Vähää ennen auringonlaskua kuninkaallinen kulkue marssi kaupunkiin.

Edellä kulki muutamia satoja palvelijoita tietä siistien ja laulaen

voitonlauluja, jotka espanjalaisten mielestä olivat kuin »helvetin

virsiä». Sitten seurasi muita osastoja, eriarvoisia miehiä kussakin,

erilaisiin pukuihin puettuja. Toisilla oli loistavat puna- ja

valkoruudulliset vaatteet, toiset olivat puettuina aivan valkoisiin,

ja heillä oli hopeasta tai vaskesta nuijat. Henkivartijastolla ja

inkan lähimmillä palvelijoilla oli runsaasti kirjaillut taivaansiniset

vaatteet. Atahualpa istui kultaisella valtaistuimella, kantotuoli

oli kulta- ja hopealevyillä ja kirjavilla linnunsulilla koristettu.

Inkka itse oli nyt upeammin puettu kuin edellisenä iltana. Hänellä

oli suurista smaragdeista tehdyt kaulakäädyt. Lyhyt tukka oli helyin

koristettu, otsalla hänellä oli borla, jalkain alla suuri kultalaatta.

Kun etujoukko oli torille tullut, niin se aukaisi rivinsä, niin että

inkka pääsi seurueineen esiin tulemaan. Kun neljä- tai viisituhatta

hänen miestään oli torille kokoontunut, niin Atahualpa pysähtyi ja

kysyi ympärillä olevilta etsivin katsein: »Missä ovat vieraat?» sillä

Espanjalaisia ei näkynyt missään.

Valverde niminen dominikanimunkki, — josta sitten tehtiin Cuzcon

piispa, — astui nyt esiin, kädessään risti ja raamattu, ja piti

hallitsijalle pitkän puheen kristinuskon perustotuuksista, luomisesta

ja syntiinlankeemuksesta alkaen aina Kristuksen piinakuolemaan ja

jumalallisen edustusvallan siirtymiseen Pyhän Pietarin istuimelle.

Paavi oli muka jakanut kaikki maat kristittyjen ruhtinasten kesken ja

Kaarle kuninkaalle oli annettu Uusi maailma, jotta hän kääntäisi kaikki

kansat kristinuskoon ja kastaisi ne. Munkki pyysi inkkaa luopumaan

väärästä uskostaan, kääntymään kristinuskoon, ainoaan autuaaksi

tekevään, ja tunnustamaan Kaarle kuninkaan herrakseen.

Tämä omituinen puhe tulkittiin inkalle, mikäli intianitulkit sitä

itsekään ymmärsivät — kolminaisuusopin tulkki esim. selitti, että

»kristityt uskovat kolmeen jumalaan ja yhteen jumalaan, ja se tekee

neljä» ja ainakin sen inkka selvään käsitti, että häntä kehotettiin

luopumaan valtaistuimestaan. Säkenöivin silmin ja otsa rypyssä hän

vastasi: »Minä en tahdo maksaa kenellekään veroa! Minä olen suurempi

kuin kukaan hallitsija maan päällä. Teidän kuninkaanne ehkä on suuri

ruhtinas, minä en sitä epäile, nähdessäni hänen lähettäneen alamaisiaan

näin kauas meren taa, ja minä tahdon pitää häntä veljenäni. Mutta

paavi varmaan on mieletön, kun lahjottelee pois maita, jotka eivät

ole hänen. Uskoani minä en tahdo muuttaa. Teidänhän Jumalanne samat

ihmiset tappoivat, jotka hän itse loi. Mutta minun jumalani vielä

elää taivaassa», hän sanoi, laskevaa aurinkoa näyttäen, »ja katselee

lapsiaan». Sitten hän kysyi munkilta, millä oikeudella tämä tuli

hänelle semmoisia puhumaan. Munkki sanoi, että kaikki seisoi Jumalan

pyhässä sanassa ja ojensi hänelle raamatun. Inkka selaili sitä ja sanoi

sitten halveksivasti: »Se ei sano mitään» ja heitti sen vihastuneena

maahan. Samalla hän huudahti: »Sanokaa seuralaisillenne, että heidän

täytyy tehdä minulle tiliä siitä, kun tällä tavalla menettelevät minun

maassani. Minä en lähde täältä, ennenkuin olette antaneet minulle

täydellisen hyvityksen kaikesta tekemästänne vääryydestä.»

Vihastuneena raamatun häväisemisestä munkki nopeaan kohotti sen maasta,

juoksi Pizarrolle kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja huusi: »Ettekö

näe, että sillä välin kun me tämän ylpeän koiran kanssa täällä puhumme

äänemme käheäksi, niityt täyttyvät intianeista? Käykää paikalla

kimppuun! Minä annan teille synninpäästön.» Pizarro huomasi hetken

tulleeksi. Hän antoi valkoisella liinalla sovitun merkin. Torvet

soivat, tykit paukahtivat ja »Santo Jago!» (Espanjalaisten sotahuuto)

kajahti joka puolelta ja porteista hyökkäsi jalkamiehiä ja ratsumiehiä

pelästyneitten Perulaisten keskelle. Tykkien ja pyssyjen paukkeesta

pelästyneinä, rikille haisevan savun sokaisemina intianit kauhistuivat,

niin etteivät yrittäneetkään vastarintaa tehdä. Ratsumiehet karauttivat

joukon läpi ristiin rastiin, surmaten ja tallaten. Intianit joutuivat

semmoiseen hätään, että väkirynnäköllä painoivat kumoon torin ympärillä

olevan savimuurin ja sataa jalkaa leveästä aukosta suin päin syöksyivät

pakoon. Ainoastaan inkan uskollisimmat miehet tekivät vastarintaa.

Kun heillä ei ollut aseita, niin he koettivat repiä ratsumiehet

hevosen selästä, taikka tarjosivat oman rintansa miekan iskulle, häntä

suojellakseen. He takertuivat kiinni hevosten jalkoihin, estääkseen

niitä liikkumasta. Muutamat ratsumiehet päättivät silloin päättää

tappelun surmaamalla Atahualpan, mutta Francisco Pizarro sen kielsi

jyrisevällä äänellä ja ojensi käsivartensa häntä suojellakseen; hän

sai käteensä haavan, ja se olikin ainoa haava, mitä Espanjalaiset

tässä kahakassa saivat. Atahualpan tuolin kantajista oli jo suurin osa

kaatunut, lopulta tuolikin kaatui nurin ja Atahualpa olisi pudonnut

maahan kovalla täräyksellä, elleivät Pizarro ja muutamat muut ritarit

olisi ennättäneet häntä syliinsä ottamaan. Muuan sotamies repäsi borlan

inkan päästä, jonka jälkeen hänet vietiin läheiseen rakennukseen

vankina. Kaikki vastarinta sen jälkeen päättyi, sanoma levisi nopeaan

inkan sotaväenkin kesken, joka lähti kiiruumman kautta pakoon,

Espanjalaisten hyökätessä ulos kaupungista takaa-ajoa jatkamaan. Vaikka

meteliä kesti vain puolen tuntia, niin oli 5000 perulaista saanut

surmansa. Mutta Pizarro tarjosi inkalle lupauksensa mukaan illallisen

viereisen torin vielä ollessa täynnään kaatuneitten ruumiita, ja istui

pöydässä Atahualpan vieressä. »Semmoista on sotaonni», sanoi Atahualpa,

joka ei vielä tilaansa täysin käsittänyt. Pizarro kohteli häntä

huomaavaisuudella ja kehotti, ettei hän vastoinkäymisestään masentuisi,

hänelle oli vain käynyt samalla lailla kuin kaikille ruhtinaille,

jotka olivat valkoisia miehiä vastustaneet. He olivat tulleet hänen

maahansa kristinuskoa levittämään, mikä kumma se oli, että he olivat

voittaneet, kun Jumala oli heitä kilvellään suojellut. Taivas oli

tahtonut nöyryyttää Atahualpan ylpeyttä, koska hän oli pyhää sanaa

häväissyt. Mutta rohkaiskoon inkka mielensä ja luottakoon häneen, sillä

Espanjalaiset olivat jaloa kansaa ja taistelivat vain niitä vastaan,

jotka asettuivat vastarintaan, ja olivat armollisia kaikkia semmoisia

kohtaan, jotka alistuivat.

Inkka oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli sopusuhtainen

ruumiinrakennukseltaan ja voimakkaampi kuin yleensä hänen maanmiehensä.

Pää oli suuri, kasvot olisivat olleet kauniit ilman silmäin verisyyttä

ja villiä katsetta. Hän käyttäytyi juhlallisesti, puhui harkiten ja oli

alamaisiaan kohtaan vakava hamaan ankaruuteen, vaikka hän espanjalaisia

kohtaan olikin tuttavallinen ja joskus laski leikkiäkin.

Pizarro illalla kokosi joukkonsa ja piti sille pienen puheen. Otettuaan

selkoa siitä, ettei ainoakaan hänen väestään ollut haavottunut, hän

piti sitä taivaan ihmeenä ja kehotti heitä rukoilemaan Kaitselmukselle

kiitosrukouksen niin suuresta armosta. Seuraavana päivänä kaupunki

perkattiin, ja kun huomattiin, ettei inkan sotajoukko ryhtynyt

minkäänlaisiin sotatoimiin, niin lähetettiin ottamaan kylpyläpalatsista

kaikki, mitä siellä oli kultaa, hopeaa ja jalokiviä ja muita arvokkaita

tavaroita, ja samalla tuotiin Cajamarcaan inkan koko hovikunta.

Kylpylaitoksen läheisyydessä paimennettiin inkan suunnattomia

laamalaumoja; niistä osa päästettiin vuoristoon, osan Espanjalaiset

käyttivät tarpeikseen, hävittäen seuraavien vuosien kuluessa

tämän hyödyllisen kotieläimen melkein sukupuuttoon. Cajamarcasta

löydettiin erinomaisen runsaat varastot mitä arvokkaimpia pumpuli- ja

villakankaita. Kun jokainen sotamies oli ottanut niin paljon kuin häntä

halutti, niin ei vähennystä paljon huomannutkaan.

Perun aarteet.

Tämän rohkean yllätyksen kautta oli samalla inkkain valtakunta

melkein miekan iskutta vallotettu. Suuri sotajoukko hajosi kaikille

ilmansuunnille yrittämättäkään taistella, koko maa oli samalla

Espanjalaisille alamainen, kun hallitsija oli heidän käsissään. Inkka

pian älysikin, ettei hän voinut voimakeinoilla mitään aikaan saada. Hän

päätti sen vuoksi käyttää sitä keinoa, jonka on kaikkialla maailmassa

ja kaikkina aikoina huomattu auttavan, kun ei voima auta: lahjomista.

Perulaiset olivat jo huomanneet Espanjalaisten tavattoman kullanhimon.

Atahualpa sen vuoksi lupasi täyttää huoneen, jossa hän asui vankina.

kullalla ja erään toisen huoneen kahdesti hopealla niin korkealle kuin

miehen käsi ulottui, jos hän pääsisi vapaaksi ja saisi valtakuntansa

takaisin. Pizarro mielihyvällä suostui tähän ehdotukseen, sillä hän

arvasi hallitsijan myötävaikutuksella kaikkein tarkimmin saavansa

haltuunsa maan kulta-aarteet, ja inkka lähetti sanomat kulkemaan

valtakuntansa kaikille kulmille.

Ilokseen Espanjalaiset näkivät, kuinka Cajamarcaan alkoi joka taholta

virrata kultaa ja hopeata. Pizarro oli alussa luullut, että lupaus

olisi aivan mahdoton täyttää, mutta vähitellen alkoivat mielet

muuttua; aljettiin aavistaa, että suunnaton, ennen kuulumaton aarre

oli joutuva vallottajien saaliiksi ilman vaivaa ja vaaraa. Samalla

Pizarro kuitenkin hankki muitakin tietoja maasta ja kansasta ja sen

valtiollisista oloista. Hän oli kuullut, että Huascar vielä eli

vankeudessa, ja päätti käyttää tätä seikkaa aikeittensa hyväksi.

Huascar oli luvannut maksaa kahta vertaa suuremmat kultalunnaat kuin

Atahualpa, jos hän saisi takasin valtakuntansa. Atahualpa sai siitä

tiedon ja lähetti salaisen käskyn, että Huascar oli surmattava. Kultaa

tulvi edelleen joka suunnalta, Cuzcon ja muitten suurien kaupunkien

aurinkotemppelit riistettiin tyhjiksi. Huone oli 22 jalkaa pitkä, 17

jalkaa leveä ja Pizarro oli vetänyt viivan 9 jalkaa korkealle. Kaksi

kuukautta oli inkka pyytänyt aikaa lupauksensa täyttämiseksi. Häntä

vartioitiin tarkkaan, mutta kahleissa hän ei ollut; hän sai pitää koko

hovinsa ja vapaasti ylläpitää yhteyttä alamaistensa kanssa.

Hernando Pizarron retki.

Perun kansa käsitti hallitsijansa vaarallisen aseman ja osotti häntä

kohtaan ihmeteltävää uskollisuutta. Ei mitään tehty, joka olisi voinut

hänet vaaraan saattaa. Espanjalaiset saivat häiritsemättä kulkea kautta

maan. Atahualpa kehottamalla kehotti Pizarroa lähettämään maamiehiään

kullantuontia kiirehtimään, sillä hän sanoi pelkäävänsä pappien

kaivavan maahan temppelien aarteet, ellei niitä nopeaan pois otettu.

Tätä neuvoa ei annettu kuuroille korville. Pizarro lähetti veljensä

Hernandon kahdenkymmenen ratsumiehen ja pienen jalkamiesosaston keralla

meren rannikolle Pachacamakin kaupunkiin, jossa oli suuri, maailman

luojalle pyhitetty temppeli, kautta maan pyhyydestään kuulu ja lahjain

kautta rikastunut. Matka oli ylen vaivaloinen, mutta onneksi voitiin

osaksi käyttää Cuzcon suurta valtatietä. Toisin paikoin se kuitenkin

oli niin jyrkkä, että oli täytynyt hakata portaat. Jokien poikki oli

puisia, toisin paikoin kivisiäkin siltoja, mutta rotkojen poikki oli

täytynyt rakentaa riippuvia pajuköysisiltoja, joita Espanjalaiset nyt

näkivät ensi kerran. Heitä kammotti lähteä niille raskaine ratsuineen;

mutta kun oli mahdoton muulla keinolla ylitse päästä, niin täytyi

yrittää, ja myöhemmin samat sillat kestivät suurempiakin kuormia.

Silloilla oli erikoiset vartijansa, jotka hallituksen nimessä kantoivat

veroa jokaiselta, joka niitä käytti. Espanjalaiset hämmästyksellä

näkivät, kuinka suuria laamalaumoja Perulaisilla oli, ja täällä he

ensi kerran huomasivat, että niitä hoidettiin yhtä suurella huolella,

että niiden vaellukset oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin heidän oman

maansa valtavien merinolammas-laumain. Ylänkömaalla oli taajassa

kyliä ja kaupunkeja, joista toiset olivat melkoisia. Kaikkialla oli

maa mitä huolellisimmin viljeltyä, ja kun vuodenaikain välillä ei

ollut suurta eroa, niin näki siellä samalla haavaa maissilaihoja mitä

vaihtelevimmilla kehitysasteilla. Mutta syvemmissä rotkolaaksoissa

oli rehevä trooppinen kasvullisuus, jonka kirjava väriloisto ilahutti

silmää ja hyvät hajut huumasivat aistimia. Vuoriston rinteitä

laskeuduttaessa tultiin lauhkean vyöhykkeen kasvikunnasta kaikkien

väliasteitten kautta trooppiseen. Joko inkan käskystä tai pelosta

asukkaat kohtelivat espanjalaisia rosvoja mitä vieraanvaraisimmin.

Kaupungeissa heille hankittiin asumukset ja pitkin matkaa ravintoa ja

muita virvotuksia hyvin varustetuista aitoista. Monesta kaupungista

asukkaat tulivat vastaan laulaen ja tanssien, ja kun he matkaa

jatkoivat, niin heille hankittiin voimalliset kuormankantajat.

Hernando Pizarro monta viikkoa matkalla oltuaan vihdoin saapui

Pachacamakiin, joka oli suuri kaupunki. Temppelikartano monine

kivirakennuksineen ympäröi kekomaista vuorta ja oli enemmän linnotuksen

kuin jumalanhuoneen näköinen. Mutta vaikka seinät olivat kivestä,

niin oli katto vain oljista. Papit eivät mielineet laskea Pizarroa

temppeliin, mutta hän murtautui sisään väkisin ja nousi joukkonsa

keralla vuorenkukkulalle, jossa jumalankuva oli pienessä pyhätössä.

Hän avasi väkisin pyhätön, mutta siellä ei ollut paljoa aarteita, ei

muuta kuin veriuhrien rietasta löyhkää. Samaan aikaan sattui ankara

maanjärähdys, joka säikäytti asukkaita, niin että he pakenivat, ja

Hernando sai mielin määrin perkata heidän pyhättöjään. Espanjalaiset

raastoivat mäelle puisen epäjumalankuvan, jonka ennustuksia Perulaiset

olivat tottuneet kuulemaan niinkuin Kreikkalaiset Delfoin oraakelia,

perkkasivat huoneen ja muurasivat epäjumalan paikalle kivestä suuren

ristin. Kun intianit näkivät, että heidän jumalansa salli kaiken tämän

tapahtua, niin he tulivat ja palvelivat Espanjalaisia taikauskoisella

pelolla. Hernando Pizarro kehotti heitä luopumaan epäjumalien

palveluksesta ja rupesi sitten kultaa etsimään. Harmikseen hän

kuitenkin huomasi tulleensa liian myöhään, papit olivat jo ennättäneet

viedä piiloon suurimman osan. Myöhemmin näitä maahan kaivetuita

aarteita löydettiin koko joukko. Mutta paljon oli vielä jäänytkin, eikä

retkikunta siis tyhjänä palannut.

Eräs toinen saavutus oli kuitenkin vielä tärkeämpi. Hernando Pizarro

sai kuulla, että Xauxan kaupungissa vuoristossa oleskeli Atahualpan

kokenein sotapäällikkö suuren armeijan keralla. Kun tämä kenraali ei

totellut hänen käskyään eikä tullut hänen luokseen, niin Hernando

Pizarro päätti mennä ja vangita hänet armeijansa keskellä. Tämä

uhkarohkea tuuma osottaa. mihin määrään Espanjalaisten itseluottamus

oli kasvanut. Matka vuoristoon oli erinomaisen vaikea. Hevosilta

kuluivat kengät, ja kun niiden kaviot alkoivat mennä pilalle eikä

rautaa ollut, niin täytyi takoa hopeasta kengät; intianilaiset sepät

suorittivat tämän työn niin hyvin, että matkalla sitten myöhemminkin

taottiin hevosille hopeakenkiä. Chalkutchimalla oli 35000 miestä

koolla. Hän suostui kuitenkin lopulta tulemaan Pizarron puheille, ja

kun ei tiennyt, miten hän parhaiten voisi nykyoloissa hallitsijaansa

palvella, niin hän suostui tulemaan Cajamarcaan inkkaa tapaamaan.

Siten Espanjalaiset pääsivät vaarallisimmasta vihollisestaan, sillä

Chalkutchimalla oli kokenutta vanhaa sotaväkeä, jota vastoin inkan

joukot olivat olleet sodan karkaisemattomia nuoria miehiä.

Inkan suojeluskirjeet mukanaan kaksi muuta espanjalaista matkusti

kautta maan Cuzcoon saakka. Takaisin palatessaan he tiesivät kertoa

ihmeitä sekä matkastaan että siitä, mitä olivat perillä nähneet.

Vastaanotto oli kaikkialla ollut mitä paras. Asukkaat olivat kaiken

matkaa kantaneet heitä kantotuolilla olkapäillään. Ja kun tie

oli perille saakka ollut suurta inkkatietä, jonka varrella aina

määrävälimatkain päässä oli kantajia, niin oli tuo enemmän kuin

tuhannen kilometrin matka tapahtunut aivan vaivatta ja mitä suurimmalla

mukavuudella. Oli kuljettu monen suuren kaupungin kautta, ja kaikkialla

olivat asukkaat palvelleet heitä korkeampina olennoina. Cuzcossa heidät

oli juhlin vastaanotettu, heille oli annettu mitä upeimmat asumukset

ja väestö oli auliisti täyttänyt heidän kaikki käskynsä. Vaikka he

olivat oleskelleet kaupungissa viikon, niin eivät he vielä ennättäneet

kaikkea nähdä. Cuzcon suuri auringontemppeli oli nelikulmainen

rakennus, joka sivu 350 askelta pitkä; se oli kultalevyillä katettu.

Espanjalaiset ottivat siitä, vaikka Cuzcolaiset vastahakoisesti

suostuivat temppelinsä ryöstöön, mukaansa seitsemänsataa kultalevyä ja

paljon kultaisia ja hopeisia astioita: mutta inkkain haudat Atahualpan

pyynnöstä jätettiin koskematta. Molemmat lähettiläät kokosivat vielä

matkallakin saalista, kaikki inkan lunastamiseksi vankeudesta. Kun he

vihdoin saapuivat Cajamarcaan, niin oli heillä mukanaan 200 kantamusta

kultaa, 25 kantamusta hopeaa ja 60 kantamusta vähemmän arvoista kultaa.

Mutta vielä ei huone ohut likimainkaan täyttynyt viivaan saakka.

Saaliinjako.

Lopulla vuotta 1532 Almagro saapui Perun rannalle, 150 miestä mukanaan.

Hän sai San Miguelissa tietoja Pizarron yrityksestä, eikä ollut

korviaan uskoa. Helmikuun puolivälissä v. 1533 hän saapui Cajamarcaan,

jossa Pizarro miehineen otti toverit vastaan suurimmalla ilolla, sillä

avun tarve oli vielä kipeämpi kuin saaliin jakajain pelko.

Pizarron väki alkoi nyt vaatia inkan lunnaitten jakoa, vaikk’ei

huonemitta vielä ollutkaan täysi. Pizarro, peläten asemansa huononevan,

jos hän viivytteli, suostui. Mutta ennen jakoa olivat kulta- ja

hopeaesineet sulatettavat harkoiksi, jotta jako tuli tasainen. Esineitä

oli nimittäin jos jonkinlaisia, maljoja, vesikannuja, lautasia,

kaikenkokoisia vaaseja, temppelien ja kuninkaallisten palatsien

koristeita ja astioita, julkisten rakennusten koristamiseen käytettyjä

levyjä, kasvien ja eläinten kuvia, taidokkain kaikista maissi, jonka

kultaiset tähkät kohosivat hopealehtien keskeltä. Paljon ihailtiin

niinikään suihkukaivoa, josta kohosi kultasäde, jonka allikossa

kultaiset eläimet ja linnut kisailivat. Työn kauneus herätti kaikkien

ihastusta. Joukosta valittiin 100,000 dukatin arvosta kaikkein

kauneimpia esineitä ja Hernando Pizarro lähetettiin niitä Espanjaan

viemään keisari Kaarle V:lle lahjaksi. Loput annettiin intianilaisille

kultasepille sulatettavaksi. Vaikka nämä yöt päivät työtä tehden

hävittivät taiteensa parhaita tuotteita, niin kului kuitenkin kuukausi

ennenkuin kaikki oli harkkoina. Koko saalis sitten kuninkaallisen

virkamiehen valvoessa tarkkaan punnittiin. Kultaa oli 1,326,539

kultapesoa, joka nykyisen raha-arvon mukaan vastaisi 85 miljoonaa

markkaa. Hopean paino oli 51,610 naulaa. Kun kruunun viidennes oli

erotettu ja Almagro miehineen, jonkun aikaa tasajakoa vaadittuaan,

tyytyi vähäpätöiseen osuuteen, niin loput jaettiin Pizarron väen kesken

juhlallisin menoin. Sotaväki kutsuttiin kokoon torille ja Pizarro,

erään aikalaisen sanoja käyttääksemme, »Jumalaa pelkääväisenä rukoili

taivaan apua, jotta tämä työ tulisi tunnollisesti ja oikeudenmukaisesti

suoritetuksi.» Pizarron osuus oli 57.222 kultapesoa ja 2350 naulaa

hopeata. Sitä paitsi hän sai inkkain ison kultatuolin, jonka arvo

oli 25.000 kultapesoa. Muutamat alapäälliköt saivat melkoisia summia

ja kuudestakymmenestä hevosmiehestä melkein jokainen 8880 kultapesoa

ja 362 naulaa hopeaa, jalkamiehet puolet siitä. Luque oli Panamassa

kuollut sitä ennen, eikä hänen osaansa erotettu, vaikka hän olikin

oikeutensa toiselle siirtänyt. Ei milloinkaan ennen ollut niin suurta

saalista yhdellä kerralla jaettu.

Atahualpan kuolema.

Atahualpan lunnaat tunnustettiin maksetuiksi. Hän vaati siis

vapauttaan, mutta Pizarro ei antanut suoraa vastausta. Inkkaa

syytettiin salaisista juonista ja kapinanyllytyksistä ja varsinkin

Almagro miehineen, joka toivoi nopeata aseman selvitystä päästäkseen

maata ryöstämään, vaati inkan kuolemaa. Syytöksiä oli kaksitoista,

tärkeimmät niistä seuraavat: Atahualpa oli anastanut kruunun ja

murhauttanut veljensä Huascarin: hän oli hävittänyt maan tuloja, sen

jälkeen kun Espanjalaiset olivat sen vallottaneet, ja tuhlannut niitä

sukulaisilleen ja suosikeilleen: hän oli syypää epäjumalanpalvelukseen

ja aviorikokseen, koska hän julkisesti piti monta vaimoa: ja viho

viimein häntä syytettiin kapinanyllytyksestä Espanjalaisia vastaan.

Syytökset siis enimmäkseen olivat yhtä mielettömiä kuin halpamaisiakin.

Turhaan Soto ja kaksitoista muuta espanjalaista vastustivat tätä

oikeusrikosta, viitaten siihen, että ainoastaan Espanjan kuningas

saattoi tuomita inkan, etenkin kun kaikki huhut kapinasta oli

huomattu aiheettomiksi. Pizarro ja Almagro saivat Atahualpan

tuomituksi kuolemaan. 29 p. elokuuta 1533 onneton, inkka kahlehdittuna

vietiin Cajamarcan torille poltettavaksi valtaistuimen ryöstäjänä,

veljenmurhaajana ja jumalanpilkkaajana. Munkki Valverde, joka oli

hänelle kristinuskoa opettanut, kulki lohdutellen hänen rinnallaan

ja koetti vielä viime hetkessä saada hänet uskostaan luopumaan.

Kun Atahualpa jo oli paaluun sidottu ja ryhdyttiin sytyttämään

rovionsytykkeitä, niin Valverde kohotti ristin ja pyysi häntä antamaan

kastaa itsensä: palkaksi tuskallinen roviokuolema muutettaisiin

kuristukseksi. Onneton inkka kysyi, oliko se totta, ja kun Pizarro

vastasi myöntäen, niin hän päätti luopua uskostaan ja antoi kastaa

itsensä. Menon toimitti Valverde ja nimeksi pantiin Juan de Atahualpa,

koska kaste tapahtui Johannes Kastajan päivänä. Atahualpa sitten pyysi,

että hänen ruumiinsa vietäisiin Quitoon. hänen syntymäkaupunkiinsa,

haudattavaksi hänen äidinpuoleisten esi-isäinsä luo. Pizarron puoleen

kääntyen hän sitten pyysi tätä säälimään nuoria lapsiaan ja ottamaan

ne suojelukseensa. Sitten hän jälleen voittihe jäykäksi ja meni

tyynesti kuolemaan, ympärillä olevain espanjalaisten lukiessa »Credoja»

hänen sielunsa autuudeksi. Niin kuoli Huayna Capakin viimeinen poika

rikoksentekijän kuoleman.

Seuraavana aamuna ruumis suurella juhlallisuudella siunattiin kirkossa,

joksi eräs rakennus jo heti alussa oli muutettu. Pizarro etevimpien

upseeriensa keralla oli saapuvilla surupukuun puettuna ja kaikki

kuuntelivat hartaina messua. Kesken juhlaa hyökkäsivät vainajan

vaimot valittaen kirkkoon ja vaativat, että heidät maan tavan mukaan

oli inkan haudalla surmattava. Espanjalaiset raastoivat heidät pois

väkisin, mutta huoneissaan sitten moniaat toden teolla tappoivat

itsensä, päästäkseen hallitsijan keralla auringon loistaviin majoihin.

Huolimatta pyynnöistään Atahualpa haudattiin kirkon viereen, mutta

myöhemmin ruumis salaa vietiin Quitoon.

Pari päivää näiden murhatapausten jälkeen palasi Hernando de Soto

tiedusteluretkeltä. Hän oli ollut omin silmin näkemässä, oliko

todella perää kapinahuhuissa, joiden nojalla Atahualpan kuolemaa

oli vaadittu. Ei vähintäkään merkkiä hän ollut huomannut. Suuri oli

hänen suuttumuksensa, kun hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Hän

meni heti Pizarron luo ja tapasi hänet, kuten eräs aikalainen kertoo,

»suuri huopahattu silmiin saakka painettuna, kuten surevain oli

tapana», sekä puvullaan että koko käytöksellään surua teeskennellen.

Pizarro myönsi toimineensa liian hätäisesti, mutta sanoi Riquelmen ja

Valverden ja muiden pettäneen hänet. Tämän syytöksen saivat rahavartija

ja dominikani kuulla ja nämä puolestaan pesivät kätensä ja sanoivat

Francisco Pizarrolle vasten kasvoja, että hän oli kaikkeen syypää.

Siitä syntyi kiivas väittely ja läsnäolevat kuulivat kummankin puolen

syyttävän toistaan valheesta.

Atahualpan kuoleman jälkeen maassa syntyi täydellinen anarkia. Intianit

esivallan menetettyään alkoivat harjottaa kaikenlaista väkivaltaa.

Kyliä poltettiin, temppeleitä ja palatseja ryöstettiin, aarteita

kätkettiin maahan, luoliin ja metsiin. Etäisemmät maakunnat pyrkivät

kokonaan eroamaan inkkain valtakunnasta.

Marssi Cuzcoon.

Tuskin oli Atahualpa mestattu, niin Pizarro huomasi, että hän kuitenkin

tarvitsi inkan, jos mieli maata hallita ilman taistelua, jota

Espanjalaiset kuitenkin kaikitenkin olisivat mieluimmin välttäneet.

Hän nimitti inkaksi Atahualpan veljen Toparcan. Pizarro itse kietoi

nuoren inkan otsalle borlan ja intianiylimykset vannoivat hänelle

uskollisuutta. Syyskuun alussa Pizarro sitten lähti Cajamarcasta

Cuzcoon, mukanaan 500 sotilasta, näistä kolmasosa ratsuväkeä. Iloisella

mielellä kaikki lähtivät matkaan, sillä Cuzcosta, josta oli niin

ylisteleviä juttuja kuultu, toivottiin suurta saalista. Nuori inkka ja

vanha päällikkö Chalcutchima seurasivat mukana.

Inkkatie kulki toisin paikoin vaikeitten vuorimaitten kautta ja niissä

oli ratsuväki pahassa pulassa, hevoset kun eivät tahtoneet oppia

kiviportaita kapuamaan. Jokien poikki rakennetut riippuvat pajusillat

ratsuväen painon alla turmeltuivat, jonka vuoksi täytyi useinkin uittaa

hevoset jokien poikki. Kun tultiin Xauxan laaksoon, niin nähtiin suuri

perulainen armeija, joka oli majautunut joen taa ja nähtävästi aikoi

estää Espanjalaisia edemmäksi kulkemasta. Silta oli hävitetty, mutta

kun joki oli matala, vaikka leveä, niin ratsuväki suoraa päätä kaalasi

sen poikki hyökkäykseen. Intianit sen nähdessään kääntyivät pakoon ja

ratsuväki surmasi pakenevia joukottain.

Xauxassa, joka oli melkoinen kaupunki. Pizarro viipyi useita päiviä ja

lähetti Soton 60:n ratsumiehen keralla tiedusteluretkelle. Soto näki

joka puolella merkkejä vihollisen hävityksestä, sillat oli revitty,

tielle asetettu raskaita kiviä ja puita. Eräässä solassa syntyi

kiivas tappelu ja Soto menetti kolme ratsumiestä. Kun tämä mieshukka

oli ensimäisiä, mitä Espanjalaiset kärsivät, niin se heihin koski

hyvin kipeään. Kuljettuaan Apurimak-joen poikki Soto sai kuulla, että

Sierra Vilcacongan vaarallisissa solissa oli melkoisia vihollisparvia

väjymässä. Kapealla solatiellä hänen kimppuunsa hyökkäsikin niin suuri

ylivoima, että pieni ratsumiesjoukko joutui epäjärjestykseen, hevoset

pillastuivat ja tuho olisi tullut, ellei Soto olisi saanut joukkoaan

palautetuksi solasta tasangolle, joka oli vähän matkan päässä. Siellä

tapeltiin pimeään saakka. Soton asema näytti toivottomalta, sillä

hän oli jo menettänyt monta miestä ja vihollinen oli ylivoimainen.

Onneksi oli kuitenkin Pizarro, pahaa peläten lähettänyt» Almagron muun

ratsuväen kanssa perässä tulemaan: Almagro saapui Sierra Vilcacongan

juurelle samana yönä. Sieltä kuultuaan taistelun räiskettä hän pimeästä

huolimatta riensi eteenpäin. Kun yö oli pilkkopimeä, eikä nähty, missä

oli vihollinen, missä ystävät, niin Almagro toitotutti torvillaan

raikuvat soitelmat ja Soton uupuneet sotilaat heräsivät ihanimpiin

säveliin, mitä olivat koskaan kuulleet. He paikalla vastasivat

torvillaan ja näin ystävykset pimeästä huolimatta löysivät toisensa.

Aamulla intianit avuntulon huomatessaan peräytyivät ja jättivät solat

auki.

Ennenkuin Pizarro ennätti perässä tulla, kuoli nuori Toparca inkka

Xauxassa, Pizarron syytöksen mukaan Chalcutchiman myrkyttämänä.

Pizarro sitten pääjoukon kanssa kulki Xaquixaguaman laaksoon, josta

ei ollut kuin muutama penikulma Cuzcoon. Tässä ihanassa laaksossa oli

paljon perulaisten ylimysten huviloita. Pizarro viipyi siellä muutamia

päiviä inkan taloissa, joissa oli runsaat varastot, ja antoi tuomita

Chalcutchiman, jota myös epäiltiin kapinan yllytyksestä, elävänä

poltettavaksi. Valittamatta iäkäs päällikkö nousi roviolle, suotta

munkki Valverde hänelle tarjosi samanlaista rangaistuksen huojennusta

kuin Atahualpalle, vanhus pysyi lujana kuolemaan saakka. Hänen omat

palvelijansa olivat kantaneet kokoon rovion, joka hänet tuhosi.

Ennenkuin vielä ennätettiin liikkeelle lähteä, saapui Xaquixaguamaan

Huascar vainajan veli prinssi Manco vaatimaan itselleen valtaistuinta

ja muukalaisten suojelusta pyytämään. Pizarro otti hänet vastaan

avosylin ja vakuutti hänelle tulleensakin maahan nimenomaan Huascarin

oikeuksia puolustamaan. Mutta Mancon tulosta huolimatta oli solissa

vielä taisteltava, ennenkuin Cuzcon aukealle päästiin. Oli jo niin

myöhä ilta, että Pizarro päätti vasta seuraavana aamuna marssia inkkain

vanhaan pääkaupunkiin. Leiriä vartioitiin yöllä tarkkaan ja sotamiehet

nukkuivat aseissaan.

Cuzco.

Kolmessa osastossa Espanjalaiset aikaisin seuraavana aamuna. 15 p.

marraskuuta 1533, marssivat Cuzcoon. Etukaupunkeihin oli kokoontunut

suunnattomat laumat kaupunkilaisia ja maalaisia ja ihmetellen

katseltiin muukalaisia, jotka niin lyhyessä ajassa olivat mullistaneet

kaikki asiat. Cuzcossa lienee siihen aikaan ollut 200.000 asukasta:

kun rakennukset olivat yhdenkertaiset, niin oli se siis hyvin laaja

alaltaan. Pizarro joukkoineen kulki pääkatua suurelle torille, jonka

ympärillä oli jykeviä matalia kivirakennuksia, muutamat niistä, inkkain

palatseja. Ei ollut puutetta hyvistä asunnoista; siitä huolimatta

sotaväki ensi viikot asui torilla teltoissa, ollakseen vaikka millä

hetkellä valmiina kapinaa kukistamaan. Mutta väestöllä ei näytä olleen

vähääkään aikomusta kapinoida, se vain soitti ja tanssi myöhään yöhön,

niin etteivät Espanjalaiset tahtoneet unta saada. Järjestys oli

mallikelpoinen. Cuzcolaiset näyttivät yleensä sangen varakkailta, mutta

sielläpä asuikin maan ylimystö ja taitavimmat ammattilaiset. Kaduilla

vallitsi vilkas elämä ja pukujen värikäs kirjavuus antoi niille paljon

rattoa. Ne olivat säännölliset, leikaten toisiaan suorin kulmin, mutta

kapeat. Päätorilta lähti neljä valtakatua, joiden päistä alkoi neljä

valtatietä. Tori itse ja useat kadutkin olivat huolella kivetyt.

Kaupungin kautta juoksi kirkas joki, jonka rannat olivat penikulmia

pitkältä kivellä lasketut kuin kanavanpartaat. Joen poikki oli paljon

siltoja. Komein rakennus oli suuri auringontemppeli. Korkealla

kallionkeilalla oli Sacsahuamanin linna, joka oli rakennettu niin

tiiviisti toisiinsa liitetyistä kivistä, ettei saumoja näkynyt.

Pizarron ja Almagron väki anasti palatsit ja temppelit, mutta

yksityisten talot ainakin aluksi rauhotettiin. Mitä suinkin löydettiin

kultaa ja hopeata asuinrakennuksista, pyhätöistä, haudoista, kätköistä,

kaikki ryöstettiin, ryöstettiin sekä Cuzcon että kaikkien muitten

retkillä tavattujen kaupunkien aarteet, saalis koottiin yhteen

paikkaan, sulatettiin ja jaettiin. Erään perulaisen ylimyksen luota

oli saatu kymmenen 20 jalkaa pitkää, jalkaa leveää ja paria kolmea

tuumaa vahvaa hopeaharkkoa. Muutamasta luolasta Cuzcon läheisyydestä

tavattiin kymmenen tai kaksitoista kultaista ja hopeaista naisen

kuvapatsasta, jotka olivat luonnollista kokoa. Inkkain aarreaitoista

saatiin kultaisia jalkineita ja kultahelmistä tehtyjä pukuja.

Keräytyi toinen mokoma jaettavaa kuin Cajamarcassa, ja tuota pikaa

oli jokainen pohatta. Kaikenlaisten europpalaisten tavaroitten hinta

kohosi suunnattomasti, hyvä hevonen maksoi 2500 pesoa, miekka 40—50,

pullo viiniä 50, j.n.e. Samalla valtasi Pizarron ja Almagron armeijan

hurja uhkapeliraivo, tuo Espanjalaisten kansallispahe. Kuta enemmän

pelipöydissä hävittiin, sitä kiihkeämmin etsittiin uutta kultaa ja

hopeaa, eikä kauaa kulunut, ennenkuin rauhallisia kansalaisia aljettiin

venyttää kidutuspenkille. jos epäiltiin heidän tietävän salaisia

aarteita, eikä niitä muutoin ilmi antavan.

Kun saalis oli jaettu, niin Pizarro kohotti Huayna Capakin pojan

Mancon inkaksi. Väestö oli vaalista erinomaisen hyvillään ja ylimystö

riensi esiintuomaan alamaisuutensa osotukset uudelle inkalle. Mutta

hän nousi nyt julkisesti valtaistuimelle Espanjan kruunun vasallina.

Valtaistuimelle nousemista vietettiin suurin juhlin, yhtä loistavasti

kuin ennenkin, paitsi että kulta- ja hopea-astiat ja koruesineet.

nyt puuttuivat ja inkkamuumiotkin. jotka juhla-ateriassa istuivat

pitopöydässä, olivat parhaat koristeensa menettäneet. Cuzco sai

kaupunkihallituksen espanjalaiseen malliin. Paljon espanjalaisia

asettui sinne pysyvästi ja useimmille riitti joku palatsi tai muu

julkinen rakennus asunnoksi, laajoja tiluksia tulolähteiksi. Vanhat

palatsit ja temppelit myöhemmin hävitettiin ja niiden pohjille

rakennettiin kirkkoja ja luostareita. Auringon impien temppelin

paikalla on nykyisin luostari.

Seuraavat tapaukset osottavat. kuinka vaikea Espanjan hallituksen vielä

oli matkain pituuden vuoksi johtaa siirtomaidensa asioita, ja kuinka

omavaltaisesti niissä toimittiin. Vaikka Pizarro ja Almagro toimivat

Espanjan hallituksen nimissä, niin saivat he kuitenkin hallituksen

omista käskynhaltijoista kilpailijan, jota vastaan täytyi lähteä

ase kädessä. Huhut Perun satumaisista aarteista houkuttelivat liian

voimallisesti saaliinjaolle.

Alvaradon sotaretki.

Pizarron oleskellessa Cuzcossa oli Corteksen toveri ja urhea

alapäällikkö Pedro de Alvarado, joka siihen aikaan oli Guatemalan

maaherrana, päättänyt lähteä Quitoa vallottamaan, se kun muka ei

kuulunut Peruhun eikä siis Pizarron vaikutuspiiriin. Hän pidätti

Molukeille lähtevän laivaston ja purjehti sillä Quiton rannikolle.

Alvarado astui maihin Caraccaan lahdessa, Quiton länsipuolella,

mukanaan 500 miestä, joista puolet ratsumiehiä ja kaikki hyvin

asestettuja, ja kulki sieltä Andien lumisien solien poikki Quiton

ylängölle. Vuoristossa oppaat hänet jättivät ja hän eksyi Andien

soliin ja laaksosokkeloihin. Siitä huolimatta noustiin omin päin

yhä korkeammalle, vaikka Guatemalan kuumista seuduista tuleva väki

kärsi kamalasti vilusta. Jäljet, jotka retkikunta jätti lumisiin

soliin, puhuivat selvää kieltä; niille jäi vaateryysyjä, murtuneita

haarniskoita, kultakoristeita ja muita matkalla rosvottuja

arvoesineitä, ruumiita tai puolikuolleita, joiden täytyi jäädä

erämaahan kuolemaan, kun eivät voineet mukana kulkea. Mukana oli

paljon intianeja sekä kantajia että sotureita, ja niitä varsinkin

paleltui kuoliaaksi. Mutta ne hevoset, jotka tielle sortuivat, paikalla

syötiin. Alvarado kehotti jokaista jo anastetusta, yhteen kasaan

kootusta kullasta ottamaan, minkä kukin jaksoi mukanaan kuljettaa

ja jättämään vain kruunun viidenneksen koskematta, mutta sotamiehet

vastasivat: Ruoka on nyt kultaakin kalliimpaa. Kurjuutta vielä lisäsi

se seikka, että ilma oli monta päivää sakeana paksua tuhkausvaa, joka

vaivasi silmiä ja vaikeutti hengitystä. Tämän luonnonilmiön aiheutti

Quiton kaakkoispuolella olevan Cotopaxin, Andien kaikkein ankarimman

tulivuoren purkaus; syytä tietämättä Alvaradon sotajoukko kovasti

pelästyi tätä savua. Lopulta päästiin solista Riobamban ylängölle.

Satakunta espanjalaista ja vähintäin parituhatta miestä intianilaista

apuväkeä sai solissa surmansa. Riobamban ylängöllä odotti uusi

pettymys. Siellä nähtiin hevosenjälkiä ja tiedettiin niistä varmaan,

että Espanjalaiset jo olivat etelästä käsin ennättäneet ennen.

Sebastian Benalcazar, eräs Pizarron alapäälliköistä, oli 140 miehen

keralla omin päin lähtenyt San Miguelista Quiton aarteita ryöstämään ja

ennättänyt perille ennen Alvaradoa.

Kun Alvaradon retki tuli Cuzcossa tiedoksi, niin riensi sieltä

Almagro pikamarssein häntä takaisin karkottamaan, yhtyen sitä varten

Benalcazarin kanssa. Riobamban luona olisi syntynyt tappelu, mutta

Alvarado piti viisaampana 100,000 peson hinnasta luovuttaa Almagrolle

sekä joukkonsa että koko varustuksensa ja palata itse takaisin omaan

maakuntaansa. Tämän hän saattoi tehdä sitä suuremmalla syyllä, kun ei

Benalcazarkaan saanut Quitosta mitään; joko siellä ei ollut aarteita,

taikka oli ne niin hyvin kätketty, etteivät Espanjalaiset niitä koskaan

löytäneet. Kauppa oli siis molemmille edullinen, varsinkin Almagrolle,

joka sen kautta sai erittäin tervetulleen lisäyksen sotavoimiinsa.

Alvaradon miehet mielellään siirtyivät Perun vallottajien palvelukseen,

sillä heillä oli uudessa kultamaassa paljon parempi rikastumisen toivo

kuin Keski-Amerikassa, joka tosin oli luonnontuotteitten puolesta

Perua rikkaampi, mutta kullan puolesta ei siihen verrattavakaan. Vasta

myöhemmin Mexico hopeakaivantojensa kautta metallimaanakin voitti

Perun. Alvarado palasi merelle etelän kautta ja kohtasi Pizarron

Pachacamakissa, jossa vietettiin iloisia pitoja.

Lima.

Tammikuussa v. 1535 Pizarro perusti Perulle uuden pääkaupungin meren

rannalle Rimac joen suuhun. Se sai Epifania päivän kunniaksi nimeksi

»Ciudad de los Reyes» (kuningasten kaupunki), mutta miespolven kuluessa

tämä nimi joutui unhotukseen ja kaupunkia kutsuttiin Limaksi, joka

oli Rimakista väännös. Sille laadittiin säännöllinen asemakaava ja

tarmokkaasti Pizarro ryhtyi sitä rakentamaan, pakottaen seudun intianit

työtä tekemään.

Samoihin aikoihin palasi Espanjasta Hernando Pizarro, tärkeitä uutisia

tuoden. Hän oli saapunut Sevillaan tammikuussa 1534, mukanaan useita

Perusta palaavia seikkailijoita, jotka pitivät viisaampana ajoissa

lähteä saaliineen kotimaahan. Sevillan tullihuoneeseen keräytyi

kosolta kulta- ja hopeaharkkoja, sillä Hernandolla oli mukanaan

kruununkin viidennes, ynnä kultaisia eläinten ja kukkien kuvia ja muita

kultaesineitä ja astioita, korukutomuksia, joita yleisö kilvan riensi

ihmettelemään. Hernando Pizarro valitsi mukaansa upeimmat ja lähti

Calatayudiin Aragoniaan Kaarle V:ttä tapaamaan. Vastaanotto oli mitä

armollisin. Pizarro kertoi juurta jaksain Perun tapaukset ja Atahualpan

vangiksi oton — inkan telotuksesta hän ei mitään tiennyt, koska hän oli

lähtenyt ennen sitä. Hän kiitti maan hyvää ilmanalaa ja viljavuutta,

teollisuutta ja metallirikkautta. Kulta ja hopea olivat keisarille

erinomaisen tervetulleet, sillä hän oli paraillaan sotiensa vuoksi

melkein rahatta. Kaikki, mitä Francisco Pizarrolle oli ennen luvattu,

vahvistettiin täydelleen. Mutta Almagronkin ansioita nyt muistettiin,

sillä Almagro oli varovaisuuden vuoksi lähettänyt mukaan oman

luottamusmiehen. koska Hernando Pizarro oli hänen pahin vihollisensa.

Almagrolle myönnettiin Perun eteläpuolella oleva maa lääniksi ja

määrättiin raja, joka olisi ollut pätevä, jos olisi ollut luotettavat

kartat, mutta niiden puuttuessa tuotti tuhon sekä Pizarrolle että

Almagrolle. Hernando nimitettiin Santiagon, Espanjan korkeimman

ritarikunnan jäseneksi.

Hernando Pizarron tulo herätti koko maassa niin valtavaa huomiota,

ettei Amerikan löydön jälkeen oltu sen vertoja nähty. Espanjassa oli

jo totuttu siihen, että Uusi maailma tuotti enimmäkseen pettymyksiä.

Ei edes Mexicon kuulu vallotuskaan antanut niin suuria rikkauksia,

kuin oli toivottu. Peru yksin oli täyttänyt toiveet, rohkeimmatkin.

Ei ollut Hernando Pizarron vaikea saada kokoon väkeä eikä varustaa

laivastoa, joka oli suurin ja komein, mitä Ovandon lähdön jälkeen oli

Länsi-Intiaan purjehtinut. Osalle lähtevistä Peru ehkä antoi, mitä

siltä oli toivottu: mutta suurin osa sielläkin surkeasti pettyi, ja

hyvin moni löysi hautansa jo Panaman kannaksen tautipesissä, toivotun

Doradon kynnyksellä. Mutta väkeä ei Pizarrolta tämän jälkeen puuttunut,

vaikku toiselta puolen, nyt vasta hän alkoikin sitä täydellä todella

tarvita.

Almagro oli Cuzcossa, kun kotimaasta saapuivat nämä sanomat. Syttyi

paikalla kiivas riita hänen ja Pizarron välillä, mutta se saatiin

sovitetuksi, ja Almagro päätti viipymättä lähteä retkelle uutta

maaherrakuntaansa valtaamaan.

Almagron retki Chileen.

Almagron sotaretki Chileen oli vaikeimpia, mitä on milloinkaan

tapahtunut lumisissa tiettömissä vuoristoerämaissa. Kaksi intianilaista

ylimystä, inkan veli ja ylimäinen pappi, lähetettiin edeltäpäin

valmistamaan väestöä ja kertomaan sille retken tarkotuksesta. Ne maat,

jotka aiottiin vallottaa, kuuluivat nimittäin nimellisesti inkkain

valtakuntaan. Heinäkuussa 1535 Almagro lähti Cuzcosta, samosi Titicaca

järven länsirantaa Collao nimisen maakunnan kautta Potosin ylängölle ja

sieltä parin kuukauden levon jälkeen edelleen etelää kohti. Matkalla

perulainen ylimäinen pappi pääsi pakenemaan ja palasi takaisin

Titicacan rannoille.

Almagro oli siten saapunut inkkain valtakunnan rajoille. Siitä alkoi

maita, joissa asui itsenäisiä vuoristokansoja; niiden kautta oli

väkisin tunkeuduttava, jos mieli päästä Chilen aarteihin käsiksi.

Jujuin poikki retkikunta taistellen eteni Chicoana nimiseen maakuntaan,

nykyiseen Luoteis-Argentinaan. Pitkin matkaa tekivät asukkaat

vastarintaa. Maa oli osaksi hävitetty, niin että ruokavarain saanti

hedelmällisemmissä laaksoissakin oli vaikeata. Mutta vaikeimmat esteet

retkikunta kohtasi kulkiessaan Andien pääharjanteitten poikki Chileen.

Tullessaan ulos eräästä vuoristorotkosta Almagro odottamatta näki

edessään pitkän lumenpeittämän vuorijonon, joka ulottui pohjoiseen

ja etelään niin kauas kuin silmä kantoi. Kun ei ollut mahdollista

sitä kiertää, niin oli yritettävä ylitse, vaikka vuorijonon leveys

olikin tuntematon. Vähillä ruokavaroilla, raahaten mukanaan

sotatarpeitaan ja näiden lisäksi tarpeita siltojen rakentamiseksi

jokien poikki retkikunta tunkeutui vuoristoon. Almagro itse kulki

edellä parinkymmenen ratsumiehen keralla tutkiakseen teitä ja solia

ja etsiäkseen, mistä saisi joukolleen syömisen apua. Seitsemän päivää

kuljettiin suolaerämaita ja noustiin sitte lumisiin vuorisoliin,

joissa lumesta heijastuva valo sokaisi silmät. Myrskyt ja pakkaset

lisäsivät matkan muuta tukaluutta. Kolmantena päivänä sen jälkeen,

kun vuoristomatkan vaikein osa oli alkanut, avautui länttä kohti

Copiapon laakso, jossa Almagro pienen etujoukkonsa keralla saattoi

levähtää ja koota ruokavaroja perässä tulevalle pääjoukolle. Andit oli

voitettu ja tie piti lauhkeampiin alamaihin. Mutta ilman etujoukon

tuomaa apua pääjoukko olisi tuhoutunut vuoristossa. Intianit. jotka

kantoivat kuormastoa, kärsivät vielä enemmän kuin espanjalaiset. Toiset

vaipuivat uupuneina maahan, siihen kuollakseen, sillä pakkanen oli

heistä niin kova, että tuskin saattoi hengittää. Sanotaan, että 10,000

intiania sai Andien vuorisolissa surmansa. Kun ei ollut minkäänlaista

kasvullisuutta, niin ei saatettu tultakaan tehdä, raivoisia tuulia

vastaan ei ollut suojaa, ravintoa vain hengen pitimeksi, ja voimat

uupumistaan uupuivat. Nälänhätä kävi lopulta niin suureksi, että eloon

jääneet intianit söivät nälkään ja viluun kuolleitten toveriensa

ruumiita, ja espanjalaiset mielihyvällä jakoivat keskenään sortune!tten

hevosten lihan, jota he eivät muutoin olisi millään hinnalla syöneet.

150 espanjalaista ja 30 hevosta sai vuoristossa surmansa. Vasta

Copiapon laaksossa sotajoukko sai levätä ja toipua vammoistaan. Eräs

apujoukko, joka myöhemmin saapui samaa tietä, menetti vielä enemmän

väkeä. Moni mies hautautui ratsuineen lumen alle.

Vuoriston yli päästyään Almagro samosi pitkin nykyisen Chilen rannikkoa

etelään päin. Coquimbossa hän odottamatta tapasi espanjalaisen, joka

oli lähtenyt Perusta jotakin rangaistusta pakoon ja vaeltanut sinne

saakka omin päin, maanasukkaitten puolelta väkivaltaa kokematta.

Almagro lähetti partiojoukkoja vielä kauemmaksi etelään päin, mutta

retken tulos alkoi jo olla selvänä. Aarteita ei löytynyt mistään,

taisteluita vain sitä enemmän, sillä urhoolliset Araukanit kiistivät

tuimasti, ennenkuin laskivat muukalaisia maansa kautta kulkemaan.

Kovin pettyneenä Almagro vihdoin lähti paluumatkalle. Välttääkseen

vuoriston vaaroineen hän nyt kulki merenrannikkoa. Laajassa autiossa

Atacama suolaerämaassa retkikunta tosin kärsi paljon kuumuudesta ja

veden puutteesta, mutta kuitenkin se, pienempiin osastoihin jakautuen,

pääsi sen poikki ainoatakaan miestä menettämättä. Vasta Arequipan

kohdalta noustiin jälleen vuoristoon ja saavuttiin keväällä 1537

takaisin Cuzcoon. Löytöretkenä tämä yritys oli huomattavimpia, vaikka

se osanottajilleen tuottikin paljaita kärsimyksiä ja pettymyksiä.

Taistelut Perussa.

Perussa olivat sillä välin olot suuresti muuttuneet. Kansallinen

puolue oli Manco inkan johdolla vihdoinkin noussut kapinaan. Manco

oli päässyt pakenemaan Cuzcosta ja palannut sitä piirittämään suuren

sotajoukon keralla. Cuzcon olkikattoiset talot ammuttiin palavilla

nuolilla tuleen, puolet kaupungista tuhoutui, linnankin Manco sai

valtoihinsa. Juan Pizarro tosin vallotti siitä osan takaisin, mutta

sai hyökkäyksessä surmahaavan. Hänen kuoltuaan Espanjalaiset saivat

linnan kokonaan käsiinsä, mutta se ei paljoa auttanut, heidän täytyi

kestää monen kuukauden piiritys. Intianit olivat anastaneet vuorisolat.

Limasta oli mahdoton tuoda apuväkeä. Mutta viljankorjuun aikana suuri

osa perulaista sotajoukkoa hajaantui, ja silloin piiritetyt pääsivät

vähän helpommalle. Pizarron veljet, jotka Cuzcoa puolustivat, koettivat

rohkean yllätyksen kautta saada käsiinsä Manco inkan, mutta yritys ei

onnistunut. Kun Almagro palasi Cuzcon ylängölle, niin ei hänen ensi

tehtävänsä suinkaan ollut auttaa maanmiehiään: vastoinkäymisistään

katkeroituneena hän päinvastoin käytti tilaisuutta anastaakseen

mahtiaseman. Vanha riita Pizarron ja vielä enemmän Pizarron veljien

kanssa puhkesi ilmisodaksi. Moneen kertaan vannotut pyhät valat eivät

paljoa merkinneet Perun vallottajille. Espanjan hallituksen määräyksen

mukaan Almagron piti saada kaikki maat, jotka olivat määrättyä matkaa

(1650 kilometriä) etelämpänä päiväntasaajan pohjoispuolella olevaa

Santiago jokea. Almagro väitti, että Cuzco. joka oli niin kaukana

etelässä, kuuluikin hänen alueihinsa. Kun luotettavia tähtitieteellisiä

paikanmääräyksiä ei ollut, niin saattoi Almagro hyvällä syyllä

esittää tämän vaatimuksen, vaikka nykyään tiedämme, että Cuzco

epäilemättä oli Pizarron puolella rajaviivaa. Almagro koetti päästä

Pizarroja piirittävän inkankin kanssa yhteyteen, mutta inkka ei hänen

ystävyydestään huolinut, vaan hyökkäsi hänenkin päälleen. Almagro, joka

oli urhoollinen ja taitava sotilas, torjui hyökkäyksen ja kulki sitten

Cuzcoa vastaan. Kun eivät Pizarron veljet suostuneet luovuttamaan

kaupunkia, niin hän vallotti sen väkirynnäköllä ja otti Gonzalon ja

Hernandon vangiksi.

Nyt ilmestyi sotanäyttämölle uusi, vaikka entisestään tunnettu voima.

Francisco Pizarro oli kutsunut Alvaradon Guatemalasta avukseen.

Alvarado saapui 500 miehen keralla anastamaan Cuzcoa takaisin

Almagrolta, mutta joutui taistelussa tappiolle. Almagro piti kun

pitikin Cuzcon, karkotti vielä inkankin joukkoineen vuoristoon ja

puhdisti maan kapinallisista. Sitten hän marssi meren rannalle

hankkiakseen maakunnalleen uuden sataman, josta voisi päästä

suoranaiseen yhteyteen emämaan kanssa. Hernando Pizarron hän vei

mukanaan panttivankina, mutta Gonzalo oli päässyt karkaamaan Limaan.

Francisco Pizarro, joka tahtoi ensinnäkin vapauttaa veljensä Almagron

käsistä, rupesi nyt sangen sovinnolliseksi. Hän saapui Almagroa

tapaamaan erääseen paikkaan Liman eteläpuolelle ja tunnusti Cuzcon

toistaiseksi hänen omaisuudekseen; Almagro puolestaan vapautti

Hernando Pizarron. Riidan lopullinen ratkaiseminen jätettiin Espanjan

hallituksen asiaksi.

Almagron ja Francisco Pizarron loppu.

Mutta tuskin oli Hernando päässyt vapaaksi niin Francisco Pizarro

julisti sopimuksen mitättömäksi ja ryhtyi paikalla taisteluun.

Almagro peräytyi Cuzcoon ja Hernando Pizarro seurasi häntä melkoisen

sotajoukon keralla. Huhtikuussa 1538 syntyi lähellä Cuzcoa tappelu.

Kummallakin oli 700—800 miestä, taistelu oli sitkeä ja sitä kesti

kaiken päivää. Almagro oli sairaana, mutta johti kuitenkin joukkoaan

läheltä. Hän joutui häviölle ja vangiksi. Tappelussa tosin kaatui vain

joku kymmenkunta miestä, mutta pakoretkellä Almagron joukko menetti

150 miestä. Hernando Pizarro ei kohdellut Almagroa yhtä hyvin kuin

tämä häntä; vanki vietiin Cuzcoon ja häntä vastaan aljettiin heti

oikeudenkäynti. Tuomio oli kuolemantuomio ja Hernando Pizarron käskystä

70-vuotias Almagro vankilassa kuristettiin.

Almagro oli avomielinen, raaka luonne, joka ei koskaan pitänyt

salakavalia juonia eikä kostotuumia. Mutta kunnianhimoinen hän oli.

Urheutensa ja anteliaisuutensa vuoksi hän oli sotamiestensä kesken niin

suosittu, että harva toinen päällikkö. Korkeasta iästään huolimatta hän

elämänsä loppuun saakka säilytti tarmonsa ja reippaan toimikykynsä.

Almagron kuoltua hänen poikansa vaati itselleen isänsä maakuntia, mutta

Pizarrot eivät tahtoneet siitä mitään tietää. Hernando Pizarro lähti

Espanjaan oman puolueensa asiaa ajamaan. Mutta Espanjan hallitus, joka

ei hyväksynyt Almagron mestausta, otti hänet vangiksi ja vankeudessa

hän sitten sai viettää parikymmentä vuotta. Hallitus lähetti Vaca de

Castro nimisen lakimiehen Peruhun oloja järjestämään. Ennenkuin tämä

vielä oli ennättänyt Limaan, levisi tieto Francisco Pizarron murhasta.

Almagron puoluelaiset, joita vainajan poika johti, olivat kesäkuussa

1541 Limassa tunkeutuneet Pizarron palatsiin, ottaakseen hänet

vangiksi. Pizarro puolusti itseään tuimasti, kunnes sai surmahaavan.

Hänen seurassaan kaatui hänen velipuolensa Martinez de Alcantara.

Francisco Pizarro oli kuollessaan 63 vuoden ikäinen.

Semmoisen lopun sai Perun julma vallottaja. Hänen nimensä on kautta

aikain säilynyt tämän kullanhimoisen, kavalan ja julman aikakauden

pelottavimpana. Itse alhaisesta asemasta kohonneena hän tosin osasi

kohdella hyvin sotamiehiään, mutta samalla kaikki tunsivat hänen

petollisuutensa. Intianeja tuskin kukaan on kohdellut julmemmin.

Pizarro ei ollut ritarillinen, sivistynyt eikä valtioviisas niin

kuin Cortes, mutta hänen kykynsä ja lannistumaton tarmonsa olivat

kieltämättömät. Espanjan hallitus antoi hänelle suuremman arvon kuin

Cortekselle. sillä Pizarro lähetti monta vertaa enemmän kultaa.

Vaca de Castroa vastaan, joka nyt otti vallotetun maan hallituksen

käsiinsä, nousi kapinaan Almagron poika, mutta joutui v. 1542

tappelussa häviölle ja mestattiin. Almagron puolue silloin tunnusti

laillisen maaherran ylivallan ja luopui enemmästä vastustelemisesta.

Gonzalo Pizarro.

Mutta vielä piti Perun pohjoisosissa puoliaan Pizarron viimeinen veli,

Gonzalo, joka v. 1540 oli nimitetty Quiton maaherraksi. Vahvistettuaan

siellä valtaansa ja maan kauttaaltaan tutkittuaan, hän lähti etsimään

kultamaata, jonka intianit kertoivat olevan Andien takana aarniometsien

keskellä. Gonzalo kulki päiväntasaajan kohdalla Andien poikki ja

tunkeutui sitten Rio Napon vartta Amazonijoelle päin, kunnes hän

tiettömissä aarniometsissä ruokavarain loputtua joutui mitä kamalimpaan

puutteeseen ja hädin tuskin pääsi retkikuntansa tähteitten keralla

palaamaan Quitoon. Tuonnempana kerromme enemmän tästä merkillisestä

retkestä.

Quitossa Gonzalo Pizarro sai kuulla veljensä Franciscon murhan ja

tarjosi kuninkaalliselle maaherralle apuaan Almagron poikaa vastaan,

kuultuaan tämän kapinan. Sen hän teki vihasta, mutta hänen avustaan

ei huolittu, sillä Vaca de Castro toivoi sovinnon helpommin syntyvän

Almagrolaisten keralla, kun hän hylkäsi Pizarron puoluekunnan avun.

Gonzalo tästä syvästi loukkaantuneena alkoi valmistella kapinaa. Siihen

hän sai piankin tilaisuuden, kun Espanjan hallitus v. 1542 julisti

Perussa voimaan uudet lait, jotka melkoisesti rajottivat vallottajain

oikeutta käyttää intianeja pakkotyöhön ja peruutti heille annetut

suuret tilukset kruunun omaisuudeksi omistajan kuoltua. Nämä lait

herättivät »conquistadorien» kesken niin suurta tyytymättömyyttä, että

Gonzalo Pizarro sai heidät yhtymään suureen kapinaan. Varakuningas

voitettiin, sai taistelussa surmansa, ja viimeinen Pizarron veljeksistä

oli lyhyen ajan Perun itsenäinen hallitsija. Mutta espanjalainen

aines ei vielä ollut maassa likimainkaan niin voimallinen, että se

olisi tullut toimeen ilman emämaan apua. Vaikka Pedro de Gasca,

jonka Espanjan hallitus lähetti Peruhun käskynhaltijakseen, olikin

pappi ja saapui Panamaan melkein tyhjin käsin, niin sai hän siellä

kuitenkin kuninkaan edustajana haltuunsa Gonzalo Pizarron laivaston

ja sotaväen, jotka oli lähetetty hänen matkaansa estämään. Lupaamalla

anteeksiannon Pedro de Gasca sai suurimman osan Perun espanjalaisista

luopumaan Gonzalosta. Kun ratkaisevan taistelun v. 1548 piti alkaa

Cuzcon läheisyydessä, niin Gonzalo Pizarron koko sotajoukko meni

kuninkaallisten puolelle ja hän joutui vangiksi. Etevimpien ystäviensä

keralla hän sai päällään sovittaa kapinoimisensa.

Kapina tosin myöhemmin alkoi uudelleen, kun Espanjan hallitus ei

suostunut peruuttamaan intianien hyväksi säätämiään lakeja, mutta

tukahutettiin, ja Perun kolmas varakuningas, Don Andres Hurtado de

Mendoza, Caneten markisi, joka hallitsi siirtomaata kuusi vuotta

vuodesta 1555 alkaen, järjesti maan olot rautaisella kädellä. Kaikki

edellisten kapinain johtajat lähetettiin Espanjaan, piirikuntien

päälliköitä käskettiin mestauttamaan jokainen rauhanhäiritsijä. Kaikki

joutilaat toimitettiin etäisille retkille. Manco inkan pojalle ja

jälkeläiselle Sayri Tupakille annettiin eläke. Inttäneille hankittiin

hyviä pappeja, kouluja ja kaupungeita perustettiin kaikkiin maakuntiin.

Mutta hallituksen huolenpito ei kuitenkaan voinut riittävästi huojentaa

asukkaitten veristä sortoa, jonka vuoksi he usein kapinoivat. Viimeinen

intianikapiua tapahtui v. 1783, mutta sekin verisesti kukistettiin.

Chilen vallotus.

Almagro oli tavannut Chilessä vähän kultaa ja paljon sotaisampaa

kansaa kuin Perussa. Pohjoisosissa väestö tosin oli sivistyneempää

ja samalla taipuvampaakin, mutta kuta kauemmaksi etelää kohti

kuljettiin, sitä villimmäksi ja sotaisemmaksi se muuttui. Syynä tähän

erotukseen epäilemättä oli se, että Perun inkat viidennellätoista

vuosisadalla olivat vallottaneet Chilen pohjoisosan. Vaikkei heidän

valtansa ollutkaan siellä suuri, niin muutti kuitenkin kehittyneemmän

sivistyksen kosketus melkoisesti oloja. Mutta Rapel joen eteläpuolelle

ei inkkain mahti ulottunut, ja siellä intianit olivat säilyttäneet

entisen sotaisuutensa. Vaikka he olivatkin tietämättömiä ja raakoja,

niin olivat he kuitenkin kehittäneet järjestelmän yhteistä sodankäyntiä

varten. Kullakin kunnalla oli oma »ulmeninsa», s.o. päällikkönsä,

sodassa heimoilla oli yhteinen valittu johtaja. Araukanit olivat

Etelä-Chilen mahtavin heimo ja heidän nimellään mainittiin sitten

kaikkia Bio-bio joen eteläpuolella asuvia kansoja.

Tuskin oli Almagro mestattu, niin kiiruhti Pizarro ottamaan haltuunsa

maan, jonka kruunu oli Almagrolle antanut. Pedro de Valdivia lähti

1540 Pizarron toimesta vallottamaan Chileä ja peruslamaan sinne

siirtokuntia. Alonso de Camargo samaan aikaan kartotti rannikon.

Valdivia perusti v. 1541 Santiagon, Chilen nykyisen pääkaupungin, ja

puolenkymmentä muutakin kaupunkia, voidakseen niiden avulla pitää maata

kurissa. Mutta intianit taistelivat epätoivon urheudella. V. 1553

kaikki heimot tekivät yhteisen kapinan, jossa Valdivia sai surmansa

ja useimmat hänen siirtokunnistaan tuhottiin. Tämä oli alkuna lähes

vuosisadan kestävälle yhtämittaiselle sodalle. Vereen kastetut nuolet

— se oli Araukanien sotakapula — kulkivat taas kautta maan, ja joka

taholta kokoontui sotilaita vastustamaan vallottajia. Araukanit, vaikka

olivatkin kaikkea sivistystä vailla, olivat kuitenkin sodankäynnissä

paljon älykkäämpiä kuin Perulaiset. Huomatessaan, että heidän vanhoista

heitto- ja ampuma-aseistaan oli vähän apua uutta vihollista vastaan, he

sangen nopeaan muuttivat koko sodankäyntinsä. He hylkäsivät kokonaan

jousen, joka oli pyssyä niin paljon huonompi, ja käyttivät etupäässä

keihästä, miekkaa ja muita aseita, jotka käsikähmässä tehosivat. He

lähestyivät nopeaan Espanjalaisten rintamaa, jott'ei näillä ollut aikaa

panostaa pyssyjään, kun olivat ne kerran laukaisseet. Säikähtämättä

he kestivät ensimäisen yhteislaukauksen, vaikkapa se aina kaatoikin

suuren joukon, ja hyökkäsivät sitten kilvan käsikähmään. Alkuasukkaiden

löyhän heimojärjestyksen vuoksi oli mahdoton saada heistä musertavaa

voittoa, ja vuorinen, tiheämetsäinen maa erinomaisesti suosi väjytyksiä

ja ylläköltä. Kenraali kenraalin, armeija armeijan jälkeen lähetettiin

Chileen. Retki toisensa jälkeen tehtiin intianeja vastaan, heidän

maansa hävitettiin, sotaa käytiin säälimättömän julmasti, mutta

kaikki oli suotta. Siirtokuntia ja linnoja uhkasi ainiaan hyökkäys,

niitä vallotettiin ja vallotettiin takaisin. Jos yksi intianiarmeija

hävitettiin, niin oli pian toinen valmiina sen paikalle astumaan;

jos yksi »toqui» (ylipäällikkö) kaatui, niin valittiin paikalla

toinen. Tappion kärsittyään intianit pakenivat metsiinsä, soihinsa ja

vuoriinsa, kokosivat uudelleen voimansa ja ajoivat takaa peräytyviä

Espanjalaisia. Vasta v. 1640 tehtiin rauha, jossa kaikki Bio-bio

joen eteläpuolella oleva maa tunnustettiin Araukanien omaksi ja

itsenäiseksi. Tätä urhoollista kansaa on vielä jäljellä muutamia

kymmeniätuhansia; vaikka sen luku vähenemistään vähenikin, niin piti

se kuitenkin loppuun saakka puoliaan ja siirtyi vapaana kansana Chilen

tasavaltaan.

Nämä ainaiset sodat ja samalla kovan työn pakko, Chilessä kun ei ollut

jaloja metalleja, karkaisivat epäilemättä Chileläiset Etelä-Amerikan

muita latinalaisia kansoja kestävämmiksi; mutta köyhänä tämä siirtomaa

edelleenkin pysyi aina siihen saakka, kunnes se itse otti käteensä

kohtalonsa ohjat.

Dorado-retket.

Aina siitä päivästä, jona Columbus astui Guanahanin rannalle, olivat

Uuteen maailmaan saapuneet muukalaiset kysyneet sen asukkailta kultaa.

Nämä neuvoivat parhaan taitonsa mukaan ja paljon heidän neuvojensa

mukaan jaloa metallia löydettiin; mutta kuta enemmän sitä saatiin, sitä

kiihkeämmäksi kävi sen himo. Eivät sitä voineet tyydyttää Mexicon,

eivät Perunkaan suunnattomat aarteet. Ei mitään uhrauksia, ei mitään

vaivoja säästetty, niin kauan kuin löydetyissä maanosissa vielä oli

seutuja, jotka olivat kullanetsijäin käymättä. Vielä paljon enemmän

tehtiin turhia matkoja kuin onnistuneita. Usein intianit tahallaan

houkuttelivat ahnaat vallottajat harhaan, se kun oli ainoa keino heistä

päästä; ja ehkä vielä useammin intianien tietoja väärin ymmärrettiin,

taikka pidettiin totena heidän vanhoja tarujaan. Luultavasti suurin osa

siitä, mitä alkuasukkaat kullasta tiesivät, oli puoleksi tarumaista

huhua.

Vähitellen, ei varmaan tiedetä mistä alusta, pääsi Espanjalaisten

kesken valtaan semmoinen käsitys, että Etelä-Amerikan sisäosissa

oli suunnattoman rikas kultapaikka, El Dorado, ja niin kauan sitä

etsittiin, kunnes melkein koko suunnaton maanosa aarniometsineen

saatiin ristiin rastiin samoilluksi. Erään käsityksen mukaan se oli

Manoa niminen kaupunki, joka muka oli täynnään kultaa ja jalokiviä,

toisen mukaan kokonainen maa, joka oli niistä niin rikas, että se

Perunkin rinnalla ansaitsi Doradon nimen.

Dorado-tarun alkuperäisenä juurena lienevät kuitenkin olleet

juhlat, joita pienessä Chibcha-valtakunnassa oli tapana viettää

hallitsijavaalin yhteydessä. Espanjalaiset merenrannikolla kuulivat

maanasukkailta, että tuo ruhtinas vaalinsa jälkeen ylt'yleensä

kultahiekalla peitettiin ja sitten ui Guatavita järvessä. Tiedetään

nykyisin, että huhulla oli tosipohja. Uuden hallitsijan valtaan

astumista vietettiin monenlaisilla menoilla, paastolla ja uhreilla.

Viimeinen menoista oli seuraava: Kaikki kansa kokoontui Guatavita

järven rannalle. Papit juhlasaatossa saattelivat nuorta hallitsijaa

järven rannalle, jossa häntä odotti lautta täynnään kalliita

uhrilahjoja, kultaa ja smaragdeja. Neljä etevintä neuvonantajaa

nousi lautalle, mutta hallitsijan papit ensiksi savusteita polttaen

riisuivat järven rannalla alasti, silasivat savella ja sitten kiireestä

kantapäähän kultahiekalla peittivät. Säteilevän auringon näköisenä,

jonka sukua hänen luultiin olevan, Dorado nyt nousi lautalle, joka

kulki keskelle järveä. Siellä hallitsija heitti järvessä asuville

jumalille kaikki lautalla olevat kallisarvoiset uhrilahjat. Sitten hän

palasi rantaan, ja maalla juhlat alkoivat uudelleen, kestäen monta

päivää.

Mielikuvitus ja kullanhimo loivat sitten tästä omituisesta alusta

suuren kultamaan sitä helpommin, kun Chibchat tosiaan olivat hyviä

kultaseppiä. Kuta enemmän taru suureni, sitä epämääräisemmäksi muuttui

seutu. Mies se, joka ennättää ensiksi noille aarteille, arveltiin, ja

maanosan joka kulmalta sitä kilvan yritettiin. Seuraavassa kerrotaan

tärkeimmät näistä retkistä, yhdistettyinä Dorado-retkien yhteisen

otsikon alle.

Varhaisimpia Dorado-retkiä oli se, jonka Diego de Ordas teki

Venezuelaan ja Guayanaan. Hänen alapäällikkönsä Martinez väitti, että

»El Dorado» itse oli v. 1531 pelastanut hänet haaksirikosta ja vienyt

pääkaupunkiinsa Omoaan. Martinezin seikkailuista emme kuitenkaan muuta

tiedä, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän löysi mitä haki. Useat muut

retkikunnat eivät tarumaata löytäneet, mutta tiesivät kertoa sitä

enemmän koruttomasta todellisuudesta.

Saksalaiset Venezuelassa.

Saksalaiset eivät, Hansan laajoista pohjoismaisista meriyhteyksistä

huolimatta, olleet tottuneet valtamerellä purjehtimaan; mutta uusien

maitien ja Intian houkutus oli nyt liian suuri, ettei olisi yritetty

mukaan. Vaikutusvaltaiset saksalaiset saivat helposti kauppaoikeuksia

Espanjan alusmaissa, kun Espanjan kuningas samalla oli Saksan keisari.

Augsburgin Welserit, aikansa kaikkein rikkaimpia kauppiassukuja, saivat

Kaarle V:nneltä oikeuden siirtokunnan perustamiseen Etelä-Amerikan

pohjoisrannikolle ja melkoisin voimin ruvettiin tätä yritystä

toteuttamaan. Doradon maine se lienee Welsereitäkin houkutellut.

Welserien tuli varustaa neljä laivaa ja 300 miestä, ynnä 50 vuorimiestä

ja vallata nykyisen Venezuelan ja Guayanan rannikko ynnä takamaat.

Rahoja ei puuttunut. Welserit olivat suuri maailmanhuone, jolla

oli haaraosastoita sen ajan suurimmissa kauppakaupungeissa, myös

Sevillassa ja Lissabonissa. Heillä oli mahtiasema maustekaupassa.

Portugalilaiset laivat toivat heille maustekuormia Lissaboniin, josta

he omilla laivoillaan lähettivät ne edelleen. Welserien omatkin laivat

purjehtivat Itä-Intiaan saakka. Nyt tämä huone itse ryhtyi suureen

siirtomaapuuhaan.

Melkoisia voimia lähetettiin Venezuelaa asuttamaan ja vallottamaan,

mutta pian viehättyivät saksalaiset johtajat samaan kullanajoon, joka

oli Espanjalaistenkin toimien ylimpänä määrääjänä. Muutaman sadan

miehen kera ja vähemminkin joukoin samottiin kautta maan ristiin

rastiin. Sisämaa enimmäkseen oli verraten hyvin asuttua ja alkuasukkaat

jotenkin edistyneitä. Samoin kuin Mexicossa herättivät Venezuelassakin

hevoset yleistä pelkoa ja suuret joukot pakenivat niiden edessä. Näillä

retkillä saatiin kokoon jotenkin paljon kultaa, mutta ei kuitenkaan

niin paljoa, että sitä olisi kannattanut mainita Perun saaliin

rinnalla; päin vastoin kulutettiin Welserien varat saamatta aikaan

juuri mitään. Lopulta syntyi saksalaisten ja espanjalaisten välillä

ainaisia rettelöitä, ja v. 1555 siirtokunta otettiin Welsereiltä pois.

Welserien asiamiesten retkistä mainittakoon seuraavat: Nicolaus

Federmann, säälimätön julmuri, moneen kertaan kautta Venezuelan

samoiltuaan, tapasi v. 1539 Bogotan ylängöllä Benalcazarin, joka oli

saapunut sinne Quitosta vuoriston poikki, ynnä Gonzalo de Quesadan,

joka oli noussut sinne Magdalena jokea pitkin. Federmann oli lähtenyt

matkaan Corosta, johon oli perustettu Welserien siirtokunta. Ennen

häntä oli Ambrosius d' Alfinger, vielä väkivaltaisempi mies, tehnyt

kullanetsintämatkan Sierra Nevada de Santa Martan vuoristoon ja Meridan

cordillereihin sekä toisella retkellä tunkeutunut aina Magdalenan

laaksoon saakka. 1536—37 samoilivat Yrjö Hohemuth ja Filip v. Hutten

Orinocon syrjäjokien Araucan ja Melan poikki aina Amazonijoen

pohjoisille syrjäjoille saakka, turhaan etsien Doradoa. Suunnattomia

vaivoja kestettyään he lopulta palasivat takaisin Coroon. Huonommin

kävi v. Huttenille ja eräälle nuorelle Welserille seuraavalla retkellä,

jolla päästiin samoille seuduille, Uaupes ja Japura jokien välimaille;

paluumatkalla molemmat saksalaiset erään apujoukon espanjalaisen

johtajan mielivallan kautta telotettiin. Tämä tapahtui v. 1546, ja

siihen päättyivät Welserien yritykset.

Colombia.

Pysyväisempiä hedelmiä kuin siinä maassa, joka vastaa nykyistä

Venezuelaa, kantoi kullanetsintä Magdalena joen vesistöalueella,

nykyisessä Colombiassa.

Gonzalo de Quesada vuosina 1536—1537 nousi Magdalena jokea sisämaahan

ja saapui Bogotan ylängölle, tavaten siellä kaksi kilpailijaa,

kuten yllä kerroimme. Ei kukaan näistä kolmesta saanut maata, jonka

nimeksi tuli Uusi Granada, mutta Espanjan hallitus sen kyllä otti

omakseen. Sinne perustettiin siirtokuntia, jotka menestyivät hyvin.

Bogotasta tuli suuri kaupunki, joka oli kauan maineessa kirjallisesta

sivistyksestäänkin.

Uusi Granada oli Etelä-Amerikan ihanimpia maita. Tuskin missään

muualla ovat niin lähekkäin uhkuvimmat laaksot solakoine palmuineen

ja aarniometsineen ja viileät terveelliset ylämaat. Siellä, melkein

päiväntasaajan alla, on ylängöitä, joilla kesä on viileämpi kuin

Suomessa, ja suuri määrä välivyöhykkeitä, jotka soveltuvat kaikkien

mahdollisten viljelyskasvien kasvattamiseen. Pääkaupunki Bogota on

ihanalla viljavalla ylängöllä 2200 metriä merenpintaa korkeammalla,

jossa vuoden umpeensa vallitsen sama keskilämpö, noin 13—14° C, ja

lämpömittari varjossa tuskin koskaan nousee päälle 20° C ja harvoin

laskeutuu alemmaksi kuin 4-8° C.

Nämä luonnonseikat vaikuttivat, että Espanjalaiset suuresti mieltyivät

tähän maahan; ne olivat myös vaikuttaneet, että sillä, samoin kuin

Mexicolla ja Perulla, oli melkoinen sivistys valkoisten saapuessa.

Bogotan ylängöllä asuivat Muiskat, Tunjan ylängöllä Chibchat. Heillä

oli maanviljelystä ja kaupunkeja, ja sivistyksensä he luulivat

saaneensa samanlaisen jumalallisen vaikutuksen kautta kuin Mexicon

Aztekit ja Perun inkat. Muiskat ja Chibchat ovat sitten sulaneet yhteen

Espanjalaisten kanssa, mutta joku etäisempi heimo on säilynytkin. Santa

Martan vuoristossa asuivat Taironat, jotka rakensivat erinomaisia

teitä ja valmistivat taidokkaita kultakoristeita. Mutta rannikko ja

Magdalenan laakso on kuuma ja epäterveellinen, ja siitä syystä eivät

ottaneet menestyäkseen sinne perustetut siirtokunnat.

Gonzalo Pizarron retki.

Gonzalo Pizarro nimitettiin Benalcazarin jälkeen Quiton maaherraksi.

Tuskin hän oli lääniinsä päässyt, ennenkuin alkoi varustaa suurta

retkeä Doradoon. Rikkaan saaliin toivo houkutteli seikkailijoita,

tuota pikaa oli Gonzalolla koossa 150 ratsumiestä ja 200 jalkamiestä,

ynnä 4000 intiania matkatavaroita kantamaan. Varustukset olivat

mitä parhaimmat. Eväiksi otettiin suunnaton lauma sikoja, joita

ajettiin jälkijoukon perässä. Matka alkoi vuoden 1540 alkupuolella.

Alkutaipaleella vaikeudet olivat verraten pienet, kun vielä oltiin

inkkain maassa. Mutta kun ylätasangoilta noustiin itäisen cordillerin

soliin, niin muuttui sekä maisemain että kansan luonne ja alkoivat

tämän kuulun retken suunnattomat vaikeudet. Intianeista useat

kuolivat viluun. Retkikunnan vielä ollessa vuoristossa tapahtui

kamala maanjäristys; maa eräässä paikassa halkesi, halkeamasta

nousi rikkihöyryjä, kylä, jossa oli satoja taloja, oli kuiluun

syöksynyt. Mutta vielä suurempi oli ilmanalan muutos, kun retkikunta

cordillereilta laskeutui itäisen rinnemaan suunnattomiin aarniometsiin.

Pakkasen jälkeen seurasi tukahuttava kuumuus ja vuoriston

rotkolaaksoista hyökkäsi yöt ja päivät ukonilmoja ja rankkasateita

heidän niskaansa. Satoi herkeämättä seitsemättä viikkoa; läpimärkinä

ja uupuneina retkeläiset tuskin pääsivät paikastaankaan epätasaisella

vettyneellä maalla.

Muutaman kuukauden rasittavan matkan jälkeen, rämmittyään soiden,

kaalattuaan jokien poikki he vihdoin saapuivat »kanelimaahan», jossa

kasvoi suuria metsiä eräänlaista kanelia; mutta niin valtavan tiettömän

vuoristomuurin takana tämä mauste oli arvoton. Vihdoin tavattiin

kuljeskelevia metsäläisheimoja ja niiltä kuultiin, että muka kymmenen

päivämatkan päässä oli hedelmällinen maa, jossa oli viljalti kultaa

ja taaja asutus. Gonzalo Pizarro tosin jo oli kulkenut niin kauas

kuin hän arveli voivansa vaaratta edetä, mutta tämä tieto houkutteli

häntä vielä pidemmälle. Metsät harvenivat ja tultiin seutuihin, joissa

aukeat savannit ja metsät vaihtelivat. Espanjalaisia ihmetytti puitten

suunnaton vahvuus; toisien ympärystää piti olla 16 miestä sepäämässä.

Puiden varret olivat köynnösten kietomat, köynnöksiä kulki puusta

puuhun, riippui maahan korkeudesta, muodostaen sekavia tiheikköjä,

jotka olivat ihanat nähdä, mutta joiden läpi oli suunnattoman vaikea

tunkeutua. Tie oli kirveellä puhkaistava, Espanjalaisten puolimädät

vaatteet repeilivät ja jäivät oksiin, niin että koko uljas joukko

lopulta kulki ryysyissä. Ruokavarat olivat pahentuneet ja melkein

loppuneet, sikalaumat joko syödyt, vuoristossa tuhoutuneet tai metsiin

hajaantuneet. Matkaan lähtiessään heillä oli lähes tuhannen koiraa,

niistä suuri osa onnettomien alkuasukkaiden takaa-ajoon käytettyjä

verikoiria; näitä nyt teurastettiin ja syötiin, vaikka niissäkään

tuskin oli muuta kuin nahka ja luut. Kun koirat oli syöty, niin ei

ollut muuta ravintoa kuin ruohoja ja juuria, mitä metsästä löydettiin.

Tultiin vihdoin joelle, joka Amerikassa ei tosin ollut likimainkaan

suurimpia, mutta kuitenkin europpalaisten käsityksen mukaan melkoinen

kymi. Tämä joki oli Napo, Amazonijoen ylimpiä syrjäjokia. Juokseva vesi

ilahutti heidän silmiänsä, sillä he toivoivat matkain nyt paranevan.

Mutta rannoilla olivat tiheiköt niin taajat, että vain suurimmalla

vaivalla päästiin eteenpäin. Erääseen kohtaan kuului edestäpäin kuin

maanalaista jyrinää; kotvasen kuluttua, virtauksen yhä rajummaksi

kiihdyttyä, he tulivat valtavalle könkäälle, jossa vesi putosi 360

metriä syvään kuiluun, pusertaen siitä ilmavirran, joka kohotti

mukanaan korkean sumupatsaan. Mutta se olikin milt'ei kaikki, mitä

tässä kammottavassa erämaassa oli elämää, valtavaa jättiläiskäärmettä

ja joen rannalla itseään paistattelevaa iljettävää kaimaania lukuun

ottamatta. Könkään alapuolella joki eräässä kohden oli niin kapea, että

retkikunta saattoi kyhätä hataran sillan mennäkseen toiselle rannalle

katsomaan, olisiko siellä parempi. Sillalta muuan ratsumies hevosineen

päivineen suistui kuohuihin, muut pääsivät onnellisesti yli. Mutta

hyvin vähän he rannan vaihdosta hyötyivät. Ranta oli silläkin puolella

yhtä tiheikköä; joitakuita kuljeskelevia intianijoukkoja tavattiin,

mutta ne olivat kaikki vihamielisiä raakalaisia, joiden kanssa täytyi

taistella. Niiltä saatiin kuitenkin kuulla, että muutaman päivämatkan

päässä alamaassa oli hedelmällinen seutu, ja retkikunta jatkoi

matkaansa uusin toivein, uuden kerran pettyäkseen.

Gonzalo vihdoin päätti rakentaa aluksen, kuljettaakseen sillä

heikompia ja kuormastoa. Puusta ei ollut puutetta, nauloja taottiin

hevosenkengistä, saumat tukittiin vaateryysyillä ja kummilla, jota

valui puista. Työ oli ylen vaikeata, mutta parin kuukauden kuluttua oli

kuitenkin saatu valmiiksi kömpelö alus, joka oli siksi tilava, että

toinen puoli espanjalaisista siihen sopi. Johtajaksi lähti alukseen

Francisco de Orellana, ritari, jonka rohkeuteen ja uskollisuuteen

Gonzalo Pizarro luuli voivansa täydelleen luottaa. Matkaa sitten

jatkettiin edelleen, siten että maajoukko ja alus koettivat pysyä

rinnan. Monta viikkoa kuljettiin tällä tavalla, mutta Napo joen kamala

erämaa ei vain ottanut loppuakseen. Jokainen suupala oli syöty,

viimeinenkin hevonen teurastettu, satuloita ja hihnoja syötiin muun

ravinnon puutteessa. Syötiin sammakoita, käärmeitä, mitä vain saatiin.

Saatiin nyt kuulla, että Napo alempana laski suurempaan itää kohti

virtaavaan jokeen, ja kun paikalle ei pitänyt olla muuta kuin moniaan

päivän matka, niin Gonzalo Pizarro päätti lähettää Orellanan aluksella

edeltä ruokavaroja hankkimaan. Hänen piti sitten palata takaisin

vastavirtaa ja tuoda niitä maajoukollekin, joka jäi odottamaan.

Orellana sai mukaansa 50 miestä ja lähti matkaan.

Kului päiviä, kului viikkoja, Orellanaa ei kuulunut. Lähetettiin

partiojoukkoja tiedustelulle, mutta nämä palasivat takaisin tyhjin

toimin. Gonzalo silloin päätti lähteä vielä niin kauas, kunnes

tultaisiin molempien jokien yhtymäkohtaan. Pari kuukautta kesti

kulkea, voimat olivat lopussa; suuri osa ei ensinkään päässyt

perille, vaan jäi matkalle kuolemaan. Vihdoin saavuttiin Maranjonin

rannalle, mutta Orellanaa vain ei näkynyt, ei kuulunut. Maa oli vähän

asutumpaa, mutta asukkaat vielä vihamielisempiä. Luultiin Orellanan

tovereineen joutuneen tuhon omaksi, mutta sattumalta tavattiin

rantatiheiköstä puolialaston espanjalainen, joka tunnettiin Sanchez

de Vargaaksi, jalosukuiseksi ritariksi, joka retkikunnan kesken oli

suuressa arvossa. Häneltä kuultiin, että Orellana vajaassa kolmessa

päivässä oli kulkenut sen taipaleen, jolla he olivat kaksi kuukautta

viipyneet. Ruokatavaroita hän ei löytänyt, vastavirtaa oli mahdoton

palata aluksella, rantoja näytti liian kamalalta yrittää, hän sen

vuoksi ehdotti tovereilleen, ettei palattaisikaan, vaan laskettaisiin

jokea mereen; ehkä matkalla perältäkin löydettäisiin Dorado. Toverit

mielihyvällä suostuivat ehdotukseen. Vargas yksinään vastusti tätä

kunniatonta ehdotusta, ja Orellana hänelle kosti siten, että ajoi hänet

tälle autiolle rannalle kuolemaan.

Gonzalo Pizarrolla ja hänen retkikunnallaan ei tämän murhesanoman

jälkeen ollut muuta neuvoa kuin lähteä paluumatkalle. Gonzalo oli oiva

johtaja, ja kuta huonommaksi tila kävi, sitä jäntevämmäksi kävi hänen

tarmonsa. Hän kiitti miehiensä osottamaa kestävyyttä ja kehotti heitä

edelleenkin olemaan Castilian maineen arvoisia. Ellei kulta, niin

ainakin kunnia heitä odottaisi, jos he vielä kulkisivat saman matkan

takaisin. Mutta varmaan löydettäisiin sitä paitsi asutumpia seutuja,

sillä hän aikoi johtaa heitä takaisin toista tietä. Masentuneet mielet

saivat uutta rohkeutta. Gonzaloon luotettiin, hänestä pidettiin, sillä

empimättä hän oli matkalla jakanut sotilaittensa osan, tyytynyt samaan

huonoon ravintoon, pitänyt huolta sairaista, rohkaissut masentuneita,

ollut heille ei vain johtaja, vaan myös kunnon toveri.

Paluumatkalla kuljettiin vähän pohjoisempaa reittiä, mutta ruokaa ei

ollut senkään varrella, vaikka kulkuesteitä olikin vähän vähemmän.

Kuta suuremmaksi kävi kurjuus, sitä vaikeampi oli heikompien mukana

kulkea, eikä lopulta ollut muuta neuvoa kuin jättää heidät metsään

kuolemaan tai petojen saaliiksi. Vuosi oli oltu menomatkalla, toista

vuotta kesti paluumatka. Kesäkuussa 1542 uupunut joukko vihdoin

saapui takaisin Quiton ylängölle ilman hevosia, murtunein, ruostunein

asein, metsäneläinten nahkoja suojanaan vaatteiden asemasta, hiukset

hartioille valuen, kasvot mustiksi palaneina, muu ruumis nälän

riuduttamana, arpia täynnään. Hitaasti ja hoiperrellen tämä joukko

pyrki kaupunkia kohti, jossa sitä vihdoinkin odotti lepo. Enemmän

kuin puolet 4000 intianista oli matkalla sortunut, espanjalaisista

palasi vain 80, lukuunottamatta niitä 50, jotka olivat Orellanan

keralla Amazonijokea laskeneet. Heti pääkaupunkiinsa tultuaan Gonzalo

Pizarro joukkonsa keralla kulki kirkkoon kiittämään Kaikkivaltiasta

pelastuksesta.

Näin päättyi retki Amazonijoelle, jonka vertaista Amerikan

löytöhistoria tuskin toista tuntee.

Orellanan laivamatka Amazonijoella.

Kun Orellana saapui Maranjonille, niin hämmästyi hän sen valtavaa

suuruutta. Hän vertasi sitä mereen. Ensi aluksi korjailtiin alusta,

ennenkun lähdettiin matkaa jatkamaan. Rannalta tavattiin intianikylä,

josta saatiin jonkun verran ruokavaroja, kilpikonnia, kanoja ja

kaloja. Asukkaat olivat sillä paikalla ystävällisiä, mutta sääsket

tuottivat paljon kiusaa. Alempana sitä vastoin tavattiin vihamielisiä

heimoja, jotka kanoteillaan hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun.

Ruokatavarat oli hankittava tappelulla. Asema ei ollut helppo, sillä

ainaisessa kosteudessa oli ruuti kastunut ja jousien kaaret olivat

löyhtyneet. Orellana sen vuoksi laski keskijokea, jossa häntä vähemmän

hätyytettiin, vaikka rantoja olikin vaikeampi tarkata. Saavuttiin

sitten erään joen suulle, jonka vesi oli mustaa kuin piki. Tämä joki,

joka nimitettiin Rio Negroksi. on Amazonijoen suurin pohjoispuolinen

syrjäjoki, joka Casiquiaren kautta on yhteydessä Orinocon kanssa.

Siitä eteenpäin alkoi rannoilla olla yhä laajemmassa ja yhä suurempia

asutuksia; eräskin kylä oli penikulman mittainen pitkin rantoja.

Kylistä saatiin sekä maissia että kanoja. 24 p. helmikuuta 1541

saavuttiin kylään, jossa asui vain semmoisia naisia, jotka eivät

pitäneet minkäänlaista seurustelua miesten kanssa. Espanjalaisten

mielestä tämän naisyhteiskunnan jäsenet olivat vaaleampia kuin seudun

muut asukkaat ja rotevampiakin. He hyökkäsivät Orellanan joukon

kimppuun jousella ja nuolilla, mutta menettivät seitsemän tai kahdeksan

taistelijaa. Tämän naiskansan vuoksi joki sitten sai Amazonijoen nimen.

Koko juttua tosin epäiltiin heti Orellanan palattua, mutta viime

aikoina on Guayanasta tavattu samanlaisia yhteiskuntia, ja ne tukevat

Orellanan kertomusta: ranskalainen matkustaja Crevaux löysi v. 1878

Guayanan ylämaasta kylän, jossa asui paljaita miehistään eronneita

naisia. Lähempänä merenrantaa tultiin Karibian asuinmaille. Tämä

inhottava rotu söi kaatuneitten ruumiit, mutta oli taitavaa aseita

käyttämään ja niitä valmistamaankin. Vaikka taistella täytyi tiheään,

niin menetti Orellana vain kolme miestä vihollisen aseitten kautta,

tauteihin sitä vastoin kuoli kahdeksan.

Ennenkuin saavuttiin merelle, tehtiin alukseen kansi ja perulaisista

vaipoista neulottiin purjeet. 26 p. elokuuta laskettiin rohkeasti

merelle ilman luotseja, ilman tietoa edes siitä, missä oltiin. Kaikki

pitivät erikoisena taivaan armona, ettei koko sillä ajalla, minkä he

purjehtivat maan rantaa pohjoista kohti, ensinkään myrskynnyt, vaan

ilma kaiken aikaa pysyi mitä ihanimpana. Muutoin niin hatara alus

tuskin olisi voinut merimatkaa suorittaa. Se kulki sekä Parian lahden

että Louhikäärmeen kidan kautta ja saapui Cubaguaan, Margarita nimisen

helmisaaren luo, jossa tavattiin maanmiehiä ja saatiin ystävällinen

vastaanotto.

Etelä-Amerikan suurin joki oli tämän matkan kautta pääpiirtein

selvitetty lähes latvoilta mereen saakka. Orellanan merkillinen retki

muistuttaa paljon sitä, jonka Stanley neljättäsataa vuotta myöhemmin

teki, laskiessaan tuntematonta Kongo-jokea Afrikan sydänseutujen kautta

Atlantin merelle.

Orellanan siirtomaayritys.

Cubaguasta Orellana lähetti Espanjan kuninkaalle kertomuksen

matkastaan; itse hän seuralaisineen lähti Haitiin, saapuen sinne

joulukuussa.

Samoin kuin kaikki muutkin löytäjät olivat tehneet, Orellanakin

viipymättä ryhtyi toimiin siirto- ja maaherrakunnan perustamiseksi

Amazonijoen laaksoon. Hän matkusti seuraavana vuonna Espanjaan ja

teki hallituksen kanssa sopimuksen löytämänsä maan vallottamisesta.

Siirtokunta sai nimekseen Uusi Andalusia, sillä samoin kuin Andalusian

tasangon kautta virtasi »verraton Guadalquivir», samoin Uuden

Andalusian kautta virtasi koko maailman suurin joki.

Orellana, joka näyttää kertoneen merimiesjuttuja jotenkin runsaasti,

sai yritykselleen kannatusta. 11 p. toukokuuta 1544 hän purjehti

Sevillan satamasta neljällä laivalla, mukanaan 400 miestä. Mutta tämä

retki päättyi surkeasti. Valtamerellä jo sattui kuukautisia viivytyksiä

ja menetettiin toista sataa miestä. Tosin saapuivat sitten kaikki

laivat Amazonijoen suistamoon ja siirtokunta perustettiin; mutta

ilmanala oli niin epäterveellistä, että suurin osa siirtolaisista

sortui kuumeisiin. Kun vihdoin Orellana itsekin kuoli, niin luovuttiin

koko yrityksestä ja eloon jääneet palasivat Santo Domingoon.

Amazonijoen rannat ovat vielä tänä päivänäkin jotenkin harvaan

asutut, vaikkapa nykyisin onkin paljon suuremmat mahdollisuudet, kun

alukset konevoimalla voivat nousta kauas joen latvaosille saakka.

Niin kauan kuin laivoilla ei ollut muuta voimaa kuin purje, oli

tietysti laivaliike suurella virralla hankalaa, vaikkapa Amazonijoki

loppujuoksullaan virtaakin hyvin hitaasti.

Pedro de Ursua.

Orellanan retken täydensi Pedro de Ursuan retki. Tämä ritari lähti

v. 1560 Perun varakuninkaan käskystä tunkeutumaan Andien poikki

Huallaga-joelle, mukanaan joukkokunta, johon oli koottu Perun kaikkein

huonoimmat espanjalaiset seikkailijat; retken tarkotus oikeastaan

olikin vain toimittaa pois nämä levottomat ainekset, jotka olivat

ainaisena vaarana maan sisälliselle rauhalle. Matkalla seikkailijat

surmasivat Ursuan ja valitsivat päällikökseen Lope de Aguirren.

Päästyään Amazonijoelle he eivät laskeneet sitä pitkin mereen, vaan

kulkivat aivan uusia teitä. Päämääränään Doradon löytäminen he

poikkesivat Rio Negroon ja kulkivat arvatenkin Casiquiarea pitkin

Orinocoon, saapuen vihdoin Venezuelan rannikolle, jota nyljettiin ja

ryöstettiin kuukausimääriä, kunnes hallituksen sotaväki Barquisimeton

luona voitti seikkailijajoukon, surmaten siitä suuren osan. — Vasta

ranskalainen oppinut de la Condamine v. 1744 tämän jälkeen kulki

Amazonijoen Andien vuorilaaksoista mereen saakka, niinkuin Orellana, ja

vasta hän luotettavasti määräsi jättiläisjoen pääkohtain aseman.

Espanjalaisten Dorado-matkoja kesti vielä seuraavallakin vuosisadalla,

mutta maantiede ei niistä sen koommin hyötynyt. Saman kultamaan

etsiminen sai sitten Walter Raleighinkin lähtemään Orinoco joelle

onneaan koettamaan.

La Plata-maat.

Juan Diaz de Solis oli ensimäinen purjehtija, joka saapui La Plata

joen suistamoon, niinkuin olemme ennen kertoneet; Charrua intianit

surmasivat hänet venekuntansa keralla Magalhães poikkesi samaan

suistamoon v. 1520 salmea etsiessään. Ensimäinen, joka yritti tunkeutua

suurta jokea maan sisäosiin, oli Pohjois-Amerikan löytäjän John Cabotin

poika Sebastian.

Sebastian Cabot. jolla oli melkoinen purjehtijamaine, oli v.

1519 eronnut Englannin palveluksesta ja nimitetty Espanjan

valtakunnanluotsiksi Juan de Soliin jälkeen. V. 1526 hänet lähetettiin

tähtitieteellisten mittausten kautta tarkalleen määräämään Tordesillaan

sopimuksen rajaviivaa, ynnä viemään Molukeille siirtolaisia.

Saavuttuaan La Platan suistamoon hän sai siellä kuulla huhuja suuresta

sivistyneestä valtakunnasta, joka muka oli kauempana maan sisässä,

ja päätti jättää sikseen mittaukset ja lähteä sitä etsimään. Hän

rakennutti ensinnä Uruguayn rannalle vähän matkaa suistamosta pienen

linnan ja lähetti erään luutnanteistaan pienen retkikunnan keralla

sisämaahan. Asukkaitten vihamielisyyden vuoksi retkikunnan kuitenkin

täytyi palata takaisin, johtajansa menetettyään.

Cabot itse nousi Paraná jokeen ja solmittuaan Timbu-intianien kanssa

ystävyysliiton perusti nykyisen Rosarion seuduille siirtokunnan. Hän

nousi Paranáta Apipén koskille ja poikkesi sitten Paraguay jokeen,

jota voitiin nousta vielä pitemmälle, aina nykyisen Bermejon suulle.

Mutta intianit tekivät kiivaita hyökkäyksiä — Chacon intianit ovat

vielä tänä päivänä sotaisuutensa vuoksi itsenäiset; koko joukon väkeä

menetettyään Cabotin täytyi palata takaisin. Retkellä oli intianeilta

vaihdettu hopeahelyjä ja siitä sai joki La Plata (hopea-) joen

nimen. Kolme vuotta poissa oltuaan Cabot palasi Espanjaan ja pyysi

Kaarle V:ltä varoja uuden retkikunnan varustamiseksi, jonka piti

Bermejo jokea nousten löytää uusi tie Peruhun; mutta hallitsijalta ei

silloin riittänyt väkeä eikä rahoja, koska hän paraillaan kävi sotaa

Ranskaa vastaan. Cabotin perustaman siirtokunnan intianit hävittivät,

surmattuaan joka miehen.

Kun sanoma Perun valituksesta ja sen määrättömistä rikkauksista saapui

Espanjaan, niin saivat uudet siirtomaayritykset jälleen erinomaisen

voimakkaan yllykkeen. V. 1535 perustettiin Buenos Ayres Mendoza nimisen

baskilaisen aatelismiehen toimesta, joka oli saanut hallittavakseen

paljon maata; mutta tämäkin siirtokunta-yritys meni surkeasti myttyyn.

Vuoden kuluessa retkikunta, johon alkuaan kuului 2500 miestä, menetti

intianisodassa, puutteen ja tautien kautta parituhatta miestä ja eloon

jääneitten täytyi turvautua laivoihin ja paeta pois. Muuan Mendozan

lähettämä retkikunta nousi Paraguayta aina Kaakkois-Peruhun saakka,

mutta palatessaan sieltä takaisin suuren saaliin keralla toinen puoli

retkikunnasta viimeiseen mieheen surmattiin. Toisella puolella oli

parempi onni. Kun ei edellä lähteneistä mitään kuulunut, niin sen

johtaja, Domingo Iralá, joukkoineen päätti laskea virtaa pitkin ja

saapuikin näin ilman tapaturmaa siihen paikkaan, jossa Pilcomayo

laskee Paraguayhin. Paikka miellytti Iraláta, niin että hän päätti

rakentaa siihen siirtokunnan. Tämä siirtokunta menestyi, vaikka olikin

niin kaukana sisämaassa, ja siitä kasvoi Asuncion, nykyisen Paraguayn

pääkaupunki. Sinne muuttivat Buenos Ayresinkin siirtolaiset, joiden

kävi ylen vaikeaksi pitää puoliaan sotaisia Charrua-intianeja vastaan.

Iralá saavutti siihen määrään maanmiestensä luottamuksen, että hänet

yksimielisesti valittiin kenraalikapteeniksi.

Kului sitten neljäkymmentä vuotta, ennenkuin La Plata maissa

jatkettiin siirtokuntien perustamista. 1573 perustettiin Asuncionista

Santa Fé ja 1580 kolmannen kerran Buenos Ayres. Vaikka tulevan

pääkaupungin toimeentulo tälläkin kerralla oli sangen vaikea, niin

pysyi se kuitenkin sitten yhtä mittaa hengissä ja ympäristön sotaiset

intianiheimot lopulta kukistettiin. Buenos Ayresiin tuotiin Europasta

karjaa ja hevosia, ja molemmat menestyivät pampoilla mitä parhaiten.

Perusta käsin taas perustettiin Länsi-Argentinan kaupungit, Santiago

del Estero, Tucumän ja vihdoin Cordobakin v. 1573. Chilestä käsin

perustettiin Mendoza.

Huolimatta suurista luonnonrikkauksistaan La Plata-maiden täytyi kauan

jäädä takapajulle Etelä-Amerikan muihin espanjalaisiin siirtokuntiin

verraten, siellä kun ei ollut jaloja metalleja. Kultaa ja hopeaa

Espanjalaiset ensi sijassa hakivat, ja sen vuoksi tuli Mexicosta ja

Perusta heidän kantamaansa Uudessa maailmassa. Niiden hyväksi saivat

muut siirtokunnat kärsiä kaikenlaisia rajotuksia. La Plata-maita esim.

kiellettiin tekemästä kauppaa suoraan kotimaan kanssa, niiden kaupan

täytyi kulkea maan poikki Peruhun ja vasta sieltä Espanjaan. Tämä

luonnoton säädös esti niitä kehittymästä, ja karja ja hevoset saivat

vapaasti samoilla rannattomilla pampoilla, villiytyä ja lisääntyä

suunnattomiksi laumoiksi. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan lopulla,

salakuljetuksen lisäännyttyä ylivoimaiseksi, tämä kaupparajotus

poistettiin.

Brasilian valtaus.

Vaikka Portugalilaisilla oli niin ylenmäärin työtä Intiassa, niin eivät

he siltä suinkaan jättäneet valtaamatta Brasiliaa, jonka rannikolle

Cabral matkalla Intiaan oli joutunut ja jonka otaksuttiin kuuluvan

Portugalin pallonpuoliskolle. Se ei tosin ollut kultuurimaa, joka olisi

oikopäätä luvannut suuria voittoja, mutta sen luonto oli niin uhkuvan

kaunista, ettei mikään toinen maa matkalla Intiaan voinut sen kanssa

kilpailla. Ja sitä paitsi kuului Portugalin ja Espanjan politikaan,

että ne yleensä anastivat kaikki maat, joihin vain tulivat ja joihin

niillä mainitun suurjaon kautta muka oli oikeus.

Kolmeenkymmeneen vuoteen ei Portugal kuitenkaan tehnyt muuta

Brasiliassa kuin hääti sieltä espanjalaisia ja ranskalaisia

seikkailijoita, jotka tulivat sinne kauppaa tekemään. Portugalilaisia

siirtolaisia saapui alussa hyvin hitaasti; he tulivat etupäässä

brasil-puuta ottamaan. Hallitus sitten alkoi lähettää maahan

rikoksentekijöitä.

Kuningas Juhana III päätti maan asuttamiseksi käyttää samaa keinoa

kuin oli aikaisemmin käytetty sekä Madeirassa että Azoreilla. Hän

jakoi rannan perinnöllisiin kapteenikuntiin, antaen näitä alueita

semmoisille henkilöille, jotka sitoutuivat maan asuttamaan. Sisämaahan

kapteenikuntien aluetta ulottui vaikka kuinka pitkältä. Kapteeni

alueellaan tuomitsi ja hallitsi rajattomalla vallalla.

Ensimäisen kapteenikunnan, joka käsitti 50 leguaa Sao Paolon rannikkoa,

sai Affonso de Sousa. Melkoiset varustukset hankittuaan hän tutki

rannikon La Plata jokeen saakka ja lopulta, v. 1531. asettui eräälle

saarelle vähän etelämmäksi nykyistä Santosta ja sinne perusti

siirtokunnan. Huomatessaan nämä aikeet rannikon intianiheimot ryhtyivät

karkottamaan tulokkaita; mutta muuan haaksirikkoinen portugalilainen,

joka oli vuosikausia elänyt mahtavimman päällikön suojeluksen alaisena,

sai rauhan solmituksi ja siirtolaiset saattoivat ryhtyä työhön.

Madeirasta tuotiin sokeriruoko ja karjaa, ja molempia saatiin sitten

tästä kapteenikunnasta koko Brasilian rannikolle, sitä myöten kuin

siirtokuntia perustettiin.

Pero Lopes de Sousa, edellisen veli, perusti siirtokunnan samalle

rannikolle vähän etelämmäksi. Espirito Santon rannan valtasi Vasco

Fernandes Coutinho, joka Itä-Intiassa oli koonnut suuren omaisuuden.

Francisco Pereira Coutinho taas sai läänikseen S. Francisco joen

ja Bahian välisen seudun. Hän tapasi siellä maanasukkaitten kesken

elämässä erään jalosukuisen haaksirikkoisen portugalilaisen;

ampuma-aseensa ansiosta hän oli kohonnut päällikön arvoon, ottanut

monta vaimoa ja saanut paljon lapsia, joista Bahian etevimmät perheet

vielä tänä päivänä polveutuvat. Intianit kunnioittivat tätä miestä,

Karamurua (tulen syöjää), niin suuresti, että he hänen kehotuksestaan

ottivat portugalilaisen siirtokunnan suosiollisesti vastaan. Rauhaa

ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Coutinho oli Intiassa oppinut

sortamaan ja Tupinambat taas olivat kaikista alkuasukkaista ylpeimmät

ja voimakkaimmat. Portugalilaisten täytyi hylätä siirtokuntansa, mutta

osa myöhemmin palasi Karamurun keralla takaisin ja rakensi kylänsä

uudelleen.

Samalla tavalla jaettiin muukin rannikko ja kapteenikuntia asutettiin

missä suuremmalla, missä vähemmällä menestyksellä. Historioitsija João

de Barros sai Maranhãon kapteenikunnan yhdessä kahden muun ylimyksen

kanssa. He varustivat kolmen miehen suuren retkikunnan, kymmenen laivaa

ja yhdeksänsataa miestä, joista 113 oli ratsumiehiä; mutta laivat

kärsivät haaksirikon Amazonijoen suistainon eteläpuolella ja melkein

kaikki mukana olleet hukkuivat. Suunnattomien kärsimysten ja rasitusten

jälkeen eloon jääneet pelastuivat siirtokuntiin ja Amazonijoen rantain

asutus jäi taas sikseen.

Brasilian koko rannikko Amazonijoen suusta aina La Plataan saakka sai

täten portugalilaiset siirtokuntansa ja vuosisadan keskivaiheilla

Brasiliasta oli tullut melkoisen tärkeä siirtomaa. Mutta sisämaahan

päin ei rannikolta tunkeuduttu kauaksikaan, sillä sen kivennäis-

ja metalliaarteet olivat vielä aivan tuntemattomat. Saadakseen

siirtomaahan yhtenäisemmän hallinnon ja oikeudenhoidon kotimaan

hallitus lähetti Brasiliaan kenraalikuvernöörin, ja jesuiitat

saapuivat pitämään huolta maan hengellisten asiain hoidosta. Vanha

Karamuru oli vielä oivana apuna alkuasukkaitten suostuttamisessa

uuteen keskushallitukseen. V. 1552 Brasilia sai ensimäisen piispansa.

Jesuiitat tekivät siellä, samoin kuin koko Etelä-Amerikassakin,

erinomaista valistustyötä. He perustivat São Pauloon lähetyslaitoksen,

joka kauan oli tiedon ja valistuksen pääpaikka Brasiliassa, josta

siirtokunta sitten sai parhaat ja uskaliaimmat miehensä, sisämaa

ensimäiset rohkeat uudisasukkaansa. Rio de Janeiron lahteen perustivat

ranskalaiset hugenotit v. 1558 siirtokunnan, mutta yritys, jolla oli

Colignyn kannatus, raukesi johtajansa kehnouden vuoksi. Useimmat

siirtolaiset palasivat takaisin Ranskaan, ja sitten Portugalilaiset

anastivat seudun. V. 1567 perustettiin Rio de Janeiron lahteen

ensimäinen portugalilainen siirtokunta.

Kun Portugal vuosisadan lopulla joutui Espanjan vallan alle,

niin sai Brasilia entistä vähemmän kannatusta kotimaasta ja sen

siirtokunnat saivat parhaan kykynsä mukaan pitää puoliaan ranskalaisia,

englantilaisia ja hollantilaisia merirosvoja vastaan, joita alati väjyi

rannikolla.

Espanjan suhde siirtomaihin.

Espanja oli Amerikan löytöön saakka elänyt kokonaan kotoista elämää.

Taistelu maureja vastaan oli kiinnittänyt sen samoin kuin Portugalinkin

voimat ja huomion. Kun nyt maailma yht'äkkiä sille aukeni ihmeellisenä,

uutena ja rikkaana kuin itämainen satu, niin valtasi koko kansan

eksotinen hurmaus. Sanomattomalla voimalla viehätti tätä niin kauan

kotonaan ollutta kansaa troopillisen maailman rehevyys ja loisto ja

satumaisten aarteitten toivo. Satoja ja tuhansia purjehti Uuteen

maailmaan onneaan etsimään, eikä pelottanut se kammottava mieshukka,

jonka tämä hurmaava, mutta upean kuorensa alla kavala luonto vaati.

Vähäpätöinen on se mieshukka, minkä Espanjalaiset Uudessa maailmassa

kärsivät taisteluiden kautta, mutta tautien ja haaksirikkojen

hekatombit olivat suunnattomat. Siirtolaisuus oli niin suuri, että

Venezian lähettiläs kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla kirjotti

kotikaupunkiinsa Sevillassa ei enää olevan paljon muuta kuin naisia —

kaikki, jotka kynsille kykenivät, olivat Mexicon ja Perun vallotuksen

jälkeen lähteneet meren taa, suurin osa sinne jäädäkseen. Kokonainen

valtava maanosa oli saanut uuden valkoisen väestökantansa, mutta nuori

emämaa oli ennen miehuudenaikaansa menettänyt parhaat voimansa. Näitä

vaaroja ei Iberian niemimaan molemmissa maissa kuitenkaan alussa osattu

aavistaakaan, vaan riemastuksen huumaus valtasi kaikki. Niin suuret

rikkaudet houkuttelivat, niin suuria omaisuuksia todella hankittiinkin

usein yhden ainoan retken kautta, että kultainen kangastus kaikkien

mielestä oli muuttunut kultaiseksi todellisuudeksi.

Uuteen maailmaan muuttaneet espanjalaiset, ne joita ei tarvittu

virkoja hoitamaan, omistivatkin kaikki voimansa vuoriteollisuudelle.

Siihen perustuivat siirtomaiden ja emämaan väliset taloudelliset

suhteet. Kaikki teollisuustuotteet oli tuotava Espanjasta, vieläpä

toisin paikoin viljakin ja muut ruokatavarat. Sekä öljypuu että

viiniköynnös tosin istutettiin Etelä-Amerikkaan ja Länsi-Intiaan jo

ensi aikoina, mutta sitten niiden viljelemistä aljettiin ehkäistä,

jotta siirtolaisten täytyi ostaa nämäkin tuotteet Espanjasta.

Siirtomaissa kokonaan kiellettiin eräiden tuotteiden valmistus, jotta

Espanjan kauppiaat saivat niiden hankinnan yksinoikeudekseen ja että

vuorikaivoksiin riitti sitä enemmän työvoimia.

Näiden rajotusten noudattamista ja kaupan turvallisuutta varten kauppa

siirtomaihin kokonaan asetettiin hallituksen holhouksen alaiseksi. Jo

v. 1503 perustettiin Sevillaan sitä varten erikoinen virasto ja sen

välityksellä tuli koko siirtomaakaupan tapahtua. Kutakin tavaralajia

varten oli satamakaupungeissa erikoinen tavarasuoja, jossa hallituksen

kauppa-asiamies, rahastonhoitaja ja sihteeri tarkalleen kirjottivat

muistoon tavarat, sekä valvoivat laivain purkamista ja kuormaamista.

Paremmaksi turvaksi merirosvoja vastaan täytyi laivain purjehtia

määrä-aikoina ja suurella joukolla. Sevillasta lähti Vera Cruziin kaksi

laivastoa vuodessa, kummassakin viisitoista laivaa, sekä niinikään

kahdesti vuodessa yksi kahdentoista aluksen laivasto Porto Belloon.

Filip II:n aikana laivain lukumäärää lisättiin, niin että Vera

Cruzin laivastossa oli kuusikymmentä, Porto Bellon laivastossa taas

neljäkymmentä laivaa. Molemmissa näissä satamissa oli viranomaiset,

joiden velvollisuus oli jakaa tavarat kuluttajille kunkin paikan

tärkeyden mukaan ja koota kotimaahan lähetettävä metallikuorma. Mexicon

markkinoita ei pidetty Vera Cruzissa, koska tämä satamakaupunki

oli kovin kuuma ja epäterveellinen, vaan Jalapassa. Mutta Perun

ja Chilen markkinat pidettiin Porto Bellossa Panaman kannaksella

epäterveellisestä ympäristöstä huolimatta. Kummassakin paikassa kesti

markkinoita neljäkymmentä päivää. Laivain kapteenit möivät kuormansa

paikkakuntain maaherroille taikka heidän alaisilleen virkamiehille.

Hinnat tavallisesti oli siten määrätty, että kapteenit voittivat

sadasta kolmeensataan prosenttiin. Paikalliset maaherrat virkamiehineen

saattoivat sitten kiskoa kuluttajilta mitä ikinä tahtoivat.

Kaiken tarmonsa vuoriteollisuudelle omistamalla Espanjalaiset saivat

kaivoksista erinomaisen runsaan saaliin, varsinkin hopeaa. Vuodesta

1492 vuoteen 1500 tuotiin Espanjaan vuosittain keskimäärin 1 3/4

miljonan markan arvosta jaloja metalleja, mutta vuodesta 1500 vuoteen

1545 tuonti oli 15 miljonaa vuodessa. Kun Potosin kaivokset v. 1545

löydettiin ja Mexicon kaivoksissa ruvettiin käyttämään parempia

menetelmiä, niin kohosi vuotuinen tuotanto 55 miljonaksi markaksi.

On laskettu, että Europpaan Amerikan löydöstä kuudennentoista

vuosisadan loppuun tuotiin kaikkiaan 3715 miljonan markan arvosta

jaloja metalleja, pääasiallisesti Espanjan kautta, ja maanosamme

metallivarasto sen kautta yhdessä vuosisadassa kasvoi entistään viittä

kertaa suuremmaksi.

Suunnaton pääoman lisäys niin lyhyellä ajalla ei voinut olla

vaikuttamatta mullistavasti taloudellisiin oloihin.

Aluksi rahan lisääntyminen tietysti vaikutti sen, että Espanjaan

alkoi eri puolilta virrata kalliita tuotteita, koska Espanjalla oli

runsaasti rahoja maksaa. Aljettiin tuoda entistä enemmän villakankaita,

palttinoita, sametteja, metalliteoksia, taideteoksia y.m. Itämailta,

Italiasta. Alankomaista, Englannista ja Ranskasta. Toiselta puolen

Espanjan teollisuus ja maanviljelys saivat suuren virikkeen sen

kautta, että menekki siirtomaiden kautta oli tullut entistään

paljon suuremmaksi. Espanjan villateollisuus, silkki-, metalli- ja

nahkateollisuus pääsivät erinomaiseen vauhtiin ja ulkomaalaisiakin,

sekä saksalaisia että italialaisia, saapui Espanjaan teollisuutta

elvyttämään. Tämä elpyminen ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Jaloja

metalleja saapui maahan niin runsaasti, että hinnat vähitellen

kohosivat entistään paljon korkeammiksi, alkoi toisin sanoen

kallis aika. Kun Espanjan hallitus ei silloin vielä käsittänyt

hintain kohoamisen syitä, niin se kuluttajien etua valvoakseen

vahvisti lukuisille tuotteille ylimmät hinnat, toisia kielsi maasta

viemästä ja muutoinkin rajotti kotimaan teollisuutta, joka näistä

rajotuksista kärsi. Ulkomaiset sodatkin vahingoittivat maanviljelystä,

teollisuutta ja kauppaa. Kultakuumeen jälkeen »hopeakuume» levisi

kaikkiin kansankerroksiin, laimentaen yhä enemmän kotoisten ammattien

harrastusta, vaikka ne juuri etupäässä olivat maan pysyvän menestyksen

perustus. Taloudellista rappeutumista edisti maurienkin vaino, sillä

maurit olivat Espanjan parhaat käsityöläiset ja maanviljelijät.

Maanviljelys, kotimainen vuoriteollisuus ja muut teollisuudenhaarat

rappeutuivat siihen määrään, että Espanjan täytyi lopulta ostaa

ulkomaalta melkein kaikki tarpeensa, jopa osan ruokatavaroistaankin.

Ne suunnattomat metallivarat, jotka saatiin siirtomaista, eivät siis

pysyneet Espanjassa, vaan virtasivat pian pois muihin toimeliaampiin

maihin, niiden kansallisrikkautta lisäämään.

Teollisuustavarain kalleus siirtomaissa houkutteli niihin

englantilaisia ja hollantilaisia salakuljettajia ja jalojen metallien

rikkaus tuhansittain merirosvoja. Englannin. Hollannin ja Ranskan näin

alkama kilpailu johti sitten ilmisotiin, joiden kautta sekä Espanjan

että Portugalin merimahti murrettiin.

Vanha ja Uusi maailma luonnollisesti vaikuttivat toisiinsa monella

tavalla. Portugal toimi maissa, joissa jo vanhustaan oli varmoihin

muotoihin kehittynyt erinomaisen tuoterikas kauppa, Espanja sitä

vastoin uusissa maissa, joiden luonnonrikkaus ja kauppa olivat vasta

kehitettävät, joista aluksi ei voitu, paitsi jaloja metalleja, juuri

paljoa muuta saada kuin arvokkaita puulajeja ja moniaita muita

kasvikunnan tuotteita. Itä-Intian ja Länsi-Intian välillä syntyi

omituinen vuorovaikutus: Itä-Intia. joka jo Rooman ajoista saakka

oli vetänyt Europasta metalleja (Maant. ja löytör. I, s. 127), ei

nytkään antanut niitä, vaan arvokkaita luonnon- ja teollisuuden

tuotteita. Länsi-Intia antoi metallit, joilla näitä tuotteita

voitiin ostaa entistä suuremmat määrät. Itä-Intia sai tavaroistaan

hinnan, Länsi-Intian täytyi vain luovuttaa varallisuuttaan saamatta

paljoa mitään korvaukseksi. Pysyväistä hyötyä tuotti sekä Uudelle

että Vanhalle maailmalle hyödyllisten eläimien ja viljelyskasvien

vaihto. Tässä suhteessa Uusi maailma hyötyi enemmän kuin Vanha.

Mutta monta erinomaisen tärkeätä hyötykasvia sai Europpakin meren

takaa, mainitaksemme vain perunan, maissin, mandiokan, bataatin,

espanjanpippurin, tupakan, kaakaon, kokan ja paraguayteen. Molemmat

Amerikat taas saivat useimmat viljat. sokeriruo’on ja kahvin ynnä

tärkeimmät kotieläimet, muita mainitsematta. Lajien vaihtamista jatkuu

vielä tänä päivänä, sillä Europpa on alkanut maaperäänsä koteuduttaa

Amerikan arvokkaita puulajeja, mikäli ne ilmanalassamme viihtyvät.