Fredrika Bremer syntyi elokuun 17 päivänä 1801 Tuorlan kartanossa
lähellä Turkua. Hänen isän-isänsä Jakob Bremer oli Ruotsista muuttanut
Suomeen, täällä kaupalla ja taitavasti hoidetulla tehdasliikkeellä
koonnut itselleen varallisuutta, ja auttavaisuudestansa sekä
aimollisesta käytöksestänsä voittanut kunnioitetun nimen. Hän
oli kahdesti nainut; ensimäisestä avioliitosta syntyi yksitoista
lasta, joista kuitenkin ainoastaan viisi ehti täysi-ikäiseksi;
toisen vaimonsa nimi oli Salonius, suomalaista kotoperää, ja hänen
kanssaan oli Bremerillä kaksi lasta, Karl Fredrik ja Agatha, joista
ensimainittu sitten tuli maineekkaan kirjailijan isäksi. Hänen äitinsä
oli suomalainen, Brigitta Charlotta Hällström. Tähän aikaan alkoi
isänmaatamme lähestyvä kohtalo jo ruveta monelle ruotsalaiselle ja
suomalaiselle näkymään, ja mainittu asianlaita lienee ollut syynä
siihen, että Karl Fredrik Bremer, myytyänsä yhden maatiloistaan, muutti
perheillensä Ruotsiin. Tämä tapahtui vuonna 1804, jolloin Fredrika,
toinen kuudesta sisaruksesta, vasta oli täyttänyt kolme vuotta.
Varsinaisia muistoja ei niin pienellä lapsella voinut olla, mutta ilman
perintöä ei synnyinmaa kuitenkaan liene jättänyt tytärtänsä. Itse
hän myöhemmin viittaa siihen, kun sanoo hänessä juoksevan omituisen
suomalaisen suonen, jonka voimasta hän notkealla kestävyydellä saattaa
päätökseen, mitä kerta on pannut alkuun. Ja hänen arvostelijansa
ovat samaten huomauttaneet, että se sitkeä, usein itsepintaisuuteen
menevä kestävyys, jolla hän pitkitti pyrinnöitänsä ja vielä vanhanakin
kesti ruumiillisesti rasittavia matkustuksia, on katsottava kalliiksi
lahjaksi hänen syntymämaaltaan. Ja antoipa se hänelle vielä muutakin
perintöä: kautta koko hänen elämänsä kestäneen, Suomen vaiheihin
osallistuvan sydämen, jonka osotteita tapaamme monessa kohden hänen
kirjallisissa teoksissaan.
Bremer asettui ensin Tukholmaan, mutta osti jo seuraavana vuonna
Årstan ison maatilan Öster-Hanningen pitäjässä Itämeren rannalla,
kolme penikulmaa eteläpuolella pääkaupunkia. Paikka oli alkujaan ollut
Bjelkenstjernojen hallussa, siihen oli yhdistynyt joukko historiallisia
muistoja, ja tila oli niin suuri, että se nyt Bremerille joutuessaan
käsitti yli kaksikymmentä talon-alaa. Päärakennus, joka vielä seisoo
täydessä kunnossa entisellään, on suuri kivestä tehty linnanmuotoinen
kaksikerta, etupuolessa torni, jonka juuresta sisäänkäytävä johtaa.
Suuresta korkeasta etehisestä, jossa vahvat pyöreät kivipylväät
mahtavina kohtaavat tulijan silmää, viepi alikertaan monta ovea ja
ylikertaan kahdet vastakkaat leveät kiviportaat. V. 1806 meni koko
perhe Juhannukseksi Årstaan ja senjälkeen asuttiin kesät siellä ja
talvet kaupungissa.
Perheessä vallitsi yleensä ankara säännöllisyys ja sen ohessa jäykkyys
kanssakäymisessä vanhempain ja lasten välillä. Ensi talvina vanhemmat
usein ottivat osaa seuraelämään, joten heidän lapsensa ainoastaan
harvoin saivat olla heidän seurassaan, ja silloinkin vaadittiin
olemaan aivan hiljaa ja suorittamaan määrätyitä kunnianosotuksia.
Puettuna piti lasten oleman kl. 8 aamulla ja sitten mennä tervehtimään.
Äiti silloin tavallisesti istui kahvipöydässä ja tarkasteli visusti
tyttäriensä astuntaa, kun tulivat hänen eteensä niiaamaan ja kättä
suutelemaan; jollei heidän liikkeensä häntä täysin tyydyttäneet,
täytyi heidän uudistaa temppunsa, kunnes onnistuivat. Vanhempi sisar,
Charlotta, suoriutui siinä jotenkuinkin, mutta Fredrika parka ei
melkein milloinkaan osannut täsmälleen astua eikä niiata, senvuoksi
hän joutuikin pulasta pulaan ja sai alinomaa nuhteita. Kun sitten
tultiin isän kammariin, kumarrettiin hänelle ja saatiin väliin vähän
aikaa seisoa katsomassa, kuinka parturi kammasi ja pani palmikkoon isän
hiukset ja sitten kylvi tukkajauhoihin hänen päänsä. Tämä heistä oli
verrattoman hauskaa.
Tervehdittyään näin isää ja äitiä pääsivät he aamiaiselle, jossa
kuitenkaan eivät suuresti virvoittuneet, sillä rouva Bremerillä oli
periaatteena pitää lapsensa laihalla ruualla, ja syynä siihen oli
ensinnäkin se luulo hänessä, että heistä tulisi kankeaoppisia lapsia,
jos söisivät paljon, ja toiseksi se, että ko'okkaat ja isot naiset
olivat hänelle vastenmieliset. Senaikainen kaunokirjallisuus ylipäänsä
ei suonut naissankareillensa paljon lihaa ja verta eikä myöskään
tukevuutta luurakennuksessa; hyvän ja rakastettavan naisen täytyi
ehdottomasti olla pienen ja heikkovartaloisen, ja sopinee pitää totena
Fredrikan sisaren erästä lausumaa, että rouva Bremer, joka luki paljon
romania, oli sitä tietä hankkinut mielipiteensä asiassa. Ja hänelle
onnistuikin täydelleen saada tyttärensä mallinmukaisiksi, sillä etenkin
Fredrika tuli ruumiin rakennukseltaan pieneksi ja solakaksi. Lapset
saivat siis aamiaiseksi ainoastaan pikku mitallisen maitoa ja määrältä
kovaa leipää. Enempää eivät uskaltaneet pyytää myöhemmin päivälläkään,
vaikka nälkä kyllä kävi muistuttamassa heidän pienissä vatsoissaan.
Heidän hoitajansa, vanha Leena, joka oli Suomesta tuotu mukaan, antoi
joskus heille salaa leipää, mutta sai kovia nuhteita, kun asia tuli
ilmi.
Päivällispöydässä koitti kuitenkin aina onnen aurinko, sillä silloin
saatiin syödä kylläisesti, jos kohta viidestä ruokalajista lasten
oli lupa syödä ainoastaan kolmesta. Kello 11 päivällä valmistettiin
väliin isälle erityinen aamiaispöytä, ja kun tämä seisoi juuri sen oven
suussa, josta lasten piti kulkea, mennessään opettajan luo lukemaan,
noukkivat he usein sivumennen pöydältä makupaloja suuhunsa; ja vaikka
omatunto kovasti soimasi, ei ollut mahdollista pidättää haluansa
toisellakaan kerralla. Opettajalle kuitenkin tämä pahateko tavallisesti
tunnustettiin. Päivällispöydästä siirtyi perhe toiseen huoneesen
kahville, jossa lastenkin piti olla muassa, hyvän järjestyksen vuoksi
— vaikka ilman kahvia, — sitten saivat mennä pitkittämään aamupäivällä
alkaneita opintojansa. Kun vanhemmat istuivat ehtoollispöytään kl. 9,
olivat lapset jo tuntia ennen syöneet maitoa leipää, ja hyvää-yötä
sanottuansa vetäytyneet yösijoilleen.
Lukea ja oppia tahtoi Fredrika mielellään, ja aivojen täytettä
henkisesti hän saikin monta vertaa runsaammalla kädellä kuin
ruumiillista ravintoa. Mutta jälkimäistä hänen luontonsa kuitenkin
ennen kaikkea vaati, sillä hän sanoo myöhemmin, että ruokahalu ja
makeisten himo hänessä oli niin suuri, että sitä taisi verrata
ainoastaan siihen kiihkoon, johon suuret omituiset työt ja sankariteot
sytyttivät hänen mielensä. Ennen hänen viidettä ikävuottansa opetettiin
hänelle jo äidinkielen sisälukua, ja kaksi vuotta myöhemmin luki ja
puhui hän jo ranskaa. Opetusta johdatti eräs ranskalainen opettajatar,
joka pani heille ranskankielisiä näytelmiä ulkoaluettaviksi. Kyllästyen
Fredrikaan, joka istuessa ja seisoessa lakkaamatta luki ääneensä
kokonaisia näytöksiä, sanoi hän usein: "Tuo Fredrika on oikein
suututtava ja ilkeä läksyissään, eihän niistä koskaan tule loppua."
Kun Fredrika oli seitsemän vuotta, ruvettiin hänelle antamaan tuntia
soitannossa ja piirustuksessa, ja näiden rinnalla alkoi myöhemmin käydä
opetus saksan- ja englanninkielessä sekä historiassa ja maantiedossa.
Jälkimäistä opittiin sillä tavalla, että Charlotta, Fredrikan vanhempi
sisar, ja Fredrika opettajalta saivat kumpikin määrätyn maan omakseen,
ja kuta enemmän vuoria, virtoja, kaupunkeja he silloin osasivat kukin
maassaan, sitä parempi. Tästä syntyi tyttösten välillä huvittava
kilpailu.
Franzén, joka nuoruudessaan oli Karl Bremerin kanssa tehnyt pitkän
ulkomaamatkan silloin kun kumpasenkin vanhemmat vielä asuivat Suomessa,
oli tähän aikaan kirkkoherrana Claran seurakunnassa Tukholmassa ja
kävi usein perheessä, johon vanha tuttavuus ja kiitollisuuskin sitoi
häntä. Etenkin seurusteli hän paljon Fredrikan kanssa ja pani hänen
usein tutkintoon. Silloin Fredrikan piti kaikissa aineissa näyttää,
mitä hän oli oppinut, ja kuulustelu päättyi tavallisesti tutkijan
mielihyväksi ja tutkittavan iloksi. Lasten isoäiti asui myös talossa ja
lienee elänyt vuoteen 1807. Hän oli tyttärensä lapsia kohtaan erittäin
hellä ja piti heitä usein huoneessaan seurustelemassa. Häntäkin huvitti
lasten edistyminen opissa, ja he saivat usein lukea hänelle ääneen.
Silloin isoäidin makeispussi riippui sängyntolpassa, valmiina avaamaan
heille avaran suunsa, josta kaikellaisia herkkuja vuosi heille kädet
täyteen.
Myöskin piirustukseen osotti Fredrika erityistä taipumusta, mutta
käsitöissä ei hän sitä vastoin onnistunut laisinkaan. Kun hän pantiin
neulomaan, käänsi hän kaikki nurin tahi ylösalasin, ja kun toinen
järjesti hänelle eteen, ei hän sittenkään saanut sormiansa sovitetuksi
niin, että työstä olisi tullut kelvollista. Itseään tämä häntä harmitti
ja suretti. — Sukankutimessaan pudotteli hän silmät vartailta eikä
tahtonut milloinkaan niitä noukkia ylös, vaan lennätti koko kutimen
nuolena tuolin alle, jolla istui, ja juoksi ulos huoneesta. Opettajaa
nämä Fredrikan temput usein huvittivat, vaikka hänen kyllä täytyi häntä
niistä nuhdella.
Jo pienenä rupesi Fredrika osottamaan kaikenmoisia muitakin
odottamattomia kujeita ja tepposia. Vanhempainsa seurassa lasten oli
määrä noudattaa vaitioloa ja hiljaista käytöstä, ja ulkopuolella
huoneuksia he varsin harvoin saivat liikkua. Etenkin kaupungissa
jälkimäinen määräys oli tarkkaan seurattava, Årstassa sallittiin
sen verta vapautta, että lapset uskalsivat väliin oleskella pihalla
ja puutarhassa, joskus yrittivät jonkun sylen maantiellekin. Sen
vuoksi kesän tulo ja muuttoajan lähestyminen toikin aina pienokaisten
sydämiin uuden elon toiveita. Fredrikassa elävä tiedon halu ja tekoihin
pyrkivä luonto ei tahtonut ollenkaan taipua tuon kodissa hallitsevan
painon alle. Illalla kun mentiin makuuhuoneesen, jossa Leenamuori
oli ottamassa heitä vastaan, puhkesi Fredrikan into tavallisesti
valtoihinsa, riisumisen sijasta rupesi hän hyppimään ja tanssimaan
ympäri huonetta, hypittäen ja tanssittaen Leena parkaa muassaan, niin
että tämä viimein suuttui ja rupesi tuolle vallattomalle tytölle
saarnaamaan kuria ja komentoa. Aamulla taas kun piti silmät pestämän ja
pää suittaman, luiskahti tyttö Leenan käsistä milloin minnekin muihin
toimiin. Silloin Leenamuorin kärsivällisyys väliin loppui ja hän päätyi
pelottavaan ennustukseen: "Entä tuota, mahtanee siitä kalu tulla, kun
isoksi kasvaa, sillä sepä nyt on varma, että kuta vanhemmaksi ihminen
elää, sitä pahemmaksi hän tulee."
Usein heitti Fredrika tuleen, mitä sai käsiinsä; siten katosi monta
liinaa, pienempäin siskojen myssyjä, sukkia ja muuta. Kun häntä sitten
syytettiin ja äiti otti hänet tutkintoon, ei hän muulla taitanut
selittää käytöstään, kuin että oli niin hauskaa katsoa, kuinka tuli
leimahteli. Ei hän milloinkaan kieltänyt, mitä oli tehnyt, mutta
ei voinut kuitenkaan toista kertaa pidättää itseänsä uudistamasta
pahankuriaan, vaikka häntä ankarat nuhteet yhä kohtasi. Missä hän
näki sakset, otti hän ne ja pakeni yksinäisyyteen. Hän leikkasi
silloin monikulmaisia tilkkuja irti akkunanverhoista, matoista, omasta
hameestaan, ja pahastui hyvin, jos joku tuli häntä häiritsemään.
Kerta katosi tyttö vieraskammariin, ja kun häntä ei isoon aikaan
missään nähty, arvasi Leenamuori olevan taas jotain tekeillä, meni
vieraskammarin ovelle ja kolkutti, käskien sisällä olijan oitis
avaamaan. "Paikalla", kuului Fredrikan ääni sisältä, mutta vasta hetken
perästä päästettiin Leena sisään. Hän rupesi hakemaan pahantekijän
jälkiä ja näki silloin, että yhteen nojatuoleista, keskelle istuinta
oli tullut outomainen koristus: Fredrika oli siniseen silkkipäällykseen
leikannut suuren läven ja sovittanut sen sijalle toisen tilkun, jonka
oli leikannut omasta hameestaan. Väliin taas hän teki tutkimuksiaan
toisella tavalla. Vasta saamaa nukkeansa leikkasi hän käsivarsiin ja
jalkoihin ja taittoi toiselta pään. Kun Leenamuori sitten haki tytön
tuhotöitä, kulki tämä sanaa puhumatta hänen vieressään ja pysähtyi
hyvin totisena kuuntelemaan, kun Leena torui. Väliin kun ei hoitaja
heti löytänyt pahantekijän jälkiä, tuskastui tämä ja viittasi äänetönnä
sormellaan, mihin suuntaan olisi mentävä. Kun Charlotta ja Fredrika
eräältä perheen ystävältä olivat saaneet lahjaksi kauniin poslinikalun
kumpikin, ja esine sekä aines oli Fredrikasta jotain ihka uutta, heitti
hän omansa muurinpesän alle kiviin ja sisarensa oman särki hän puihin,
jotka oli laskettu uunin eteen. Toiste kun hän oli rikkonut karafinin
ja kolme juomalasia, juoksi hän katuvaisena äitinsä luokse ja tarjosi
kolme killinkiä, ainoat säästörahansa, korvaukseksi.
Mutta kun ei tälläkään tavalla onnistunut oikein asiain perille päästä,
käytti tyttö uusia keinoja. Kuin tuuliaispää lensi hän toisesta
toiseen, kysyen ja tiedustaen kaikesta ja ihmettelijä harmistui,
kun hänelle ei annettu tyydyttäviä vastauksia. Leenamuorikin, joka
kuitenkin oli hänen paras tietolähteensä, väsyi häneen ja käski
nirppanenän olla vaiti. Väliin Fredrika oli hyvin arka ja itki
katkerasti, kun sai nuhteita, — ja niitä hän saikin alinomaa — toiste
taas ei häneen näkynyt ollenkaan koskevan. Årstassa, jossa saatiin
kulkea vähän ulkona, pudotti hän usein nenäliinat, sukkanauhat ja
kadotti hansikkaansa. Vähä väliä repi hän vaatteensa ja myöhästyi
päivällisistä, joten vanhempain tyytymättömyys häneen yhä kasvoi. Itse
hän usein suri käytöstään ja onnistumatonta olentoansa ja koetti kyllä
kaikin voiminsa parantaa itseänsä ja olla isälle ja äidille mieliksi,
mutta kun hän huomasi, kuinka mahdoton hän oli ja kuinka vanhempien
suosio yhä enemmän kääntyi hänestä, kävi hänen mielensä vähitellen
synkäksi. Kaunista ja hienotapaista äitiänsä hän ihaili ja rakasti
palavasti, ja äitinsä vastarakkaus oli onni, jonka saavuttamiseksi
Fredrika koki panna kaiken taitonsa. Väliin kun hän sai äidiltänsä
jonkun hyväksyvän sanan, luuli hän jo onnistuneensa, mutta pian hän
taas huomasi, ettei äiti häntä suosinut. Ulkomuodoltaan lienee Fredrika
ollut vähemmän sievä kuin sisarensa; tämä häntä myös hyvin suretti,
koska hän arveli senkin kautta vieroittavansa vanhempansa luotaan.
Isoa nenäänsä, joka hänen mielestään oli anastanut itselleen liian
etevän sijan hänen kasvoissaan, koetti hän painaltaa pienemmäksi,
mutta siitä rupesi se yhä paisumaan ja pian punottamaankin. Kun äidin
mielestä hänellä oli liian matala otsa, leikkasi hän tukun hiuksia
pois otsanlaesta ja riemastui sitten sanomattomasti, kun äiti, joka ei
mitään tiennyt tästä, eräänä päivänä sanoi: "Kah, eihän otsasi sentään
olekkaan niin matala." Pian rupesivat kuitenkin hiukset kasvamaan
uudestaan, seisoen kuin harjakset pystyssä, silloin Fredrika pienillä
pihdillä nykäisi ne juurineen ylös.
Myöhemmin keksi hänen myllertämisen halunsa uusia esineitä. Fredrikan
nuorempaa veljeä varten oli talossa kotiopettaja, suopealuontoinen
ja lapsirakas mies, joka hiljaisuudessa viritti Fredrikan intoa.
Kun molemmat kotiopettajat illoin istuivat pitkät ajat kiistämässä
päättyneen shakkipelinsä jälkeen, käytti Fredrika tilaisuutta hyväkseen.
Kerta kun nuoriherra seisoi opettajattaren edessä kiivaasti selittäen
jotakin, hiipi Fredrika hänen selkänsä taakse ja pudotti painavan
santapussin, jonka hän oli siepannut äitinsä ompelupöydältä, maisterin
takataskuun, niin että takki venähtyi väärään. Mutta kun opettaja
ei liikahtanutkaan, arveli Fredrika, ettei hän ollutkaan huomannut
mitään. Ja siinä luulossaan hän yhä enemmän vahvistui, kun ei maisteri
seuraavana aamunakaan mitään virkkanut. Vaan samassa hän pelästyi, kun
näki takin jälleen suorana, ja ajatteli että nyt on äidin tarpeellinen
ompelukalu vissiin pudonnut ja joutunut hukkaan. Ei auttanut muu
kuin kysyä sitä maisterilta, ja kun tämä vaan tietämätönnä vastasi:
"Santapussiko? Mikä santapussi?" täytyi tunnustaa kaikki tyyni. Vielä
kauan jälkeenpäin se Fredrikaa kummastutti, ettei opettaja ollut
tuntenut pussin painavan taskussa, ja luuli yhä, että oli mahtanut olla
reikä takissa, josta pussi putosi. Toisella kerralla taas kun istuttiin
päättyneen shakkipelin jälkijutuissa, veti Fredrika pitkän langan
päähän solmun ja pisti sen neulalla kiinni maisterin takinhelmaan.
Oikeen rupesikin langan toisessa päässä oleva kerä pyörimään, kun
maisteri nousi liikkeelle, mutta Fredrika ei käsittänyt, mitä varten
tämä kävi piirissä Fredrikan ympäri, ennenkuin lanka oli kietoutunut
hänen jalkoihinsa ja hän huomasi olevansa petetty tepposessaan. Näitä
ja samallaisia seikkoja omasta lapsuudestaan käyttää kirjailija
sittemmin aineksina kuvatessaan Petreaa "Hemmet" nimisessä romanissaan.
Kaikellaisia kysymyksiä elämän moninaisuudesta heräsi nyt heräämistään
Fredrikan sielussa. Itse ei hän osannut niihin vastata, toiset taas
kyllästyivät häneen ja tuomitsivat hänen kysymyksensä turhiksi ja
joutaviksi tuumiksi, joka häntä syvästi loukkasi. Lapsen omituinen
ja poikkeava luonto tuotti hänelle monta surun syytä, hän itki usein
katkeria kyyneleitä yksinäisyydessä.
Pienimmissäkin virheissä ja erehdyksissä aavistettiin huonoja
taipumuksia, ja parhaimmatkin tarkoituksensa käsitettiin väärin. Isä
oli vanhempana raskasmielinen ja luulevainen ja vaati perheeltään
patriarkallista kuuliaisuutta, jonka alle Fredrikan vapaa, itsenäinen
luonto ei tahtonut taipua. Isä oli tyytymätön, rettelöitä rupesi
tulemaan heidän välillään, ja tuo kasvoi vähitellen häiritseväksi
epäsovuksi. Näiden aikain muistot sitten myöhemminkin vaikuttivat
kirjailijan käsitystapaan ja tulevat näkyviin hänen kirjoituksissaan.
"Lapsuutta ylistetään niin onnelliseksi ja autuaaksi", kirjoittaa
hän, "mutta kuinka paljon vuodatetaankaan lapsuudessa kyyneleitä?
Samat tunteet ja intohimot kuin täysikasvaneessakin ne ovat, jotka
puristavat itkun lapsenkin silmästä: kaipaus, maltittomuus, viha,
häpy, kateus, epätoivo! Väärin tekevät usein aika-ihmiset, kun
lasten suruja ja vastoinkäymisiä katsovat mitättömiksi ja halpana
pitävät." Ja kertomuksessaan "Grannarne" antaa hän Fransiska-rouvan
sanoa: "Lapsuutemme on meille täysikasvaneena kuin maisema, jonka
kaukaisuudessa näemme; se on niin kaunis vaan sentähden että se on
meistä niin etäällä."
Vanhemmat kannattivat sitä periaatetta, että tyttäret perheessä
ovat kasvatettavat siten, etteivät mitään saa tietää pahasta ja
moitittavasta tässä maailmassa, sillä sitä tietä, arvelivat vanhemmat,
säilyvät he viattomina ja tulevat onnellisiksi. Tämä katsantotapa
ei ollut herra ja rouva Bremerille omituinen, vaan yleinen koko
aikakaudelle, eikä ole harvinainen meidän päivinämmekään. Kun
nyt tahtoivat tämän periaatteensa panna käytäntöön, huomasivat
he siihen olevan tarpeellista salata lapsiltaan todellinen elämä
kokonaisuudessaan, semmoisena kuin se maailmassa oli. Niinpä
tahtoivatkin tehdä, ja senvuoksi ensinnäkin piti kieltää tyttöjä
olemasta salissa, kun siellä oli vieraita, ja toiseksi liikkumasta
kotirajain ulkopuolella, olletikkin kaupungissa; niinpä myös oli
heille sanottu etteivät saa palkollisten kanssa mitään puhua,
ainoastaan Leenamuorin kanssa oli se luvallista, mutta hän taas oli
ankarasti kielletty mitään heille kertomasta. Täten kasvoivat tyttäret
jonkimmoisessa erikoismaailmassa, josta luonnollinen tosielämä
koetettiin karkottaa. Kun nyt sen ajan kaunokirjallisuuskin, jota
tytöt lukivat, yleensä piti todellisen, olevan elämän salattuna,
väärentäen sitä mielin määrin, on helppo arvata kuinka väärät ja
erehdyttävät ne mielen kuvaukset elämästä olivat, jotka siten nuoreen
tyttöön kasvoivat; ja mikä kova ja kipeä murtotila häntä uhkasi,
kun sitten tosielämä vuorineen laaksoineen alkoi näyttäytymään
hänelle. Mielikuvastimensa oli päässyt hänessä rakentamaan maailman,
joka todellisen elämän tulvan tullessa oli hajoova ja murentuva
pirstaleiksi. Ja haavat, jotka siinä saadaan, eivät pian kiinni kasva.
Kertomuksessaan "Den ensamma" on Fredrika Bremer varmaan lausunut
oman kokemuksensa päähenkilönsä sanoissa: "Jos olisin kasvattaja niin
minä puolestani koettaisin varjella kasvattini kaikesta semmoisesta,
mikä kiihoittaa ja tulistaa heidän mielikuvitustaan. Tahtoisin, estää
heitä mielikuvituksellaan koristamasta tulevaisuuttaan sellaisilla
kukkasilla, joita todellinen elämä kuitenkaan ei kasva; silloin he
osaisivat noukkia siitä ne harvat, joita se todella antaa."
Tämä on realismia, joka silloin kun se kirjoitettiin, päälle
viisikymmentä vuotta sitten, pelotti monta; eikä nykyisestä
sukupolvestakaan taitaisi kaikki sen alle puumerkkiänsä panna.
Kotiopettaja, joka rupesi huomaamaan kuinka Fredrika ja Charlotta
tämmöisessä supistuneessa elämässä kaipasivat suunnallista työntekoa,
joka olisi vienyt johonkin määrättyyn tarkoitukseen, ja kuinka he
yhä enemmän oloonsa ikävystyivät, opetti heitä valmistamaan pieniä
sieviä pahviesineitä: koria, neulakoteloita, rasioita y.m. Nämä
sitten myytiin, ja ostettiin rahoilla liinakangasta, josta Fredrika
sisarensa kanssa neuloi vaatteita joululahjoiksi köyhille lapsille.
Tämä oli Fredrikasta hauskaa ja hankki jonkimmoista tyydytystä hänen
auttavaiselle sydämelleen. Sitä vaan tytöt ihmettelivät, että heidän
vähäpätöisillä pahvikaluillaan oli niin hyvä menekki; sittemmin saivat
tietää, että se olikin heidän äitinsä ja opettajatar, jotka olivat ne
ostaneet.
Sekin oli taas vaihtelua yksitoikkoisuudessa, kun kolmena talvena
saivat käydä tanssikoulua, kotona tietysti. Fredrika tosin oli siihen
aikaan niin heikko, että oli monta kertaa kaatua, kun määrätyt
tanssikeikat oli tehtävät, mutta asia huvitti häntä. Kahdesti viikossa
tuli vielä teatterista naistanssija opettamaan heille jotain hienompaa
lajia ja toi muassaan vanhan viulunsoittajan tahdin ylläpitämiseksi.
Ukko soitti voimainsa takaa, mutta ei tahtonut tanssijattarien jalat
joutua oikeaan aikaan; väliin heidän kömpelyytensä ukkoa suututti ja
hän mutisi itsekseen: hiisi vieköön. Jopa tuo oli heistä kovin raakaa
ja loukkaavaa, mutta varovaisinta kuitenkin oli heidän mielestään olla
tästä asiasta isälle ja äidille mitään puhumatta. Tanssikoulun jälkeen
oli heidän elämänsä taas vailla kaikellaista liikuntoa. Yhtä vaikeaa
kuin tämä, oli se että raitista ilmaa ani harvoin saivat hengittää.
Joskus Bremer vei heidät parihevosillaan ulos ajelemaan, mutta siitä
eivät tytöt paljoakaan välittäneet, kun piti istua katetussa reessä
suorana kuin nukke eikä saanut tuulenpuuskaakaan kasvoilleen.
Årstassa, jossa saatiin olla vähän vapaampina, viihtyivät lapset
paremmin, vaikkei sielläkään minkäänlaista vaihtelua ollut saatavissa.
Kaikellainen vieraankäynti täällä maalla vaivasi Bremeriä;
pitäjän kirkkoherra ja kappalainen kutsuttiin pari kertaa kesässä
päivällisille, siinä kaikki. Mitä laatua muu vaihtelu siellä saattoi
olla, kuvaa paraiten seuraava tapaus: Bremer, joka nuoruudessaan oli
tottunut liikkuvaiseen elämään, halusi siis kuitenkin jonkinmoista
vaihtelua ja lähti silloin kaupunkiin muutamiksi päiviksi, joilta
matkoiltaan hän kuitenkin usein palasi missään käymättä ja kenenkään
kanssa seurustelematta. Tultuansa kotiin kyseli hän aina, mitä, uutta
oli tapahtunut, mutta koska ei Årstassa milloinkaan mitään tapahtunut,
niin ei ollut kellään mitään kerrottavaa. Kerran kuitenkin oli todella
jotain tapahtunut Bremerin kaupungissa ollessa. Joukko härkiä, jotka
oli laskettu irti juomaan eräästä lammikosta, juoksivat sieltä takaisin
tullessaan pienen puistokentän läpi ja syttyivät toinen toisensa
perästä semmoiseen kiihkoon, että rupesivat kaikki kiivaasti hyppäämään
ja sätkyttelivät takajaloillaan kuin olisivat olleet suunniltaan. Tämä
oli Årstassa merkillinen tapaus ja herätti lasten huomion. Kun isä
kotiin tultuaan ehtoolla ensimäiseltä, jonka hän tapasi, kysyi niinkuin
ennenkin, kertoi tämä päivän ihmeellisen tapauksen. Senjälkeen tuli
toinen ja kolmas lapsista kertoen samaa asiaa ja viimeksi Fredrika,
joka alkoi niinikään: "Tiedättekö, isä... härät..." Nyt Bremer suuttui
koko asiaan, eikä sinä iltana puhuttu enään mitään mistään.
Fredrikan vanhempi sisar oli kerta nimipäiväkseen saanut pienen
maanpalstan puiston syrjässä, isä oli siihen teettänyt pienen sohvan,
ja paikka vihittiin juhlallisesti virvoituksia tarjoomalla ja puheella,
jossa isä sanoi antaneensa tämän paikan tyttärellensä kokonaan omaksi.
Sitten arveltiin sisarusten kesken, että kai Fredrikakin saapi
samallaisen seuraavana kesänä, kun hän täyttää 10 vuotta. Hän saikin
pienen lohkon mäkirinteessä, mutta ei saanut sohvaa eikä puhetta eikä
vihkiäisjuhlaa, — josta Fredrika silloin päätti, ettei hän mahtanutkaan
olla isällensä niin rakas. Mutta tuohon pieneen maapalukkaansa istutti
hän sitten kolme pientä tammentaimea ja hoiti niitä huolellisesti. Kun
pari vuotta sitten kävin Årstassa, Fredrika Bremerin nuoruuden kodissa,
seisoivat tammet siellä nyt korkeina tuuheina puina ihanimmassa
kesäpuvussaan, vakavina todistajina istuttajansa onnistuneesta työstä.
Kesällä 1813 sattui Årstassa poikkeus, joka etenkin virkeämpää elämää
kaipaavalle Fredrikalle tuotti suurta hauskuutta. Erään sotarykmentin,
joka oli määrätty Saksaan lähetettäväksi, piti astua laivoihin
Dalarö'ssä likellä Årstaa, ja nyt tultiin pyytämään päällikkyydelle
asuntoa Årstassa, johon Bremer myöntyi. Samassa olikin siellä koko
päällikköjoukko sekä rykmentin soittokunta, ja 1000 miestä majoitettiin
likisiin torppiin ja kyliin. Nyt sai Fredrika nähdä ja kuulla paljon
erinomaista. Kahdesti viikossa tuli nyt postikin Årstaan, ja Fredrika
kuunteli suurimmalla ihmetyksellä, kun isä ehtoollisen jälkeen luki
uutiset sotatantereelta. Napoleon oli paraikaa paluumatkalla Venäjältä,
jossa hänen oli niin huonosti käynyt, ja Euroopan vallat laittoivat
sotajoukkonsa häntä vastaan. Osa Ruotsin armeijaa oli perintöprinssin,
Karl Johan'in johdolla mennyt Saksaan. Fredrikassa syntyi nyt
vastustamaton halu mennä taistelemaan Napoleonia vastaan. Itse onneton
ja katkerassa vastarinnassa kaikkea sortavaa ylivaltaa vastaan tunsi
hän sorrettuja ja onnettomia kohtaan syvää sääliä ja olisi tahtonut
heitä auttaa. Kaksi kertaa lähti hän kotoa siinä vahvassa aikomuksessa,
ettei enää palata, vaan jonkun matkustajan hevosella päästä Tukholmaan
ja sieltä perintöprinssin riveihin sotimaan. Mutta kummallakin kerralla
kävi huonosti: ei näkynyt ketään tiellä ottamassa häntä hevoseensa ja
hänen täytyi surumielin palata takaisin kotiin. Nämä sotaiset tuumat
haihtuivat sitten jonkun ajan perästä itsestään.
Fredrikan vilkasta ja tulista luontoa kuvaa sattuvasti pieni seikka,
jonka kirjailija on solminnut Fransiska-rouvan kertomukseen "Grannarne"
nimisessä, romanissaan ja joka perustuu tosi-tapaukseen Fredrikan
nuoruudessa. Sankari siinä on Fredrika itse.
"Seuraa minua voimisteluun sankariseikkailuksiini", puhuu Fredrika,
"seuraappa minua siihen aikaan, jolloin vielä olin vallan nuori,
jolloin ei vielä veri näin hiljalleen vierinyt, aikaan, jolloin olin
niin perin kyllästynyt näkemään aina samaa aurinkoa ja yksiä kasvoja,
jolloin mieleni paloi seikkailuksiin vaikka millä kaupalla, jolloin
tulipalo taikka joku muu melske minulle oli terve virkistys ja 'Pragin
tappelu' ja 'Fleuryn tappelu' olivat mieluisempia soittokappaleitani,
jolloin itkin, kun en ollut mies ja päässyt sotaan, jolloin niin
halusin hullutuksia, että join viisi kuppia hupeloista teetä kamreri
Arbell'issä jossa rouva oli joutunut semmoiseen tarjoomisen kiihkoon,
että tahtoi pakottaa minua vielä kuudettakin kuppia juomaan. Olin
silloin kuudentoista vanha, ja avuksi levottomalle mielelleni
rupesi toinen hartioistani kasvamaan väärään. Voimistelu oli siihen
aikaan muodissa, sillä haettiin apua kaikennäköisiin vikavuuksiin,
ja vanhempani päättivät panna minutkin voimistelemaan. Puettuna
leveihin housuihin ja viheriäverkaiseen nuttuun, päässä harsomyssy
ruusunkarvaisilla nauhoilla, astuin eräänä päivänä toisten tyttöjen
joukkoon, jotka melkein samallaisessa pukemisessa kuin minäkin jo
hyppelivät köysien, tikapuitten ja salkojen välitse suuressa salissa.
Tuo näytti kummalliselta ja vähän kamalalta. Ensi päivänä pysyin
hiljaisena ja sain opettajattarelta selkätaivutusta ja käden ja jalan
ojennuksia. Toisena päivänä jo sinuttelin muutamia tyttöjä, kolmantena
kilpailin heidän kanssaan köysi- ja tikapuuharjotuksessa, ja ennen
toisen viikon loppua johdatin kolmatta linjaa ja aloin sitä halustuttaa
kaikellaisiin temppuihin.
"Siihen aikaan luin Kreikan historiaa, ja sen sankarit ja urhotyöt
rupesivat voimistelussa näyttäytymään mielikuvituksessani. Ehdottelin
joukkiolleni, että ottaisimme muinaisaikuisia mies-nimiä emmekä
voimistelussa milloinkaan nimittäisi toisiamme muilla kuin semmoisilla,
niinkuin esim. Agamemnon, Epaminondas, Pelopidas. Itselleni otin nimen
Oreste ja parasta ystävääni kutsuin Pyladeeksi. Eräs pitkä laiha
tyttö, joka murti suomeksi ja joka minua ei ollenkaan miellyttänyt,
syystä että hän harmittavalla huolimattomuudella kohteli minua sekä
uusia aatteitani, otti pilkkaa tehdäkseen meidän nimimuutoksistamme
ja puhutteli naureskellen minua sekä ystävääni — pienet kuin olimme —
nimellä Orre [Teeri] ja Pylle. Tämä pisti minua vihaksi, etenkin kun
huomasin kuinka sen kautta joukostani hävisi se kreikkalainen henki,
jota siihen tahdoin juurruttaa.
"Pitkä vihamieheni ei sanonut tahtovansa koskaan muusta nimestä tietää
kuin Brita Kaisasta, minä kuitenkaan en herjennyt nimittämästä häntä
Darius'eksi. Toisia eripuraisuuden aiheita tuli lisäksi. Vaikka olin
päätäni myöten mieltynyt Kreikan historiaan, suosittelin Ruotsin
historiaa puolueellisesti. Kaarle XII oli epäjumalani, usein huvitin
ystäviäni osastossamme juttelemalla hänen urotöitään, ja jouduin
silloin itse palavimpaan sankari-intoon. Eräänä päivänä astui Darius
eteeni, väittäen että tsari Pietari I oli suurempi mies kuin Kaarle
XII, aate joka tuntui kuin olisi saavillinen vettä kaadettu päähäni.
Minä tartuin kiivaasti ja sisällisessä vimmastuksessa asiaan kiinni.
Vastustajani toi kylmästi ja varmasti esiin moniaita tositapauksia
väitteensä perustukseksi, ja kun minä välittämättäni niistä tahdoin
ylentää oman sankarini pilviin, heitettiin minulle aina Pultava ja
Bender eteen. Pultava, Pultava, onpa monta kyynelkarpaloa vierinyt
veriselle tappotantereellesi, mutta ei ainoatakaan niin katkeraa
kuin ne, jotka minä vuodatin kun — niinkuin ennen Kaarle XII —
jouduin siellä tappiolle. Siinä oli kipu, jota en nyt enään käsitä.
Vastustajaani rupesin vihaamaan yhtä paljon kuin itse Pietari tsaria ja
sitä kansaa, jonka herra hän oli.
"Kolmas kipinä vielä tarvittiin, niin tuli leimahti. Pieni suloinen
ontuva tyttö, jonka naisellista ja kainoa olentoa miespuku ei voinut
vähentää, voitti kokonaan suosioni, ja minä ilmoitin itseni hänen —
ritarikseen. Eräänä päivänä kun hänelle deklamoitsin runoja Racine'lta,
seisahtui tuo pahanilkinen Darius odottamatta viereeni ja sanoi
korskeasti: 'Tässä näet kilpailijasi." Minä painoin kilpailijaani
masentavan katseen ja sanoin ylenkatseellisesti: "Brita Kaisa, pysy
sinä neulassasi vaan.' Tuo pisti Brita Kaisaa, hän punastui samassa
kuin minun puolueeni puhkesi kaikuvaan nauruun.
"Vähän aikaa sen jälkeen, kun istuin köysitikapuilla katsellen liehuvaa
seuraa allani, tunsin yht'äkkiä väkevän käden käyvän kiinni jalkaani,
ja näin pitkän vihamieheni seisovan käsi ojennettuna ja pitäen minua
kiinni, sanoen ivallisesti: 'Hoi sinua siellä yläällä! Auta nyt
itseäsi, jos Oreste olet, taikka istu puolapuullasi teerenä ja kujerra
meille!' Mitä Oreste olisi tehnyt minun tilassani, en tiedä, mutta
varmaan vihani, huutoni ja liikenteeni paremmin muistuttivat ansaan
tarttunutta lintua kuin vangittua sotasankaria, sillä suunnattoman
suuri nauru nousi yltympärilläni ja se minut vasta pani täyteen
vimmaan. Kovalla äänellä huusin Pyladesta avukseni. Pylades näytti
pelkurilta, koetti puhutella vihamiestäni, mutta ilman pontta
sanoissaan.
"Minä vaadin sinua miekkailuun, minä tahdon hyvitystä!" huusin
Darius'elle, joka vaan naureskeli ja sanoi: "Hei, Teeri, hei! katsohan,
juuri näin tsari Pietari piteli Kaarle XII:sta Bender'issä."
"Olin juuri tekemälläni hurjan työn, kun yksi opettajattarista tuli,
lopetti metelin ja vapautti minut. Mutta sydämessäni kiehui harmi,
menin Pyladeen luo ja sanoin: 'Olet käyttäytynyt kuin raukka, Pylades!
Tule paikalla kanssani, minä vaadin kaksintaisteluun tuon suurisuisen
ylpeilijän, sinun pitää olla todistajani.' Pylades pelkäsi kuin jänes,
mutta ei uskaltanut kieltää.
"Menin nyt hakemaan Darius'ta; harmittavan tyyneenä seisoi hän selkä
nojassa seinää vasten ja hyräili. Silmäkulmat rypyssä astuin hänen
eteensä ja sanoin: "Mitä tarkoitit äsken?" Brita Kaisa heitti minuun
ylpeän silmäyksen ja vastasi huolettomasti: "Mitäkö tarkoitin? sitä
juuri, mitä sanoinkin." "Sitten mulla on sinulle sana sanottava",
huusin vimmastuneena. "Olet sopimattomalla tavalla loukannut minua
ja minä vaadin, että julkisesti koko osastomme edessä pyydät minulta
anteeksi ja myönnät että Kaarle XII oli suurempi kuin tsari Pietari;
taikka sinun täytyy tapella kanssani, jos sinussa kunnian tuntoa on
ja jollet ole pelkuri." Brita Kaisa punastui, mutta sanoi suututtavan
kylmästi: "Vai anteeksi? Ei, sitä en huoli tehdä. Tapellakko? No,
kyllä! mutta missä ja millä, nuppineuloillako vai?..."
"Miekalla, jollet pelkää, ja täällä. Voimme tulla tänne puolta tuntia
ennen toisia. Aseet minä tuon mukaani. Pylades on minun todistajani,
valitse sinä itsellesi toinen." Tämän sanoin mainion ylpeästi.
"En minä todistajasta välitä", sanoi taas Brita Kaisa ilkeässä
ylimielisyydessä, "minussa on kylläksi teitä molempia vastaan". —
"Mutta sulla täytyy olla todistaja", huusin minä ja löin jalkaani
permantoon. "Se kuuluu sääntöihin." — "No, olkoon menneeksi! —
Grönvall, tules tänne vähän."
Grönvall, jota kutsuttiin Nestoriksi, tuli ja kun hänelle oli asia
selitetty, suostui hän olemaan vastustajani todistaja.
"Huomenna kl. 9", sanoin ja erosin heistä.
"Kl. 9", toisti Brita Kaisa ivallisesti naurahtaen.
Kotimatkalla sain vihdoin viimein Pyladeen suostumaan; turhaan
koetettuaan minua saattaa järkeeni, lupasi hän, kyyneleet silmissä,
olla vaiti ja pysyä minulle uskollisena kuolemaan asti.
Veri kuohui minussa, mutta illalla kun makasin vuoteellani ja kaikki
oli hiljaa huoneessa, rupesi minua kammoittamaan teko, johon olin
päättänyt käydä.
Mutta peräytyä ja siten pistää Kaarle XII pulaan, jättää häväistykseni
kostamatta ja antaa pilkkaamisen syytä viholliselleni, ei, sitä en
saattanut! Ennemmin sitten kuolema. Nyt johtui mieleeni Jumalan
kymmenet käskyt ja vanhempani, joille kuolemallani saattaisin syvän
surun.
Vastustajani kuvastui eteeni vahvana ja väkevänä kuin tsari Pietari,
ja minä taas — sen hyvin tunsin — en ollut mikään Kaarle XII.
Ajatellessani, kuinka vanhempani itkisivät, rupesin minäkin itkemään ja
nukuin, ja kun heräsin oli kl. 1/2 9.
Jopa oli koko kaksintaistelu melkein murennut mereen, mutta silmiäni
hieroessani oli kuin pasuunalla olisi soitettu korviini: kl. 9!
Hyppäsin ylös ja yhtäkkiä selveni asia mielessäni. Viidessä minuutissa
olin valmiina ja tempasin käteeni kaksi pientä miekkaa, jotka iltaa
ennen olin ottanut veljeni huoneesta. Olin juuri menossa, mutta samassa
tuli taas vanhempani mieleeni ja että minun toki pitäisi heille
kirjoittaa, jos kuolisin tappelussa. Pienelle paperikaistaleelle
kirjoitin lyijykynällä: "Rakkaat vanhempani, kun nämä rivit tulevat
silmiinne!" — — — kuulkaa! kello lyö neljännestä vaille 9! nyt
myöhästyisin, jos en kohta menisi. Heitin alkamani kirjelipun
laatikkoon, heittäysin Cesar'in tavoin onneni helmoihin ja kiiruhdin,
miekat päällysnuttuni alla, voimisteluun.
Ett'ei minulla ollut rahtuakaan aavistusta miekan käyttämisestä,
on tiettyä, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut. Tullessani
paikalle oli vastustajani jo siellä todistajansa kanssa. Pyladesta
ei näkynyt. Darius ja minä tervehdimme toisiamme kopeasti. Annoin
hänen valita miekoista toisen. Hän piteli sitä kädessään niin
harjaantuneesti ja sujuvasti, kuin olisi ollut siihen vallan tottunut.
Mielikuvituksessani näin jo itseni lävistetyksi. Nyt tuli Pylades,
vaaleana, kauhistuneena. Minä iskin häneen vihastuneen katseen ja
väänsin oven lukkoon.
"Herran tähden, älkää murhatko toisianne", huusi nyt Pylades. "Se on
hulluutta."
"Vaiti", huusin vihastuneena, ja kääntyen päin Darius'ta: "Sinä siis
vieläkään et tunnusta vääryyttäsi etkä pyydä minulta anteeksi?"
"En", sanoi Darius, verrattoman tyyneesti taivutellen miekkaansa
laattiaan. — "Tsari Pietari oli suuri mies."
"Kuolema hänelle! Eläköön Kaarle XII!" lausuin tulisesti ja tein
asentoa. Darius teki samoin.
"Vartokaa, vartokaa!" huusi Pylades. "Vartokaa!"
"Minä en varro!" huusin minä, "kuole, ryssänystävä, minä luen kolmeen,
ja me tapellaan! Yks, kaks, kolme!" — Miekkamme kalskahtivat toisiinsa,
— ja samassa makasin aseetonna maassa. Darius seisoi minun ylitseni, ja
luulin nyt viimeisen hetkeni tulleeksi. Mutta kuinka hämmästyinkään,
kun hän heittää miekkansa maahan, tarttuu minua käteen ja nostaa minut
ylös iloisesti virkkaen: "Noh, tuossa oli sulle hyvitystä! Ruvetaanpa
nyt ystäviksi. Olethan sinä urhoollinen ihminen."
Pylades makasi polvillaan tainnoksiin menossa. Nestor istui tikapuilla
hillittömässä itkussa. Minä olin suunniltani ja tuijotin entiseen
viholliseen!, jonka kaulasta vuoti verta. "Sinä olet haavoitettu",
huudahdin sitten, "minä olen sinut murhannut". — "Vielä vaan! Pieni
naarmahan tuo vaan on. Muuten tahdon sanoa sinulle, että en minä pidä
venäläisistä enemmän kuin sinäkään, olin vaan pitävinäni, saadakseni" —
— — Hän vaaleni ja täytyi istua.
"Mitä minä onneton olenkaan tehnyt", valitin tuskissani, kiertelin
laattialla ja voivotin: "anna, anna toki anteeksi!" Samassa kuului
jyskettä ovella, Pylades juoksi avaamaanpa sisään syöksi miekkailuksen
opettaja ja kolme opettajatarta. Minä menin tainnoksiin.
Vasta viikkoja jälkeenpäin sain tietää, että Pylades oli pettänyt
minun ja kirjoittanut yhdelle opettajattarista, pyytäen häntä estämään
onnettomuutta. Piletti myöhästyi, ja opettajatar tuli saapuville kun
asia jo oli saatettu loppuun.
Brita Kaisa parani pian, mutta minä jouduin vuoteen omaksi isoksi
aikaa. Tämä tauti teki minulle hyvää ja jäähdytti tulista luontoani.
Kun paranin, sain kuulla Brita Kaisan menneen vanhempainsa keralla
Suomeen ja että hän usein oli käynyt minua tervehtimässä sairaana
ollessani, sekä ollut kovin pahoillaan siitä että hän minua oli
kiusotellut ja että hänen täytyi lähteä Ruotsista, ennenkuin tulin
terveeksi ja saimme tehdä täydellisen sovinnon. Samaten olin minäkin
pahoillani, kun en saanut sanoa vastustajalleni ystävällistä
jäähyväissanaa, mutta toinnuttuani taudistani jouduin niin monellaisien
vaikutuksien alaiseksi, että vastamenneet tapaukset haihtuivat
mielestäni."