POHJOISIA VÄYLIÄ. POHJOISEMPIA PURJEHTIJOITA.

John Cabotin matka Pohjois-Amerikkaan.

Englannin kuningas Henrik VII oli pitänyt matkaa Intiaan lännen kautta

niin naurettavana päähänpistona, että Bartolomeo Colombo kuninkaan

pilkkapuheista masentuneena jätti Englannin ja lähti Ranskaan

veljensä aikomusta esittämään. Mutta kun sitten sanoma Columbuksen

onnellisesta paluusta ja Intiaksi luultujen maiden löytämisestä kulki

kautta maailman, niin se teki Englannissakin syvän vaikutuksen ja

kuningas päätti olla viisaampi seuraavalla kerralla, kun joku tulisi

hänelle tarjoamaan samanlaista tilaisuutta hänen valtansa ja kauppansa

laajentamiseen. Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa. Jo muutaman vuoden

kuluttua lähti John Cabot Englannin hallituksen myötävaikutuksella

Atlantin meren poikki etsimään Intiaan pohjoisempaa väylää kuin

Columbuksen muka löytämä. Cabot näyttää itsenäisesti suunnitelleen

matkansa.

John Cabot (Giovanni Caboto) oli synnyltään genovalainen, samoin

kuin Columbuskin, mutta oli muuttanut asumaan Veneziaan ja sieltä

tehnyt laajoja kauppamatkoja. Hän kävi eräällä matkalla Mekassa, joka

siihen aikaan oli Idän kaupan pääpaikkoja, ja sai siellä kuulla, että

Itämaiden kalliit tavarat, silkit, jalokivet ja kulta, saapuivat sinne

maan poikki Koillis-Aasiasta. Cabot tiesi, että maa luultavasti oli

pallonmuotoinen, ja tästä hän kertoi mieleensä juolahtaneen, että

Itä-Aasiaan ehkä voitaisiin purjehtia lännen kautta Atlantin valtameren

poikki. Nämä mietteet mielessään hän v. 1484 muutti perheensä keralla

Englantiin, valiten ehkä Englannin siitä syystä, että se hänen

laskujensa mukaan oli Koillis-Aasian kohdalla. Hän asettui Bristolin

kaupunkiin, joka siihen aikaan oli Lontoon jälkeen Englannin tärkein

kauppakaupunki. Bristolista oli jo ennen hänen tuloaan tehty retkiä

Atlantinmeren tuntemattomiin osiin ja etsitty St. Brandania ja muita

saaria, jotka kartoilla kummittelivat. John Cabot kaikin puolin

kannatti näitä retkiä, lisäten vielä Antillan, Brasilian ja »Seitsemän

kaupungin saaren» etsittävien joukkoon. Jälkeen vuoden 1491 lähettivät

Bristolin kauppiaat joka vuosi laivoja näille löytöretkille. kuten

näkyy sen ajan diplomatisista asiakirjoista. Espanjan lähettiläs

kirjotti v. 1498 kuninkaalleen: »Bristolilaiset ovat seitsemänä vuotena

joka vuosi lähettäneet kaksi, kolme tai neljä karavelia etsimään

Brasiliaa ja 'Seitsemää kaupunkia' tämän genovalaisen (Cabotin)

ohjeiden mukaan». Kun Columbuksen löytö kesällä 1493 tuli tunnetuksi,

niin pyysi Cabot kuninkaalta kannatusta »Suurkaanin maahan» tehtävää

retkeä varten, ja tällä kerralla Henrik VII kallistikin pyynnölle

korvansa. Cabot sai kolmen poikansa keralla luvan lähteä Englannin

suojeluksen alaisena etsimään lännen merestä uusia maita, mutta

retkikunta oli hänen itsensä varustettava.

John Cabot oli varaton eikä tälle ensi matkalleen voinut ottaa muuta

kuin yhden aivan vähäisen laivan ja kahdeksantoista miestä. 2 p.

toukok. 1497 lähti »Mathiew» matkaan, purjehtien ensinnä pohjoista ja

sitten länttä kohti. Tuulet olivat kuitenkin enimmäkseen vastaiset,

sillä Cabot oli Atlantinmeren länsituulien vyöhykkeessä ja hän sai

luovia kauan, ennenkuin pääsi meren poikki. Kun oli oltu matkalla

52 päivää, niin saavuttiin vihdoin 24 p. kesäk. luultavasti Breton

saareen, Uuden Skotlannin pohjoisosaan, samoille seuduin siis,

joille islantilaiset viikingit jo puolentuhatta vuotta aikaisemmin.

Juhlallisesti Cabot otti tämän maan kuningas Henrik VII:n haltuun.

Kun se oli hedelmällistä ja ilmanala leutoa, niin hän oli vakuutettu

saapumisestaan Koillis-Aasiaan. sinne josta olivat tulleet Mekassa

nähdyt jalokivet ja silkkikankaat. Otettuaan puutavaraa ja vettä Cabot

kiiruimman kautta lähti paluumatkalle ja näki ohi purjehtiessaan

Newfoundlandin. Paluumatka sujui nopeammin, kun tuulet olivat myötäiset

ja vinhat, ja elokuun 6 p. Cabot jälleen kävi Bristolin satamaan

ankkuriin. Hän riensi oikopäätä hoviin ja sai sangen suosiollisen

vastaanoton. 10 punnan rahalahjan ja 20 punnan eläkkeen siitä, että hän

oli »löytänyt uuden saaren». Cabot väitti, että hän oli 700 leagueta

[_League_, ranskalainen _liene_, espanjalainen _legua_ vaihteli

paljon eri maissa ja eri aikoina, 3,9:stä 7,4:jään kilometriin. Vanha

espanjalainen legua oli 4,23 kilom., nykyinen engl. maaleague 4,83,

merileague 5,56 kilometriä. Jos viimeksi mainitun arvon sijotamme

Cabotin matkailmotukseen, niin saamme 700 x 5,56 = 3,892 kilometriä,

joka likimain vastaa etäisyyttä Bristolista Uuden Skottlannin

rannalle.] Irlannista länteen päin löytänyt suurkaanin maan. Vaikka

sieltä oli saatavana sekä brasilipuuta että silkkiä, niin aikoi hän

kuitenkin seuraavalla matkalla kulkea rannikkoa pitkin eteläänpäin

Cipanguun (Japaniin) saakka, jonka hän luuli olevan päiväntasaajan

seuduilla, sillä siellä oli kultaa.

Jälkimaailmalle Cabotin matkoista säilyneet tiedot ovat sangen

niukat, mutta ei rohkea purjehtija näytä sanojaan säästäneen. Hän oli

palattuaan Englannissa päivän sankari, kuten näkyy erään venezialaisen

Lontoosta kirjottamasta kirjeestä: »Hänen nimensä on Zuan Cabot, ja

'suureksi amiraaliksi' häntä täällä sanotaan. Hänelle osotetaan suurta

kunniaa, hän käy silkkiin puettuna ja nämä Englantilaiset juoksevat

kuin hullut hänen perässään.» Kuninkaan rahapalkinto tosin tuntuu

sangen niukalta, mutta Henrik VII oli saita, ja lisäksi mainitut 10

puntaa annettiin vain sitä varten, että Cabot saisi huvitella matkan

vaivojen jälkeen. Cabot pitikin hauskaa ja lupaili tuttavilleen

suurkaanin maita, joiden rikkaus Marco Polon kertomuksista yhä vielä

väikkyi kaikkien mielessä. Erään burgundilaisen, jonka kanssa hän

seurusteli, piti saada saari, muutaman genovalaisen ystävän toinen.

Kahdelle köyhälle munkille, joiden määrä oli tulla mukaan seuraavalle

retkelle, luvattiin hiippakunta kummallekin. Bristolin kauppiaat olivat

innoissaan, kaikki tahtoivat päästä kauppaa tekemään Kambalukiin

(Pekingiin), jonne Marco Polon kertomuksen mukaan joka päivä tuotiin

lähes tuhannen kuormaa silkkikangasta. Kuningas lupasi seuraavalle

retkelle laivoja, joilla piti purjehdittaman kultamaahan Cipanguun.

Espanja tosin lähettiläänsä kautta vastusti tämmöisiä retkiä sen

pallonpuoliskolle muka, mutta Englanti ei vastalauseista välittänyt,

vaikka silloin vielä olikin paavinistuimelle uskollinen.

Cabot alkoi siis varustella toista retkeään paljon perusteellisemmin

kuin ensimäistä. Saatuaan helmikuussa v. 1498 kuninkaalta kaikki

valtuudet hän matkusti Lissaboniin ja Sevillaan palkkaamaan mukaansa

miehiä, jotka olivat Cãon ja Diazin keralla purjehtineet Afrikan

länsirannalla ja Columbuksen mukana käyneet Intiassa. Lissabonissa

hän tapasi João Fernandes nimisen miehen, jolla oli lisänimenä

Lavrador; tämä näyttää vuoden 1492 vaiheilla Islannista käsin käyneen

Grönlannissa. Kuultuaan häneltä, että Grönlanti, jonka luultiin olevan

Aasiaa, olikin niin lähellä Islantia, Cabot päätti purjehtia Grönlannin

kautta. Retkikunta, johon kuului kaksi laivaa ja 300 miestä, lähti

matkaan Bristolista toukokuun alkupäivinä v. 1498. Samaan joukkoon

lähti useita laivoja, joiden tapana oli tehdä kauppaa Islannissa.

Kesäkuun alussa saavuttiin Grönlannin rannalle, ja koska Fernandes

oli Cabotille kertonut tästä maasta, niin Cabot antoi sille nimeksi

»Labradorin maa». Tiedot retkestä ovat kuitenkin niin vaillinaiset,

ettei varmaan tiedetä muuta, kuin että John Cabot tosiaan mainittuna

vuonna lähti toiselle retkelleen. On vaikea selittää, miksei John

Cabotista sen koommin mitään mainita. Mutta tietysti hän ei löytänyt

suurkaanin maata, sen enempää kuin Cipanguakaan, ei kultaa, ei

mausteita eikä jalokiviä. Vanhemman Cabotin poika Sebastian oli,

niin luulevat jotkut, mukana retkellä, ja siitä mitä hän mainitsi

aikalaisilleen tutkijoille ja kirjailijoille, ovat toiset luoneet siitä

kokonaiskuvan. John Cabotin toinen matka olisi tämän mukaan tapahtunut

seuraavasti: Hän seurasi Grönlannin rantaa pohjoista kohti, mutta kun

pakkanen yltyi, jäävuoria alkoi olla kosolta ja vielä rantakin kääntyi

itään- päin, niin hän, saavutettuaan 67° 30’ pohjoista leveyttä,

kääntyi takaisin; se oli suoranainen pakkokin, sillä laivaväki ei

suostunut purjehtimaan kauemmaksi siihen suuntaan. Cabot palasi samaa

reittiä, purjehti Grönlannin eteläpäitse Davisin salmeen ja sen

poikki luultavasti Baffinin maahan. Luullen sitä Aasian mantereksi

hän ehkä suuntasi eteläänpäin Cipangua etsimään, tehden Labradorin

rannikolla kauppaa intianien kanssa, joilla ei kuitenkaan ollut muuta

rikkautta kuin nahkoja. Newfoundlandin rantaa seuraillen hän saapui

Breton niemelle, jossa oli käynyt edellisellä matkallaan, ja purjehti

sieltä edelleen etelää kohti aina 38 leveysasteelle saakka, lähelle

nykyistä Kap Hatterasta, mutta kun ei tavattu minkäänlaisia merkkejä

Itä-Aasian rikkauksista ja hienoista teollisuustuotteista, niin täytyi

palata takaisin tyhjin toimin. Kun oli Bristoliin palattu, niin saivat

ne henkilöt, joille kuningas oli matkaa varten rahoja lainannut,

maksaa velkansa takaisin. John Cabot pian sen jälkeen kuoli. Cabotin

löytöihin Englanti sitten perusti omistusoikeutensa Pohjois-Amerikan

länsirannikkoon.

Nansen, joka viimeksi on tutkinut näitä sekavia tietoja, päättelee

John Cabotin ei palanneen toiselta retkeltään, eikä hänen poikansa

Sebastianin olleen mukana kummallakaan. Mutta heti jälkivuosina lähti

Englannista useita muita retkikuntia samoille seuduin. ja nämä kävivät

Grönlannissa, Newfoundlandissa ja Labradorissa. Oppaina oli mukana

Azorien saarilta tulleita portugalilaisia. Mitä Sebastian Cabotin

retkiin tulee, niin pitää Nansen häntä valehtelijana, joka kertoi

Petrus Martyrille ja muille aikalaisille ominaan toisten matkoja.

Itse hänen ei tiedetä tehneen pohjoisille vesille ainoatakaan.

Englantilaiset tutkijat eivät arvostele häntä yhtä ankarasti, ja mitkä

hänen todelliset ansionsa lienevätkään olleet, epäilemättä hänestä tuli

paljon kuulumpi mies kuin hänen isänsä oli. Mainitsemme sen vuoksi

tässä yhteydessä hänen myöhemmät vaiheensa.

Sebastian Cabot.

V. 1512 Sebastian Cabot kuningas Henrik VII:nnen käskystä laati

Guiennen ja Gascognen kartan Englannin armeijan käytettäväksi. Samana

vuonna Espanjan kuningas Ferdinand kutsui hänet luokseen, kysyäkseen

häneltä neuvoa Newfoundlandin anastamisesta. Sebastian Cabot otettiin

Espanjan vakinaiseen palvelukseen ja hän valmisteli viipymättä

retkikuntaa Newfoundlandiin. Ferdinandin kuoleman vuoksi ei retkestä

tullut mitään. Kaarle V piti Sebastian Cabotin palveluksessaan ja v.

1518 hänet nimitettiin Espanjan yliluotsiksi.

Talvella 1520—1521 Sebastian Cabot taas kävi Englannissa, jossa

kardinali Wolsey pyysi häntä johtamaan Henrik VIII:n Newfoundlandiin

valmistelemaa retkikuntaa. Mutta erään venezialaisen moitittua häntä,

ettei hän ollut tehnyt mitään oman maansa hyväksi, Cabot kieltäytyi ja

Espanjaan tultuaan ryhtyi salaisiin neuvotteluihin Venezian kymmenen

neuvoston kanssa. Neuvotteluista ei kuitenkaan tullut sen enempää.

V. 1524 Sebastianin aika kului Badajozin juntan neuvotteluissa.

Seuraavana vuonna hänet vihdoin lähetettiin johtamaan espanjalaista

retkikuntaa, jonka piti purjehtia Molukeille, Tarsiihin, Ofiriin,

Cipanguun ja Kataihin Magalhãesin löytämää tietä. Mutta Sebastian

Cabot jäikin La Plata joelle huhuttua kultamaata etsimään, niinkuin

olemme ennen kertoneet, ja palasi tyhjin toimin takaisin Espanjaan.

Ohjeittensa rikkomisesta hänet lähetettiin neljäksi vuodeksi maanpakoon

Oraniin, Airikaan, mutta hän pääsi jo v. 1533 sieltä pois ja sai

takaisin yliluotsivirkansa. Seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme

hänet jälleen Englannin palveluksessa; hän sai v. 1549 Englannin

hallitukselta melkoisen eläkkeen, vaikka Kaarle V koettikin pakottaa

sitä luovuttamaan Cabot takaisin.

Sebastian Cabot nimitettiin Englannissa laivaston tarkastajaksi ja

sai toimekseen lakkauttaa saksalaisten hansakauppiaitten etuoikeudet

Lontoossa. Hän oli mukana perustamassa »Kauppiasseikkailijain»

(Merchant Adventurers) suurta seuraa ja nimitettiin elinajakseen

sen johtajaksi. Kolme laivaa lähetettiin toukokuussa 1553 etsimään

koillisväylää kaukaiseen itään, mutta kaksi laivaa kärsi haaksirikon

ja ainoastaan Chancellor pääsi Vienaan saakka, jossa hän solmi

kauppasuhteet Venäjän kanssa. Chancellorin löytämää tietä ruvettiin

sitten purjehtimaan Vienaan uutterasti. Kun v. 1556 lähetettiin

laivoja matkaan, niin erään aikalaisen kertomuksen mukaan »hyvä vanha

herra Cabot antoi köyhille mitä auliimpia almuja, pyytäen heitä

rukoilemaan laivain hyväksi onneksi ja matkan menestykseksi. Ja sitten

hän ystäviensä keralla hankki pidot ja he kestitsivät mitä parhaiten

kaikkia, jotka olivat heidän seurassaan. Ja paljaasta ilosta, että hän

näki löytöretkestämme totta tulevan, hänkin lähti tanssiin nuorten

iloiseen seuraan.» Jo seuraavana vuonna Sebastian Cabot lienee kuollut.

Muita retkiä Pohjois-Amerikkaan.

Veljekset Cortereal.

Vaikka Portugalilaiset olivat saaneet Intiassa niin suuren toimialan,

niin pitivät he kuitenkin kateellisesti kiinni kaikista eduista, mitä

paavin aulis maanjako suinkin saattoi tarjota. Portugalissa luultiin,

että Atlantin meren takana ehkä oli luoteessa semmoisia maita, jotka

olivat demarkatsioviivan itäpuolella ja siis kuuluivat Portugalin

perintöosaan, ja lähetettiin laivoja sillekin suunnalle. Cabotin matka

pikemmin kiihotti kuin pelotti, sillä Portugalin hallituksen käsityksen

mukaan Englannilla ei ollut mitään oikeutta anastaa siellä maata.

Gaspar Cortereal, Manuel kuninkaan hyvä ystävä, Azoreilla kasvanut,

lapsuudestaan saakka mereen ja laivoihin tottunut, sai ensimäisen

retkikunnan johdon. Hän purjehti v. 1500 pohjoista ja luodetta kohti

ja tuli Newfoundlandin rannikolle, luuli sitä suurkaanin maaksi ja

tutki sen ynnä Labradorin rannan pohjoista kohti ehkä aina Hudsonin

ja Davisin salmea myöten, laatien varsinkin Newfoundlandin rannikosta

tarkan kartan. Seuraavana vuonna hän palasi löytöjään jatkamaan ja

tutki nyt sekä Mainen ja Uuden Skotlannin että Laurentin lahden rannat.

Alkuasukkailta saatiin katkennut italialainen miekka ynnä Veneziassa

luulon mukaan valmistettuja korvahelyjä; näiden luultiin kulkeneen

sinne maan poikki ja sen vuoksi todistavan rannan tosiaan kuuluvan

suurkaanille. Se ei kuitenkaan estänyt Gaspar Corterealia orjaksi

ryöstämästä puoltasataa muka suurkaanin alamaista ja lähettämästä

niitä kahdella laivalla Portugaliin matkavarustuksien maksamiseksi.

Portugalilaiset eivät luulleet kenenkään purjehtijan ennen käyneen

heidän löytämällään rannalla ja Cabotin matka lienee siis ollut heille

tuntematon. Kotia lähetetyt orjat olivat rotevaa kansaa, ja erään

selityksen mukaan sai Labrador tästä nimensä, koska he muka olivat niin

soveliaita työntekijöiksi. Gasparista itsestään ei kuulunut sen koommin

mitään; hän kolmannen laivan keralla katosi teille tietämättömille.

V. 1502 lähti Miquel Cortereal etsimään kadonnutta veljeään. Mutta

hänkin hävisi sille tielle, vaikka kaksi seurana ollutta laivaa pääsi

onnellisesti palaamaan. Manuel kuningas lähetti v. 1503 retkikunnan

molempia kadonneita etsimään, mutta se sai tyhjin toimin palata

takaisin. Vanhin Cortereal veljeksistä, Vasqueuas, pyysi sitten laivoja

etsimistä jatkaakseen, mutta kuningas ei enää laskenut häntä matkaan,

peläten menettävänsä viimeisenkin veljeksistä.

Portugalilaiset nimittelivät koko tämän rannikon Fundy-lahdesta aina

Hudsonin salmeen saakka, mutta bretagnelaiset kalastajat sittemmin

muuttivat useimmat nimet. John Cabotin antamista ei ainoakaan ole

karttaan säilynyt.

Newfoundlandin kalastukset.

S Heti ensimäiset purjehtijat huomasivat Newfoundlandin vesien,

varsinkin laajojen matalikkojen suunnattoman kalaisuuden. Kylmä

napavirta kulkee nimittäin Amerikan itärantaa etelään päin, ja tämän

kylmän veden mukana uivat Jäämeren äärettömät kalakarjat Newfoundlandin

matalikoille, jotka pistävät kauas mereen, pysäytellen jäävuoria,

jotka niille karille ajavat, ainaisien sankkojen sumujen vallassa,

purjehtijain kammo, mutta kalastajain paratiisi. Ei monta vuotta

kulunut Cabotin ja Corterealien matkain jälkeen, ennenkuin rohkeat

kalastajat vähäisillä, mutta merikuntoisilla aluksillaan löysivät

näille särkille ja sadottain alkoivat niillä käydä varsinkin turskan

pyynnissä.

Ensimäiset pyytäjät olivat portugalilaisia ja sen vuoksi Newfoundlandin

ensimäiset nimet. »Terra Corterealis» ja »Bacallaos» (turskamaa)

ovatkin portugalilaiset. Mutta monta vuotta he eivät saaneet siellä

yksin kalastaa, sinne löysivät myös Espanjan Baskit, jotka vanhastaan

olivat olleet valaanpyytäjinä etevät, ynnä Bretonit, Bretagnen

niemimaan karkaistut merenkulkijat. Ja sangen varhain näyttävät

Englantilaisetkin joukkoon tulleen, hyljäten Islannin kalakaupan, joka

siihen saakka oli heidän kapakalatarpeensa tyydyttänyt. Portugalilaiset

kalastivat etupäässä varsinaisilla matalikoilla, Bretonien pääpaikka

oli Uusi Skotlanti ja Laurentin lahti. Bretagnen laivoja oli näillä

vesillä jo v. 1525 noin 70—80, portugalilaisia satoja. Portugalilaiset

yrittivät perustaa siirtokuntiakin Newfoundlandin rannikolle,

mutta ilmanala oli heille liian kylmää; siirtokunnat eivät voineet

kehittyä kalastusasemia suuremmiksi. Englantilainen Hakluyt, tunnettu

matkakertomuksien kokooja, sanoo Newfoundlandin vesillä v. 1578 käyneen

400 kalastajalaivaa, joista silloin neljäsosa oli englantilaisia. Mutta

olot olivat muutoin puolen vuosisadan kuluessa sikäli muuttuneet, että

satamat enimmäkseen olivat Englantilaisten hallussa.

Kalastajalaivain havainnot eivät tulleet kirjallisten piirien tietoon,

mutta tehtiin kuitenkin näihin aikoihin muutamia tutkimusretkiäkin.

Seuraavassa kerromme tarkemmin Ranskalaisten retkistä, mutta sitä ennen

mainitsemme lyhyesti pari englantilaista yritystä. Kuningas Henrik

VIII lähetti v. 1527 John Rut nimisen meriupseerin kahdella laivalla

tutkimaan »Suurkaanin maita» ja tunkeutumaan kauemmaksi länteen

kuin edelliset purjehtijat. Menetettyään toisen laivansa Labradorin

rannikolla Rut toisella purjehti rannikkoa etelään päin New Yorkin

seuduille saakka ja palasi sitten kotimaahan. Toisen retkikunnan

varusti Hore niminen innokas maantieteilijä, joka houkutteli

kolmisenkymmentä lontoolaista, enimmäkseen lakimiestä, ottamaan retkeen

osaa. He lähtivät matkaan v. 1536 ja tekivät monta mieltäkiinnittävää

havaintoa, kunnes Newfoundlandin rannikolla ruokavarat loppuivat.

Nälänhätä sai semmoisen vallan, että muuan merimies tappoi toverinsa,

kun he olivat yhdessä juuria kaivamassa. Kun tapaus tuli tunnetuksi,

niin kapteeni kokosi miehensä ja piti heille puheen, jossa hän

liikuttavin sanoin kehotti välttämään sitä kataluutta, että ruvettiin

toinen toisiaan syömään, ja käski kaikkia katumaan ja rukoilemaan apua.

Siitä huolimatta nälänhätä lisääntyi niin, että lopulta päätettiin

arpoa, kuka tapettaisiin. »Mutta Jumala armossaan lähetti satamaan

samana yönä ranskalaisen laivan, jolla oli runsaasti ruokavaroja.»

Nälkiintyneet englantilaiset saivat petoksen kautta laivan haltuunsa,

vaihtoivat laivaa ja jättivät oman tyhjän aluksensa ranskalaisille.

Ranskalaisten päähänkään ei pälkähtänyt ruveta toisiaan syömään;

he olivat päinvastoin pyydysretkellä ja riistaa oli sekä metsissä

että meressä runsaasti. Muutaman kuukauden kuluttua hekin hyvissä

lihoissa palasivat kotimaahan ja vaativat paikalla Henrik VIII:lta

vahingonkorvausta, joka heille auliisti maksettiin. Niin päättyi

lakimiesten retki, ainoa laatuaan tällä rannikolla.

Giovanni di Verrazzano.

Vaikka Bretagnesta jo kuudennentoista vuosisadan alussa joka vuosi

purjehti kymmenittäin laivoja »Bacallaoksen» kalarikkaudesta osansa

ottamaan, niin eli Ranskan hallitus kuitenkin hidas virallisesti

esiintymään vesillä, joita sen eteläiset naapurit väittivät

omaisuudekseen. Mutta lopulta kuningas Frans I arveli, että hänellä

oli yhtä hyvä oikeus Aatamin perintöön kuin Espanjan ja Portugalinkin

kuninkailla ja varusti retkikunnan. Kuvaavaa italialaisten suurelle

purjehtija-arvolle ja maailmantuntemukselle on, että ensimäistä

ranskalaistakin retkikuntaa johti italialainen.

Giovanni di verrazzano, joka oli Firenzestä kotoisin, tarjoutui

näyttämään Ranskalaisille tietä Kiinaan. Frans I varusti retkeä varten

neljä laivaa ja Verrazzano lähti Diepestä matkaan lopulla vuotta

1523. Aika oli huonosti valittu; kaksi laivaa kärsi haaksirikon jo

Bretagnen rannikolla, kolmannen Espanjalaiset, joiden kanssa Ranska

kävi sotaa, anastivat Madeiran luona, ja Verrazzanon täytyi yhdellä

ainoalla laivalla lähteä Madeirasta viillettämään valtameren poikki.

Hän tapasi Pohjois-Amerikan rannikon 34 leveyspiirin vaiheilla,

Kap Hatteraan eteläpuolella. Purjehdittuaan jonkun matkaa vielä

kauemmaksi etelään hän palasi takaisin ja etsiskeli koko rannikon

aina Newfoundlandin pohjoisosiin saakka. Palmuvyöhykkeestä, johon

rannikon eteläosa vielä kuuluu, hän asukkaitten kanssa hyvässä sovussa

kauppaa tehden tuli lauhkeiden lehtimetsäin rannikolle ja vihdoin

havupuurannikolle, joka oli sen pohjoispuolella. Voidakseen tarkkaan

piirtää rannan hän purjehti päivät ja oli yöt ankkurissa. Verrazzano

löysi Hudson joen suistamon ja nousi veneellä kappaleen matkaa tätä

ihanaa, alkuosalta vuonomaista jokea, jossa oli riittävästi vettä ja

suojaa suurimmillekin laivoille. Koillista kohti edelleen laskiessaan

hän löysi Rhode-Islandin ja kohtasi metsästysintianeja, kookasta ja

verraten vaaleaihoista kansaa, jolla oli vaskiset koristeet, mutta

kultaa ei ensinkään. Narraganset-lahdessa, jonka Verrazzano selittää,

niin että sen kuvauksesta hyvin tuntee, hän viipyi kauemman aikaa

kauppaa tehden. Hän aivan oikein arveli tämän oivan sataman olevan

Rooman tasalla, mutta ilmanalan paljon kylmemmän. Verrazzano varmaan

oli ensimäinen, joka huomasi Pohjois-Amerikan ilmanalan kylmyyden

Europan vastaaviin leveyksiin verraten. Kauempana pohjoisessa, jossa

maa muuttui kolkommaksi ja asukkaat vihamielisemmiksi, hän tunkeutui

jonkun matkaa maan sisään aseellisen joukon keralla. Vuoriset rannat

vuonoineen hänen mielestään muistuttivat Dalmatian rantoja. Vasta

Newfoundlandin rannikolla hän keskeytti retkensä, koska ruokavarat

alkoivat loppua, ja palasi Dieppeen, josta hän lähetti kuninkaalle

laajan selonteon matkastaan. Tämä on vanhin kertomus Pohjois-Amerikan

itärannasta, mitä on olemassa. Verrazzano oli sivistynyt mies, tunsi

klassikot, teki sattuvia huomioita ja kirjotti havaintonsa viehättävään

muotoon.

Ranskalla oli kuitenkin siihen aikaan niin paljon sotimista, ettei

kuningas Frans I ennättänyt hyväkseen käyttää matkan tuloksia.

Esteban Gomez.

Espanjakin vuorostaan ennen pitkää kävi levottomaksi, että

Koillis-Amerikassa ehkä kalastettiinkin ja anastettiin maita,

siirtokuntia perustettiin alueilla, jotka paavi oli sille antanut.

Ferdinand ja hänen seuraajansa aikoivat monta kertaa lähettää

retkikunnan asiata tutkimaan, mutta Länsi-Intian puuhain vuoksi aikeen

toteuttaminen siirtyi vuodesta vuoteen. Mutta kun Ranskakin alkoi

levitellä sinne yritteliäisyyttään, niin ei Espanjassa maltettu pysyä

kauempaa toimettomina.

Vuotta myöhemmin kuin Verrazzano purjehti Pohjois-Amerikan itärannikon

portugalilainen Esteban Gomez, sama Espanjan palvelukseen mennyt

luotsi, joka hylkäsi Magalhãesin ja »S. Antoniolla» palasi salmesta

takaisin Espanjaan. Hän piirsi mainitun rannikon kartan, jonka sitten

Diego Ribeiro ja muut yleisten karttain laatijat jäljensivät. Gomez

haki, samoin kuin kaikki muutkin, salmea Tyveneen mereen. Hän palasi

Espanjaan marraskuussa 1525, mukanaan joukko vangiksi otettuja

intianeja, joilla matkan kustannukset suoritettiin.

Jacques Cartierin retket Canadaan.

Pohjois-Amerikan koko länsiranta oli saatu tutkituksi ja osapuilleen

kartutetuksi, kun Jacques Cartier v. 1534 teki Laurentin lahteen

ja jokeen ensi matkansa. Tämä urhea bretagnelainen purjehtija oli

ensimäinen, joka näillä kulmilla tunkeutui suuren manteren sisäosiin.

Hänen matkainsa merkitys oli tavallista suurempi, sillä niiden kautta

Canada moniksi ajoiksi tuli Ranskaan liitetyksi ja sai pysyvän

ranskalaisen asutuksen.

Cartier syntyi St. Malossa Bretagnessa v. 1491 ja oli siis ensi

matkalleen lähtiessään 43 vuoden ikäinen. Hän näyttää nuorempana

käyneen Brasiliassa, jonka rantoja Ranskalaiset himoitsivat ja

yrittivät anastaakin. Ranskalaiset ja varsinkin bretonilaiset alukset

olivat jo tottuneet vuosittain purjehtimaan Newfoundlandin ja Uuden

Skotlannin vesille, niin että reitti ja sen purjehduksen tavat olivat

hyvin tunnetut; Laurentin lahti oli kuitenkin vielä ainakin osaksi

tuntematon. Cartier sai Ranskan hallitukselta kaksi laivaa, joilla

hänen piti tutkia, eikö niiltä seuduin olisi salmea Tyveneen mereen;

laivat olivat vain kuudenkymmenen tonnin vetoisia, miesluku 61.

Funk-saari.

Matka Atlantin meren poikki oli sangen nopea; kahdenkymmenen päivän

kuluttua saavuttiin Newfoundlandin itärannalle, jota seuraillen

purjehdittiin pohjoista kohti Belle Isle salmeen, Newfoundlandin ja

Labradorin väliin. Paljon jäitä tavattiin, sillä kesä tuskin oli

vielä alkanut. Cartier poikkesi särkillä olevalle Funk-saarelle,

joka ei ollut kuin yhden lieuen (4 kilometr.) ympärimitaten, mutta

niin suunnattoman täynnä merilintuja, »ettei sitä olisi pitänyt

mahdollisena, ellei olisi omin silmin nähnyt.» Cartier ihmetteli

kovasti tätä lintusaarta ja kirjotti siitä pitkän selonteon. Väkensä

hän antoi koota siipikarjaa tynnörikaupalla eväitten lisäksi. Vaikka

saari oli 14 lieuen päässä maasta, niin uivat jääkarhut kuitenkin

sinne ahmimaan: Ranskalaiset näkivät erään hyppäävän veteen heidän

saapuessaan. »Se oli sen kokoinen kuin lehmä ja valkoinen kuin

joutsen.» He eivät saaneet sitä tapetuksi, mutta tapasivat sen

seuraavana päivänä puolivälissä matkalla Newfoundlandiin, ja se ui

melkein yhtä nopeaan kuin he purjehtivat. Veneillä takaa ajaen karhu

saatiin kiinni ja tapettiin. Liha oli heidän mielestään yhtä maukasta

kuin kaksivuotiaan mullikan.

Labradorin rannikko.

Toukokuun 27 p. Cartier saapui Belle-Isle salmeen, joka ehkä on sama

kuin Thorfinn Karlsefnin »Straumfjord». Purjehdittiin salmeen ja

seurattiin Labradorin etelärannikkoa. Mutta se oli niin karua, että

Cartier jonkun matkaa länttä kohden sitä seurattuaan jätti sen. »Jos

maanlaatu olisi yhtä hyvä kuin satamat, niin se olisi mainio tilaisuus.

Mutta sitä ei edes voi uudeksi maaksi sanoa, vaan kivikoksi. rumaksi

kalliokoksi, paikaksi, joka on omiaan metsänpedoille, sillä koko tässä

pohjoisessa maassa en nähnyt käsikärryllistäkään hyvää multaa, vaikka

poikkesin maalle monessa kohden. Eikä »Valkoisen hiekan saaressa»

ole mitään muuta kuin sammalta ja siellä täällä hajallaan matalia

orjantappurapensaita, nekin kuihtuneita ja kuivia. Totisesti minä

luulen tämän olevan sen maan, jonka Jumala antoi Kainin perintöosaksi.»

Laurentin lahti.

Cartier sen vuoksi purjehti salmen poikki ja alkoi seurata

Newfoundlandin länsirantaa etelää kohti. Myrsky ajoi hänet sitten

keskelle lahtea, josta hän löysi useita suurempia ja pienempiä saaria.

Niistä varsinkin pieni Brion saari häntä miellytti. Sitä kiersi

hiekkaranta ja saari oli täynnään kauniita puita, niittyjä ja kenttiä,

joilla kasvoi luonnonvaraista viljaa ja niin kauniita ja vahvoja

kukkivia herneitä kuin suinkin missään Bretagnessa; ja ne näyttivät

kuin kylvetyiltä. Kuvaus muistuttaa islantilaisen saagan Viinimaata,

vaikkei Cartier varmaankaan ollut kuullut Pohjanmiesten retkistä.

Siellä oli runsaasti karviaismarjoja, mansikoita ja Provencen ruusuja,

persiljaa ja muita hyvänhajuisia kasveja. Brion saari ei nykyisin

näytä semmoiselta paratiisilta, mutta Cartieria, joka tuli kolkosta

Labradorista, vastakohta viehätti. Saaren ympärillä »oli villieläimiä,

jotka olivat suuren härän kokoisia, ja niillä oli suussaan kaksi

torahammasta niinkuin elefanteilla.» Laurentin lahdessa vilisi siihen

aikaan vielä mursuja ja Cartier näyttää nyt nähneen niitä ensi kerran.

Ne seuraavina aikoina hävitettiin lahdesta sukupuuttoon, mutta vielä

v. 1775 nähtiin Magdalena ja Anticosti saarilla moniaita. Cartierin

miehet löysivät erään rannalta makaamasta,- mutta se pääsi karkaamaan,

ennenkuin he saivat sen kiinni.

Etelää kohti purjehtien saavuttiin sitten Prinssi Edwardin saaren

pohjoiselle rannalle, jonka hedelmällinen ihana luonto viehätti

Cartieria, vaikk’ei hän satamain puutteessa voinutkaan käydä sinne

ankkuriin. Puut olivat ihmeteltävän kauniit ja hyvänhajuiset, seeterit,

männyt, marjakuuset, jalavat, saarnet, pajut ja muut, tuntemattomat.

Missä metsää ei ollut, siellä maanlaatu oli hyvä ja se kasvoi runsaasti

punaisia ja valkoisia karviaismarjoja, herneitä, mansikoita, vadelmia

ja luonnonvaraista viljaa, joka oli rukiin näköistä ja ikäänkuin

kylvettyä. Ilmanala oli miellyttävää ja lämmintä. Siellä oli kyyhkysiä

ja kanalintuja ja monenlaisia muita lintuja. Uuden Brunswickin rantaa

seurattiin pohjoista kohti ja etsittiin syvälle maahan ulottuvasta

Chaleur lahdesta salmea, mutta lahti päättyi ja pettymys oli suuri.

Siellä tavattiin maanasukkaitakin. Gaspé niemellä, joka on Laurentin

joen suistamolahden eteläpuolella, tavattiin enemmän intianeja, jotka

olivat saapuneet sinne Quebekin seuduilta makrillin pyyntiin. Ne olivat

huronilais-irokesilaista rotua ja sekä kieleltään että muodoltaan

toisenlaisia kuin heidän ennen näkemänsä. He tulivat avomielisesti ja

vapaasti laivoille, miehet, naiset, lapset, ja lauloivat ja tanssivat,

osottaakseen iloaan Ranskalaisten tulon johdosta. Mutta he vaativat

Cartieria poistamaan Gaspé lahteen pystyttämänsä ristin, sillä maa

oli heidän. Cartier anasti erään päällikön kaksi poikaa viedäkseen

heidät Ranskaan kieltä oppimaan; siitä oli aluksi syttyä sota, mutta

lopulta Taignoagny ja Domagaya mielisuosiolla lähtivät mukaan, antoivat

tovereilleen vanhat vaatteensa ja pukeutuivat ranskalaiseen pukuun.

Cartier ei eteenpäin purjehtiessaan huomannut poiketa Laurentin jokeen,

koska hän, ehkä kangastuksen vuoksi, luuli siinä olevan lähellä

lahdenpohjan, vaan hän laski Anticosti saarelle ja melkein purjehti

sen ympäri, nähden saaren pohjoispäästä länttä kohti leveää salmivettä

niin pitkältä kuin silmä kantoi. Hän päätti, että se vihdoinkin oli

etsitty salmi, mutta ei purjehtinut sen kauemmaksi, vaan palasi Belle

Isle salmen kautta valtamerelle, koska retkikunta ei ollut varustettu

talvea viettämään. Cabotin salmi, joka on Newfoundlandin eteläpuolella

ja pohjoista salmea monta vertaa leveämpi, oli Cartierille tuntematon,

vaikka monet muut purjehtijat epäilemättä olivat sen nähneet.

Tutkittuaan näin Laurentin lahden kaikki rannat Cartier myrskyisen

matkan jälkeen pienillä laivoillaan palasi takaisin, saapuen St.

Malohon 5 p. syyskuuta.

Toinen retki.

Kiiruimman kautta hän alkoi varustaa uutta retkeä; jo lokak. 30 p.

hänellä oli sitä varten Ranskan amiraalin valtuudet. Cartierin piti

varustaa kolme laivaa viideksitoista kuukaudeksi ja seuraavana kevännä

lähteä matkaan. Kertomus tästä matkasta painettiin v. 1545; se on

maailman harvinaisimpia kirjoja, sillä yksi ainoa kappale on British

Museumissa tallella. Toukokuun 16 p. 1535 Cartier kaiken väkensä

keralla vastaanotti sakramentin St. Malon tuomiokirkossa, jonka jälkeen

piispa siunasi heidät matkalle. Cartierin laivoista suurin oli 120

tonnin, pienin vain 40 tonnin vetoinen, mutta yhtä pienillä aluksilla

kuljetaan vielä tänä päivänäkin Atlantinmeren poikki, Amundsenin

»Gjöan» vain mainitaksemme.

Toukok. 19 p. retkikunta lähti matkaan, mutta Cartierilla ei nyt

ollut Atlantin merellä yhtä hyvä onni kuin ensimäisellä matkalla;

hän sai kokea viisi viikkoa mitä pahimpia säitä, vastatuulia, sumua

ja kovia myrskyjä, niin että laivat ajautuivat erilleen, eivätkä

toisiaan nähneet, ennenkuin oli tultu sovittuun yhtymäpaikkaan, Blanc

Sablon lahteen, joka on Belle Isle salmessa Labradorin rannalla.

Pitkin Labradorin etelärantaa purjehdittiin länttä kohti, pitäen

kaiken aikaa tarkkaan silmällä, avautuisiko mistään kohdasta salmea.

Kun oli tultu Anticostiin, niin molemmat intianit, jotka palasivat

retkikunnan keralla Ranskasta, alkoivat tuntea rannan. Cartier

purjehti Laurentin joen suistamolahden poikki Gaspé rannikolle. Tällä

välillä nähtiin valaita niin suunnattomat määrät, että se Cartierin

mielestä oli käsittämätöntä; valaatkin ovat, samoin kuin mursut, sen

jälkeen hävinneet. Molemmat intianit kertoivat suuresta Hochelaga

joesta, joka lahteen laski, ja sanoivat sen kapenevan koko matkan

aina Canadaan saakka; Canadalla, joka nimi nyt ensi kerran kuultiin,

he tarkottivat Quebekin seutuja. Nämä tiedot olivat Cartierille suuri

pettymys, sillä hän etsi salmea. Hän kuitenkin vielä mitä tarkimmin

tutki pohjoisrantaa, toivoen salmen siltä puolelta vihdoinkin löytyvän,

mutta kaikki etsiskelyt olivat turhat. Moisie joen suulla hän näki

ihmeellisiä kaloja, joilla oli hevosen muoto, ja molemmat intianit

kertoivat niiden yöksi menevän maalle, mutta päivät meressä elävän,

mitä eläimiä nämä kummat otukset olivat, siitä ei ole koskaan selvyyttä

saatu.

Laurentin joessa.

Koko kesä kului näissä etsiskelyissä; syyskuun ensimäisenä päivänä

Cartier päätti laivoineen laskea joen suistamoon ja nousta Canadaan,

molempien intianiensa kotipaikoille. Hän tuli Saguenay joelle,

jonka alaosa pitkät matkat on jylhää vuonoa, ja tapasi sen suulla

kalastavia intianeja. He olivat tulleet Saguenay maasta, jonka molemmat

tulkit sanoivat olevan sillä puolella, Laurentin eli Hochelaga joen

pohjoispuolella. Tämä nimitys kuitenkin näyttää olleen häälyvä, sillä

ylempänä sillä nähtävästi tarkotettiin suurien järvien seutuja.

Saguenayn suulla nähtiin suunnattomat parvet aivan outoja eläimiä,

valkoisia valaita, jotka viihtyivät vain suolaisen ja suolattoman veden

sekaantumisrajoilla. Tämä valas oli beluga (_Delphinapterus leucas_),

jonka suosituimpia tyyssijoja Laurentin joen suistamo yhä vieläkin on.

Quebekin seutu oli Taignoagnyn ja Domagayan varsinainen koti, siellä

olivat heidän ystävänsä ja sukulaisensa. Saarella, jonka luo laivat

menivät ankkuriin, oli intianeja kalassa; he lähtivät pakoon, mutta

kun molemmat Ranskassa käyneet intianit heitä kutsuivat takaisin ja

ilmottivat nimensä, niin keräytyi paikalle paljon väkeä, miehiä,

vaimoja ja lapsia, ja he tanssivat ja pitivät iloa. Ravintoaineita

tuotiin ja lahjoja annettiin. Seuraavana päivänä tuli Donnaconna,

»Canadan herra», jokea laskien kahdellatoista kanootilla, paljon

väkeä mukanaan. Hän tuli kapteenin laivaan ja Taignoagny ja Domagaya

kertoivat hänelle Ranskassa näkemistään ihmeistä ja ystävällisestä

kohtelusta, joka oli tullut heidän osakseen. Kertomus teki päällikköön

mitä parhaimman vaikutuksen.

Cartier oli erinomaisen ihastunut maahan; Quebekin maisemat

ovatkin verrattomat varsinkin syysaikaan. Ranskalaiset retkeilivät

lähiseutuihin ja Donnaconna itse näytteli heille maataan. Cartieria

väsytti hänen suunnaton puheliaisuutensa, mutta kaikkien, jotka

seuraavinakin aikoina tulivat Huronien kanssa tekemisiin, täytyi

oppia kärsivällisesti heitä kuulemaan. Valittiin talviaseman paikka

ja ryhdyttiin viipymättä varustuksiin. Pienimmällä laivallaan Cartier

päätti vielä syksyllä käydä Hochelagassa, joka oli nykyisen Montrealin

seuduilla, mutta Domagaya ja Taignoagny eivät suostuneetkaan lähtemään

oppaiksi, vaan koettivat estää Cartieriakin lähtemästä ja samalla

salassa yllyttivät maanmiehiään Ranskalaisia vastaan. Donnaconna kielsi

ketään väestään lähtemästä Ranskalaisten keralla. Viimeinen keino, jota

käytettiin Cartierin pelottamiseksi Hochelagaan lähtemästä, oli muuan

omituinen näytelmä. Intianeja kokoontui metsiin laivain läheisyyteen

suuret joukot, ja auringonlaskun aikaan tuli äkkiä jokea laskien

kanootti, jossa oli kolme henkeä; nämä olivat koirannahkoihin puetut,

naamat mustatut, päässä pitkät sarvet. Nopeaan meloen myötävirtaan,

Ranskalaisiin katsomattakaan, he kulkivat heidän ohitseen ja kääntyivät

sitten rantaan. Keskimäinen piruista piti puheen, ja paikalla, kun

kanootti rantaan koski, kaikki kolme kaatuivat pitkäkseen ikäänkuin

kuolleet. Intianit kantoivat heidät kaikki metsään ja pian koko seutu

kaikui heidän valituksistaan. Hyväksi lopuksi Taignoagny ja Domagaya

tulivat heille monilla eleillä ja huudoilla ilmottamaan, että heidän

jumalansa Cudragny oli lähettänyt Hochelagasta sanan siellä olevan niin

paljon jäätä ja lunta, että jokainen, joka sinne lähtisi, saisi surmansa

Cartier antoi tähän ilveilyyn halveksivan vastauksen, intianit huutaen ja

hyppien juoksivat ulos metsästä ja molemmat tulkit sitten ilmottivat,

ettei Donnaconna päästäisi Cartieria lähtemään, ellei hän jättäisi

Stadaconaan eli Canadaan panttivankeja, kunnes palaisi. Mutta kaikista

näistä juonista huolimatta Cartier lähti, otti mukaansa pienimmän

laivan, kaksi venettä ja viisikymmentä merimiestä ynnä retkelle

lähteneet vapaaehtoiset herrasmiehet. Saman verran väkeä jäi molempia

suurempia laivoja vartioimaan.

Maa miellytti Cartieria erinomaisesti, viljavat lakeudet. upeat

metsät tammineen, jalavineen. saarnineen. kastanjoineem, setrineen ja

orapihlajineen. Cartierin mielestä ei missään ollut parempaa. Varsinkin

häntä ihmetytti viiniköynnösten rehevyys. Ne hänen mielestään melkein

näyttivät istutetuilta. Rypäleet eivät tosin olleet niin suuria ja

makeita kuin Ranskassa, mutta siihen tietysti oli syynä hoidon puute.

Joen rannoilla oli majoja ja niissä kalastajia, ja intianit tulivat

pelvotta tervehtimään muukalaisia ja tuomaan heille kaloja. Pietarin

järveen, joka on joessa leveämpi kohta, jätetttiin laiva ja jatkettiin

veneillä matkaa.

Hochelaga.

Oli lokakuun 2 päivä. kun Cartier veneineen saapui Hochelagaau. Enemmän

kuin tuhannen henkeä tuli alas rautaan, karkeloiden lausumaan vieraat

tervetulleiksi, miehet, naiset ja lapset eri joukoissa. Ranskalaisten

veneet kannettiin täyteen kalaa ja maissijauhoista leivottuja leipiä.

Cartier antoi heille pieniä lahjoja. Kun Ranskalaiset hämärtäessä

lähtivät veneihinsä illalliselle ja nukkumaan, niin intianit tekivät

tulia ja karkeloivat kaiken yön rannalla. Aikaisin seuraavana

aamuna Cartier väkensä keralla pukeutui parhaisiin vaatteihinsa

ja valmistautui käymään kaupungissa. Joukossa olivat herrasmiehet

ja kahdeksankolmatta merimiestä. Kolme intiania oppaina, hyvin

asestettuina ja hyvässä järjestyksessä marssien joukko astui rannasta

paljon kuljettua tietä kaupunkiin. Viisi kuusi kilometriä astuttuaan

he tulivat suurelle tulelle, jonka luona eräs päällikkö monen miehen

keralla kehotti heitä lepäämään; Ontarion Irokesien kesken on yhä

vielä vallalla samanlainen tapa lausua vieraat tervetulleiksi. Sitten

seurasivat tavanmukaiset pitkät puheet ja lahjain anto. Kun oli

kuljettu vielä pari kilometriä, niin alkoivat intianien viljavainiot

ja niiden keskellä, vuoren juurella, oli Hochelaga. Se oli pyöreä,

kolmenkertainen hirsivarustus ympärillään. Keskimäisen hirsiaidan

hirret seisoivat pystyssä, sisemmän ja ulomman aidan hirret sitä

vastaan nojaten. Tämä varustus oli noin kahta keihäänmittaa korkea,

hirret lujasti toisiinsa sidotut. Sisäpuolella kulki jotenkin korkealla

maasta koko varustuksen ympäri silta, jolla oli varalla kiviä, millä

työntää takaisin hyökkääjät. Varustuksessa oli vain yksi portti: sen

sisäpuolella oli noin viisikymmentä taloa aukean torin ympärillä,

jolla pidettiin tulia. Majat olivat viittäkymmentä askelta pitkät,

kahtatoista leveät tai leveämmätkin. Ne oli kaarnalla peitetty, ja

ullakossa oli varastoaitta. Samassa talossa asui monta perhettä; ne

keittivät ruokansa samassa liedessä, joka oli majan keskellä, mutta

joka perheellä oli oma makuuhuoneensa. Cartier näki maissia ensi

kerran. Täällä hän niinikään tutustui intianien rahaan, »wampumiin»

[wampumit olivat simpukankuorista koottuja vöitä], ja hankki tietoja

sen saannista.

Kaupungissa Ranskalaisten osaksi tuli mitä lämpimin vastaanotto.

Miehiä, naisia ja lapsia tunkeili heidän ympärilleen, jokainen

tahtoi saada heitä käsin koskea, ja vieraitten, joita pidettiin

yliluonnollisina olennoina, piti koskettaa lapsia, joita heidän

luokseen kannettiin. Sitten levitettiin mattoja maahan, ja kun Cartier

miehineen oli istuutunut, niin tuotiin sairaita, rampoja ja sokeita

heidän parannettavikseen. Joukossa oli ylipäällikkökin eli aguhanna,

joka merkein pyysi Cartieria sivelemään kuihtuneita jäseniään. Cartier,

liikutettuna tästä luottamuksesta, luki ääneensä »In principio»

(Alussa oli sana, ja se sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se

sana), Johanneksen evankeliumin ensimäisen luvun, teki jokaisen yli

ristinmerkin ja rukoili Jumalaa antamaan heille uskosta ja armosta

tiedon, antamaan heille kristinuskon ja kasteen. Sitten hän otti

rukouskirjansa ja luki verkalleen Vapahtajan piinahistorian, sanasta

sanaan, viittaillen taivasta kohti ja tehden muita hartausliikkeitä, ja

intianit kaiken aikaa kuuntelivat ja katselivat syvimmällä hartaudella.

Tämä elävästi muistuttaa sitä vastaanottoa, joka tuli Columbuksen ja

hänen miestensä osaksi Haitissa ja Cubassa. mutta ainoastaan alku

oli samanlainen. Espanjalaiset tuota pikaa alkoivat kohdella uusia

tuttaviaan petomaisella julmuudella. Ranskalaiset sitä vastoin loppuun

saakka kohtelivat Canadan intianeja kiitosta ansaitsevalla tavalla,

paljon paremmin kuin Hollantilaiset ja Englantilaisetkaan. jotka

valtasivat saman rannikon etevämmät maat.

Cartier sitten nousi Hochelagan läheisyydessä olevalle vuorelle

ja ihastui näköalaan, joka siltä oli joka taholle: Lännessä näkyi

Ottawa joki järvineen, lounaassa Laurentin joki itse leveänä ja

mahtavana; lähempänä oli koski, jonka kohina hiljaisena kesäiltana

kuului vuorelle. Pohjoisesta siinti Laurentin maanselkä hedelmällisen

laakson rajana, etelästä näkyivät New Yorkin valtiosta Adirondacks

vuoristo ja Vermontista Green Mountains, näyttäen olevan todellista

paljon lähempänä. Allaan hän näki intianikaupungin ja kauempana joessa

veneensä. Ihastuneena näköalaan hän nimitti vuoren Mont Royaliksi.

Sama nimi sillä on vielä tänä päivänä ja intianikylän paikalla on

nykyisin komea suurkaupunki Montreal, joka nopeaan kasvaa umpeen

vuoren ympärille. Sen joen, joka tuli lännestä, Hochelagalaiset

sanoivat tulevan Saguenay maasta, jolla he luultavasti tarkottivat

suurien järvien seutua. He näyttivät sieltä saamaansa vaskea, josta

valmistettiin aseita ja muita esineitä; rautaa ei missään Amerikassa

tunnettu ennen europpalaisten tuloa. Illan tullen Ranskalaiset

palasivat veneilleen: intianit kantoivat •selässään niitä, jotka

näyttivät väsyneiltä. He kaipauksella erosivat uusista ystävistään ja

seurasivat pitkin rantaa veneitä aina pimeään saakka.

Talvi Quebekissä.

Palattuaan laivainsa luo Cartier huomasi, että niihin jäänyt väki sillä

välin oli työskennellyt uutteraan ja rakentanut laivain läheisyyteen

linnan vankoista hirsistä, vienyt linnaan tykkejä ja varustanut sen

niin lujaksi, että intianien olisi ollut mahdoton vallottaa sitä

rynnäköllä. Cartier kävi Donnaconnan luona ja huomasi kylässä olevan

talveksi runsaasti ruokatavaroita. Päällikkö hänelle näytti viittä

puulle pingotettua päänahkaa; ne oli otettu etelän puolessa asuvalta

heimolta, jonka kanssa Stadaconan väki kävi sotaa. Cartier näki ensi

kerran tupakkaa poltettavan; hän kertoo intianien täyttäneen itsensä

savulla, kunnes sitä tuprusi ulos heidän suustaan ja sieraimistaan kuin

huoneen savupiipusta. Taignoagny ja Domagaya koettivat jälleen yllyttää

maanmiehiään Ranskalaisia vastaan, mutta eräät naapuripäälliköt heitä

varottivat. Cartier kuuli huhuna kerrottavan, että kaukana lännessä

oli suolaton järvi, jonka päätä ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt. Ja

lounatta kohti juoksi joki, jota myöten kuukaudessa tultiin semmoiseen

maahan, jossa ei ollut jäätä eikä lunta, vaan runsaasti oransseja,

omenia, pähkinöitä, manteleita ja muita hedelmiä vaikka kuinka paljon.

Mutta kansa, joka siellä asui, kävi ainaista sotaa. Cartier päätti

heidän tiedoistaan ja merkeistään, että se maa mahtoi olla lähellä

Floridaa.

Cartier vahvisti linnaansa, koska intianien epäluotettavuus näytti

lisääntyvän, ja varustautui sitten talvea viettämään. Vaikka Canadan

talvi on niin ankara, niin eivät Ranskalaiset kuitenkaan näy pahoin

vilua kärsineen. Pahempi oli tautien laita. Joulukuussa intianit

alkoivat sairastaa jotain tautia, jonka vuoksi Cartier erotti väkensä

kaikesta yhteydestä heidän kanssaan. Mutta tauti, joka oli keripukkia,

ravinnon aiheuttama siis, levisi laivoihinkin ja teki kamalaa tuhoa.

Se kaatoi sairasvuoteelle miehen toisensa jälkeen, niin että lopulta

vain kymmenen kaikesta laivaväestä oli terveenä. Kuolleet haudattiin

lumeen, kun ei voitu kaivaa hautoja jäätyneeseen maahan. Tauti valtasi

alaa, kunnes vain kolme miestä kaikesta laivaväestä oli terveenä.

Cartier itse pysyi terveenä ja koetti joka tavalla salata intianeilta

väkensä huonon tilan. Heille uskoteltiin, että laivoissa ja linnassa

toimitettiin kiireitä töitä. Intianit olisivat nyt voineet helposti

tuhota koko retkikunnan, mutta Cartier onneksi sai heiltä salatuksi

joukkonsa huonon kunnon.

Donnaconna oli miehineen lähtenyt talvimetsästykselle, mutta Domagaya

oli jäänyt; Cartier tapasi hänet eräänä päivänä täysin terveenä, vaikka

hän kymmenkunta päivää aikaisemmin oli ollut sairaana mitä huonoimmassa

kunnossa. Domagaya kertoi ameda-puusta saaneensa parannuksen. Cartier

sanoi palvelijansa sairastuneen, ja Domagaya antoi silloin kahden

naisen tuoda sen puun havuja ja näyttää, kuinka niistä ja kuoresta

tehtiin mehua, jota juotiin ja jolla haudottiin sairaita ruumiinosia.

Pari ranskalaista maisteli ensiksi epäluulolla tätä outoa rohtoa, mutta

sen vaikutukset tuntuivatkin melkein paikalla hyviltä, ja toisille

tuli sitten semmoinen kiire saada samaa mehua, että tuota pikaa oli

käytetty ison tammen kokoinen puu sen valmistukseen. Vaikutus oli

ihmeteltävä; kuuden päivän kuluttua oli joka mies jälleen terve. He

eivät olisi milloinkaan enää Ranskaa nähneet, kirjottaa Cartier, »ellei

Jumala loppumattomassa hyvyydessään ja armossaan olisi heitä säälinyt

ja antanut heille tietoa parannusaineesta kaikkia tauteja vastaan,

parhaasta, mitä oli milloinkaan maan päällä nähty tai tietty.» Mutta

viisikolmatta miestä oli jo ennättänyt tautiin kuolla. Ihmepuu, joka

muut pelasti, oli Canadan balsamikuusi (_Abies balsamea_).

Kevät tuli vihdoin ja Donnaconna palasi miehineen metsältä, paljon

muita intianeja mukanaan. Vanhat epäluulot virisivät. Donnaconna, joka

jo oli vanhanpuoleinen mies, oli kertonut Cartierille paljon juttuja

ihmeellisestä Saguenay maasta, joka oli kaukana lännessä. Siellä muka

oli äärettömät määrät kultaa, hopeaa, rubineja ja muita rikkauksia.

Hän oli myös omien puheittensa mukaan käynyt maassa, jossa ihmiset

eivät syöneet ensinkään, ja semmoisessakin maassa, jossa ihmisillä

oli vain yksi jalka. Cartier päätteli mielessään, että varmaan

Ranskan kuningas ihastuisi, jos hän saisi »Canadan herralta» kuulla

tämmöisistä ihmemaista, ja antaisi hänen lähteä uudelle matkalle.

Pienimmän laivoistaan lahjotettuaan erääseen lähikylään, koska väkeä

ei enää riittänyt kaikkiin, Cartier varustautui kotimatkalle. Sitten

hän, juuri kun piti matkaan lähdettämän, antoi piirittää Donnaconnan

ja joukon muita intianeja ja viedä heidät laivoihin. Kylässä syntyi

suuri suru ja kaiken yötä intianit valittivat rannalla. Seuraavana

päivänä sallittiin Donnaconnan pitää puhe maanmiehilleen ja ilmottaa

Ranskalaisten luvanneen kohdella häntä hyvin ja tuoda hänet seuraavalla

matkalla takaisin kansansa luo. Tämä jonkun verran rauhotti intianeja,

ja Cartier antoi etevimpien miesten käydä laivoilla päällikköä

tervehtimässä, kunnes ankkurit nostettiin ja lähdettiin matkaan.

Ranskalaiset, jotka kaiken aikaa olivat petosta pelänneet, olivatkin

siis itse ainoat, jotka todenteolla pettivät. Cartierin puolustukseksi

sanottakoon, että hänen aikomuksensa oli tuoda ryöstetyt takaisin, kun

he olivat Ranskassa vastavierailulla käyneet, maan nähneet ja oppineet

ranskan kieltä ja kristinuskon alkeet. Cartier ei ryöstänyt orjia.

Lähtö tapahtui toukok. 6 p., mutta vähän matkaa kuljettuaan Cartierin

täytyi odottaa kymmenen päivää suotuisaa tuulta. Viime hetkeen saakka

Donnaconnan väki kävi laivoilla päällikköään tervehtimässä ja lahjoja

tuomassa. Lahjain joukossa oli suuri vaskipuukko, joka oli Saguenay

maasta; se epäilemättä oli tullut Yläjärveltä saakka, joka oli

intianien kupariteollisuuden pääpaikka.

Kotomatkalla purjehdittiin Cabotin salmen kautta, Bretonniemen ja

Newfoundlandin välitse. Newfoundlandin etelärannalla tavattiin

ranskalaisia kalastajalaivoja. St. Malohon Ranskaan saavuttiin 6 p.

heinäkuuta.

Cartierin kolmas retki.

Ranskassa olivat asiat jälleen huonolla kannalla, kun Cartier kesällä

1536 palasi toiselta retkellään. Kaarle V valmisti hyökkäystä

Etelä-Ranskaan, eikä Frans I:llä ollut aikaa kallistaa korvaansa

Donnaconnan jutuille yksijalkaisista ja Saguenayn muista ihmeistä.

Uutta retkikuntaa ei lähetetty, eikä Jacques Cartier voinut pitää

sanaansa, että rosvotut intianit jo seuraavana vuonna tuotaisiin

takaisin. He kaikin kuolivat, käännyttyään sitä ennen kristinuskoon.

Ennen kuolemaansa Donnaconna kuitenkin ennätti tulla esitellyksi

kuninkaalle maanmiestensä keralla. Vasta v. 1540 Frans kuningas taas

joutui Canadaa ajattelemaan ja Cartier sai valtakirjat uutta retkeä

varten. Hänen tuli tunkeutua aina Saguenay maahan saakka, sillä

kuninkaan asettama komissioni oli vakuutettu siitä, että tuo maa jo oli

Aasiaa; lisäksi hänen tuli perustaa siirtokunta. Mutta samana talvena

Cartierin suosija, amiraali Chabot, kuoli, ja urhea merimies samalla

menetti suojeluksensa. Kuningas nimitti retkikunnan ylijohtajaksi

Jean François de La Roquen, Robervalin herran, ja Cartier sai seurata

mukana vain luotsina. Roberval sai rajattoman vallan. Kun ei ollut

muita halukkaita lähtijöitä, niin hänelle annettiin vankiloista

väkeä aukkojen täyttämiseksi. Kun Robervalin valmistukset edistyivät

hitaasti, niin sai Cartier käskyn lähteä matkaan edeltäpäin.

Cartierinkin matka oli kuitenkin myöhästynyt lähes kuukauden,

otolliset itätuulet olivat lakanneet ja hänen täytyi luovia hitaasti

meren poikki. Kun Robervalia ei kuulunut Newfoundlandiin sovitulle

yhtymäpaikalle, niin Cartier purjehti yksin edelleen ja saapui elokuun

lopulla Canadaan. Stadaconassa intianit kilvan riensivät maanmiehiään

tapaamaan; heille ilmotettiin, että Donnaconna oli kuollut ja muut

päässeet Ranskassa suuriksi herroiksi ja menneet siellä naimisiin,

jonka vuoksi he eivät halunneetkaan palata takaisin. Intianit eivät

ilmaisseet todellisia ajatuksiaan näiden uutisten johdosta, vaan

olivat iloitsevinaan Ranskalaisten paluun johdosta, mutta siitä pitäen

oli entinen luottamus hävinnyt. Cartier nousi sitten Laurentin jokea

ylöspäin, kunnes kohtasi koskia ja tuli vakuutetuksi siitä, ettei

vesitietä ollut mahdollinen nousta Saguenayhin. Talvi oltiin samassa

paikassa kuin edelliselläkin kertaa; se näyttää kuluneen ilman ilmi

taistelua intianien kanssa, mutta tiedot retken loppuvaiheista ovat

hyvin niukat. Kun Robervalia ei seuraavanakaan kevännä kuulunut, niin

Cartier lähti pois. Newfoundlandissa hän vihdoin tapasi esimiehensä,

joka vaati häntä palaamaan takaisin, mutta Cartier oli menettänyt

halunsa ja toiveensa, purjehti salaa yöllä pois ja palasi St. Malohon.

Roberval oli viivytellyt ja viivytellyt ja talven kuluessa harjottanut

merirosvouttakin; vasta huhtikuussa 1542 hän lähti La Rochellesta

matkaan, kolme laivaa ja täydet siirtokuntavarustukset mukanaan.

Vielä Newfoundlandissakin aikailtuaan, ratkaisten ranskalaisten

ja portugalilaisten kalastajain riitoja, hän heinäkuussa saapui

Stadaconaan ja valtasi Cartierin rakentaman linnan. Talvi vietettiin

suuressa kurjuudessa, sillä Robervalin väki oli kehnoa joukkoa.

Roberval jonkun hirtätti, toisia vangitutti, toisia ruoskitutti, sekä

miehiä että naisia, ja sai siten kurin ylläpidetyksi. Intianejakin

säälitti hänen väkensä kurjuus, niin että he itkivät. Kaiken

surkeuden lisäksi rupesi keripukki tekemään tuhojaan ja siihen kuoli

viisikymmentä. Kesällä 1543 Roberval kahdeksalla veneellä teki retken

Saguenayta kohti, mutta ei näy kanaksikaan päässeen. Loppukesällä hän

kaiken väkensä kanssa meni jälleen laivoihinsa ja palasi Ranskaan.

Jacques Cartier eli loppuikänsä kotikaupungissaan St. Malossa, jonka

vanhoissa asiakirjoissa hänet usein mainitaan kasteentodistajana,

eräässäkin sanoilla »kapteeni Jacques Cartier ja muita hyviä

juomaveikkoja», kaikessa vakavuudessa. Hän kuoli v. 1557

kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä. Columbukseen verraten Jacques

Cartier oli sekä kasvatuksensa ja oppinsa että älynsä puolesta

heikompi: mutta hän oli rohkea, erinomainen johtaja ja taitava

purjehtija. Vaikk’ei hänen retkiensä merkitys ollutkaan yhtä suuri kuin

Columbuksen, niin määräsivät ne kuitenkin Canadan ja sen takamaiden

kohtalon moneksi vuosisadaksi.

Cartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin seuraava

suuri retkikunta saapui Canadaan eli »Uuteen Ranskaan», joksi maata

oli ruvettu sanomaan; mutta pyyntimiesten ja turkisten kauppiaitten

kesken se alkoi tulla yhä paremmin tunnetuksi. Vähitellen vakautui

joelle Laurentin joen ja merenlahdelle Laurentin lahden nimi (Sinus

St. Laurentii Whytflietin kartassa v:lta 1597), vaikka nämä nimet

eivät näykään olevan Ranskalaisten antamat. 1588 eräs Cartierin

perillinen sai kauppayksinoikeuden Uudessa Ranskassa, mutta St.

Malon kansalaisten vastarinnan vuoksi tämä yksinoikeus peruutettiin.

Ranskalaisten kanssa kilpailivat turkisten ostajina Ranskan ja Espanjan

Baskit, jotka saavuttivat intianien kesken niin paljon suosiota,

että sanottiin näiden ei tahtoneen muille myydäkään. Baskit lisäksi

harjottivat Laurentin lahdessa tuottavaa valaanpyyntiä. Ranskalaisilla

oli seuraavan vuosisadan alussa täysi työ karkottaessaan heidät näiltä

rannoilta ja vesiltä.

V. 1578 Ranskan kuningas Henrik III uudisti Robervalin

varakuningas-oikeudet, antaen ne eräälle hänen jälkeläiselleen. Tämä

varusti retkikunnan, jonka jäsenet suureksi osaksi olivat vankeja, ja

purjehti Atlantin poikki. Epätietoisena siitä, mihin siirtokuntansa

perustaisi, hän vei varastonsa ja viisikymmentä vankia Sable saareen,

joka on Uuden Skotlannin edustalla valtameressä, ja lähti itse

siirtokunnan paikkaa hakemaan. Mutta ankara myrsky ajoi hänen laivansa

takaisin Ranskaan ja vangit jäivät saareen. Ruokaa heiltä ei puuttunut;

heillä oli varastot, Portugalilaisten saarelle tuomaa karjaa ja meren

loppumaton riistarunsaus. Mutta pian rikkoutui sopu ja saarella

alkoi kamala viha, vaino ja murhaaminen, jota kesti viisi vuotta,

kunnes asia tuli Ranskan kuninkaan tiedoksi; hän lähetti viipymättä

laivan pelastamaan onnettomia. Kuninkaan eteen tuotiin yksitoista

hylkeennahkoihin puettua, pitkätukkaista, pitkäpartaista miestä,

ainoat, mitä oli viidestäkymmenestä henkiin jäänyt. He olivat koonneet

jonkun verran nahkoja, mutta tämän omaisuuden oli kapteeni heiltä

ryöstänyt; hänet täytyi oikeudenkäynnin kautta pakottaa antamaan nahkat

kurjille takaisin.

Tähän kammon saareen liittyi sitten muuan legenda, joka vielä tänä

päivänä viihdyttää sen merenkeskellistä yksinäisyyttä. Kalastajat

kertovat, että saarella oli vankien kanssa ollut munkki, joka

uupumatta, vaikka turhaan, koetti taivuttaa heitä parempaan elämään.

Kun laiva saapui pelastamaan eloon jääneitä, niin hän ei suostunutkaan

lähtemään. Hän oli kuolemansairaana, muutaman tunnin kuluttua hänen

taistelunsa päättyisi ja tuuli saisi haudata hänet alati lentävään

hiekkaan. He siis jättivät hänet. Mutta taru kertoo hänen sitten

parantuneenkin ja eläneen monta vuotta, hoitaen pientä puutarhaansa,

rukoillen ja mietiskellen ja kooten merestä simpukoita ravinnokseen.

Kun valtameri ajoi rannalle haaksirikkoisia merimiehiä, niin ne häneltä

saivat apua ja lohdutusta, ja usein kävi mannerrannalta kalastajia

hänen luonaan. Nämä toivat hänelle messun pitämiseksi tarvittavat

esineet, ja hän antoi heille neuvoa ja lohdutusta. Pyhän munkin

henki vielä tänä päivänä liikkuu hänen koettelemuksensa ja voittonsa

paikoilla. Kalastajat joskus luulevat näkevänsä hänet kauniilla säällä

rannalla kävelemässä taikka saaren korkeimmalla kohdalla, ulkopiirteet

sinitaivasta vastaan kuvautuen. Toisin ajoin he taas luulevat näkevänsä

hänen haahmonsa kirkkaana mustaa myrskypilveä vastaan, kohottaen

käsiään kuin alttarin juurella, rukoillen vaarassa olevien merimiesten

pelastukseksi, taikka antaen synninpäästön ja siunauksen, milloin

hyökyaalto kohottaa aluksen harjalleen musertaakseen sen rantaa vastaan

kappaleiksi.

Taistelu merien vapaudesta.

Kuningatar Elisabethin noustessa valtaistuimelle ei vielä mikään

viitannut siihen, että Englannista tulisi suurvalta, kaikkein vähimmän

siirtomaavalta. Espanja ja Portugal pitivät sekä Uutta maailmaa että

Intiaa hallussaan, niiden omistusoikeuden oli vahvistanut paavi

bullillaan, joita kunnioittivat useimmat Europan maat, vieläpä

suuri osa kuningattaren omista alamaisistakin. Espanjalaiset ja

Portugalilaiset olivat osottautuneet voittamattomiksi sekä maalla

että merellä. Vasco da Gaman, Albuquerquen, Columbuksen, Corteksen

ja Pizarron nimet olivat syystä kuulut kautta Europan. Kaikki idän

ja lännen aarteet tulvivat Lissaboniin ja Sevillaan. Molempien

latinalaisten kansojen urhoollisuus, uhrautuvaisuus, harras

katolilaisuus ja lojalisuus kuningastaan kohtaan vakuuttivat niille

vaikutusvallan, jota näytti olevan mahdoton murtaa.

Englannin asema oli toinen. Sillä ei kuningatar Marian kuollessa

ollut armeijaa sen enempää kuin laivastoakaan. Rahasto oli tyhjä,

ulkomaisia vihollisia joka puolella. Skotlanti oli vielä itsenäinen

ja uhkasi Englannin rauhaa. Irlanti oli tosin kukistettu, mutta

tyytymätön, Ranska vaarallinen vihollinen. Englannissa itsessäänkin

vallitsi uskonriitain vuoksi katkera hajaannus, tyytymättömyys saattoi

millä hetkellä hyvänsä puhjeta ilmiliekkeihin, jos joku ankarampi

vastoinkäyminen kohtasi.

Merirosvouden kultainen aika.

Espanjalla ei sen vuoksi näyttänyt olevan suurta syytä pelätä

Englannin, ja vielä vähemmän Hollannin kilpailua. Mutta näiden

molempien maitten rannoilla oli kasvanut urhea ja karkaistu

merimiesväestö, joka ei aikonut jäädä osattomaksi vasta löydetyistä

merentakaisista rikkauksista, vaikkapa täytyisi taistella, ja vaikka ne

olisi kuinka monella paavin bullalla suojeltu. He eivät edes kysyneet

oman maan hallitukselta lupaa, kun rikkauksia houkutteli vierailla

rannoilla, ja kaikkein vähimmän he pelkäsivät taistelua. Ne »meren

koirat», joita näihin aikoihin alkoi vesille ilmestyä Devonin. Dorsetin

ja Seelannin rannoilta, rakastivat myrskyisiä vapaita vesiä ja niiden

myrskyistä vapaata elämää, vaikka he purjehtivatkin sillä tiedolla,

että heidät otettaisiin vangiksi ja hirtettäisiin tai ammuttaisiin

upoksiin, jos espanjalainen tai portugalilainen sattuisi vastaan

tulemaan kyllin suurin voimin. Mutta enimmäkseen nämä vapaapurjehtijat

olivat hyvin varustetut ja kärkkäämmät itse hyökkäämään kuin toisien

hyökkäystä odottamaan.

Jo v. 1499 Ojeda tapasi Etelä-Amerikan pohjoisrannalla Englantilaisia.

Ranskalaiset taas alkoivat heti 16:nnen vuosisadan alussa purjehtia

Brasiliaan, pitäen sitä kuin omanaan kaikista Portugalilaisten

vastaväitteistä huolimatta. Jälkeen vuoden 1527 kävi Espanjan

Amerikassa omistamilla rannoilla tuon tuostakin ulkomaalaisia,

jotka esiintyivät merirosvoina, kun rauhallinen kaupanteko

oli heiltä kielletty. Afrikassa kilpailtiin Portugalilaisten

kanssa, Itä-Intiassakin alkoi liikkua muukalaisia purjehtijoita.

Nämä hyökkäykset kävivät yhä yleisemmiksi varsinkin kuningatar

Elisabethin noustua Englannin valtaistuimelle, sillä päin vastoin

kuin harraskatolinen kuningatar Maria, joka oli Filip II:n kanssa

naimisissa, uusi kuningatar oli protestantti, jonka vuoksi

uskonnollinen ristiriita Espanjan kanssa kävi yhä jyrkemmäksi.

Englannin kansan kautta kävi niihin aikoihin suuri isänmaallinen ja

kansallinen herätys, joka tempasi nuoren kuningattaren mukaansa. Koko

kansa hengitti uutta elämää. Elisabeth ei olisi voinut mennä Filipin

kanssa naimisiin, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän olisi voinut

pidättää »meren koiriaan» Espanjan mereltä (the Spanish Main, joksi

Karibimerta ruvettiin merimiesten kesken sanomaan, vaikka nimitys

alkuaan tarkotti tuon meren rantoja). Nämä ottivat kantaakseen

kaiken vastuunalaisuuden, samoin kuin vaaratkin, ja vaikka olikin

pelättävä maanrauhan rikkoutuminen, niin oli Espanjan ja Portugalin

rikkauslähteitten herättämä kateus kuitenkin niin suuri, että sekä

Englanti että Hollanti mielellään sallivat alamaistensa alkaman

sissisodan saaliin jakamiseksi. »Meren koirat» ryöstivät laivoja ja

kaupungeita, vaikka muka oli rauhan aika, ja täyttivät kuningattaren

arkut espanjalaisella kullalla. Ammatti oli houkutteleva. vaikka

merirosvoja armotta odotti hirsipuu, jos heidät kiinni saatiin, ja

niin tuottavakin, että vapaapurjehtijat pian kulkivat laivastoittain.

He kehittivät suuressa määrin maansa purjehduskykyä, sillä ilman heitä

valtameret olisivat kauan pysyneet Portugalilaisten ja Espanjalaisten

»kiellettynä tienä». »Meren koirat» ja »merikuninkaat» ne siis laskivat

sekä Hollannin että Englannin merimahdin perustukset.

Ranskalaiset, vaikka olivatkin vanhastaan Englantilaisten vihollisia,

olivat heidän kanssaan yksimielisiä hyökkäyksissä Iberian niemimaan

molempien valtakuntien siirtomaita vastaan.

Niitä oli paljon, jotka tässä rosvosodassa saivat mainetta ja

joita kotimaassa pidettiin kansallissankareina, vaikka he paitsi

merirosvoutta harjottivat muitakin ammatteja, joita meidän aikamme

pitää ehkä vielä häpeällisempinä. Englantilaiset alkoivat välittää

orjakauppaa Länsi-Intiaan, ja aikansa kuuluin orjakauppias oli

merisankari John Hawkins.

John Hawkins.

John Hawkins, joka oli varakasta devonshirelaista purjehtijasukua,

lähti Guinean rannikolle ja alkoi siellä anastaa portugalilaisia

orjalaivoja, joista ryöstämänsä neekerit hän salaa vei Länsi-Intian

espanjalaisiin siirtomaihin. Kuningatar Elisabeth tosin tuomitsi

orjakaupan inhottavaksi teoksi, joka tuottaa taivaan koston

harjottajalleen, mutta siitä huolimatta hän löi Hawkinsin ritariksi

ja antoi hänelle kruunun laivan, kun Espanjalaiset häneltä pari

laivaa veivät. Orjakauppa kannatti niin hyvin, että Hawkinsilla

lopulta oli kokonainen laivasto,jonka lippulaivan nimi oli »Jesus»:

kun ei voida otaksua, että hän jumalattomuudesta olisi laivansa niin

nimittänyt, niin ei sitä voi pitää muuna kuin todistuksena siitä,

kuinka häpeällisimpiäkin ja julmimpia tekoja niihin aikoihin uskonnon

varjolla kaunisteltiin. Elisabethin jälkeläinen. James I, antoi

kuninkaalliset lupakirjat Guinean orjakauppaa harjottaville laivureille

ja hänen seuraajansa rupesivat itse osamiehiksi. Kahdeksannellatoista

vuosisadalla Englantilaiset olivat maailman suurimmat orjakauppiaat,

mutta heidän kunniakseen sanottakoon, että he tuon häpeällisen ammatin

sitten poistivatkin.

John Hawkins oli urhoollinen soturi, taisteli monet kovat taistelut

ja otti vara-amiraalina osaa »voittamattoman armadan» hävittämiseen.

Loppu-ikänsä hän oli Englannin laivaston tärkein virkamies.

Francis Drake.

Kuuluin tämän ajan brittiläisistä merisankareista oli Francis

Drake, joka samalla kunnosti itseään löytöretkeilijänäkin. Hänkin

oli devonshirelainen ja sai serkkunsa John Hawkinsin toimesta hyvän

kasvatuksen. Merimies-uransa hän alkoi Hawkinsin orjalaivoilla ja oli

kahdenkolmattavuotiaana kapteeni. Hänen seuraava uransa oli merirosvon,

mutta elämänsä hän päätti maansa pelastajana.

V. 1570 Drake sai kuningattarelta nimenomaisen kaapparioikeuden ja

lähti viipymättä Espanjan merelle onneaan koettamaan. Kolmella pienellä

laivalla hän vallotti ja ryösti Panaman kannaksella Nombre de Dios

nimisen kaupungin, tunkeutui sitten miehineen kannaksen poikki ja

puun latvasta ensi kerran nähdessään Tyynen meren lupasi, että vielä

hän »englantilaisella laivalla purjehtii sillä merellä». Apua hän

tällä ryöstöretkellään sai karanneilta espanjalaisilta orjilta, jotka

kävivät isäntiään vastaan sissisotaa. Runsas saalis mukanaan Drake

palasi laivoihinsa ja saapui elokuussa 1573 Plymouthiin. Rahoillaan

hän varusti kolme fregattia ja taisteli vapaaehtoisena Irlannissa.

Saatuaan sitten kuningattarelta valtion avustusta hän varustautui

retkelle, joka oli hänen kuuluin. Hän päätti viidellä laivalla

purjehtia Magalhãesin salmen kautta, jossa ei vielä koskaan ollut

käynyt englantilaista laivaa, päästäkseen kultamaan Perun vesille.

Laivat olivat pienet, eikä niissä ollut yhteensä muuta kuin 166 miestä.

15 p. marrask. 1577 Drake lähti merelle niin salaa kuin suinkin, ettei

tieto matkasta leviäisi. Pian oltiin aavalla merellä, »ei muuta nähdä

kuin meri allamme ja päällämme ilma, kun silmämme katselivat Jumalan

ihmeteltäviä teoksia, joita hän on luonut lukemattomia sekä pieniä että

isoja eläimiä». Jatkaen matkaa hyvällä onnella, »ikäänkuin olisimme

olleet huvipuistossa, me huhtik. 5 p. tapasimme Brasilian rannan». La

Plata joen suistamossa kaksi laivaa hylättiin — pienimmät olivat vain

viidentoista tonnin purjeveneitä. Julianon satamassa — samassa jossa

Magalhãesia vastaan kapinoitiin — tuomittiin ja mestattiin kapteeni

Doughty, joka oli yllyttänyt kapinaan Drakea vastaan. 21 p. elokuuta

Drake laski Magalhãesin salmeen ja kulki sen läpi kuudessatoista

päivässä, mutta sitten ankara myrsky ajoi hänen laivansa merelle,

pyöräyttäen niitä jo Kap Hoorninkin näkyvissä, jonka Drake siis löysi,

vaikkei näykään sen luonnetta täysin käsittäneen. Kapteeni Wynter

eksyi johtajastaan ja palasi kahden laivan kera kotiin Englantiin,

kun ei tavannut häntä yhtymäpaikalla. Francis Drake oli siis yksin

»Kultaisella hirveilään», mutta hän oli myös toiveittensa perillä,

Etelä-Amerikan kultarannalla, eikä hän aikonut sieltä tyhjin toimin

lähteä. Hän purjehti edelleen ja saapui Chilen rannalle. Intianeilta,

jotka elivät Espanjalaisten kanssa sodassa, hän sai kuulla Valparaison

satamassa olevan suuren laivan aarteita täynnään. Eräs intiani tuli

itse opastamaan, ja tuota pikaa »Kultainen hirvi» purjehti satamaan

herättämättä Espanjalaisten epäluuloja, koska se oli ensimäinen

ulkomaalainen laiva, mitä vielä oli Chilen vesillä liikkunut. Drake sai

laskea aivan espanjalaisen laivan viereen ja englantilainen asestettu

joukko — Drakella oli nyt kaiken kaikkiaan vain 60 miestä — anasti

laivan, ennenkun sen väki ennätti hämmästyksestään toipua. Laivassa

oli paljon kultaa ja muita arvokkaita tavaroita, kuten Chilen viiniä

kaksituhatta astiaa. Aseellinen joukko lähetettiin maihin ryöstämään

kaupungista enemmän kultaa, ja entistä rikkaampana Drake tämän helpon

voiton jälkeen lähti matkaansa jatkamaan. Coquimbossa oli kuultu Draken

tulosta ja siellä oli vastassa niin melkoinen joukko, että hänen

täytyi lähteä tiehensä tyhjin toimin. Aricassa hän ryösti kolme pientä

laivaa ja löysi eräästä 57 hopeaharkkoa. Mutta Perun pääkaupungin

Liman satamassa hänen oli käydä huonosti. Sinne oli saapunut

Valparaisosta sanoma, että rannikolla oli vaarallinen vihollinen, ja

maaherra oli paikalla koonnut satoja miehiä ja lähti kahdella laivalla

anastamaan »Kultaista hirveä», joka oli sataman edustalla tyvennössä.

Espanjalaisilla oli maatuulta purjeissaan ja he lähestyivät nopeaan,

mutta onneksi Drakekin sai viime hetkessä samasta maatuulesta osansa

ja pääsi pakenemaan, vaikka jo oli ollut luodin kantomatkan päässä.

Espanjalaiset eivät voineet kauaksikaan takaa ajaa, he kun eivät

lähtökiireessään muistaneet ottaa eväitä. Tämän vastoinkäymisen

runsaasti korvasi »Caga Fuego» niminen kaljuuna, joka oli viemässä

Paracaan kallista kuormaa. Sitä takaa ajaessaan Drake matkalla anasti

toisen laivan, josta saatiin 80 naulaa kultaa. Quiton rannalla, Kap S.

Franciscon edustalla, saatiin »Caga Fuego» kiinni ja ryöstettiin.

DrakeHa oli nyt niin arvokas saalis, että oli aika ruveta kotimatkaa

ajattelemaan. Mutta mitä tietä oli paras purjehtia? Magalhãesin

salmen kautta olisi ollut lyhyin, mutta hän pelkäsi, että siellä

ehkä oli espanjalaisia laivoja väjymässä. Hän sen vuoksi laski

pohjoista kohti ja päätti etsiä Tyynen meren puolelta väylää Atlantin

mereen, jota Frobisher paraillaan etsi vastakkaiselta puolelta.

Hän purjehti siis rantaa seuraillen pohjoista kohti, poiketen yhä

maissa saalistaan lisäämässä, kun kuljettiin jonkun kaupungin

ohi. Pohjois-Amerikan rannalta hän sitten poikkesi ulomma merelle

voidakseen vapaammin purjehtia. Drake luuli Amerikan länsirannan

kulkevan suoraan pohjoiseen, mutta muutaman viikon luodetta kohti

purjehdittuaan hän ihmeekseen näki, että ranta olikin seurannut mukana.

Hän oli tullut Californian rannalle, jonka kuitenkin Espanjalaiset

olivat jo ennen häntä löytäneet. Siellä hän poikkesi satamaan,

arvatenkin »Kultaiseen porttiin», jonka laidassa San Franciscon

kaupunki nykyään on, korjaamaan laivansa vaurioita. Seutu oli silloin

vielä autiota erämaata, lukuun ottamatta luonnonkannalla olevia

intiani heimoja, joitten kanssa Drake sai aikaan mitä parhaat suhteet.

Kun Englantilaiset laivansa korjattuaan taas lähtivät matkoihinsa,

niin intianit itkivät, huokailivat ja hykersivät käsiään, ikäänkuin

olisivat parhaat omaisensa menettäneet. He rakensivat rannalle suuria

jäähyväistulia ja Englantilaiset heiluttivat hattujaan.

Tämä tapahtui heinäkuun 23 p. 1579. Drake purjehti yhä pohjoista kohti

ja oli nyt tullut aivan tuntemattomiin vesiin. Rantaa seurattiin aina

48:lle leveysasteelle saakka, nykyisten Yhdysvaltain pohjoisrajalle, —

toiset eivät kuitenkaan luule Draken kulkeneen Kap Blancoa edemmä, —

mutta kun salmea ei vain löytynyt ja ilmat alkoivat käydä kolkommiksi,

niin täytyi Draken taas muuttaa matkasuunnitelmaansa. Olisi ollut

liian uskallettua jatkaa matkaa kauemmaksi pohjoista kohti onnen

kaupalla, liian vaarallista myös palata takaisin Espanjan merien

kautta, hän sen vuoksi päätti purjehtia »Victorian» reittiä maan

ympäri. Drakekaan ei siis voinut kumota tarua Anianin salmesta, johon

uskottiin niin vahvasti, että se karttoihinkin merkittiin. Vuosisadan

lopulla Espanjalaiset näyttivät tehneen muutamia yrityksiä löytääkseen

tämän salmen ja saadakseen haltuunsa sen länsipään, ennenkun toiset

ennättivät sitä idästä tullen löytää, mutta he eivät liene kovin kauas

purjehtineet. Kreikkalainen Apostolos Valerianos. jonka espanjalainen

nimi oli Juan de Fuca, väitti purjehtineensa Anianin salmeen

länsipäästä kaksikymmentä päivämatkaa, mutta se tietysti oli petos,

vaikkapa olikin omiaan lisäämään uskoa salmen olemassaoloon. Tämän

petoksen muistoa on Vancouver saaren eteläpuolella olevan salmen nimi.

Drake nousi maihin, ennenkuin kääntyi pois Amerikan rannalta, otti

löytämänsä maan kuningatar Elisabethin omaksi ja antoi sille Uuden

Albionin nimen. 29 p. syyskuuta hän sitten levitti purjeensa ja

laski rohkeasti Tyynelle merelle, Aasian ranta ja Molukit matkan

määränä. Matka sujui onnellisesti, tuulet olivat myötäiset, myrskyjä

vähän. Espanjalaiset olivat jo monilla matkoillaan osottaneet,

että Tyynen meren poikki oli kyllä helppo purjehtia länttä kohti

pasaadeilla, vaikka sitä vaikeampi vastakkaiseen suuntaan, ellei

purjehtija tuntenut korkeampien leveyksien palaavia länsituulia. —

Marraskuun 4 p. Drake saapui Ternateen, jonka hallitsija, toivoen

uudesta kilpailijasta uusia etuja, otti hänet mitä parhaiten vastaan.

Neilikoita kuormattuaan ja muutaman viikon levättyään englantilainen

seikkailija lähti jouluk. 10 p. matkaa jatkamaan. Celebeen rannalla

oli vihdoin tuho tulla, »Kultainen hirvi» kun ajoi särkälle.

Onneksi pohja piti, laiva ei saanut vuotoa; mutta kahdeksan tykkiä

ja kolme tonnia neilikoita oli mereen heitettävä, ennenkuin laiva

keventyi ja lähti särkältä. Kuormansa Drake täydensi Baratanissa,

jonka luonnonrikkaus herätti hänen ihastustaan, ja poikkesi sitten

Jaavaan. Mutta pian hän sai kuulla, että lähellä oli suuri laivasto,

ja peläten kiinni joutuvansa hän kiiruimman kautta lähti matkaan,

purjehtien Jaavan ja Balin välitse ja Jaavan eteläpuolitse, koska

Portugalilaiset välttivät sen puolen vesiä niiden vaarallisten

virtausten vuoksi. Hän pääsi kuitenkin lähtemään Intian merelle vasta

maaliskuun lopulla, eikä päässyt Hyvän toivon niemelle ennenkuin

kesäkuun 15 p. »Kultaisessa hirvessä» oli silloin 50 miestä ja kolme

tynnöriä vettä. Heinäkuun 12 p. kuljettiin päiväntasaajan poikki, 16

p. poikettiin Guinean rannalla vettä ottamassa. Syysk. 11 p. Drake

kävi Terceirassa Azorien saarilla, vaikka tuskin sielläkään kutsuttuna

vieraana, ja 26 p. syyskuuta 1580 »Kultainen hirvi» laski Plymouthin

satamaan. Siten oli loppuun suoritettu toinen matka maan ympäri ja

ensimäinen englantilaisen tekemä. Siihen oli kulunut kaksi vuotta

ja kymmenen kuukautta, mutta Drakella oli, niinkuin olemme nähneet,

matkallaan paljon muitakin toimia. Hän toi mukanaan puolentoista

miljoonan punnan (37 1/2 miljoonan markan) edestä saalista. Matka

herätti Englannissa mitä suurinta innostusta, enemmän kuin saaliin

suuruuden purjehtijain urheuden vuoksi. Kuningatarta aluksi epäilytti,

tokko hänen sopi osottaa suosiotaan miehelle, joka kieltämättä oli

harjottanut tavallista merirosvoutta. Mutta kun Espanjan kuningas

sitten vaati Drakea itselleen rangaistavaksi, niin Elisabeth teki

päätöksensä, matkusti Draken laivaan vieraaksi, löi hänet ritariksi,

lupasi vastata hänen kaikista teoistaan ja antoi kiinnittää kruunuunsa

Draken anastamat jalokivet. »Kultaisen hirven» hän käski säilyttää

kansallismuistona.

Cavendish ja kolmas matka maan ympäri.

Draken yritys oli liian hyvin onnistunut, voidakseen olla kehottamatta

jatkamaan. Thomas Cavendish, hurjapää, joka oli tuhlauksen kautta

koko omaisuutensa menettänyt, lähti heinäkuussa 1586 Plymouthista

kolmella pienellä laivalla, joissa oli 123 miestä, Draken matkaa

tarkalleen matkimaan. Ryöstettyään Sierra Leonen portugalilaisen

kaupungin — Portugal oli v. 1580 Espanjaan yhdistetty ja Englanti

oli jälkeen v:n 1585 julkisodassa Espanjan kanssa — hän purjehti

Atlantinmeren poikki Brasilian rannalle ja saapui marraskuun lopulla

Port Desireen, Patagonian rannalle, Rio Deseadon suulle. Siellä

nähtiin suunnattomat määrät hylkeitä, jotka olivat niin voimakkaita,

että neljän miehen oli vaikea saada niitä hengiltä; siellä oli paljon

kaloja, ja lintuja, jotka eivät osanneet lentää, niillä kun ei ollut

siipiä. Nähtiin myös patagonialaisia, joilla oli 18 tuumaa pitkät

jalat, ja kahakoitiin niiden kanssa. Magalhãesin salmen kapeimmalla

kohdalla tavattiin tähteitä espanjalaisesta siirtokunnasta, jonka

kapteeni Sarmiento oli kolme vuotta aikaisemmin perustanut sulkemaan

tien salmen kautta. Hän oli rakennuttanut neljä linnaa ja useita

kirkkoja, mutta maanasukkaitten hyökkäysten ja nälänhädän kautta oli

siirtokunta sortunut kammottavan nopeaan, toiset olivat lähteneet

maisin Chileen pyrkimään, mutta matkalla menehtyneet, ja vain

parikymmentä henkeä oli jäänyt eloon. Cavendish nämä surulliset

tapaukset kuultuaan nimitti paikan Port Famineksi, joka nimi sillä

on yhä vieläkin. Monet myrskyt kestettyään Cavendish saapui Chilen

rannalle ja sitten alkoi rosvoaminen ja taistelu. Hän hyökkäsi kaikkien

pienempien espanjalaisien satamien kimppuun, ryösti ja poltti ja anasti

yhdeksäntoista arvokkaampaa laivaa, varsinkin Espanjan hallituksen

suuren aarrelaivan, josta saatiin erinomaisen runsas saalis. Sitten hän

purjehti Tyynen meren poikki samaa reittiä kuin Magalhães, poiketen

Ladroneilla, Filippineillä, Molukeilla ja Javassa. Syyskuussa 1588

hän laski ainoalla perille päässeellä laivallaan Plymouthin satamaan,

kuljettuaan maan ympäri kahdessa vuodessa viidessäkymmenessä päivässä.

Sanotaan hänen merimiehillään olleen silkkivaatteet, purjeitten olleen

damastikangasta ja mastonhuippujen kultakankaalla käärityt. V. 1591

hän kuitenkin oli uudelleen rahapulassa ja aikoi tehdä saman matkan

uudelleen, mutta tämä yritys menestyi aivan kehnosti, Cavendishin

täytyi palata takaisin jo Magalhãesin salmesta. Kotomatkalla hän kuoli

ja valtamereen haudattiin. Tällä retkellä oli John Davis mukana.

Voittamaton Armada.

Sissisota valtamerillä oli vain se viimeinen pisara, joka sai maljan

ylitse vuotamaan. Filip II tahtoi saada Englannin Habsburgin suvun

valtakuntaan liitetyksi ja Rooman kirkon yhteyteen palautetuksi; kun

se ei avioliiton kautta ollut mahdollista, niin hän päätti asevoimalla

vallottaa Englannin. Thamesin rannoille alkoi saapua viestejä

valtavasta laivastosta, jota hän rakennutti kaikissa satamissaan ja

varsinkin Lissabonissa, sillä Portugalin pääkaupunki oli siihen aikaan

niemimaan paras laivanrakennuspaikka, koska sinne Tajoa pitkin uittaen

saatiin ylämaasta oivallisia tarvepuita. Francis Drake tosin v. 1587

kolmellakymmenellä laivalla rohkeasti purjehti Cadizin satamaan ja

hävitti siellä 10,000 tonnia espanjalaisia laivoja, mutta vaikka

hän näin olikin omain sanainsa mukaan »kärventänyt Filip kuninkaan

parran», niin ei hyökkäystä siltä voitu estää, ainoastaan jonkun verran

viivyttää. Kuningas Filip sai armadansa valmiiksi ja lähetti sen v.

1588 matkalle Englannin rantoja kohti. Kuningatar Elisabeth sai häneltä

seuraavan latinalaisen runon, joka supistetussa muodossa sisälsi

Espanjan vaatimukset:

»Te veto ne pergas bello defendere Belgas;

Quae Dracus eripuit nunc restituantur oportet;

Quas pater evertit jubeo te condere cellas:

Religio Papae fac restituatur ad unguem.»

Englantia siis kiellettiin auttamasta Belgejä, joiden kanssa Filip

kävi sotaa, sen piti antaa pois, mitä Drake oli ryöstänyt ja vihdoin

palauttaa paavin valta ja katolinusko ennalleen. Kuningatar Elisabeth,

josta Ranskan kuningas Henrik III ei suotta sanonut, että hän oli »la

plus fine femme du monde» (maailman terävin nainen), vastasi tämän

ihmeellisen uhkavaatimuksen kuultuaan »ex tempore»: »Ad Graecas, bone

rex, fiant mandata kalendas.» (Vaatimuksesi, hyvä kuningas, jääkööt

»kreikkalaiseen kalenteriin» s.o. määräämättömään aikaan.) Yliamiraali

lordi Howard of Effingham oli jo varustautunut vastaanottamaan

vihollista: hänen lähimmät miehensä olivat vara-amiraalit Hawkins,

Drake ja Frobisher. Siitä oli tuleva yhteentörmäys, joka ei ainoastaan

ratkaissut Englannin kohtaloa, vaan myös merien hallitsemisen.

Laivat olivat melkoisesti kehittyneet sen jälkeen, kun ensimäiset

suuret löytöretket tapahtuivat. Niiden koko oli kasvamistaan kaivanut,

purjehduskyky parantunut ja varsinkin asestus kehittynyt. Hyvin monta

eri laivamallia oli käytännössä, joukossa vielä Välimeren kauppavaltain

soudettavia kalereitakin, vaikkeivät ne ulkomeren suurilla aalloilla

tahtoneet menestyä. Filip II:n armadassa sanotaan olleen 132 laivaa,

joiden kantavuus oli yhteensä 59,000 tonnia. Suurin laiva oli 1300

tonnin vetoinen, mutta kolmisenkymmentä oli 100 tonnia pienempää.

Kolmannes tai ehkä puolet oli kuormalaivoja. Armadassa oli 21,600

miestä sotaväkeä ja yli 8,000 merimiestä. Englannilla ei tätä vastaan

ollut kuin 37 varsinaista sotalaivaa, mutta kauppalaivoja oli kerätty

paljon suurempi luku, niin että englantilaisella ylipäälliköllä kaiken

kaikkiaan oli 197 alusta, suurin osa kuitenkin hyvin pieniä. Englannin

laivastossa oli 16,000 tai 17,000 miestä, suurin osa merimiehiä.

Espanjalaisilla oli enemmän tykkejä, mutta heidän ampumataitonsa oli

huonompi.

Kuningas Filip II:n yritystä vainosi alun pitäen huono onni. Pienemmät

alukset eivät ensinkään päässeet Kanaaliin saakka. Jo Kanaalin

suulla olivat Englantilaiset vastassa. He eivät antautuneet läheltä

taistelemaan, vaan tekivät muuta vahinkoa minkä saattoivat, sillä

vaikka heidän laivansa olivat pienemmät, niin olivat ne sen sijaan

liikkuvammat. Suuret espanjalaiset sotalaivat olivat kömpelöitä,

etenkin kun niissä oli liian vähän merimiehiä.

Herttua Medina Sidonia, joka armadaa johti, laski ensiksi Calaisin

satamaan, päästäkseen yhteyteen Parman herttuan kanssa, joka johti

Filipin sotavoimia Belgiassa. Englantilaiset tekivät 28 p. heinäk.

yöllä polttolaivahyökkäyksen Calaisin satamaan. Armadassa syntyi

suuri hämminki, toiset pakenivat merelle joutamatta edes ankkuriaan

nostaa, toiset kuitenkin lähtivät paremmassa järjestyksessä. Calaisin

ulkopuolella odotti Englannin laivasto, ja syntyi tuima tappelu.

Englantilaiset eivät tosin voineet anastaa espanjalaisia laivoja, mutta

he hävittivät useita ja heidän purjehduskykynsä ja ampumatarkkuutensa

oli niin paljon etevämpi, että Medina Sidonia oli voimaton. Hänen

suuret laivansa olivat niin avuttomia, että ainoastaan tuulen

kääntyminen pelasti ne ajautumasta Flanderin rannikolle. Espanjalainen

ylipäällikkö ei älynnyt muuta keinoa kuin palata Espanjaan, mutta

hän ei edes enää uskaltanut yrittää Kanaalin kautta, vaan purjehti

Skotlannin ja Irlannin ympäri. Englannin laivasto ajoi takaa pakenevaa

armadaa aina Forth vuonon edustalle saakka. Medina Sidonia jatkoi

matkaa pohjoista kohti, kunnes hänen luotsinsa sanoivat, että oli

aika kääntyä. Siihen saakka Espanjalaiset olivat menettäneet verraten

vähän laivoja ja väkeä. Jos säät olisivat olleet tavalliset, niin

armada luultavasti olisi päässyt palaamaan verraten pienin tappioin.

Mutta kesä 1588 oli kuulumattoman myrskyinen. Vaurioita kärsineet

heikontuneet espanjalaiset laivat eivät kyenneet taistelemaan

Atlantilta tulevia myrskyjä vastaan. Ainakin yhdeksäntoista kärsi

haaksirikon Skotlannin ja Irlannin rannoilla; Irlantiin pelastuneet

haaksirikkoiset armotta surmattiin. Monta laivaa katosi merellä

tietymättömiin. Ainakin puolet, ehkä enemmänkin voittamattoman armadan

laivoista tuhoutui, ja ne, jotka pelastuivat, olivat menettäneet

keripukin ja nälän kautta suuren osan väestään.