Kahdeksanvuotisena kirjoitti Fredrika ensimäisen sepityksensä,
se oli laulu kuulle, ranskankielellä, ja alkoi: "O corps céleste
de la nature", ja pari vuotta myöhemmin tuli uusi kyhäys, jonka
esineenä oli pikku Melani Elvaskólastin linnassa, sekä heti sen
perästä alku suureen runoelmaan "maailman luomisesta", — joka
päättyi kesken. Sitten kirjoitti Fredrika vähä väliä runonpätkiä
kaikenmoisista aineista, useammasti onnentoivotuksia perheen nimi- ja
syntymäpäiviksi. 12 vanhana sepitti hän operan, joka soitettiin ja
näytettiin kotona Årstassa yläkerran isossa salissa. Vaikka kaikki
kävi hyvin, loukkaantui tekijä kipeästi vanhempain vait'olosta ja pani
epätoivoissaan maata illalla. Mutta yhtäkkiä pisti hänelle mieleen,
että tottakai vanhemmat kuitenkin jotain sanovat hänen operastaan,
ja vaikka vakava ääni hänen sydämessään kielsi menemästä oven taakse
kuuntelemaan, ei ollut mahdollista pidättää itseänsä, ja samassa
hän seisoi ovenraossa, vaikka ilkeältä se tuntui. Hän kuuli äitinsä
sanovan: "En ole koskaan nähnyt niin kummallista lasta kuin tuo meidän
Fredrika on, saadaan nähdä, niin tulee hänestä jotakin merkillistä",
eikä olisi voitu parempaa sanoa, joka kerrassaan pienen tytön sydämestä
poisti monen salaisen surun muistot.
Fredrikan lahjat rupesikin tulemaan ilmi ja veti vanhempain huomion
puoleensa, pian näki hän että hän pääsi heidän suosioonsa sitä myöten
kuin osasi osottaa etevyyttä. Isä oli innostunut, kun tyttärensä
pieniä kyhäelmiä luettiin taikka näytettiin, ja kirjoitti usein itse
näytelmäkappalten osat puhtaiksi. Mutta pysyväistä tyytyväisyyttä
hänessä ei se voinut vaikuttaa. Sillä tuo Fredrikan ainainen
levottomuus, uutukaiset tuumat ja ennen kaikkea tuo hänen mietteissään
ja pyrinnöissään ilmituleva taipumus itsenäisyyteen ja vapaasen työhön,
oli isälle vastenmielistä.
Kotiopettajan valinnan mukaan saivat Charlotta ja Fredrika nyt illoin
lukea ääneensä romania. Tämä heitä sanomattomasti huvitti. Kuten arvata
sopii, sisälsivät kirjat enimmiten pilventakaisia seikkailuksia ilman
luonnollista pohjaa ja esittivät henkilöitä, joiden mallit eivät olleet
maasta eikä taivaasta kotosin. Tyttöjen päät ja sydämet tulivat täyteen
kaikellaisia unelmia ja haaveiluksia, ja he rupesivat levottomasti
odottamaan aikaa, jolloin kodin ovet avattaisiin ja he luostarillisesta
yksinäisyydestään saisivat astua ulos maailmaan sankarittareiksi
ihmeellisiin seikkailuksiin ja ilon pyörteihin. Fredrika odotti yöt
päivät suurten merkillisten asiain tapahtumista. Charlotta taikka hän
itse oli väkivaltaisuudella pois vietävä, sen hän tiesi varmaan, se oli
tapahtuva keskellä päivää, kun he sunnuntai-aamuna ajoivat vaunuissa
kirkolle opettajattaren kanssa. Joka kerta istui Fredrika koko matkan
levottomasti odottaen, käännellen päätään joka suunnalle, katsoaksensa
eikö pian hyökkäisi metsästä ratsastajajoukko esille. Mutta kun ei
milloinkaan mitään kuulunut, alkoi asia häntä epäilyttää. Hän rupesi
arvostelemaan itseänsä: ulkonäköänsä, pukuansa, liikkeitänsä, ja tuli
siihen päätökseen, ettei hän mahdakkaan täyttää samoja vaatimuksia,
kuin ryökkinät romaneissa. Nehän syntyestä olivat jo hyviä ja
täydellisiä, hänessä sitä vastoin oli kaikellaisia virheitä ja
vikavuuksia hengen sekä ruumiin puolesta, ettei hän suinkaan ollutkaan
kelvollinen hyväksi ja rakastettavaksi neidoksi. Näin Fredrikan omakin
arvostelu nyt, riippuen samoista perikuvista kuin rouva Bremerin, tuli
samaan päätökseen.
Äitihän jo kauan oli ollut pahoillaan Fredrikan omituisesta
käytöstavasta, joka kokonaan puuttui suunnitelmaa: kun olisi pitänyt
olla kaarimaisia ja pehmeitä liikkeitä, teki Fredrika kankeita ja
kulmikkaita j.n.e. eikä osannut milloinkaan "pitää ruumista eikä sielua
rauhassa", niinkuin hän itse myöhemmin kirjoittaa. Kun sitten tytöt
pääsivät vanhempainsa kanssa seuraelämään, kärsi äiti usein, kun näki
kuinka poikkeava Fredrika oli muista ja kuinka oudosti hän käyttäytyi.
Tämä taas Fredrikaa kovin suretti ja teki hänen entistä kömpelömmäksi,
kun koetti parastaan panna.
Tehdäkseen vanhemmillensa mieliksi pakoitti Fredrika itseään
ottamaan osaa talousaskareihin, joissa hän onnistuikin paremmin kuin
tanssisalissa. Pianon soitossa hän myös oli ahkera, nousten usein kl.
4 aamulla soittamaan. Raittiin ilman ja riittävän liikunnon puute
kuitenkin yhä talvisin kaupungissa rasitti, Charlotta ja Fredrika
päättivät viimein pitkän neuvottelun perästä esitellä äidillensä
kuinka tärkeätä raitis ilma ja liikunto on ihmiselle ja pyytää häneltä
luvan edes pari kertaa viikossa käydä kävelemässä. Tähän vastasi äiti
vaan ettei semmoinen ole sopivaa eikä hän pidä siitä että nuoret
tytöt käyvät yksin kadulla. Raitista ilmaa oli kyllä kotosella, ja
jos liikuntoa tarvitsivat, saivat hyppiä tasajaloin tuolin takana,
pitäen selkäpuitteesta kiinni. Fredrika tuli alakuloiseksi, kiellossa
oli jotain salaista, jota ei hän taitanut käsittää. Mitä varten,
ajatteli hän, se ei ollut sopivaa että nuoret tytöt käyvät yksin
kadulla ja miksei äiti pitänyt siitä? Jäähyväiset sanottuaan illalla
koettivat tytöt kuitenkin seurata äidin neuvoa: Charlotta hyppäsi
tuolin takana kaksisataa kertaa, mutta Fredrika ei ollut ehtinyt
puoliväliin kun heitti kokeen sikseen, purskahti katkeraan itkuun ja
heittäysi vuoteelleen, johon viimein nukkui. — Jälkeenpäin koettivat he
arvostella tätä omituista voimistelutemppua romanielämän kannalta ja
tulivat siihen päätökseen, ettei mikään romaninkirjoittaja olisi pannut
sankareitansa tuolien taakse hyppäämään, varmaan hän olisi jonkun
paremman keinon keksinyt hankkiaksensa liikuntoa suosikeillensa.
Yhä enemmän alkoi uusia ajatuksia nousemaan Fredrikassa. Hän kysyi,
mitä varten ei hän ja hänen sisarensa saaneet liikkua ulkopuolella
kotia, töissä ja toimissa, niinkuin hänen veljensä, mikseivät he
päässeet ulos maailmaan oppimaan ja avaran luonnon töitä ja tuotteita
ihantelemaan, sanalla sanoen, miksei heidän sallittu vapaina olla, vaan
pidettiin aina kytkettyinä kodin ahdistavaan piiriin?
Saivathan he tosin aina jotain toimittaa: lukea, soittaa, piirustaa,
maalata, virkata pitsiä ja mitä milloinkin, mutta kaikessa tuossa
ilmaantui jotakin niin suunnatonta, niin joutavaa, jolla ei ollut
mitään tarkoitusta. He saivat tehdä sitä taikka olla tekemättä, ei
kukaan heiltä kysynyt, kuinka pitkälle he olivat tulleet. Vanhemmat
olivat iloisia kun heidän tyttärensä osottivat edistymistä, varsinkin
jos sen hedelmät tulivat näkyviin seuraelämässä ja tuottivat heille
kiitosta muilta, mutta minkäänlaisen tarkoituksen saavuttamisesta
ei ollut milloinkaan puhetta. Fredrikasta tuntui niinkuin hänen
kirjallista taipumustaankin olisi katsottu vaan jonkinlaiseksi
korukaluksi. Hän halusi päästä totisempiin opintoihin, hän olisi
tahtonut neuvoja ja ohjeita elämäänsä, mutta hänen tuumansa otettiin
vastaan välinpitämättömyydellä ja ivalla. Että vanhemmilla oli varoja
riittävästi ja ettei rahaa suinkaan muuten tarkalla pidetty, huomasi
hän aikaiseen, mutta ei tullut kysymykseenkään milloinkaan mitään
tyttärien käytettäväksi antaa. Heitä vaan oletettiin.
Ja sama oli laita muissakin perheissä. Fredrika huomasi, kuinka
tyttäriä pidettiin vaan kuin jonkinmoisia tarvekaluja, yleisen
hauskuuden ja mukavuuden ylläpitämiseksi. Hänen sielunsa asettui yhä
kiivaammasti vastarintaan ja taisteli usein vastakkaita tunteita ja
aikomuksia vastaan. Semmoiset sanat kuin totuus, vapaus, kunnia,
kuolemattomuus sytyttivät hänessä rakkauden kaikkeen suureen ja hyvään,
mutta hän tunsi olevansa suljettuna kaikesta totisesta toiminnasta.
Tästä sai hän sydämeensä kalvavan tuskan, joka hänen mielensä käänsi
kaikkien onnettomien puoleen. Ja kaikkialla, minne hän silmänsä käänsi,
näki hän kärsimystä, sortoa ja surua. Häntä rupesi epäilyttämään, tokko
se onkaan oikeus ja totuus, joka ihmisen elämän ohjaa. Aikaisesta
lapsuudestaan oli hän oppinut, että Jumala oli kaiken hyvän tekijä ja
suosija, että hän oli kaiken rakkauden lähde ja että hän rakkaudesta
oli luonut maailman. Mutta se tuska ja onnettomuus, jonka hän näki
ympärillään, ei hänestä todistanutkaan hyvää ja rakastavaa luojaa.
Missä löytäisi hän tuon oikean Jumalan? kysyi hän.
Maailma on langennut syntiin, vastattiin hänelle, eikä siis enään voi
olla luojansa oikea kuva, mutta Jumalan sanassa, raamatussa, oli hän
löytävä täydellisyyden Jumalan. Hän rupesi siis lukemaan raamattua;
mutta eipä sekään herra, joka siellä ilmestyi, vastannut hänen oikeuden
käsitettänsä ja sitä ihannetta, jonka hänen sielunsa oli Jumalasta
luonut. Mitä raamatussa hänelle ankaran sanan nojalla opetettiin
ehdottomana totuutena, ei hän saattanut uskoa. Hän etsi järjellisyyttä;
mutta kun Jumala toisessa paikassa esitettiin ijankaikkisena oikeutena,
hyvyytenä ja ehdottomana järkenä, luki Fredrika toisessa paikassa
semmoisista Jumalan antamista käskyistä ja töistä, jotka todistivat
kokonaan toista. Kuinka taitaisi hän oikeuteen sovittaa esim. semmoisia
asioita kuin Jumalan käskyt Israelin kansalle ottaa egyptiläisiltä
heidän kultansa ja hopeansa ja säälimättä tappaa ja hävittää
kananealaisen kansan? Sama Jumala, joka kymmenissä käskyissä opettaa:
ei sinun pidä varastaman, ei sinun pidä tappaman, käskee raamatun
historiassa Moseksen sekä varastaa että tappaa. Vanhassa testamentissa
Fredrika tapasi Jumalan kovana, vallanhimoisena ja oikullisena
hallitsijana, jonka lapseksi ei hän tahtonut alistua. Uuden testamentin
aate oli hänelle selvempi. Jesus oli hänestä suurempi ja korkeampi,
kuin v.t:n herra, joka vaati uhria ja verta ensimäisten ihmisten synnin
sovitukseksi. Oliko tämän synnin rikollisuus niin äärettömän suuri,
että sen kautta kaikellainen epätila ja onnettomuus olisi tullut
maailmaan? Sitä ei Fredrika voinut käsittää. Omassa sydämessään tunsi
hän rakkautta hyvään, eikä voinut itsessään löytää muuta sukulaisuutta
Adamin ja Evan syntiin, kuin tuon hillimättömän halun ottamaan hänkin
tiedon puusta, josta hän ynnä koko sukupuolensa kanssa tiesi olevansa
estettynä.
Kun hän pantiin valmistettavaksi Herran ehtoolliselle, luuli Fredrika
viimein saavansa selitystä moniin epäilyksiinsä, mutta yhtä pimeä ja
kolkko oli hänen sielunsa sieltä tullessa kuin sinne mennessä. Hän
pyysi valoa ymmärrykseensä, mutta sitä ei hänelle annettu; hädässään
rupesi hän kyselemään papilta, par'aikaa kun tämä selitteli erästä
kohtaa lunastusopista, mutta kiivaasti ja nuhtelevalla äänellä
kielsi pappi häntä kyselemästä, sanoen: "Ei oppilaan sovi niin kysyä
opettajalta, ihmisen tulee uskoa, mitä ei hän taida ymmärtää." Tämä
vastaus hävitti hänessä kaiken toivon, sillä oppi, jonka tunnustukseen
häntä nyt vietiin, soti hänen ymmärrystänsä vastaan; ja samoin
kuin Jumala luojana ja ylläpitäjänä, oli hänelle lunastustyökin
käsittämätön. Onnettomana ja kapinallisessa mielessä meni hän
Herran-ehtoollispöytään. Valoa pimeään sieluunsa ei hän siitä löytänyt
eikä lohdutusta sydämellensä, mutta pysyväisen pääsylipun seuraelämään
sai hän sen kautta.
Julkiset huvitukset hurmauttivatkin häntä ensin, hän löysi niissä yhtä
toista nautittavaa ja antautui huvien intoon kuin muutkin. Vähitellen
oli hänen onnistunut jotenkuten parantaa ulkonaista käytöstään,
hankkia välttävä taito seurustelemaan ihmisten kanssa, olipa myös
alkanut ilmi panna huomattavaa vilkkautta ja sukkeluutta puheessaan.
Ja samassa kuin hän oppi antamaan jälkeen ja taipui mukautumaan,
otettiin hänen hyvä päänsä ja älynsä armoihin, hän sai vastaanottaa
kiitosta ja suosionosotuksia — ja koki tukehduttaa kaikki epäilyksensä.
Mutta pian heräsivät uudelleen tuskat ja kilvoitukset, joita ei
seuraelämän viehätys voinut enään tukehduttaa. Vuonna 1821 matkusti
koko perhe etelä-Ranskaan asumaan talveksi. Kaksissa vaunuissa,
valjastettuina kummatkin neljällä hevosella, lähdettiin ensin Ruotsin
etelärannikolle, sieltä laivalla yli Stralsund'iin ja taas maamatkaa
eteenpäin, useasti kuusi hevosta vaunujen edessä ja kaksi ratsastajaa
johtamassa. Kun päästiin Darmstadt'iin, sairastui Fredrika, joka
jo kauan oli ollut heikkona, ja matka täytyi katkaista useammaksi
viikoksi. Voisi ajatella, että matkustus kaunisten seutujen läpi olisi
kaikille tuottanut nautintoa, mutta ne harmit ja rettelöt, jotka
syntyivät siitä, että perheenisän ankarat määräykset lähtöajan suhteen
levähdyspaikoista eivät aina tulleet säntilleen seuratuiksi, painoivat
koko seurueen alakuloiselle mielelle.
Aikomus oli Geneve'stä jatkaa matka Marseilleen ja siellä asettua
talvimajoille, mutta tiellä saatiin kuulla, että Marseillensa kävi
tarttuva kuumetauti, jonka vuoksi palattiin takaisin ja asetuttiin
Paris'iin, senjälkeen kuin Bremer Geneve'ssä oli nuorimman poikansa,
Klaus'en, toimittanut erään professorin luo opintoja tekemään.
Paris'issa piti Charlottan, Fredrikan ja Heddan taas ruveta soittamaan,
maalaamaan, laulamaan, ja hyvät sekä kalliit opettajat hankittiin
heille. Parhaat teatterit, joissa sen ajan etevimmät näyttelijät,
Talmaa, neiti Mars y.m. näyttelivät, piti heidän myös nähdä ja tämä
huvitus heitä hyvin miellytti. Yhtäpaljon kuin Talmaa'n mahdottoman
suuri maine, herätti heissä suurta kummastusta se seikka, että kuta
paremmin hän osasi heiluttaa ja tutistuttaa ilmaan koroitettuja
käsivarsiansa, sitä kiivaammasti ihastunut yleisö taputti käsiinsä.
Museoissa, maalausgallerioissa ja muissa taidekokoelmissa he usein
kävivät, ja koska vanhemmat olivat tehneet tuttavuutta muutamissa
etevimmissä ranskalaisissa perheissä, saivat tytöt olla muassa näiden
tanssihuveissa. Mutta Fredrikalle tuotti tämä matka vaan uusia
kärsimyksiä, uutta taistelua. Hän näki ja kuuli paljon uutta, mutta
kuta enemmän pitkälle kehittyneen luonnon ja sivistyksen ihmeet
laventivat hänen näköpiiriään, sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa
tietoon ja sitä onnettomammaksi hän tuli.
Vuoden perästä Tukholmaan palattua alkoi perhe vetääntyä enemmän
yksinäisyyteen kuin ennen. Eikä Fredrika puolestaan seuraelämää enään
pyytänyt, se oli käynyt hänelle yhä tyhjemmäksi ja mitättömämmäksi.
Entiset haaveiluksensa ja unelmansa olivat murenneet pirstaleiksi;
ne ruusut ja kukkaset, joita mielikuvastin oli maalannut hänen
eteensä, tapasi hän tosielämässä joutavina koristeina taikka pistävinä
okasina. Hän etsi totisempaa sisällystä elämällensä, mutta ei voinut
löytää tietä siihen. Hän ei päässyt ryhtymään tarkoitukselliseen,
suunniteltuun työntekoon, vaan missä hän siihen yritti, tapasi hän ovet
suljettuna, ja hänen täytyi taantua. Hän näki rohkeuden ja elämän-innon
loistavan miehen silmässä, hän näki hänen pelkäämättä ja vapauden
oikeudella julkituovan tunteensa ja ajatuksensa, mutta omaa arpaansa
ei hän löytänyt vapaitten uurnasta. Omansa ja koko sukupuolensa
kohtalo näyttäytyi hänelle katalana ja käsittämättömänä. Hänkin tunsi
voivansa siivillänsä lentää, mutta missä hän niitä koetti nostaa, niin
ne katkaistiin. Kun ei hänen halunsa ja pyrintönsä löytänyt missään
osanottoa, puuttui hän vanhempain ihmisten ohjausta samaten kuin isän
rahallista apuakin. Sillä vaikka perheen varallisuus avasi pojille
tilaisuuden vapaihin opintoihin ja itsenäisen ja tuetun tulevaisuuden
saavuttamiseen, jätti se sitävastoin tyttäret paikoilleen. Jos
Fredrika olisi ollut varattomasta kodista, olisi hän ehkä jo aikaiseen
omistanut sen väen ja voiman, jonka jokapäiväisen leivän pakollinen
hankkiminen antaa ihmiselle, ja joka taitaa läpi kantojen ja kivien
itsellensä tien raivata. Mutta nyt hän puuttui sitäkin. Hän tarttui
taas romaneihin, mutta ne vaan kiihoittivat häntä semmoisen onnen ja
rakkauden ikävöitsemiseen, jota todellinen elämä ei valmista; hän luki
saarnoja, jotka eivät hänestä parempaa eikä onnellisempaa ihmistä
saaneet; hän soitti, neuloi, puuhasi, mutta yhä enemmän selveni
hänelle, kuinka mitätön ja joutava olento hän oli, jota ei kukaan
tarvinnut ja josta ei kenelläkään hyötyä ollut. Vuosien vieriessä
hänen onnettomuutensa yhä häntä sorti ja murti. Sopii otaksua, että
hän on ajatellut omaa nuoruuttansa, kun hän _Herthan_ kasvatukseen,
samannimisessä kirjassaan, sovittaa Lutheruksen sanat: "Ihmisen sydän
on kuin myllynkivet: jos kaadat hyviä jyviä kiven silmään, jauhavat ne
tasaisesti ja tekevät hyviä jauhoja, mutta jos et mitään pane heille
jauhettavaksi, jauhavat he itseänsä."
Fredrikan sisaret, jotka olivat todistajina hänen taisteluunsa ja
tuskaansa, ottivat sydämellisesti osaa hänen onnettomuuteensa, ja sen
kautta sisarten kesken rakentui hellä ja uskollinen rakkaus toisiinsa,
joka Fredrikalle valmisti pysyväisimmän ilon läpi elämän. Samassa kuin
omat tuskansa enenivät, heltyi hänen mielensä yhä enemmän kaikkia
onnettomia kohtaan koko luonnossa. Eräässä kirjeessään Franzénille
v. 1842 puhuu kirjailija tästä. Mainittuaan kuinka se murtotila,
jossa hän eli, olisi voinut hänen vietellä suuriin vaaroihin ja
erehdyksiin, jatkaa hän: "Asianhaarat varjelivat minua ja saattoivat
minun kehitykseen, joka oli katkera, mutta terveellinen. Se johti minua
syvemmälle kärsimyksiin, sillä pitkän ajan elämästäni olin sangen
onneton ja elämä painoi minua raskaana taakkana. Ilman vaihtelua,
ilman virvoitusta kuin elin pitkät vuodet, näkyi minulle yhä selvemmin
maailman onnettomuus. Tulin likemmäksi luontoa, ja näin siinä samat
ristiriidat kuin ihmiselämässäkin. Näin rajut luonnonvietit valtaavan
eläimissä ja näin toiselta puolen, kuinka heidän täytyi kärsiä paljon
sortoa ihmisiltä. Ja kun en uskonut eläimille toisen paremman elämän
koittavan eikä heidän siis oikeutta saavan kuolemankaan jälkeen, oli
minusta kärsivien luontokappalten kova kohtalo vieläkin kipeämpi
todistus hyvää luojaa vastaan. Niin kovalta tuntui tämä minulle, että
minusta päivänkoittokin oli kuin pilkantekoa onnettomasta maailmasta,
joka kaikkialla osotti pelkkää viheliäisyyttä. Nyt oli luonto astunut
luojan ja minun väliini samaten kuin raamattukin, ei yhdistämään, vaan
eroittamaan meitä?"
Kuitenkin tässä murheen tilassa on tavattavana valoisampiakin kohtia.
Sääli toisia kärsiväisiä kohtaan johti Fredrikan köyhäin ja sairaitten
luo antamaan heille sekä aineellista apua että neuvoja ja opetusta
monissa asioissa. Ja Årstan suurella alueella oli tarvitsevaisia
kylläksi, jotka kiitollisesti ottivat vastaan avun, mikä heille
tarjottiin. Kasvikunnan moninaisuus ja kauneus oli Fredrikaa
lapsuudesta asti ihmetyttänyt, hän oli kirjain ja ahkerain kokeiden
avulla oppinut tuntemaan monien yrttien käytännön haavain parantamiseen
ja lääkkeenäkin. Missä joku oli saanut käärmeen piston, lyönyt haavan,
vilustunut, siellä oli Fredrika tarjoomassa hoitoaan, ja hän paransi
monta, jotka ymmärtämättömän, kaikkea tietoperustusta puuttuvan hoidon
käsissä olisivat jääneet makaamaan sairasvuoteelle tai kuolleet.
Missä köyhyys ja puute ajoi lapset käymään ryysyissä ja nälkäisinä,
taikka vanha tahi työhön kykenemätön kärsi puutetta, saatiin usein
Fredrikalta apua. Vanhoista vaatteista, joita ei kotona enään käytetty,
neuloi hän paitoja, hameita, nuttuja lapsille, usein säästi hän omasta
ruokaosastaan taikka oli kokonaan syömättä, voidakseen valmistaa
nälkäiselle ikävöidyn suupalan. Fredrika tuli täten tervetulleeksi
ja rakastetuksi vieraaksi köyhäin, ja antaman lääkeapunsa tähden
varakkaittenkin asunnossa. Hänen apuansa ruvettiin hakemaan yhä
kauemmas, ja kun eivät ainekset enään voineet hänelle riittää, rupesi
hän vakavasti miettimään jotakin keinoa, millä hän taitaisi ansaita
rahaa, voidakseen sydämensä käskyä panna käytäntöön edelleenkin.
Hänen taipumuksensa piirustukseen tuli hänelle nyt avuksi. Hän oli jo
ennenkin koettanut käyttää värejä ja pensseliä; nyt hän ryhtyi siihen
uudella innolla, maalasi pieniä muotokuvia Napoleonista, joka oli
päivän sankari, kuninkaasta, perintöprinssistä ja muista tunnetuista
henkilöistä, möi ne hiljaisuudessa ja sai vuoden kuluessa 200 riksiä,
jotka käytti köyhäin hyväksi. Sama tarkoitus sittemmin herätti hänessä
päätöksen kirjoittaa yleisöä varten, ja kun hän lähetti ensimäisen
käsikirjoituksensa kustantajalle, ajatteli hän enemmän sitä, kuinka
hän nyt voisi pelastaa lähimmäisiänsä ruumiillisesta nälästä, kuin
sitä, mitä kohtaloa vastaan hänen kirjoituksensa meni. On luonnollista,
että näissä nuoren tytön ahkeroissa hyväntekeväisyyden toimissa
oli määrältään haaveiluakin, niinkuin kirjailija itse myöhemmin
sanoo olleen, mutta se seikka ei voinut estää niiden jalostuttavaa
vaikutusta hänen omaan kehitykseensä. Toiselta puolen taas ei voi
itsekieltäväisyyden ja onnettomain lähimmäisten hyväksi uhrattu työ
milloinkaan jäädä merkityksettä, jos kohta siinä muassa on ollut
vaikuttamassa alempiarvoisiakin aineksia.
Mutta pysyväisempää mielen tyydytystä ei tämäkään vielä Fredrikalle
tuottanut. Yksin ja osanottoa vailla kuin oli, ei valjennut hänelle
vielä se vakaa työsuunta, jota hän lakkaamatta etsi. Miltei ainoa
kohta, missä hän tuli yhteyteen muun sivistyneen maailman kanssa, oli
seuraelämä, ja se häntä, niinkuin tiedämme, miellytti yhtä vähän kuin
hän niitä ihmisiä, joiden tuttavuuteen hän sen kautta joutui.
Tähän aikaan, kesällä 1824, oli rouva Bremer Heddan ja Klaus'en
kanssa saattamassa perheen nuorinta tytärtä, Agathaa, erääsen
sairasvoimistelulaitokseen Paris'issa, johon jättivät potilaan kahdeksi
vuodeksi parannuksille. Samaan aikaan Bremer joutui pitkälliseen
kivuloisuuteen, joten perheenjäsenten tarkkuus ja huoli nyt kääntyi
häneen. Tauti oli kestävää luuvaloa, joka kesäaikoina antautui vähän
paremmaksi, mutta piti talvet sairaan vuoteella. Se raskasmielisyys
joka perheenisää oli vaivannut, väheni taudin tultua, hän tuli
hilpeämmäksi ja tyytyi pienempiin vaatimuksiin kuin ennen. Omaiset
koettivat nyt kaikki paraimman mukaan helpoittaa hänen vaivojaan ja
lyhentää häneltä ajan pituutta. Kun kipu myönsi, luettiin sairaalle
matkakertomuksia ja muuta raitista kirjallisuutta, joka häntä huvitti,
toiste taas otettiin shakkipeli esille. Bremer oli aina ollut tähän
ajanviettoon innostunut, mutta suuttui ja harmistui aina, kun joutui
tappiolle. Koska Hedda ei vielä osannut pelata, olivat Charlotta ja
Fredrika vuorottain isän vastapelaajina. Mutta jälkimäistä shakkipeli
ei ollenkaan huvittanut, ja häntä kummastutti aina, että isä, joka
hyvin suuttui, kun itse tappasi, makeasti nauroi heitä, kun kävi samoin
heille. Väliin kun Fredrika ei voinut pidättää itkua, lähetti isä hänen
pois ja tuotatti Charlottan jatkamaan, joka otti asian tyynesti ja
pelasi niin, että joka ilta voitti jonkun pelin; mutta viimeisen kerran
voitti aina isä, ja silloin oli lopputarkoitus, virkistystä sairaalle,
voitettu. Charlotta kehoitti Fredrikaakin ottamaan seikan sellaisena,
mutta siihen ei tämä saanut mieltänsä taipumaan, vaikka kyllä koetti.
Kun kesä tuli ja päästiin maalle, tarjoutui heille taas vapaampi olo ja
elämä.
Kahden vuoden perästä oli Agatha niin parantunut että pääsi kotiin,
josta tällä kertaa Charlotta ja Klaus rouva Bremerin kanssa lähtivät
Paris'iin häntä hakemaan. Hänen parantamistansa oli kuitenkin vielä
jatkettava Paris'ista tuotujen koneitten avulla, ja kun tämä katsottiin
paraiten voivan tapahtua Årstassa, päätettiin että Fredrika ja Hedda
jäisivät häntä hoitamaan ja perheen muut jäsenet muuttaisivat niinkuin
ennenkin talveksi kaupunkiin. Tosin heidän toiveensa eivät olleet
suuret Fredrikan kyvystä voimistelukoneiden käyttämisessä, mutta koska
Bremer ennemmin otti Charlottan seuraksi itselleen kaupunkiin, ja
Fredrika puolestaan ei parempaa halunnut kuin jäädä maalle pääkaupungin
tyhjänpäiväistä seuraelämää pakoon, ei voinut paremmallakaan
tavalla asiasta suoriutua. "Hyvä Hedda" se olikin, jonka huoleksi
sairaan hoito oikeastaan uskottiin, Fredrika sai jäädä auttelemaan,
missä taisi. Hänelle itselleen ei näytetty mitään epäilyksiä hänen
kykeneväisyydestään, ja jos hän tunsikin semmoisten liikkuvan ilmassa,
otti hän ilolla perheneuvoston päätöksen vastaan. Rakkaan sisarensa
hoitamiseen tahtoi hän sydämestään ottaa osaa, siinä yksi asia, ja
kaupungin elämää tahtoi hän paeta, siinä toinen asia, joka painoi muut
tunteet hänessä vaikenemaan.
Yksinäinen olo maalla virkisti Fredrikaa: hän sai nyt esteettä ja
ilman ympäristönsä epäluuloista tarkastelua liikkua ulkona ja vapaasti
käyttää aikaansa. Kahtena seuraavanakin vuonna sai Fredrika asua
Årstassa talven yli. Ulkonainen hiljaisuus vaikutti häneen hyvästi,
aikoja alkoi tulla, jolloin aaltojen pauhu hänen sydämessään hiljentyi
ja tyyntymisen merkkejä rupesi yhä ilmestymään. Hän neuloi vaatteita
köyhille, keitti lääkityksiä, hoiti sairaita, maalasi, luki paljon,
kirjoitti lyhempiä ja pitempiä runoja ja muita kyhäyksiä. Näitä hän ei
itse milloinkaan lähettänyt painoon, mutta hänen sisarensa Charlotta
Bremer on julkaissut muutamia niistä, yhteydessä pienen elämäkerran
ynnä muutamien kirjailijan kirjeiden kanssa, jotka yhdistettyinä
tulivat painosta v. 1868, kolme vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.
Kun nuo maalauksista saadut 200 riksiä oli lopussa, etsi Fredrika
kyllä sepityksiensä joukossa jotain julkaistavaksi, mutta kun hänestä
niissä ei ollut sopivia, rupesi hän todenteolla kirjoittamaan
uutta. Niinpä valmistuikin ennen pitkää neljä kertoelmaa, joille
hän yhteiseksi sarjanimeksi pani "Teckningar ur hvardagslifvet"
(Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä), tuo päällekirjoitus, jota
hän sittemmin käytti kertomuksillensa ja jonka lukeva yleisö
vähän ajan kuluessa omisti tuttavakseen. Näitä oli "Axel och Anna
eller en brefvexling mellan tvenne våningar" (Aksel ja Anna eli
kirjevaihto kahden huonekerran välillä), sukkela kuvaus ensimäisen
lemmen juoksusta nuoren tytön ja nuorukaisen sydämissä. Aksel asuu
setänsä luona yläkerrassa ja Anna tätinsä luona alakerrassa. Palava,
voittamaton rakkaus uhkaa heitä perikadolla, elleivät toisiansa saa,
mutta koska asianomaiset isäntähenkilöt rakastavien mielestä pitävät
heitä sydämettömän tarkalla silmällä eivätkä milloinkaan saata heitä
tilaisuuteen seurustelemaan toistensa kanssa, purkavat he hehkuvat
tunteensa pienille kirjelipuille, joita nopeajalkainen salaposti, Janne
nimisen pojan muodossa, lennättää edestakaisin toisesta huonekerrasta
toiseen. Monta harmia ja vastoinkäymistä sattuu rakastaville, ja kun he
vihoviimein, kaikki lemmentuskat kärsittyään, ilmoittavat rakkautensa
holhoojilleen, pyytäen heiltä naimalupaa, niin nämä kovasydämiset
ihmiset kieltävät sen ja käskevät heidän olla asiasta sen kovemmin
hiiskumatta. "Ja minulla on 300 riksiä vuosituloa, sanoo nuori herra,
emmekös me kaksi henkeä nyt sillä toimeen tulisi kuolemaamme saakka?
Mitähän sen enemmällä tekisimmekään?" Epätoivoissaan lähetti hän
nyt kirjeen Annalle, jossa sanoo päättäneensä heidän karata pois
noiden ankarain sukulaisten luota ja käskee Annan laittamaan itsensä
valmiiksi. Mutta kun tämä vastauksessaan ilmoittaa ei voivansakaan
suostua niin sopimattomiin hankkeisin, menee Aksel pelaamaan, menettää
kaikki rahansa ja velkautuu. Tästä taas ahkeraa kirjevaihtoa: Anna
nuhtelee häntä, itse hän kiroo itsensä ja kärsii katkeraa katumusta,
sanoo ikuiset jäähyväiset lemmityllensä ja ilmoittaa päättäneensä
paeta ulkomaille. Mutta — juuri kun lähdön hetki lyö ja tuskat ovat
ylimmällään, tulee sydänkäpyseltä pieni lippu, joka kertoo että
rakastetun velat ovat maksetut ja että asianomaiset ovat luvanneet
heille laittaa oman kodin ja suostuvat heidän naimiseen! Jonkun ajan
kuluttua vietetään heille häät ja he astuvat ikuiseen onnelaan. Kuvaus
loppuu pienessä kirjeessä Jannelta Ulla-sisarelleen, jossa Janne
valittaa kuinka hänen tuottava postivirkansa nyt on loppunut, kun herra
ja neiti menivät naimiseen. "Mutta", lisää hän iloisesti, "olenhan
toimellani ansainnut 30 riksiä, nyt juoksen kotiin ja ostan niillä
äidille — talon." — Viimeisessä kertomuksessa, "Bref från Stockholms
soaréer" tehdään tosiolojen mukainen kuva Tukholman iltaseuroista,
jossa jotenkin paljaasti esiintyy se joutavuus ja aikaa, varoja ja
voimia tuhlaava elämä, joka on niiden tuntomerkkinä.
* * * * *
Vanhempainsa tähden tahtoi Fredrika tarkasti karttaa kaikkea
julkisuutta ja lähetti senvuoksi käsikirjoituksensa veljellensä
Augustille, joka oli Upsalan yliopistossa ja oli luvannut kaupita
Fredrikan kertomuksia kirjain kustantajille siellä. Tämä onnistuikin,
tekijä sai palkkioksi 100 riksiä, ja kirja ilmestyi julkisuuteen
lopulla vuotta 1828. Se tuli heti huomatuksi sanomalehtien
arvosteluissa, saavutti paljon lukijoita ja pysyi kauan aikaa
keskustelualueena julkisissa ja yksityisissä seuroissa. Kun tekijä oli
kaikille tuntematon, puhuttiin Bremerilläkin kirjasesta, niin että
Fredrika sai kuulla sekä moitteet että kiitokset. Eräs arvostelijoista
oli lausunut sen ennustuksen, että jahka tekijän kirjailijataito nousee
kehitykseensä, antaa se tulevaisuudessa syytä suurempaan kiitokseen.
Paperikaistale, jolle Fredrika kopioitsi nuo sanat, kirjoitti hän:
"Niin, hyvä ystävä, se on Jumalan kädessä."
Kesällä 1829 kirjoitti Fredrika toisen osan "Kuvauksiaan", mutta sai
repposet kustantajalta, jolle hän ne tarjosi. Tämä masennutti ensin
Fredrikan toiveet kirjakyvystään, mutta sitten hän kysyi ensimäisen
kirjansa kustantajalta ja tämä painatti ja julkaisi hänen uudet
kyhäyksensä syksyllä 1830. Niitä oli kolme pienempää kertomusta: "Den
ensamma" (Yksinäinen), "Tröstarinnan" (Lohduttaja), sekä lyhempi romani
"Familjen H." "Den ensamma" on turvaton orpotyttö, joka kylmäkiskoisten
ihmisten palveluksessa kärsii paljon ja etsii haparoiden elämän
onnea ja sydämensä rauhaa ulkoapäin ihmisten suosiosta, eikä omasta
sydämestään, jossa hän kuitenkin sitten uskoo elämän oikian sisällyksen
ja todellisen rikkauden olevan piiloitetun. Kappale kuvastaa paljon
psykologista totuutta ja viehättää lukijaa sekä sillä että runollisella
muodollaan, joka sille on omituinen. Jutelmassa tapaamme osaksi
kirjailijan omia elämänkokemuksia kuvailtuna.
Näinä vuosina tuli Fredrikan kodissa tapauksia, jotka tekivät
muutoksen perheen yleisessä järjestyksessä. Fredrikan vanhempi sisar
Charlotta sai, kotiin tultuansa pitemmältä matkalta sukulaistensa
luota, vanhempainsa suostumuksen mennä naimiseen lakitieteen tutkija
Qviding'in kanssa. Perheenisän terveys oli yhä huonountunut, niin ettei
keväällä 1830 muutettukaan enään Årstaan, vaan vuokrattiin kesäasunto
likellä Tukholmaa, jotta tarvittaissa pikemmin saataisiin lääkärin
apua. Tauti kiihtyi kuitenkin kesällä kiihtymistään ja Bremer kuoli
perheensä keskellä heinäkuussa samana vuonna. "Tuntui niin hyvältä",
kirjoittaa Fredrika jonkun aikaa sen jälkeen, "kun näin isäni nyt
rauhallisena lepäävän, pelastettuna levottomasta elämästä; kun sain
hänen puutuneelle kädelleen ja kylmälle otsallensa vuodattaa sovituksen
kyyneleitä". Lopuksi kesää muutettiin vielä Årstaan, jossa Charlotan
häät vietettiin, mutta talveksi asettuivat toiset jälleen kaupunkiin.
"Kuvauksien" toisen osan ilmestyttyä kirjakaupassa kiirehti lukeva
yleisö lukemaan ja sanomalehdet tarkastamaan sitä. Kirjan arvo
huomattiin olevan merkille pantava ja nyt ruvettiin ahkerasti
tiedustelemaan sen tekijää. Franzén oli ensimäinen ulkopuolella
perheenpiiriä, joka sai sen tietää. Hän oli aina pitänyt Fredrikaa
rakkaana ja iloitsi nyt sydämestään, kun kuuli että nuori suosikkinsa
oli noiden kertomusten kirjoittaja. Kirjan maine levisi yhä
laajemmalle, arvelut sen tekijästä liikkuivat sinne tänne kauan
aikaa, mutta rupesivat sitten yhä likenemään oikeaa henkilöä, ja
odottamatta sai Fredrika Bremer _Ruotsin Akademialta_ vastaan ottaa
kunniakirjoituksen ja Yhdistyksen pienemmän kultarahan. Samassa
hän rupesi saamaan tuttavia Tukholman kirjallisissa piireissä ja
häntä onniteltiin nyt kaikilta tahoilta; mutta ei tämä kunnioitus
voinutkaan Fredrikalle tuottaa sitä mielihyvää, josta hän aikaisimmassa
nuoruudessaan oli uneksinut. Vähää ennen "Kuvauksien" toisen osan
ilmestymistä kirjoitti hän vielä sisarelleen, ettei hän suinkaan
aio kirjailemista valita varsinaiseksi toimekseen, vaan että se
ainoastaan on häntä huvittanut muun paremman työn puutteessa. Viimeksi
ulostulleesta osasta täytyi kuitenkin pian toimittaa uusi painos; ja
kun yleisössä uteliaasti odotettiin jatkoa viimeiseen perhekuvaukseen,
rupesi Fredrika uudestaan kirjoittamaan, niin että ennen vuoden loppua
julkaistiin kolmas osa "Kuvauksia", sisältäen vaan yhden kertomuksen,
"Familjen H.", jatkona samannimiseen edellisessä vihossa. Tässä on
seuraava sisältö: Eversti H:n tytär, 26-vuotinen Emilia, on kihloissa
Algernon S:n kanssa, mutta vaikka he kyllä aluksi rakastavat toisiansa
niinkuin pitää, alkaa Emiliaan tulla kaikenmoisia epäilyksiä, joita
kertomus alussa yksinomaan pitää näkymöllä, niin että lukija pian
voipi luulla, ettei muuta tulekkaan; yhtäkkiä kuitenkin tulee häät ja
nuori pari katoaa näkyvistä. Heidän sijaansa astuu silloin everstin
nuorempi tytär, Julia sulhasineen, Kaarle kornetti, professori L. ja
everstin veljentytär, sokea, intohimoinen Elisabeth, ja nyt kehitetään
rakkauden lankaa vuorottain. Julia huomaa kihlauksensa puuttuvan
oikeaa perustusta ja niinmuodoin takeita tulevasta onnesta, purkaa
liittonsa ja menee vaimoksi ylevämieliselle, uskolliselle ystävällensä,
professori L:lle, joka on häntä toisen verran vanhempi. Elisabethin
kovan elämänkohtalon katkaisee viimein kuolema tervetulleena
pelastajana, mutta rakastettava Kaarle kornetti saapi lemmittynsä
omakseen.
Kertomuksen juoni on siksi hajallinen, että se voisi täysin tyydyttää
meidän aikamme arvosteluvaatimuksia, jotka kysyvät suurempaa
yksinkertaisuutta ja keskitystä, mutta esittelyn yksityiskohdissa sen
sijaan ilmestyy selvä ja makusa muoto, raitis hilpeys ja tuo lysteilevä
humori, joka läpi kertomuksen pitää lukijan mieltyneenä, silloinkin kun
se satirin hienolla tutkaimella pistää.
Vaikka Fredrikan tähänastisilla kynätuotteilla oli ollut harvinainen
menestys, ei hän vieläkään ollut tajunnut kutsumustaan kirjailijana
eikä myöskään löytänyt sitä rauhaa, jota sielunsa etsi. Hän oli nähnyt,
sanoo hän "Tröstarinnan" nimisessä jutelmassa, kuinka luonnossa
kevät seurasi talvea, kuinka päivänpaiste tuli myrskyn ja raju-ilman
perästä, ja hän ajatteli silloin, että mela saattaisi kääntyä hänenkin
elämässään; mutta samassa näki hän taas, kuinka alati ihmisiltä monet
tuhannet toivomukset tyhjään raukesivat ja kuinka elämänkuorma raskaana
painoi tuhansien hartioilla, ja se vaivutti hänen jälleen epätoivoon.
Mielikuvastimessa oli hän nähnyt tulevaisuuden sijoitettuna onnelan
tupiin, "mutta todellisuus rakentaa linnansa tuhasta ja ryysyistä ja
jokaisen täytyy antaa siihen roponsa", niinkuin kirjailija itse sanoo.
Ja Fredrika oli pannut roponsa. Ensimäisen nuoruutensa hän oli uhrannut
vastauksen etsimiseen niihin moninaisiin kysymyksiin, joita elämän
ristiriidat olivat herättäneet, ja tämä etsiminen oli muodostunut
kipeäksi kamppailukseksi, jossa monta kyynelkarpaloa oli vuodatettu.
Mutta tämänlaatuinen kamppailu, niin ankara ja kipeä kuin se olikin,
kypsenti hedelmiä, joita hän itse ja monet tuhannet muut saivat
niittää. Monelle nuorelle sielulle, joka haparoitsi elämän okaisella
tiellä, oli Fredrika Bremerin kova kokemus ohjaavaksi valoksi. Sen
vuoksi, uskoo hän itse, täytyi hänen itkien etsiä pimeydessä, epäillä
ja toivottomuudessa kulkea, että hän oikein käsittäisi nuorempain
sisartensa olevan aseman ja ymmärtäisi, mitä heidän oli tarpeen.
Mutta nyt se käännekohta, jonka tuloa ei hän enään uskonut, oli häntä
likellä. Hänen vastainen elämänsuuntansa oli katsottuna.