Kolmen vuoden loma-ajan jälkeen tuli nyt v. 1834 painosta uusi
kirjateos: "Nya teckningar ur hvardagslifvet" (Uusia kuvauksia
jokapäiväisestä elämästä), sisältäen kertomuksen: "Presidentens
döttrar, en guvernants berättelse" (Presidentin tyttäret). Ennenkuin
kerromme tämän kertomuksen pääjuonteen, on ehkä toistettava muistutus,
johon tuonnempana viitattiin ja joka osaksi koskee seuraaviakin
Fredrika Bremerin kirjatuotelmia, ettei ulkonainen rakenne niissä
voi vastata meidänaikuisia käsityksiä muodosta; ja lisätä sopii
samassa, etteivät ne, kokonaisuudessaan katsottuina, siinä kohdassa
tyydyttäneet kaikkia senkään ajan arvostelijoita. Fredrika Bremerin
teosten suurin voima ei ollut sommittelussa eikä, ylimalkaan otettuna,
luonteenkuvauksessakaan, vaan pääasiallisesti siinä aaterikkaudessa,
joka ynnä hienon, mieltä kiinnittävän ja usein nerollisen esitystavan
kanssa ilmaantuu yksityiskohtain kuvaamisessa ja siinä puhtaassa,
totuuden tarkassa maailmankatsannossa, mikä joka lehdeltä puhuu.
Otamme tähän ylempänä mainitun romanin pääpiirteet lyhimmässä
supistuksessa.
Iso, pulska, ulkomuotoansa huolellisesti hoitava presidentti on
leskimies ja viiden tyttären isä. Presidentti muistelee kaipauksella
vaimoansa, jonka periaatteita kasvatuksessa hän suuresti ihailee
ja koettaa käytäntöön panna. Lapsiansa pitää hän myös kalliina ja
katsoo heidän etuaan nykyisyyden ja tulevaisuuden varalle. Neiti
Rönnqvist'in on hän ottanut kotiopettajaksi, mutta opetus sekä kasvatus
on kumminkin tapahtuva hänen omain silmäinsä alla ja niin paljon kuin
suinkin hänen ohjeittensa mukaan. Presidentin tarkoituksena näet on
tyttäristään valmistaa yksinkertaisia, ymmärtäväisiä naisia, hyviä
aviovaimoja ja kelpo äitejä, eikä ensinkään minkäänlaisia erinomaisia,
tarkkaälyisiä taikka kopeita henkilöitä. Talangeja sopii heillä kyllä
olla, jotta voivat niiden avulla huvitella muita ja häntä itseänsä,
mutta sen pitemmälle ei tarvinnut pyrkiä. On katsottava, etteivät hänen
tyttärensä saa aikaansa tuhlata lukemiseen, muuta kuin sen verran että
osaavat jotenkin sujuvalla kielellä ja makuisasti kannattaa puhetta
semmoisissa keskusteluissa, joita yleisessä seuraelämässä tulee
esille. Kaikellainen oppineisuus ja taiteellisuus on vahingollinen
ja vieroittaa heitä siltä alalta, jolla yksinomaan heidän tulee elää
ja yhteiskuntaa hyödyttää. Hänen autuaasti nukkuneen puolisonsa
periaatteissa ilmaantui tosin jonkimmoista jälkeen-antamista aikakauden
oikullisille vaatimuksille, myönsi presidentti, mutta pääasiassa ne
kuitenkaan eivät sallineet poikkeuksia.
Luoja itse oli näet naisen vaikutusmuodot kaavoitellut ja määrännyt,
ja niiden välttämättöminä merkkeinä ja ehtoina olivat: hiljainen
kodillisuus, lempeys, järjestys, mukautuvaisuus muiden mieliin,
ankaruus itseänsä kohtaan, ahkeruus ja yleinen miellyttämisen taito
kodissa ja seuroissa. Näissä kohden oli tarkasti valvottava, ettei
laiminlyömiselle avattaisi tilaa. Rouva-vainaja hylkäsi kaikellaisen
isostelemisen ja komeilun, kaikellaisen rohkean esiintymisen yleisön
edessä, joka kuitenkin, Herra paratkoon, jo alkoi tulla naisissa
näkyviin; hän päätti että nainen voi tulla onnelliseksi, otolliseksi
luojalleen ja hyödylliseksi kanssa-ihmisilleen ainoastaan jos hän
sulkeutuu perhepiirin varjeleviin rajoihin, hyvänä tyttärenä, hellänä
aviovaimona ja äitinä. Ja mitä vainaja oli hylännyt, sen presidenttikin
hylkäsi, niinkuin vainaja oli päättänyt, niin päätti presidenttikin.
Missä määrässä presidentin aatteet hänen kahdessa nuorimmassa
tyttäressä toteutuivat, sitä ei saada vielä tietää, mutta mitä tulee
Edlaan ja Adelaide'een, niin ei kuitenkaan ensimainittu vastannut
tarkoitukseen.
17-vuotinen Adelaide on luonnon suosikki. Hän on saanut sorean, notkean
vartalon ja kauniit kasvot; hänen suloiset, pehmeät liikkeensä, hänen
tyyni varmuutensa puheessa ja työssä, sanalla sanoen, hänen miellyttävä
olentonsa viehättää kaikkia ihmisiä. Tekijä varustaa hänet kaikilla
hyvillä ominaisuuksilla ja avuilla, kaikella mikä parasta ja korkeinta
on luonnon antimissa. Olisipa siis ollut ihme, ellei Adelaide niin
kauniina, niin suloisena, aina tietäen miellyttävänsä ja onnistuvansa,
aina saaneensa ja saavansa rakkautta, hyväilyä ja imartelua, olisipa
ollut ihme, ellei hän olisi tullut ylimieliseksi. Ja hän tulikin,
mutta sekin oli hänessä miellyttävää. Niin hyvä, niin vaatimattoman
yksinkertainen, niin auttavainen ja halukas kaikille saattamaan iloa ja
onnea oli hän, ettei hänen ylimielisyytensä milloinkaan harmittanut.
Luonnon suosikki oli ihmistenkin suosikki: kaikki ihmettelivät häntä,
kaikki rakastivat häntä, kaikki tahtoivat hänen elämäänsä suloistuttaa.
Yhtä suuressa määrässä kuin luonto oli tuhlaavainen Adelaide'a
kohtaan, oli se tarkka ja saita vanhempaa sisarta kohtaan. Ja luonnon
puolueelliseen kohteluun yhtyivät vielä ihmiset ja asianhaaratkin.
Kahdeksanvuotisena oli Edla lähetetty kasvatuslaitokseen, josta
hän palasi vasta vuotta ennen äitinsä kuolemaa. Kaikennäköistä
kauneutta vailla kuin oli, meni hän Adelaide'n rinnalla mitättömäksi.
Katkeramielisyytensä, hiljaisuutensa ja sulkeutunut olentonsa vieroitti
häntä muista. "Olen hänen luontoansa tarkoin katsellut", sanoo kertoja,
"ja huomannut hänessä syvän ja kipeästi loukatun tunteenvoiman. Hänen
sanansa ilmaisee usein vakuutusta ja harmia, väittäen että osajako
ihmisille on vääryydellä tehty; ja syvä tunne asuu hänessä ihmisen
voimattomuudesta välttämään kärsimystä ja onnetonta kohtaloa. Semmoinen
onneton kohtalo on pantu hänelle, eikä hän tahdo eikä taida sen alle
alistua. Tarkalla silmällä keksii hän kaikki elämän epäkohdat; miettien
niitä ja tuntien oman osattomuutensa on hänen katsantonsa kivuloistunut
ja sydämensä haavoittunut. Ja kun ei hän taida toivoa parannusta
löytyvän, sulkeutuu hän koko maailmalta." Tosin ei hänen silmissänsä
nähty kyyneliä, eikä valituksia hänen huuliltansa kuultu, mutta koko
hänen olentonsa ja elämänsä oli äänetöntä, katkeraa napinaa. Hän omisti
kuitenkin paljon todellista voimaa, tunnetta, totuuden rakkautta ja
hyvän mutta laiminlyödyn ymmärryksen.
Adelaide'a presidentti rakasti ja suositteli. Edlan ja hänen välillä
oli kylmyys ja kankeus. Kummallakin oli vaatimuksia, mutta kun ei
rakkautta ollut, ei niitä täytetty kummaltakaan puolen. "Minä annoin
sinulle hengen", sanoo isä, "annoin sinulle hoitoa lapsuudessasi, nyt
syöt leipääni ja asut kattoni alla, ja minä tarjoon sinulle ijällesi
sopivaa vapautta ja huvituksia, joihin muut tyytyvät. Ole kiitollinen,
tottele tahtoani, huomaa ja täytä toivomukseni, niin saatat minulle
iloa".
"Saata sinä iloa minulle", vastaa tytär, "valmista minulle onnea, jota
sieluni kaipaa, muuten en taida iloittaa sinua. Henkeä en sinulta
pyytänyt, mutta henki, jonka olet minulle antanut, se pyytää onnea.
Ellet anna minulle sitä, niin ensimäinen lahjasi on vaan kova kuorma,
joka minua rasittaa". Tämmöisiin presidentin ja Edlan sananvaihdot
päättyivät.
Kun ei oltu muualla kemuloissa eikä vietetty kestejä kotona,
kulutettiin ilta perheellisessä piirissä. Likisempiä tuttavia ja
talossa-kävijöitä olivat nuori, vilkas vapaaherra Otto, tyttärien
serkku ja rakastunut Adelaide'een, sekä omasta mielestään puolimatkassa
sulhanen; ja vakava, kokenut, totismielinen Alarik kreivi, jonka tekijä
ottaa suosikikseen ja joka pääsee ohjaajaksi kaikkeen hyvään. Tämä mies
pyrkii aina ytimeen ja arvostelee sen mukaan asioita ja henkilöitä,
kaikellainen ulkonainen ansio ja etuisuus on hänelle vähemmästä arvosta
kuin hengen lahjat ja siveelliset hyveet. Huomaten sen epäsuhteen,
mikä presidentin ja hänen vanhemman tyttärensä kesken vallitsee, astuu
hän sovittajana esille ja koettaa taivuttaa tyttären mieltä isäänsä,
samassa kuin hän hankkii hänelle hyödyttävää ja henkeä kehittävää
lukemista, saattaen siten häntä tilaisuuteen tyydyttämään hartainta
mielihaluansa. Kun Edla huomaa kreivin tarkoittavan hänelle taipumuksen
mukaista edistymistä, herättää tämä hänessä luottamusta mieheen.
Eräänä päivänä isä ja tytär kompastuvat toinen toisiinsa taas: kovia,
ankaroita, isällistä rakkautta puuttuvia sanoja isältä, katkeria,
pahoja, loukatun mielen vastauksia tyttäreltä. Kun kreivi silloin
kiittää kodin lahjoittamaa onnea, verraten sitä taivaasen, kääntyy isä
päin tytärtänsä ja sanoo terävästi ja nuhteellisesti: "Niin, etenkin
kun siinä on rakastettava tytär, joka kaikissa koettaa olla isällensä
mieliksi ja pitää hänen mukavuudestansa ja hauskuudestansa hellää
huolta."
Edla punastuu. "Olette verranneet kotia taivaasen, tiedättekö minkä
vertainen se myös taitaa olla?" vastaa hän kreiville, ja kun tämä
siihen ei sano mitään, lisää hän: "kuritushuoneen". Neiti Rönnqvist
kauhistuu, presidentiltä läikkyy teevesi kupista, ja Alarik tarkastaa
totisena ja nuhtelevasti Edlaa. Tämä jatkaa vertailuaan: kuinka
kodissakin on vangit ja päällikkö. Viimemainittu pakoittaa vankeja
työhön ja rankaisee heitä, jos tehtävänsä laiminlyövät. Velvollisuuden
täyttämisen hän vaatii, mutta ei hän tarjoo sitä rakkautta, joka
velvollisuuden huojentaa. "Mutta" lisää hän, "mitä varten siitä
valitan? Supistuneemmassa kehässä jälitellään, mitä laveammassa
tapahtuu: koti vaan on kuva maailman järjestyksestä",
Presidentti on sanonut että hän on vähävaativa mies, hän ei pyydä
elämällensä muuta, kuin että hän itse ja hänen omansa saavat mitä
tarvitsevat; hän suuttuu nyt, mutta hillitsee itsensä ja ihmettelee
ainoastaan kreiville, miten ihminen usein taitaa katkeruuttaa elämänsä
ja sitten valittaa kärsimyksiä, joita hän itse on itselleen hankkinut.
Hänen vaimovainajansa oli hänestä tehnyt onnellisimman aviomiehen maan
päällä, ja jos hän olisi saanut vielä elää, olisi hän hänestä tehnyt
yhtä onnellisen isän, sillä hän olisi osannut istuttaa tyttäriinsä
sitä suloa ja mukautuvaisuutta, joka yksin voipi rakkautta saavuttaa,
hän olisi opettanut heitä ansaitsemaan isän hellyyden, isän, joka
ei parempaa toivo kuin saada nähdä omaisensa onnellisina ja heidät
syliinsä sulkea. "Rakkaus ainoastaan saapi rakkautta vastineeksi",
muistuttaa Edla, "isällä, joka antoi lapselleen hengen, mutta ei sille
hellyyttä ja iloa lahjoittanut, ei ole vaatimisen oikeutta."
"Vai ei olisi oikeutta", sanoo isä kiivastuen, "eikö olisi oikeutta?
Vaan sinä, sinä tietysti et milloinkaan voi olla väärässä, sinulla on
aina oikeus puolellasi. Mutta ellei minulla olisikaan oikeutta vaatia
tottelemista ja mukautumista, niin mahtanee minulla kuitenkin oikeus
olla puhdistamaan taloni ikävästä ja rauhattomuudesta. Et ole minulle
kolmeen vuoteen valmistanut ainoatakaan ilon päivää, suoraan olet
osottanut ylenkatsovasi isäsi neuvoa, etkä viihdy hänen talossaan;
jollei vasta tule parempaa, kuin mitä on ollut, niin on parasta että
eroomme." — — Alarik koettaa sovittaa; hän saapi Edlan pyytämään
anteeksi, ja jonkimmoinen sovinto rakennetaan.
Samana päivänä pääsee valkea irti pikkutyttöjen leikkihuoneessa, Edla
osottaa suurta tointa ja rohkeutta sen sammuttaessa ja saapi pahoja
palohaavoja. Siitä seuraavana taudin aikana Alarik kreivi ja neiti
Rönnqvist ottavat ystävällistä osaa sairaan hoitoon ja koettavat johtaa
hänen mieltään rauhaan ja tyytyväisyyteen. He hankkivat hänelle sopivia
kirjoja, joita lukiessa hän saapi lohdutusta ja uskallusta elämään.
Presidentti ensin levottomuudella ja epäilevällä silmällä katselee
tyttärensä uutta työuraa, varoittaa neiti Rönnqvist'iä saattamasta
häntä oppineihin lukuihin ja huomauttaa, mimmoiseen suureen vaaraan
ja erehdykseen ne naisen johtavat. Mutta kun hän sitten näkee, kuinka
aikaa voittain Edlan katkera ja kova muoto lieventyy ja hänen silmiinsä
syntyy uusi kirkkaus, kuinka hänen käytöksensä muuttuu ja saapi
raittiimman sävyn, rupeaa hän hiljalleen myöntymään ja tunnustamaan
tuon uuden tuuman hedelmiä. Kun sitten presidentin on tehtävä pitkä ja
huolestuttava matka yksin, astuu Edla hänen luoksensa, käärii kätensä
hänen kaulaansa ja kysyy eikö isä huolisi häntä mukaansa seuraksi. Tämä
tarjoomus isää liikuttaa, hän sulkee lapsensa syliinsä ja heistä tulee
ystävät.
Presidentin hartaimpia toivomuksia oli ollut avioliitolla yhdistää
ensiksikin tyttärensä Augustan ja Alarik kreivin ja toiseksi
Adelaid'en ja hänen serkkunsa Otton; mutta kohtalo ja asianomaisten
taipumus määrää toisin. Adelaid'en kauneus ja suloisuus yhtenä hänen
avomielisyytensä, viehättävän hellätuntoisuutensa ja iloisuutensa
kanssa valloittaa vakavan Alarikin sydämen, ja neito vastaa hänen
tuntoihinsa samalla laatua. Ottosta hän kyllä pitää ystävänä, mutta
ei taida sydäntänsä taivuttaa antamaan hänelle sitä rakkautta, jota
tämä palavasti pyytää. Kun siis Alarik ilmoittaa rakkautensa ja he
kihlautuvat, niin raukeavat sekä presidentin ohjelmat että rakastuneen
Otton elämän-unelmat tyhjiksi. Presidentti kuitenkin ennen pitkää
mukautuu, mutta Ottolle on se vaikeampaa.
Adelaid'en ja Alarikin väli ei kuitenkaan tahdo rakentua ihan
rauhalliseksi. Morsian ei voi iloon ja huvituksiin tottunutta mieltänsä
ja tähänastisia tapojaan muuttaa, vaan antautuu kuin ennenkin hartaalla
halulla seuraelämään pyörteihin, tanssii, nauraa, mieltelee ja liikkuu
iloisena kuin ilman lintu, puusta puuhun, oksalta oksalle. Mutta
tämäpä vapaus ei olekkaan sulhaselle mieleen, hän ei saata kärsiä,
että hänen kihlattu morsiamensa huvitteleikse entisten ystäväinsä ja
tuttavainsa seurassa, hän moittii häntä, rupeaa vahtimaan häntä, ja
mustasukkaisuuden kaikki oikut syttyvät. Tästä seuraa, että hyvä sopu
rikotaan kerta toisensa perästä, rakennetaan suudelmilla jälleen, ja
rikotaan taas. Viimein tullaan ratkaisevaan kohtaan, joka uhkaa ijäksi
heidät eroittaa. Kreivin poissa ollessa Adelaide monien pyyntöjen
perästä suostuu menemään mukaan seuranäytelmään, näyttelee siinä nuoren
tytön osaa ja on saanut vastanäyttelijäkseen Otton, jolla tietysti on
rakastajan tehtävä osanaan. Kutsumatta, odottamatta, ilmestyy Alarik
katsojain joukossa, näkee kihlattunsa näyttämöllä ja vastanäyttelijän
lemmenosotusten esineenä, hyppää sivuovesta näyttämölle, tempaisee
Adelaid'en käsiinsä, pakoittaa hänen pois ja vie hänen kotiin. Sulhanen
on loukattu: Adelaide on kevytmielinen, velvollisuutensa rikkonut
hulivili; semmoisenko hän vaimokseen ottaisi? Morsian on huoneessaan,
Alarik ei tahdo häntä tavata.
Nyt kietoutuvat asiat aina pahemmin toisiinsa ja tuosta yksinkertaisen
luonnonlaatuisen elämän kertomuksesta takerrutaan pilventakaisiin
seikkoihin. Augusta kreivinna, joka kauan on ollut mieltynyt Alarikiin,
saapi vastamenneestä tapahtumasta syytä ruveta puhumaan hänelle
Adelaid'en huolimattomuudesta kaikkiin totisempiin elämänsiteihin
nähden, hänen kevytmielisyydestään, kuinka hän mielistelee Otton
edessä; sanalla sanoen, kuinka kelvoton hän olisi Alarikille vaimoksi.
Tämän tehtyänsä menee Augusta sisarensa luokse selittämään ja
toteennäyttämään, kuinka Alarikin rakkaus häneen on ollut pelkkää
mielikuvituksen haaveilua, erehdystä kaikki tyyni, ja kuinka hän itse
on ja on oleva se nainen, jota varten Alarikin todellinen rakkaus on
aiottu. Saatuansa vihdoin kiihoitetuksi sisarensa epätoivoon lupaa tämä
kihlauksensa rikkoa. Vielä osaa Augusta rouva laittaa niin, että Alarik
tapaa kihlattunsa puutarhassa kahdenkesken Otto paronin kanssa, joka
hänelle paraikaa purkaa rakkautensa. Hiljaisesti ja vakaasti vastaa
Adelaide, ettei hän taida sydäntänsä kellenkään muulle antaa kuin
Alarikille, jota ainoastaan hän rakastaa. Mutta sitä ei kuule Alarik,
vaan heittää vimmastuen erosanansa morsiamelleen ja lähtee talosta.
Adelaidekin pakenee ja löydetään metsässä verensylkyyn vaipuneena,
kannetaan kotiin ja pannaan sairasvuoteelle. Lääkäri tuomitsee hänen
kuolemaan, jota hän itsekin odottaa. Mutta viimein kuitenkin kaikki
selviää. Neiti Rönnqvist saa tietää, miten asiat todenteossa ovat, hän
kirjoittaa Alarikille kaikki ja kertoo samassa Adelaid'en toivottomasta
tilasta. Alarik, huomattuaan rakastettunsa syyttömäksi, kiirehtii
katuvaisena hänen luokseen; anteeksi pyydetään, anteeksi annetaan,
morsian paranee — ja häät vietetään.