Kosmografia.
Kaikki ne suuret tapaukset, jotka viidennentoista ja kuudennentoista
vuosisadan vaihteessa asettivat maailman sekä aatteellisen elämän
että käytännöllisen toiminnan uudelle pohjalle, tosin olivat mikä
missäkin määrin toisistaan riippuvaisia ja toisiinsa vaikuttivat,
mutta samalla ne kuitenkin kukin erikseen olivat seuraus ajan
yleisestä elämänkulusta. Amerikan löytö ja maan ympäri purjehtiminen
asettivat uudelle pohjalle opin maapallon muodosta, mutta toiselta
puolen maailmanrakennusoppi oli itsenäisesti tullut tuloksiin,
jotka täydelleen kumosivat Ptolemaioksen maailmanjärjestyksen ja
avasivat tutkimukselle uusia uria. Tähtitiedekin oli ajan yleisen
valistusharrastuksen mukana kulkenut suurin askelin eteenpäin, ja
vihdoin Nicolaus Copernicus kuudennentoista vuosisadan alussa laski
perustuksen nykyiselle maailmanrakennus-järjestelmälle opettamalla,
että aurinko oli kiertolaisjärjestelmämme keskusta ja että planetit
kuineen kiersivät ratoja sen ympäri. Tosin tätä oppia ei yleiseen
hyväksytty alussa, mutta totuuden sana oli kuitenkin sanottu ja se
vähitellen kulki voittoon. Tyko Brahe, aikansa etevin havainnontekijä,
ei voinut Copernicuksen oppia hyväksyä, koska se hänen mielestään
olisi pakottanut otaksumaan kiintotähtien etäisyyden niin suunnattoman
suureksi (niiden asennoissa kun olisi pitänyt huomata mitattavia
muutoksia, jos maa liikkuisi niin laajoja kehiä avaruudessa, kuin
Copcrnicus oli olettanut). Mutta juuri Tyko Brahen havainnoiden
nojalla Kepler seuraavan vuosisadan alussa (v. 1609) saattoi osottaa,
että Copernicus oli oikeassa, ja vielä suuressa määrin kehittää hänen
oppiaan. Copernicus päätti planeettien liikkuvan ympyräratoja auringon
ympäri, mutta Kepler saattoi Tyko Brahen havaintoaineiston avulla
todistaa, etteivät radat olleet ympyröitä, vaan ellipsejä, joiden
toisessa polttopisteessä aurinko on, sekä johtaa aurinkokuntamme
yleiset liikuntalait.
Efemeridit.
Tällä tähtitieteen valtavalla edistyksellä oli erinomaisen suuri
vaikutus maantieteeseen, sillä vasta sen kautta kävi tarkka
tähtitieteellinen paikanmääräys mahdolliseksi. Sitä varten oli tosin
jo kauan laskettu tauluja, n.s. »efemeridejä», mutta luonnollista on,
ettei laskujen kautta ollut mahdollista edeltäkäsin tarkoin määrätä
taivaankappaleitten asennoita määrähetkinä, ellei niiden liikkeistä
oltu selvillä. Regiomontanus, kuulu nürnbergiläinen tähtitieteilijä,
laati moisia tauluja, joita muun muassa Columbus käytti; mutta ne eivät
vielä kelvanneet tarkkoihin paikanrnääräyksiin. Copernicuksen ja Tyko
Brahen työn kautta tähtitieteelliset ajanmääräykset paljon terottuivat,
mutta vasta kun Kepler oli osottanut planettien radat ellipseiksi,
voitiin ennakolta laskea, mikä oli oleva taivaankappalten asema
määräaikoina ja laatia luotettavat »efemeridit».
Latitudin ja longitudin määrääminen.
Välimerellä ja Europan rannoilla saatettiin purjehtia vanhain
kompassikarttain johdolla, mutta kun oli kuljettava suurien
valtamerien poikki, oltava viikkoja ja kuukausia maata näkemättä,
tuulien kannettavina ja merivirtain ajettavina, niin eivät kompassi
ja logi enää riittäneet. Tähtitieteellinen paikanmääräys kävi
purjehtijoille välttämättömäksi, ja suuria ponnistuksia tehtiin sen
parantamiseksi. Edistys oli verkallinen, ja monta vuosisataa tehtiin
keksinnöltä ja parannuksia, ennenkuin sen tarkkuus oli tyydyttävä.
Englannissa vielä 18:lla ja 19:llä vuosisadalla yllytettiin
keksijöitä suurilla palkinnoilla. Astrolabia (vert. I, s. 298) ja sen
neljäsosaa (kvadranttia) paransi varsinkin Tyko Brahe, suurentaen
sen kokoa, niin että hän saattoi mitata hyvinkin pieniä kulmia.
Hän laati taulun valontaittumisen aiheuttamain mittauserehdysten
korjaamiseksi, vaikka taulu vielä olikin puutteellinen, koska hän
ei otaksunut 45° korkeammalta tulevain säteitten taittuvan. Tyko
Brahe saattoi näillä koneillaan tehdä mittauksia, joiden tarkkuus
oli yhden asteminuutin vaiheilla (1 asteminuutti päiväntasaajaa 1860
metriä). Jos merellä olisi voitu yhtä tarkkaan mitata, niin olisi
maantieteellisen leveyden määrääminen ollut sangen tyydyttävä, mutta
se ei tietysti ollut mahdollista. Purjehtijoilla tosin oli mukanaan
mahtavan suuria kvadrantteja, mutta ne olivat keikkuvassa laivassa
liian epäkäytännöllisiä ja epäluotettavia, ja yleiseen sen vuoksi
käytettiin ristisauvaa (I, s. 299), vaikka sen ilmotukset olivatkin
hyvin epätarkat. Vaikka kiikari näihin aikoihin keksittiin, niin
kului vielä aikoja, ennenkun sitä ruvettiin kulmamittauskoneihin
sovittamaan ja kätevä, tarkka sekstantti kävi mahdolliseksi. Aina
kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheille saakka oli ristisauva
merellä yksinomaan käytännössä napakorkeuden määräämiseen. Mutta kun
ristisauvaa parannettiin siten, että sen päähän kiinnitettiin peili
ja auringon korkeus määrättiin heiastuksen kautta, niin kävi se
melkoista tarkemmaksi entistään ja latitudin määräykset sitä myöten
luotettavammiksi. Espanjalaiset purjehtijat laivalla napakorkeutta
mitatessaan erehtyivät kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla vielä
pari kolme astetta, mutta brittiläiset purjehtijat vuosisadan lopulla
harvoin enää erehtyivät astettakaan. Willem Barentsin erehdykset
eivät juuri olleet 15—20 minuuttia suuremmat, Hudsonin 7—8 minuuttia.
Baffinin 2—3 minuuttia.
Paljon vaikeampi kuin napakorkeuden oli maantieteellisen pituuden,
longitudin määrääminen. Tosin aljettiin logia yleiseen käyttää 16:lla
vuosisadalla, mutta merivirtauksien vuoksi sen ilmotukset pitkillä
matkoilla olivat hyvin epätarkat. Badajozin juntta, jonka v. 1524
piti tarkkaan määrätä paavin jakoviivan asema, oli siihen kykenemätön
kaikkien käytettävinä olevien menetelmien epätarkkuuden vuoksi (vert.
Il, s. 211). Mutta tässäkin vuosisadan kuluessa paljon edistyttiin.
Davis vielä erehtyi Englannin ja Grönlannin itä-länsi-etäisyyden
määrästä 10°. mutta jo Baffin kykeni ilmaisemaan longitudin siksi
tarkkaan, ettei erehdystä ollut kuin 1 tai 2°.
[Kreikkalaiset maantieteilijät alkoivat nimittää itä-länsi-etäisyyttä
»pituudeksi» ja pohjois-etelä-etäisyyttä »leveydeksi» siitä syystä,
että he, maan pallonmuodon älyttyään, alussa luulivat vain napapiirin
ja käännepiirin välistä vyöhykettä asuttavaksi ja »ekumenia» siis
pitemmäksi itä-länsi-suuntaan kuin pohjois-etelä-suuntaan. Homerisen
maailmankatsannon mukaan maailmansaari oli litteä ja ympyrän muotoinen,
maantieteen peruslajain käsitysten mukaan suorakaide tai pallotrapetsi.
Se osa maanpintaa, joka Vanhalla ajalla tunnettiin, todenteolla oli
paljon pitempi lännestä itään kuin pohjoisesta etelään.]
Kahden paikan maantieteellisen pituuden erotus on sama kuin niiden
puolipäiväpiirien aikaerotus, yksi tunti vastaten 15 kaariminuuttia
(24 tuntia = 360°). Jos siis purjehtijalla on kello, joka käy
luotettavasti, niin ei hänen matkalla tarvitse muuta kuin verrata
tähtien kohoamista puolipäiväpiiriin ja kellonsa aikaosotusta
tietääkseen, kuinka monta astetta hän on itään tai Jänteen päin siitä
paikasta, jonka aikaa kello osottaa. Tämä älyttiin jo Vanhalla ajalla,
mutta kun silloin ei ollut mukana kuljetettavia ajanmittaajia, niin
Hipparkhos ehdotti (I, siv. 115). että aikaerotukset ja siis myös
longitudierotukset määrättäisiin taivaalla näkyvien pimennyksien
mukaan, jotka näkyvät samalla hetkellä kaikkialla, minne ne yleensä
näkyvät. Suurien löytöretkien ajalla oli kello jo keksitty, mutta
kuljetettavat kellot eivät vielä olleet likimainkaan niin luotettavia,
että ne olisivat tähän tarkotukseen kelvanneet. Vielä 1650:n vaiheilla
parhaat kellot erehtyivät vuorokaudessa 4 minuuttia. Gemma Frisius
1530 ehdotti, että maantieteellinen pituus määrättäisiin kellon
mukaan, mutta ehdotus oli vielä vuosisatoja mahdoton käytännössä
toteuttaa. Paikallinen aika määrättiin aurinkokellolla ja yöllä tähtien
korkeudesta. Laivoissa oli Keskiajalle saakka tiimalasi ajan mittarina;
taskukello oli, mikäli tiedetään, ensi kerran käytännössä Barentsin
matkalla v. 1596.
Kepler koetti, Vanhalla ajalla tehdyn ehdotuksen toteuttaen, määrätä
kahden paikan pituuseron auringonpimennyksestä, mutta kuun varjon
hitaan liikunnon vuoksi maanpinnalla tulos oli hyvin epätarkka;
laskut sitä paitsi olivat niin monimutkaiset, etteivät tavalliset
maantieteilijät ensinkään kyenneet tätä keinoa käyttämään. Mukavampi
oli kuun pimennyksen käyttäminen, koska se näkyy kaikille katsojille
maanpinnalla samalla haavaa. Mutta kun maan varjon edellä ja jäljessä
kuun pinnalla kulkee ilmakehän vaikuttama puolivarjo, »penumbra»,
niin on hyvin vaikea tarkkaan havaita pimennyksen alkamista ja
päättymistä, ja tämäkin ajanmääräys oli sen vuoksi hyvin horjuva. Kuun
pimennykset kullenkin olivat aina 17:nnen vuosisadan jälkipuoliskolle
saakka paras keino itä-länsi-etäisyyksien selville saamiseksi. Eivät
olleet tähtitieteilijäin taulutkaan tarkkoja, sillä niinkauan kun
taivaankappalten todellisia liikunnoita ei tarkalleen tunnettu, olivat
kaikki ennakkolaskelmat niitten asemista epätarkat. Cohumbuksella
oli. kuten edellä mainittiin, kuulun saksalaisen tähtitieteilijän
Regiomontanuksen »efemeriditaulut» (II. s. 70) ja Amerigo Vespucci
käytti samoja. Columbus. koettaessaan niiden avulla kuunpimennyksistä
määrätä kahden länsi-intialaisen paikan longitudin, toisella
kerralla erehtyi yli 20°. toisella lähes 40°. Kuinka olisikaan
voinut merenkulkijalta vaatia tarkkuutta, kun Regiomontanuksen omat
oppilaatkin pituusmääräyksissään erehtyivät viisin kuusin astein,
vieläpä Europan suurkaupungeissa, missä heillä oli kaikki ajan parhaat
apuneuvot käytettävinään, etenkin tarkemmat paikalliset aikamääräykset.
Espanjasta lähetettiin Mexicoon eteviä tähtitieteilijöitä saamaan vv.
1577 ja 1578 tapahtuvista kuunpimennyksistä tarkempia paikanmääräyksiä,
ja ne onnistuivatkin siksi hyvin, ettei Mexicon ja Espanjan Toledon
väliseen longitudierotukseen enää jäänyt kuin 5° erehdys. Tämä suurempi
tarkkuus oli seurauksena siitä yleisestä tähtitieteen elpymisestä.
jonka Tyko Brahen perustavat työt saivat aikaan. V:sta 1560 ei
Saksassa. Hollannissa, Englannissa, Italiassa eikä vähän myöhemmin
Ranskassakaan jätetty ainoatakaan kuunpimennystä käyttämättä eri
paikkain ajanerotuksen ilmi saamiseksi. Tulokset olivat kuitenkin
niin epätarkat, ettei niillä ollut lyhemmillä matkoilla mitään
merkitystä. Vasta Kepler saattoi vanhempiin havainnoihin tehdä kaikki
ne korjaukset, jotka olivat tarpeen edes johonkin määrään tyydyttävien
tuloksien saamiseksi.
Aljettiin myös jo 16:lla vuosisadalla käyttää kuun kulkua
huomattavampien kiintotähtien poikki, mutta tämä menetelmä vaati vielä
paljon seikkaperäisempiä tähtitauluja ja kehittyi täydellisemmäksi
vasta seuraavalla vuosisadalla. Itse Tyko Brahenkin tauluissa oli niin
suuria virheitä, että ne saattoivat aiheuttaa monen asteen erehdyksiä.
Sitä paitsi tuotti erehdyksiä kuun läheisyys, joka vaikuttaa, etteivät
kiintotähdet eri paikoilta katsoen katoa sen taa aivan samalla
haavaa; sen kautta syntyvää virhettä ei voitu korjata, niinkauan
kun ei kuun etäisyydestä ollut tietoa. Amerigo Vespucci koetti v.
1499 määrätä Venezuelan rannikolla erään paikan pituusasteen kuun
lähietäisyydestä Regiomontanuksen taulujen avulla, mutta kun hän ei
ottanut huomioon asemapaikkansa ja Ulmin pitkän välimatkan vaikuttamaa
näkökulma- (parallaksi-) erotusta, niin tuli määräykseen 16:n asteen
virhe. Magalhãesin retkellä koetti Andres de San Martin, retkikunnan
tähtitieteilijä, määrätä Rio de Janeiro lahden aseman Jupiterin ja
kuun konjunktiosta, mutta konjunktsio tapahtui niin paljon ennen hänen
taulujensa aikaa, että hän sai aikaeroksi 17 tuntia 15 minuuttia
ja siitä paikalla käsitti, että taulut olivat kelvottomat (tämän
määräyksen mukaan Rio de Janeiro olisi ollut Bengalin lahdessa). Vasta
kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla oli keksitty siksi tarkka
kulmamittauskone, kuun etäisyys määrätty ja luotettavat kuutaulut
laskettu, että tätä keinoa käyttäen voitiin saada tarkkoja tuloksia.
Paremmin menestyi määräys kuun kulkemisesta puolipäiväpiirin ohi, jota
varten laadittiin tauluja. Baffin oli ensimäinen purjehtija, joka
käytti tätä keinoa jonkinlaisella menestyksellä, vaikka nämäkin taulut
vielä olivat puutteelliset.
Maailmankartan laajeneminen.
Kartan huomasimme Keskiajan lopulla kehittyneen kahteen suuntaan.
Oppineet maantieteilijät saivat käsiinsä vanhain kreikkalaisten kartat
ja alkoivat Ptolemaioksen johdolla piirtää uusia maailmankarttoja,
jotka eivät olleet suuresti muuta kuin jäljennöksiä; purjehtijat sitä
vastoin alkoivat laatia rannikkokarttoja omien havaintojensa nojalla
käytännöllisen merenkulun tarpeiksi. Ptolemaioksen kartta perustui
tähtitieteelliseen paikanmääräykseen, joka teoretisesti olisikin
ollut oikeampi, jos havaintokeinot olisivat olleet riittävän tarkat;
purjehtijat sitä vastoin perustivat merikorttinsa kompassin osotuksiin
(I, s. 400), ja siten keräsivät sangen arvokkaan aineiston, josta
koottiin maantieteen silloiseen kantaan nähden erinomainen karttakuva
Välimeren maista ja vähemmässä määrin muustakin Europasta.
Se valtava maantuntemuksen laajennus, joka tapahtui suurten
löytöretkien aikakaudella, oli kokonaan purjehtijain ansio ja
heidän keksimäänsä menetelmää käyttäen tapahtui löytöjen kartotus.
Sekä portugalilaiset että espanjalaiset merenkulkijat kokosivat
tarkkoja purjehdusosotuksia ja laativat karttoja retkistään, ja näitä
purjehduskarttoja yhdistämällä saatiin ensimäiset karttakuvat Uuden
maailman ja Etelä-Aasian ja Afrikan rannoista. Oppineet julkaistessaan
yhä uusia ja uusia painoksia Ptolemaioksen maantiedeteoksesta alkoivat
vähitellen ottaa huomioon näitä käytännön miesten havaintoja ja
täydentää sitä. Tämä olikin suoranainen pakko. kun klassillisissa
auktoreissa ei ollut minkäänlaisia tietoja niin lukuisista ja suurista
uusista maista ja meristä. Kuudennentoista vuosisadan jälkipuoliskolla
oppineet vihdoin kokonaan vapautuivat vanhoista kaavoista ja
kartotustiede edistyi jättiläisaskelin Mercatorin ynnä muiden eteväin
tutkijain toimesta. Mutta sitkeästi vanhat käsitykset pitivät puoliaan
ja kappale kappaleelta olivat piintyneet maantieteelliset ennakkoluulot
revittävät. Joku niistä pysyi voimassa vielä seuraaviinkin
vuosisatoihin, kuten esim. usko suuren etelämanteren olemassa oloon.
Sitä ei ole ihmettelemistä. Kuudennentoista vuosisadan tiedoilla ei
vielä voitu kyllin tarkkaan arvostella niiden perusteiden hataruutta,
jotka saivat Ptolemaioksen piirtämään manteren Intian meren
eteläpuolelle, ja hyvin älyten sen verrattoman suuren merkityksen,
joka vanhalla oppimestarilla oli ollut, myöhemmätkin ajat olivat
vastahakoisia ilman varmoja syitä hylkäämään häneltä perittyjä
käsityksiä.
Amerikkain ja Länsi-Intian vanhimman kartan piirsi Juan de la Cosa.
jonka olemme jo usein maininneet. Hän oli kansallisuudeltaan baski
ja omisti »Santa Marian», jolla Columbus itse purjehti ensimäisellä
retkellään. Juan de la Cosa oli itse mukana kartottajana sekä sillä
että toisella ja kolmannella retkellä. V. 1499 hän purjehti Ojedan
keralla Venezuelan rannikolle, seuraavana vuonna Bastidaan keralla
samoille seuduin, ja v. 1510 hän Ojedan keralla uudelleen lähdettyään
sai siellä surmansa (vert. II, s. 221). Hän oli siis oman havaintonsa
kautta hankkinut Länsi-Intiasta paremmat tiedot kuin kukaan ennen
häntä. Niiden täydennykseksi hän käytti muidenkin purjehtijain
laatimia rantakarttoja. Tärkein näistä oli John Cabotin kartta, jonka
hän lienee saanut Lontoosta Espanjan lähettilään kautta; Juan de la
Cosalla oli epäilemättä tieto Cabotin löydöistä, koska hän karttaansa
kirjotti niiniäkin, jotka Cabot nähtävästi oli antanut. Juan de la
Cosa yhdistämällä kaikki saamansa tiedot sai kartan, joka ulottui
Brasilian länsikulmasta aina Newfoundlandiin saakka pohjoisessa. Se
on lehmänvuodalle piirretty, paria metriä pitkä ja toista leveä,
se löydettiin viime vuosisadan alkupuoliskolla Parisissa ja sitä
säilytetään nykyään Madridissa. Kartan reunaan on kuvattu Columbus
kantaen Jeesus lasia veden poikki merkiksi siitä, että hän oli vienyt
kristinuskon valtameren poikki. Lipuilla on merkitty maan valtaukset.
Kartan sekä yleisissä piirteissä että yksityiskohdissa tietysti on
paljon erehdyksiä ja puutteita, mutta siitä on sanottava, ettei se
yleensä pyri muuta ilmaisemaan, kuin mistä oli retkien kautta saatu
tosioloihin perustuvia tietoja. Se on käytännön miehen, eikä teoretikon
tekemä. Suurimmista erehdyksistä mainittakoon, että Pohjois-Amerikan
ranta osaksi kulkee suoraan lännestä itään; tämä luultavasti johtui
siitä, ettei kompassin poikkeumaa oikeasta pohjoissuunnasta otettu
huomioon. Tämän kartan avulla on voitu määrätä, mikä Bahamasaarista on
Guanahani. johon Columbus ensiksi saapui.
Paria vuotta myöhempi Juan de la Cosan karttaa on se kartta, joka
Cantinon toimesta piirrettiin Lissabonissa Ferraran herttuaa varten.
Siinä ovat jo portugalilaisten Cortereal veljestenkin löydöt mukana
ja Brasilian rannikkoa on Pinzonien löytämästä kohdasta jatkettu
eteläänpäin ja maalle annettu Cabralin mukaan »Papukaijanaan» nimi.
Cantino-kartassa ovat myös Portugalilaisten löydöt Intian vesillä ja
paavin maan jakoviiva, kuten Juan de la Cosankin kartalla. Useita
Italiassa piirrettyjä Uuden maailman karttoja on säilynyt, jota ei ole
ihmetteleminen, kun muistamme, että karttain laatiminen vanhastaan oli
Italiassa niin paljon etevämmällä kannalla kuin missään muualla; mutta
Italialaisilla ei tietysti ollut käytettävänään ensi käden lähteitä.
Nuño Garcia de Toreno piirsi 21 Magalhãesin matkaa esittävää karttaa.
Ei kauaa kulunut, ennenkuin löytökartat sijotettiin paikoilleen
maailmankarttoihin. Tähän on liitetty jäljennös maailmankartasta,
jonka espanjalainen kosmograafi Diego Ribero laati. Sekin eroaa ajan
oppineiden maantieteilijäin kartoista edukseen tosioloihin perustuvan
asiallisuutensa ja mielivaltaisuuden välttämisen kautta. Ribero ei
koeta arveluiden mukaan piirtää semmoisia seutuja, joista ei ole
purjehtijain laatimia erikoiskarttoja, vaan jättää ne tyhjiksi.
Ainoastaan sisämaat, joista ei voinut olla purjehtijain havaintoja
piirrettiin edelleenkin entiseen kaavamaiseen tapaan ja täytettiin
maan yleistä luontoa ja asutusta merkitsevillä kuvilla. Mutta kuta
asiallisempi, sitä selvemmin Riberon kartta ilmaisee, mitä erehdyksiä
puutteellinen paikanmääräys aiheutti. Brasilian itäisin nokka on vain
kolme astetta länteen päin Viheriäniemen saariston läntisimmästä
saaresta, vaikka longitudiero todellisuudessa on 10 astetta. Florida
on viisi astetta liian kaukana idässä. Mutta kaikkein kauimmaksi
itään ovat siirtyneet Pohjois-Amerikan koilliskulmat; Labrador ja
Newfoundland ovat Riberon ja melkein kaikissa vanhemmissa kartoissa
paljon liian lähellä Europpaa, Riberon kartassa kokonaista 14 astetta.
Seuraus siitä oli, että Pohjois-Amerikan länsiranta sai aivan väärän
suunnan. Varmaan olisi tämä virhe voitu suureksi osaksi välttää,
elleivät Pohjois-Amerikan rannat olisi niin eri ajoin eri retkien
kautta tulleet tunnetuiksi. Mahdollista on. että Newfoundlandin
venyttäminen itää kohti tapahtui siinä tarkotuksessa, että se varmemmin
olisi maanjako viivan itäpuolella, eikä siis kuuluisi Espanjan
pallonpuoliskolle.
Kuudennellatoista vuosisadalla alkoi maakarttain alalla kehitys. joka
vastaa purjehduskarttain kehitystä. Ruvettiin piirtämään tiekarttoja.
»itinerarioita», ja seutukarttoja pienemmistä ja laajemmista alueista.
Samoin kuin purjehduskartoista koottiin suurempia karttoja, kunnes
saatiin koko Europan ja sitten maapallonkin ulkopiirteet osapuilleen
oikein kuvatuiksi, samoin näitä seutu- ja maankarttoja voitiin käyttää
tosioloihin perustuvana pohjana yleiskartoille, ja mielivaltainen
haaveilu väistyi yhä syrjemmäksi. Tosin monet maankartoistakin
olivat hyvin hataralla pohjalla, mutta parhaat niistä perustuivat
kompassilla ja ketjulla tehtyihin mittauksiin ja olivat huomattavan
tarkat. Asteverkkoa niihin ei piirretty, mutta toisissa oli mittakaava
etäisyyksien mittaamiseksi. Ei ollut asteverkkoa varten vielä riittäviä
tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.
Espanjalaisten ja Portugalilaisten suuret löydöt virittivät erinomaisen
virkeätä maantieteellistä harrastusta kaikissa sen ajan sivistysmaissa,
ja maakartta kehittyi varsinkin niissä maissa, jotka eivät voineet
tyydyttää herännyttä tieteellistä toimihaluaan laajoilla meriretkillä.
Samoin kuin maantiede, samoin maakarttakin kehittyi etenkin Saksassa,
jonka rikkaissa, laajaa kauppaa käyvissä kaupungeissa oli sitä varten
mitä parhaat edellytykset. Nürnbergistä oli kotoisin Martin Behaim,
joka kosmografisten tietojensa vuoksi sai itse Portugalissakin
tunnustusta ja piirsi ensimäisen koko maailmaa esittävän maapallon,
mitä on meidän aikoihimme säilynyt.
Jo 15:llä vuosisadalla piirsi kardinali Nikolaus Cusalainen (1401—1464)
ensimäisen Saksan kartan, jota sitten kauan jäljennettiin. Toiset,
kuten Waldseemüller (Hylacomylus). joka Amerikan nimitti, piirsivät
itinerariokarttoja. Sveitsistä piirsivät karttoja Konrad Turst (k.
1497) ja Agidius Tschudi (1538), Baierista Aventinus (1523) ja Filipp
Apian (1550—1560), jonka kartta on näistä maankartoista paras. On myös
säilynyt karttoja Württembergistä, Brandenburgin maista ja Saksin
vaaliruhtinaskunnasta kartta, jota tiedetään viranomaisten suurella
huolella salanneen, ettei se joutuisi ulkomaalaisten käsiin, hyvin siis
käsittäen kartan merkityksen sodassa. Halberstadtin hiippakunnasta
Torquatus teki niin tarkan kartan ja kertomuksen, että siitä on voitu
määrätä myöhemmät maanpinnanmuutokset. On säilynyt 16:lla vuosisadalla
tehty Nürnbergin ja sen maalaisalueitten kartta. Kaupunkikartat
kuitenkin olivat enemmän perspektivisiä kuvia kuin asemakaavoja,
ja niiden merkitys on enemmän taiteellinen ja historiallinen kuin
maantieteellinen.
Itävallasta ja Unkarista Wolfgang Lazius piirsi kartan (1545—63).
Italiasta piirsivät entistä tarkempia maakarttoja Gasteldi ja Ruscclli,
jotka toimittivat uuden Ptolemaios-painoksen. Vesistöt ja vuoristot
olivat Italialaisten maakartoissa hyvinkin tarkkaan kuvatut. Pienempien
alueiden kartoista mainittakoon, että Leonardo da Vinci laati Cesare
Borgian palveluksessa ollessaan tarkat kartat Umbriasta, Toscanasta
ja Maremmasta, Toscanan ja Latiumin rantasoista. Kartanpiirustuksen
pääpaikat Italiassa olivat Venezia ja Rooma, joissa oli sitä varten
erikoiset painot. Ranskan kartan julkaisi v. 1560 Jolivet, Englannin
Lhwyd (1569) ja Saxton (1575). Iberian niemimaan kartottivat Pedro de
Medina ja Alvaro (1560).
Vuosisadan keskivaiheilla saatiin Venäjästäkin kartta, joka hävitti
monta ikivanhaa harhaluuloa. Sen laati krainilainen aatelismies
Sigmund v. Herberstein, joka oleskeli Moskovassa Itävallan
lähettiläänä. Tässä kartassa ei enää näy Baltilaisen maanselän suuntaan
piirrettyjä Riphaelaisia Amoria, mutta siinä näkyy Ural, joka kulkee
pohjois-eteläsuunnassa. Jäämereen laskevien jokien joukossa näkyvät Ob
ja sen syrjäjoki Irtish. Kartta ja siihen liittyvä kertomus painettiin
Wienissä v. 1549.
Pohjoismaat pysyivät syrjäisen asemansa vuoksi kauan lapsipuolen
asemassa Europan kartoilla. Keskiajan parhaissa portolanoissa
päämaat kuitenkin jo erotettiin, eikä Skandinaviaa enää piirretty
saariryhmäksi, kuten Ptolemaioksen kartassa. Vescontekartassa
(v:lta 1320) Skandinavia on ei aivan laaja niemimaa, joka kapealla
kannaksella on yhteydessä mannermaan kanssa. Toisilla, varsinkin n.s.
catalanisella kartalla, se on kömpelö niemimaan tapainen kasvannainen,
jonka eteläinen rannikko on täynnään lahtia ja niemiä. V. 1427
tanskalainen Claudius Clavus Niger l. Swartho piirsi, luultavasti
erästä Ptolemaios-laitosta varten, kartan, jossa Skandinavian maitten
asemat olivat entistä oikeammin osotetut. Vaikka tämä kartta oli niin
paljon aikaisempi Amerikan löytöä, niin näemme siinä jo Grönlanninkin
kuvattuna ja nimitettynä, joka todistaa kartan piirtäjän pohjoismaisia
lisätietoja. Grönlannin yhdistää maa Jäämerta kiertäen Skandinavian
pohjoispuolitse Koillis-Europpaan. Tässä »hafsbotnissa» (II, s. 441)
on Islanti Grönlannin ja Norjan välissä. Itämeren pohjoisosat ovat
aivan jäsenettömät, nimi »Finlandi» kirjotettu heti »Stokholmin»
viereen. Swarthon kartassa Skandinavian niemimaan pituussuunta vielä
on itä-läntinen. Enemmän kuin vuosisata piirrettiin Skandinavia täten
karttoihin, ja Suomi enimmäkseen loisti poissa-olollaan, kuten esim.
siinä Ptolemaios-painoksessa, joka julkaistiin Strassburgissa v.
1513. Swarthon karttaa noudattaen sekin kuvaa Grönlannin soikeaksi
niemeksi, joka Islannin taitse yhtyy Europpaan. Kun Swartho ei tiennyt
Grönlannista mitään nimiä, niin hän kirjotti sen rannoille nimiksi
erään runon sanat.
Melkoisen askeleen vei Pohjoismaiden kartotusta eteenpäin bayerilainen
Jakob Ziegler, syntynyt Landshutissa v. 1480. Ziegler julkaisi
Skandinaviasta »Schondia» nimisen teoksen, liittäen siihen kartan,
joka erosi kaikista edellisistä. Ziegler ei tosin ollut itse käynyt
Ruotsissa eikä Norjassa, Suomesta puhumattakaan, mutta hän tapasi
Roomassa useita skandinaveja, joiden suullisia tietoja hän käytti;
kaksi näistä oli norjalaista piispaa, kolmas Johannes Magnus,
Skandinavian historian tutkija, sen ensimäisen maantieteilijän veli.
Johannes Magnus oli silloin jo alkanut kirjottaa historiateostaan,
johon hän liitti maantieteellisen kuvauksen, ja hän antoi sen
Zieglerin luettavaksi. Ziegler ilmottaa monen sadan skandinavisen
paikan maantieteellisen pituuden ja leveyden, mutta nämä ilmotukset
tietenkin olivat vain ylimalkaisia otaksumia, eivätkä voineet perustua
todellisiin havainnoitiin. Hänen kartassaan Skandinavia ensi kerran
kuvattiin pitkäveteiseksi, pohjois-eteläsuunnassa olevaksi niemimaaksi.
Pohjanlahti, jonka nimenä kartassa on »Sinus finnonicus», on aivan
oikein kuvattu pohjoista kohti pistäväksi Itämeren lahdeksi, mutta
Suomen lahti sen kanssa melkein rinnan kulkevaksi, niin että Suomi on
kapea terävä niemeke näiden molempien lahtien välillä. Skandinavian
pohjoisosassa on Lappi, joka leveän maakannaksen kautta yhtyy
Grönlantiin.
Pian tämän jälkeen saatiin vihdoin kartta, joka ensi kerran antoi
Pohjolan maista oikeamman kuvan, ja laaja teos niiden luonnosta ja
asukkaista. Kartan laati ja teoksen kirjotti Olaus Magnus. Seuraavan
vuosisadan keskivaiheille saakka oli hänen karttansa paras, mitä oli
Pohjoismaista olemassa. Kartta valmistui v. 1539, hänen teoksensa
»Historia de gentibus septentrionalibus» (kertomus Pohjolan kansoista)
painettiin vasta v. 1567 Baselissa. Sekä kartassa että kirjassa on
Suomikin tullut huomioon otetuksi. Olaus Magnuksen teosten tärkeyteen
nähden kerromme niistä myöhemmin laajemmin.
Ptolemaios-painokset.
Ptolemaioksen maantiedeteos karttoineen tuli Länsimaiden oppineille
ensiksi tutuksi Arabien kautta. Arabit ehkä antoivat sille Strabonin
teoksen rinnalla etusijan siitä syystä, että se oli sekä myöhempi
että perustui runsaampaan matematiseen aineistoon, vaikka Strabonin
teos epäilemättä on puhtaan maantieteen kannalta paljon etevämpi.
Ptolemaioksen auktoritettia oli myös omiaan tukemaan se seikka, että
hän oli aikansa etevin tähtitieteilijä ja silläkin alalla saattoi antaa
Keskiajan orastavalle tieteelle parhaan opastuksen. Länsimaihin sitten
saatiin Ptolemaioksen maantiedeteos alkukielisenäkin, se käännettiin
latinaksi ja levisi käsinkirjotettuna, kunnes kirjapainotaito
keksittiin ja voitiin ruveta sitä tällä uudella monistustavalla
levittämään. Ei ole varmaa, onko käsikirjotuksessa säilynyt ainoatakaan
alkuperäistä karttaa; luultavaa on. että kartta piirrettiin uudelleen
niiden tarkkain paikanmääräysten mukaan, joita Ptolemaioksen teos
sisältää.
Ptolemaioksen maantiedeteos pysyi sitten 16:nnen vuosisadan
loppupuolelle saakka maantieteen opinnoiden tärkeimpänä välineenä
Europassa ja siitä otettiin kymmeniä painoksia. Nämä painokset ovat
maantieteen historiassa tärkeät sen vuoksi, että niissä otettiin
huomioon tieteen kehitys ja uusien maitten löydöt, sekä tekstissä että
siihen liittyvässä karttakirjassa. Ne siten vähitellen loittonivat yhä
enemmän Ptolemaioksen alkuperäisestä teoksesta, jonka tekstiä ne eivät
muutoin ensi alussakaan uskollisesti noudattaneet.
Ensimäinen latinalainen Ptolemaios-painos julkaistiin v. 1462
Bolognassa Jacobus Angeluksen toimesta. V. 1475 painettiin teos
Vicenzassa, v. 1478 Roomassa. Ensimäisen kreikkalaisen painoksen
julkaisi Erasmus Baselissa v. 1533. Siinä latinalaisessa painoksessa,
jonka Nicolaus Germanus julkaisi Ulmissa v. 1482, oli ensimäinen
tieteellisesti tarkka asteverkko. Waldseemüllerin (Hylacomyluksen)
v. 1507 julkaisemassa painoksessa olivat ensi kerran Atlantin meren
takaiset löydöt huomioon otettuina. Seuraavana vuonna Johannes
Ruysch julkaisi saman laitoksen, lisäten siihen Pohjolaa kuvaavan
karttalehden. V. 1511 julkaistiin Roomassa painos, jonka toimitti
Sylvanus. Painoksessa, jonka Juhana Schott v. 1513 julkaisi
Strassburgissa, oli Hylacomyluksen toimittamaan lisätty 20 uutta
lehteä. V. 1511 painettiin Veneziassa etevä Ptolemaios-laitos, jossa
oli Pohjois-Amerikka mukaan otettuna. Mainittakoon vielä seuraavat
Ptolemaios-painokset: Pirckheymerin Strassburgissa v. 1525: Servet'n
Lyonissa v. 1535; Münsterin Baselissa v. 1540. Nämä varhaisemmat
painokset olivat suurta fooliokokoa; ensimäisen duodesi-painoksen
julkaisi Siebenburgissä Honter vuosina 1530 ja 1540; kätevän kokonsa
vuoksi se tuli hyvin suosituksi. Kaikkia näitä varhaisempia painoksia
haittasivat monet tekstivirheet, joita jokainen uusi jäljentäjä oli
edellisen käsikirjotukseen lisännyt; ensimäinen kriitillinen painos
saatiin vasta viime vuosisadalla.
Asteverkko.
Samalla kun kreikkalaiset oppineet olivat tulleet siitä vakuutetuiksi,
että maa oli pallon muotoinen, selvisi heille myös, ettei sitä voinut
tarkoin kuvata tasapinnalle. Mutta mittausopillisia perusteita
noudattamalla voitiin kuitenkin virheitä suuresti vähentää, niin että
kartta tasapinnallakin tyydytti tärkeimpiä vaatimuksia. Keksittiin
asteverkko. Yksinkertaisin oli n.s. latuskakartta, jossa pituus- ja
leveysasteet suorin kulmin ja yhtä pitkin välimatkoin leikkaavat
toisiaan; mutta se ei tietysti anna minkäänlaista käsitystä siitä, että
meridianit napoihin yhtyvät, ja lisäksi se väärin esittää pinta-alat.
Marinos Tyyrolaista pidetään latuskakartan keksijänä. Kehittyneempää
ajatusta edustavat Ptolemaioksen keksimät keilaprojektsiot,
joissa ajateltiin maan navan päällä olevan keilan, joka ulottui
alaspäin niin pitkälle kuin kuvattava aluekin, ja asteverkko siihen
piirrettiin siten, että pohjoisnapana oli keilan kärki, leveyspiirit
kulkivat keilan ympäri ja puolipäiväpiirit kärjestä säteillen niitä
leikkasivat. Kun tämä keila sitten ajateltiin auki leikatuksi jotain
puolipäiväpiiriä pitkin ja levitetyksi, niin saatiin mittausopillisesti
tarkoin määritelty asteverkko, johon kartta voitiin piirtää.
Kuudennellatoista vuosisadalla ruvettiin tätäkin kartan puolta
kehittämään ja keksittiin projektsioita, jotka yhä vielä ovat
alallaan vallitsevia. Toscanellikartta oli toisten luulon mukaan
semmoinen kuin tämän teoksen sivulle 10 piirretty haahmottelu osottaa,
toisten arvelun mukaan se oli latuskakartta. Ptolemaios-painoksissa
käytettiin mestarin omia suunnittelemia projektsioja. Mutta samalla
suunniteltiin uusiakin. Juhana Stöffler ja hänen mukaansa Juhana
Werner laativat stereografisen asteverkon. Pietari Apian piirsi koko
maapallon yhdelle lehdelle ja keksi sitä varten projektsion. Samaa
tarkotusta varten Werner ystävänsä prof. Stabin osotusten mukaan keksi
sydämenmuotoisen, kordeiformisen projektsion, joka oli ensimäinen
laajuusoikea asteverkko, s.o. karttaruutujen keskinäisten laajuuksien
suhteet olivat siinä samat kuin pallokartalla. Tätä projektsiota
aikanaan paljon käytettiin. Mutta tärkeimmän työn tällä alalla suoritti
Gerhard Mercator. Hän paransi latuskakarttaa siten, että vähitellen
molempia napoja kohti lisäsi parallelipiirien keskinäistä väliä
vakinaisen ohjeen mukaan. Mercatorin projektsiolla on se ominaisuus,
että maiden muodot muutoin pysyvät oikeina, paitsi että mittakaava
tasaisesti suurenee napoja kohti ja pohjoiset maat sen kautta ovat
suhdattoman suuret päiväntasaajan seutuihin verraten. Latuskakartassa
ei ero ole yhtä tuntuva, mutta se taas painaa kaikki maat ikäänkuin
lyttyyn, koska maiden itä-länsi-mittakaava suurenemistaan suurenee
napoja kohti, mutta pohjois-etelämittakaava sitä vastoin pysyy samana.
Mercatorin keksimällä projektsiolla on vielä muuan erinomaisen tärkeä
ominaisuus. Jos siihen piirretään viiva, joka samalla kulmalla leikkaa
kaikkia puolipäiväpiirejä, niin tämä viiva (n.s. loksodromi) on suora.
Toisin sanoen, purjehtija saattoi linjaalilJa vetää karttaan viivan
lähtökohdastaan siihen kohtaan, johon hän tahtoi saapua, mitata viivan
kulmaan meridianin kanssa ja purjehtia sen mukaan. Hän samalla tiesi,
mitkä paikat olisivat hänen reittinsä varrella. Kului kuitenkin
vuosisata, ennenkuin purjehtijat tämän kartan edut käsittivät. Mercator
lisäksi paransi keilaprojektsiota. Ranskalainen Postell keksi v. 1581
merikartan, jossa napa on kartan keskusta, meridianit siitä haarautuvat
kuin pyörän puolat, parallelit ovat navan ympärille piirrettyjä kehiä.
Tätä asteverkkoa yhä vielä käytetään napaseutujen kuvaamiseksi kartalle.
Siten olivat tärkeimmät projektsiot keksityt ja niitä käytettiin sen
mukaan kuin kartalle kuvattavan alueen asema maapallolla ja sen laajuus
kulloinkin vaati.
Gerhard Mercator ja Abraham Ortelius.
Nämä olivat ne kaksi miestä, joiden kautta kartotus enimmän edistyi
kuudennellatoista vuosisadalla ja täydelleen vapautui klassillisista
esikuvista. Heidän elämäkertansa päävaiheet ovat omiaan osottamaan,
kuinka tärkeäksi tieteen alaksi karttain piirtäminen jo oli käynyt, ja
kuinka mahtimiehet olivat valmiit hieman tinkimään uskonnollisistakin
ennakkoluuloistaan, kun tarvitsivat Mercatorin kaltaisen miehen apua.
Mercator (1512—1594), jonka varsinainen nimi oli Kremer, oli
kotoisin Flanderista, flaamilaista sukua. Löwenin yliopistossa hän
tutustui Apianin oppilaaseen Gemma Frisiukseen, joka Kaarle V:nnen
kehotuksesta oli sinne asettunut. Frisius lienee saanut Mercatorin
innostumaan kartotukseen ja maantieteeseen. Jo v. 1534 hän perusti
Löweniin maantieteellisen laitoksensa ja julkaisi muutaman vuoden
kuluttua ensimäisen karttansa, joka esitti Pyhää maata. 1537—1540 hän
kartotti Flanderin. Keisari Kaarle V:nnen käskystä hän sitten laati
tähtitieteelliset havaintoneuvot keisarin sotaretkillä käytettäviksi.
Hän julkaisi samoihin aikoihin ensimäisen maailmankarttansakin, jossa
Ptolemaioksen vaikutus vielä on vallitseva, ja laati 1541 kuulun
pallokarttansa ja kymmentä vuotta myöhemmin taivaanpallokarttansa.
Mercator oli aikaisin kallistunut protestanttisuuteen, jonka vuoksi
hänen v. 1533 täytyi joksikin aikaa lähteä Antwerpeniin pakoon.
V. 1544 hänet kuitenkin vangittiin ja pantiin harhauskoisuudesta
syytteeseen yhdessä neljänkymmenenkahden muun henkilön kanssa, joista
kaksi poltettiin, yksi mestattiin ja kaksi elävältä haudattiin.
Mercator vältti rangaistuksen, mutta tapaus teki häneen niin syvän
vaikutuksen, että hän muutti maasta pois ja sai Jûlich-Cleve-Bergin
herttuan toimesta opettajan paikan Duisburgin yliopistossa. Tosin
yliopiston perustaminen viipyi niin kauan, ettei Mercator eläissään
päässyt opettajatointaan alkamaan, mutta hän sai kuitenkin herttualta
vakinaisen viran ja jäi Saksaan, jossa suuri osa hänen sukuaan jo
ennestään asui. Keisarin kutsusta hän myöhemmin kävi Brysselissä
ja antoi Kaarle V:lle n.s. kosmoksen, s.o. pallokartan, joka oli
taivaanpallokartan sisässä, ynnä siihen kuuluvat selitykset ja sai
siitä hovineuvoksen arvonimen.
V. 1554 Mercator julkaisi suuren kuusilehtisen Europan karttansa, jossa
hän jo alkoi vapautua Ptolemaioksesta ja korjasi Välimeren pituuden,
jonka liiottelu oli Ptolemaioksen kartan suurimpia virheitä. Välimeren
pituus on siinä 62°: ensimäisessä pallokartassaan Mercator vähensi
sen 58°:ksi ja Europan kartassaan 53°:ksi; siihen jäi vielä sittenkin
liikaa toistakymmentä astetta, sillä Välimeren todellinen pituus on
vain 41 1/2°. Vaikka Kepler likimain oikein määräsi Konstantinopolin
pituusasteen, niin kului kuitenkin vuosisata, ennenkuin Välimerta sen
jälkeen lyhennettiin. V. 1568 Mercator julkaisi merikarttansa, jonka
merkityksestä jo ylempänä puhuimme. Elämänsä lopulla hän alkoi koota
kaikki tietonsa maapallon eri maiden topografiasta karttakirjaan, josta
hän ensi kerran käytti »atlas» sanaa. Itse hän ei kuitenkaan saanut
nähdä sen valmistumista; hänen poikansa Rumold päätti työn ja julkaisi
»atlaksen» v. 1595.
Abraham Ortelius oli syntynyt Antwerpenissä v. 1527 ja kuoli samassa
kaupungissa v. 1598; hän oli saksalainen syntyperältään, hänen
vanhempansa kun olivat Augsburgista muuttaneet. Ortelius matkusteli
laajalti kaikissa Länsi-Europan maissa kauppa-asioilla, vaikka
hän samalla oli ammatiltaan kartanpiirtäjä ja sillä arvonimellä
kuului erääseen Antwerpenin kiltaan. V. 1560 hän, Mercatorin
kanssa Lothringissa matkustaessaan, tämän vaikutuksesta innostui
maantieteeseen ja alkoi ystävänsä kehotuksesta valmistaa suurta
karttaansa, jonka kautta hän sitten tuli kuuluksi. Orteliuksen kartasto
ilmestyi painosta v. 1570 nimellä »Theatrum Orbis Terrarum»; se oli
ensimäinen uudenaikainen kartasto ja sisälsi 53 karttaa. Suurin osa
näistä kartoista oli lainattuja — Ortelius itse mainitsee 87 auktoria,—
ja paljon erehdyksiä on tullut mukaan, suuria alueita väärin piirretty,
mutta kaiken kaikkiaan tämä kartta oli erinomainen aikaansa nähden, ja
se saavutti niin suuren suosion, että siitä ennen Orteliuksen kuolemaa
julkaistiin viisikolmatta painosta, ja vielä pari vuosikymmentä hänen
kuolemansa jälkeenkin julkaistiin uusia painoksia. V. 1573 Ortelius
julkaisi 17 lisäkarttaa. V. 1575 Espanjan kuningas Filip II otti hänet
maantieteilijäkseen, kun hänen oikeaoppisuutensa oli vakuutettu — häntä
oli v. 1535 epäilty protestanttisuudesta. Elämänsä jälkipuoliskolla
hän tutki Vanhan ajan maantietoa ja julkaisi siitä teoksia, jotka
perustivat tämän tieteenhaaran. Ortelius oli kuollessaan niin kuulu
mies, että koko Antwerpen häntä suri.
Ortelius oli enemmän kokooja ja valikoija, Mercator taas luova
nero ja kriitikko. Mutta Mercatorinkaan kritiikki ei ulottunut
hyvin tunnettuja alueita kauemmaksi, niiden ulkopuolella hän antoi
mielikuvituksensa vapaasti lentää. Napaseutujen täytteeksi hän käytti
vanhoja maantieteellisiä taruja, Afrikan sisäosat täytti Ptolemaioksen
nimillä, Aasian tuntemattomiin osiin sekotti tämän oppimestarin nimiä
ja niitä kuvia, joita Fra Mauro oli Marco Polon matkakertomuksen
mukaan piirtänyt. Mutta Europasta hänen karttansa olivat parhaat, mitä
lähes 17:nnen vuosisadan loppuun laadittiin. Tosin ei Europankaan
piirustus vielä ole niin siro kuin nykyisillä kartoillamme, mutta
tarkkaan katsomatta ja vertaamatta on vaikea huomata Länsi-, Keski- ja
Etelä-Europan maissa virheitä, siksi varmat ovat jo piirteet.
Pallokartta.
Pallokarttoja tosin tehtiin jo Vanhalla ajalla, mutta ne eivät vielä
olleet juuri muuta kuin suurenmoinen aate, joka odotti toteuttajaansa.
Arabit rakensivat taivaanpalloja ja Leonin kuningas Alfonso X,
tähtitieteilijä, liitti semmoisen tähtitiedeteokseensa. Toscanellin
kirjeestä hänen Portugalissa olevalle tuttavalleen näkyy, että
pallokarttoja tehtiin Italiassa. Mutta vanhin meidän aikoihin säilynyt
pallokartta on se, jonka Martti Behaim rakensi Nürnbergin kaupungin
tilauksesta. Magalhãesilla, Del Canolla ja Verrazzanolla näyttää olleen
pallokartat. Vanhimpia säilyneitä on n.s. Lennox-gloobi, joka lienee
16:nnen vuosisadan ensi vuosikymmeniltä; siinä on Amerikka nimitetty
nimellä »Novus Mundus». Kuuluisa on myös »Nancy-gloobi» vuodelta 1530,
joka on hopeata ja osaksi kullattu; siinä on Pohjois-Amerikan nimenä
»Asia Orientalis» ja Mexicon lahti on »Mare Chatayum».
Juhana Schöner, joka oli opettajana Nürnbergin v. 1526 perustetussa
Melanchton-kimnaasissa, rakensi monta pallokarttaa, jotka koottiin
painetuista meridianikaistaleista; ensimäisen puulta painetuista
kaistaleista kootun gloobin rakensi Waldseemüller. Leonardo da
Vincikin rakensi gloobin. Albrecht Dürer antoi ensimäiset ohjeet,
miten gloobi-kaistaleet oli piirrettävä. Tietysti ei tällä tavalla
koottu pallokartta voinut olla tarkka, koska meridianien välikaistaleet
painettiin tasapinnalle, mutta havaintovälikappaleena pallokartta oli
sangen suosittu.
Maailmankartan uudet ainekset olivat siis enimmäkseen Espanjalaisten
ja Portugalilaisten käsissä. Heidän piirtämiään merikarttoja täytyi
saksalaisten ja muitten maitten oppineitten jäljentää. Mutta aikana,
jona vielä niin vähän julkaistiin painotuotteita, näitä aineksia
varmaan oli vaikea hankkia, etenkin kun sekä Espanjan että Portugalin
hallitukset pitivät salassa suuren osan kerätyistä tiedoista.
Se varmaan lienee pääsyy, miksi paljon myöhemmin kuin parhaat
espanjalaiset ja portugalilaiset kartat oli laadittu, ilmestyi niin
paljon huonompia karttoja, jotka ovat suuria taka-askelia siitä, mitä
jo oli saavutettu. Toinen syy oli kuitenkin se, etteivät saksalaiset
maantieteilijät sinään tyytyneet lisätietoihin, mitä löytöretkien
kautta oli niin runsaasti saatu, vaan koettivat niitä muokkailla sillä
tavalla, että ne sopivat yhteen vanhain auktorien kanssa. Se ei ollut
mahdollista ilman hyvin suurta mielivaltaisuutta ja mielikuvitusta,
ja siten syntyivät kuudennellatoista vuosisadalla nuo monet kummat
karttaepäsikiöt. jotka nykyään näyttävät niin käsittämättömiltä, kun
näemme aikaisemmin julkaistun niin paljon parempia.
Alussa kuitenkin tiedemiehet olivat ennakkoluulottomammat kuin
käytännön miehet. Columbus piti sitkeästi kiinni siitä, että hänen
löytämänsä maat kuuluivat Itä-Aasiaan, eikä tosiaan hänen aikanaan
mitään varmaa todistusta saatukaan siitä, että tämä oli suuri erehdys.
Mutta kosmograafit olivat toista mieltä; he siitä, mitä olivat kuulleet
uusien maitten luonnosta, varsinkin Amerigo Vespuccin kuvauksista,
päättivät Etelä-Amerikan olevan eri maanosan. Luovuttiin sen vuoksi
keskiaikaisesta opista, että maa muka oli kolmia jaettu (terra
tripartita), ja Pietari Apianus, Juhana Schöner ja Sebastian Münster
julistivat, että maa oli neljään osaan jaettu (terra quadripartila).
Sen mukaan piirrettiin kartat ja gloobit, kuten Ruyschin vuodelta 1507,
ja monta muuta. Pohjois-Amerikka kuvattiin saaristoksi, vaikka jo Juan
de la Cosa oli piirtänyt sille yhtenäisen rannan, ja sen pohjoisin
osa usein Itä-Aasiaan kuuluvaksi. Mutta jo kuudennentoista vuosisadan
kolmannella vuosikymmenellä tapahtui tieteellisessä maailmassa
omituinen käsitysten muutos, huolimatta siitä, että Magalhães oli
retkensä kautta osottanut, kuinka suunnattoman laajan meren poikki oli
purjehdittava, ennenkuin tultiin Etelä-Amerikan rannoilta Itä-Aasiaan
Franciscus Monachus v. 1526 piirsi Amerikan ja Aasian yhteen kuuluviksi
ja rannan kulkevaksi Mexicosta suoraan länttä kohti Kiinaan. Ja kumma
kyllä, kertomus Magalhãesin matkasta sai Schönerinkin muuttamaan
mieltään.
Eräässä maantieteellisessä teoksessa vuodelta 1533 hän lausuu, että
Atlantin meren takaa löydettyä uusi maa oli Aasian maanosa itse.
Hänkin luuli rannan kulkevan Mexicosta suoraan Kiinaan. Amerikan
nimeä hän ei sen vuoksi mainitse, ja siten hän piirsi maailman v.
1534 julkaisemaansa gloobiin. Sama käsitys vallitsee Nancy-gloobissa,
Orontius Finaeuksen gloobissa ja monessa muussa aina vuosisadan lopulle
saakka.
Rinnan tämän käsityksen kanssa piti kuitenkin edelleenkin puoliaan
se, että Uusi maailma oli itsenäinen maanosa. Piirrettiin salmi
Pohjois-Amerikan ja Aasian välille, joka salmi muutteli muotoaan
ja asemaansa sen mukaan, kuin sitä etsittäissä täytyi siirtää yhä
kauemmaksi ne seudut, joista se saattoi alkaa. Aluksi se piirrettiin
Atlantin merestä alkavaksi verraten eteläisiltä leveysasteilta ja
kulkevaksi suoraan länttä kohti Tyveneen mereen; Aasia piirrettiin
ulottumaan sen pohjoispuolitse aina Grönlantiin saakka, kuten
tähän kuvatussa Nürnbergissä valmistetussa pallokartassa. Salmi
nimitettiin Anianin salmeksi; luultavasti tämä nimi kulki sinne jonkun
väärinkäsityksen kautta Marco Polon Taka-Intian nimistöstä. Myöhemmin
salmi muutti suuntansa pohjois-eteläiseksi, aivan kuin Behringin salmi,
joka siten tuli kartoille oikealle paikalleen satakunta vuotta ennen,
kuin oli mitään todellista tietoa sen olemassa olosta. Anianin salmi
veti mukanaan Taka-Intiasta muitakin Marco Polon luettelemia nimiä;
Colemanista saatiin nimeksi Toloman sille Pohjois-Amerikan osalle,
joka vastasi nykyisiä Alaskaa. Paitsi Anianin salmea siellä myös oli
Anianin maa ja lahti. Luultavasti näiden nimien siirtyminen Amerikkaan
oli niiden karttain ansio, jotka olivat piirtäneet rannan kulkemaan
Mexicosta Itä-Aasiaan yhtämittaisena maana. Kun sitten molemmat
maanosat salmella erotettiin, niin täytyi kaikkien aasialaisten maan-
ja paikannimien peräytyä takaperin, mutta muutamia, joiden aasialaisuus
ei ollut niin taattu, jäi salmen itäpuolelle Amerikan osaksi, josta ne
kuitenkin löytöjen jatkuessa kaikki katosivat.
Afrikan rantain kartotus selveni varhain, kuten Diego Riberon
piirtämästä kartasta näkyy. Hitaammin edistyi Aasian etelä- ja itäosain
kuvaaminen. Portugalilaisten suuressa merikartassa vuosilta 1501-1504
eivät ne vielä ole paljoakaan kehittyneet. paitsi että yhteys Afrikan
kanssa Etelämaan kautta on katkaistu - tämä korjaus oikeastaan tehtiin
jo Keskiajan karttoihin. — mutta uutteran työn kautta Portugalilaiset
seuraavien vuosikymmenien kuluessa siihen määrään selvittivät tämän
laajan monipoimuisen mannerreunan ja suunnattoman laajan saariston,
että ne Orteliuksea v. 1570 julkaisemassa kartassa »Asiae nova
deskriptio» ovat liki main oikein piirretyt. Suurimmat virheet ovat
jääneet äärimäiseen itään ja kaakkoiskulmaan, jossa vain osa Uuden
Guinean rannikkoa tunnettiin.
Maantiedeteokset.
Rinnan kartan kanssa kehittyi maapallon sanallinenkin kuvaus.
Ptolemaios-painoksia täydennettiin ja laajennettiin, mutta lopulta tämä
teos joka puolelle paisui siihen määrään, ettei vanha kunnioitettu
kehys enää kelvannut, vaan täytyi kirjottaa aivan itsenäisiä
maantiedeteoksia.
Kuuluin näistä on Sebastian Münsterin laatima, joka kauan piti
puoliaan. Sebastian Münster (1489-1552) oli opiskellut Heidelbergissä
ja Tübingenissä, ruvennut fransiskanisen munkkikunnan jäseneksi, mutta
siitä luopunut ja kääntynyt luterinuskoon. Hän oli oppinut teologi
ja itämaisten kielten tutkija, julkaisten muun muassa ensimäisen
hepreankielisen raamatun, mitä Saksassa painettiin, kielioppeja ja
sanakirjoja; mutta pysyvimmän maineen hän saavutti maantieteilijänä.
Hänen »Cosmographiansa» oli suuren työn tulos, 120 apulaista oli sitä
laatimassa. Ensimäinen painos julkaistiin v. 1544, mutta arvokkain on
vuoden 1550 painos muotokuviensa, kaupunki- ja pukukuviensa vuoksi.
Münsterin esikuvana oli Ptolemaios eikä Strabon, ja sen vuoksi hänen
maantiedeteoksensa enimmäkseen on kuivakiskoista luettelemista ja
ilmotuksia maitten ja paikkain tuotteista; luonnonkuvauksia siinä on
hyvin vähän. Maantieteen ja historian välillä ei ollut riittävän selvää
rajaviivaa, kerrotaan otteita kunkin maan historiasta ja luetellaan
hallitsijoita, tehdään selkoa muinaismuistoista ja kaikenlaisista
nähtävyyksistä samaan tapaan kuin nykyaikaisessa matkakäsikirjassa.
Toiselta puolen oli kuitenkin Münster ensimäinen, joka kertoi Alppien
jäävirroista. Hänen teoksensa saksalaista laitosta julkaistiin 25
painosta; paitsi saksalaista oli latinalainenkin laitos, ja se
käännettiin monelle muullekin kielelle.
Värikkäämpi oli se kosmografia, jonka ranskalainen André Thevet
julkaisi v. 1575, hän kun oli matkustanut sekä Afrikassa että
Länsi-Intiassa ja noussut Pyreneitten vuoriston kukkuloille, niin
että hän saattoi kuvata maailmaa oman näkemänsä mukaan, eikä niinkuin
oppineet, »jotka eivät ole muuta nähneet kuin oman kamarinnurkkansa
hämähäkinverkot.» Muita arvokkaamman maantietoteoksen olisi varmaan,
etevä portugalilainen historiankirjottaja João de Barros kirjottanut,
jos hän olisi voinut aikomuksensa toteuttaa; mutta vain muutamista
Afrikan seuduista hän ennätti julkaista kertomukset, kuten Saharasta ja
Senegambiasta. Espanjalaisetkin siirtomaahistorian kirjottajat antoivat
teoksissaan laajoja kuvauksia uusista merentakaisista maista, kuten
jesuiitta Josef Acosta. joka kuvasi Perua, ja Oviedo, jonka Intiain
historiassa on melkein yhtä paljon maantiedettä kuin historiaa; mutta
ei kukaan heistä, Encisoa lukuun ottamatta, jonka »Suma de geographia»
julkaistiin Sevillassa v. 1519, kirjottanut täydellistä maantiedeteosta.
Matkakertomukset.
Paitsi kosmografioja julkaistiin paljon esityksiä yksityisistä maista
ja erinäisistä tieteenhaaroista, etenkin matematisesta maantieteestä.
Tieteiden kanta ei vielä ollut semmoinen, että olisi kyetty
tieteellisesti käsittelemään niitä erinomaisen runsaita aineskokoelmia,
joita kuudennellatoista vuosisadalla saapui kaikista maailman
ääristä. Tyydyttiin etupäässä kertomaan ja kuvaamaan. Kiitettävällä
uutteruudella kirjotettiin ja julkaistiin kertomuksia matkoista;
niitä kirjottivat, paitsi varsinaisia löytöretkeilijöitä,
valtiomiehet, ritarit, kauppiaat, seikkailijat ja hengelliseen
säätyyn kuuluvat miehet, varsinkin lähetyssaarnaajat. Ensin niitä
kirjottivat espanjalaiset ja portugalilaiset, sitten englantilaiset,
hollantilaiset, italialaiset ja saksalaiset. Ne kuvasivat nähtyjen
maitten luontoa, mutta vielä enemmän kansaa ja asutusta, kooten siten
aineiston, joka on meidän aikamme tutkimukselle mitä arvokkain. Ne
kertomukset, joita esim. Mexicon ja Perun vallotuksista kirjotettiin,
ovat niin täydelliset, että Prescott saattoi melkein yksinomaan
niiden mukaan laatia klassilliset historiateoksensa näistä molemmista
merkkitapauksista. Vaikka Antillien asukkaat jo 16:nnen vuosisadan
keskivaiheilla olivat kuolleet sukupuuttoon, niin on kuitenkin säilynyt
siksi runsaasti tietoja, että voimme luoda jommoisenkin kuvan heidän
yhteiskuntalaitoksistaan. Niinpä muuan niistä hengellisistä miehistä,
jotka lähetettiin Antillien alkuasukkaita kristinuskoon kääntämään,
julkaisi saarelaisten uskonnollisista käsityksistä selonteon, joka
Columbuksen elämäkerrassa julkaistiin.
Moni arvokas matkakertomus on valitettavasti hukkaan joutunut, ja vielä
useampi olisi menetetty, elleivät kuuluimmat olisi joutuneet niihin
suuriin matkakertomuskokoelmiin, joita vuosisadan kuluessa julkaistiin
eri maissa. Kuuluimmat näistä kokoelmista ovat Ramusion (alkuvuosi
1550), Hakluytin (alkuvuosi 1569) ja ennen mainitsemamme De Bryn, jota
aljettiin julkaista v. 1590.
Gian Battista Ramusio (1485—1557) kuului venezialaiseen ylimyssukuun
ja matkusti syntymäkaupunkinsa palveluksessa laajalti Europassa. Hän
oli oppinut mies ja oli jo pojasta pitäen innostunut löytöretkiin ja
maantieteeseen. Kotonaan Veneziassa hän erään yksimielisen ystävänsä
avulla avasi maantieteellisen koulun. Jo v. 1523 hän alkoi kerätä
aineksia suurta teostaan varten, ylläpitäen sitä varten erinomaisen
laajaa kirjeenvaihtoa sekä tunnettujen että tuntemattomien aikalaisten
kanssa. Kaksi osaa painettiin Ramusion eläissä (vv. 1550 ja 1556),
kolmas valmistui vasta hänen kuoltuaan, v. 1559. Neljäs osa jäi
kokonaan suorittamatta. Vaivojaan säästämättä Ramusio kokosi aineksia
sekä Espanjasta että Portugalista ja käänsi vieraskieliset kertomukset
italiankielelle. Hänen kokoelmaansa on muun muassa kiittäminen siitä,
että kertomus Barbosan retkistä ja Pigafetan kertomus Magalhãesin
matkasta ovat jälkimaailmalle säilyneet. Hänen Marco Polo-laitoksensa
on erinomaisen arvokas niiden lisätietojen ja selitysten kautta, joita
se sisältää. Siinä muun muassa on julkaistuna viehättävä kuvaus Polojen
paluusta Veneziaan pitkältä retkeltään, sen mukaan kuin tapausta
Ramusion eläissä vielä muistettiin lagunikaupungissa.
Ramusion kokoelmasta, jonka nimi oli »Navigationi e Viaggi»
(purjehduksia ja matkoja), ilmestyi monta painosta ja uusiin
painoksiin aina tehtiin lisäyksiä, niin että 17:nnen vuosisadan alussa
julkaistuihin jo on otettu Hollantilaisten Jäämeri-matkojakin.
Richard Hakluyt (1553—1616) oli englantilainen. Opiskeltuaan
maantiedettä hän piti tästä aineesta luentoja Oxfordin yliopistossa,
kunnes otti vastaan papin toimen Englannin lähetystössä Parisissa,
oleskellen siellä puolen vuosikymmentä. Hän oli Englannissa
»tutustunut etevimpiin merikapteeneihin, suurimpiin kauppiaihin ja
kansansa parhaisiin merimiehiin». Parisissa hän kokosi lisää aineksia
Pohjois-Amerikan maitten luonnon tunnetuksi tekemiseksi ja suureen
teokseensa painettaviksi. Hankkimiensa tietojen nojalla hän Sir
Walter Raleighin pyynnöstä kirjotti esityksen lännessä tapahtuneista
löydöistä, kehottaakseen Englantilaisia anastamaan ja asuttamaan
Pohjois-Amerikan viljavat rannat.
Palattuaan Ranskasta Hakluyt v. 1589 julkaisi suuren
matkakertomuskokoelmansa täydellisen painoksen kolmena niteenä; jo
aikaisemmin hän oli toimittanut painoon lyhemmän kokoelman. Tämä
julkaisu on verrattoman tärkeä aineskokoelma maantieteellisten
löytöjen ja siirtomaa-asutuksen historian tuntemiselle. Se hankki
julkaisijalleen pysyvän maineen, eikä syyttä hänen muistokseen
itseään nimittänyt suuri englantilainen Hakluyt-seura, jonka
erikoisen harrastuksen alaisena löytöretkien historia on. Monella
muullakin tavalla Hakluyt edisti maantieteellisiä harrastuksia ja
maantieteellistä kirjallisuutta, ja Hakluytia Englannin kansan ehkä
on kiittäminen enemmän kuin ketään toista kuningatar Elisabethin
aikalaista siitä, että se sai Pohjois-Amerikan rannalla pysyvän
jalansijan.
De Bryn matkakertomusteos, josta olemme ennen maininneet (II. s.
21), oli arvokas varsinkin runsaan kuvituksensa vuoksi. Nämä kuvat
ovat luotettavia, mikäli ne koskevat pukuja, aseita, työkaluja
ja ihmisasunnoitakin, mutta mahdotonta tietysti oli, että niissä
valtamerentakaisten kansain kasvonpiirteet ja ruumiinrakenne olisivat
tulleet kuvatuiksi nykyajan vaatimuksia vastaavalla tarkkuudella.
Useita muita matkakertomuskokoelmia julkaistiin, mutta niiden
historiallinen arvo ei ole yhtä suuri kuin edellä mainittujen, vaikka
toisia ehkä luettiin enemmänkin. Moiset kokoelmat osottavat, kuinka
vilkas maantieteellinen harrastus oli Europan maissa herännyt, kuinka
laaja lukijakunta yleistajuisella maantieteellisellä kirjallisuudella
oli.
Lähetyssaarnaajain kertomukset ja kartat kuuluvat seuraavan vuosisadan
maantieteellisiin saavutuksiin.
Fyysillinen maantiede.
Luonnontieteet eivät olleet paljoakaan edistyneet siitä kannasta,
jolle Aristoteles ja muut kreikkalaiset oppineet olivat ne jättäneet,
kuinka olisi siis suurien löytöretkien aikakausi voinut uudenaikaisessa
merkityksessä käsitellä sitä ainesten runsautta, joka eri tahoilta
tulvi oppineitten työkammioihin? Luonnollista oli, että maantiede,
samoin kuin muutkin havaintotieteet, tyytyi aluksi ilmiöitä kuvaamaan
ja ryhmittelemään, ennenkuin se alkoi niitten syitten perille tunkeutua
ja luoda tiedettä.
Maanpinnan korkeusseikkoihin ei kiinnitetty suurta huomiota,
koska ei ymmärretty niiden merkitystä. Tosin Mercatorin Europan
kartassa tärkeimmät vuorijonot ovat paikoillaan, mutta maanosamme
ulkopuolella tuskin on suurimmistakaan vuoristoista merkkiäkään
kartoilla. Kirjallisuudesta ei kuitenkaan kokonaan puuttunut tietoja,
joita karttain piirtäjät olisivat voineet ohjeenaan käyttää;
Acosta esim. v. 1590 julkaisemassaan teoksessa jakaa Perun kolmia:
sateettomaan rannikkovyöhykkeeseen, ylätasankoihin ja cordillerien
taajametsäisiin itäisiin rinteihin: Mexicoa hän kuvaa ylätasangoksi,
jonka vuoristoreunat ovat kohonneet pystyyn Mexicon lahden puolelle.
Vuoristojen korkeudesta jäivät voimaan Vanhan ajan suhdattomat
käsitykset, kun ei vielä ollut keinoja, joilla olisi voitu se mitata.
Sebastian Münster luuli olevan pariakinkymmentä kilometriä korkeita
vuoria; sitä ei ole ihmettelemistä, kun toistasataa vuotta myöhemmin
jesuiitta Riccioli, jonka oppia vielä 18:nnen vuosisadan alussa
ylistettiin, luuli Mont Cenis’iä neljä kertaa korkeammaksi Mont Blancia
ja Kaukasossa olevan 60 kilometriä korkeita kukkuloita. Jonkun aikaa
luultiin, että Uralissa oli maapallon korkein kukkula, ja myöhemmin,
kun oli saatu kuulla Novaja Semljan kukkulain olevan vielä korkeampia,
luultiin korkeimman kukkulan olevan siellä. Jesuiitta Acosta aivan
oikein vakuutti, että Andien kukkulain rinnalla Pyreneitten ja Alppien
korkeimmatkin huiput ovat kuin huoneet tornien rinnalla.
Vielä vähemmän on ihmeteltävä sitä, ettei maankuoren rakenne
herättänyt ajan oppineitten huomiota. Oli kuitenkin eräs merkillinen
poikkeus. Leonardo da Vinci, löytöretkien aikakauden suurin nero,
etevä luonnontutkijana ja insinöörinä samoin kuin taiteilijanakin,
oli kanavatöitä johtaessaan eri osissa Italiaa tullut merkillisiin
johtopäätöksiin. Hän löysi korkeilta vuorilta maan sisästä merikasvien
ja simpukkain kivettymiä ja päätteli siitä, että ne vuoret olivat
aikanaan olleet merenpohjana. Merenpohja, joka alkuaan oli ollut
tasainen, oli kohonnut, joet olivat sen uurtaneet vakoihin, levittäneet
vaot laaksoiksi ja juoksevan veden vaikutuksen kautta oli siten ylänkö
jakautunut vuorenkukkuloiksi. Niitä hioutuneita pyöreitä paasia
ja kiviä, joita on Alppien rinnepengermillä, hän luuli entisten
tulvapurojen hierelemiksi; niin kauas hänen neronsa ei voinut kantaa,
että hän olisi keksinyt jääkauden vaikutukset Alpeilla. Hän tutki
jokien suistamoita ja osotti, kuinka niissä hieno liete peittää
sisäänsä rantakasveja ja eläinten jäännöksiä, jotka lietteen sisässä
joko kivettyvät taikka jättävät siihen painalmuksensa, kuinka lietettä
karttuu kerros kerroksen päälle, niinkuin sitten näkyy vuorien
rinteistä, kun joet ovat niihin laaksoja uurtaneet. Leonardo da Vinci
(1452—1519) oli varmaan ainoa, joka tämmöisiä mielipiteitä lausui:
vasta kaksisataa vuotta myöhemmin nämä totuudet selvisivät Stenon ja
Leibnitzin kaltaisille miehille.
Tulivuoret herättivät monen tutkijan tiedonhalua. Molukkien maaherra
Antão Galvão nousi Ternaten tulivuorelle, Mexicossa eräs Corteksen
seuralaisista etsi rikkikivennäisiä Popocatepetlin kraterista ja muuan
munkki antoi v. 1538 laskea itsensä kettingeillä Nicaraguan Massayan
»helvettiin», aivan laavakidan reunalle saakka; hän nimittäin luuli
tulivuoren kidassa kiehuvia sulia aineita jaloiksi metalleiksi. Jo
aikaisemmin oli historioitsija Oviedo käynyt »helvetin» partaalla;
hän julkaisi sitten tulivuoresta kuvauksen. Acosta ensimäiseksi teki
erotuksen toimivien ja sammuneiden tulivuorien välillä; sammuneet
olivat hänen johtopäätöksensä mukaan ruvenneet lepotilaan sen vuoksi,
että ne olivat itsensä tyhjiksi purkaneet. Sebastian Münster tutki
niitä muutoksia, joiden alainen Etnan keila oli ollut sen jälkeen, kun
Strabon näki tämän tulivuoren. Münsterin luulon mukaan maan sisusta
oli tulikuuma, täynnään sulia aineita, jotka vielä siellä täällä
tunkeutuivat kuoren puhki maanpinnalle, tulivuoria muodostaen.
Perussa Espanjalaiset saivat runsaasti tilaisuuksia tutustua
maanjäristyksiin ja niiden laajuuteen. Maanjäristyksien yleisyyden
Perun ja Chilen rannikolla luultiin johtuvan siitä, että merivettä
pääsi rakoja ja luolia pitkin tunkeutumaan maan sisustaan ja
muodostamaan siellä kaasuja, jotka väkivoimalla pyrkivät ulos.
Columbus ensimäisellä matkallaan Atlantin meren poikki huomasi sekä
kompassin poikkeaman, että poikkeaman erilaisuuden eri paikoissa:
toiset kuitenkin luulevat, että poikkeama jo aikaisemmin tunnettiin.
Purjehtijat kauan otaksuivat poikkeaman johtuvan siitä, että
kompassit olivat virheellisesti rakennetut, sillä heidän mielestään
oli luonnonvastaista otaksua, ettei kompassi näyttäisi suoraan
pohjoiseen. Kun sitten poikkeama oli epäämättömällä tavalla todistettu
ja oli osotettu sen voivan olla joko itäisen tai läntisen, niin
koetettiin selittää, että poikkeus pohjois-eteläsuunnasta ainakin
muuttuu hyvin säännöllisesti, niin että sen suuruus on helppo
yksinkertaisen laskelman kautta määrätä, kun tunnetaan laivan asema.
Mutta ei kauaa kulunut, ennenkuin tämäkin huomattiin erehdykseksi.
Purjehtijat pääsivät selville siitä, että, samallakin meridianilla
poikkeama saattoi muuttua sekä läntisestä suoraan pohjoiseksi että
vielä itäiseksikin, ja että viivat, joita piirrettiin yhtä suurten
poikkeumain kautta, kulkivat hyvinkin epäsäännöllisesti, eivätkä
suinkaan meridianien suuntaan. Kuudennentoista vuosisadan lopulla
maantieteilijät koettivat piirtää magneettisia poikkeumaviivoja
esittäviä karttoja, jotka nykyisin olisivat hyvin arvokkaita poikkeaman
vaihtelujen määräämiseksi, jos karttain laatijoilla olisi ollut tietoa
siitä, minä vuosina heidän käyttämänsä havainnot oli tehty.
V. 1576 eräs englantilainen mekanikko, Robert Norman keksi
magneettineulan kallistumisen, »inklinatsion», s.o. että vapaana
riippuva magneetti kääntyy pää melkein pystyyn alaspäin. Tämän
kallistuman suuruus mitattiin eri paikoissa maan pinnalla. Henry Hudson
oli ensimäinen purjehtija, jolla oli semmoinen magneetti mukanaan
laivalla. Huomattiin kallistuman vähentyvän navalta päiväntasaajaa
kohti, ja William Gilbert lausui v. 1593 Lontoossa julki sen ajatuksen,
että koko maa on magneetti, jonka magneettisten voimain suuntaan
magneettineula asettuu.
Magalhãesin matka kokonaan mullisti mielipiteet maan ja meren
keskinäisestä laajuussuhteesta maanpinnalla. Kreikkalaiset oppineet
olivat tosin arvostelleet vettä olevan maahan verraten monta vertaa
enemmän, vaikkei se näykään Ptolemaioksen kartasta, hän kun ei
koettanut kuvata maapallon takapuolta. Mutta osaksi raamatun sanoista,
osaksi muista syistä Keskiajan oppineet ja Columbus niitten mukaan (II,
s. 8) päättivät maata olevan paljon enemmän kuin vettä. Tämä käsitys
piti sitkeästi puoliaan vielä sittenkin, kun kaikki suuret valtameret
jo olivat tulleet ainakin osaksi tunnetuiksi, ja vielä Mercator arveli,
että varmaan vesi ja manner maapallon pinnalla pitivät toisiaan
tasapainossa. Tämä tasapaino saatiin aikaan otaksumalla etelänavan
ympärillä olevan valtavan manteren, joka kulloinkin piirrettiin
ulottuvaksi jotenkin niin kauas pohjoista kohti, kuin kullakin kulmalla
oli etäimmäksi etelää kohti purjehdittu.
Meren syvyyksiä mitattiin kaikilla rantavesillä ja syvyydet merkittiin
karttoihin. Samalla tutkittiin pohjan väri ja luonne, jotta purjehtijat
luotauspainolla näytteitä ottaen saattoivat pohjan laadusta päättää,
olivatko joutuneet liian lähelle maata. Suuria syvyyksiä mittaamasta
esti vielä koneiden puutteellisuus. Kaikki purjehtijat kokosivat
tarkkoja tietoja satama-ajoista, jotka huolellisesti koottiin
purjehdusoppaihin; satama-ajan määrääjä on korkean veden aika, joka
suuresti vaihtelee samankin maan rannoilla sen mukaan, mikä paikan
asema etenevään vuoksiaaltoon on ja miltä puolelta aalto tulee.
Vuorovesien vaihtelut kuun ja auringon asemien mukaan tunnettiin. Kun
kuu ja aurinko sattuvat taivaalle samalle puolelle taikka maan kahden
puolen vastakkain, siis uudenkuun ja täysikuun aikoina, on tulvavuoksi,
puolenkuun aikana taas, jolloin kuun ja auringon maan kanssa muodostama
kulma on 90°, ovat vajaat vuokset, koska molempien taivaankappaleiden
vuoksiaaltoa kohottavat tehot silloin hävittävät toisiaan. Mutta vasta
Kepler uskalsi opettaa, että kuun vetovoima (vis tractoria) synnyttää
päiväntasaajan seuduilla meren paisunnan, joka vierii molempia napoja
kohti, niin että maapallon kaikki meret tulevat vuoksiaallosta
osallisiksi.
Samoin kuin vuorovesiä tutkittiin merivirtojakin kaikissa niissä
merissä, joita kuljettiin. Guinea-virtaukseen olivat Portugalilaiset
jo edellisellä vuosisadalla tutustuneet, Mosambik-virtauksen Vasco da
Gama keksi ensi retkellään ja nimitti Kap Corrienteen siitä »virtain
nokaksi». Floridan salmessa tutustui Antonio de Alaminos v. 1513
Golf-virtaan, ja vuosisadan alkupuoliskolla opittiin jo tuntemaan
»atlanttinenkin virtaus», joka kuljettaa edelleen Golf-virran vesiä
Atlantinmeren pohjoisosiin. Se kylmä virtaus, joka etelästä tullen
kulkee pohjoista kohti Etelä-Amerikan länsirannikkoa seuraillen,
mainitaan jo kuudennentoista vuosisadan purjehdusoppaissa. Ei puuttunut
yrityksiä merivirtausten syittenkään selittämiseksi. Leonardo da
Vinci arveli veden virtaavan päiväntasaajan seuduilta pohjoista kohti
sen johdosta, että se päiväntasaajan seuduilla lämpiää enemmän ja
siitä laajenee, jonka vuoksi sen pinta kohoaisi, elleivät virtaukset
kuljettaisi liikaa vettä napoja kohti. Tämä tietysti oli oikea
päätelmä, mutta todellisuudessa syyt ovat toiset; jos Leonardo da
Vinci olisi nähnyt edessään tuulikartan, niin olisi hän siitä paikalla
huomannut, että merivirtauksien suunnat ovat melkein samat kuin
maapallon suurien tuulijärjestelmien, ja arvatenkin myös älynnyt, että
tuulet ovat merivirtauksien todelliset liikevoimat.
Eri maitten lämpö-olojen mittaamiseksi ei vielä ollut lämpömittareita
- ensimäisen lämpömittarin rakensi Galileo v. 1612, mutta kuitenkin
huomattiin jo monta perustavaa seikkaa eri seutujen lämpöolojen
alalta, kuten esim. että Pohjois-Amerikan itärannikko Europan
vastaavien leveyksien lämpötiloihin verraten on koko joukon kylmempi.
Historiankirjottaja Barros päätteli Etelä-Amerikan eteläosien
viileyden johtuvan siitä, että etelänavan puolessa oli avoin jäämeri.
jonka kylmiä viimoja kohtaan Patagonian rannikko oli aivan suojaton.
Yhä selvemmin lausuttiin julki, että ilma jäähtymistään jäähtyy,
kun noustaan tasangoilta vuorille, ja Pietari Martyr, Columbuksen
aikalainen, päätteli lumirajan olevan päiväntasaajan seuduilla
korkeammalla kuin Espanjassa ja niiden vuorien, jotka tropiikissa
olivat ijäisen lumen peittämät, siis olevan tavattoman korkeita.
Maapallon suurista tuulijärjestelmistä tunnettiin ainoastaan Intian
meren monsuunit jo Vanhalla ajalla. Portugalilaiset tutkiessaan
Afrikan luoteisrannikkoa tutustuivat ensinnä koillispasaadiin,
sitten päiväntasaajan tyventöihin ja päiväntasaajan eteläpuolella
kaakkoispasaadiin, vaikkeivät he tällä reitillä vielä voineetkaan
muodostaa oikeata käsitystä pasaadien laajuudesta. Paremman
käsityksen koillispasaadista sai Columbus ensimäisellä matkallaan.
Espanjalaiset nimittivät näitä tuulia »kriiseiksi»; Hollantilaisilta
ne saivat pasaadien nimen. Jotenkin samaan aikaan huomattiin,
että Atlantinmeressä molempien pasaadien napapuolilla vallitsivat
länsituulet, ja jo varhaisimmat Länsi-Intian purjehtijat käyttivät
näitä hyväkseen saadakseen myötäisen tuulen takaisin Europan
rannoille. Tyynellä merellä tehtiin, kuten olemme ennen nähneet,
monta hukkayritystä päästä Filippineiltä takaisin Mexicoon,
ennenkuin Urdaneta lähti etsimään Tyynen meren pohjoisosista
samanlaista länsituuli-järjestelmää, kuin tiedettiin Atlantinmerellä
vallitsevan, ja sen kautta todella löysi ainoan reitin, jota sen ajan
huonot luovijat saattoivat purjehtia meren poikki lännestä itään.
Portugalilaiset tutustuivat Itä-Intiassa perinpohjin monsuuneihin,
joiden suunnat vaihtelevat paljon sen mukaan, millä puolella ne ovat
Aasian suurta mannerta. Maa- ja merituuli, joka monella rannikolla
vaihtelee yön ja päivän mukaan, oli myös tuttu ilmiö ja sen syykin
tunnettiin.
Mutta syitä maapallon vakinaisiin tuuli-järjestelmiin ei vielä
käsitetty. Toiset luulivat pasaadien johtuvan siitä, että taivaankansi,
»firmamentti», kiertäessään maapallon ympäri veti ilmaa mukanaan.
Vasta Varennius seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla selvitti
pasaadituulien todelliset syyt.
Uuteen maailmaan ja Intiaan pysyväisesti asetuttuaan europpalaisct
tutustuivat kuiviin ja kosteihin vuodenaikoihin, jotka Intiassa
riippuivat vuodenaikaisten tuulien suunnisti. Iroopillisessa Amerikassa
taas enimmäkseen näyttivät olevan yhteydessä auringon korkeuden kanssa.
Perun rannikon sateettomuus herätti heti ensimäisten espanjalaisten
huomiota, mutta tämän ilmiön selitys oli vielä liian vaikea sen ajan
luonnontieteelle. Columbus mainitsee taajan metsänkasvun edistävän
sademäärää; Portugalilaiset olivat Azoreilta, Canarian saarilta ja
Madeirasta hävittäneet metsät ja sademääränkin väheneminen oli ollut
siitä seurauksena. Sademääriä ei kuitenkaan vielä mitattu, tyydyttiin
vain ylimalkaisiin havainneihin.
Kardinaali Bembo teki Etnalle noustessaan havaintoja kasvikunnan
korkeusvyöhykkeistä, kuinka ylintä lumilakkia alempana oli puuton
ketovyöhyke, sen alapuolella vyöhyke havupuita ja vielä alempana
kehä pyökki- ja tammimetsiä. Jesuiitta Acosta erotti Mexicossa eri
korkeuksien kasvullisuusvyöhykkeet, kuuman rantavyöhykkeen (tierra
caliente), lauhkeat ylätasangot (tierra templada eli tierra de mediana
altura) ynnä kylmän vuoristovyöhykkeen, jonka aroilla vain karjanhoito
oli mahdollista. Mutta muutoin olivat sekä eläinkuntaa että kasvikuntaa
koskevat yleisemmät havainnot vielä harvinaisia, vaikka tutustuttiinkin
hyvin suureen lajirunsauteen.
Ihmiskunnan jakaminen rotuihin oli tälle aikakaudelle vielä vieras,
mutta espanjalaiset ja hollantilaiset purjehtijat kuitenkin
kuvasivat esim. Tyynen meren saarien asukkaat siksi tarkkaan, että
heidän kuvauksistaan selvään kyllä huomaa, milloin he puhuvat
polynesialaisista, milloin papualaisista. Kun Uudessa maailmassa
eskimoitten asumassa perimmäisessä pohjolassakin tavattiin tummaihoisia
ja mustatukkaisia ihmisiä, niin huomattiin paikkansa pitämättömäksi
Vanhan ajan ja Keskiajan vakuutus, että muka ihmisten iho pohjoista
kohti vaalenemistaan vaaleni. Kun ihmiskuntaa ei vielä oltu rotuihin
jaettu, niin oli vaikea saada selville kansanryhmäin heimolaissuhteita.
Vasta 17:nnen vuosisadan alkupuolella jaettiin Europan kansat
germaneihin, romaneihin ja slaaveihin. Matkustajat yleensä kiinnittivät
huomionsa etupäässä vieraiden kansojen maanviljelykseen, teollisuuteen,
taiteisiin. perheoloihin, valtiomuotoon, tapoihin, lakeihin ja
uskontoon. Mutta esim. asutuksen taajuudesta ei hankittu minkäänlaisia
arvioita. Vasta seuraavalla vuosisadalla tapahtui tässäkin muutos.