Kun sitten v. 1837 ilmoitettiin "Grannarne" (Naapurit), meni yleisö
vähän epäillen kirjakauppaan, mutta se meni kumminkin ja luki kirjan.
"Grannarne" on kaunokirjalliselta kannalta epäilemättä Fredrika
Bremerin etevin teos, ja syyllä on sanottu siitä, että se on "Ruotsin
paras romani". Tapaus on maalla. Vanhapoika, pyöreäläntä tohtori Verner
on vasta tuonut kotiin nuoren vaimonsa, joka miehensä arvon ja hyvän
maineen kautta heti pääsee naapuriensa suosiolliseen tuttavuuteen.
Tekijä on pannut kertomuksen langat tämän, Fransiska rouvan käteen,
joka ne kehittää lukijalle kirjeissä eräälle ystävällensä. Kertomuksen
keskuksena on tohtorin isäpuolivainajan kenrali Mansfelt'in leski,
uljas ja ankara rouva, joka tietää pitää komentoa suuressa talossaan.
Naimiseen mennessään oli hänen kasvatettavakseen joutunut miehensä
poikapuoli Lars Anders Verner ja kaksi miehensä omaa poikaa Johan Jakob
ja Pehr, ja itse sai hän pojan, jolle annettiin nimeksi Bruno. Tämän
maailmaantulo oli ollut vähällä tempaista äidiltä hengen, mutta ehkäpä
juuri senkin vuoksi piti hän tätä lasta kovin rakkaana. Yöt päivät
istui hän hänen kehtonsa ääressä, eikä antanut muiden tuskin koskea
häneen. Lapsikin rakasti palavasti äitiänsä, mutta osotti jo aikaiseen
rajua ja vallanhimoista luontoa. Äiti ja lapsi eivät saattaneet elää
ilman toisiansa, mutta jo varhain tunkeusi tähän rakkauteen jotain
vihallista ja outoa. Yhdeksän kuukauden vanhana poika kiukussaan puri
äitiänsä rintaan, kun tämä hänelle tarjosi ravintoa, ja kun äiti
kivusta kiivastuen tästä häntä lyödä pyräytti, ei lapsi sen perästä
kertaakaan rintaa enään ottanut. Kahdeksanvuotisena hän äitiänsä löi,
kun tämä hänelle antoi ansaittua rangaistusta.
Vaikka äiti häntä sanomattomasti rakasti, ei hän milloinkaan
kohtelussaan suositellut häntä velipuolien rinnalla, vaan kasvatti
heitä kaikkia vakavuudella ja hennottelematta. Kun isä kuoli,
jättämättä mitään varallisuutta lapsilleen, lupasi "ma chère mère" —
niin puhuttelivat pojat äitiään — tasan maksaa vuotisen korkosumman
pojilleen ja rupesi itse hoitamaan velkaantunutta maatilaa. Mutta
Brunolle eivät mitkään rahat riittäneet, hän kävi käsiksi kaikenmoisiin
keinoihin saadaksensa enemmän omaisuutta. Viimein hän äidiltänsä
varasti ison rahasumman, josta äiti niin sydäntyi, että hän kirosi
lapsensa eikä luvannut hänen milloinkaan enään tulla nähtäviin. Brunon
paettua kotoa, meni hän ensin tunnottomaksi ja vaipui sen jälkeen
kolkkoon puhumattomuuteen, jota kesti kolme vuotta ja jolloin hän
ei ottanut osaa mihinkään toimiin. Kaikki tämä oli jo ohitse, kun
Fransiska rouva tulee seudulle. Bruno otaksuttiin kuolleeksi, äiti
ei milloinkaan sietänyt kuulla hänen nimeänsä mainituksi, mutta oli
muuten kuin ennen. — Kaikkea, mitä suuren talon hoitoon kysyttiin,
ymmärsi hän ja taisi itse toimittaa; sekaantumattansa kuitenkaan kunkin
palvelijan tehtävään ja hääläämättä joka paikassa, niinkuin moni
talon-emäntä luulee pitävänsä tehdä. Hän vaan valvoi kaikkea ja piti
ohjakset käsissään. Tapahtuipa kyllä, että korvapuusti kajahti joskus,
mutta niin oikeuden ja kohtuuden mukainen oli tämä emäntä palkollisten
mielestä, että hän täysin oli voittanut heidän kunnioituksensa ja
uskollisuutensa, johon myös vaikutti hänen ystävällinen huolenpitonsa
kaikesta talonväestään. Väliin pyhä-iltoina kutsui hän väkensä kokoon,
käski heidän tanssia ja soitti itse heille viulullaan, jota hän
nuoresta oli oppinut käyttämään.
Usein otti hän vastaan vieraita kodissaan, vaikka itse kulki harvoin
kylässä. Suora ja kursailematon, pani hän usein ihmisiä hämille, mutta
pahuudesta ei hän loukannut kenenkään mieltä. Alusta alkain pääsee
Fransiska rouva hänen suosioonsa, ja usein Verner ja hän maatilaltaan
Rosenvik'istä käyvät "ma chère mère'n luona, johon tämän molemmat
poikapuoletkin vaimoineen tulevat kesävietolle.
"Naapurien" piiriin kuuluu iso joukko muitakin perheitä ja henkilöitä,
muiden muassa eräs seudulle vasta muuttanut vieras mies, joka on
ostanut rouva Mansfelt'in entisen talon, Ramm'in ja siellä asuu
synkässä yksinäisyydessä. Mitään ilmoittamatta alkuperästään ja
sukusuhteistaan osottaa tämä mies suurta hyväntekeväisyyttä ja
auttavaisuutta kaikille köyhille ja onnettomille koko tienoolla,
ja lukija pian arvaa kuka hän on. Bruno Mansfelt on tuottavilla,
mutta ei aina kiitettävillä asialiikkeillään muilla mailla koonnut
rikkautta, mutta kostava omatunto ja sovinnon halu on nyt vaatinut
häntä syntymätienoilleen rakkaan äitinsä likeisyyteen, jolle ei hän
kuitenkaan uskalla ilmoittautua. Kun sitten velipuolensa tohtori Verner
sattumuksesta tuntee hänen, lankee hän nöyrtyneenä hänen kaulaansa
ja pyytää häntä välittäjäksi äitinsä edessä. Salaisuus uskotaan nyt
Fransiskalle ja Brunosta tulee jokapäiväinen vieras Rosenvik'issä.
Täällä näkee hän lapsuutensa lemmikin, suloisen Serenan, joka on
tullut kesteilemään Fransiskan luo. Brunon lapsuuden tunne muuttuu
rakkaudeksi, ja hämmästyen huomaa Fransiska kuinka ystävänsä sydän
taipuu tuohon villin luonnon oireita osottavaan ja rajumieliseen
mieheen, johon ei hän saata täysin luottaa.
Kirjan toisessa osassa kuvaus seuraa Brunon sisällistä taistelua
hänen suhteessaan Serenaan ja niitä tapauksia, joiden kehityksessä
hän vihdoin voittaa äitinsä anteeksiannon ja pääsee sovintoon hänen
kanssaan. Bruno tunnustaa tosin paljon rikkoneensa ei ainoastaan
epärehellisyytensä kautta asioissa, vaan yhtä paljon irstaassa
elämässä, mutta hänen rakkautensa Serenaan herättää hänessä kiivaimman
halun elämän autuutta ottamaan, ja hän panee kaiken kykynsä liikkeelle
saadaksensa tämän vastarakkauden. Eihän hän ole niin huono, miettii
hän, ettei hän tuota onnea ansaitsisi, asuu hänessä paljon hyvääkin,
ja Serena, tuo puhdas, tuo jalo ja korkea olento on näet ainoa, joka
taitaa hänen uuteen ja parempaan elämään johtaa. Enkeli tarvitaan
liikuttamaan sitä vettä, jossa hän on uudistettava, tuumaa hän. Jonkun
aikaa tuskallisessa epätiedossa elettyään, ilmoittaa hän Serenalle
rakkautensa ja aikomuksensa, ja tapaakin hänessä hellän vastarakkauden.
Mutta kun silloin Bruno intohimojensa vallassa rupeaa tyhjäksi ja
lapselliseksi arkuudeksi mainitsemaan kaikki Serenan epäykset ja
avioliiton esteet, peljästyy tämä ja vetäytyy pois hänestä, kun vielä
lisäksi Bruno kehoittaa häntä lähtemään kanssansa pois maihin, joissa
eivät kaikellaiset ulkonaiset muodot ja tavat vangitse sydämiä heidän
taipumuksissaan. Semmoisessa onnessa ei taida rauhaa olla, vastaa
siihen Serena ja kieltäytyy kokonaan. Tästä Bruno vaipuu entiseen
synkkämielisyyteen ja onneton suhteensa äitiin yhä suurenee ja uhkaa
häntä viimein perikadolla.
Verner ja Fransiska koettavat nyt mitä voivat, saadaksensa sovintoa
äidin ja Brunon välillä, mutta onnistumatta. Ensimäisestä sanasta,
minkä puhuvat Brunosta, joutuu äiti vaaralliseen vimmantilaan,
pakenee huoneesensa ja vaipuu synkkyyteen. Bruno on kerran kutsuttuna
vieraana hänen luonaan, mutta rouva Mansfelt ei tunne häntä. Useampia
kertoja vielä saattavat sukulaiset Brunon puheeksi, mutta kun he
näkevät, kuinka onnettoman äidin kärsimykset yhä vaan suurenevat
ja hänen sisällinen taistelunsa halventaa hänen muotonsa ja hänen
vaivuttaa syvään surumielisyyteen, täytyy heidän luopua yrityksestään.
Tämä rauetti Brunossa kaikki toiveet ja hänen mielentilansa alkoi
tohtoria kovin huolestuttaa. Mutta käänne äidin ja pojan elämässä
oli kuitenkin likempänä, kuin taittiin aavistaa. Eräällä rouva
Mansfelt'in ja Fransiskan paluumatkalla kaupungista ehtii päivä
pimetä ennen kotiintuloa ja he ajavat eksyksiin tiellä. Luullen
omalle pihalle tulevansa ajavat he Ramm'in kartanolle, jossa hevoset
yhtäkkiä säikähtyvät salaman iskusta ja hyökkäävät järveenpäin.
Samassa säntää hevosten eteen mies, joka kovan taistelun perästä saa
hevoset pysähtymään ja suuren onnettomuuden estetyksi. Tämä mies on
Bruno; tapaturmaan joutuneet saatetaan sisään huoneisin, äiti ja
poika seisovat toistensa edessä, ja nyt tuntee äiti lapsensa. Tämä
lähestyy häntä ja pyytää anteeksi, ja äiti sulkee rakastetun poikansa
syliinsä. Mutta sydämen liikutus on liian suuri vuosikymmenien
kärsimysten jälkeen, se panee rouva Mansfelt'in kovalle tautivuoteelle.
Tapaturmassa tulleista haavoista ja verenvuodatuksesta sairastaa
Brunokin kauan aikaa heikkona. Äiti ja poika makaavat nyt viereisissä
huoneissa, kipeinä mutta onnellisina. Fransiskan ja hänen taitavan
tohtorinsa uskollisella hoidolla sairaat parenevat ja uusi elämä alkaa
nyt kaikille. Rouva Mansfelt tosin kadottaa näkönsä, mutta onneansa ei
hän kadota enään milloinkaan. Brunon ja Serenan rakkauden suhde myös
uudistuu ja saatuansa kasvattivanhempainsa suostumuksen, menee Serena
Brunolle vaimoksi.
"Grannarne'ssa", oli tavattavana ei ainoastaan luonteen kaavakuvia
(tyyppejä), vaan todellisia, omaperäisiä individejä. Tuo uljas
väkevätunteinen, taipumaton "ma chère mèren", tuo hyväsydäminen vaikka
ulkonäöltään karkea, kelpo tohtori Verner ovat aina oma itsensä eikä
kukaan muu. Ja itse kertomuksen kertoja, Fransiska rouva, tuo aina
iloinen, aina auttava, mutta miettiväinen ystävä, on kuvattu niin
hienosti, niin pienimmissäkin tosielämän mukaan, että lukija koko ajan
luulee seurustelevansa jonkun likisimmän tuttavan kanssa. Yleinen
tarkastelu onkin merkinnyt tämän luonteen parhaimpain joukkoon, mitä
siihen asti oli pohjoismaissa kynällä kuvailtu. On tullut tunnetuksi,
että kun kiitetyn "Jane Eyre'n" tekijä — Currer Bell — jonkun aikaa
jälkeenpäin julkaisi mainitun romaninsa, hän pelkäsi yleisön luulevan,
että hän Jane'a kuvatessaan oli käynyt Fransiskalta lainassa.
Paitsi kirjan pääjuonnetta, tuo äidin ja hänen poikansa välillä
huomattava ankara taistelu, joka perustuu likeiseen yhtäläisyyteen
heidän luonteissaan ja on siitä välttämättömästi kehittyvä seuraus,
kutoutuu kertomuksen toimintaan monta sivullisempaa seikkaa, joissa
tapaamme henkilöitä semmoisia kuin itsenäisyyteen ehtinyt neiti
Hellevi Husgafvel, joka kauniissa, sievässä kodissaan hilpeällä ja
tyytyväisellä mielellään ja vierasvaraisuudellaan ilahuttaa kaikkia,
ja hänen ystävänsä, taiteen-ihailija, vaatimaton laamanni Hök; näiden
kuvauksella Fredrika Bremer on luonut meille ystäviä, joita emme taida
milloinkaan unohtaa. Samaten kuin Dickens "David Copperfield'issä"
on Fredrika Bremer tässä seisonut inhimillisiä tunteita ja sydämen
moninaisia taipumuksia niin likellä, että hän on taitanut muodon antaa
olennoille, joista tunnemme, että ne ovat lihaa meidän lihastamme ja
verta meidän verestämme.
Ja että tämä teos otettiin mieltymyksellä vastaan, missä se
käännöksessäkin ilmestyi, oli luonnollista. Sitä luettiin lavealta
Ruotsissa ja muissa maissa ja luetaan vastakin, sillä eivät ne aarteet,
joita se sisältää, voi pian vanheta. Tämä "Ruotsin paras romani" on
tekijänsä koroittanut etevimpien riviin.
Tosin tässäkin tapausten kasoittelemisessa tavataan puutteita
siellä täällä, ja tekijän on täytynyt niissä paikoin keinotella
yliluonnollisilla taikka kuitenkin tavallisesta järjestyksestä
poikkeavilla kohtauksilla, jotka häiritsevät toiminnan tyyntä kulkua ja
tekevät lukijaan hämmästyttävän vaikutuksen; mutta tämä puutteellisuus
unohtuu pian tuon toden ja rikkaan elämän-käsityksen rinnalla, ja tuon
uskollisen, tosiolonmukaisen piirteen rinnalla yksityis-kohdissa, joka
isommasta pienempään taitavasti seuraten elämän risteileviä lankoja
kertoo meille usein sen hienoimmat totuudet. "Tuleehan", kirjoittaa
yksi arvostelijoista, "niin paljon elämästä otetun totuuden keralla
kärsiä pieniä jopa suurempiakin epätäydellisyyksiä, sillä meidän on
muistettava, ettei etevinkään nero sentään ole muuta kuin ihminen."
Jo ensimäisissä Fredrika Bremerin teoksissa oli huomattu ja mainittu
se aivan omaperäinen kyky, jolla hän osasi lukijansa mielen ja
innon kiinnittää vaatimattoman jokapäiväisen elämän rajoihin.
"Grannarne'ssa", tämä kyky esiintyi kehittyneenä taitona. Asken
mainittu arvostelija sanoo siitä: "Harvinaisella kyvyllä osaa Fr.
Bremer saattaa merkitystä ja arvoa siihen, mikä on näennäisesti
mitätöntä ja vähäpätöistä, ja hän omistaa tälläistä kykyä suuremmassa
määrässä kuin kukaan muu ruotsalainen romanikirjoittaja." Tarkalla
silmällä hän tähtäsi ihanteesen ja tapasi sen pienimmissäkin
elämänsuhteissa; tiesi sen lisäksi paremmin kuin muut itse väistyä
syrjälle näkymättömiin, antaen toiminnan henkilöt itsenäisinä ja
vapaasti liikkua, jonka kautta kuvailukseen kasvoi enemmän dramallista
eloa ja luontoisuutta. Tämä oli sillä ajalla kirjallinen ansio, jota
ei taajassa tavattu ja joka oli sekin puolestansa omiansa asettamaan
"Grannarne'n" tekijän silloisten kirjailijain etusijaan.
Eräässä kohdassa kuitenkin jotkut arvostelijat ovat tehneet
muistutuksia tätä teosta kohtaan; he näet väittivät tekijän väärin
menetelleen siinä, kun rikokselliselle ja ansaitsemattomalle henkilölle
kuin Brunolle valmistaa puhtaan ja ylevämielisen Serenan rakkauden ja
sen kanssa parhaimman elämän onnen. Fredrika on yksityisessä kirjeessä
sanonut tästä, ettei ihminen jolla on Brunon entisyys ja luonne,
kuitenkaan milloinkaan voi tulla onnelliseksi, koska moittivan ja
rauhattoman omantunnon muistutukset eivät lakkaa seuraamasta häntä.
— Tekijä olisi ehkä myöskin voinut vastata muistutukseen sillä, että
todellisessa elämässä monasti nähdään niin käyvän; kuvailija piirtää
vaan muodon sille, mitä elämässä näkee.