Olaus Magnuksen kartasta ja maantiedeteoksesta hänen aikalaisensa
saivat ensimäisen seikkaperäisen ja enimmäkseen entistä oikeamman
käsityksen Pohjolan maista ja kansoista; jälkimaailmalle ne ovat
arvokkaat lähdeteoksina, jotka monesta erehdyksestä ja harhaluulosta
huolimatta luovat paljon valoa niin kauan vaillinaisesti tunnettujen,
vaikka historiassa kylläkin tehokkaasti esiintyneitten Pohjoismaitten
oloihin Uuden ajan alulla.
Olaus Magnuksen elämänvaiheet.
Olaus Magnus Gothus — lisäys Gothus oli hä nen itsensä antama ja
vakinaisesti käyttämä — oli syntynyt Linköpingissä v. 1490 ja oli kaksi
vuotta nuorempi kuin veljensä, Upsalan arkkipiispa Johannes Magnus. He
olivat murrosajan lapsia ja sen kovien kohtaloiden alaisia; kiintymys
katolinuskoon, jossa he olivat kasvaneet, pakotti heidät viettämään
loppuikänsä kaukana vieraalla maalla ja siellä maanpaossa valmistamaan
teokset, joilla he saavuttivat kunniasijan isänmaansa tieteen
historiassa.
Olaus kävi Vesteråsin tuomiokirkkokoulua, lähti sitten Saksaan ja
oleskeli sikäläisissä yliopistoissa 1510—1517 opinnoitaan jatkamassa;
ulkomailta palattuaan hän oli Upsalassa ja Linköpingissä kanonikkona.
V. 1518 paavin lähettiläs Arcimboldus lähetti hänet Skandinavian
pohjoisosiin ehkä rahoja paaville keräämään ja aneita myymään, sekä,
hänen oman ilmotuksensa mukaan, taistelemaan luterilaista harhaoppia
vastaan, jota niemimaan pohjoisosissa jo oli viljalta. Matka kävi
paljon tärkeämmäksi varsinaista tarkotustaan sen kautta, että
tämä reaktsionarinen hengen mies sillä tutustui Ruotsin ja Norjan
syrjäisempiin osiin, jopa kävi suomalaisenkin asutuksen alalla ja
siten sai palavan harrastuksen ja paljon näköaloja ja tietoja suuren
teoksensa kirjottamiseen. Hän ei tyytynyt synneistä päästämään ja uutta
uskoa vastaan saarnaamaan, vaan kaikkialla kokosi maantieteellisiä ja
kansatieteellisiä aineksia teoksiaan varten, keskiaikaiseen henkeen
kirjottaen muistoon kaikki kummitusjututkin, mitä hänelle kerrottiin:
tämä viimeksi mainittu epätieteellinen harrastus tosin oli omiaan
vähentämään hänen teoksensa tieteellisyyttä, mutta jälkimaailmalla ei
ole syytä häntä siitä moittia.
Pohjois-Ruotsissa ei ollut teitä, ratsain täytyi sen vuoksi matkaa
tehdä, tavaroita joko hevosenselässä kuljettaen tai reellä vedättäen,
mutta monta taivalta voitiin veneelläkin kulkea. Olaus kertoo
laskeneensa jokia haapioilla (haapar), jotka olivat pitkiä, ilman
nauloja koottuja ja hyvin kevyitä aluksia. Hän lausuu muun muassa
eräästä jokimatkastaan: — — »Ja siihen määrään hataralle puutekeleelle
minun täytyi yleisiä asioita ajaessani luottaa henkeni ja menestykseni;
ja sitä kamalampi oli matka, kuta enemmän rannoilla näkyi merkkejä
siitä, että veden voima oli jo tuottanut monelle ihmiselle surman.»
Olaus kävi sitten tunturien poikki Norjassa. Hän kuvaa vilkkaasti
matkaa vuoristossa. Norjassa, jossa hän oleskeli vuosina 1518—1519,
hän teki merimatkan ja näki koottavan ambraa. Norjan rannikon
asukkailta hän sanoi kuulleensa paljon juttuja merikäärmeistä
ja muista kummista; sitä paitsi hän hankki tietoja rannikon
talvikalastuksesta, valaanpyynnistä, traanin ja suolan valmistuksesta
y.m. Palattuaan Ruotsiin hän jatkoi matkaansa pohjoista kohti ja saapui
1519 juhannuksen aikaan Tornioon, jossa hän näki lohenpyynnin ja
paikkakunnan suuren kauppaliikkeen. Hän kertoo sinne tulleen Venäjän
rajan takaa kauppiaita, jotka taipalien poikki kantoivat veneensä
olallaan. Lappalaisia ja suomalaisiakin hän siellä näki. Torniosta,
jonka latitudin hän ilmottaa 82°:ksi, hän vielä kulki arvionsa mukaan
neljä asteväliä pohjoisemmaksi ja kävi siten ehkä Pellossa saakka,
jota tarkottanee hänen kartassaan nimitetty »Pele.» Matka luultavasti
tapahtui mennen tullen veneellä pitkin Tornion jokea. Syksyllä 1519
Olaus palasi Upsalaan pitkältä matkaltaan. Hän itse väitti sillä
kulkeneensa 4860 italialaista penikulmaa (lähes 9000) kilometriä, mutta
tämä tietysti oli suunnatonta liiottelua.
Ruotsissa olivat levottomat ajat. 1520 Olaus näki Tukholman verilöylyn.
Kustaa Vaasan noustua valtaistuimelle nimitettiin verilöylyssä surmansa
saaneiden sijaan uusia piispoja — Johannes Magnus muun muassa Upsalan
arkkipiispaksi — ja Olaus lähetettiin v. 1524 Roomaan hankkimaan paavin
vahvistusta näille nimityksille. Hän ei sen koommin Ruotsiin palannut.
Hän matkusteli seuraavina vuosina laajalti Europan maissa, ja nämä
matkat laajensivat suuresti hänen maantieteellistä näkökantaansa ja
tietojaan. Kuningas Kustaa Vaasa antoi hänelle useita valtiollisia
toimia, joista tärkein oli kauppaliitosta keskusteleminen Hollannin
kanssa. Sitten hän kävi Puolassa neuvottelemassa avioliitosta Kustaa
kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismund I:sen tyttären välillä:
tällä matkalla hän (v. 1528) muun muassa kävi Bochnian ja Vieliczan
suolakaivoksissa. Mutta kun samoihin aikoihin Ruotsissa tapahtui
uskonpuhdistus ja v. 1530 Olauksen koko omaisuus otettiin takavarikkoon
ja häneltä riistettiin Ruotsissa kaikki kirkolliset toimet, niin
menetti hän yhdellä iskulla sekä maansa että toimeentulonsa. Olausta
samoin kuin hänen veljeänsä Johannestakin syytettiin yllytyksestä
katolinuskon palauttamiseksi Ruotsiin, eikä hänen ollut hyvä sen
koommin palata kotimaahansa.
Veljekset oleskelivat tämän jälkeen enimmäkseen Saksassa ja Italiassa.
V. 1537 he matkustivat Italiaan kirkolliskokoukseen, josta ei
kuitenkaan tullut silloin mitään. Seuraavana vuonna he oleskelivat
Veneziassa sikäläisen patriarkan vieraina. Tämä vierailu kaupungissa,
jossa karttain tekeminen ja maantieteelliset harrastukset vanhastaan
olivat niin korkealla kannalla, oli erinomaisen tärkeä Olauksen
kirjallisille yrityksille. Hän valmisti siellä suuren merikarttansa,
Carta Marinan, joka patriarkan kustantamana ilmestyi painosta
v. 1539. Johannes Magnus kirjotti Veneziassa valmiiksi molemmat
historiateoksensa, jotka kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen
julkaistiin painosta.
Veneziasta veljekset Magnus v. 1541 matkustivat Roomaan; Johannes oli
niin sairaana, että hän vain vaikeasti kykeni matkan tekemään. Jo v.
1544 hän Roomassa kuoli ja Olaus nimitettiin veljensä jälkeen Upsalan
arkkipiispaksi, sillä paavi nimitti Ruotsiin, samoin kuin muihinkin
epäuskolle menetettyihin maihin, edelleenkin piispoja, vaikka nämä
nimitykset olivatkin vain kirkollisia arvonimiä ilman vastaavaa tuloa
ja vaikutusalaa. V. 1545 Olaus oli Tridentin kirkolliskokouksessa,
jossa hän muun muassa tapasi Hojan kreivin Juhanan, vanhan tuttavansa.
Loppuikänsä hän asui Roomassa kirjallisissa toimissa, kirjottaen siellä
elämäkertansa. Hän julkaisi veljensä molemmat historiateokset ja v.
1554 oman kuulun teoksensa Historia de gentibus septentrionalibus
(Kertomus Pohjolan kansoista). Olaus Magnus kuoli Roomassa v. 1557.
Carta marina.
Olaus Magnuksen suuri Pohjoismaiden kartta, joka julkaistiin Veneziassa
v. 1539, oli enemmän kuin kolmesataa vuotta kateissa, mutta löydettiin
1880-luvulla Münchenin kaupunginkirjastosta. Se on 170 sentim.
pitkä ja 125 sentim. leveä ja puulta painettu. Painatuksen kustansi
Venezian patriarkka ja tuli se Olauksen tiedon mukaan maksamaan
440 dukaattia, jota ei ole ihmetteleminen, kun kartta on piirretty
täyteen taiteellisia kuvia. Olaus sanoi kartan laatineensa siinä
tarkotuksessa, että nähtäisiin, kuinka suuri osa kristitystä maailmasta
on eronnut katolisesta kirkosta; mutta samalla hänellä kuitenkin
oli tieteellinenkin päämäärä, hän tahtoi parantaa Ptolemaioksen
kosmografiaa sikäli, että sen kuva Pohjolan maista paremmin vastaisi
todellisuutta.
Kun muistamme, kuinka väärät ja vaillinaiset Olauksen edeltäjäin
karttakuvat olivat, niin täytyy meidän myöntää, että hän todella
piti, mitä lupasi; hänen karttansa on valtava edistysaskel edellisiin
verraten.
Sen heikoin puoli on matematinen perustus, asteverkko. Olaus
Magnuksella oli vaillinaisemmat käsitykset Skandinavian maitten
maantieteellisestä asemasta ja ulottuvaisuudesta kuin hänen lähimmällä
edeltäjällään, Zieglerillä. Olauksen kartalla ei ole kuin yksi
ainoa oikea latitudimääräys: Elben suistamo. Ziegler laski päivien
pituudesta, että Ruijan rannikko oli 70:n ja 71:sen leveysasteen
vaiheilla ja osasi siinä oikeaan; mutta Olaus Magnus vakuuttaa, että
kesäpäivän pituus Ruijassa on kuusi kuukautta ja sen mukaan määrää
Skandinavian pohjoisrannan latitudiksi 90°, s.o. hän luuli Nordkapin
jotakuinkin olevan pohjoisnavan vaiheilla, jonka erehdyksen tosin
jo olivat tehneet monet aikaisemmatkin kartanlaatijat. Tästä voi
arvata, että kartan muutkin leveysmääritelmät ovat kauttaaltaan
väärät, ja siitä ehkä johtui, että Olaus Magnus luuli Torniossa
käydessään kulkeneensa niin suunnattomia matkoja. Kalmarin latitudi
hänen kartallaan on 58° 30'. Upsalan 64° 30’. Viipurin 76°. Asteverkko
on suorakulmainen. Mutta vaikka kartassa onkin asteverkko, niin ei
kartta kuitenkaan perustu tähtitieteelliselle paikanmääräykselle, vaan
samoin kuin portolanot kompassin suunnanosotuksille. Tästä johtuvat
muutamat kartan huomattavimmista erehdyksistä. Sitä laadittaessa ei
otettu huomioon kompassin poikkeumaa, vaan se on kauttaaltaan piirretty
sillä edellytyksellä, että kompassi näyttää suoraan pohjoiseen, ja
seuraus siitä oli, että maiden ja merien piirteet kartassa vääntyivät
muodottomiksi. Suuressa osassa Europpaa vallitsi siihen aikaan
itäpoikkeuma, Ruotsin itärannikolla se lienee ollut noin 10°—15°,
v. 1600 vain 5°. Keski-Suomessa kompassineula nykyisin näyttää noin
3° länsipoikkeumaa, Ruotsin länsirannikolla noin 8° länsipoikkeumaa
(maamme itäosissa poikkeuma nykyisinkin on itäinen). Jos poikkeuma
on samoin suhtein muuttunut meidän maassamme kuin Ruotsissa, niin
oli Helsingin seutujen itäpoikkeuma 16:nnen vuosisadan alkupuolella
20°—25°. Kun kartta laadittiin moisten kompassiosotusten mukaan
poikkeumaa huomioon ottamatta, niin muuttuivat tietysti rantain suunnat
toisiksi, kuin ne todellisuudessa ovat. Siitä saa selityksensä, miksi
Skandinavian niemimaan pituussuunta Olaus Magnuksen kartassa on melkein
pohjois-eteläinen ja miksi Suomen lahti siinä pistää niin jyrkkään
koillista kohti.
»Carta marinan» tärkeimpiä lähteitä ovat olleet 1400- ja 1500-luvulla
laaditut purjehdusohjeet; tästä saanee selityksensä sekä se, että
kompassin poikkeuma on niin suuresti karttaan vaikuttanut, että
myöskin rantain tarkka piirros. On säilynyt esim. Suomen lahdesta
vanha merikortti, joka merkillisellä tavalla käy yhteen Olaus
Magnuksen kartan kanssa. Kun nämä purjehdusoppaat eivät ulottuneet
merenrantoja kauemmaksi, niin täytyi Olaus Magnuksen suusanallisten
tietojen ja kulkupuheiden mukaan piirtää sisämaanseudut. Luonnollisesti
olivat semmoiset tiedot sangen häälyvät, sen vuoksi ovat varsinkin
syrjäiset seudut, kuten Lappi, Suomen niemi ja Vienan Karjala
jotenkin umpimähkään kuvatut. Skandinavian maiden esityksessä hänellä
oli paljon apua omista matkahavainnoistaan. Muita lähteitä hänellä
oli Saxo Grammaticuksen tanskalainen kronikka, josta lienevät m.m.
»hiihtolappalaisia» eli »skridfinnejä» ynnä Bjarmeja koskevat
tiedot. Claudius Clavuksen kartta ehkä oli Olaukselle tunnettu,
mutta paljon enemmän apua hän sai Ziegleriltä. sekä tämän kartasta
että kirjottamasta teoksesta — kiertoteitä siis veljensä tietoja.
Kaikkien näitten ainesten lisäksi hän oli kerännyt kaikenlaisia
legendoja ja taruperäisiä tietoja sekä kulkupuheista että vanhemmasta
kirjallisuudesta; meille jo tuttu Brandanus-legendakin on tullut
muistetuksi. Kaikki tämmöinen aineisto on kuvilla esitetty;
mutta pääosa kartan kuvista koskee kuitenkin vakavampia aineita,
luonnontuotteita, elinkeinoja, kauppasuhteita ja valtiollisia oloja.
Kuvat olivat omiaan mitä suurimmassa määrin selventämään maailman
käsityksiä niistä syrjäisistä, vähän tunnetuista maista, joita Olaus
Magnuksen suuri kartta koski. Alinna kartan vasemmassa kulmassa on
latinalainen selitys, joka lyhyesti kertoo kartan sisällyksestä
kirjainosotusten mukaan, joiden vastakirjaimet ovat kartassa itsessään.
Selityksessä muun muassa kerrotaan poron käytännöllisyydestä, Lapin
ja Ruijan hiihdosta ja metsästyksestä, susien ja hirvien taisteluista
Ruotsin ja Norjan rajalla, majavan elintavoista, Suomen oloista,
Moskovalaisten kaupasta, veneenrakennuksesta ja urkkimisesta, ynnä
muusta.
Historia de gentibus septentrionalibus.
Olaus Magnus omisti suuren maantiedeteoksensa »Kertomuksen Pohjolan
kansoista», Kölnin arkkipiispalle Adolf af Schauenhergille, jonka
hän oli tavannut Tridentin kirkolliskokouksessa ja joka silloin oli
paljon kysellyt Pohjolan maista ja kansoista, joista ulkomailla niin
vähän tiedettiin. Siitä päivästä, sanoo Olaus Magnus, hän päätti
koettaa kirjaan koota kaikki, mitä kardinaali halusi tietää, ja
omistaa hänelle tämän teoksen. Mutta luultavasti ansion antaminen
kardinaalille teoksen synnystä oli vain kohteliaisuudenosotus.
sillä teoksen esipuheessa tekijä sanoo, että hän monta vuotta oli
sitä valmistellut, ja eräässä aikaisemmassa teoksessa hän ilmottaa
jo v. 1539 ruvenneensa »Historiaansa» kirjottamaan. Enimmäkseen se
perustuu kirjallisiin auktoreihin, joihin hän järkähtämättä uskoo;
ainoastaan paikallisten asiain esityksessä hän on luottanut semmoisten
henkilöiden tietoihin, jotka ne paremmin tuntevat. Auktoreista, joita
Olaus luettelee, mainittakoon Procopius, Jordanes. Paulus Diaconus,
Saxo Grammaticus, Franciscus Irenicus, Albert Krantzius ja Johannes
Magnus. »Älköön lukija pahastuko», hän sanoo, »että tähän kirjaan
on otettu paljon muiden lausunnolta, sillä minun mielestäni on
turvallisempaa esittää vanhain jo ammoin hyväksyttyjä mielipiteitä,
kuin pintapuolisesti ja ilman tukea lausua oma mielipiteensä luonnon
vaikeasti ratkaistavista salaisuuksista.» Vaikka hänen voimansa ovatkin
vähäiset, niin luulee hän kumminkin kuvaustaan kylmästä ja etäisestä
Pohjolasta hyväksi ja ansiokkaaksi. Pohjolan historiasta hän kehottaa
hankkimaan tietoja veljensä historiateoksesta: hänen itsensä tarkotus
on ollut seikkaperäisemmin kuvata Pohjolan maita ja kansoja, joiden
ulkopiirteitä esitti hänen v. 1539 julkaisemansa kartta. Teos on jaettu
22 kirjaan ja 778 lukuun. Kirjoista on etenkin toinen maantieteelle
omistettu, mutta ensimäisessä, kolmannessa ja neljännessäkin
on runsaasti maantieteellisiä tietoja, samoin kuin viidessä
viimeisessäkin, jotka käsittelevät Pohjolan eläinkuntaa. Kolmannessa
ja neljännessä kirjassa on mieliäkiinnitläviä kansatieteellisiä
kuvauksia, esim. Lappalaisista. Kuudennesta kuudenteentoista kirjaan
teos etupäässä kuvaa Ruotsin kansaa ja sen sivistyksellisiä oloja.
Koko viides kirja, joka käsittelee jättiläisiä ja amatsoneja, ja
suuri osa kuudennestatoista, ovat maantieteellis-kansatieteelliseltä
kannalta jotenkin arvottomia. Melkein joka luku alkaa koristetulla
alkukirjaimella ja 465 lukua on puupiirroskuvin koristettu. Olaus
Magnus sanoo itse pitäneensä kuvitusta hyvin tärkeänä, ja monella
kuvalla onkin suuri sekä kansatieteellinen että kultuurihistoriallinen
merkitys. Kuvat ovat suureksi osaksi samat kuin »Carta marinassa»;
toisia on kuitenkin jonkun verran muutettu. Kuka nämä kuvat on alkuaan
piirtänyt, siitä ei ole mitään tietoa; mahdollista on, että piirtäjä
oli Olaus Magnus itse, sillä Skandinavian pohjoisosiakin esittävät
kuvat osottavat melkoista olojen tuntemista, jota varmaankaan ei olisi
ollut italialaisella puupiirtäjällä ilman kunnollisia alkukuvia.
»Historia de gentibus septentrionalibus» ei ole yhtenäiseen muotoon
valettu kokonaisuus, vaan aine näyttää kasvaneen kirjottajalle
ylivoimaiseksi, niin että suuri osa hänen muistiinpanoistaan joutui
teokseen semmoisinaan, ilman keskenäistä yhteyttä.
Olaus Magnus käytti lähteinään klassillisia ja keskiaikaisia
auktoreita, ja mitäpä muuta hänellä olisi ollutkaan omien havaintojensa
ja tietojensa lisäksi. Tuulien luonteen ja syyt hän käsitti
Aristoteleen mukaan, matematisen maantieteen oppimestarina hänellä
oli Ptolemaios. Kreikkalaisista ja roomalaisista maantieteilijöistä
hän käytti hyväkseen varsinkin Strabonia, Caesaria, Melaa, Tacitusta,
Senecaa, Pliniusta ja Solmusta: Keskiajan varhaisimmalta ajalta Paulus
Orosiusta ja Isidorus Hispalensista, ynnä Procopiusta, Jordanesta
ja Paulus Diaconusta. Langobardilaiselta historiankirjottajalta hän
muun muassa sai legendan »seitsemästä unikeosta», ja sijotti nämä
auktorinsa mukaan »Scritofinien» maan läheisyyteen. Adam Bremeniläistä
Olaus Magnus ei tunne, mutta sitä enemmän hän on saanut tietoja
Saxo Grammaticukselta, varsinkin Pohjolan vanhoista sankareista
ja jättiläisistä. Skolastikoista ovat etenkin Albertus Magnus ja
Beauvaisin Vicentius olleet Olauksen tiedonantajia, renessanssiajan
tieteilijöistä muiden mukana Pietari Martyr ja italialainen Paulus
Jovius, joka julkaisi jotenkin seikkaperäisen Venäjän maantieteen
tietojen mukaan, joita hän Roomassa sai venäläisiltä diplomateilta.
Puolalainen historioitsija Mechovius oli toinen Itä-Europan asioista
tietoja antava auktori; nämä molemmatkin auktorit jo tiesivät, ettei
Rhiphaelaisia vuoria ollut olemassakaan. Saksalaisista uudemmista
auktoreista Olaus Magnus käytti varsinkin Franciscus Irenicusta, Jaakko
Ziegleriä ja Albert Krantziusta. Ensiksi mainittu oli julkaissut
Saksanmaasta suuren kokoomateoksen, joka ei kuitenkaan sisällä
Pohjolasta paljoakaan asioita. Ziegleriltä Olaus sitä vastoin on saanut
paljon apua; muun muassa ovat häneltä lainatut kuvaukset Lappalaisista.
Krantzius taas oli erästä teostaan varten käyttänyt paljon Bremenin
Adamin teosta, lähdettä mainitsematta, ja siitä Olaus kiertoteitä sai
Adaminkin tietoja, vaikka tämän kirjailijan omat teokset näyttävät
olleen hänelle tuntemattomat.
Olaus Magnuksen »Historiasta» julkaistiin useita painoksia, sekä
täydellisiä että lyhennettyjä, ja se käännettiin monelle kielelle,
kuten ranskaksi, italiaksi, hollanniksi, saksaksi ja englanniksi. Näin
laajasta levenemisestä voi arvata, että sitä paljon luettiin ja että se
siis aikanaan mitä tehokkaimmin levitti tietoja Skandinavian maista,
joihin maailman katse valtiollisista syistä alkoi yhä enemmän kiintyä.
Käymme seuraavassa tarkastelemaan hänen karttansa ja maantiedeteoksensa
sisällystä, etupäässä niiden tietoja Suomesta. Olaus ei tuntenut
maatamme oman näkemänsä mukaan, Tornion laaksoa lukuunottamatta, vaan
hänen täytyi kokonaan turvautua auktoreihin ja kuulopuheisiin. Ei siis
ole ihmettelemistä, että esitys on virheitä täynnään ja vaillinainen,
mutta semmoisenakin se oli edistys ja omiaan kiinnittämään maahamme
huomiota.
Ruijan meri.
Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539 on Skandinavian pohjoispuolella
avoin meri. Tässä suhteessa hän ei siis noudattanut niitä aikalaisiaan,
jotka piirsivät Grönlannin yhteen Ruijan kanssa. On mahdollista,
että Olaus Magnus itse omilla retkillään sai tiedon tästä avoimesta
merestä; mutta lisäksi Paulus Jovius vakuutti teoksessaan, että
sekä Skandinavian että Venäjän pohjoispuolella oli avoin meri, jota
saattoi purjehtia vaikka Kiinaan saakka. Valkoisen meren, jonka yhteys
Jäämeren kanssa oli hyvin tunnettu esim. Saxo Grammaticukselle, Olaus
sitä vastoin piirsi järveksi (_Lacus albus_). »Dumbshaf», jolla
nimellä varhaisemmin tarkotettiin Atlantinmeren pohjoisinta perukkaa,
pohjanmiesten »Trollabotnia», on Olauksen kartalla niinikään muuttunut
järveksi, joka on salmen kautta yhteydessä Jäämeren, hänen »Skyytian
merensä» kanssa; luultavasti Olaus Dumbshavillaan» tarkotti Varangin
vuonoa, jonka paikalle hän nimen kirjotti — ellei se ollut huhutieto
Inarin järvestä. Skandinavian pohjois- ja länsipuolella olevan meren
hän piirtää täyteen suunnattomia valaita ja muita merihirviöitä, eikä
Jasconius kalakaan (I, s. 203) puutu joukosta. Olaus Magnus luulee
valaiden runsauden johtuvan meren suunnattomasta syvyydestä; niitä oli
niin paljon ja niin suuria, että laivaliike niiden vuoksi oli vaikeata
ja vaaranalaista. Islannin ulkopuolella näkyy meressä tanskalainen
laiva, jonka valas vääntää nurin. Islannin eteläpuolelle taas on
piirretty lybekkiläinen laiva, jonka väki koettaa pelottaa valaat
torventoitotuksella ja heittämällä mereen tyhjiä tynnöreitä. Valaita
hän tuntee monenlaisia: »Balaena», suurin kaikista, on 100—300 jalkaa
pitkä; sitä ahdistaa pienempi »Orca», joka repii rasvaa sen kyljistä.
Eräälle mahdottoman suurelle valaalle hän piirsi hevosen pään ja
sanoi sen olevan samaa lajia, jonka Nearkhos torvien toitotuksella ja
melulla pelotti Intian meressä (I, s. 102). Sitä paitsi hän mainitsee
miekkakalan, sarvivalaan, sahakalan, delfiinit ja »suuren merisian».
Muuan hänen kuvaamansa merihirviö ehkä tarkotti polyyppiä; v. 1520 oli
Trondhjemin arkkipiispa lähettänyt paaville semmoisen merihirviön pään.
Norjan länsirannalla nähdään kartassa suuri merikäärme ja Helgolannin
länsipuolelle on semmoinen piirretty parallaan laivaa nielevänä.
Lukuisista laivankuvista päättäen Olaus Magnus hyvin tiesi, että
myrskyisellä, meren karjasta rikkaalla Pohjoismerellä harjotettiin
vilkasta laivaliikettä, vaikka sitä pidettiinkin purjehtijoille
vaarallisena.
Grönlanti.
»Carta marinan» yläsyrjään Olaus Magnus on piirtänyt kappaleen
Grönlantia, jota hän sanoo »Gruntlandiaksi». Hänen tietonsa
Grönlannista perustuvat sekä pohjanmiesten vanhempiin, että
kuudennellatoista vuosisadalla hankittuihin uudempiin tietoihin.
Olaus Magnus kuvaa Grönlannin vaarallisia rantoja, sen asukkaita ja
merivirtaa, joka sen itärantaa seuraillen kulkee Jäämerestä etelää
kohti, mukanaan ajopuita, laivanhylkyjä ja kuolleita ihmisiä. Mutta
maajäätiköstä hän ei näytä kuulleen, vaan luuli Grönlannin sisäosissa
olevan suuria metsiä. Eskimoista hän tekee jotenkin tarkkaan
selkoa, nimittäen heitä muutamien varhaisempien kirjailijain mukaan
»pygmeiksi». Luultavasti ovat nämä eskimokuvaukset kuudennentoista
vuosisadan purjehtijain havaintojen mukaan. Hän sanoo Gruntlandian
asukkaitten rakentaneen majansa valaanluista, jotka huolellisesti
peitettiin sammalilla ja kanervalla; semmoisen rakennusmallin raunioita
onkin löydetty itä-Grönlannin pohjoisosista. Mutta jonkun verran hän
tunsi Grönlannin vanhempaa historiaakin, ja tämä tieto epäilemättä oli
pohjoismaisista lähteistä.
Islanti.
Islanti tuli jo varhain tunnetuksi kirjallisuudessa, sekä Saxo
Grammaticuksen että muitten kautta. Kirjotettiin sen tulivuorista,
joiden kidassa luultiin kiirastulen olevan, kuumista lähteistä,
jöökeleistä, ilmastollisista oloista ja väestön elämänlaadusta. Olaus
Magnuksella ei ole tähän paljoa lisättävää, hän kertoo saaresta, mitä
on kirjallisuudesta poiminut, mutta nimen puolesta hän on toista
mieltä kuin hänen useimmat auktorinsa. Hän ei pidä Islantia Thuulena,
vaan sanoo Thuulen olevan pienen saaren Orkney-saarien ja Fär-saarien
välillä. Fär-saarista hän näyttää hankkineen enimmät tietonsa jostain
purjehdusoppaasta.
Skandinavia.
Skandinavia Olaus Magnuksen kartalla ulottuu pohjoista kohti aina
navan seuduille, mutta vaikka sen pituus onkin näin liioteltu, niin on
hänellä kuitenkin sen pinta-alasta oikeampi käsitys. Hän lausuu, että
Pohjoismaat, joilla hän karkottanee Ruotsia, Norjaa ja Suomea, ovat
alaltaan laajemmat kuin Italia, Espanja ja Gallia yhteensä. Jonkun
verran vertaus ontuu, mutta ei kovin paljoa. Norjan rannikon pohjoisosa
on kuvattu jotenkin ehjäksi, lahtia ja vuonoja puuttuvaksi, mutta
sillä kohdalla, jossa se mutkaa lounatta kohti, se on saanut »Carta
marinassa» toisen luonteen; vuonot ja lahdet vuorottelevat saariryhmäin
kanssa varsinkin Lofotin seuduilla; etelämmässä ranta jälleen muuttuu
ehjemmäksi. Trondhjemin vuono on kuvattu järveksi, josta joki johtaa
mereen, vaikka se Zieglerin kartassa oli likimain oikein esitetty.
Norjassa oleskellessaan Olaus Magnus näyttää saaneen tietoja
lintuvuorista ja lausuu historiateoksessaan niitä olevan aina navan
seuduille saakka ja suurien lintulaumain kokoontuvan niille pesimään
ja munimaan. Lofotin saariston vaaralliset merivirtaukset olivat jo
vanhastaan kuulut; Olaus Magnus lainasi niiden kuvauksen Ziegleriltä.
Hän kertoo Norjan länsipuolella olevan meren suunnattomasta syvyydestä;
tämä tietysti olikin herättänyt kaikkien niiden merenkulkijain
huomiota, jotka olivat purjehtineet vain Itämeren ja Pohjanmeren
matalia ulapoita. Kartalle on kuvattu mies luotaamassa, ja selityksessä
ilmotetaan, että monessa muussakin paikassa on tavattu niin
suunnattomia syvyyksiä, ettei luotilangalla tapaa pohjaa. Pohjanmerta
hän nimittää »Lännen mereksi» tai »Germanian mereksi»; edellinen
nimitys on ranta-asukkaiden, jälkimäinen Roomalaisilta peritty.
Skagerrack ja Kattegat ovat Olaus Magnuksen kartassa sangen sattuvasti
kuvatut, paljon oikeammin kuin Zieglerissä.
Itämerestä Olaus Magnuksella oman kokemuksensa nojalla oli varsin
hyvät tiedot. Bremenin Adam oli sille antanut nimeksi »Mare Balticum.»
[Nimi «Baltinen meri» ehkä johtuu latinalaisesta sanasta balteus, vyö
(Belt) ja lienee alkuaan tarkottanut niitä monia salmia, »Beltejä»,
jotka Pohjanmerestä johtavat Itämereen.] Samaa nimeä käytti sitten
Saxo Grammaticuskin. ja Skagerrack ja Kattegatkin luettiin Baltiseen
mereen kuuluviksi. Claudius Clavus käytti nimeä vain Kattegatista ja
Itämeren kaakkoisosasta. ja hänen mukaansa nimen sijottivat monet
myöhemmätkin kartat, kuten Ptolemaios-painokset 16:nnen vuosisadan
alkupuolella; muu osa Itämerta Ruotsin ja Saksan välillä oli »Sabulosus
pontus», »Sarmaticum mare» eli »Germanicum mare». Nimitys »Baltinen
meri» kulki sitten kauemmaksi länttä kohti, kunnes se lopulta käsitti
koko Itämeren. Olaus Magnus ei kartassaan käytä Itämerelle yhteisnimeä,
mutta historiateoksessaan hän »Baltisella merellä» näyttää tarkottavan
Itämerta kokonaisuudessaan, taikka ainakin sen pääosaa. Skagerrack
on hänen kartallaan »Mare Cimbricum» ja meri Etelä-Ruotsin ja Saksan
välillä »Mare Germanicum». Itämeren eteläosan nimenä kartassa on
»Germaninen meri» eli »Sarmatian meri». Ptolemaios-painoksissa
tarkotettiin »Germanisella merellä» sekä Pohjanmerta että Itämerta,
koska ne ovat Saksanmaan pohjoispuolella, ja Englantilaiset ovat
tämän nimen säilyttäneet Pohjanmerelle tähän päivään saakka. Itämeren
ruotsalainen nimi (ja siitä käännetty suomalainen) on epäilemättä
ikivanhaa skandinavista juurta, vaikk’ei se vielä Olaus Magnuksenkaan
teoksessa päässyt oikeuksiinsa, koska hänelle auktorit tämmöisessä
asiassa olivat suuremman arvoiset kuin kotimaan kansanomainen käytäntö.
Ruotsin etelärannikossa ei »Carta marinassa» näy Blekingen eikä
Skånen välistä poukamaa, mutta jotenkin oikealla kohdalla rannikko
polveaa pohjoista kohti. Ölanti on piirretty paikalleen lähelle
Ruotsin rantaa, Gotlanti kauemmaksi mereen. Rantameren Olaus Magnus
nimittää »Gootilaiseksi mereksi» ja »Ruotsin mereksi», edellisellä
tarkottaen sen eteläosaa, jälkimäisellä nimityksellä pohjoisosaa aina
Merenkurkkuun saakka, josta alkaa nimitys »Mare Bothnicum» (Botninen
meri s.o. Pohjan lahti). Zieglerin kartalla Pohjanlahden nimenä oli
»Sinus Finnonicus (sive) Sueticus». Kirjallisuuden merinimitykset
olivat siis Olaus Magnuksen aikana vielä aivan häälyväiset.
Pohjanlahden hän omain havaintojensa mukaan parhaiten tunsi ja
saattoikin sen vuoksi melkoisesti parantaa Zieglerin karttakuvaa, joka
oli siihen saakka paras.
Köölin nimitys sille vuorijonolle, joka on Skandinavian niemimaan
selkäranka, on ikivanha, mutta vanhemmassa karttakirjallisuudessa
tämä nimitys oli tuntematon, eikä Olaus Magnuksen karttakaan ole
poikkeus; vuorijono itse kyllä piirrettiin paikoilleen. Mutta
nimitys »Dovrefjell» Norjan mahtavimmalle osalle tätä selkärankaa
pääsi jo aikaisin kirjallisuuteen; se sai alkunsa Dofrar nimisestä
Gudbrandinlaakson kylästä, jonka kohdalla tie kulki vuoriston poikki.
Nimitys tavataan jo viidennentoista vuosisadan alkupuolella (1427)
painetuissa kartoissa. Olaus Magnuksen samoin kuin Zieglerinkin
kartassa kulkee koko Skandinavian niemimaan halki pohjoisesta etelään
vuorijono, ja koko tälle vuorijonolle hän antoi Dovrefjeldin nimen
(Alpes Doffrini). Hän jakoi vuorijonon viiteen kappaleeseen, joita
solat erottavat toisistaan. Ensimäinen kappale ulottuu Luulajan
järveen, joka on keskellä »Lapin vuoria» (Montes Lapponiae). Sieltä
kulki solan kautta Norjaan sekä lappalaisia poroineen (jotka kuvassa
vetävät pyörällisiä vankkureita), että kainulaisia myymään tavaroitaan.
Norjan puolella näkyy pirkkalaistenkin telttoja. Kolmas kappale
päättyy Skarsa ja Sula tuntureihin, joiden poikki Olaus Magnus kulki
Norjaan; hän sanoo näitä tuntureita niin korkeiksi, että tuskin koko
Europassa on niiden vertoja. Olaus Magnus kertoo, että tunturien poikki
kulkevalla tiellä oli vuorenseinämään jo ammoin louhittuja teitä
pahimmilla paikoilla ja Norjan puolella riippuvia puusiltoja, jotka
usein luonnonvoimien vaikutuksesta murtuivat, niin että matkustajani
täytyi odottaa, kunnes asukkaat olivat ne korjanneet. Mutta matka
vuoriston poikki oli sangen vaarallinen. Skarsa tunturi lienee
tarkottanut Åreskutaa, Sula tunturi Syltopparna nimistä tunturiryhmää.
Olaus Magnus oli lähempänä keskiaikaista ihmeuskoa kuin
renessanssiajan suosimaa luonnontotuus-pyrintöä. Hän mielellään
näki yksinkertaisissakin luonnonilmiöissä jotain käsittämätöntä,
jokapäiväisyydestä poikkeavaa, ja siitä lienee johtunut, että vesistöt
hänen kartallaan ovat niin mielivaltaisesti esitetyt. Hän antaa jokien
jakautua moniin päähaaroihin, sekaantua toisiinsa, monen joen lähteä
samasta järvestä eri suunnille, niin että on hyvin vaikea päättää, mitä
jokea kukin hänen kartallaan tarkottaa. Tornion joki alkaa Suomesta
Maanselältä pienestä järvestä ja purkaa kahta suuhaaraa vetensä Pohjan
lahteen; näiden haarain välisellä »torni-saarella» (_turrita insula_)
oli Tornion kaupunki. Torniojoen länsipuolella on kahteen haaraan
jakautuva joki, Chalis-joki, joka tarkottaa Kainuunjokea, vaikka
haarautuminen onkin mielivaltainen. Siitä lounaaseen on valtava järvi,
jonka Olaus Magnus nimittää »Luulajan järveksi». Hän oli luultavasti
matkallaan saanut kuulla ensin Hornafva-Uddajaur-Storafva nimisestä
järviryhmästä ja sitten pohjoisempana Suuresta Luulajan selästä, luuli
niiden olevan samaa järveä ja piirsi sen mukaan noin 550 kilometriä
pitkän, 220 leveän järven tunturiseutuihin. Tästä suuresta järvestä
hän piirsi lähtemään viisi laskujokea, joista Luulajan joki, Piitimen
joki ja Skellefte joki ovat tunnettavat. Luulajan järven eteläpuolella
on Uumajan järvi, melkoinen sekin, ja siitä hän on piirtänyt lähtemään
kaksi jokea, Uumajan joen ja Angermanjoen, jotka muka ovat haaralla
yhteydessä keskenään. Näistä esimerkeistä näkyy, kuinka häälyvää Olaus
Magnuksen maantuntemus vielä oli Ruotsinkin syrjäisemmistä osista.
Keski-Ruotsin suuret järvet tulivat jo varhain karttoihin kuvatuiksi.
Dulcertin portolanossa vuodelta 1339 Venern on »lacus Scarcae (Skaran
järvi) ja Vettern »fluvius Vettur». Mälari on »lacus Stocol» (Tukholman
järvi). Ziegler nimittelee järvet jo niiden nykyisillä nimillä. Olaus
Magnuksen tiedot luonnollisestikin ovat koko joukon runsaammat. Hän
piirsi Venernin jotenkin yhtä laajaksi, kuin se todella onkin, ja 24
suurta jokea siihen laskevaksi Norjan vuorilta; tämä luku on oikea,
mutta vain Klarälfven. jota Olaus ei nimitä, on suuri. Venernistä hän
ei piirrä kuin yhden laskuväylän, jonka nimi on »Trolhetta», hän sanoo
sen pauhaavan niin kovasti, että ääni kuuluu 37 kilometrin päähän. Sen,
että Venernillä oli vain yksi laskuväylä, Olaus Magnus sanoi johtuvan
siitä, että sen ympärillä oli niin korkeita vuoria, joista hän ihaillen
mainitsee Kindakullen (Kinnekullen). Vetterninkin pituus ja leveys ovat
kartalla jotakuinkin oikeat. Hän sanoi jäiden lähtiessä järven pohjasta
kuuluvan pauhaavaa jymyä ja jään samalla halkeilevan ja murtuvan.
Näissä havainnoissa on jotain perää, Vettern tosiaan on äkkimyrskyjen,
sumujen ja sähköilmiöiden järvi. Samoin kuin Ziegler Olaus Magnus antaa
Vetterninkin purkaa vetensä Itämereen Motalan virran kautta. Jelmeristä
(Hjalmarista) hän piirsi kaksi laskuväylää Itämereen, vaikka tämän
järven vesi juoksee Mälariin. Mälarilla, kumma kyllä, hän luuli olevan
kolme laskureittiä, vaikka se oli niin lähellä, yksi Mörkölahteen
Söderteljen ohi, yksi Tukholman ohi ja yksi sen pohjoispuolitse.
Smålannin ylätasangonkin Olaus Magnus ottaa huomioon, mutta se osa
Kööliä, joka Ruotsin ja Norjan rajalta poikkeaa Norjaan ja kulkee sen
eteläkärkeen saakka, oli hänelle tuntematon.
Ilmasto.
Pohjoismaiden ilmanalasta puhuessaan Olaus Magnus ensinnäkin kuvaa
kesäyön valoisuutta eri osissa maata, luullen »Biarmiassa», joka hänen
käsityksensä mukaan oli Skandinavian pohjoisosa, olevan puolen vuotta
päivää ja toinen puolen vuotta yötä, joten vuosi siellä oli yksi
kokonainen vuorokausi, mutta yökin muka sangen valoisa, koska aurinko
ei laskenut kuin 23° taivaanrannan alle; tämän teoretisen päätelmän
napavuorokaudesta Olaus Magnus lainasi Sacroboscolta. Keskiajan
oppineet luulivat ilman pohjoisnavalla tiivistyvän sankaksi sumuksi,
koska muka auringon viistot säteet eivät jaksa hälventää vedestä
kohoovia höyryjä. Olaus Magnus mainitsee tämän käsityksen, mutta myös
Pliniuksen ja Solinuksen vanhemman, jonka mukaan navoilla piti vallita
yhtämittaisen auringonpaisteen vuoksi sietämättömän kuumuuden. Hänen
mielestään molemmat ovat väärät, todellisuus näiden vastakkaisten
käsitysten välissä; ainakin Finmarkissa oli ilma aina kylmää ja
kirkasta.
Pohjoismaiden pakkaset ovat, sanoo Olaus Magnus, erinomaisen ankarat,
Pohjoismaat ovat kaikkia muita maita kylmemmät. Syynä tähän hänen
mielestään on auringon ratakaaren lyhyys ja sen säteiden viistous
talvella, toiseksi se seikka, että Pohjoismaat ovat Otavain, kaikkein
kylmimpäin tähtitarhain alla, ja kolmanneksi se seikka, että ne ovat
meren rannalla, joka synnyttää kamalaa kylmyyttä, kun auringonsäteet
eivät kykene siihen tunkeutumaan. Olaus Magnus, joka lainasi
tämän käsityksen Albertus Magnukselta, ei voinut aavistaa, että
Atlantin meri päin vastoin lauhduttaa vuoden keskilämpöä, vaikka se
kesälämpöön vaikuttaakin viilentävästä. Hän sanoo Pohjolan pakkasten
toisinaan olevan niin kovia, että susilta silmät paleltuivat, vaarnat
irtaantuivat seinistä ja ovista ja savi- ja lasiastiat halkeilivat.
Hän mainitsee Krantziuksen mukaan muutamia hyvin kovia talvia. 1323
oli kuljettu jäätä Lübeckistä Tanskaan ja Preussiin, 1399 Lübeckistä
Stralsundiin ja sieltä Tanskaan, 1423 Danzigista Lübeckiin hevosella
ja Mecklenburgista Tanskaan; ankarina talvina oli muka tapana rakentaa
jäälle majataloja, joita hän onkin piirtänyt karttaansa useita. »Carta
marinassa» on koko Suomenlahti jäässä, Merenkurkku niinikään ja sen
poikki ajetaan poroilla Ruotsiin.
Olaus Magnus ei voinut hyväksyä sitä uudempien kirjailijain oppia,
että tuulet ovat ilmakehän liikunnoita, vaan kannatti edelleenkin
Aristoteleen käsitystä, että ne syntyvät höyrymäisen, maasta kohoavan
haihdunnan kautta. Hän määrittelee päätuulien luonteen, etelätuulen
lämpimäksi ja kosteaksi, pohjatuulen kylmäksi ja kuivaksi, itätuulet
lauhkeiksi, länsituulet kovin vaihteleviksi sekä lämmön että
kosteuden puolesta. Gootilaisessa eli Ruotsin meressä joka vuosi
puhalsi ankaria luode- ja lounaistuulia, jotka saivat aikaan paljon
haaksirikkoja, muuttelivat rantoja ja repivät katotkin asunnoista,
saattaen ihmiset suureen vaaraan. Vielä kovempia olivat lounaistuulet
Skandinavian niemimaan länsirannikolla; niiden kovuuden vuoksi ei
Norjan länsirannikolla menestynyt metsä eikä vilja, joten siellä täytyi
keittää ruoka kalanluilla.
Sateentulosta puhuessaan Olaus Magnus sanoi lunta satavan niin
runsaasti, ettei aina ollut mahdollista edes ystävää tuntea. joka
tuli kadulla vastaan. Lumi lamasi metsissä puita, niin että usein
tiet menivät tukkoon. Ukonilmoja oli varsinkin etelän puolessa, koska
viljavista seuduista kohosi taajoja höyryjä. Kun höyry tulee kosteana
kylmempiin seutuihin, niin sen eri osat tiivistyvät, synnyttäen sadetta
ja rakeita (myös lunta ja sumua). Kun lämpö joutuu puristukseen ja
pilven seinämät jäätymisen vuoksi eivät pääse laajenemaan, niin pilvet
väkivaltaisesti murtuvat ja syntyy se jyräys, jota sanotaan ukkoseksi.
Tarkempaa selontekoa sademäärän suuruudesta eri osissa maata ja sen
jakautumisesta eri vuodenajoille on tietysti turha odottaa sen ajan
ilmatieteilijältä; ainoastaan Finmarkista hän sanoo, että sade siellä
on kesällä sangen harvinainen.
Kasvisto.
Skandinavian kasvullisuudesta Olaus Magnus kertoo niukasti. Hän
mainitsee kuitenkin tärkeimmät puut ja niiden käytännön. Koivua kasvoi
aina Skyytian meren rannoilla saakka, vaikka se siellä oli myrskyjen
rajuuden vuoksi vaivaiskasvuinen. Tammen kasvurajan hän ilmottaa
Ruotsissa jotenkin oikein, mutta ei tiedä sen Norjassa polveavan aina
Trondhjemin vuonoon saakka. Mutta pyökin kasvurajasta hänen tietonsa
oli väärä, sillä se ei menesty yhtä pohjoisessa kuin tammi. Hän
mainitsee myös tavallisimmat hedelmäpuut ja viljalajit.
Eläimistö.
Enemmän huomiota hän omisti eläinkunnalle, kuvaten sitä kuudessa
kirjassa. Hänen mielestään Pohjolan eläimistö oli sangen runsas ja
vaihtelevainen. Pohjolan luonne-eläimenä hän ensinnäkin mainitsee
hirven: sitä samoili erämaissa suuret laumat aina Västerbotteniin
saakka, jossa »Carta marina» kuvaa tappelun hirvien ja susien välillä
Uumajan järven jäällä. Hirveä ajettiin suurilla koirilla, taikka
tapettiin sitä jonkinlaisilla ansakeihäillä tai ansanuolilla, jommoisen
pyydyksen hän on historiaansa kuvannut. Hän luettelee useita muitakin
hirvisuvun lajeja ja peuran. Petoeläimistä hän ensimäiseksi mainitsee
karhun ja sen pyynnin. Susia hän sanoo olleen niin paljon, että
talvella kokonaiset karjat hyökkäävät matkustajain kimppuun ja näiden
täytyy puolustaa itseään nuolilla ja »bombardoilla». Susien vuoksi ei
kukaan uskaltanut lähteä aseettomana kirkkoon. Susia pyydystettiin
kuopilla tai nuolilla ammuttiin, taikka sidottiin haaskoihin
viikatteita, joihin sudet teilasivat itsensä. Dovren alpeissa muka
oli valkoisia susia, joita kierteli tuntureilla ja laaksoissa suuret
laumat; nämä valkoiset sudet luultavasti tarkottivat napakettua eli
naalia (_Canis lagopus_). Ilveksiä ei ollut yhtä runsaasti kuin susia.
Kuvauksen ahmasta Olaus Magnus lainasi eräältä kirjailijalta, joka
oli saman eläimen kuvannut Litvassa ja Moscoviassa. Tämän jälkeen
luetellaan pienemmät peto-, riista- ja turkiseläimet. Kettuja muka oli
mustia, valkoisia, punaisia, kirjavia ja sinisiä. Pohjoisissa vesissä
oli hyvin viljalta majavia. Yhtä seikkaperäisesti luetellaan linnut,
sekä maa- että vesilinnut, ja hyönteisistä sääski, jota Pohjolassa oli
suunnattomat paljoudet; ne olivat Olaus Magnusta itseäänkin matkoilla
suuresti kiusanneet. Syyksi hyönteisten suunnattomaan lukuun Lapissa
luultiin sitä, ettei siellä ollut yökköjä, eikä muita hyönteisiä
hävittäviä siipieläimiä.
Hevosista puhuessaan Olaus Magnus sanoo, että Länsi-Göötanmaan hevosta
käytettiin sotihevoseksi, eikä sitä saanut maasta viedä. Norjan hevonen
oli keskiläntä, mutta erinomaisen vahva ja kestävä tuntureilla ja
vaikeilla teillä; ja Suomenkin hevonen oli hyvänlaatuinen. Suomen
sarvikarjakin milt'ei veti Ruotsin parhaalle vertoja. Pohjoisissa
osissa enimmäkseen oli nutipäätä nautakarjaa. Gotlannissa oli parhaat
lampaat. Yhtä yleinen kuin lammas oli vuohi, jota Pohjoismaissa oli
hyvien vuorilaitumien vuoksi enemmän kuin missään muualla. Lappalaisten
kotieläin oli poro, jolla Olaus Magnus luuli olevan kolme sarvea.
Kansa.
Olaus Magnuksen esitykseen Tanskasta ja Norjasta emme puutu,
koska se veisi liian etäälle, vaikkapa hänen antamansa tiedot
sisältävätkin paljon mieltäkiinnittävää. Ruotsalaisena Olaus Magnus
joka tilaisuudessa antaa Tanskan kansasta hyvin huonon arvolauseen.
Pohjoisen Norjan asukkaitten elinkeinoista hänen teoksessaan on
hyvin arvokkaita tietoja. Hän kertoo heidän turskanpyynnistään sekä
rannikolla että kaukana merellä Islannin ja Norjan keskivälillä. Kun
myrskyt tulevat, niin he eivät löytäisi takaisin, ellei onneksi olisi
kompasseja; tämä purjehtijan arvokas apuneuvo oli siis jo silloin
yleiseen käytännössä Norjan rannikolla rahvaan kesken. Kapakalan
valmistus kuvataan. Sillinkalastus ei tällä rannikolla silloin ollut
yhtä tärkeä kuin nykyisin; silliä saatiin siihen aikaan ja kautta koko
Keskiajan parhaasta päästä Itämerestä, Skånen rannoilta. Valaanpyynnin
Olaus Magnus tarkkaan kuvaa, mursun ja sen pyynnin niinikään.
Suolankeitto oli Norjan länsirannalla niin yleistä, että suolaa myytiin
ulkomaillekin.
Arvokkain osa Olaus Magnuksen maantiedeteoksesta tietysti on kertomus
Ruotsista, sillä Ruotsin maantieteeseen hän luonnollisesti voi antaa
enimmän alkuperäisiä uusia tietoja, joita ei aikaisemmissa auktoreissa
ole. Hänen karttansa ja kirjansa sisältää paljon asutuskeskuksien nimiä
ja niiden selityksiä. Sangen laajalti hän niinikään kuvaa Ruotsin
kansaa, sen elinkeinoja ja kansatieteellisiä oloja, maanviljelystä,
työneuvoja, viljan jauhamista, leipomista, oluen ja maltaitten
valmistusta, hevoshoitoa ja karjanhoitoa, mehiläishoitoa, metsästystä,
kalastusta, varsinkin lohen, hylkeenpyyntiä, vuoriteollisuutta,
sepänammattia, puuseppäteollisuutta, varsinkin veneitten ja
laivain rakentamista ja kauppaa, suuria kotimaisia markkinoita
ja kauppatavaroita, joita markkinoilla myytiin. Olaus Magnus
tekee selkoa niistä eri mallisista rakennuksista, joita Ruotsissa
käytettiin, muun muassa saunasta, joka siihen aikaan oli Ruotsissa
niin yleinen, ettei missään maailmassa hänen sanainsa mukaan, ei edes
Italiassa, kylvötty niin taajaan kuin Pohjolassa. Nämä saunat olivat
tavallisia vihtasaunoja, kuten näkyy tekstiin liitetystä kuvasta.
Valaistuksena käytettiin koko Pohjolassa pärettä, jota askareilla
oltaissa pidettiin suussa tai lakissa. Talousastiat olivat vaskea tai
malmia, saviastioita ei paljoa käytetty, koska ne helposti pakkasella
murtuivat. Lasi oli pöytäastiana harvinaista, koska sattui vahingoita,
kun pidoissa heittivät juoma-astioita toistensa päälle. Käytettiin sen
vuoksi kuusituoppeja, joita yksissä juomingeissa saatettiin rikkoa
pariinkymmeneen. Puvuista, sekä silloin muodissa olevista, että
vanhemmista, Olaus tekee selkoa, niinikään aseista, joita käyttämään
Pohjolan kansat olivat sangen harjaantuneet, ynnä sotatavoista. Hän
myös kertoo häätavoista, nuorisonkasvatuksesta, kotiaskareista,
riimukivistä, taikaluuloista ja erinomaisesta vieraanvaraisuudesta.
Skrikfinnit ja Lappalaiset.
Olaus Magnus merkitsi karttaansa »Scricfinniaksi» alueen, joka
oli Yli-Tornion pohjoispuolella ja lännessä rajottui Finmarkiin,
idässä Biarmiaan, jolla hän nähtävästi tarkotti Kuolan niemimaan
eteläosaa. Sen eteläpuolella oli hänen käsityksensä mukaan Lappi,
s.o. nykyinen Ruotsin Lappi. Vanhat auktorit arvatenkin tarkottivat
Skritofinneillä yleensä Lappalaisia. Tämä Olaus Magnuksen kahtia jako
lienee johtunut siitä, että hän tunsi Pohjois-Ruotsin tunturiseudut
vain Lapin nimellä kotimaan puheenparresta ja niille seuduille siis
antoi tämän nimen, Skrikfinnien nimen taas tahtoi säilyttää, koska se
oli kaikissa vanhoissa auktoreissa, vaikka yleisessä kielenkäytössä
tuntematon. Heidän maakseen hän merkitsi kaiken sen erämaan, joka
oli muiden varmemmin nimitettyjen välillä. Hänen kartallaan ulottuu
Scricfinnia ja sen kanssa Ruotsi aina Murmanin rannikolle saakka,
joka lienee pitänyt yhtä siihen aikaan yleisen käsityksen kanssa.
Kuvauksensa Scricfinneistä Olaus Magnus lainasi Saxo Grammaticukselta,
niinkuin nimimuunnoskin osottaa, sillä Saxo nimitti Skritofinneja s.o.
hiihtofinnejä Skrikofinneiksi, koska islannin kielellä, jonka kautta
Saxo sai heistä tietonsa, hiihtämisen sana oli »skrika».
Olaus Magnus Saxon sanoilla kuvaa, kuinka nämä Skrikfinmt sälöjä
jalkoihinsa kiinnittäen nousivat korkeimmillekin tuntureille, kuinka
he olivat suuria noitia, taitavia jousella ampumaan ja metsästämään ja
taistelemaan. »Carta marinaan» on piirretty Finmarkinja Skrikfinnian
rajalle, kuinka Tengillus, Skrikfinnien kuningas, hiihtävää ja poroilla
ratsastavaa sotajoukkoa johtaen taistelee Argrimusta, Helsinkiläisten
kuningasta vastaan, jonka joukot pakenevat itää kohti. Tämän tarumaisen
tapauksen Olaus Magnus niinikään sai Saxo Grammaticukselta, jonka
käyttämät nimitykset kuitenkin ovat hieman toiset. Olaus Magnus kuvaa
Skrikfinnien hiihtämistä sen mukaan, miten hän oli nähnyt tai kuullut
Lappalaisten hiihtävän. Epäilemättä hän siis kuitenkin tiesi, että
Skrikfinnit ja Lappalaiset olivat samaa kansaa.
Olaus Magnuksen tiedot Lappalaisista viittaavat siihen, etteivät
Lappalaiset kuudennentoista vuosisadan alkupuolella asuneet Ruotsissa
yhtä etelässä kuin nykyisin. Hän kertoo Lappalaisten elintavoista
Zieglerin mukaan, joka teokseensa »Schondia» oli saanut heistä tarkkoja
tietoja Johannes Magnukselta ja eräältä toisella ruotsalaiselta.
Näitä tietoja hän täydensi omilla havainnoillaan. Pirkkalaiset (sana
johtuu juuresta birk, joka merkitsi kauppaa), jotka olivat saaneet
Ruotsin kruunulta Lappalaisten verotuksen ja kaupan yksinoikeudekseen,
asustavat Olaus Magnuksen esityksessä kaukana Luulajan Lapissa,
jota vastoin heitä ei Suomessa ole missään. Mutta Norjan puolella
Ofoten-vuonon seuduilla näkyy heidän telttojaan, jotka Olaus Magnus
on piirtänyt toisen muotoisiksi kuin Lappalaisten kodat. Hän sanoo
heidän pitäneen poroja samoin kuin Lappalaisetkin, joiden päälliköitä
he olivat ja jotka maksoivat heille veroa, kalliita turkiksia ja
kalaa. Mutta eivät ainoastaan Pirkkalaiset Ruotsin kuninkaan nimessä
verottaneet Lappalaisia, näiden täytyi myös maksaa veroa Norjan
kuninkaalle ja Moskovalaisten ruhtinaalle. Olaus Magnus ei ja'a
Lappalaisia kalastaja-, metsä- ja tunturilappalaisiin, mutta hän
näyttää kuitenkin tienneen, että Lappalaisten kesken oli vallalla
vastaavat elämänlaadut. Hän kiittää heitä hyvin rauhallisiksi, ellei
heille tehty ankaraa vääryyttä. Poronhoidosta kertoessaan Olaus Magnus
on tietävinään, että poroja valjastettiin kärryjenkin eteen, ja että
niillä ratsastettiin. Kumpikin käsitys oli väärä; edellinen lienee
johtunut siitä, että lappalainen ahkion nimi »kerres» muistutti ruotsin
sanaa »kärra». Pulkan kuvaus on sattuva. Lappalaisten aseet olivat
keihäs ynnä varreton jousi ja nuolet. Naisetkin oppivat taitaviksi
ampumaan ja he kulkivat mukana pyyntiretkillä, koska riistaa muka
oli niin runsaasti, ettei miehiä ollut tarpeeksi. Ampumataidon
kehittämiseksi Lappalaisten nuoriso pani toimeen kilpailuja. Kun
turkiksia ja muita kauppatavaroita vietiin poroilla Norjaan, niin
poronkuljettajia sanottiin »kveeneiksi»: tämä nimitys luultavasti
tarkotti Pirkkalaisia, jotka lienevät siihen toimeen palkanneet
kainulaisia, s.o. suomalaisia. Ziegler kertoi Lappalaisten käyvän
kauppaa siten, että he veivät tavaransa määräpaikkaan ja siihen
jättivät ja sitten sopivassa tilassa kävivät hinnan noutamassa, jonka
ostaja aivan mielivaltaisesti määräsi: Olaus Magnus kertoo tämän kaupan
samoilla sanoilla, mutta sijottaa sen kuvaesityksenä »Valkoisen järven»
rannoille.
Kerrottuaan Lappalaisten puvusta, asunnoista ja naimatavoista Olaus
Magnus tekee selkoa heidän epäjumalanpalveluksestaan. He palvelivat
sekä aurinkoa että kuuta; auringon kunniaksi uhrattiin metsäneläinten
ja merenrannikolla valaitten luita, ei kuitenkaan kesällä, koska se
olisi auringon valoa ja lämpöä häväissyt, vaan vasta talven tullen ja
päivän lyhetessä. Palveltiin myös seipään päähän kohotettua punaista
kangasta, jossa luultiin olevan taikavoimaa, koska punainen oli veren
väri. Vielä Lappalaiset palvelivat kaikkea, minkä aamulla kodastaan
ulos lähtiessään ensiksi sattuivat näkemään. He olivat taitavia noitia,
samoin kuin Suomalaisetkin, loitsivat puhaltamaan minkä tuulen vain
tahtoivat, myrskynkin, sekä saattoivat keskustella etäällä olevien
ihmisten kanssa. »Jos joku tahtoi tietää poissa olevan kohtalon,
niin hän kääntyi joko suomalaisen tai lappalaisen puoleen ja antoi
hänelle lahjan. Lappalainen sitten lähti yhden seuralaisensa ja
vaimonsa keralla yksinäiseen huoneeseen, laski siellä vaskisammakon
tai käärmeen alasimelle ja iski sitä niin ja niin monta kertaa,
luki loitsuja ja lankesi sitten loveen ja makasi pian kuin kuollut.
Kaiken aikaa molemmat toiset pitivät häntä tarkkaan silmällä. Jälleen
toinnuttuaan hän kertoi poissa olevasta ja näytti sormusta, puukkoa
tai muuta esinettä, jonka oli häneltä saanut.» Jo Snorre Sturlassonin
»kuninkaankirjassa »puhutaan Lappalaisten haahmonmuuttamiskyvystä.
Olaus Magnus kertoo, että he tekivät lyijystä sormen mittaisia
taikanuolia ja ampuivat niitä vaikka kuinka pitkän matkan päähän sitä
henkilöä vastaan, jolle tahtoivat kostaa. Ne sattuivat käteen tai
sääreen, ja se johon semmoinen oli sattunut, kuoli ennen kolmen päivän
kuluttua. Lappalaisilla on viime aikoihin saakka ollut tämmöinen taika
käytännössä. Zieglerin mukaan Olaus Magnus kertoo Lappalaisten tuulen
loitsimisesta, vaikka hän erehdyksestä omistaa taidon Suomalaisille.
He sitoivat hihnaan kolme solmua. Kun he yhden päästivät, niin nousi
kohtalainen tuuli, kun he toisen päästivät, niin tuuli kiihtyi kovaksi,
mutta kun he päästivät kolmannen, niin se yltyi myrskyksi.
Suomi ja Suomalaiset.
Poronhoitonsa ja kaikista muista Europan kansoista poikkeavan
elämänlaatunsa kautta Lappalaiset olivat herättäneet tutkijain huomiota
ja tulleet mainituiksi melkeinpä heti kun Skandinavian maista aljettiin
kirjottaa (I, s. 207.) Paljon myöhemmin tämä kunnia tuli Suomen ja sen
asukkaitten osaksi. Ei edes varmaa nimeä tälle maalle tietty, vaikka
kristinusko oli täällä voimaan astunut ja olot järjestyneet. Ziegler
»Schondia» teoksessaan (1532) kirjotti maastamme jotenkin paljon
tietojen mukaan, joita hän oli saanut Johannes Magnukselta. Mutta
vasta Olaus Magnus teoksessaan julkaisi maastamme kertomuksen, jonka
kautta sen luonto ja asukkaat pääpiirtein tulivat tunnetuiksi kautta
sivistyneen maailman.
Zieglerin esimerkkiä noudattaen hänkin piirsi Suomenlahden suunnan
koilliseksi ja pituuden todellista paljon suuremmaksi; suunnan väärin
piirtämiseen lienee ollut syynä kompassin itäpoikkeuma, niinkuin jo
olemme edellä maininneet. Luonnollista on, että monet paikat sen kautta
ovat joutuneet aivan väärille leveyspiireille, kuten esim. Viipuri.
Zieglerin kartassa oli Pohjanlahdella nimenä »Sinus Finnonicus»;
Olaus Magnus siirti tämän nimen niemimaamme eteläiselle rajamerelle,
joka on saanut pitää sen tähän päivään saakka. »Carta marinassa» on
Suomen ja Venäjän raja merkitty kahdenkertaisella puurivillä ja rajan
länsipuolella näkyvät pitäjät Ecclesia Nova (Uusikirkko), Kinaveb
(Kivennapa), Iasche (Jääski), Egrepe (Äyräpää) ja Savolax (Mikkelin
seutu).
Raja kulkee Nevasta melkein suoraan pohjoisia kohti »Valkoisen järven»
kaakkoiskulmaan, joka järvi sitten on rajana Suomen ja Biarmian
välillä. Lacus albuksen luoteispäästä raja kulkee suoraan pohjoista
kohti aina Jäämereen saakka. »Valkoisella järvellä» Olaus Magnus
varmastikin tarkottaa Kannanlahtea, jossa hän sanoo sekä Suomalaisten,
Lappalaisten että Ruotsalaisten käyneen pyyntiretkillä, koska sekä
kalastus että metsästys siellä olivat erinomaisen tuottavat; mutta
enimmän siellä kävivät Moskovalaiset, jotka metsästivät ja kalastivat
joka sopen ja samalla olivat mitä viekkaimpia kauppiaita. »Carta
marinassa» näkyy, kuinka nämä »moskovalaiset», jotka oikeastaan
lienevät olleet rajan takaisia karjalaisia, vetävät Valkoisesta merestä
veneen jokia ja järviä myöden vedenjakajalle ja sitten sen poikki
taivaltaen lähtevät vastakkaisen puolen jokia ja järviä laskemaan alas
Pohjanlahteen. Olaus Magnuksen käsityksen mukaan Ruotsin raja siis
ulottui Kannanlahteen saakka; tämä käsitys lienee johtunut juuri siitä,
että sinne tehtiin Suomen puolelta pyyntiretkiä.
Valkoisesta järvestä Olaus Magnus piirtää pitkän metsäisen harjanteen
kulkemaan etelää ja lounatta kohti ja harjanteen nimi on hänen
kartallaan »Landsrygia», s.o. Maanselkä. Valkoisesta järvestä alkaen se
kulkee Karlabihin (Kokkolaan) ja vastaa, alkuosa nykyistä Maanselkää,
jatko Kainuunselkää. Tämä ja muut samanlaiset maanselänteet osottavat,
että Olaus Magnuksella oli oikea käsitys Sisä-Suomen vedenjakajien
todellisesta luonteesta, vaikkei hän voinutkaan niiden paikkoja
tarkkaan määrätä, kun vesistöt olivat niin vähän tunnetut. Hän sijottaa
pitäjät Sala (Salo), Ula (Oulu), Ighia (li) ja Chim (Kemi) selänteen
pohjoispuolelle ja sanoo tätä osaa Itä-Lapiksi (_Lappia orientalis_),
eikä siis lue sitä Itä-Pohjanmaahan; tämä alkaa vasta maanselän
eteläpuolella hänen kartallaan. Olaus Magnus ilmottaa Pohjanlahden,
Suomenlahden ja Valkoisen järven välisen alueen olevan 300 saks.
penikulmaa pitkän (2220 kilom.) ja 60 saks. penikulmaa (444 kilom.)
leveän; pituus siis on monin kerroin liioteltu, leveys laskettu koko
joukon liian pieneksi. Nämä »Historian» luvut eivät kuitenkaan vastaa
kartan mittoja; kartalla on pituus vain 2/3 edellä mainitusta määrästä,
leveys 3/2, joten kartta, vaikka onkin vanhempi, enemmän lähentelee
todellisia suhteita.
Ei ole ihmettelemisiä, että Olaus Magnuksen käsitykset Suomen
vesistöistä ovat niin puutteelliset; niitä ei vielä tuntenut kukaan,
kun erämaatkin olivat suureksi osaksi asumatta, ja vielä vähemmän
niistä oli kukaan yrittänyt laatia karttaa tai kertomusta. Hänen täytyi
siis kokonaan tyytyä niihin suupuhe-tietoihin, joita hän saattoi koota
Ruotsissa ollessaan ja sitten vieraalla maalla. Hänen karttakokeensa
kuitenkin semmoisenaankin osottaa hyvää tahtoa ja se todella saakin
esiin eräitä pääpiirteitä, esim. vedenjakajain luonteen, Sisä-Suomen
järviylänköluonteen ja jokien säteilyn kaikkiin reunameriin tältä
järviylängöltä. Kokonaisien vesistöjen asemasta hän piirtää vain
muutamia suuria järviä. Maanselältä virtaa Pohjanlahteen kolme jokea,
joiden suunta ja luonne kuitenkin on niin ylimalkainen, ettei niitä
voi todellisiin jokiin verrata; suurin tietysti olisi Kemijoki, mutta
samanniminen asutuskeskusta ei ole sen suussa oikealla paikallaan,
molemmat toiset Simojoki ja Iijoki, jonka suussa on »Ighia» niminen
pitäjä. Se joki, jonka laskupaikkaan »Ula» on piirretty, on verraten
vähäinen, eikä sen latvoilla ole merkkiäkään suuresta järvestä.
Mahdollista on, että Oulujärvi on langennut Siikajoen osalle. Maanselän
itäpuolella olevia suuria vesistöjä edustaa vain kolmikulmainen aava
selkä, josta ei ole vedenjuoksua millekään suunnalle, vaikka Olaus
Magnus muutoin piirtää laskuväyliä liiaksikin. Huomioon ottaen, että
tämä järvi, jonka rannalle on piirretty venettään taipaleen poikki
kuljettava retkikunta, on laskuväylätön, näyttää siltä, kuin monet
Olaus Magnuksen jokihaarautumat tarkottaisivatkin jokimatkareittejä,
joilla joko ei tarvinnut taivaltaa, koska vesitie oli yhtämittainen,
tai joilla taivallettiin vain tavarat, mutta veneet jätettiin
joenlatvoille. »Carta marinalla» esim. Porvoon joki lähtee suoraan
Vesijärvestä; näin selitettynä olisi käsitettävä, että koko Päijänteen
puoli kulki Porvoon jokea myöten Porvooseen, mutta ettei veneitä
taivallettu, vaan pidettiin Porvoon joella toisia, Vesijärvellä toisia
veneitä.
Eteläpuolella taivallusjärveä kulkee jälleen idästä länteen
vedenjakaja, joka näyttää vastaavan Suomenselkää. Sen eteläpuolella
on kaksi järveä, joista on vedenkulku ainoastaan Pohjanlahteen,
ja yksi, »Lacus niger», s.o. Mustajärvi, josta vesi laskee vain
Suomenlahteen, ynnä neljä, joista on vesireitit sekä Pohjanlahteen
että Suomenlahteen. Mutta Lacus nigeristä, joka näyttää vastaavan
koko Saimaan vesistöä, on vesireitti Valkoiseen järveen, iso joki,
jolla on kaksi haaraa kuin Vienan Karjalan Kemijoella. Mustanjärven
rannalla on linna »Nova arx» eli Olofsburg (Olavinlinna). Mutta Saimaan
veden Olaus Magnus näyttää luulleen laskevan Suomenlahteen lähellä
Viipurin kaupunkia, eikä Laatokkaan, josta hänellä ei näytä olleen
minkäänlaista käsitystä. Jotenkin oikealla paikallaan laskee Suomen
lahteen Kymijoki, jonka suupuolessa on yhtä monta jokea, kuin Kymellä
suuhaarojakin; väärinkäsityksen kautta Olaus Magnus on merkinnyt
kolme Kymijoen suuhaaraa eri joiksi. Kaksi lähtee järvestä, jonka
nimi kartalla on Holela lacus, vaikka selkä tarkottaakin Päijännettä.
Päijänne on kartalla jaettu kahdeksi järveksi, joiden välillä on leveä
maakannas, eikä mitään vesiyhteyttä; eteläinen järvi, jonka rannalle
Hollolan kirkko on merkitty, on nimeltään »Lacus Piente» (Päijänne,
Zieglerin teoksessa Peyenthe). Tästä viimeksi mainitusta järvestä
on monta vesireittiä sekä Pohjanlahteen että Suomenlahteen. Holelan
järveen on kuvattu kaksi isoa vesilintua ja näiden alle kirjotettu »Sur
pesi»; jotkut ovat arvelleet näiden sanain tarkottavan »suurta vettä»,
mutta todenmukaisempaa on, että ne ovat »suuria pesiä», vaikk'ei
olekaan helppo arvata, minkä välikäsien kautta Olaus Magnus on saanut
nämä suomalaiset sanat kuvaamiensa pesivien lintujen alle. Kartalla
on kuitenkin useita muitakin samalla tavalla käytettyjä suomalaisia
sanoja, kuten »Palio Kylä», jotka on kirjotettu Kyröjoen varteen
nimiksi, vaikka tiedon antaja nähtävästi vain on tarkottanut niitä
monia huoneenkuvia. joita jokivarteen on piirretty. Näyttää siltä,
kuin olisi ruotsalaisella kartanlaatijalla ollut suomalainen neuvoja,
ja että he hyvin epätyydyttävästi ymmärsivät toistensa puhetta, joten
kartan laatija on kirjottanut suomalaisen tietomiehensä yleisiä
huomautuksia nimiksi. Samanlainen huomautus ovat vielä sanat »piet
mado» käärmeenkuvien alla maan sisäosissa; nekin on nimiksi kirjotettu,
sillä jos kartan piirtäjä olisi huomautuksen ymmärtänyt, niin hän
arvatenkin olisi kääntänyt sen latinaksi. Taikka ehkä on karttaluonnos
lähetetty Suomeen täydennettäväksi, ja siihen kirjotetut huomautukset
osaksi jääneet ymmärtämättä.
Suomen eläinkuntaa kiitetään »Historiassa» hyvin rikkaaksi; Maanselällä
varsinkin oli runsaasti kaikkia niitä eläimiä, joista saatiin
arvokkaimmat turkikset, näätää, oravaa, kärppää ja soobelia, joita
uutterasti pyydettiin. Maanselällä ja Valkoisessa meressä muutoin
oli hyvin paljon lintuja, joiden Olaus Magnus luuli tulleen sinne
Skyytian läheisistä järvistä ja erämaista pesimään, syksyllä taas pois
lähteäkseen. Saukko oli muka sangen yleinen Suomessa ja Pohjanlahden
rantaseuduissa. Suomen itäosissa, Hämeessä ja Karjalassa, oli hyvin
runsaasti majavia, jonka omituisen pesänrakennuksen Olaus Magnus kuvaa;
hän kertoo, että kun suomalaiset kylvivät peltonsa, niin silloin
varsinkaan ei saanut häiritä majavia eikä niiden asunnoita.
Olaus Magnuksen tieto Suomen paikoista oli sangen vaillinainen,
niinkuin arvata saattaa, kun hänen oli koko karttakuvansa alusta
luotava. Suomen maakuntain ja asuntakeskustain paikat toisiinsa
verraten ovat usein aivan väärin ilmotetut, niin että on mahdoton
arvata, mitä hänen mainitsemansa nimet tarkottavat. Zieglerin kartasta
hänellä ei näytä Suomen topografiaan olleen paljoakaan apua, ja
vaikkapa hän olisikin siitä lainannut, niin olisi hän oikeastaan vain
lainannut niitä tietoja, joita Ziegler oli Johannes Magnukselta ja
arvatenkin häneltä itseltäänkin saanut.
Finlandia eli Finingia, jonka Olaus Magnus sanoo ennen olleen
kuningaskunnan, on hänen käsityksensä mukaan sama kuin Pliniuksen
»Eningia». Hän sanoo sen pohjoisessa alkavan Itä-Pohjanmaalla, jonka
eteläpuolella on »Satacundia», Satakunnan itäpuolella »Tavastia».
Suomen lounaisessa kulmassa on Varsinais-Suomi, jonka Olaus Magnus
1400:luvun alussa tapahtuneen kihlakuntajaon mukaan jakaa kahteen
osaan, Norfinniaan ja Sudfinniaan. Suurimman osan Suomen lahden rantaa
käsittää »Nilandia» (Uusimaa), josta Olaus sanoo erästä osaa »Nilandia
austraiikseksi», vaikkei se hänen kartallaan suinkaan ole maakunnan
eteläisin osa. Koko muu osa Suomea on »Careliaa».
Varsinaisista paikannimistä emme lähde selkoa tekemään; lukija saa
niistä riittävän käsityksen tähän liitetystä kartasta. Useat nimistä
tuntuvat niin löyhiltä, että tuskin mikään tutkimuskaan voi niiden
alkuperää valaista; tämmöisiä nimiä ovat esim. »Vista», »Pottra»,
»Trofel» ja »Lergas» kaukana Keski-Suomessa. Toiset supisuomalaiset
ovat kumman oikein kirjotetut, kuten »Hollola», toiset taas niin
väännetyt, että niitä tuskin tuntee, mainitaksemme vain Kuusiston,
piispain vanhan linnan, jonka nimi kartalla on Cusm [ehkä lyhennysmuoto
pro Kuusmaa], vaikka olisi luullut kirkonmiehen ainakin sen nimen
osaavan oikein kirjottaa.
Olaus Magnus piti Suomea väkirikkaana maana, varsinkin eräitä seutuja
Pohjanlahden rannalla, joihin hän on karttaansa kirjottanut »hic maxima
multitudo gentium», taikka »palio kylä», näiden sanain merkitystä
tietämättä. Suomalaisia kuvataan hyväntahtoiseksi ja vaatimattomaksi,
vaikka jonkun verran hitaaksi kansaksi: mutta kun he kerran vihastuvat,
hän sanoo, niin korvaa hitauden heidän kostonsa voima. Tavat olivat
lauhtuneet maan käännyttyä kristinuskoon; kirkkoa ja pappeja kohtaan
osotettiin suurta kunnioitusta. Suomalaiset tavallisesti asuivat
kylissä ja elivät maanviljelyksestä, kalastuksesta, metsänhakkuusta ja
metsästyksestä. Suomen kaikki joet ja vesistöt olivat hyvin kalaiset ja
kalaa vietiin ulkomaillekin, varsinkin Saksaan. Valkoisessa järvessä
uutteraan kalastettiin; kesällä sinne kokoontui venäläisiä, lappalaisia
ja suomalaisia pyytäjiä, enimmän kaikista suomalaisia, ja saaliit
olivat erinomaiset. Siellä siihen aikaan saattoi nähdä kaikkien näiden
kansain pukuja ja veneitä. Laivoja ja veneitä Suomalaiset olivat sangen
taitavia rakentamaan, varsinkin Hämäläiset ja ne jotka asuivat heidän
länsipuolellaan. Samoin he yleensä olivat mestarillisia puuseppiä
ja käsityöläisiä, sekä muka taitavia valmistamaan sotakoneita ja
bombardoja. He olivat vahvoja juomareita ja panivat hyvää olutta.
Sodassa he suojelivat itseään jonkinlaisella panssarilla, joka oli
tehty kalkissa pehmitetystä hylkeennahkasta, taikka hirvennahkasta.
jonka karvapuoli oli ulospäin käännetty. Talvella näiden panssarien
päälle valettiin vettä, niin että niiden päälle jäätyi kova jääkuori.
Käytettiin myös hirven, peuran ja härän koipinahkoista valmistettuja
kypäreitä, jotka oli taiten koottu, niin että ne olivat kuin suurilla
kalansuomuilla päällystetyt. Toisilla oli päähineitä, jotka oli koottu
eräitten lintujen höyhenistä ja rautalangoilla huolellisesti neulotut.
Taikka pingotettiin puulle parkittuja kuivattuja nahkoja, jotka
oli kalkissa keitetty. ja nahkat siten painettiin pään mukaisiksi.
Kypärit sisäpuolelta vuorattiin hienolla tuohella ja ne siveltiin
kalanliimalla, että ne paremmin kestivät kosteutta.
Suomalaisia oli kielletty, kertoo Olaus Magnus, käyttämästä kotonaan
aseita, kuten keihäitä, nuolia ja muita heittoaseita, miekkoja
ja pitkiä puukkoja. Mutta semmoisia aseita he saivat pitää, mitä
tarvitsivat töihinsä, kuten kirvestä, jota he käyttivät erinomaisen
taitavasti rakennuksia salvaessaan. Rajantakaisien rosvoretkiä
torjuessaan Suomalaiset aina ensi aluksi puolustivat itseään
heittokeihäillä, jotka olivat päiväpaisteessa kuivatusta kuusesta,
terävillä puukärjillä varustetut. Toisilla oli verkkoja, joita he
nakkasivat vihollisien päähän, vetäen sitten kumoon sekä hevoset
että ratsastajat. Käsikähmässä suomalaiset käyttivät aseinaan
kiviä, joita he vyössään kantoivat, taikka sitoivat he neljän käden
pituisella nuoralla nyrkin kokoisia kiviä kepin päähän ja heittivät
näitä ratsumiesten päähän taikka hevosten jalkoihin. Hyväksi avuksi
olivat myös heidän vihaiset koiransa, joita Moskovalaisten hevoset
kovin pelkäsivät; ne pakenivat koiria aivan samalla tavalla kuin
Persialaisten hevoset kameleja. Koirat oli opetettu pelottamaan ja
ahdistamaan vihollisten hevosia; ne haukkuivat ja purivat niitä
kuonoon, jotta hevoset nousivat kahdelle jalalle ja pudottivat
ratsumiehet, jotka sitten tapettiin.
Olaus Magnus kertoo erikoisella mielenkiinnolla siitä kaupasta,
jota käytiin rajan takaa Suomeen vesistöjä pitkin. »Moskovalaiset»
kantoivat taikka vetivät veneensä järvien välisien kannaksien ja
vedenjakajain poikki, ja tällä tavalla Suomen maanselän poikki
kuljettuaan tunkeutuivat aina Tornioon saakka, jossa Olaus Magnus itse
kesällä 1519 oli nähnyt heitä veneineen. Vienan Karjalaiset vielä
tänä päivänä kulkevat samoja vesireittejä, varsinkin jauhojen haussa
Suomen puolelta. Usein nämä »Moskovalaiset» tekivät maassa ilkitöitä
ja vakoilivat. Toisinaan he pysähtyivät tielle, mikä minnekin, muka
veneitään korjatakseen, vaikka todenteolla vakoilivatkin Ruotsin
valtakunnan maita. Vaikka Ruotsin maaherrat olivat varuillaan, niin
uudistuivat alinomaa rajakahakat rosvouksineen ja ilkitöineen.
Kun rajantakaiset — Olaus käyttää sanaa Moskovalaiset — tahtoivat
hyökätä Suomen Karjalaisten kimppuun, niin he muodostivat oikeita
rosvojoukkoja, joilla oli keskenään määrätyt sopimukset ja
määräykset. He rakensivat aluksi erämaissa pitkiä keveitä veneitä
tasaisista ohuista kuusilaudoista sillä tavalla, että toiset
tekivät istumapaikkoja 20—25 miehelle, toiset keittivät maakuopissa
kuusenpihkasta pikeä tai tervaa, osa valmisti ja varusti kaaria,
jänteitä ja nuolia, osa nuolenkärkiä karkaisi. Kun alukset olivat
valmiit, niin niitä työnnettiin vesille kokonainen laivasto, ja sitten
hävitettiin taloja ja linnoja sekä Valkoisen järven (_Lacus albuksen_),
että Suomen lahden ja Liivinmeren luona, vieläpä hyökättiin ankkurissa
olevien kuormalaivainkin kimppuun ja ryöstettiin ne ja miehistöt mereen
syöstiin. Tapahtui niinkin, että Moskovalaiset hyökkäsivät suurempien
laivain kimppuun, kun nämä olivat tyventöön joutuneet. Mutta heti
kun he eivät enää luulleet olevansa kostolta turvassa, he ottivat
veneensä olalleen ja kantoivat ne metsään kätköön, käyttääkseen niitä
uudelleen soveliaassa ensi tilassa. Metsissä he sitten elivät jonkun
aikaa hyvässä turvassa saaliistaan. Mutta kun heidän ilkityönsä kävivät
liian sietämättömiksi, niin heitä kohtasi ryöstettyjen asukkaitten
kosto. Metsästäjät uutterasti etsivät heidän lymypaikkojaan ja ne
ilmi saatuaan veivät Suomalaisille tiedon: nämä suurella joukolla
lähtivät heitä hävittämään. Kamalaa julmuutta silloin harjotettiin,
sillä rosvot, ilkityönsä muistaen, taistelivat henkensä edestä. Lopulta
kuitenkin heidän voimansa murrettiin, he pakenivat vuorenrotkoihin ja
maaluoliin, taikka piiloutuivat puitten latvoihin. Ne, jotka kiinni
saatiin, armotta poltettiin veneineen ja varustuksineen; rotkot ja
luolat tukittiin isoilla kivillä ja paaluilla, niin että ne, jotka
niihin pakenivat, nälkään kuolivat. Eivät nekään, jotka olivat puihin
piiloutuneet, päässeet pakoon. Koirat haukkuen ilmaisivat heidän
olinpaikkansa, jonka, jälkeen heitä nuolilla ammuttiin, niin että he
putosivat maahan ja tapettiin. Hyvät ajokoirat olivatkin paras keino
näiden metsärosvojen kiinni saamiseksi.
Itäiset maat.
»Biarmian», s.o. Bjarmien maan Olaus Magnus sijotti äärimäiseksi
Skyytian meren laitaan, Kuolan pohjoiselle rannalle siis. Hän
erotti kuitenkin kaksi Biarmiaa, Saxo Grammaticuksen mukaan. Saxo
Grammaticuksen kuvaukset molemmista Biarmioista eivät ensinkään
käy yhteen Vienan seutujen kanssa, sillä Saxon kuvauksen mukaan ne
molemmatkin olivat vuorisia maita. Toiset sen vuoksi päättelevät hänen
tällä nimityksellä tarkottaneen Kuolan niemimaan molempia rantoja,
ja siihen viittaa Olaus Magnuksen kartta. Hän on kuvannut Biarmian
rikkaaksi kaloista, linnuista ja arvokkaista turkiseläimistä.
Venäjästä Olaus Magnuksen karttaan on kuvattu ainoastaan vähäinen osa,
se nimittäin, joka on lähinnä Suomen lahden itä- ja eteläpuolella.
Hänen tietonsa Karjalan kannaksen itäpuolella olevista seuduista ovat
odottamattoman vaillinaiset; Laatokka, jonka tuntee Käkisalmesta, on
pienimpiä hänen kartalleen piirretyistä järvistä. Vasta Herberstein
Venäjän karttaansa kuvasi Laatokan isommaksi. Neva juoksee Laatokasta
Suomen lahteen ja Nevaan laskee eteläpuolelta suurehko joki, joka
tarkottanee Velhojokea. koska Novgorod on sen rannalla. Erillään
Velhojoesta on Irmen (Ilmen) järvi, ja siihen laskee Peipsen järvestä
Narev, jonka rannalle Narvan kaupunki on sijotettu. Peipsen on
piirretty Venernin kokoiseksi. Baltinen maanselänne, joka oli Itämeren
maakuntain rajana Venäjää vastaan, on karttaan merkitty pitkäksi
metsäiseksi selänteeksi. Itämeren länsi- ja eteläpuolellakin olevat
maat Olaus Magnus kuvasi, joten hänen karttansa paitsi varsinaisia
Pohjoismaita itsiään. myös esittää niiden suhteet naapurimaihin, aina
Englantia ja Skotlantia myöten. Saksan pohjoisrannan hän tunsi hyvin
sekä oman näkemänsä mukaan että verraten runsaasta maantieteellisestä
kirjallisuudesta, joten se on hänen karttaansa oikeammin kuvattu; mutta
näistä seuduista hän ei enää voinut rikastuttaa aikansa tietopiiriä,
niinkuin esittämällä kauan laiminlyötyjä Pohjoismaita.
Samaan aikaan kun Olaus Magnus julkaisi teoksensa, alkoivat
Englantilaiset retkensä Vienan merelle ja edelleen aina Novaja
Semljahan saakka, ja heidän ynnä heidän jälkiään kulkevain
Hollantilaisten kautta näiden seutujen maantieteelliset olot
vihdoinkin tulivat selvitetyiksi. Mutta vaikka näiden matkain kautta
karttunut tieto vaikuttikin, että Europan pohjoisrantain karttakuva
tuli oikaistuksi ja vakaantui, niin pysyivät Olaus Magnuksen
kartta ja maantiedeteos kuitenkin koko kuudennentoista ja alun
seitsemättäkintoista vuosisataa tärkeimpinä lähteinä Pohjoismaiden
tuntemiselle. Sebastian Münster ammensi niistä »Cosmographiaansa»
kirjottaessaan ja monet muut hänen jälkeensä. Orteliuksen suuressa
karttakirjassa Pohjola on enimmäkseen kuvattu Olaus Magnuksen
mukaan, vaikka hän lisäksi käytti hyväkseen Englantilaisten ja
Hollantilaistenkin löytöjä. Gerhard Mercatorinkin kartassa on
Pohjoismaita koskeva osa etupäässä Olaus Magnuksen mukaan laadittu;
muutamissa kohdin Mercator ei ole voinut erottaa uudempia tietoja
oikaisuiksi, vaan on Englantilaisten löytämän Valkoisen meren ohella
piirtänyt karttaan Olaus Magnuksen Lacus Albuksenkin. Vasta Andreas
Buraeuksen (1571—1646) uraa aukaisevien töitten kautta Skandinavian ja
Suomen kartta perin pohjin uudistui ja sai varman tähtitieteellisen ja
maanmittauksellisen pohjan ja samalla Olaus Magnuksen teokset jäivät
vain historiallisiksi muistomerkeiksi.