Tällä tapauksella oli valtavan suuri merkitys. Paitsi vaikutuksiaan

Europan politikaan se yhdellä iskulla hävitti Espanjan ja Portugalin

suprematian merellä. Se katkaisi kaikki siteet, jotka olivat estäneet

pohjoisia merivaltoja lähettämästä laivastoitaan molempiin Intioihin ja

maailman kaikille merille. Iberian niemimaan molemmat vallat olisivat

edelleenkin tahtoneet tämän estää, mutta ne eivät voineet. Filipin

mahtavan armadan tuhosta alkoi Englannin ja Hollannin ja vähemmässä

määrässä Ranskankin mahti merellä.

Seuraavana vuonna armadan perikadon jälkeen Drake jo piiritti Coruñaa

ja pakotti Espanjan maassa espanjalaisen armeijan peräytymään. Tosin

hänen yleisen kansankapinan vuoksi täytyi jälleen peräytyä, mutta niin

suuri oli hänen herättämänsä pelko, että Espanjan suojeluspyhimyksen

Pyhän Jagon ruumis Santiagon katedralista siirreltiin joksikin aikaa

pois turvallisempaan paikkaan. Kaikilla merillä anastettiin laivoja

ja aarteita. Kun Filip II uhkasi lähettää uuden armadan, niin Cadiz

ryöstettiin, sen satamassa olevat laivat hävitettiin, sotatavarat

poltettiin. V. 1595 tehtiin retki Länsi-Intiaan; Drake ja Hawkins tosin

saivat surmansa, mutta olivat sitä ennen ennättänet tehdä suunnatonta

vahinkoa Espanjan alusmaille.

Pohjois-Amerikassa oli tie siirtokuntien perustamiseen selvä, Afrikassa

länsivaltain kauppa kasvamistaan kasvoi ja Ttä-Intian reitti oli vapaa.

Meren koirat ja merikuninkaat olivat tehneet tehtävänsä. Espanjalaiset

olivat heitä halveksineet alussa, sitten oppineet pelkäämään ja

vihaamaan ja lopulta kunnioittamaankin, kuten Richard Grenvilleä,

joka sai surmansa Azorien edustalla tuimassa meritappelussa. Hän on

ehkä tämän purjehtija- ja sankaripolven kuvaavimpia edustajia. Eräs

englantilainen laivasto väijyi kesällä 1591 Azorien luona Espanjan

aarrelaivastoa, jonka piti palata Länsi-Inliasta. Mutta samaan

aikaan, kun aarrelaivasto saapui, tulikin Azoreille kotimaasta

suuri espanjalainen sotalaivaosasto, joka oli niin ylivoimainen,

ettei englantilainen amiraali, jonka väki oli sairaana ja laivat

ränstyneet pitkästä merellä olosta, uskaltanut ryhtyä taisteluun.

Sir Richard Grenville, jolla oli Draken entinen laiva »Revenge»,

kuitenkin jyrkästi kieltäytyi kääntymästä pois vihollisesta, vaan

sanoi mieluummin kuolevansa kuin häpäisevänsä itsensä, maansa ja

kuningattaren laivan; hän lupasi kulkea vihollisen laivaston keskitse,

seurasivatpa toiset taikka ei. Taistelu alkoi kello kolmen aikaan

iltapäivällä, ja »se raivosi julmasti kaiken iltaa», sanoo siitä

Raleigh kertomuksessaan. Espanjalaiset koettivat kerran toisensa

jälkeen saada haltuunsa Grenvillen laivan, mutta joka kerta heidät

lyötiin takaisin, milloin laivoihinsa, milloin mereen. Kaiken yötä

kesti taistelua, ja »kun päivä kasvoi, niin miehemme vähenivät».

»Revenge» oli epätoivoisessa tilassa. »Kaikki ruuti viimeiseen

tynnöriin oli kulutettu, kaikki aseet katkottu, neljäkymmentä

parasta miestä kaatunut ja eloon jääneistä suurin osa haavottunut,

mastot kaikki mereen murrettu ja köysiköt, purjeet repaleina.» Mutta

Grenville oli vielä pystyssä. Vaikka päähän haavotettuna hän kieltäytyi

antautumasta, käski kirvesmiestä puhkaisemaan ja upottamaan laivan,

sillä he »uskoivat itsensä Jumalalle, eikä kenenkään muun armoille;

mutta koska he olivat taistelleet niinkuin urhoollisten ja jäykkäin

miesten tulee, niin ei heidän nyt pitänyt vähentää kansansa kunniaa

pitentämällä omaa elämäänsä muutaman tunnin, ehkä muutaman päivän».

Miehet kuitenkin olivat toista mieltä, koska Espanjalaiset tarjosivat

hyviä ehtoja. Grenvilleä ei enää toteltu, hänet vietiin espanjalaiseen

amiraalilaivaan, jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella. Mutta

kolmantena päivänä hän kuoli ja hänen viimeiset sanansa olivat: Tässä

minä kuolen, Richard Grenville, iloisella ja rauhallisella mielellä,

koska minä olen elämäni päättänyt niinkuin kunnon sotilaan tulee,

joka on taistellut maansa, kuningattarensa, uskontonsa ja kunniansa

puolesta; josta minun sieluni riemuisimmin eroaa pois tästä ruumiista

ja on aina jättävä jälkeensä urhoollisen ja oikean sotilaan ijäti

pysyvän maineen, sotilaan, joka on täyttänyt velvollisuutensa niinkuin

tulee.»

Semmoinen henki asui »merikuninkaissa», mutta se oli samalla se henki,

joka Elisabethin aikana asui koko Englannin kansassa, joka sytyttävänä

ja selvänä puhuu sen etevimpäin runoilijainkin teoksista. Shakespearen

»Henrik V» oli Elisabethin aikakauden hengenlapsi.

Varhaisemmat siirtokuntayritykset Pohjois-Amerikassa.

Espanjalaiset olisivat nopeaan anastaneet Pohjois-Amerikankin

rannat, jos sieltä olisi tavattu hitunenkaan kultaa tai hopeaa.

Mutta vain kuparia sieltä löydettiin. Mitä syytä heillä oli perustaa

maanviljelys-siirtokuntia, niin kauan kun oli kulta- ja hopeamaita

vielä anastamatta? Heidän yritteliäisyytensä kääntyi siis etelää

kohti. Jalojen metallien luultu puute ensi sijassa vaikutti, ettei

Pohjois-Amerikasta tullut romanilainen maa.

Toisilla tarkotuksilla saapuivat Pohjois-Amerikan ensimäiset

uutisasukkaat. He pakenivat uskonvainoja, jotka siihen aikaan riehuivat

Europassa. Ranskan hugenotit olivat alkaneet joukottain muuttaa

protestantisiin naapurimaihin, kun kruunu oli heidät julistanut

henkipatoiksi ja paavin käskystä päättänyt sukupuuttoon hävittää.

Amiraali Coligny. joka käsitti maan siten menettävän parhaat voimansa,

päätti perustaa Uuteen maailmaan ranskalaisia siirtokuntia, jottei

hugenottien vapaudenhalu maata vahingoittaisi, vaan päin vastoin

edistäisi sen laajentumista ja vahvistumista. Portugalilta lupaa

kysymättä Coligny v. 1555 valtasi Rio de Janeiron ihanan lahden,

jossa ei silloin vielä ollut portugalilaista asutusta, ja hugenotit

perustivat sinne siirtokunnan, joka ehkä olisi kautta aikain pysynyt

ranskalaisena, elleivät jatkuvat uskonvainot olisi siltä riistäneet

kotimaan apua.

Floridan hugenotti-siirtokunta.

Toinen yritys tapahtui Floridassa, joka siihen aikaan ulottui nykyistä

paljon kauemmaksi pohjoiseen. Edista joki, jonka suuhun siirtokunta

ensiksi perustettiin, on nykyisessä Etelä-Carolinassa, lähellä

Charlestonia. Sinne saapui v. 1562 Jean Ribaut, urhea dieppeläinen

purjehtija, ja oikopäätä ruvettiin raivaamaan peltoja ja rakentamaan

huoneita. Paikan luonnonihanuus täytti ihastuksella kaikki. Parin

vuoden kuluttua siirtokunta kuitenkin muutettiin vähän etelämmäksi Port

Royal salmeen, jossa oli oivallinen satama. Sen suojaksi rakennettiin

linna, joka Ranskan kuninkaasta sai niineksi »Arx Carolina», Kaarlen

linna. Tämäkin hyvin suunniteltu yritys kuitenkin kärsi surkean

haaksirikon Ranskassa raivoavien uskonsotien ja Espanjalaisten kateuden

vuoksi. Siirtolaisten omassa keskuudessakin syntyi kapinoita, ja kun

ystävällisiä alkuasukkaita oli ruvettu kovin huonosti kohtelemaan, niin

saatiin niistä vihamiehiä. Seurasi nälänhätä ja kaikenlainen kurjuus.

Siirtokuntaa jo uhkasi täydellinen perikato, kun englantilainen

orjakauppias John Hawkins sen pelasti poiketessaan laivoineen satamaan.

Vihdoin toi Jean Ribaut kotimaasta apua, ja onni alkoi jälleen hymyillä.

Mutta juuri samaan aikaan ilmestyi paikalle Pedro Menendez melkoisen

espanjalaisen sotavoiman kanssa. Hän ilmotti saaneensa Espanjan

kuninkaalta toimeksi surmata jokaisen hugenotin, ja sen hän tekikin.

Carolinan linnan puolustajat vangittiin ja heidät telotettiin, »ei

ranskalaisina, vaan lutherilaisina», kuten Menendezin sanat kuuluivat.

Jean Ribautin laivasto kärsi rannikolla myrskyssä haaksirikon, mutta

Ribaut parinsadan miehen keralla pelastui. Nälänhädän pakottamana

tämä joukko antautui Menendezille, joka lupasi säästää hengen ja

kohdella heitä hyvin; mutta saatuaan kaikki sidotuksi hän antoikin

teurastaa koko joukon viimeiseen mieheen, »ei ranskalaisina, vaan

lutherilaisina». Menendez perusti sitten seutuun S. Augustine nimisen

siirtokunnan ja rakensi useita linnoja. 1567 hän palasi Espanjaan

siirtokunnan asioissa.

Uutinen Carolinan linnan hävityksestä ja Ribautin ja hänen

aluksensa kamalasta teurastuksesta otettiin Ranskan hovissa vastaan

kylmäkiskoisesti, olivathan uhrit hugenotteja; mutta Ribautin ystävä

Dominique de Gourges, niin katolilainen kuin olikin, päätti kostaa.

Hän hankki laivat ja parisataa aseellista miestä ja mitään virkkamatta

matkan määrästä purjehti Atlantin poikki. Vasta kun oltiin Floridan

rannalla hän ilmotti miehilleen retkensä tarkotuksen. Saturiba nimisen

intianipäällikön avulla hän keväällä 1568 anasti San Mateon linnan

ja hirtti sen puolustajat samalle paikalle, jossa Carolinan linnan

puolustajat oli teurastettu. Hirsipuihin hän kiinnitti laudan ja

kirjotti siihen: »Minä en näin tee espanjalaisille, vaan pettureille,

rosvoille ja murhamiehille.» Liian heikkona käydäkseen Augustinen

kimppuun Gourges sitten palasi Ranskaan. Floridan espanjalaiset

siirtokunnat pysyivät hengissä, vaikka saivatkin aikain kuluessa kovia

kokea. V. 1586 Francis Drake melkein kokonaan hävitti S. Augustinen, ja

monta kertaa se myöhemminkin sai olla sodan jaloissa.

Englannissa ei uskonnollinen suvaitsemattomuus vielä pakottanut

kansalaisia isänmaastaan muuttamaan, vaikka Pohjois-Amerikka myöhemmin

juuri samasta syystä sai parhaat englantilaiset siirtolaisensa.

Englannissa kyti John Cabotin tuuma pohjoisemman purjehdusväylän

löytämisestä Kiinaan, ja tätä tarkottaville yrityksille Englannin

hallitus aluksi antoi virallisen kannatuksensa. Kaupasta suurkaanin

valtakunnan ja Cipangun kanssa odotettiin paljon enemmän hyötyä kuin

tuntemattomien erämaiden asuttamisesta. Omituisten sattumain kautta

kuitenkin seuraava yritys löytää luoteisväylä sai aivan toisen luonteen.

Martin Frobisher.

Martin Frobisher oli nuoresta pitäen purjehtinut merillä ja tullut

siihen päätökseen, että »Luoteisväylän löytäminen oli ainoa, mitä

maailmassa enää oli tekemättä». Hän tahtoi pelastaa tämän kunnian

itselleen ja sai pitkien ponnistuksien jälkeen hankituksi kaksi pientä

alusta, joiden kantavuus oli viisikolmatta tonnia, sekä kolmanneksi

vain kymmenen tonnin vetoisen purjeveneen. Niillä hän kesäkuussa 1576

lähti napameren reunoilta etsimään meritietä Kiinaan ja Intiaan. Hän

ei luullut aivan umpimähkään purjehtivansa, hän luuli hyvänkin aarteen

omistavansa, sillä hänellä oli niistä seuduista kartta, venezialaisten

Zeno veljesten matkain mukaan laadittu. Nykyisin tiedetään, että

Zenojen matkakertomus on alusta loppuun väärennys ja heidän karttansa

etupäässä laadittu Olaus Magnuksen Pohjoismaiden kartan mukaan, mutta

Frobisher luotti tähän oppaaseensa, jossa Pohjois-Amerikan seuduille

vain oli merkitty muutamia suuria saaria.

Pienin aluksista myrskyssä upposi menomatkalla, toinen suuremmista

aaltojen korkeutta peläten kääntyi omin luvin takaisin, yhdellä

Frobisher jatkoi matkaansa. Mutta hän pääsi »Gabrielillaan» Labradorin

rannalle ja tapasi siellä ihmisiä, »jotka olivat tataarien näköisiä,

heillä kun oli pitkät mustat hiukset, leveät kasvot ja litteä nenä,

iho keltaisen ruskea ja hylkeennahka-vaatteet; ja samanlaisia olivat

naiset, mutta heillä oli poskissa ja silmien ympärillä sinisiä juovia.»

Rohkeasti Frobisher sitten purjehti pienellä aluksellaan pohjoista

kohti, kunnes jäät estivät kulkemasta kauemmaksi siihen suuntaan. Hän

löysi maan, nykyisen Baffinmaan, ja lahden, nykyisen Frobisherlahden,

ja tätä lahtea hän luuli etsityksi salmeksi, kun ei voinut sen päähän

purjehtia. Kun laivan vähästä väestä viisi miestä katosi, ehkä

eskimoitten surmaamina, niin täytyi lähteä paluumatkalle. Frobisher

ryösti mukaansa muutamia eskimolta näytteeksi ihmislaadusta ja otti

rannalta mukaan kiviä maan anastuksen merkiksi. Nämä kivet, jotka

olivat tavallista kummempia, saivat suuria aikaan.

Lontoossa levisi Frobisherin palattua äkkiä huhu, että hänen tuomansa

kivennäinen oli kultamalmia. Tietymätöntä on, kuinka huhu oikein

syntyi, oliko Frobisher itse sen liikkeelle laskenut: sitä joka

tapauksessa heti uskottiin. Englannissa synty: samanlainen kultakuume

kuin Amerikan löydön jälkeen Espanjassa. Frobisher ei ainakaan

koettanut kumota näitä toiveita, vaan päinvastoin vakuutti nähneensä

siellä paljon hämähäkkejäkin, jotka monen mielestä ovat sen merkkejä,

että lähellä on suuria kultavarastoja. Joku hänen miehistään tosin

lausui, että kivet kyllä saattoivat olla kullan näköisiä, »mutta

näyttöähän hiekkakin kirkkaassa vedessä samalta — eikä kuitenkaan

kaikki ole kultaa joka kiiltää»; mutta siihen viisauteen ei nyt kukaan

kiinnittänyt huomiota.

Hovi ja Lontoon kauppamaailma ryhtyivät kilvan varustuksiin;

Frobishorilla oli tuota pikaa koossa kokonainen laivasto. Merimiehiä

ja seikkailijoita pyrki mukaan paljon enemmän kuin voitiin ottaa.

Perustettiin suuri »Kathayn komppania» ja Frobisher nimitettiin

kaikkien löytämiensä maiden ja vesien yliamiraaliksi. Toukokuun

lopulla 1577 hän lähti matkaan ja saapui heinäkuun puolivälissä

Frobisherlahteen. Hän ei nytkään ennättänyt purjehtia sen päähän

saakka, vaan jäi siihen luuloon, että se oli salmi; häntä oli käsketty

tällä matkalla etupäässä laivaamaan luultua kultamalmia. Joka mies,

joka kynnelle kykeni, sitä kantoi, ja elokuun lopulla lähdettiin täysin

kuormin paluumatkalle. Kuukauden kuluttua oltiin kotona ja kuningatar

Elisabeth, joka oli yritykseen antanut sekä valtion laivan että

melkoisen rahamäärän, otti Frobisherin vastaan mitä suosiollisimmin

ja kiitti häntä. Kuningatar antoi löydetylle maalle nimeksi »Meta

incognita» (tuntematon matkan määrä), joka sillä yhä vielä on kartoilla.

200 tonnia kalliota ei ollut kädenkäänteessä murrettu ja tutkittu. Ei

sen vuoksi jouduttu odottamaan, paljonko kultaa kivi sisälsi; toiset

saattoivat löytää »tuntemattoman matkanmäärän», Englantilaisten tuli

ennättää se pysyvästi anastamaan. Kotia tuodun kivennäisen valtava

määrä näyttää kaikkien mielestä olleen paras tae siitä, että malmi

todella oli kultamalmia. Ryhdyttiin kiiruimman kautta varustamaan uutta

retkikuntaa, joka oli kaikkia edellisiä suurempi.

Toukokuun lopulla 1578 Frobisher lähti Thamesin suistamosta uudelle

retkelle viidellätoista laivalla. Hänen piti nyt perustaa »Meta

incognitaan» siirtokunta. Kuningatar Frobisherin jäähyväisaudiensilla

käydessä heitti kalliit kultavitjat hänen kaulaansa. Grönlannin

etelärannalla Frobisher poikkesi maihin, mutta ei sitten päässytkään

lahteensa, vaan ajautui »aivan väärään» lahteen, Hudsonin salmeen,

josta oli palattava takaisin. Yritettiin perustaa siirtokunta Meta

incognitaan, mutta siitä ei tullut mitään, joukko oli liian levotonta

väkeä ja maa liian kolkko. Mutta luuloteltua kultamalmia otettiin

jälleen niin suuret määrät, »että sen olisi pitänyt riittää maailman

kaikille kullanahnehtijoille». Ja lokakuussa palasivat kaikki takaisin

Englantiin, yhtä haaksirikkoutunutta laivaa lukuun ottamatta.

Ei kukaan sen ajan kirjailija mainitse, miten sitten kävi kultamalmin.

Asiakirjat siitä kokonaan vaikenevat. Epäilemättä juttu soveliain

keinoin tukahdutettiin, sillä se kävi Englannin kansan kunnialle.

Mutta sen koommin ei enää lähetetty Meta incognitaan laivoja ja

Frobisherin napamerimatkat jäivät siihen. Kunnon merimiestä ei siltä

hylätty, vaikka hän olikin erehtynyt, sillä maa tarvitsi poikiaan. Hän

palveli sitä sekä taistelussa Filip II:sen »voittamatonta armadaa»

vastaan, että monessa muussakin yrityksessä ja sai kuolettavan haavan

meritappelussa Ranskan rannikolla.

Humphrey Gilbert.

Samaan aikaan kun Frobisher etsi kultaa ja uusia väyliä hyisestä

pohjolasta, Humphrey Gilbert, urhea soturi, ryhtyi suureen puuhaan

Newfoundlandin asuttamiseksi, vallitakseen sen ulkopuoliset erinomaiset

kalastukset. Hän sai v. 1578 Englannin kuningattarelta laajat oikeudet

ja ryhtyi tarmolla puuhaan, mutta ensimäinen yritys, joka tapahtui v.

1579, päättyi niin huonosti, että laivat palasivat kotia, ennenkuin

olivat perillekään päässeet. Yksi laiva matkalla menetettiin. Vasta

v. 1583 Gilbert oli valmis uudelleen yrittämään, mukana oli m.m.

Paramenius niminen unkarilainen oppinut. Mutta kahta huonompi onni oli

toisella retkellä. Tuskin oli Englannin ranta kadonnut näkyvistä, niin

suurin laiva palasi takaisin, sillä kun muka oli huomattu tarttuvaa

tautia. Gilbert siitä huolimatta jatkoi matkaa Newfoundlandiin,

purjehti 31 p. elokuuta St. Johnsin satamaan ja ilmotti kalastajille

tulleensa ottamaan maan Englannin kuningattaren omaisuudeksi. Hän

kutsui ulkomaalaistenkin laivain väkeä, espanjalaisten, ranskalaisten

ja portugalilaisten, menossa läsnä olemaan, kohotti Englannin lipun ja

pystytti rannalle puupatsaan, johon kiinnitettiin Englannin vaakuna.

Maananastusta ei miltään puolelta vastustettu.

Kun tämä oli tapahtunut, niin olisi pitänyt ruveta rakentamaan.

mutta kullan etsiminen viehätti uutisasukkaita enemmän. Retkikunnan

kivennäistuntija vakuutti, että vuoret olivat täynnään hopeamalmia.

Häntä käskettiin pitämään salassa tietonsa ja otaksuttua malmia vietiin

laivoihin kenenkään näkemättä, etteivät kalastajat saisi asiasta vihiä.

Siirtokunnan rakentaminen ei ottanut ensinkään menestyäkseen, sillä

Gilbertin miehistö oli tottunut elämään paljon mukavammin espanjalaisia

kaljunia ryöstämällä. Kaikki kävi nurinkurisesti, järjestystä oli

kovin vaikea ylläpitää. Yksi laivoista täytyi kelvottomana hylätä ja

muilla kolmella Gilbert sitten päätti lähteä mannermaata tutkimaan.

Mainen rannalla suurin laiva huolimattomuuden kautta meni karille

ja upposi miehineen päivineen. Siinä sai surmansa satakunta henkeä,

muitten mukana Parmenius ja kivennäistuntija kaikkine malminäytteineen.

Näytteet eivät varmaankaan olleet minkään arvoisia, koska hopeata ei

ole sen koommin Newfoundlandista löydetty.

Humphrey Gilbertin täytyi lähteä kotia. Hän oli itse kaiken aikaa

purjehtinut pienellä, vain kymmenen tonnin »Oravalla, koska sillä oli

niin mukava lähestyä rantoja. Ja sillä hän lähti Atlantinkin poikki,

vaikka kaikki pyysivät häntä menemään suurempaan »Hirveen», joka ei

sekään ollut kuin puolensadan tonnin alus. Suuret myrskyt ahdistivat

molempia aluksia Azorien seuduilla. Ennen viimeistä yötään Gilbert

illalla istui purtensa peräpuolella, kirja kädessä, ja »Hirven» tultua

äänenkannon päähän rohkaisevasti huusi: »Me olemme merellä yhtä lähellä

taivasta kuin maallakin.» »Hirvestä» pitkin yötä pidettiin silmällä

aallokossa kamppailevan »Oravan» tulia, mutta puolenyön aikaan ne

äkkiä katosivat, eikä alusta eikä sen purjehtijoita sen koommin nähty

elävien joukossa. »Hirvi» selviytyi myrskystä ja toi Englantiin tiedon

Gilbertin surullisesta lopusta.

Tämä oli Englantilaisten ensimäinen varsinainen yritys perustaa

siirtokuntaa Pohjois-Amerikan rannoille.

Walter Raleigh.

Perusteellisemmat olivat ne asutusyritykset, jotka teki Gilbertin

velipuoli Walter Raleigh, kuningatar Elisabethin kuulu suosikki.

Raleigh alkoi uransa vapaaehtoisena taistelijana Ranskan hugenottien

riveissä, purjehti sitten Gilbertin kanssa merirosvousretkillä.

taisteli Irlannissa ja lähti vihdoin hoviin onneaan etsimään. Hänestä

tulikin kuningatar Elisabethin suosikki, ja vaikutusvaltaansa hän

käytti suuria tuloja hankkiakseen. Hän sai eräitä erittäin tuottavia

kauppamonopoleja, ja niistä kertyvät varat hän käytti suurenmoisiin

siirtomaanyrityksiin.

Walter Raleigh sai v. 1584 kuningattarelta melkein rajattomat oikeudet

siirtokunnan perustamiseen minne tahtoi. Hän ei lähtenyt hyiseen

pohjolaan, jossa Frobisher ja Gilbert olivat yrittäneet, vaan valitsi

Pohjois-Amerikan viljavan itärannikon leudoimmat seudut. Kun Raleigh

yritykseen ryhtyi, niin oli helppo saada osanottajia. Ensin hän

lähetti kaksi laivaa tiedustelulle kokeneiden kapteenien johdolla.

Lähestyessään Carolinan rannikkoa nämä arvasivat maan ei olevan

kaukana, sillä merellä oli ilma niin täynnään sulotuoksuja, »ikäänkuin

olisi oltu keskellä jotain puistoa, jossa oli runsaasti kaikenlaisia

hyvänhajuisia kukkasia». He menivät maihin niille saarille, jotka

Pohjois-Carolinan rannikolla kapeana riuttana erottavat ulkomerestä

laajat rantasulkiot. He ihailivat puitten pituutta, viiniköynnösten

rehevyyttä, lintujen moninaisuutta ja outoja pelottomia eläimiä. Yhtä

leppoisaa kuin oli luonto, yhtä ystävällistä näytti olevan punainen

kansa. He löysivät aukon ja purjehtivat saaririutan sisäpuolelle

Roanoke saarelle, jossa intianipäällikkö otti heidät niin herttaisesti

vastaan, että he mielestään olivat tulleet kulta-aikaa elävien ihmisten

pariin. Molemmat kapteenit palasivat sitten Englantiin ja antoivat

niin ylistelevän kuvauksen näkemänsä maan kauneudesta, että kuningatar

ihastuneena nimitti sen »Virginiaksi», muistoksi omasta neitseellisestä

kuninkuudestaan. Raleigh aateloitiin siitä, että hän oli niin

onnistuneen retken alotteen ottanut.

V. 1585 lähetettiin matkaan toinen retkikunta, johon kuului seitsemän

laivaa ja 180 siirtolaista. Raleigh itse jäi kotimaahan; hän uskoi

johdon ystävälleen Richard Grenvillelle —- merisankarille, jonka

kuoleman edellä kerroimme, — ja Ralph Lane, etevä soturi, lähti

mukaan perustettavan siirtokunnan maaherraksi. Laivat saapuivat 26

p. kesäkuuta Pamplico salmeen ja sen pohjoispäässä olevaan Roanoke

saareen, josta Grenville ja Lane tekivät pitkin rannikkoa kahdeksan

päivää kestävän tiedusteluretken. Kaikkialla maanasukkaat olivat

vieraanvaraisia. Mutta eräässä kylässä retkeläisiltä varastettiin

hopeamalja, ja kun sitä ei heti saatu takaisin, niin tuittupäinen

Grenville antoi polttaa kylän ja hävittää laihot. Semmoinen teko oli

huono enne nuorelle siirtokunnalle. Grenville itse lähti tämän tehtyään

pois. Maata hän kotia tullessaan jälleen kiitti, että se oli »parasta

maaperää, mitä on taivaan alla, miellyttävintä seutua maan päällä.

Ilmasto on niin terveellistä, ettei meillä ole ollut ainoatakaan

sairasta, sen jälkeen kun maahan tulimme. Jos vain Virginiassa olisi

hevosia ja karjaa, ja jos siellä asuisi Englantilaisia, niin ei koko

kristikunnassa olisi siihen verrattavaa valtakuntaa.» Mariot, joka

kirjotti kertomuksen retkikunnan vaiheista, tutki tarkemmin maata, sen

tuotteita, kansaa ja ihaili maissisatojen runsautta. Perunat hänen

mielestään olivat erinomaisen terveellistä ravintoa, tupakkaa hän piti

rohtona ja oppi polttamaan maanasukkaitten tavalla. Hänen teoksessaan

on laajoja kuvauksia kansasta, sen puvusta, elämänlaadusta ja tavoista,

heidän julmuudestaan sodassa ja viekkaudestaan rauhan aikana, heidän

hallintojärjestelmästään ja uskonnollisista käsitteistään.

Mutta maanasukkaat eivät suinkaan olleet hyvillään, kun laivat lähtivät

ja niin monta jäi. Grenvillen häijy teko oli herättänyt epäluottamusta

ja pelkoa, valkoisten ampuma-aseet heitä pelottivat ja he varsin

hyvin käsittivät, että englantilaisia tulisi enemmänkin, ja että

heiltä lopulta otettaisiin koti ja kontu. Seudun intianit sen vuoksi

rupesivat joka tavalla tekemään uudisasukkaille kiusaa. Kun huomattiin

valkoisten kaikkialla ahnaasti etsivän kultaa, niin muuan intiani,

oikea mestarivalehtelija, koetti houkutella heidät hyvin kauaksi

tätä keltaista metallia etsimään. Hän sanoi Roanoke joen alkavan

kaukaa maan sisästä suuresta kalliosta ja tämän kallion takana olevan

mahtavan meren, joka oli niin lähellä joen lähdettä, että suolavettä

suurilla tuulilla lensi kallion yli ja sekaantui lähteen suolattomaan

veteen. Siellä asui kansa, jolla oli paljon kultaa ja joka osasi sitä

mainiosti takoa, ja siellä oli niin paljon helmiä, että kaupunkien

rannat niistä kimaltelivat. Mahdollista on, ettei intiani tahallaan

valehdellut, vaan että se oli intianien kesken yleinen taru, ehkä

Mexicon ja Yucatanin olojen hämärää kaikua. Lane uskoi näitä juttuja

ja nousi veneillä Roanoken nopeata virtausta, kunnes kaikki eväät

loppuivat, niin että täytyi tappaa koiratkin. Hän palasi siksi pian

takaisin, etteivät intianit ennättäneet käydä siirtokunnan kimppuun.

Intianit sitten aikoivat jättää peltonsa kylvämättä, näännyttääkseen

siirtokunnan nälkään: mutta tuuma oli sikseen jätettävä, sillä se

olisi tuonut nälänhädän heille itselleenkin. Lane epäili heidän

naapuriensa kanssa kutovan juonia, joiden tarkotus oli valkoisten

hävittäminen, ja päätti varovaisuuden vuoksi ennättää ennen. Hän

pyysi päästä Vinginan, heidän etevimmän päällikkönsä puheille. Tämä

suostui ja Lane saapui aseellisen joukon keralla hänen matalaan

majaansa. Ilman vähintäkään vihamielisyyden merkkiä Lane miehineen

hyökkäsi Vinginan ja hänen etevimpäin sotilaittensa kimppuun, surmaten

kaikki. Tämä katala teurastus tapahtui kesäk. 1 p. 1586. Se ei ollut

omiaan parantamaan Lanen ja hänen siirtokuntansa turvallisuutta, ja

uudisasukkaiden mieli alkoi yhä enemmän lannistua, varsinkin kun

Englannista ei tullut hartaasti toivottua apua. Mutta muutamana

päivänä oli koko meri valkoisenaan purjeita. Francis Drake, joka oli

ollut kolmellakolmatta laivalla Länsi-Intiassa kaappaamassa, päätti

kotomatkalla poiketa katsomaan ystävänsä Raleighin siirtokuntaa. Hän

antoi siirtokunnalle laivan ja muutamia veneitä; mutta kun myrsky ne

rikkoi ja siirtokunnassa mielet olivat kovin masennuksissa, niin Drake

lopulta otti koko joukon laivoihinsa ja vei sen kotimaahan.

Tuskin he olivat lähteneet, kun saapui laiva, joka toi yllin kyllin

niitä tarpeita, joita heiltä puuttui: mutta kun siirtokunta oli

autiona, niin laiva palasi kotia. Kaksi viikkoa myöhemmin Grenville

saapui kolmella laivalla, jotka toivat runsaasti ruokavaroja. Suotta

hän etsi siirtolaisia; purettuaan Roanoke saarelle tavaransa hän jätti

niiden vartijoiksi viisitoista miestä, kunnes uudet siirtolaiset

saapuisivat. ja lähti sitten pois. Raleigh ei vastoinkäymisistä

lannistunut; tähän saakka hän oli lähettänyt vain miehiä

siirtolaisiksi, nyt hän päätti lähettää kokonaisia perheitä, joiden

piti perustaa Virginiaan Raleigh niminen kaupunki. John Whiten hän

nimitti sen kuvernöriksi, laati siirtokunnalle asetukset ja varusti

uuden laivaston viemään siirtolaisia ja tarpeita.

Tämä retkikunta saapui Roanoke saarelle huhtikuussa 1587; linna oli

raunioina eikä siihen jätetyistä 15 miehestä ollut muuta jäljellä

kuin luut. Se oli ilmeisestikin kostotyö, uudelle siirtokunnalle

huono enne. Siirtolaiset kuitenkin menivät maihin ja perustivat

Raleighin kaupungin. Mutta sitä vainosi alun pitäen huono onni. Yksi

intianiheimo oli katkerasti vihamielinen. Muuan englantilainen joukko

yöllä intianileirin yllättäessään luuli sen kuuluvan tähän heimoon

ja teki äkkihyökkäyksen, mutta surmasikin intianeja, jotka kuuluivat

ystävälliseen heimoon. White palasi kotimaahan viimeisellä laivalla

uusia varastolta hakemaan; ennen hänen lähtöään syntyi tytär hänen

tyttärelleen Elanor Darelle, joka oli erään siirtolaisen kanssa

naimisissa. Tämä oli ensimäinen Yhdysvalloissa syntynyt englantilainen

lapsi; tyttö sai nimekseen Virginia Dare. Siirtokuntaan jäi 89 miestä

ja 17 vaimoa, mutta ei ainoatakaan näistä sen koommin nähty. Kuvernööri

Whiten saapuessa Englantiin siellä kuumekiihkolla valmistettiin

sotaa ja valtio tarvitsi kaikki sekä miehet että laivat torjumaan

»voittamatonta armadaa». Raleigh tosin sai hankituksi kaksi laivaa,

jotka hän lähetti siirtokunnalle apua viemään, mutta apuretkikunnan

johtaja ei purjehtinutkaan oikopäätä Amerikkaan, vaan lähti merelle

kaappaamaan. Ranskalainen sotalaiva sai hänet kiinni, kapteeni

ruoskittiin ja laivat ryöstettiin tyhjiksi, jonka jälkeen hän Raleighin

mielipahaksi palasi Englantiin ja siirtokunta jäi oman onnensa nojaan.

Raleigh oli jo kuluttanut yritykseen 40.000 puntaa; hänen varansa

alkoivat loppua ja vasta kaksi vuotta lähtönsä jälkeen kuvernöri White

saattoi palata siirtokuntaan tyttärensä ja tyttärentyttärensä luo. Kun

hän vihdoin saapui saarelle, niin kaupungin alku oli raunioina, eikä

asukkaita näkynyt, ei kuulunut. Ei tavattu merkkiäkään ainoastakaan

miehestä. naisesta eikä lapsesta. Ei ollut minkäänlaista tietoa,

olivatko he elossa, vai kuolleet. Erääseen puuhun vain oli leikattu

sana »Croatan». Tämä oli muuan läheinen saari, jonka väestö oli ollut

Englantilaisille ystävällistä; olivatko siirtolaiset sinne menneet?

Siitä ei olisi ollut vaikea saada tietoa, mutta kuvernöri White

menetteli katalasti. Syyttäen myrskyisen vuodenajan läheisyyttä hän

petti siirtokunnan, tyttärensä ja pienen tyttärentyttärensä ja palasi

Englantiin. Ei ainoatakaan heistä sen koommin nähty. Viisi kertaa

Raleigh lähetti laivoja heitä etsimään, mutta he olivat kadonneet,

ikäänkuin olisi maa niellyt. Monenlaisia arveluita lausuttiin kadonneen

siirtokunnan kohtalosta; toiset luulivat intianien murhanneen heidät,

toiset, että he olivat itse olojen pakosta muuttuneet intianeiksi.

Kauan jälkeenpäin niillä seuduin oli intianeja, joilla oli siniset

silmät, vaalea iho ja tukka, ja nämä ehkä olivat heidän jälkeläisiään.

Tuossa heimossa, joka asui Robson kreivikunnassa vähän kauempana maan

sisässä, tavattiin englantilaisia niiniäkin ja koko heimon nimi oli

»Croatan».

Siten päättyi Walter Raleighin siirtokuntapuuha. Se ei kuitenkaan ollut

turha, se avasi Englantilaisten silmät, se oli erinomaisen tärkeä alote

ja sai myöhemmin täysin määrin tunnustusta.

Raleigh joutui sitten kuningattaren epäsuosioon ja eli hyvin

vaihtelevia kohtaloita. Rahapulaansa korjatakseen hän päätti v. 1595

lähteä löytöretkelle Etelä-Amerikkaan. Anastetuista espanjalaisista

laivoista oli löydetty kirjeitä, joissa kerrottiin ennen

mainitsemamme jutut El Doradosta, ja nämä kirjeet antoivat siipiä

Raleighin mielikuvitukselle. Hän varusti viisi laivaa ja purjehti

Guayanan rannikolle. Orinocon suulle päästyään hän nousi jokea

viisisataa kilometriä, löytämättä muuta kuin asumattomia savanneja,

mutta menettämättä siltä uskoaan. Kotiin tultuaan hän kirjotti

matkakertomuksen, joka on Elisabethin aikuisista kaikkein vilkkain

ja parhaiten kirjotettu, vaikka täynnään valeita. Siinä kerrotaan

tosiasioina kaikki Dcrado-tarut. Raleigh väitti löytäneensä »laajan,

rikkaan ja ihanan valtakunnan, jossa on suuri kultainen kaupunki

Manoa, Espanjalaisten El Doradoksi nimittämä. Siinä maassa on monta

vertaa enemmän kultaa kuin Intian ja Perun parhaissa osissa. Siinä

on enemmän suuria kaupungeita kuin Perussa parhaimman kukoistuksen

aikana. Se on ihanin maa, mitä silmäni ovat milloinkaan nähneet.» Hän

sanoi ottaneensa sen kuningattaren ja Englannin kansan omaisuudeksi

ja useimpien sikäläisten kuninkaitten jo ruvenneen kuningattaren

vasalleiksi.

Raleighin juttua uskottiin. Hän lähetti v. 1596 kapteeni Laurens

Keymisin uudelle retkelle samoihin seutuihin, ja vaikkei tämäkään

löytänyt kultaa, niin oli hän kuitenkin nähnyt jos kuinka paljon

mitä parhaita maita, jotka vain odottivat viljelijäänsä. Seuraavalla

vuosikymmenellä Englannista muiden alotteesta tehtiin montakin retkeä,

vaikka ne kaikki päättyivät huonosti. Ja lopun lopuksi Raleigh

vielä lähti sinne itsekin. Kun nimittäin kuningatar Elisabeth kuoli

ja Maria Stuartin poika James I nousi Englannin valtaistuimelle,

niin Raleighia syytettiin salajuonista ja hänet ilman riittäviä

syitä tuomittiin kuolemaan. vaikkei tuomiota pantu täytäntöön. Hän

istui vankina Towerissa v:sta 1603 v:teen 1616, kuluttaen aikaansa

alkemistisilla kokeilla ja kirjallisilla töillä. Lopulta hän pääsi

vapaaksi, kun lupasi etsiä kuninkaalle Guayanasta rikkaan kultamaan

Espanjan maanoikeuksia loukkaamatta. Espanjan lähettiläs varotti

kuningasta ja väitti tätä mahdottomaksi, mutta James, joka oli rahan

tarpeessa, vastasi siihen, että jos Raleigh teki rosvotöitä, niin

pantaisiin valmis tuomio täytäntöön, hänet mestattaisiin palatessaan.

Raleigh antoi lupauksia, jotka hän varmastikin tiesi mahdottomiksi, ja

lähti matkaan maaliskuussa 1617. Mutta tämä yritys oli kaikkia muita

onnettomampi. Retkikunta saapui viimeisenä päivänä Orinocon suulle,

Raleighin sairastuttua kuumeeseen ja jäätyä Trinidadiin. Viisi pientä

alusta lähti Orinocoa nousemaan luotettavan Keymisin johdolla. Tämä

tapasi sisämaassa espanjalaisen siirtokunnan ja syntyi tappelu, jossa

kaatui useita espanjalaisia ja Walter Raleighin poika. Monta päivää

taisteltuaan ja kultakaivoksia etsittyään Keymis palasi Raleighin luo

surusanomineen ja isäntänsä moitteista loukkaantuneena surmasi itsensä.

Kaikenlaisten rettelöiden, epäröimisien ja kapinoimisien jälkeen

retkikunta vihdoin palasi takaisin ja Raleigh Espanjan lähettilään

vaatimuksesta vietiin Toweriin mestattavaksi. Niin kirjavan elämän,

niin monen onnen ja vielä useamman pettymyksen jälkeen hän mestauksen

edellisenä päivänä kirveen terää tunnustellessaan sanoi: »Tämä ei herätä

minussa pelkoa. Se on pystyvä lääke, joka parantaa minut kaikista

taudeistani.» Guayanaan ei sen koommin Englannista lähdetty ja

viimeinen kultainen Dorado-unnelma oli saanut surullisen loppunsa.

Koillisväylä.

On ihmeteltävää, kuinka kauas äärimäiseen pohjolaankin merenkulkijat

ulottivat retkiään jo ensimäisen vuosisadan kuluessa sen jälkeen,

kun Amerikka oli löydetty ja Intiaan meritie. Heitä ei tosin sinne

houkutellut tutkijainto eikä pyydystoimikaan, kuten aikoinaan

pohjanmiehiä, vaan halu löytää kaukaiseen itään lyhempi väylä

kuin Afrikan ja Amerikan eteläpuolitse kulkevat, jotka lisäksi

olivat sodan uhalla suljetut muilta kansoilta kuin Espanjalaisilta

ja Portugalilaisilta. Selvää onkin, että jos Amerikan ja Aasian

pohjoispuolitse olisi ollut suorat purjehdittavat väylät, niin

Englannilla, Ranskalla ja Hollannilla olisi ollut mukavampi päästä

Kiinaan kuin Portugalilla ja Espanjalla. Niin kauan kuin molempien

mainittujen maanosien pohjoisia rajoja ei tunnettu, oli täysi

syy toivoa, että halutut väylät löydettäisiin. Ja vaikka sitten

selvisikin, että luoteisväylä ja koillisväylä, jos niitä oli,

kulkivat hyvin pohjoisten vesien kautta, niin ei asia sittenkään

näyttänyt toivottomalta, kun ei ollut minkäänlaista käsitystä

napameren luonnonoloista. Tätä tietämättömyyttä kuvaa se seikka,

että Hudsonin mielestä piti olla mahdollista purjehtia navan poikki

Tyveneen mereen. Kovan taistelun Englannin ja Hollannin merenkulkijat

taistelivat, ennenkuin Jäämeren luonnonoloista oltiin pääpiirtein

selvillä ja oli osotettu, ettei Amerikan ja Aasian pohjoispuolitse

kulkevilla vesiteillä voinut olla mitään käytännöllistä merkitystä

maailmankaupalle.

Pohjanmiesten Jäämeren-tuntemus.

Ottar sanoi kuningas Alfredille, että hänen maassaan. Norjassa,

oli paras valaansaanti, eläimet 48 kyynärää pitkiä ja pisimmät

viittäkymmentä kyynärää; siitä voimme päättää, että Norjalaiset ja

ehkä Lappalaisetkin jo 9:llä vuosisadalla ja arvatenkin jo paljon

sitä ennenkin pyytivät suuria valaita, jota vastoin semmoinen pyynti

Englannissa näyttää olleen tuntematon. Pohjanmiehet toivat sen

sinne mukanaan. 11:llä vuosisadalla elänyt espanjalais-arabialainen

kirjailija Omar al-Udhri kertoo Irlannin pohjanmiehistä: »He ajavat

nuoria valaita, ja nämä ovat sangen suuria kaloja... Ajomiehet

kokoontuvat laivoihin, heillä on iso rautakoukku (s.o. harppuna), jolla

on terävät hampaat, ja koukkuun on kiinnitetty suuri luja rengas ja

renkaaseen vahva köysi. Kun he saavat kiinni valaan poikasen, niin he

paukuttavat käsiään ja pitävät suurta melua. Käsien paukutus huvittaa

poikasta ja se tulee laivojen luo siitä iloitakseen. Sitten lähestyy

yksi merimiehistä sitä ja kynsii kovasti sen otsaa, joka poikaselle

on hyvin mieluista. Sitten hän asettaa koukun keskelle sen päätä,

tarttuu suureen rautavasaraan ja iskee sillä kolme kertaa koukkua

voimainsa takaa. Ensimäistä iskua poikanen ei huomaa, mutta toisella ja

kolmannella iskulla se joutuu suureen kiihkoon ja joskus se pyrstöllään

satuttaa jotakuta laivaa ja lyö sen kappaleiksi, ja se pysyy niin kauan

kiivaassa liikkeessä, kunnes uupumus sen valtaa. Sitten laivaväki

yhteisin voimin vetää sen rantaan. Joskus emo huomaa poikasen hädän ja

seuraa sitä. Silloin heillä on varalla suuri määrä jauhettua löökkiä,

jonka he sekottavat veteen. Kun se tuntee löökin hajun, niin tämä sen

mielestä on inhottava, se kääntyy ympäri ja pakenee. Nyt leikataan

poikasen liha kappaleiksi ja säilytetään. Ja sen liha on valkoista kuin

lumi ja sen nahka mustaa kuin kirjotusmuste.»

Tämä kuvaus kaikessa naivisuudessaan osottaa. että pohjanmiehet

Irlannissa valtakuntia perustaessaan jo olivat kehittäneet

valaanpyynnin harppunoilla niin merkitseväksi ammatiksi, että se

oli tunnettu sekä lähellä että kauempanakin. Sitä paitsi he varmaan

pyytivät valaita toisillakin, alkuperäisemmillä ja siis vanhemmillakin

tavoilla, ampuivat niihin jousipyssyillä suuria myrkkynuolia,

jotta valaan voimat heikontuivat, jonka jälkeen se vasta iskettiin

harppomalla ja keihäällä; tai ahdistettiin valas matalalle, johon se

jäi pohjaan kiinni ja voitiin helposti tappaa.

Pohjanmiehet tekivät valaita, mursuja ja hylkeitä pyytääkseen laajoja

matkoja Norjan ja Islannin pohjoispuolella olevalle merelle. He

tutustuivat näin jo satoja vuosia ennen kuin muut Europan kansat

Atlantin meren pohjoispuolella oleviin napamaihin, mutta kirjallisuus

oli silloin vielä niin vähän kehittynyt ja Skandinavian ja Islannin

väestön asema Europan kansaperheessä niin omituinen, että heidän

merkilliset löytönsä joutuivat unhotukseen, paitsi mitä niistä vanhat

saagat ovat säilyttäneet.

Lännessä he tunsivat Grönlannin ja sen takana meren aina Baffinin

lahteen ja maahan saakka (vert. Maant. ja löytör. I, s. 234).

Pyyntiretkillään he tutustuivat Atlantinmeren koko pohjoiseen perukkaan

aina Jäämeren yhtenäisempiin jääkenttiin saakka. He nimittivät tätä

perukkaa »Hafsbotniksi» ja »Trollabotniksi» ja löysivät sieltä v.

1194 maan, joka sai nimekseen »Svalbardhi», s.o. »viileä ranta». Tämä

maa, jonka asemasta on säilynyt purjehdusosotuksia, lienee ollut

Huippuvuorien saaristo. Itää kohti tiedämme heidän varmaan käyneen

Valkoisessa meressä Vienajoen suussa, mutta luultavaa on, että heidän

matkansa ulottuivat kauemmaksikin. Arvatenkin he tunsivat Novaja

Semljankin, vaikkei siitä ole suoranaisia todistuksia. Liike Norjasta

Bjarmien maahan oli epäilemättä todellisuudessa paljon vilkkaampi kuin

saagoista näkyy, sillä saagat mainitsevat vain päälliköiden suurempia

viikinkiretkiä, eivät sitä vastoin kauppa- eivätkä pyyntiretkiä.

On luultavaa, että Vienan meren ranta-asukkaat. Karjalaiset ja

Bjarmit, jos nämä olivat eri kansaa [Keskiajan Norjalaiset erottivat

toisistaan Karjalaiset ja kaksi Bjarmi-kansaa], oppivat pohjanmiehiltä

suurempien merialuksien rakentamisen, jonka jälkeen he alkoivat itse

tehdä pyyntiretkiä ja opettaa Venäläisetkin purjehtimaan, kun nämä

ilmestyivät Vienan meren rannoille. Näin Karjalaiset tutustuivat siihen

»mereen hyyäntehen», jonka rantaa vastaan Sammon murut Kalevalan mukaan

ajautuivat, jonka pohjalla Sampo Vienan Karjalassa kerrotun tarun

mukaan jauhaa suolaa, jonka Sampo saman rahvaan luulon mukaan on niin

»pohataksi» tehnyt, täyttänyt suolalla ja monenlaisella riistalla.

Tieto tämän meren oloista kuvastuu epäilemättä Kalevalan runoista,

olipa tuo tieto sitten yhtä vanha kuin runosto tai myöhemmin tullut

lisäpiirre.

Erään venäläisen tiedon mukaan 16:lta vuosisadalta harjottivat

Petshoran alueen Jugrit ja Karjalaiset Jäämeren rannoilla hylkeiden ja

valaskalain pyyntiä, valmistaen nahkoista köysiä, laukkuja ja muita

esineitä, joilla jo vanhastaan oli etelämmässä vakaantunut menekki.

He pyytivät mursujakin ja möivät hampaat Venäläisille, jotka osan

pitivät itse, osan lähettivät Tatariaan ja Turkkiin. Arabialaisissa

lähteissä kerrotaan, että arabialaiset kauppiaat puolestaan toivat

Venäjälle terässäiliä. joita myytiin Jäämeren rannan asukkaille ja

joita nämä arvatenkin käyttivät pyyntiaseina (Maant. ja löytör. I, s.

274). Karjalaiset oppivat pyynnin Norjalaisilta; tätä todistaa sekin,

että mursun suomalainen nimi on lainattu norjankielen rosmar-sanasta

(Fr. Nansenin tutkimuksien mukaan). Mutta kuta enemmän Karjalaisten

ja myöhemmin Venäläistenkin pyyntimiesten luku lisääntyi, sitä

enemmän täytyi Norjalaisten heidän tieltä peräytyä. Englantilaisten

ja Hollantilaisten ryhtyessä kuudennellatoista vuosisadalla Jäämeren

pyyntiä harjottamaan olivat Norjalaiset, epäedullisten valtiollisien

olojen masentamina, kokonaan menettäneet itäiset vedet, joilla

sitä vastoin venäläisiä ja tämän nimityksen sulkeissa arvatenkin

karjalaisiakin pyytäjiä tavattiin runsaasti.

Mikä vahinko, että näiden syrjäisien vesien varhaisimmat vaiheet ovat

jääneet sanattoman unhotuksen saaliiksi! Kuinka paljon valaistusta

sieltä voisikaan saada Pohjolan vanha historia, josta vain sadut ja

runoelmat ovat säilyttäneet muutamia sankaripiirteitä! Säälittävää on

ajatella, kuinka Norjalaisten uljas purjehtijakansa ulkomaisen vallan

alaisena vähitellen menetti entisen toimitarmonsa merellä, jolla se

ennen oli ollut yksinvaltias, sääli Karjalan kansaa, joka ei voinut

kansallisuuttaan säilyttäen kasvaa pohjanmiesten perilliseksi.

Jäämeren luonto oli siis jo ammoin tunnettu Pohjoismaissa ja sen

pyynneistä ja rikkauksista levinnyt tieto etelämmäksikin; mutta

Pohjoismaissa tieto osaksi unohtui, eikä etelämmässä vielä moniin

aikoihin oltu valmiina Jäämeren pyyntiä itsenäisesti harjottamaan. Kun

siis Englannista ja Hollannista käsin ruvettiin etsimään tietä Kiinaan

ja Intiaan, niin oli näissä maissa hyvin vaillinaiset käsitykset siitä,

mitä luonnonesteitä oli pohjan perillä voitettavana. Mutta muutamassa

vuosikymmenessä hankittiin nyt Jäämerestä ja napamaista paljon laajempi

ja perusteellisempi selvitys kuin pohjanmiehillä oli pyyntimatkainsa

parhaallakaan ajalla ollut.

Jo v. 1484 oli Portugalin kuningas Juhana lähettänyt laivoja etsimään

Europan pohjoispuolitse tietä Kiinaan ja Intiaan, ja hänen laivansa

ehkä pääsivät Novaja Semljahan saakka (Maant. ja löytör. 1. 427). Mutta

kun samaan aikaan väylä Afrikan ympäri löydettiin, niin ei Portugalista

sen koommin yritetty etsiä koillista tietä. Seuraavan yrityksen tekivät

Englantilaiset.

Lontoossa muodostettiin v. 1549, etupäässä Sebastian Cabotin toimesta,

yhdistys »Englantilaisille tuntemattomien maitten, seutujen ja saarien

etsimiseksi». Yhdistystä aljettiin sanoa »Kauppiasseikkailijain

komppaniaksi» (Merchant Adventurers) ja myöhemmin »Moskovan

komppaniaksi». V. 1553 lähetettiin kolme laivaa Hugh Willoughbyn

johdolla purjehtimaan koillisen kautta Kiinaan. Richard Chancellor oli

mukana yliluotsina. Retkikunta sai kuningas Edvard VI:lta kirjeitä

niitten maitten hallitsijoille, joihin matkalla poikettaisiin.

Hugh Willoughby ja Richard Chancellor.

Tämä retkikunta, jonka lähtöön liittyi suuria toiveita, purjehti

Thamesin suistamosta 10 p. toukok. 1553. mutta sen kohtalo muodostui

sangen surulliseksi. Laivat kohtasivat Norjan rannalla myrskyisiä säitä

ja kaksi niistä, kauan sinne tänne ajeltuaan, näyttää lopulta joutuneen

Novaja Semljan rannalle. Sieltä ne purjehtivat Kuolan niemelle Varzina

joen suuhun, joka on Murmanin rannalla, ja jäivät siihen talveksi.

Mutta kummankin laivan koko väki kuoli talven kuluessa nälkään ja

viluun, kuten näkyi Willoughbyn myöhemmin löydetystä päiväkirjasta.

Tämäkin osottaa, kuinka vaillinaisia sen ajan retkikuntien varustukset

olivat nykyaikoihin verraten.

Kolmas, Chancellorin johtama laiva, oli näistä molemmista eronnut ja

laskenut Valkoiseen mereen Vienajoen suuhun. Chancellor oli ensimäinen

länsimainen purjehtija, joka pohjanmiesten jälkeen teki tämän matkan,

mikäli on tietoja säilynyt. Hän matkusti Vienasta maisin Moskovaan,

jossa tsaari Iivana Vasiljevitsh otti hänet mitä parhaiten vastaan,

koska hän näytti avaavan uuden kauppatien muuhun Europpaan. Venäjän

kauppa oli siihen saakka kulkenut etupäässä Puolan kautta, koska

Venäjällä ei ollut omaa satamaa muuta kuin Valkoisen meren rannoilla,

eikä sinne siihen saakka ollut vielä kukaan löytänyt. Chancellor möi

tavaransa mitä edullisimmin ja osti sijaan turkiksia, hylkeenrasvaa,

kuparia ja muita maan tuotteita, jonka jälkeen hän palasi Englantiin.

Lontoossa Chancellorin onnistuneet kaupat herättivät suuria toiveita

ja seuraavana vuonna hänet lähetettiin uudelleen matkaan ja mukaan

kaksi kauppa-asiamiestä, jotka tekivät Venäjän kanssa edullisen

kauppasopimuksen. Palatessaan Chancellorilla oli mukanaan Iivana

tsaarin lähettiläs, mutta paluumatka oli sangen onneton. Chancellorin

neljästä laivasta yksi kärsi haaksirikon Norjan rannikolla, toinen

Trondhjemista ulos purjehtiessaan, ja »Bonaventura», jolla Chancellor

itse lähettilään keralla oli, tuhoutui Skotlannin itärannalla.

Chancellor hukkui, mutta lähettiläs pelastui. Se oli Moskovan

komppanian alku. Englannista kehittyi sitten Vienan suuhun sangen

vilkas ja tuottava kauppaliike, joka menetti merkityksensä vasta sen

jälkeen, kun Venäjä oli Ruotsilta anastanut Itämeren rantamaakunnat.

V. 1556 Kauppias-seikkailijat lähettivät Stephen Burroughin jatkamaan

koillisväylän tutkimista. Burrough saapui Vaigatshin saarelle ja

purjehti sen ja Novaja Semljan [Vienan Karjalaiset sanovat Novaja

Semljata »Uudeksi maaksi». Se on monellekin heistä tuttu hylkeen-

ja mursunpyyntiretkiltä.] väliseen salmeen, jota vielä toisinaan

sanotaankin Burroughin salmeksi. Mutta Kaara-mereen hän ei päässyt

tunkeutumaan, hänen täytyi palata Kolmogroon Vienan suuhun ja olla

siellä talvea.

Vienan kaupan oiva kehitys vaikutti, että koillisväylän tutkiminen

nyt sai jonkun aikaa levätä. Venäjälle saapui englantilaisia

kauppa-asiamiehiä, jotka talven kuluessa ostivat valmiiksi tavarat,

niin että laivat heti Vienaan tullessaan saivat täydet kuormat. Vasta

v. 1580 Kauppias-seikkailijat jälleen lähettivät kaksi pientä laivaa,

toisen 40, toisen 20 tonnin vetoisen, Kiinaa etsimään. Kapteenit

Arthur Pet ja Charles Jackman eivät säikähtäneet tehtävän suuruutta ja

keinojen vähyyttä, he yrittivät monta kertaa tunkeutua Kaara-mereen,

mutta turhaan, jäät sulkivat tien. Suurempi aluksista pääsi

onnellisesti kotimaahan, mutta pienempi Norjassa talvea vietettyään

katosi Islannin matkalla.

Hollantilaisten retket.

Englannista ei tämän jälkeen tehty moneen aikaan yritystä, mutta sitä

uutterammin alkoivat vuorostaan Hollantilaiset etsiä koillisväylää.

Hollantilaisten ensimäinen matka maanosamme pohjoisosiin tapahtui

v. 1565 ja silloin perustettiin Kuolaan kauppa-asema. Oliver Brunei

matkusti sieltä Vienaan ja sai Englantilaisten vastarinnasta huolimatta

Venäjällä hyviä kauppaystäviä. Mutta hänkään ei päässyt Kaara-mereen

tunkeutumaan, vaan menetti Petshoran suulla sekä laivansa että

tavaransa. Hollannissa koillisväylä siitä huolimatta alkoi herättää yhä

suurempaa huomiota, ja varsinkin Enkhuysenin kaupungissa ryhdyttiin

innolla sitä etsimään. V. 1594 varustettiin kaksi laivaa, joita

johtivat Cornelis Nain ja Brant Tetgales, ja Amsterdamissa varustettiin

kolmas, jota johti Willem Barents, etevä purjehtija ja oppineempikin

kuin sen ajan kapteenit yleensä. Neljänneksi joukkoon liittyi pieni

terschellingiläinen kalastajavene. Kesäkuun lopulla 1594 kaikki

nämä alukset saapuivat Kildiniin (Kilttusuoloon) Kuolan rannalle,

sovittuun yhtymäpaikkaan, mutta siellä tiet erkanivat; Enkhuysenin

laivat suuntasivat Vaigatshin pohjoisrannalle, Barents taas purjehti

aivan uusia teitä. Hän koetti päästä Kaara-mereen Novaja Semljan

pohjoispuolitse, mutta kohtasi kovin paljon jäitä, eikä hän urhean

pitkällisen taistelun jälkeen päässyt saaren pohjoispäätä kauemmaksi.

Barents laski siis eteläänpäin ja tapasi Vaigatshin lounaispuolella

muut kapteenit, jotka niinikään olivat kääntyneet takaisin. He olivat

pujottautuneet Jugor salmen kautta, joka on Vaigatshin ja mannermaan

välillä, ja päässeet hyvään matkaan Kaara-mereen, mutta lopulta heidän

kuitenkin täytyi kääntyä takaisin. He väittivät käyneensä aina Obin

suistamon edustalla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Lähdettiin

kaikin kotomatkalle ja saavuttiin syyskuun lopulla Hollantiin.

Tetgalesin laivalla oli ollut mukana Jan van Linschoten, Intian kaupan

paras silloinen tuntija, ja tämä antoi yrityksestä semmoisen lausunnon,

että muka koillisväylän toiveet olivat osottautuneet hyviksi. Kauppiaat

sen vuoksi varustivat seuraavaksi vuodeksi koko joukon suuremman

yrityksen. Seitsemän laivaa lähti liikkeelle, Nain, Tetgales ja Barents

mukana, ensiksi mainittu yhteisenä ylijohtajana. Pienimmän laivoista

piti palata takaisin Kap Tabinin luota, kun laivasto oli onnellisesti

päässyt sen ohi. Tätä nientä, joka oli Kaara-meren itäpuolella ja joka

siis vastasi nykyistä Jalmalniemimaata. luultiin matkan vaikeimmaksi

kohdaksi. Kun olisi sen ohi päästy, niin olisi loppumatka Kiinaan

sitten lyhyt ja helppo. Silmäys karttaan osottaa, kuinka peräti väärä

otaksuma tämä oli.

Laivasto lähti matkaan heinäkuussa 1595. Vähän enemmän kuin parin

viikon kuluttua oltiin Jugor salmessa, mutta se oli täynnään

suunnattomia jääröykkiöitä. Tutkittiin salmen oloja sekä maalta

että veneillä, mutta huomattiin aivan mahdottomaksi tunkeutua sen

kautta Kaara-mereen, ja lopulta koko laivasto päätti viisaimmaksi

palata takaisin. Siten päättyi tämä suuri yritys, josta oli niin

paljon toivottu. Kaara-meri epäilemättä on suurin vaikeus, mitä on

koillisväylällä voitettavana, sillä kylmä napavirta ahtaa sen niin

täyteen jäitä, että se harvoin on kesälläkään sulana, ellei edullinen

tuuli jääkenttiä hajoita. Aasian pohjoisrannikolla siitä eteenpäin on

loppukesällä laivalla kuljettava rantasula. jonka Siperian suurien

jokien lämmin vesi sulattaa. Mutta tuo ranta on niin suunnattoman

pitkä, ettei koillisväylää ole »Vegan» jälkeen kukaan purjehtinut.

Kaikki nämä seikat tulivat kuitenkin vasta A.E. Nordenskiöldin kuulun

matkan kautta tunnetuiksi.

Huolimatta tämän matkan huonosta onnistumisesta päättivät Amsterdamin

kauppiaat hartaista kehotuksista seuraavana kesänä tehdä vielä uuden

yrityksen. Barents oli yhä vakuutettu siitä, että parhaat menestyksen

mahdollisuudet olisi Novaja Semljan pohjoispuolitse. Toukokuussa 1596

lähti Amsterdamista kaksi laivaa, Barents mukana luotsina. Tästä

matkasta, joka on napatutkimuksen kuuluimpia, kerromme seuraavassa

tarkemmin.

Huippuvuoret löydetään.

Barents oli edellisillä matkoilla osottanut enemmän rohkeutta ja

tarmokkaampaa jäykkyyttä koillisväylän etsimisessä kuin kukaan muu;

helppo oli siis arvata, ettei hän tällä kertaa, kun Enkhuysenin

varovaisemmat purjehtijat eivät olleet matkassa, vähällä luopuisi

taistelusta.

Barents suuntasi nyt lännempää reittiä ja löysi 11 p. kesäk.

Karhusaaren, joka on Huippuvuorien ja Ruijan puolivälissä. Saarella

koottiin linnunmunia ja tapettiin suurella vaivalla jääkarhu, josta se

sai nimensä. Kesäk. 19 p. nähtiin suuri maa. joka terävistä vuoristaan

sai Huippuvuorien nimen. Molemmat laivat tutkivat pitkän kaistaleen sen

länsirannikkoa, kunnes jäät pakottivat palaamaan Karhusaareen. Siellä

Jan Rijpin laiva erosi ja lähti Huippuvuoria tutkimaan. Hemskerken

laiva taas, jolla Barents oli, lähti itään. Heinäk. 11 p. nähtiin

Kaninin niemi, viisi päivää myöhemmin Novaja Semljan länsirannikko,

mutta sen edustalla oli niin paljon jäitä, että kului lähes kuukausi,

ennenkuin oli saavutettu saaren pohjoiskärki. Tällä kertaa päästiin

sen sivu ja lähdettiin purjehtimaan itärantaa pitkin eteläänpäin.

Nykyisin tiedämme, että itäranta on länsirantaa paljon kylmempi,

sillä sitä myöten kulkee kylmä napavirta, länsirantaa taas lauhduttaa

vielä Golfvirran henkäys. Ei siis ole kumma, että Barentsin pian

täytyi etsiä sataman suojaa ajojäitä vastaan; ja nämä sitten kokonaan

sulkivat sataman, niin ettei laiva voinut liikahtaa paikaltaankaan.

Tämä tapahtui 26 p. elokuuta. »30 p. elokuuta alkoi jää kovan lumipyryn

aikana ahtautua laivan ympärille», kirjottaa alaperämies Gerrit de

Veer, joka julkaisi kertomuksen tästä matkasta, »ja jää kohotti laivaa,

niin että sen kaikki saumat rytisivät. Näytti siltä, kuin se musertuisi

tuhansiksi kappaleiksi, ja tämä oli niin hirveätä nähdä, että hiukset

nousivat pystyyn. Sitten laiva vielä kerran joutui samanlaiseen

vaaraan, jäätä tunkeutui sen alle, nostaen sen ylös kuin konevoimalla.»

Liitokset rytisivät niin pahasti, että päätettiin viisaimmaksi viedä

maalle ruokatavarat, purjeita, ruutia, luoteja, pyssyjä ja muita

aseita, sekä rakentaa teltta tai maja suojaksi lunta ja karhuja

vastaan. Parin päivän kuluttua löydettiin ei aivan kaukaa joki, jossa

oli suolatonta vettä, meren rannalta ajopuita ja peuran jälkiä. 11 p.

syyskuuta lahti oli niin täynnään suuria jäälauttoja, jotka pusertuivat

yhä vahvemmiksi röykkiöiksi, että Hollantilaiset ymmärsivät ei sen

koommin pois pääsevänsä. He päättivät suojaksi pakkasta ja petoeläimiä

vastaan rakentaa niin suuren huoneen, että kaikki mahtuisivat siihen

asumaan, sekä sitten hylätä laivan, jonka tila kävi päivä päivältä

epävarmemmaksi. niin ettei siinä enää ollut hauska asua. Onneksi oli

rannalla niin runsaasti ajopuita, että niitä riitti sekä huoneen

rakentamiseksi että vielä polttopuiksikin. Ne olivat merivirtain

tuomia. Siperian jokien kevättulvalla mereen purkamia puita, joita on

melkein kaikilla Jäämeren rannoilla.

Ensimäinen talvi napamaissa.

Se oli ensi kerta, kun europpalainen retkikunta vietti talvea

napamaissa, keskellä Jäämerta, ellemme lukuun ota pohjanmiehiä,

joiden ehkä täytyi useinkin jäädä pyyntimailleen talveksi. Näillä

seitsemällätoista hollantilaisella ei sen vuoksi ollut käsitystä

eikä kokemusta siitä, mitä talvenvietto napamaissa merkitsi; mutta

ihmeteltävän kärsivällisesti he kestivät kohtalonsa, eikä pitkän talven

kuluessa tapahtunut ainoatakaan kapinayritystä.

Jääkarhuja alkoi olla hyvin runsaasti, ja tuon tuostakin ne tulivat

vieraisiin. Moni sai hengellään maksaa uteliaisuutensa, meriväki otti

nahkat, mutta ei lihasta huolinut, koska se muka oli epäterveellistä.

He söivät mieluummin suolattua lihaa, mutta siitä olikin seurauksena,

että keripukki pian alkoi tehdä tuhojaan. Syyskuun 24 p. ruvettiin

huonetta rakentamaan. Se tehtiin kaikella huolella ja päällystettiin

laudoilla, jota varten laivan keula- ja peräkajuutat revittiin.

Lokak. 2 p kurkihirsi pantiin. Eräänä päivänä kova luodetuuli puhalsi

meren jäättömäksi, niin pitkältä kuin silmä kantoi, mutta lahdesta

jäät eivät lähteneet, vaan kohottivat laivaa vielä muutaman jalan

entistä korkeammalle, niin että hollantilaisten mielestä lahti

mahtoi olla jäässä pohjiaan myöten, vaikka siinä oli vettä kolme ja

puoli syltä. Lokak. 12 p. talo oli siksi valmistunut, että siinä

voitiin yötä viettää, ja 21 p. vietiin suurin osa ruokatavaroista,

talouskaluista ja muista tarpeista maihin, sillä aurinko alkoi olla

niin matalalla, että napayö piakkoin alkaisi. Katolle rakennettiin

savupiippu, majaan ripustettiin hollantilainen kello, seinille

rakennettiin makuu!averit ja tynnöristä tehtiin kylpyamme, sillä

lääkäri oli käskenyt kylpeä uutteraan, se kun muka oli paras keino

miehistön terveyden säilyttämiseksi. Talven aikana satoi suunnattoman

vahvalta lunta, maja aivan hautautui sen sisään, niin että täytyi

ulos inentäissä kaivaa lumeen pitkä käytävä; mutta huone sen kautta

kävi paljon lämpöisemmäksi. Öisin majan asukkaat kuulivat. kuinka

ensiksi karhut ja sitten ketut koettivat kiskoa katosta lautoja irti,

huoneeseen päästäkseen. Majan asukkaat sen vuoksi alkoivat kiivetä

savupiippuun, josta he kuin vahtimajasta saattoivat ampua ja karkottaa

pedot. He rakensivat myös satimia ja saivat niillä koko joukon

naaleja (napakettuja), joiden kallisarvoinen nahka oli mitä parhain

suoja pakkasta vastaan, liha hyvä ruuan apu. Hollantilaiset pysyivät

kaiken aikaa reippaalla mielellä ja napayön synkeyttä koetettiin

kaikenlaisella ratolla vähentää. Mutta toisinaan kävi pakkanen

majassakin hyvin tuntuvaksi, kun tuuli tunki savun sisään, niin ettei

voitu valkeaa pitää, ja silloin muodostui seinille tuumaa vahva jää.

Joka toinen päivä saivat miehet puolen mittaa sherryviiniä mieheen,

mutta se oli aina sulatettava, ennenkuin sitä saattoi juoda.

»Joulukuun 7 p. nousi ankara koillismyrsky ja pakkanen kävi

sietämättömäksi. Emme tienneet, miten suojella itseämme sitä

vastaan, ja meidän tästä keskustellessamme muuan ehdotti, että tässä

hädässä tehtäisiin tuli kivihiilistä, joita olimme tuoneet laivasta

maalle. Iltapuoleen siis teimme suuren hiilitulen, joka lämmittikin

tavattomasti, mutta me emme ajatelleet seurauksia, sillä kun lämpö

tuntui erinomaisesti jokaista virkistävän, niin tahdoimme käyttää sen

niin tarkoin kuin mahdollista ja tukimme kaikki reiät, savupiipunkin,

jonka jälkeen asetuimme kukin vuoteeseemme ja lämpöisestä hyvillä

mielin juttelimme keskenämme. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi toinen

toisensa jälkeen tuntea huimausta. Huomasimme sen ensimäiseksi eräässä

toverissamme, joka oli sairaana ja sen vuoksi helpommin hädänkin tunsi.

Me toiset hätäännyimme nyt pahasti, miehet hyökkäsivät savutorvea

aukaisemaan, muuan aukaisi oven, mutta vaipui paikalla tunnottomana

lumelle. Riensin ulos ja löysin hänet pyörtyneenä. Juoksin takaisin

huoneeseen hakemaan etikkaa, jolla hieroin hänen kasvojaan, kunnes hän

jälleen tointui. Kun olimme kaikki jälleen toipuneet, niin kapteeni

antoi jokaiselle vähän viiniä vahvistukseksi.»

»Joulukuun 11 p. oli selkeä sää, mutta niin kova pakkanen, että se,

joka ei ole sitä tuntenut, tuskin minua uskoisi. Jalkineemmekin

jalassamme jäätyivät, niin että ne olivat kovat kuin sarvi ja

sisäpuoleltakin jään peitossa, ja niitä oli mahdoton käyttää.

Vaatteemme olivat huurteesta ja jäästä aivan valkoiset. Joulukuun

25 p., joulupäivänä siis, raivosi myrsky samoin kuin edellisinäkin

päivinä. Ketut kerrassaan piirittivät majamme, ja muuan merimiehistä

sanoi sitä huonoksi enteeksi. Kun häneltä syytä kysyttiin, niin hän

vastasi: 'Siitä syystä, kun ne eivät ole padassamme taikka vartaassa,

joka olisi hyvä enne'.»

Vuosi 1596 oli ollut tavattoman kylmä, eikä vuosi 1597 paremmin

alkanut. Lumimyrskyt ja kovat pakkaset pakottivat hollantilaisia

huoneessaan pysymään. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä viettämästä

»Kolmen kuninkaan juhlaa». »Pyysimme tämän johdosta kapteenilta»,

kertoo Gerrit de Veer. »että kaikessa surkeudessamme saisimme vähän

huvitella, ja siihen tarvitsimme vähän viiniä. Meillä oli kaksi naulaa

nisujauhoja. ja siitä leivoimme leipäsiä öljyn keralla. Sitä paitsi

sai jokainen meistä hienon biskitin. jonka kastoimme viiniin ja sitten

söimme, ja nyt meistä tuntui aivan siitä, kuin olisimme olleet kotona

sukulaisten ja tuttavien keskellä. Me huvittelimme kelpo lailla ja

vahvistuimme ja reipastuimme siitä. Arvalla sitä paitsi valitsimme

kuninkaan, ja ylitykkimestaristamme tuli Novaja Semljan herra, maan,

joka on kahden meren välillä ja runsaasti kahtasataa penikulmaa pitkä.»

Tammikuun 21:n päivän jälkeen ketut alkoivat kadota ja karhuja taas

olla entistä enemmän. Päivät kävivät nyt yhä pitemmiksi ja merimiehet

saattoivat ruveta vähän ulkona liikkumaan. 24 p. kuoli toinen merimies

— ensimäinen oli kuollut heti syksyllä — pitemmän aikaa sairastettuaan

ja hänet haudattiin lumeen. 28 p. oli sangen kaunis sää ja kaikki

menivät ulos raitista ilmaa hengittämään, juoksemaan ja lumipallosille,

jonka kautta kangistuneet jäsenet hiukan pehmenivät: kaikki nimittäin

olivat kovin ränstyneet ja keripukista niin voimattomia, että majaan

puita kannettaessakin täytyi monta kertaa levähtää. Maaliskuun alussa

meri monta päivää kestäneen myrskyn ja lumituiskun jälkeen oli melkein

vapaana jäistä, mutta kun pakkanen ja myrsky edelleenkin pitivät

puoliaan ja laivakin sitä paitsi oli yhä kiinni jäissä, niin ei ollut

lähtöä ajattelemistakaan. Mutta tarkastettaessa huomattiin laivan

muutoin olevan jotenkin hyvässä kunnossa.

Toukokuun alussa merimiehet alkoivat olla levottomia ja kysyivät

Barentsilta, eikö hän piakkoin aikonut ruveta kotimatkaa

ajattelemaan. Tämä vastasi, että vasta kuukauden lopulla voitiin

ryhtyä valmistuksiin; ellei laivaa silloin saatu irti lähtemään,

niin täytyi lähteä isolla veneellä ja luupilla. Ja toukok. 20 p.

näitä ruvettiinkin lähtökuntoon varustamaan. Kun luuppi oli korjattu,

purjeet kuntoon laitettu, niin molemmat veneet työnnettiin vesille

ja niihin vietiin ruokatavarat ja muut tarpeet. Barents kirjotti

matkan tarkotuksesta ja vaiheista kertomuksen, jonka hän ripusti

majan savupiippuun kiväärinkoteloon suljettuna. 13 p. kesäk. 1597

lähdettiin molemmilla veneillä kotomatkalle. Meri oli sula ja tuuli

hyvä. Itärantaa kuljettiin ensiksi Novaja Semljan pohjoispäähän Oranjan

saarille ja sieltä jatkettiin matkaa etelään päin pitkin saaren

länsirantaa, taistellen kaiken aikaa vaaroja ja vaikeuksia vastaan.

»20 p. kesäk. Claas Andriez oli hyvin heikkona ja näimme selvään,

ettei hän enää kauaa kestäisi. Ison veneen johtaja tuli sen vuoksi

luuppiimme ja sanoi, että Claas Andriez oli sangen huonona, johon

Barents vastasi: 'Minusta tuntuu, kuin ei minullakaan enää olisi monia

aikoja elettävää!' Me emme tienneetkään, että Barents oli niin sairas,

sillä meidän istuessa ja keskustellessa keskenämme hän tarkasti pientä

karttaa, jonka minä olin retkestämme tehnyt. Vihdoin hän laski kartan

kädestään ja sanoi: 'Gerard, anna minulle vähän juotavaa'. Juotuaan hän

kävi niin heikoksi, että silmät kääntyivät nurin, ja hän kuoli niin

äkkiä, ettemme edes ennättäneet kutsua kapteenia, joka oli toisessa

veneessä. Willem Barentsin kuolema suretti meitä syvästi, sillä hän

oli johtajamme ja ainoa luotsimme, johon olimme kaiken luottamuksemme

asettaneet; mutta me emme voineet estää Jumalan tahtoa, ja tämä

ajatus meitä jonkun verran rauhotti.» Siten kuoli mies, jonka nimi

on Hollannin purjehtijain joukossa kunniakkaimpia, joka enemmän kuin

kukaan ennen häntä oli Pohjois-Jäämeren salaisuuksia paljastanut.

Jatkaessaan matkaa etelää kohti pitkin Novaja Semljan länsirantaa

hollantilaisten tuon tuostakin täytyi vetää veneensä jääkenttäin

poikki, jotka tosin usein aukenivat heidän edessään, mutta usein

sulkeutuivatkin ja ainiaan uhkasivat musertaa veneet. He kärsivät

nälkää ja janoa, mutta saapuivat lopulta Kap Nassauhin. joka on

pohjoissaaren länsirannalla. Kun he erään kerran taas kiskoivat

venettään jääkentän poikki, niin jää murtui, osa ruokavaroista

menetettiin ja miehet olivat vähällä hukkua. Kaikenlaisien vastuksien

keskellä oli kuitenkin toisinaan hyväkin onni. Ristisaarelta löydettiin

seitsemänkymmentä sorsan munaa, »mutta ei tietty, miten ne saataisiin

mukana kulkemaan. Lopulta muuan heistä riisui housunsa, sitoi lahkeet

kiinni ja latoi munat niihin, jonka jälkeen kaksi miestä kantoi

housuja seipäässä ja kolmas kantoi pyssyä olallaan. Siten he palasivat

oltuaan poissa kaksitoista tuntia, niin että veneissä jo luulimme

jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Munat olivat sangen tervetulleita ja

maistuivat mainioilta.» Heinäkuun 11 p:stä oli meressä vähemmän jäitä.

28 p. kohdattiin Pyhän Laurentin lahdessa lähellä saaren eteläpäätä

venäläisiä, joihin oli jo Vaigatshissa edellisenä vuonna tutustuttu,

ja näiltä saatiin koko joukko ruuan apua. Eräästä paikasta he rannalta

löysivät kuirimoa eli keripukkiruohoa (_Cochlearia officinalis_),

jonka lehdet ja siemenet ovat erinomainen lääke keripukkia vastaan.

He söivät sitä, minkä löysivät, ja melkein paikalla tunsivat yrtin

parantavan vaikutuksen. Ruokavarat kuitenkin alkoivat olla melkein

lopussa: jäljellä oli vain hyvin vähän leipää eikä lihaa juuri

ensinkään. Matkaa lyhentääkseen he sen vuoksi päättivät laskea ulos

merelle, toivoen tapaavansa Venäjän rannalla kalastaja-aluksia, joilta

saataisiin apua. Tämä toivo ei pettänytkään. Sankassa sumussa veneet

sitten erosivat, eivätkä toisiaan tavanneet, ennenkuin Kilttusuolossa,

Kuolan vuonon suulla. Kuolassa sattui parallaan olemaan laivoineen

Jan Rijp, josta oli edellisenä vuotena erottu Karhusaaressa, ja

pelastus oli nyt varma. Rijp hämmästyi, kuullessaan heidän suunnattoman

pitkän ja vaarallisen venematkansa; he olivat kulkeneet noin 2,200

kilometriä seitsemässäkymmenessäkolmessa päivässä. Saatuaan muutaman

päivän levätä ja tervettä ravintoa palaavat merimiehet olivat aivan

ennallaan. 17 p. syyskuuta Rijp lähti Kuolasta ja 1 p. marrask.

päästiin onnellisesti Amsterdamiin. »Meillä oli yllämme», sanoo Gerrit

de Veer, »samat vaatteet kuin Novaja Semijassakin ja päässä valkoinen

ketunnahkalakki. Tässä puvussa astuimme siihen taloon, jossa Pieter

Hasselaer asui, Amsterdamin neuvoston jäsen ja meidän ja Jen Rijpin

laivan päävarustaja. Hän hämmästyi tavattomasti meidät nähdessään,

sillä meitä oli jo kauan pidetty kuolleina.» Haaksirikkoisten kertomus

seikkailuistaan herätti kaikkialla mitä suurinta huomiota. De Veer

julkaisi seuraavana vuonna matkakertomuksensa.

Kapteeni Heemskerke teki myöhemmin monta matkaa Itä-Intiaan ja sai

surmansa samalla kuin voitonkin taistellessaan Gibraltarin luona

Espanjalaisia vastaan melkoisen hollantilaisen laivaston johtajana.

Vasta v. 1871, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin, kävi jälleen

purjehtijoita sillä paikalla, jossa Barents seuralaisineen oli

talvea viettänyt; kävijä oli norjalainen kapteeni Carlsen, hänkin

tunnettu monista Jäämeri-matkoistaan. Hollantilaisten huone oli

napamaan bakterittomassa ilmassa säilynyt niin hyvin, että se näytti

vasta rakennetulta. Kaikki oli samassa kunnossa kuin heidän

lähtiessäänkin, ja ainoastaan karhut, ketut ja muut napamaan eläimet

olivat käyneet paikalla utelemassa. Majan ulkopuolella oli suuret

kasat hylkeen, mursun ja karhunluita. Huoneessa itsessään oli kaikki

siinä järjestyksessä kuin hollantilaisten lähtiessäkin ja kaikin

puolin de Veerin kuvien kanssa yhtäpitävää. Vuodelaverit olivat

seinustalla paikallaan, kello seinässä, pyssyt ja pertuskat niinikään.

Carlsen toi mukanaan kaksi kuparikattilaa, maljoja, pyssynpiippuja,

talttoja ja viiloja, parin saappaita, kahdeksantoista laukauspanosta,

huilun, lukon, tinaisia kynttiläjalkoja, kuparipainokuvien tähteitä

ja kolme hollanninkielistä kirjaa, joista eräs oli viimeinen painos

Mendozan »Kiinan historiaa», Barents kun juuri oli matkalla Kiinaan.

Yksi kirjoista oli purjehdustaidon käsikirja. Nämä esineet joutuivat

oston kautta takaisin Hollantiin, jossa ne nyt ovat Haagin merimuseon

kalleimpia muistoja. V. 1875 löydettiin osa Barentsin päiväkirjastakin.

Kun Barentsinkaan arvoinen etevä purjehtija ei päässyt Novaja Semljaa

kauemmaksi, niin Hollantilaiset päättivät koillisväylän etsimisen

toivottomaksi, eivätkä seuraavina aikoina jatkaneet yrityksiä.

Seuraavan retken teki englantilainen Henry Hudson.

Henry Hudson.

Henry Hudsonin aikaisemmista vaiheista ei ole mitään tietoa, mutta

varmaan hän oli laajalti purjehtinut, sillä häntä pidettiin yhtenä

Englannin taitavammista purjehtijoista. Hän lähti toukokuussa 1607

ensimäiselle matkalleen Englannin Kauppias-seikkailijain toimesta ja

aikoi purjehtia suoraan navan poikki Kiinaan; häntä ehkä johti Davisin

harhaluulo, että muka navalla oli sula meri.

Pienellä laivallaan, jossa oli vain 12 miestä, Hudson purjehti

Grönlannin itärannalle ja seurasi sitä pohjoiseen päin. Pohjoisempana

ilmanala hänen mielestään todella lauhtui. Mutta äkillinen sään muutos

ja kylmät pohjoistuulet piankin osottivat semmoisen harhaluulon

perättömyyden. Yhä kauempana pohjoisessa oli sekä Grönlannin rannikolla

että ulkona meressäkin niin paljon ajojäitä, että Hudsonin täytyi

poiketa yhä enemmän itää kohti, kunnes hän tuli Huippuvuorille,

jotka silloin jo olivat tunnetut. Hudson tunkeutui Huippuvuorien

pohjoisrannoille saakka, mutta siellä tuli vastaan niin paljon jäitä,

että oli mahdoton jatkaa retkeä. Löydettyään saaren, joka luultavasti

oli nykyinen Jan Mayen, hän palasi Englantiin. Tämän matkan kautta oli

selvään osotettu, että Jäämeren poikki oli turha etsiä tietä Kiinaan

ja Intiaan. Matka ei kuitenkaan ollut turha, sillä Hudson toi kotia

tiedon Grönlannin ja Huippuvuorien välisen meren erinomaisesta valas-

ja mursurikkaudesta, ja paljon valastusretkiä tehtiin myöhemmin niille

kulmille.

Mutta englantilainen Moskovan komppania ei vielä luopunut etsimisestä.

Seuraavana vuonna Hudson lähetettiin uudelleen matkaan; hänen piti

nyt yrittää koillisväylän kautta. Hän purjehti Huippuvuorien ja

Novaja Semljan väliseen Barentsin mereen, mutta siinäkin jäät estivät

kauemmaksi pohjoiseen pääsemästä. Seurailtuaan jonkun aikaa Novaja

Semljan rantoja Kaara-mereen päästäkseen hän palasi takaisin Englantiin.

Hudson halusi lähteä vielä kerran yrittämään, mutta englantilainen

komppania oli menettänyt halun kuluttaa varojaan näihin turhiin

yrityksiin. Hudson sen vuoksi siirtyi Hollannin Itä-Intian komppanian

palvelukseen. Huhtikuun alussa 1609 hän purjehti Vaigatshin ja Novaja

Semljan väliseen salmeen, mutta vuodenaika oli liian aikainen, jäät

sulkivat tien. Kun sitä paitsi hollantilainen laivaväki nurkui, niin

Hudsonin täytyi muuttaa suunnitelmansa ja lähteä luoteisväylää etsimään.

Huippuvuorien tutkiminen.

Hudsonin kertomus Huippuvuorien meren riistarikkaudesta houkutteli

sinne piankin pyyntimiehiä monesta maasta. Ennen muita ennättivät sinne

Englantilaiset, vaikka heidän aluksi täytyikin pestata Biscayan baskeja

opettamaan valaanpyyntiä, joka vanhastaan oli Baskien erikoisala.

Moskovan komppania vuodesta 1610 eteenpäin lähetti sinne joka vuosi

laivoja. Näiden retkien kautta Huippuvuoret vähitellen tulivat yhä

paremmin tunnetuiksi. Pian tulivat Hollantilaisetkin sinne. V. 1613

Englannista lähetettiin Huippuvuorien merelle kuusi laivaa, yliluotsina

Baffin, joka kirjotti retkestä kertomuksen. Seuraavana vuonna

lähetettiin vielä suurempi laivasto, Baffin jälleen yliluotsina. Robert

Fotherby yhdessä Baffinin kanssa teki monta yritystä pohjoisrannan

tutkimiseksi, ja osaksi veneellä, osaksi maisin he lopulta saapuivat

siihen salmeen, joka erottaa Koillismaan Länsi-Huippuvuorista. He

antoivat salmelle, samoin kuin muillekin paikoille nimet, mutta nämä

ovat sekaantuneet myöhemmin annettuihin ja Huippuvuorien koko nimistö

on sen kautta joutunut auttamattomasti hämmennykseen. Hollantilaisia

oli niinikään saapunut melkoinen laivasto, ja he vaativat nyt

tasaväkisinä pyyntioikeutta, jonka Englantilaiset olivat edellisenä

vuotena kieltäneet.

Hollantilaiset alkoivat tämän jälkeen yhä suuremmissa joukoissa

purjehtia Huippuvuorien vesille, niin että pyynti lopulta joutui

melkein kokonaan heidän käsiinsä. Heidän pääasemansa oli Smeerenberg

Amsterdamsaarella, Länsi-Huippuvuorien luoteiskulmassa. Englantilaiset

aluksi keskittivät pyyntinsä Huippuvuorien idänpuoleisiin vesiin.

He näyttävät siltä puolelta nähneen Koillismaankin, joka kuitenkin

sai toisen nimen. Hinlopen salmi, joka erottaa Koillismaan

Länsi-Huippuvuorista. varmaan löydettiin jo jotenkin varhain; nimi on

hollantilainen. 1630—31 muuan englantilainen retkikunta, jonka mukana

oli Edvard Pelham, vietti Huippuvuorilla talvea olojen pakosta: 1633—34

eräs hollantilainen retkikunta siellä talvehti tahallaan.

Luoteisväylä.

John Davis.

Vaikka Meta incognita-retket olivatkin päättyneet niin suureen

pettymykseen, niin ei kauaa kulunut, ennenkuin löytöhimo uudelleen

houkutteli samoille vesille. Uudet miehet lähtivät etsimään

luoteisväylää, joka Frobisherin oli täytynyt kultakuumeen vuoksi

sikseen heittää. V. 1585 John Davis, urhea merimies, suoriutui retkelle

Englannin hallituksen ja varakkaitten kauppiaitten toimesta.

Davis tunkeutui kauemmaksi pohjoiseen kuin kukaan ennen häntä.

Purjehdittuaan Grönlannin eteläniemen ohi hän maan länsirantaa

seuraillen nousi pohjoista kohti. Rannalla hän mielestään tapasi

monta vihantaa ja miellyttävää saarta ja jäättömän meren. Kääntyen

sitten luodetta kohti Kiinaan päästäkseen hän 66:lla leveyspiirillä

tapasi uuden rannan ja rannassa leveän aukon, joka sai nimeksi

Cumberlandin salmi; sekin oli »Meta incognitan». s.o. Baffinin maan

lahti, Frobisher-lahden pohjoinen rinnakkaislahti. Kun vuodenaika

alkoi käydä myöhäiseksi ja jäätä muodostua, niin hän, vähään matkaan

aukkoon purjehdittuaan, kääntyi takaisin ja palasi Englantiin. Mutta

seuraavana ja sitäkin seuraavana vuotena hän oli uudelleen kauppiaitten

varustamana samoilla vesillä. V. 1587 hän vähäpätöisellä, vain

parinkymmenen tonnin aluksella purjehti yhä kauemmaksi pohjoista kohti

siihen leveään merensalmeen, jota nykyään sanotaan Davisin salmeksi,

ja saavutti Baffinin lahdessa 73:nnen asteen pohjoista leveyttä.

Eskimot tulivat merelle nahkakanoteissaan ja osottivat merkeillä,

että kauempana pohjoisessa oli leveä meri. Davis ei nähnyt jäitä ja

toivoi tien olevan vapaan. Mutta hän ei saanut enää kauaakaan jatkaa

matkaansa, ennenkuin kova pohjoismyrsky ajoi jäitä viljalti vastaan

ja pakotti pienoisen aluksen kääntymään takaisin. Davis, joka oli

muutamia miehiäkin menettänyt, masentuneena palasi kotimaahan, eikä

sen koommin uudistanut yrityksiään. Mutta hän oli varma siitä, että

Luoteisväylä löytyisi sieltä, mistä hän oli sitä etsinyt, ja nimitti

etäisimmän saavuttamansa niemen »Jumalan armon niemeksi». Hänen

mielestään oli meri ollut melkein vapaa jäästä ja ilma jotenkin leuto,

ja siitä hän alkoi luulla, että pohjoisnavan ilmanala mahtoikin olla

mitä ihaninta, ja pohjoisnavan asukkaat kaikkia muita kansoja jalommat,

koska he olivat ainaisessa valossa, eivätkä hämärineen ja täysikuineen

milloinkaan pimeyttä nähneet. Davis ei napaseutuja tuntenut muuta kuin

kesäin kokemukselta; jos hän olisi siellä talvea viettänyt, niin olisi

hän varmaan mielensä muuttanut. Mutta Davisin mielipide piti sitten

kumman kauan puoliaan. Vielä viime vuosisadalla haaveiltiin sitä, että

navan seuduilla oli sula meri ja ehkä jäätön asuttava maa, syy vain

luultiin toiseksi. Oli opittu tuntemaan maan litistyminen ja luultiin

maan sisällisen lämmön enemmän vaikuttavan napaseuduilla, koska

maanpinta siellä oli lähempänä maapallon keskipistettä.

Luoteisväylää turhaan etsittyään Davis päätti purjehtia Itä-Intiaan

Hyvän toivon niemen ympäri, Portugalilaisista huolimatta. V. 1590. pari

vuotta siis »voittamattoman armadan» hävityksen jälkeen. Englannin

yhä käydessä sotaa sekä Espanjaa että Portugalia vastaan, hän lähti

tälle retkelle, mutta valpas vihollinen katkaisi hänen tiensä Marokon

rannalla ja pakotti hänet kovan tappelun jälkeen palaamaan. Davis

liittyi silloin Cavendishiin, kuuluun kaappariin, joka nautti Englannin

hallituksen kannatusta, ja löysi v. 1592 Etelä-Amerikan eteläpään

länsipuolelta Falklandin saaret. Hän sai surmansa v. 1605 Malakan

rannoilla taistelussa japanilaisia merirosvoja vastaan.

Kului parikymmentä vuotta, ennenkuin luoteisväylää tutkimista

jatkettiin. Vaikka Henry Hudsonin ja William Baffinin retket

tapahtuivatkin vasta seuraavalla vuosisadalla, niin kerromme ne samassa

yhteydessä, sillä niiden jälkeen jäi Pohjois-Amerikan pohjoisrantain

tutkiminen moneksi ajaksi.

Hudson etsii luoteisväylää.

Hudson kääntyi Hollannin Itä-Intian komppanian puolesta v. 1609

etsiessään koillisväylää Kiinaan, Vaigatshin saarelta takaisin, kuten

edellä kerroimme, koska hollantilainen laivaväki oli vastahakoista

kauemmaksi purjehtimaan. Hän päätti, ennenkuin tyhjin toimin Hollantiin

palasi, koettaa onneaan luoteisväylällä, sillä hän oli saanut kuulla

Virginian etevimmältä uudisasukkaalta, kapteeni Smithiltä, että muka

Amerikan manner oli 40:nnen leveysasteen vaiheilta hyvin kapea, ja että

siltä tasalta ehkä löytyisi salmi merestä mereen.

Hudson tuiki rannikon Uudesta Skotlannista eteläänpäin, poikkesi sekä

Chesapeake lahteen, jossa silloin jo oli englantilainen siirtokunta,

että Delaware lahteen, jonka hän anasti Hollannin omaksi, ja tuli

sitten nykyisen New Yorkin seuduille ja Hudson joen suuhun, jossa

jo Verrazzano ja varmaan moni muukin purjehtija oli käynyt. Hudson

joen alaosa on Albanyyn saakka oikeastaan mereen vajonnut laakso,

jonka joki on uurtanut maan ollessa nykyistä paljon korkeammalla.

Jokea on sen vuoksi vaikea aluksi huomata joeksi, ja Hudson hyvällä

syyllä toivoi, että siitä lähtisi kauan etsitty salmi. Hän nousi

sitä Albanyn seuduille saakka, kunnes ei enää voinut olla epäilystä

siitä, että toivo nytkin petti. Matkalla tavattiin paljon intianeja,

joiden kanssa milloin tehtiin kauppaa, milloin kahakoitiin. Hudson

otti maan Hollannin omaisuudeksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin

Manhattan saarella, nykyisen suurkaupungin tilalla, oli hollantilainen

kauppa-asema. Hudson sitten aikoi palata Hollantiin, mutta poikkesi

matkalla erääseen englantilaiseen satamaan, josta häntä ei laskettukaan

matkaa jatkamaan, koska häntä tarvittiin oman maansa palvelukseen.

Eikä kauaa kulunutkaan, ennenkuin hänelle varustettiin englantilainen

retkikunta, joka lähetettiin luoteisväylää etsimään, tällä kertaa

kuitenkin pohjoisempaa, niiltä seuduin, joissa Frobisherin ja Davisin

etsiskelyt olivat kesken jääneet. Hudson sai yhden laivan, »Discovery»

nimeltään, ja lähti 17 p. huhtik. 1610 viimeiselle retkelleen. Hän

kulki Islannin ohi ja näki Heklan purkauksen, purjehti Grönlannin

päitse ja laski juhannuksen aikaan Hudson salmeen. Jäiden keskitse,

nähden maata milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, hän pyrki

eteenpäin, nimitellen saaria, niemiä, lahtia. Vihdoin avautui Hudson

lahti, ja purjehtija, luullen vihdoinkin tulleensa kauan etsittyyn

Etelämereen, nimitti sen >>Jumalan suuren armon lahdeksi». Lahden

taikka sisämeren itärantaa seuraillen »Discovery» kulki etelää kohti,

kunnes Jamesin lahdessa tuli eteen umpimutka. Hudson purjehti lahdessa

edestakaisin etsien salmea länttä kohti, mutta ei sitä löytänyt, ja 10

p. marrask. hänen laivansa jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi ilman

riittäviä valmistuksia jäädä tähän ylen kolkkoon ja autioon seutuun

talvea viettämään. Ruokavarat loppuivat, ainoastaan vähän kalaa ja

lintuja voitiin saada paikkakunnalta, ja vihdoin laivalla syttyi

kapina. Kun jäät lähtivät ja laiva saattoi lähteä kotomatkalle, niin

kapinoitsijat pakottivat Hudsonin yhdessä muutamien hänelle uskollisina

pysyneiden keralla menemään veneeseen, joka jätettiin oman onnensa

nojaan. Kapinalliset sitten purjehtivat laivalla kotiin. Kotomatkalla

pari heistä menetti henkensä taistelussa eskimolta vastaan, joilta

arvatenkin koetettiin ryöstää ruokavaroja; yksi kuoli nälkään ja

jäännös saapui syyskuussa Englantiin, jossa vankeus sitä odotti.

Hudsonista ja hänen tovereistaan ei koskaan saatu mitään tietoja, mutta

taruissa hänen maineensa eli kauan Uuden Hollannin siirtokunnissa.

Hän oli aikansa etevimpiä purjehtijoita ja edisti suuresti Pohjoisen

Jäämeren ja sen rajaseutujen tuntemista.

Hudson lahden löytö herätti uusia toiveita. V. 1612 purjehti Thomas

Button sinne samalla laivalla kuin Hudson ja tutki lahden rannat aina

Nelson joelle saakka. Nelsonin suulla hän vietti talvensa kurjuutta

kokien. Etsitty väylä pakeni jälleen tietymättömiin, vaikka toiveet jo

olivat olleet niin hyvät.

William Baffin.

William Baffin oli jo tehnyt monta Jäämeren matkaa, kun hän v. 1614

kapteeni Bylotin luotsina lähti Hudsonin työtä jatkamaan. Huolimatta

jääesteistä purjehdittiin Hudson salmi ja tutkittiin varsinkin

sen luoteispuoleisia rantoja, sekä tehtiin kaiken aikaa tarkkoja

vuorovesihavaintoja, koska vuorovesistä olisi pitänyt saada varmoja

viittauksia edessä olevasta merestä, jos salmea oli olemassa. Baffin

laati tarkan kartan rannikosta ja määräsi paikat tähtitieteellisten

havainnoitten kautta. Pituusasteen määräämiseen hän käytti kuun

etäisyyttä. Tutkimuksiensa lopputulokseksi hän lausui, että jos Hudson

salmesta jatkui väylä länttä kohti, niin ei se voinut olla muuta kuin

kapea salmi; pääväylän täytyi lähteä Davis-salmesta.

Bylot ja Baffin lähetettiin siis v. 1616 uudelleen löytöretkelle

»Discoverylla», joka jo oli tehnyt niin monta matkaa samoille vesille.

Tällä kertaa tutkittiin koko Baffin lahti aina Smith salmeen saakka,

jonka kautta se on yhteydessä napameren kanssa. Bylot ja Baffin

kulkivat enemmän kuin 5° Davisin pohjoisinta kohtaa pohjoisemmaksi.

Aluksi oli jäistä jotenkin paljon haittaa, mutta kesäkuun lopulla

ne nopeaan hajosivat ja matka sujui niin suotuisasti, että molemmat

purjehtijat luulivat yrityksensä onnistuvan. Mutta lopulta maat

kahden puolen lähestyivät toisiaan, niin että näytti olevan edessä

umpimutka, ja »Discoveryn» täytyi lahden länsirantoja seuraillen lähteä

paluumatkalle. Baffin kulki sekä Jones salmen että Lancaster salmen

suitse, mutta ne luultavasti olivat niin täynnä jäitä, ettei niihin

voitu laskea. Eivätkä ne missään tapauksessa tarjonneet niin tilavaa

väylää, kuin näissä jäisissä merissä olisi ollut tarpeen, jotta sitä

olisi voitu kaupan tienä käyttää. Baffin oli sen vuoksi mielestään

ratkaissut luoteisväylä-kysymyksen ja osottanut, ettei Atlantinmerestä

ollut Tyyneen mereen semmoista väylää, joka olisi kauppatieksi pätenyt.

Hän ei kehottanut etsiskelyä jatkamaan. Lopun ikäänsä hän palveli

brittiläistä Itä-Intian komppaniaa ja sai surmansa hyökkäyksessä

Ormuzin kimppuun v. 1622.

Jens Munk.

Tehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin yrityksiä purjehtia Hudson lahden

tietä Tyynelle merelle, ennenkuin etsimisestä luovuttiin. V. 1619

lähti sinne tanskalainen retkikunta, jota johti Jens Munk, Tanskan

laivaston etevimpiä kapteeneja. Hän oli Novaja Semljan vesillä jo

perehtynyt Jäämeren purjehdukseen. Tanskalainen Itä-Intian komppania

oli muodostettu v. 1616 ja tämä oli herättänyt kuningaskunnassa halua

merentakaisiin yrityksiin. Buttonin retkikunnan vuorovesihavainnot

olivat viitanneet siihen, että nykyisen Churchill-joen seuduilla ehkä

oli etsitty salmi; niille seuduin siis aiottiin lähteä etsimistä

jatkamaan. Munk ensi työkseen tutki Ungava-lahden, joka on Labradorin

pohjoisrannalla, ja purjehti sitten lähelle Churchill-joen suuta,

jääden sinne talveksi. Mutta retkikunnan kohtalo kävi kovin surkeaksi.

Keripukki teki niin kammottavia tuhoja, ettei lopulta ollut elossa

muuta kuin Munk itse ja kaksi muuta miestä. Hädin tuskin he pienemmällä

laivallaan pääsivät Tanskaan palaamaan. Retken maantieteelliset

tulokset olivat vähäiset.

Luke Foxe ja Thomas James.

Enemmän saivat aikaan Luke Foxe ja Thomas Thomas James. James, jotka

v. 1631 tutkivat Hudson lahden koko lounaisrannan ja osottivat, että

lahti oli kauttaaltaan maan sulkema. Kumpikin johti omaa pientä

retkikuntaansa ja vaikka molemmat purjehtivat jotenkin saman reitin,

niin eivät he toisiaan tavanneet, ennenkuin olivat työnsä melkein

loppuun suorittaneet. Foxe sitten tutki lahden luoteispuolella olevan

Foxen kanavan eteenpäin siitä, mistä Bylot ja Baffin olivat takaisin

kääntyneet, James taas vietti talvea Hudson lahden eteläosassa siinä

lahdessa, joka on hänestä nimensä saanut, kärsien paljon kurjuutta.

V. 1632 hänkin etsi salmea lahden pohjoisosasta, saamatta kuitenkaan

suuria aikaan. Kumpikin julkaisi matkakertomuksen ja Foxe etevän

kartan, jossa Hudson lahti, Baffin Jahti ja välivedet ovat, huomattavan

tarkasti piirretyt.