteitä uusiin kirjakuvauksiin alkaa syntyä,
ajatus vapautuu ja nykyisen asemani huomaan tärkeäksi vastaiselle
kehitykselleni. Se kevät-ilma, jonka minulle emäntäni sydämensä ja
luonteensa ansiolla valmistaa hengitettäväksi, vaikuttaa paljon hyvää,
mutta vielä enemmän vaikuttaa se, että saan niin rauhassa elää. Kuinka
hyvältä tuntuu kun ei tarvitse käydä kylässä eikä ottaa vastaan
vieraita. Tämänlainen arkuus lienee jonkinmoinen nykyään voittamaton
kivuloisuus, jonka vuosien kuluessa toivon parantuvaksi. Mutta nyt kun
istun äännettömässä huoneessani kirjaini ja papereini ääressä ja näen
avaran taivaan katsovan puoleeni, tunnen omistavani koko maailman,
etenkin kun edessäni tuossa on vastatullut kirje, joka tuopi hyviä
uutisia omaisiltani ja todistaa että minua rakkaana pitävät. Silloin
sykkii sydämeni kiitosta kaikkihyvälle isälle, silloin olen onnellinen
ja silloin parhaimman rakkauteni ja työni annan ihmisten hyväksi."
Toisessa kirjeessä vuodelta 1835 eräälle naineelle ystävälle, jonka
kanssa hän usein vaihtoi kirjeitä, sanoo hän: "Muistatko kun viime
talvena yhdessä luimme neiti Martinau'n erästä pientä kertomusta,
jossa hän — kumma kyllä niin valistuneelta ihmiseltä — sanoo, että
_tieto_ olisi sivistyksen ja jokaisen ihmisen korkein tarkoitusperä
ja että hyve vaan on katsottava välikappaleena sen saavuttamiseksi,
ja kuinka me silloin yksissä äänin käänsimme lauseen päinvastoin?
Mutta kun nyt ollaan samaa mieltä tässä, niin mistä maailmallisesta
me kiistettäisiin? olen itsekseni ajatellut; turhaa on käydä sotaa,
kun kerta on rauha rakennettu kaikkein tärkeimmässä. Sillä tiedänhän
meidän samaa vakuutusta pitävän ei ainoastaan hyveen arvosta, vaan sen
ijankaikkisesta syntyperästä, tuosta lähteestä, mistä kaikki totuuden
ja voiman suonet alkunsa saavat. Kumpikin päätimme hyveen korkeimmaksi
maan päällä ja että sitä kokisimme toteuttaa kumpikin elämämme tiellä.
Sinun elämäsi näyttäytyy minulle kuin suudelma ja sydämellinen syleily,
johon kutsut rakastettusi sulkeutumaan; minun ehkä käsittää laajemman
piirin, mutta lienee vähemmän lämmittävä, vähemmän hellästävä. Todesti
tuntuu minusta sinun osasi ihanammalta, ja usein muistan Byron'in
sanoja, kun hän onnellisimmiksi ja jaloimmiksi runoilijoiksi kiittää
niitä, jotka eivät sanalla ole julkituoneet sydämensä ja sielunsa
aarteita, vaan ne syvälle omaan poveensa kätkeneet. Näin ajatellessani
on minulle monasti tullut vaativa halu luopua tieltä, joka niin
helposti viekottelee ihmissydämen itsekkäisyyteen, kunnianhimoon ja
moneen heikkouteen, ja valita itselleni toinen ala, jonka yksinomaisena
tarkoituksena olisi sielun puhdistaminen ja sydämen valmistus
kärsivällisyyteen ja rakkauteen. Mutta vastustamaton voima on silloin
käskenyt minua toisaalle, se on pannut kirjan ja kynän käteeni ja
sanonut: mene. Ja olenkin päättänyt mennä, mutta olen kutsunut
totisuuden ja rakkauden mukaani matkalleni johtamaan, tukemaan ja
valaisemaan minua. — — Yksi ainoastaan on tärkeä: että hyvä tapahtuu.
Siihen tahdon minäkin puolestani vaikuttaa; jos en onnistu, niin panen
turvani siihen että toiset onnistuvat paremmin; pääasia vaan on, että
Jumalan tahto ja ihmiskunnan onni pääsee toteutumaan. — — — Nyt vasta
on minun oikea työnaikani alkanut, mutta paljon on minulla oppimista ja
suuri on haluni siihen. _Ihminen_ on se aine, jota ennen kaikkea tahdon
käsitellä, ja ihmistä tulee minun siis ensisijassa oppia."
Miten Fredrika paraiten ajattelee pääsevänsä viimeisen tarkoituksen
perille, ilmoittaa hän vähän edempänä samassa kirjeessä: "Ja ihmisen
tuntemiseen antanevat minulle filosofia ja historia avaimen:
filosofia siten että se minulle selittää ihmisen yleisyydessään, eri
ainekset ja voimat, jotka hänessä vaikuttavat, sekä hänen suhteensa
taivaasen ja luontoon; historia taas näyttämällä ihmisen työssä ja
toiminnassa eri sivistyskansoissa, eri ilmanaloissa, kaikissa elämän
vaihtelevissa oloissa. Ainoastaan näin tavoin luulen voivani oikein
arvostella nykyisyyden ihmistä sekä aikamme yleisen suunnan suhteen
kuin individillisen laatunsa puolesta. Eihän ole ihminen eikä valtio
vastasyntyneitä, tyhjästä tulleita lapsia: kumpaisenkin sisällinen
elimistö juurtuu syvään muinaisuuteen, lähtien alkuansa siitä elämästä,
joka on ajan ja muuttumisen vallasta vapaa. Ainoastaan tutkimalla
ihmistä ja valtioa niiden yhteydessä historialliseen menneisyyteen
ja yliluonnolliseen ijankaikkisuuteen taitaa niiden perille, s.o.
niiden sydämeen, niiden sisimmäiseen, olennaiseen elämään tungeta;
ja ainoastaan semmoisella perusteella voimme siveyden oppaana jotain
vaikuttaa ihmiskunnan hyväksi."
Myöskin raamattua viljeli Fredrika tällä ajalla, etsien valonapua ja
opastusta ihmiselämän tuntemiseen. Moni asia hänelle siinä selveni ja
yhä enemmän löysi hän yhteyttä sen aattessa, vaikka yksityiskohdissa
paljon jäi hämärään ja käsittämättömäksi. Ja vielä enemmän olisi siksi
jäänyt, ellei hän niin tarkoin olisi koettanut huomata ja eroittaa
sisällössä asuvaa henkeä ulkonaisen muodon vaillinaisuuksista. Hänen
onnistui rakentaa käsitteilleen jonkinmoinen kokonaisuus, ja etenkin
Jesuksen persona kuvastui hänelle niin täydellisen selvänä, niin
johdonmukaisena ja aatetta vastaavana, että se ynnä hänen korkean
oppinsa kanssa kasvatti Fredrika Bremerissä uskon — "järjellisen uskon
nimittäin", sanoo hän itse, — jota yksityiskohtain hämäryys ei voinut
kumota.
Tällä ei hän vielä ollut löytänyt tyydyttävää vastausta kaikkiin
sielussansa taisteleviin epäilyksiin, mutta hänellä oli nyt voimaa
laskea ne nöyrinä ja kärsivällisinä odottamaan, kunnes esirippua
enemmän nostettaisiin ja pimeys yhä paremmin poistuisi. Nyt tahtoi hän
maallista elämää katsella kaikkivaltiaan ja hyvän isän kasvatusjaksona,
joka ihmistä saattaa kehitykseen ja häntä valmistaa uuden kodin
perilliseksi. Kristinopin nojassa tietää hän nyt jokaisen ihmisen
voivan lohdullisesti astua elämänsä polkua ja voimainsa mukaan edistää
totuuden voittoa. Saman opin perustamasta vapauden ja tasa-arvon
aatteesta näkee hän myös kasvaneen ne aikakautensa liikkeet, jotka
tarkoittivat valtion kehittämistä perussäännölliseksi yhteiskunnaksi,
jossa kysytään jokaisen yksilön vaikutusta ja sanaa yhteisen hyvän
eteen. Hän kirjoittaa tästä:
"Kristus on oikean vapaamielisyyden ensimäinen alkaja. Hän teki
jumaluusopin kansantajuiseksi ja julisti samalla kaiken muunkin hyvän
opin ja viisauden kaikkien oikeudeksi; sillä jos kaikki ihmiset
todella ovat saman isän lapsia, niin täytyy heidän kaikkien saada
nauttia niitä hyviä töitä, joita inhimillinen nero tuottaa. Eikö tieto
tästä totuudesta ole se voima, joka monta veristä taistelua otettuaan
nyt tunkeutuu aikakauteemme ja pyytää yhteiskuntaamme järjestellä,
rakentaa kouluja, opettaa köyhäin lapsia ja levittää kaikkiin
luokkiin tieteentutkimusten päätulokset; sama voima se on joka puhuu
kirjallisuudessa, joka lähentää isännät ja palvelijat, vanhemmat ja
lapset kodissa toisiinsa, joka sammuttaa vihalliset ennakkoluulot
ja ihmistyttää maailman. — Eläköön siis kaikki kirjapainattimet,
höyrylaivat ja muut senkaltaiset keksinnöt, sillä nepä ovat aatteiden
postimiehiä! Ja eläköön ennen kaikkea suuret, hyvät aatteet itse
aseinensa, ja kiitetty olkoon yli kaiken hän, joka ne lähettää!"
"Tämähän oli nyt oikea, suuri syleily, pikku ystäväni", päättää hän
kirjeensä, "mutta semmoistakin väliin tarvitsemme, voidaksemme taas
paremmin toimia oman maailmamme pienessä piirissä. Katsellessaan tuota
suurta luojan laitosta, käsittää ihminen paremmin kutsumuksensa siinä
ja oivaltaa lapsiensakin tehtävän, olipa nuo sitten ihmisiä taikka;
kirjoja."
Loppuvuodella 1837 oleskellessaan Tukholmassa, ennenkuin hän taas
siirtyi talvimajoilleen Tomb'iin, sattui Fredrika tavallista
useimmin olemaan muassa pienemmissä kirjailijaseuroissa ja muualla,
missä pääkaupungin etevämpi sivistynyt maailma oli koolla. Niistä
henkilöistä, joiden tuttavuuteen hän näissä joutui, näkyy etenkin
Geijer häneen tehneen hyvän ja pysyväisen vaikutuksen, varsinkin suuren
sydämellisyytensä ja aina arvollisen ja sävyisän käytöstapansa kautta.
Kerta oli vähäinen seura koolla Bremerillä, kutsuttu Geijerin
kunniaksi. Fredrika oli tilaisuutta varten kirjoittanut pienen
näytelmäkappaleen, joka leikillisellä tavalla, keskustelun muodossa,
käsitteli Geijerin runoilusta ja päättyi lyhyellä kunnialaululla
hänelle. Agatha Bremer, eräs vieraista ja Fredrika näyttelivät sen,
ja viimemainittu lausui tuon loppurunon. Kun se oli päättynyt, meni
Geijer Fredrikan luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli
häntä otsalle. Istui sitten pianon eteen soittamaan ja soitti muun
muassa säveleitä omille runoillensa, joita joku seurassa lauloi. Kun
joku päivä sen jälkeen Ruotsin Akademia vietti juhlan uuden jäsenensä,
luonnontutkija J.J. Berzelius'en vastaanottamiseksi, piti Geijer
säännöissä määrätyn tervehdyspuheen, jonka johdosta Fredrika kirjoitti:
"Suurimman nautinnon juhlassa sain Geijerin arvollisesta olennosta ja
hänen voimakkaasta sanastaan." Ja alempana lisää hän: "Sieluni on tämän
syksyn ollut kuin pilvinen päivä, mutta Geijer on siihen levittänyt
kirkkaan, välähtävän juovan; ei moneen vuoteen ole kukaan painunut niin
syvälle mieleeni." Ja vielä monta vuotta jälkeenpäin puhuu Fredrika
Bremer siitä vapauttavasta vaikutuksesta, minkä tämän miehen pelkkä
läsnäolo tuotti hänelle.
Franzén, joka alusta erityisellä osanotolla oli seurannut ei
ainoastaan Fredrikan kirjallista kehitystä vaan myöskin hänen
yksityistä elämänjuoksuaan lapsuudesta saakka, oli jo virittänyt
laulukanneltansakin hänen kunniakseen ja osotti hänelle isällisintä ja
ystävällisintä kohtelua. Usein olivat he vilkkaassa kirjevaihdossa,
jossa vapaasti käsittelivät väliin kirjallisia aineita ja ajan
uskonnollisia kysymyksiä, väliin taas yksityiseen elämään sulkeutuvia
asioita ja ilmiöitä. Franzén'in kuuluisaksi tullut käsiala teki
Fredrika Bremerille usein kovaa kiusaa, monasti jäi siinä monta riviä
häneltä ikuiseen salaisuuteen. Kun Andersen kerta eräässä kirjeessään
Fredrikalle sanoi toivovansa joskus saada vastaanottaa kirjoituksen
Franzén'ilta, ja Fredrika juuri oli saanut erään, josta ei taas ollut
helppo saada selkoa, vastaa hän Andersenille: "Franzén'in painetut
teokset on hänen kansansa jokapäiväinen nautinto ja hengellinen leipä,
mutta ainoastaan enkelit osaavat lukea hänen käsikirjoitustaan."