Kysytään kenties, eikö Fredrikan nuori sydän kehoittanut häntä
avioliiton elämänalalla etsimään tyydytystä. Tähän löytyy ainoastaan
se yksinkertainen vastaus, ettei Fredrika rakastanut ketään niistä
henkilöistä, jotka hänelle olivat tehneet naimaehdotuksensa. Sillä
muuta lakia kuin sydämen ei Fredrika saattanut totella. Itse hän kertoo
kuinka hän kerta aikaisemmassa nuoruudessaan yhtäkkiä rakastui nuoreen
mieheen eräissä iltahuveissa, mutta kuinka jo ennen maata pantua tuo
tunne niin tyynesti ja laiskasti pulputti sydämessä, ettei kannattanut
ruveta sen haltuun heittäytymään.
Samaan aikaan kuin "Kuvauksien" kolmas osa ilmestyi, pääsi Fredrika
erään etevän sukulaisen tuttavuuteen, joka ei ainoastaan viitannut
hänelle tietä hyödylliseen kirjallisuuteen, vaan myöskin osotti
hänelle, kuinka hän sen mukaan kuin taitaisi omistaa itsellensä
perusteellisia ja suunniteltuja tietoja ja voisi järkeensä tuottaa
selkeyttä ja valoa, kokoaisi välikappaleita hyödylliseen ja siunausta
tuottavaan vaikutukseen lähimmäistensä kesken. Paitsi tätä naista,
elähytti monien muiden jalojen ja nerokkaiden henkilöiden tuttavuus
Fredrikan masentunutta mieltä, uusi, määrällisempään suuntaan valittu
lukeminen toi muassaan uusia rauhoittavia aineksia, ja toinen
väljempi maailma alkoi näkyä hänelle, ensin kaukaisuudessa, sitten
lähempänä. Astuttavansa tie selveni hänelle ja toi muassaan uusia
toiveita ja uutta uskallusta. Niitä tyyntymisen merkkejä, joita jo
aikaisemmin oli joskus näyttäytynyt, uudistui yhä, ja rauhattomuuden
aallot alenivat alenemistaan. Kesällä 1831, Fredrika oli silloin 30
vuotta, tuli hän sisarensa rouva Qviding'in luo Kristianstad'iin
etelä-Ruotsissa, johon hän asettui pitemmäksi aikaa. Oli luonnollista,
että etevimmät seurapiirit heti tahtoivat ottaa hänet helmoihinsa,
ja se herätti kummastusta, kun vastatullut vieras kieltäytyi
useammista kutsumuksista. Mutta hänellä oli siihen syytä, joita eivät
tuntemattomat voineet arvata: se viihdyttävä rauha, jota hän nyt ensi
kerran elämässään sai nauttia, käski häntä elämään hiljaisuudessa,
eroitettuna ulkoelämän häiritsevästä moninaisuudesta.
Ainoastaan kun oli Qviding'illä vieraita, oli Fredrika muassa,
ja kerrotaan, että hänen vaatimaton, hiljainen esiintymisensä
yhdistyksessä nerokkaan humorillisen sananvaihdon kanssa voitti
hänelle todellisia ystäviä. Yksi näistä oli silloinen koulurehtori
Kristianstad'issa, P. Böklin, filosofisesti sivistynyt mies ja
kristillismielinen. Hän käsitti Fredrikan sieluntaistelun ja oivalsi
sitä merkitystä, johon nuoren kirjailijan alkava kyky oli nouseva.
Böklin tarjoutui Fredrikalle opettajaksi, ja tämä pääsi nyt vapaasti
ammentamaan muinaisuuden rikkaista tietolähteistä, jossa häntä
Böklin johti aarteesta toiseen, esitellen hänelle mitä parasta oli
klassillisessa kirjallisuudessa. Tämän kautta säteili taas uutta
valoa ja selitystä noihin elämän arvoituksiin, jotka pimentävistä
pilkuista olivat kasvaneet mustiksi varjoiksi ja uhanneet häntä kautta
ensimäisen nuoruutensa ajan. Sovinnollinen rauhanmieli kehoitti häntä
nyt ahkeraan työhön kaiken oikean ja hyvän puolesta, ja se ajatus alkoi
vakaantua hänessä, että hänen kirjailijakykynsä oli se välikappale,
jota hänen tuli käyttää. Ja todellisena ystävänä osallistui Böklin
nyt ja sittemmin Fredrikan sekä kirjalliseen että käytännölliseen
vaikutukseen. Lavea ja epäilemättä valaiseva kirjevaihto Fredrika
Bremerin ja Böklin'in välillä on vielä tallella jälkimäisen
sukulaisilla, mutta kun se on paraikaa annettu toisen henkilön
käytettäväksi kirjalliseen tarkoitukseen, en ole voinut sitä saada
läpikäytäväkseni.
Tällä ajalla kehoitti eräs yksinäinen leskirouva joka omisti suuren
herraskartanon Norjassa, Fredrikaa tulemaan luoksensa, tarjoten
hänelle täydellisen vapauden järjestää elämänsä omain vaatimustensa
mukaan. Fredrika suostui kiitollisesti, meni Norjaan elokuussa 1833
ja oleskeli siellä yhtämittaa kaksi vuotta. Emäntänsä seura häntä
miellytti ja Fredrika sitoontui häneen uskollisella ystävyydellä. 1835
asui hän taas jonkun kuukauden kotona Årstassa, kesäisin kuitenkin
oleskellen kylpylaitoksissa äitinsä ja sisartensa kera, mutta vielä
neljänä seuraavana talvena oli hän jälleen ystävänsä luona Norjassa.
Täälläkin Fredrika eli suurimmassa hiljaisuudessa, pannen kaiken
aikansa kirjallisiin töihin. Hän luki nyt Norjan historiaa, tutustuen
sen menneisyyteen ja nykyisyyteen. Uudessa maassa, uusissa oloissa,
suuremmoisen luonnon ja omaperäisten ihmisluonteiden parissa heräsi
hänessä monta uutta tunnetta, monta tähän saakka hänelle tuntematonta
ajatusta. Se kuolluus, jonka hän tapasi kirkollisella alalla,
esimerkiksi järkeä ja sivistyksen valoa puuttuvat saarnat ja raa'an
virrenveisuun, hämmästytti häntä, mutta kansassa näki hän sen sijaan
toisaalla ennustavia hengellisen kehityksen oireita, jotka olivat
omiansa takaamaan parempaa tulevaisuutta. Koko tämä aika muodostui
Fredrikalle luonnolliseksi, jatkoksi siihen varsinaiseen opintekoon,
jota hän Kristianstad'issa oli alkanut. Itse sanoo hän kirjeissänsä
tältä ajalta, että nyt vasta hänen nuoruutensa alkoi, ja tämä uusi
sielunelämä kuvastuu kauttaaltansa hänen teoksissaan.
Suruakin täytyi kuitenkin Fredrikan tällä ajalla kokea. Hedda Bremer,
äitinsä ja siskojensa lemmitty, kuoli pitkällisen kivuloisuuden
perästä v. 1837. Fredrika oli silloin kotona, ja hän kirjoittaa
Charlotalle sisarensa kuolemasta, sanoen: "Hänen katseensa, hänen
kyyneleensä, hänen nöyryytensä ja kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan ovat
ainiaaksi painuneet mieleeni; hänen kuolonkylmä kätensä, jolla hän
tautivuoteellansa minua hyväili, ei ole turhaan levännyt otsallani.
Jumalalle kiitos että hän nyt on levossa! Kaikista vähin olen minä
tehnyt hänen hyväksensä, mutta paljon minä häntä rakastin, ja hänen
vaikutuksensa minuun ei milloinkaan voi hälventyä. — Mitä voin, tahdon
sydämestäni tehdä äidin ja Agathan hyväksi, mutta Heddaa ei minusta
kuitenkaan koskaan tule", lisää hän viimein alakuloisesti.