Ulkonaisessa rakenteessa osottaa kertomus monta heikkoa kohtaa.
Ensinnäkin tuo häiritsevä esitteleminen alussa, kun yhtähaavaa
näyttämölle tuodaan parikymmentä henkeä, joiden esiintyminen ja
satunnainen toimiskelu on aivan arvoton kokonaisuuteen nähden: toiset
heistä ainoastaan näyttäytyvät, toiset ensin ilmestyvät painavina
osanottajina toiminnassa, mutta sitten katoovat tietämättömiin. Myöskin
liittää Fredrika Bremer, senaikuisten kirjailijain tapaan, tähän
kertomukseensa pitkiä lisälehtiä, joiden sisältö luonnollisemmin olisi
tullut lukijan tietoon esiintyvien henkilöiden toiminnassa.
Myöskin huomaa pian, että luonteenkuvauksessa on jälkiä sen ajan
kaunokirjallisista käsitteistä, eikä olekkaan muuta kuin luonnollista
että niin on. Intoileva, ihanteellinen maailmankatsanto, joka kauniin
aatemaailmansa vuoksi joskus unohtaa todellisuuden, viettelee
tekijää vaaralliseen omavaltaisuuteen, niin ettei lukija tapaa aina
luonnontekemää pohjaa luonteiden kehityksessä. Kynä on silloin tällöin
luiskahtanut kuvauksesta sepitykseen ja joutunut liian aavalle
alalle, jolta ei ole ollut aina helppo palata takaisin alkuperäiseen
rajoitettuun uraan. Fredrika Bremer oli hänkin aikansa lapsi, helposti
kuin muutkin saattaa hän varustaa suosikkinsa kaikilla niillä
ruumiillisilla ja henkisillä ominaisuuksilla, jotka houkuttelevat
lukijan huomion puoleensa ja tekevät heistä täydellisyyden esikuvia,
samalla kuin ei säästä väritystä silloinkaan, kun vetää käsille
niitä, jotka ovat määrätyt taulun taustalla seisomaan ja jotka usein
saavat pitää hyvänään kaikki ne puutteet ja paheet, mitkä suurimmalla
tarkkuudella ovat pois karsitut heidän onnellisemmista lähimmäisistään.
Mutta mikä tässä asettaa Fredrika Bremerin kokonansa omalle
perustalle ja painaa hänen kirjatuotelmilleen omituisen merkkinsä,
on tuo uusi, vakaa aatesuunta, joka hänen kynäänsä johtaa. Niin
muodoin hän ensinnäkin luonteiden valinnassa poikkeaa siitä, mikä
siihen asti oli ollut tavallista. Oli esimerkiksi yleensä totuttu
kaikessa kaunokirjallisuudessa tapaamaan naisluonteina kirjoittajan
vallattomasta mielikuvituksesta syntyneitä joko enkeleitä taikka
piruja, joista tavallisesti edelliset tarvittiin lopulliseksi
palkinnoksi etevälle, suurelliselle romanin sankarille, jälkimäiset
taas juonillansa kietomaan kertomuksen lankoja ja muodostamaan sen
mustaa taustaa.
Kun nyt Fredrika Bremerin "Kuvauksissa" äkkiarvaamatta esitellään
yksinkertaisia, verrattain jokapäiväisiä, mutta tarkoituksessaan
itsenäisiä vaimoja toimivina kertomuksen etulaiteella, herätti se
outomaista huomiota ja uteliaisuutta lukevassa yleisössä. Odottamatta
huomasi lukija olevansa tutussa seurassa, "elämän proosassa". Olihan
joskus liioittelua kuvauksessa tässäkin — meidän aikamme arvostuksen
silmissä paljonkin — mutta kaikki henkilöt tunsi lukija kuitenkin
ihmisiksi, semmoisiksi kuin hän itse.
Toiseksi huomattiin kohta se eroitus, että näissä uusissa
kirjatuotteissa pantiin inhimilliset hyveet ja paheet tavallansa
toisellaiseen arvosteluun, kuin tähän asti oli elämää tarkasteltu,
ja tuo matkaansaattoi lukijoissa paljon häiriötä ja hämmästystä.
Tähän asti pieniksi, mitättömiksi katsottuja virheitä osotettiin
näissä sillä tavalla, että ne esiintyivät todellisina paheina;
oikeutettuja ominaisuuksia ihmisissä, jopa hyvinä katsottuja
tapojakin kuvattiin niin uudella lailla, että niiden vanha laatu
haihtui ja niissä alkoi ilmaantua ikäänkuin jotain vastenmielistä ja
poistettavaa. Toiset ominaisuudet ja asiat taas, joista ylimalkain
ei oltu pidetty lukuakaan, veti tämä uusi kirjailija-tulokas uuden
päivän valoon. Samalla kuin tuo vaikutti vähän häiritsevästi, niin
se virkisteli. Olihan tosin harmittavaa monelle pienelle viattomalle
kaunottarelle, kun hänen kaikkein naisellisempia ominaisuuksiansa
ei saatettu suurempaankaan arvoon; olihan harmittavaa monelle
nuorelle herrasmiehelle lukea suurisukuisista seikoistaan: miten hän
osasi tarvittaissa lasia kilistää, lyödä korttia ja elää öisissä
hurjistuksissa, ilman että mitään puhuttiin hänen miesarvostansa ja
vapaasta asemastansa, jolle tuommoiset asiat oikeutena kuuluivat.
Se oli ilkeän harmittavaa, mutta ei ollut haitallista. Vaan
pahemmalta tuntui, kun vakaantuneiden, arvokkaiden perheenisäin
taattuja etuoikeuksia, ja armollisten rouvain yleisesti hyväksyttyjä
aatteita ja menetystapaa lastenkasvatuksessa saatettiin niin usein
kuvauksen esineeksi ja monasti kosketeltiin puuttuvalla pyhyydellä
ja kunnioituksella. Mutta havaittiin pian, että kaiken tuon kanssa
oli noissa kertomuksissa suuri, rakastava sydän kätkettynä, levittäen
lämpimyyttä ja virvoittavaa, puhdasta henkeä, joka vastustamattomasti
virtasi lukijankin sydämeen ja herätti siinä uusia tunteita, uusia
ajatuksia.