LÖYTÖRETKIÄ PÖHJOIS-AMERIKAN ETELÄOSIIN.

Aikana, jolloin maailma aukeni kuin kauan suljettu kirja, jolloin äkkiä

esiintyi ratkaistavaksi niin tavaton runsaus suuria maantieteellisiä

kysymyksiä, olisi luullut pelkän tutkijainnon joksikin ajaksi voittavan

muut vaikuttimet; mutta harvinaisia ovat suurien löytöretkien

historiassa semmoiset yritykset. Kullan ja vallan kiihko ne ensi

sijassa kannustivat niitä miehiä, joita ehtymättä virtasi Espanjasta

Uuteen maailmaan, ja maantieteellisiä löytöjä harrastettiin vain

sikäli, kuin näytti olevan saaliin toiveita. Verraten hitaasti edistyi

sen vuoksi Länsi-lntian maantieteellisten olojen selvittely. Antillien

ja Keski-Amerikan asutus ja Mexicon vallotus kysyivät paljon voimia.

Mutta kun Aztekkien rikas maa oli saatu vallatuksi ja siten tutustuttu

aivan uusiin mahdollisuuksiin, niin kannusti se toimihaluisia miehiä

laajemmalta etsimään, eikö löytyisi toisia seutuja, joista rohkea voisi

toivoa yhtä runsasta vaivanpalkkaa. Eivät pelottaneet haaksirikot,

eivät sotaiset maanasukkaat, taudit, eivät surmat muunkaanlaiset.

Tämmöisien retkien kautta tuli Pohjois-Amerikan eteläosa jotenkin kauas

sisämaahan tunnetuksi.

Juan Ponce dc Leonin yrityksen jälkeen v. 1513 jäi Florida joksikin

aikaa unohduksiin, yleinen huomio kun kääntyi etupäässä länttä ja

etelää kohti. Tosin hän v. 1520 uudelleen kävi samoilla rannoilla,

niinkuin kerroimme, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Melkein samaan

aikaan lähetti Ayllon Haitista retkikunnan orjanajoon. Hänen laivansa

purjehtivat Pohjois-Amerikan itärantaa aina Charlestonin seuduille

saakka. Toisella retkellä, joka tapahtui v. 1526, Ayllon melkoisella

joukolla koetti perustaa Charlestonin seuduille siirtokunnan, mutta

kaikenlaisten vastoinkäymisten, varsinkin rannikon epäterveellisyyden

vuoksi, yrityksestä oli luovuttava.

Alvares de Pineda löytää Mississipin.

Luotsi Alvares de Pineda Jamaikan maaherran Francisco de Garayn

toimesta v. 1519 tutki Floridasta länteen päin jatkuvaa rannikkoa,

mitaten ja kartottaen tarkkaan joka mutkan. Maa huomattiin kauniiksi,

jo'issa luultiin olevan kultaa ja asukkaitten kanssa päästiin monessa

kohden yhteyteen. Löydettiin sitten valtavan suuri joki, jota noustiin

vähään matkaan. Se joki oli Mississippi; Pineda nimitti sen »Pyhän

hengen joeksi». Mississipin suistamosta tutkittiin rantaa eteenpäin

aina Mexicoon saakka, jossa Garayn miehet paremman palkan toivossa

yhtyivät Cortekseen. Garay koetti v. 1523 melkoisilla voimilla perustaa

siirtokunnan näin löydetylle Texasrannikolle, mutta jälleen hänen

miehensä liittyivät Cortekseen, jonka lippujen alla saaliin toivo oli

parempi. Garay itsekin joutui lopulta Mexicoon, jossa hän kuoli. Hänen

jälkeensä sai Narvaez, sama mies, joka oli yrittänyt vangita Corteksen,

Espanjan hallitukselta luvan vallata Mexicon lahden pohjoispuolella

olevat maat.

Pamfilo de Narvaezin retki.

Neljällä laivalla, melkoinen joukko kerallaan Narvaez v. 1528

saapui Floridaan ja samosi sisämaan kautta pohjoista kohti, laivain

purjehtiessa rantavesiä. Kun kultaa ei kuitenkaan löytynyt, vaikka

oli kuljettu laajalti joka suuntaan, niin Narvaez joukkoineen

palasi meren rannalle. Mutta hän ei löytänytkään enää laivojaan;

nämä kauan turhaan odotettuaan olivat palanneet Cubaan, joku laiva

oli kärsinyt haaksirikonkin. Kun laivoja ei kuulunut, vaikka kauan

odotettiin, kun taudit ja puute tekivät tuhojaan, niin ei ollut muuta

neuvoa kuin ruveta rakentamaan veneitä ja yrittää päästä rantoja

seuraillen Mexicoon. Ravinnoksi pätivät loput hevosista ja maissi,

jota oli ryöstetty suuret määrät intianien vilja-aitoista; tällä

eläen ruvettiin suurella kiireellä rakentamaan veneitä. Kannukset,

satulanjalustimet, jousipyssyjen rautaosat, kaikki taottiin lärveiksi,

sahoiksi ja nauloiksi, palmunlehdistä saatiin tukkeita, petäjistä

pikeä, ja työ edistyi nopeaan. Kuudessatoista päivässä oli saatu

valmiiksi viisi isoa venettä, lähes kymmentä metriä pitkiä kukin.

Hevosenjouhista punottiin laivaköysiä, paidat neulottiin purjeiksi,

airoja veistettiin, hevosten tuppeen nyljetyistä koipinahoista tehtiin

vesipulloja. Syyskuun 22 p. ne, mitä retkikunnasta oli eloon jäänyt,

kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä miestä, menivät veneihin ja lähtivät

purjehtimaan rantaa pitkin länteen päin.

Vaikka he olisivat olleet taitavia purjehtijoita, niin olisi

tämä matka sittenkin ollut ylen vaikea, sillä veneet olivat niin

täynnään ja vaipuivat niin syvälle veteen, ettei ollut aallon varaa

ensinkään. Mutta kun joukossa tuskin oli ainoatakaan merimiestä, niin

yritys näytti melkein toivottomalta. Viikon tai enemmänkin veneet

hiipivät pitkin matalaa rantaa; mutta sitten löydettiin muutamia

intianikanootteja, ryöstettiin ne ja voitiin jonkun verran keventää

veneitä. Kuljettiin vielä kuukausi rantaa pitkin eteenpäin, kärsien

nälkää ja janoa, ainaisessa hengenvaarassa. Harvoin uskallettiin

sotaisten intianien vuoksi maihin poiketa, mutta ei ollut hyvä rannan

näkyvistäkään poistua. 30 p. lokak. se vene, jota Cabeza de Vaca

johti, huomasi tulleensa leveään suolattomaan virtaukseen, joka kävi

maalta voimallisesti merelle päin; se osotti retkikunnan tulleen

mahtavan kymen suistamoon. Se oli Mississippi, jonka Alvarez de

Pineda oli nähnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin. Seikkailijat koettivat

nousta jokeen etsiäkseen polttopuita viljansa paahtamiseksi; mutta

kun tuuli puhalsi pohjoisesta ja virtaus oli voimallinen, niin se

oli hukkayritys, vieläpä veneet erosivat toisistaan ja hajautuivat

pitkin rannikkoa. Narvaez pysytteli lähellä maata, mutta Cabeza

laski rohkeasti merelle, jättäen hänet jälkeensä ja seuraten toista

venettä, jota johti Alonso de Castillo. Tuuli oli nyt suotuisa ja

neljä päivää jatkettiin purjein, airoin, nopeaan matkaa länttä kohti.

Sitten itämyrsky sai hataran veneen valtoihinsa ja ajoi sitä päivän ja

yön onnen kaupalla mukanaan ja varhain seuraavana aamuna raastoi sen

rantahyökyihin ja heitti miehineen päivineen kumottuna hiekkasaarelle,

luultavasti nykyisen Galvestonin seuduille. Rannalla ulvoivat intianit

haaksirikon nähdessään, mutta onneksi nämä olivatkin ystäviä, heidän

ulvonansa oli myötätunnon eikä vihamielisyyden osotus. He rakensivat

tulia lämmittääkseen vilusta väriseviä haaksirikkoisia, antoivat

heille ruokaa ja suojaa ja tekivät minkä voivat heidän kurjuuttaan

lieventääkseen. Castillon vene kärsi haaksirikon vähän kauempana

rannikolla ja hänkin miehineen pelastui. Muitten veneitten kohtalosta

ei ole säilynyt mitään tietoa. Cabeza myöhemmin kuuli huhuja, että

kaksi oli rannikolle särkynyt ja miehet nälkään kuolleet ja Narvaezin

vene taas oli ajautunut merelle ja sinne hukkunut.

Vilun, puutteen ja muitten kärsimysten vuoksi Cabezan ja Castillon

miehet toinen toisensa jälkeen kuolivat, niin että lopulta vain

neljä oli elossa, yksi näistä Cabeza, toinen Estebanico niminen

neekeri, jonka myöhemmin tapaamme toisilla asioilla. Cabeza de Vaca

oli rohkea ja neuvokas mies. Hän oppi intianien kielen ja perehtyi

heidän tapoihinsa ja sitten saavutti vaikutusvaltaakin, koska hän muka

taisi parantaa tauteja. Mutta aluksi oli seikkailijain kohtalo hyvin

surkea. Intianit pitivät heitä orjinaan vuosikausia ja nöyryyttivät

ja kiduttivat heitä monella tavalla. Monena iltana heidän rinnalleen

laskettiin nuoleja sen merkiksi, että heidät aamulla tapettaisiin.

Mutta he pääsivät vihdoin pakoon ja tapasivat toisia heimoja, jotka

luulivat heidän taivaasta tulleen. Toiset toivat ruokansa heidän

siunattavakseen, toiset kantoivat heidän eteensä parhaat tavaransa

ja pyysivät heitä valitsemaan, mitä tahtoivat, ja toisinaan tuhannet

saattelivat heitä matkalle. Cabeza tovereineen paranteli sairaita

»Pater nosteria» lukien ja ristinmerkkiä tehden. He vaelsivat heimosta

heimoon ja ansaitsivat elantonsa kaupittelemalla kaikenlaisia pieniä

esineitä. Sitten he taas olivat jonkun aikaa eri heimoissa vankina,

toisistaan erotettuina, mutta pääsivät uudelleen yhtymään Sabine-joen

länsipuolella ja alkoivat vähitellen vaeltaa Tyyntä merta kohti

sikäläisiin espanjalaisiin siirtokuntiin.

Cabezan kertomuksesta voimme jotenkin tarkkaan seurata hänen matkansa

kulkua. He pyrkivät rannikolta sisämaahan, kuultuaan, että siellä asui

taajemmassa ihmisiä ja lempeämpiä. Samalla he halusivat nähdä maata

laajemmalta, voidakseen joskus laatia siitä kuvauksen. Halki nykyisen

Texasin he kulkivat pohjoiseen aina Canadian-riverille, Arkansaan

latvaosille saakka. Intianien polkuja seuraten he menivät vedenjakajan

poikki ja tulivat Mexicon nykyisen rajajoen Rio Granden laaksoon.

Samoin kuin intianeilla heilläkin oli sarvaannahkasta vaatteet,

talvella puhvelinnahkasta. Rio Grandelta he hitaasti vaelsivat edelleen

länttä kohti, poiketen intianikyliin, paljon vaaroja, puutetta ja

vaivoja kärsien. Vihdoin he pääsivät Californian lahden rannalle

nykyiseen Sonoraan, jossa silloin jo oli espanjalaisia siirtokuntia.

Toukokuussa 1536 he näkivät Tyynen meren pinnan ja olivat kolmetuhatta

kilometriä kuljettuaan vihdoinkin päässeet vaivainsa päähän. Yhdeksän

vuotta oli kulunut siitä, kun he lähtivät Narvaezin kanssa Espanjasta.

ja melkein kahdeksan vuotta siitä, kun he olivat Floridan rannoilta

hatarilla veneillä retkensä jälkiosan alkaneet. Kuusi vuotta

tästä ajasta olivat Texasin intianit heitä pitäneet vankeudessa.

Kaksikymmentä kuukautta kului matkaan maan poikki Californian lahdelle.

Cabeza de Vaca tovereineen oli ensimäinen. joka Mexicoa pohjoisempana

kulki Pohjois-Amerikan poikki. Heitä oli jo aikoja sitten luultu

kuolleiksi; sitä suurempi oli nyt riemu. Kunniavartiosto saattoi

heitä Compostellaan ja pitkin matkaa heitä Mexicossa joka kaupungissa

kestittiin yhteisinä vieraina.

Seuraavana vuonna Cabeza de Vaca palasi Espanjaan ja nimitettiin

muutaman vuoden kuluttua Rio de la Plata maakunnan »adelantadoksi».

Hän menomatkalla nousi maalle Brasilian rannalla Santa Catharine

nimisen saaren luona ja kulki sieltä maan poikki Asuncioniin, Paranan

ja Paraguayn yhtymäpaikalle, joka silloin vielä oli siirtokunnan

pääkaupunki. Myöhemmin hän, välillä jo vuoden maanpaossakin

vietettyään, nimitettiin Sevillaan tuomariksi ja kuoli v. 1564

vaiheilla. Molemmista suurista matkoistaan ja ihmeteltävistä

seikkailuistaan Cabeza de Vaca kirjotti matkakertomukset.

Hernando de Soton retki Mississipin laaksoon.

Vaikka Narvaezin retki päättyikin näin onnettomasti, niin tehtiin

vielä uusia yrityksiä samoihin maihin. V. 1538 Hernando de Soto,

Pizarron etevimpiä upseereja Perun vallotuksessa, siellä melkoisen

omaisuuden koottuaan sai Espanjan hallitukselta Cuban maaherruuden ja

luvan lähteä Floridaa anastamaan. Soton suuri maine vaikutti, että

hänen yritykseensä liittyi mitä loistavin joukko ritareita. Kymmenellä

laivalla, mukanaan 900 miestä ja 350 hevosta, tykkejä, pyssyjä,

verikoiria ja kahleita, hän v. 1538 purjehti Sevillan satamasta Cubaan

ja sieltä iloisten juhlain jälkeen meren poikki Floridaan. Laivat

lähetettiin takaisin Cubaan. jonka hallinnon Soto oli poissa olonsa

ajaksi uskonut vaimolleen, Pedrarias Davilan tyttärelle. Soto vei

väkensä maihin kesäkuussa 1539 ja lähti sitten tunkeutumaan sisämaahan.

Siellä täällä oli melkoisia intianikyliä, mutta asukkaat olivat

kauttaaltaan vihamielisiä. Lukuisat rämeet ehkäisivät niin suuren

joukon kulkua. Eräänä päivänä Soton väki suuresti hämmästyen näki

intianijoukon keskellä hevosella ratsastavan valkoisen miehen, joka

hurjin ilonelkein lähestyi heitä ja tervehti heitä espanjan kielellä.

Hän olikin espanjalainen, Juan Ortiz nimeltään, muuan Narvaezin

miehistä, jonka intianit olivat vangiksi saaneet ja päällikön tytär

kahdesti kuolemasta pelastanut. Ortiz oli vankeutensa ajalla oppinut

intianien kieltä ja tutustunut heidän tapoihinsa; hänestä sai Soto

hyvän tulkin. Mutta Ortiz ei tiennyt mitään niistä rikkauksista,

joita siellä muka piti olla, sen mukaan kuin intianit olivat Sotolle

uskotelleet; hänen kertomuksensa tosioloista masensi suuresti

retkeläisiä, joiden kesken mieliala alkoi muutoinkin olla painuksissa.

Sotoa vaadittiin palaamaan, mutta hän jäykästi ilmotti jatkavansa

matkaa, kunnes oli omin silmin nähnyt maan köyhyyden.

Talvea vietettiin siinä lahdessa, joka on Floridan ja Alabaman

välissä, Apalachee nimisessä maakunnassa. Ruokavaroja oli siellä

kyllin, mutta turhaan etsittiin muita rikkauksia. Keväällä v. 1540

Soto samosi pohjoista kohti, lähettäen aina edellään tottuneita

vakoojia maanasukkailta pyytämään vapaata kulkua. Muuan Intiani lupasi

opastaa Soton «etäiseen, kuningattaren hallitsemaan maahan, jossa

oli paljon keltaista metallia. Espanjalaiset lähtivät uusin toivein

häntä seuraamaan, aavistamatta sitä, että metalli olikin vain halpaa

vaskea. Kuningatar, joka oli erään heimon päällikkö, tuli kantotuolissa

kaikkiin koruihinsa puettuna Sotoa vastaan. Nousten alas kantotuolista

hän lähestyi ritaria, toivottaen hänet tervetulleeksi, ja heitti hänen

kaulaansa kahdenkertaisen helminauhan. Soto kumarsi kohteliaasti,

niinkuin hovimiehen sopi, ja tekeytyi ystäväksi. Mutta saatuaan

selville, ettei siellä ollutkaan kultaa, hän päätti edes helmet

ryöstää; hän otti kuningattaren vangiksi, antoi kaivaa päälliköitten

haudoista kaikki vainajien mukaan pannut helmet, anastipa kuningattaren

omankin kalliin helmilippaan, joka oli koko heimon aarre. Kuningatar

kuitenkin pääsi karkaamaan ja sai vielä helmilippaansakin mukanaan

viedyksi.

Kun oli tultu jo'ille, jotka virtasivat Atlantin merta kohti, niin

käännyttiin länttä kohti, alituiseen taistellen intianeja vastaan.

Mitä intianeja vangiksi saatiin, ne osaksi surmattiin, osaksi otettiin

orjiksi; orjiksi otettujen täytyi seurata mukana, kahleet kaulassa,

retkikunnan tavaroita kantaen ja leiripaikoilla viljaa jauhaen.

Osasta tavattiin hyvinkin viljeltyjä seutuja, vaikkei missään semmoisia

rikkaita sivistysmaita, kuin Corteksen ja Pizarron vallottamat. Eräs

päällikkö, Tascaluco nimeltään, rupesi retkikunnan oppaaksi, kun sai

Sotolta hevosen; hän oli kooltaan semmoinen jättiläinen, että kun hän

istui hevosensa selässä, niin jalat laahasivat maata. Mutta Tascaluco

opastikin vieraansa vahvan intianilinnan luo, sillä hän aikoi heidät

tuhota. Linnassa oli 80 suurta rakennusta, joissa kussakin sanottiin

olevan 1000 miestä. Espanjalaiset kuitenkin viime hetkessä huomasivat

vaaran, kävivät linnan kimppuun, hakkasivat kirveillä rikki puuportit

ja sytyttivät majat tuleen. Soto itse haavottui taistelussa, mutta

johti sitä kuitenkin loppuun saakka. Intianien naisetkin ottivat osaa

tappeluun. Mutta kun tuli leviämistään levisi, niin täytyi intianien

pyrkiä pakoon, varustuksiensa yli hypäten. Taistelua kesti yhdeksän

tuntia. Espanjalaiset menettivät 83 miestä, mutta intianien mieshukan

he arvostelivat 11,000 mieheksi. Kaduilla laskettiin päälle 3000

ruumista ja 4000 sai arvion mukaan tulipalossa surmansa, petollinen

päällikkö ehkä näiden mukana.

Espanjalaiset masentuivat tästä vihamielisyydestä, jota vastaan oli

sitä toivottomampi taistella, kun ei kultaa ollut missään. Suurin osa

olisi mieluummin palannut kotia, mutta Soto päätti jatkaa retkeä,

vaikka täytyikin ainiaan tapella ja varoa väjytyksiä. Eräässä

suuremmassa keskustassa päätettiin taas viettää talvea. Syksyllä

myöhään intianit eräänä yönä yllättivät retkikunnan ja sytyttivät majat

ruokokattoineen palamaan. Tappelussa kaatui jälleen 40 espanjalaista

ja sitä paitsi menetettiin puolensataa hevosta. Keväämmällä jatkettiin

retkeä, milloin lounaita, milloin länttä kohti. Luultavasti oli

Soto silloin Tennessee joen rannoilla ja saapui sitä pitkin

Mississipille. Kun nimet ovat toiset kuin nykyiset, niin on vaikea

saada matkasuunnista tarkkaa selkoa. Retkikunta oli jo menettänyt

puolet miesluvustaan. Liitossa erään intianipäällikön kanssa Soto

sitten teki sotaretken Mississippi joelle toista päällikköä vastaan,

jonka pääkaupunki vallotettiin ja hävitettiin. Näissä tappeluissa

ensi kerran nähtiin intianien riistävän kaatuneilta vihollisiltaan

päänahkan. Soto meni Mississipin poikki ja löysi sen toisellakin

puolelta hedelmällisiä viljeltyjä maita. Mutta siellä hän sairastui

kuumeeseen ja kuoli keväällä 1541, 42:n vuoden ikäisenä, suureksi

suruksi väelleen, joka oli häneen kovin kiintynyt. Ritari upotettiin

yöllä erääseen Mississipin putaaseen, jotteivät intianit saaneet tietoa

hänen kuolemastaan. Soton viimeisen toivomuksen mukaan sai Luis de

Alvarado johdon.

Heinäkuun alussa retkikunta lähti Mississipiltä samoamaan länttä kohti,

joutuen siten laajalle arolle ja sitten tuiki autioon erämaahan, jossa

intianioppaatkin eksyivät. Kun ruokavarat loppuivat ja miehet alkoivat

uupua, niin täytyi kääntyä takaisin Mississipille, vaikka edessäpäin

oli näkynyt suuria vuoria, joissa ehkä olisi vihdoinkin ollut etsittyjä

aarteita. Arvatenkin oli retkikunta siis kulkenut Kalliovuoriston

itäiselle eteismaalle saakka. Paluumatkalla nääntyi paljon sotamiehiä

puutteeseen, talvi tuli, ruoka oli hankittava ainaisilla taisteluilla.

Mississipin rantarämeillä täytyi retkeläisten usein viettää yönsä

ratsumiehet satulassa, jalkamiehet polviaan myöten suossa, sillä

ei aina tavattu edes kuivaa maata leirin paikaksi. Paljain jaloin,

eläinten vuotia vaatteinaan — oikeat vaatteet olivat jo aikoja sitten

repaleina — saapuivat suuren retkikunnan tähteet marraskuun lopulla

takaisin Mississipille lähelle sitä paikkaa, jossa kesällä oli sen

poikki kuljettu. Siellä vallotettiin vesikaivannoilla suojeltu kylä

ja asetuttiin siihen talvea viettämään. Retkikunnasta oli vielä

jäljellä 320 miestä ja 70 hevosta. Mutta rasituksien jälkiseurauksista

kuoli vielä talvenkin kuluessa monta miestä. Eräältä läheiseltä

ystävälliseltä intianipäälliköltä saatiin ruokavaroja ja tultiin

siten toimeen kevääseen saakka, jolloin päätettiin kulkea pitkin

jokea merelle ja sitten pyrkiä takaisin espanjalaisiin siirtokuntiin.

Maaliskuun ja huhtikuun kuluessa rakennettiin vankkoja, keulasta ja

perästä kannellisia veneitä. Mutta Mississipin valtava kevättulva

viivytti vielä monta viikkoa lähtöä. Joki alkoi nousta maaliskuun

10 p. ja täytti huhtikuun puolivälissä koko laajan laaksonsa, niin

että vielä toukokuun puolivälissä Espanjalaisten asuman kylän kujat

olivat tulvaveden vallassa ja vasta juhannuksen aikana oli saatu

kokoon sen verran ruokatavaroita, että voitiin joelle lähteä. Tämä

tapahtui kesäkuun viimeisinä päivinä. Kussakin veneessä oli noin

viisikymmentä Espanjalaista ja neljä intiania, jotka lähtivät oppaiksi.

Mutta joen suupuolen heimot olivat saaneet tiedon muukalaisten

lähtöpuuhista. He sulkivat tien tuhannella sotikanootilla, joista

toisissa oli viisikinkolmatta melojaa kummallakin puolella. Sotilaat

olivat täydessä sotamaalissa, enimmäkseen mustan ja sinisen kirjavat,

ja kanootit oli maalattu samoilla väreillä. Espanjalaisten täytyi

veneineen raivata tiensä tämän suunnattoman veneliudan keskitse,

takaa-ajoa ja taistelua kesti kymmenen päivää, ja moni heitti jälleen

henkensä. Vasta sitten voitiin rauhassa matkata edelleen. Joki levisi

niin leveäksi, että keskeltä tuskin näkyi alavia rantoja. Jokimatkan

yhdeksäntenätoista päivänä saavuttiin merelle ja jatkettiin matkaa

länteen päin rantoja pitkin. Kokonaisen päivän oli merivesi suistamon

ulkopuolella Mississipin suolatonta vettä. Lähes kaksi kuukautta

purjehdittiin sitten rantaa pitkin Mexicoa kohti, saatiin ruokavarain

apua kalastuksella, joka oli hyvinkin satoisaa, ja poikettiin

silloin tällöin maihin vettä ottamaan. Meriretki rantaa pitkin sujui

odottamattoman hyvin, mutta lopulta yllättivät myrskyt ja rankkasateet,

jotka monta kertaa uhkasivat täyttää ja upottaa veneet. Nukkumatta,

syömättä seikkailijain täytyi ponnistella yhtä mittaa toista

vuorokautta, ennenkuin pääsivät semmoiseen paikkaan, jossa saattoivat

taas laskea maihin. Siinä toivossa, ettei Uuden Espanjan alue enää

voinut olla kaukana, lähdettiin sitten maisin etelää kohti samoamaan.

Mutta 70—80 kilometriä astuttuaan joukko oli niin uuvuksissaan, ettei

se jaksanut kauemmaksi kulkea. Kaksi reippainta vain lähti edelleen

tiedustelulle, kulkien yöllä, paljain jaloin, vain miekka ja kilpi

aseinaan. Onneksi he piankin tapasivat intianin, jolta kuulivat Panuco

nimisen siirtokunnan, joka oli määrätty Uuden Espanjan pohjoisrajaksi,

jo olevan lähellä. Panucon espanjalainen maaherra otti ystävällisesti

vastaan puolialastomat, eläinten vuotiin puetut maanmiehensä, jotka

olivat enemmän villien kuin sivistyneitten ihmisten näköisiä, ja

lähetti heidän tulostaan tiedon Mexicon varakuninkaalle Mendozalle.

Tämä paikalla toimitti heille kaikenlaisia tarpeita, vaatteita, rohtoja

ja ruokatavaroita.

Osa pelastuneista palasi Espanjaan, ainaiseksi parantuneena

kultakuumeestaan, toiset jäivät Mexicoon, toiset lähtivät Peruhun ja

jotkut rupesivat munkiksi. Siten hajosivat viimeiset tähteet siitä

suuresta hyvin varustetusta retkikunnasta, jonka Hernando de Soto oli

vienyt Mississipin laaksoa tutkimaan. Retken onneton loppu saattoi koko

seudun niin huonoon maineeseen, etteivät Espanjalaiset sen koommin

yrittäneet sille puolelle toimiaan ulottaa.

Coronadon retki Cibolaan ja Quiviraan.

Jo v. 1530 olivat Mexicon hallituksen jäsenet saaneet kuulla, että

muka kaukana pohjoisessa oli maa, jossa oli seitsemän kaupunkia, kukin

Mexicon kokoinen ja niin rikas, että oli kokonaisia katuja paljaita

jalokivipuoteja. Sinne oli mentävä erämaan kautta, joka oli 40

päivämatkaa pitkä. Tämä tarumaa kiihotti mahtimiehiä moneen yritykseen,

varsinkin sitten kun espanjalaisen alueen rajapaalut Mexicon

länsirannalla oli viety aina Culiacaniin saakka, joka on vastapäätä

California niemen kärkeä, nykyisessä Sinaloa valtiossa. Halu tunkeutua

noihin satumaisen rikkaisiin seutuihin sai yhä uutta virikettä, kun

Cabeza de Vaca tovereineen vakuutti siellä muka olevan kuusi- ja

seitsenkertaisiakin taloja, joitten ovenkamanatkin oli jalokivillä

koristettu. Varakuningas Mendoza antoi Culiacanin komentajalle

Francisco Vasquez de Coronadolle toimeksi näitten seutujen tutkimisen

ja valtaamisen.

Coronado lähetti ensinnä tiedustelulle Marcos de Niza nimisen papin,

erään munkin ja sen Estebamco nimisen neekerin, joka oli ollut de

Vacan kanssa. Munkki sairastui heti alussa, mutta intianeja oppainaan

pappi ja neekeri jatkoivat malkaa. Kuta kauemmaksi pohjoista kohti

kuljettiin, sitä varmemmiksi kävivät tiedot Cibolan huhutuista

kaupungeista. Estebanico lähti edeltä vakoilemaan, mutta sai sillä

tiellä surmansa. Suurilla lahjoilla sai pappi de Niza intiani-oppaansa

saattamaan itseään vielä niin kauas, että hän etäältä näki matkan

määrän. Hän todella näki tasangolla pyöreän kunnaan juurella kaupungin,

joka pitkän erämaamatkan jälkeen hänestä näytti suuremmalta ja

kauniimmalta kuin itse Mexico. Mielellään hän olisi siinä käynyt,

mutta hän pelkäsi, että tieto löydöstä joutuisi kokonaan hukkaan,

jos hän siellä saisi surmansa. Rakennettuaan kiviraunion mäelle,

jolla seisoi, sille ristin pystytettyään ja maan vallattuaan Espanjan

kuninkaan nimiin hän lähti paluumatkalle ja pääsikin onnellisesti

takaisin Mexicoon kertomaan sen varakuninkaalle näkemistään. Eräs

toinen partioretkikunta, joka myöhemmin lähetettiin matkaan, vahvisti

sekin todeksi tiedon seitsemästä kaupungista, vaikkei se päässytkään

likimainkaan perille saakka. Ei siis ihmettä, että Mexicon varakuningas

päätti huhuissa olevan perää. Hän varusti melkoisen retkikunnan

Coronadon johdolla vallottamaan tuota tuntematonta aarremaata, joka oli

kuin Intian timanttilaaksot vanhain itämaisten satujen kuvauksissa.

Coronado lähti retkelle keväällä 1540, kulkien ensinnä Culiacaniin,

Tyynen meren puolelle, ja sieltä edelleen pitkin meren rannikkoa

luodetta kohti. Kaksi laivaa seurasi rantoja purjehtien mukana.

Californian lahden perukan lähestyessä muutettiin suunta aivan

pohjoiseksi ja saavuttiin autioitten seutujen kautta nykyiselle Gila

joelle, jonka poikki kuljettiin lautoilla. Sitten matka kävi koillista

kohti Colorado ylängön eteläreunoja seuraillen, mäntyjä kasvavain

ylämaitten. poikki itää kohti ja jälleen pohjoista kohti rotkoisen maan

kautta, kunnes löytyi Cibola. Koko matka oli täytynyt kulkea jalan,

koska maan autiuden vuoksi täytyi kuljettaa kanssa paljon ruokavaroja

ja ratsut siis tarvittiin kuormajuhdiksi.

Mutta Cibola tuotti seikkailijoille valtavan pettymyksen. Läheltä

nähden oli, niin päätettiin, moni Mexicon maalaistalokin komeampi kuin

tämä erämaan kylä pahanen, joka oli kivestä ja savesta rakennettu

korkealle kalliolle ja johon mahtui korkeintaan 200 sotamiestä. Vähällä

vaivalla kylä vallotettiin ja asukkaat karkotettiin. Maa oli kolkko,

karu, asukkaat köyhiä, vaikkeivät taitoa vailla, koska he kutoivat

puuvillakankaita. Aarteista ei ollut merkkiäkään, ja samanlaisia

pieniä kyliä olivat huhutut muut kuusi kaupunkia. Cibola luultavasti

oli nykyinen Zuni, idästä Coloradoon laskevan Pienen Coloradon

latvoilla. Seutu on nykyisin Yhdysvaltain aluetta, Arizonan ja Uuden

Mexicon rajoilla. Kaupunki, joka vielä on olemassa, on porrasmaisesti

rakennettu, Pueblo-intianien tavalliseen tapaan. Lähiseudussa on

tavattu raunioita noista toisistakin kuudesta kaupungista.

Coronado oli vielä meren rannalla ollessaan lähettänyt pienen osaston

Diazin johdolla viemään Californian lahden perukkaan sanomaa Alarconin

johtamalle laivasto-osastolle. Diaz kulki Californian lahden pohjaan

saakka, tapaamatta laivoja. Noustuaan vielä jonkun matkaa Colorado

joen rantaa hän löysi suuren puun juurelta kirjeen, jonka Alarcon oli

sinne jättänyt tiedolla, että hän oli palannut takaisin, kun Coronadoa

ei kuulunut. Hän oli noussut veneillä jokea niin pitkältä, kuin sitä

kulkemaan pääsi, ja turhaan maajoukosta tietoa odotettuaan päättänyt

palata takaisin. Diaz menetti tällä paikalla tapaturman kautta

henkensä, hänen pieni joukkonsa kulki takaisin Mexicoon samaa tietä

kuin oli tullutkin.

Cibolassa oli Coronado kuullut, että pohjoisessa oli suuri joki,

ja lähettänyt partiojoukon sitä tutkimaan; joukkoa johti Cardenas.

Tämä kulki aution Colorado ylängön poikki ja saapui suunnattoman

rotkon partaalle — hän oli löytänyt maailmankuulun Colorado kanjonin.

Espanjalaiset hämmästyksellä katselivat tätä äärettömän mahtavaa

leikkausta tasaisen ylänkömaan poikki, sen äkkijyrkkiä seinämiä,

sivurotkoja, syvyydestä kohoavia pääsemättömiä kallionkeiloja, ja

olisivat halusta hakeneet vettä rotkon pohjalla kuohuvasta joesta,

mutta se ei ollut miltään kohdalta mahdollista; rotkon seinämät

ovatkin enimmäkseen pääsemättömän jyrkät ja toisin paikoin lähes paria

kilometriä korkeat. Kolme päivää partiojoukko harhaili pitkin rotkon

reunoja etsien paikkaa, mistä päästäisiin alas joelle, mutta turhaan.

Jotkut uskalikot yrittivät kiivetä alas jyrkkiä vuorenseinämiä, mutta

heidän oli kesken luovuttava yrityksestä. He kertoivat, että monet

kalliot, jotka ylhäältä katsoen eivät näyttäneet miestä korkeammilta,

alhaalta nähden olivatkin sen korkuisia kuin Sevillan tuomiokirkon

torni. Cardenas palasi tämän voittamattoman luonnonesteen luota

takaisin Cibolaan. Hän olikin sattunut tulemaan Coloradon suuren

kanjonin mahtavimmalle osalle.

Eräs toinen, Alvaradon johtama retkikunta kulki Cibolasta itää kohti.

Se tapasi useita intianikyliä, erään sangen omituisen, joka oli

rakennettu rotkoiselle hiekkamäelle. Pohjoispuolelle oli tuuli koonnut

niin korkean hiekkanietoksen, että sen selkää melkein saattoi nousta

kylään saakka, mutta nietoksen harjalta oli kuitenkin vielä kiivettävä

joku matka kalliota. Kalliolla polku kulki syvässä rotkossa ja oli niin

kapea ja jyrkkä, että Espanjalaisten täytyi nelinkontin ryömiä, vaikka

rotkossa olikin siellä täällä puisia portaita. Kaikki joet virtasivat

näiltä seuduilta vielä Tyveneen mereen eli Etelämereen, mutta vähän

etäämpää huomattiin veden kallistuvan Atlantin meren eli Pohjoismeren

puoleen.

Retkikunta meni sitten Mexicon lahteen laskevan Rio Grande del

Norten latvahaarain poikki, koska intianit olivat kertoneet siellä

olevan paljon kultaa ja hopeaa ja suuria kaupunkeja. Siellä muka

eräs päällikkö nukkui päivällisunensa suuren puun alla, joka oli

ripustettu täyteen kultatiukuja; tiu'ut suloisella soitollaan

herättivät hänet, kun hän oli kylliksi nukkunut. Tätä päällikköä

lähdettiin nyt etsimään. Mutta kun Alvarado joukkoineen tuli siihen

paikkaan, jossa tiukupäällikkö hallitsi, niin ei siellä ollutkaan

kultaa vähääkään ja tarun kertoja leimattiin julkeaksi valehtelijaksi.

Päällikkö kuitenkin vangittiin ja vietiin Coronadon leiriin, jossa

häntä pidettiin kuusi kuukautta; mutta kultaa eivät Espanjalaiset

sittenkään saaneet, vaan päin vastoin kaikki intianit nousivat

heitä vastaan sotaan. Näin vietettiin talvi ylämaassa ja lähdettiin

huhtikuussa 1541 jatkamaan matkaa Quivira nimiseen maahan, jonka

rikkauksista oli kuultu samanlaisia ihmeitä. Oppaana oli sama intiani,

joka oli tiukupäälliköstäkin valehdellut; hän oli henkensä pelastanut

valehtelemalla aarremaan olevan vieläkin kauempana.

Matka piti Pecos ja Canadian jokien latvain poikki, ja yhdeksän

päivämatkan päässä jälkimäisestä saavuttiin rannattomille aroille,

joilla eli paljon maakuopissa eläviä preriakoiria. Oli tultu puhvelien

maahan, josta Espanjalaiset jo olivat kuulleet ihmeitä. He näkivät nyt

ensi kerran tämän kumman eläimen, näkivät sitä suunnattomia karjoja.

Eräänä päivänä säikytettiin pakoon niin suuri lauma, että syvä rotko

täyttyi lauman alkupäästä ja loppupää saattoi lihasiltaa kulkea rotkon

poikki. Tavattiin maanasukkaitakin, metsästäjä-intianeja, mutta nämä

eivät mitään tienneet jalometalleista, keltaisesta ja valkoisesta,

joita heidän maassaan muka piti olla niin kosolta. Opas sen vuoksi

sidottiin ja hänet uhattiin hirttää, jos hänen juttunsa huomattaisiin

perättömiksi. Coronado palautti takaisin muun joukkonsa ja lähti vain

kolmenkymmenen hevosmiehen ja kuuden jalkamiehen keralla kultamaata

etsimään. Ravinnosta ei ollut puutetta, puhvelilaumoista saatiin lihaa

niin paljon kuin suinkin kukin halusi, kuusi viikkoa jatkettiin matkaa

ja saavuttiin vihdoin siihen maahan, jota opas sanoi Quiviraksi. Se oli

noin 40:llä leveyspiirillä, suuren joen pohjoispuolella, joka lienee

ollut nykyinen Arkansas. Maassa, nykyisessä Kansaksessa, oli paljon

jokia ja puroja, maaperä oli voimallista mustaa multaa, jossa kasvoi

samanlaisia luumuja kuin Espanjassakin, pähkinöitä, viinirypäleitä

ja oivallisia silkkiäispensaita ja marjoja. Se oli mainio maa

maanviljelijälle, mutta autio erämaa kullan etsijöille. Asukkailla

ei ollut mitään muuta metallia kuin kuparia. He olivat raakalaisia,

asuivat olki- ja puhvelivuotamajoissa, kävivät puhvelinnahkavaatteissa,

eivätkä tunteneet muuta viljaa kuin maissin. Coronado pettyneenä ja

vihastuneena hirtätti oppaan ja pystytti sitten Arkansaan rannalle

ristin, johon kirjotettiin matkasta lyhyt tieto. Aivan samaan aikaan,

kesällä v. 1541, nousi Hernando de Soton retkikunta melkein yhtä kauas

pohjoiseen, vaikka koko joukon idempänä.

Tosin olisi opas houkutellut lähtemään vielä etäisempään maahan,

jonka nimi muka oli Harahey, mutta Coronado oli jo mielestään nähnyt

kylläksi, etenkin kun syksykin läheni. Paluumatka tapahtui vähän toisia

teitä, etelämmätse, ja siten tultiin vielä autiompiin seutuihin, muun

muassa suola-aroille, joilla soissa oli paksu kuori puhdasta suolaa.

Erämaaluontoisen Llano Estacadon poikki tultiin Pecos-joelle ja Rio

Grandelle ja kuljettiin tämän rantaa suureen kanjoniin saakka, jossa

joki näytti katoavan maan sisään. Coronado vietti näillä seuduin

talvea, aikoen lähteä keväällä uudelle retkelle Quiviraan, mutta

turnauksessa erään toverinsa kanssa hän suistui satulasta ja loukkasi

itsensä niin pahasti, ettei siitä tullut mitään. Huhtikuussa 1542

hän sen vuoksi Cibolan kautta palasi Culiacaniin ja Mexicoon, muhkea

retkikunta vähäksi käyneenä ja ränstyneenä. Varakuningas otti hänet

hyvin epäsuosiollisesti vastaan, koska hän palasi tyhjin käsin.

Coronadon erinomaista kuntoa, tarmoa ja merkillisiä löytöjä ei pidetty

suuren arvoisina, vaan hän menetti senkin maaherrakunnan, joka hänellä

ennen retkeä oli ollut.

Huolimatta siitä, että näiden retkien kautta oli saatu ensimäinen

yleiskäsitys Pohjois-Amerikan koko eteläosasta, huolimatta siitä, että

Tyynen meren poikki oli jo monta kertaa purjehdittu, oli ihmisten

kuitenkin vaikea päästä siitä käsityksestä, etteikö Pohjois-Amerikka

ollut Aasian osa. Niinpä luuli kapteeni Castaheda, että Quiviran

intianit varmaan olivat tulleet Suur-Intiasta, koska heidän tapansa

ja elämänlaatunsa muka olivat kokonaan erilaiset kuin Uuden maailman

muitten alkuasukkaitten. Ja hän arveli, että siinä maassa, josta he

olivat tulleet, sittenkin täytyi olla suuria rikkauksia; sen maan

täytyi olla osa Itä-Intian äärimäisestä alueesta ja myös siitä laajasta

välimaasta, joka ulottui Kiinasta melkein Norjaan saakka. Näitten

käsitysten mukaan olisi Pohjois-Amerikan länsiranta ollut maayhteydessä

Aasian kanssa ja itäranta kulkenut Floridasta Grönlannin kautta lähelle

Norjaa. Ei ainoastaan oppimattomien sotureitten kesken lausuttu

semmoisia mielipiteitä, vaan karttoihinkin ne pääsivät.

Yhtä sitkeästi luotettiin toiselta puolen siihen, että Pohjois-Amerikan

pohjoispuolella oli samanlainen salmi merestä mereen kuin Magalhãesin

salmi ja sille annettiin nimikin, »Anianin salmi». Vielä v. 1602

Espanjasta lähetettiin laivoja sitä etsimään ja valtaamaan, ennenkuin

ennättäisivät Englantilaiset ja Ranskalaiset.

Perun vallotus.

Kuljettuaan Panaman kannaksen poikki ja ensimäisenä nähtyään Etelämeren

Balboa alkoi löytämältään rannalta etsiä kultaa ja helmiä, ja tällöin

eräs seudun kasikeista halveksien läimäytti hänen kultavaakaansa, niin

että kallis hiekka lensi permannolle, ja huudahti: »Jos tuo on se, jota

te niin kiihkeästi etsitte, jonka vuoksi olette etäisestä kotimaastanne

lähteneet ja henkenne uskaltaneet, niin voin minä teille ilmottaa

maan, jossa syödään ja juodaan kultaisista astioista, jossa kulta on

yhtä halpaa kuin teillä rauta.» Hän tarkotti inkkain maata. Balboa sai

käsiinsä tuossa maassa valmistetun kamelin näköisen savikuvankin, joka

esitti laamaa (vert. II, s. 225). Telottajan miekka esti häntä itseään

lähtemästä satumaata etsimään, mutta telottaja kuuli samat sanat,

ja hän se löysi maan ja anasti sen aarteet. Tämä mies oli Francisco

Pizarro. johon jo olemme edellisessä tutustuneet.

Perun nimi tuli ensi kerran tunnetuksi retken kautta, jonka Andogoya

teki Etelämeren rantaa seuraillen etelää kohti. Hän tuli erääseen

pieneen Biru nimiseen maakuntaan, joka oli hänen saavuttamansa etäisin

kohta, ei varsin kaukana Panaman kannaksesta. Siitä ruvettiin rannikkoa

sanomaan Biruksi, ja sitä myöten kuin sitä etelää kohti tutkittiin,

sitä myöten venyi nimikin, kunnes se lopulta tuli käsittämään inkkain

suuren valtakunnan.

Birun asukkaat olivat sotaisia, mutta pieni espanjalainen retkikunta

tunkeutui kuitenkin kappaleen matkaa maan sisään ja kuuli siellä, että

etsitty kultamaa oli kauempana etelässä.

Francisco Pizarro ja Diego de Almagro.

Francisco Pizarro oli syntynyt v. 1471 Truxillossa Estremadurassa ja

oli eversti Gonzalo Pizarron, Italian ja Navarran sodissa mainetta

saavuttaneen sotilaan avioton poika. Hänen äitinsä oli alhaista sukua.

Francisco ei oppinut kirjottamaan eikä lukemaan ja poikana hänen

täytyi hankkia elatuksensa sikopaimenena. Mutta kun sitten kaikki,

ken kynsille kykeni, lähtivät Uuteen maailmaan onneaan etsimään,

niin Francisco Pizarrokin karkasi, saapui Sevillaan ja lähti sieltä

muitten onnenetsijäin kanssa meren taa. Muuta hänen nuoruudestaan

ei tiedetä. V. 1510 hän oli Hispaniolassa, oli monessa yrityksessä

osallisena ja saavutti terävän älynsä ja urhoollisuutensa kautta

esimiestensä luottamuksen. Hän oli Ojedan mukana Venezuelassa ja

joutui sitten Panaman kannakselle, jossa hän palveli sekä Balboaa,

että Pedrarias Davilaa ja johti Helmisaaria vallottamaan lähetettyä

retkikuntaa. Andogoya uskoi, itse rammaksi jouduttuaan, yrityksensä

jatkamisen Pizarron käsiin, ja siitä pitäen tämä ponnisti kaikki

voimansa ja keinonsa huhutun kultamaan löytääkseen ja vallottaakseen.

Pizarolla ei ollut varoja, mutta hän sai de Luque nimisen Panaman papin

taipumaan tuumiinsa ja varoja antamaan, ja kolmanneksi mieheksi yhtyi

liittoon Diego de Almagro, seikkailija, jonka aikaisemmista vaiheista

ja sukujuuresta vähän tiedetään. Hän oli löytölapsi ja oli mieheksi

vartuttuaan muiden mukana lähtenyt Uuteen maailmaan onneaan etsimään.

Almagro oli toisen luontoinen mies kuin Pizarro, urhea hänkin, mutta

lisäksi suora, juonien ja salakeinojen vihaaja, vaikka kiivastuneena

usein raju ja väkivaltainen. Almagroa kiitettiin niin hyväksi

kävelijäksikin, että hän taajassa aarniometsässä saavutti nopeimmankin

intianin, vaikkapa tämä olisi ollut paljon edellä.

Pizarro varusti kolme pienenlaista alusta ja Almagro pestasi 112

miestä; Luque jäi Panamaan virkaansa hoitamaan ja toimittamaan

retkikunnalle apua, mitä se milloinkin tarvitsi.

Birun rannikolla.

Pizarro lähti Panamasta 14 p. marrask. 1524, Almagron piti seurata

perässä vähän myöhemmin. Retkikunta saapui kahdella laivallaan Birun

rannalle, kärsittyään kuitenkin koko joukon vaurioita myrskyissä, sillä

se oli. ilmastoa tuntematta, lähtenyt matkalle sadeaikana. Rannikko

oli rämettä ja kasvoi taajaa metsää, niin kauas kuin silmä kantoi.

Espanjalaiset koettivat kirves kädessä raivata tien aarniometsän

kautta, jossa tihkui ainainen sade, jossa paitsi lukemattomia

hyönteisiä ja matelijoita tuskin oli mitään elämää. Toisinaan oli

kuljettava kivisiäkin maita, joilla jalkineet hajosivat ja jalat

haavottuivat veriselle. Sotamiehet raskaissa panssareissaan ja

vahvoissa varuspaidoissaan kärsivät kuumuudesta, niin että heikommat

vaipuivat nääntyneinä taipaleelle ja heitä oli kannettava. Turhaan

koetettiin päästä tämän aarniometsän kautta asuttuihin seutuihin; oli

palattava takaisin laivoihin ja purjehdittava kauemmaksi etelään.

Purjehdittiin ensinnä vähän matkaa rantaa seuraillen, sitten ulottiin

vähän kauemmaksi merelle, mutta raivot myrskyt ukonilmoineen ja

rankkoine sateineen pitelivät laivoja niin pahasti, että pelättiin

niiden hajoavan. Alkoi olla puute vedestä ja muusta. Palattiin sen

vuoksi takaisin rannikolle, mutta samoja rämeitä ja tiheikköjä

kohdattiin jälleen, ravintoa ei ollut muuta kuin marjoja, asumuksia

ei missään, kultatemppeleistä puhumattakaan. Sotamiehet alkoivat

väkisin vaatia, että oli palattava Panamaan, mutta Pizarro sai heidät

jäämään kauniilla lupauksillaan, kun lähetti yhden laivoista Panamaan

ruokavaroja hakemaan. Jäljelle jääneet sen palaamista odottaessaan

kärsivät kamalaa puutetta. He söivät maahan varisseita puolimätiä

marjoja, joiden joukossa oli myrkyllisiäkin, simpukoita merenrannalta,

palmujen karvaita nuppuja ja pahanmakuisia ruohoja. Myrkkymarjoja

syöneitten ruumis pöhöttyi pahasti, toisia kuoli nälkään. Pizarro,

joka tiesi yrityksensä menestyksen kokonaan riippuvan sotamiestensä

uskollisuudesta, jakoi heidän kanssaan kaiken puutteen ja lievensi

heidän kärsimyksiään, mikäli se oli mahdollista. Viikko toisensa

jälkeen kului, eikä vain kuulunut palaavaksi Panamaan lähetettyä

laivaa. Lopulta rohkeimpainkin mieli lannistui, kaksikymmentä miestä

oli jo kuollut ja toiset olivat nääntymäisillään, mutta silloin

löydettiin vihdoin metsästä pieni kylä, pelotettiin asukkaat pakoon

ja anastettiin maissi ja kaakao, mitä siitä löydettiin. Kun asukkaat

lopulta uskalsivat tulla takaisin, niin Pizarro heiltä sai kuulla

vahvistusta huhuille, että etelässä oli rikas maa. Kahdentoista

päivämatkan päässä muka asui vuorien takana mahtava hallitsija, jonka

kimppuun oli juuri siihen aikaan käynyt toinen vielä mahtavampi.

Vihdoin palasi, 47 päivän kuluttua, Panamaan lähetetty laiva; se oli

matkalla saanut kokea yhtä suurta puutetta ja vaaroja, mutta oli

hyvin asiansa toimittanut, ja voimakas ravinto pian sai eloon jääneet

toipumaan. Mutta satamalle annettiin nimeksi Puerta de la Hambre —

nälkäsatama.

Mielellään Pizarro nyt olisi purjehtinut avointa merta, mutta mistä

tietää, mihin matka suunnata? Vaikka ranta olikin niin asumaton ja

vaikeakulkuinen, niin oli se edes varma tiensuunta, ja retkikunta siis

sitä noudatellen purjehti yhä kauemmaksi etelää kohti, nousi niemissä

maihin ja askel askeleelta etsi tietä luvattuun kultamaahan, josta ei

muuta tietty, kuin että sen piti olla jossain etelän puolessa. Eräästä

intianikylästä, jonka asukkaat ajettiin pakoon, saatiin kömpelötekoisia

kultakoristeita, ja ne kiihottivat taas mieliä; myös tavattiin

paistumassa ihmislihaa, ja tämä vähän laimensi innostusta. Rannikko

siitä eteenkinpäin kasvoi mereen ulottuvia mangroverämeitä, joiden

vedenalaiset juuret vaikeuttivat maihin nousua. Mutta polunpäistä

päättäen maa oli asuttua. Noustiin eräässä paikassa maihin ja tavattiin

lyhyen marssin jälkeen eräältä kukkulalta paaluaidoilla hyvin suojeltu

kaupunki. Asukkaat Espanjalaisten lähestyessä pakenivat, ja kaupungista

saatiin runsas saalis ruokavaroja ja kultaa. Kun laiva oli pahasti

vahingoittunut, niin Pizarro päätti lähettää sen Panamaan korjattavaksi

ja itse jäädä tähän kaupunkiin, koska sitä oli helppo puolustaa. Hän

lähetti kuitenkin alapäällikkönsä Montenegron ensin seutua tutkimaan

ja mikäli mahdollista pääsemään maanasukkaitten kanssa puheisiin.

Mutta se olikin sotainen heimo. Kaupunki oli hyljätty vain vaimojen ja

lasten pelastamiseksi, heimon sotilaat olivat kaiken aikaa pitäneet

Espanjalaisia silmällä ja huomattuaan heidän jakaneen sotavoimansa

hyökkäsivät Montenegron kimppuun, kun hän oli kukkulain välisiin soliin

tunkeutunut. Pelästyen alastomia, kirjavin värein maalattuja villejä,

joita joka taholta tulvi heidän kimppuunsa, Espanjalaiset hetkeksi

joutuivat epäjärjestykseen, kolme heistä kaatui ja moniaita haavottui.

Mutta pian he taas kokoontuivat, ampuivat vihollista jousipyssyillään

ja kävivät sitten rohkeasti miekka kädessä vastahyökkäykseen ja

karkottivat intianit. Villit peräytyivät ja kääntyivät Pizarron

kimppuun, jonka he paremman maantuntemuksensa kautta saavuttivatkin

ennen kuin Montenegro, joka myös kääntyi paluumatkalle. Intianit

hyökkäsivät äkkiä esiin metsästä ja syytivät Espanjalaisten

päälle rankasti nuolia ja keihäitä, joista jotkut tunkeutuivat

haarniskansaumoihin tai lävistivät paksut pumpulipanssarit, joita

Espanjalaiset olivat ruvenneet intianien malliin käyttämään. Pian

huomattiin, että Pizarro oli valkoisten päällikkö, ja hänen kimppuunsa

nyt etupäässä käytiin. Hän sai tuota pikaa seitsemän haavaa, mutta

puolusti itseään miekalla ja kilvellä urheasti, kunnes äkkiä kaatui.

Hurjin sotahuudoin muutamat intianit hyökkäsivät hänelle surmaniskua

antamaan, mutta Pizarro oli taas äkkiä pystyssä, hakkasi voimallisella

kädellä maahan kaksi etumaista ja karkotti väkensä keralla muutkin

takaisin. Samalla saapui Montenegrokin apuun ja Espanjalaiset olivat

pelastetut. Kun haavotettuja oli paljon ja niiden hoito välttämättä

kaipasi turvallista olopaikkaa, kun Pizarro lisäksi huomasi olevansa

liian heikko taistelua jatkamaan, niin hän palasi Panamaan virkistymään

ja enemmän voimia saamaan.

Almagro oli sillä välin jo lähtenyt pienellä laivalla matkaan. Hän

etsi toveriaan sovitulta rannalta tapaamatta häntä missään, ja tuli

senkin paikan läheisyyteen, missä yllä mainittu kahakka oli tapahtunut.

Almagronkin kimppuun intianit hyökkäsivät: hän sai haavan päähänsä ja

menetti toisen silmänsä, mutta voitti ja jatkoi haavasta huolimatta

retkeään etelää kohti, kunnes alkoi tavata yhä enemmän kultaa ja

merkkejä suuren rikkaan valtakunnan läheisyydestä. Juan joen suulta,

4° pohj. leveyttä, hän palasi takaisin, kun Pizarroa ei näkynyt,

ei kuulunut, ja kun hänellä itsellään oli liian vähän väkeä matkaa

yksin jatkaakseen. Panamassa Almagro tapasi Pizarron, ja kun he

molemmat vertasivat huomioitaan, niin eivät ne suinkaan kehottaneet

yrityksestä luopumaan, vaan päin vastoin kaikin tavoin jatkamaan,

sillä melkoinen määrä kultaa oli jo saatu. Triumviraatti Pizarro,

Almagro ja Luque laati hankittujen tietojen perustuksella tarkasti

määritellyn sopimuksen Perun kultamaan vallottamisesta. Luque hankki

jälleen rahat — 20,000 kultapesoa, ja hänen piti siitä hyvästä saada

kolmasosa vallotetusta maasta ja anastetusta kullasta. Almagron ja

Pizarron puolesta, jotka eivät edes osanneet nimeään kirjottaa, kaksi

Panaman siirtolaista ja eräs notari vahvistivat sopimuksen. Sitten

se valalla ja Herran ehtoollisella juhlallisesti vannotettiin. Luque

sai maaherran, Pedrarias Davilan, antamaan yritykselle edelleenkin

kannatustaan; tämä oli jo aikonut kokonaan kieltää sen jatkamisen, se

kun vain kulutti voimia, jotka hän mielestään paremmin tarvitsi omiin

puuhiinsa. Hankittiin nyt suuremmat ja vankemmin rakennetut laivat,

runsaat eväät ja muut tarpeet, paremmat aseet ja muutamia hevosia.

Varustuksia paljon hidastutti se seikka, että Davila samaan aikaan

puuhasi retkeä Nicaraguaan erään sikäläisen niskottelevan virkamiehen

kurittamiseksi. Lopulta saatiin kokoon 160 miestä, mukaan luettuina

nekin 50, jotka olivat elossa edelliseltä retkeltä. Luotsiksi saatiin

Bartolomeo Ruiz, kokenut ja ammattiinsa perehtynyt mies, joka tunsi

Etelämeren tavat paremmin kuin kenkään muu.

Pizarron ja Almagron toinen retki.

Retkikunta purjehti nyt oikopäätä San Juan joelle, Almagron

saavuttamaan eteläisimpään kohtaan, ja kun vuodenaika oli suotuisampi,

niin purjehdus menestyi ilman tapaturmaa. Joen suulla oleva kylä

rynnäköllä vallotettiin ja siitä saatiin koko joukko kultakoristeita.

Pizarro ja Almagro päättivät, että näin vähällä vaivalla saatu runsas

saalis varmaan houkuttelisi uusia seikkailijoita, ja Almagro sen vuoksi

palasi Panamaan sitä näyttelemään. Pizarron piti pääjoukon kanssa jäädä

San Juanin rannalle odottamaan, sillä inttäneiltä oli kuultu, että

kauempana maan sisässä oli suuri avoin seutu. Ruiz lähetettiin rantaa

eteläänpäin tutkimaan. Seuraamme ensinnä hänen vaiheitaan.

Ruiz purjehti rantaa seuraillen aina Gallo saarelle saakka 2:lle

asteelle pohjoista leveyttä ja kävi sen luo ankkuriin. Sinne saakka oli

jo levinnyt huhu valkoisien ilmestymisestä ja asukkaat olivat täysissä

sotatamineissa taisteluun ryhtyäkseen. Ruiz ei kuitenkaan antautunut

taisteluun, vaan purjehti eteenpäin. Viljelys näytti eteläänpäin yhä

paranevan ja rannoilla nähtiin paljon väkeä, joka ihmetteli outoa

kulkijaa, monessakin paikassa luullen sitä taivaan lähettämöksi.

Edelleen purjehtiessaan Ruiz sitten näki keulan edessä merellä

purjealuksen, joka häntä suuresti ihmetytti, hän kun varmaan tiesi,

ettei se voinut olla kukaan europpalainen, eikä ollut siihen saakka

nähnyt maanasukkaitten purjeita käyttävän. Kun tultiin lähemmäksi, niin

alus huomattiin suureksi lautaksi, »balsaksi», joka oli rakennettu

lujasti yhteen sidotuista hyvin kevyistä puunrungoista, ruokokatolla

katettu. Keskellä alusta oli kaksi mastoa, jotka kannattivat suurta

nelikulmaista pumpulipurjetta. Tuulen kantamisen vastustamiseksi

aluksessa oli irtain lautaköli. Vielä nykyäänkin käytetään samalla

rannikolla ja sen joilla samanlaista alkuperäistä alusta. Ruiz laski

sen viereen ja huomasi siinä olevan intianeja, miehiä ja naisia, jotka

kuljettivat kulta- ja hopeaesineitä rantapaikkoihin kaupan. Mutta vielä

enemmän hän ihmetteli heidän villakankaasta tehtyjä vaatteitaan, jotka

olivat sangen hienosti kudotut, lintujen ja kukkien kuvin ommellut ja

loistavan väriset. Aluksessa oli vaakakin, jolla punnittiin kultaa ja

hopeaa. Intianeista kaksi oli kotoisin Tumbezista, rantakaupungista,

joka oli vielä kauempana etelässä, ja he hänelle merkeillä osottivat,

että siellä oli suuria laumoja niitä eläimiä, joista villa saatiin,

ja että heidän hallitsijansa palatsissa oli kultaa ja hopeaa yhtä

paljon kuin muualla puuta. Ruiz otti laivaansa molemmat Tumbezin

miehet ja muutamia muitakin intianeja viedäkseen ne Pizarron luo

tietojansa kertomaan ja samalla castilian kieltä oppimaan, niin että

saatiin tulkkeja. Balsan hän sitten laski rauhassa menemään. Hän

seurasi rannikkoa Punto de Pasadoon saakka, joka oli puolen astetta

päiväntasaajan eteläpuolella, ja kääntyi siitä takaisin Pizarrolle

uutisiaan kertomaan — ja pelastamaan hänet mitä vaarallisimmasta

pulasta.

Pizarro oli joukkonsa keralla marssinut sisämaahan, etsiäkseen avointa

seutua, josta hän oli huhua kuullut. Mutta metsä vain sakeni ja

synkkeni, kuta kauemmaksi hän kulki, ja puut kohosivat niin korkeiksi,

etteivät he tässäkään maassa olleet niiden vertoja nähneet. Samalla

maa kävi yhä mäkisemmäksi, kuta enemmän he lähestyivät Andien mahtavia

vuorijonoja, joitten lumipeitteiset kukkulat loistivat korkealla

taivaalla lähempien vuorien takana. Espanjalaiset näkivät näillä

metsäisillä mäkimailla mitä monipuolisimman ja osasta aivan oudon

eläinkunnan, apinoita, valtavan boa-käärmeen, suunnattomat määrät

papukaijoja ja joissa krokotiileja, jotka nyppäsivät sivumennen

joukosta monta miestä. Toisia sai surmansa vaanivien intianien

myrkkynuoleista. Pizarro menetti eräänkin kerran samalla haavaa

neljätoista miestä, joiden kanootti jokimatkalla tarttui matalikolle.

Muiden vaivain lisäksi alkoi pian nälänhätäkin ahdistaa, ja ravinnon

avuksi täytyi etsiä metsäperunoita ja jalostamattoman kaakaopuun

hedelmiä. Mutta vielä sietämättömämpi kuin metsä oli rannikko, sillä

siellä kiehui sääskiä niin suunnattomasti, että miesten täytyi

kaivautua kasvoja myöden hiekkaan. Suurin osa retkeläisistä halusi

kiihkeästi päästä pois, mutta Pizarro ja hänen uskollisimpansa pysyivät

jäykkinä.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Ruiz palasi, ja pian saapui Almagrokin

Panamasta, tuoden ruokavaroja ja uusia sotilaita. Almagron matka oli

menestynyt hyvin. Kun hän tuli Panamaan, niin oli Davilan tilalla uusi

maaherra, joka oli heidän yritykselleen kaikin puolin suosiollinen.

Pizarron väki reipastui ja sai uutta rohkeutta, ja kaikki tahtoivat

nyt jatkaa matkaa etelään. Mutta suotuisa vuodenaika olikin jo

menetetty, tuulet olivat koko ajan vastaiset ja lisäksi myrskyiset, ja

merivirtakin tuli vastaan. Ukonilmat olivat hirmuiset, aallot kamalat,

mutta lopulta päästiin Gallo saareen, jossa Ruiz jo oli käynyt. Siellä

viivyttiin pari viikkoa, korjattiin laivat ja virkistyttiin merimatkan

rasituksista. Sitten purjehdittiin eteenpäin. Kaikki myönsivät, että

maa ja viljelys yhä paranivat etelää kohti, yksin metsätkin muuttuivat,

yksitoikkoiset mangroverämeet jäivät jäljelle ja niiden sijasta

rannalla nähtiin ebenpuuta, mahonkipuuta ja muita mitä arvokkaimpia

kovia puita. Sandelipuu ja monet tuntemattomat hyvänhajuiset puut

levittivät kaikkialla sulotuoksujaan, ja metsiköiden välillä oli

suuret alat viljelysmaata, kukkuloilla maissia ja perunoita kasvaen,

alemmilla paikoilla kukkivia kaakaopensaita. Takamezin kohdalla nähtiin

melkoinen kaupunki, jossa oli kadut. Sekä miehillä että naisilla oli

paljon kulta- ja jalokivikoristeita, toisilla korvissa, toisilla

nenästä killumassa, kaulassa ja käsivarsissa. Maa oli jo Quitoa, jonka

Perun inkat pari miespolvea aikaisemmin olivat vallottaneet. Se oli

jo näillä seuduin hyvin rikasta kullasta, jota huuhdottiin joista.

Ja täällä oli ihana Smaragdijoki, nimensä saanut rannallaan olevista

smaragdikaivoksista, joista inkoille etsittiin tätä kallista jalokiveä.

Espanjalaiset olivat varmat siitä, että he nyt olivat tulleet kauan

etsittyyn kultamaahan; mutta sen asukkaat näyttelivät sotaisia elkeitä

ja kaikesta päättäen aikoivat itse pitää aarteensa. Rannalle kokoontui

valtava joukko, jossa oli kymmenisentuhatta sotilasta, ja se näytti

vain odottavan tilaisuutta alkaakseen tappelun. Pizarro oli mennyt

maihin, melkoinen osasto mukanaan, aikoen saada aikaan ystävälliset

välit intianien kanssa. Mutta siitä syntyikin kahakka ja Espanjalaisten

olisi käynyt huonosti, intianien ylivoima kun oli niin suunnaton,

ellei muuan hullunkurinen tapaus, sotaretken historiankirjottajien

kertomuksen mukaan, olisi heitä pelastanut. Eräs ritareista vahingossa

putosi hevosen selästä, ja intianit, jotka olivat luulleet hevosta ja

miestä yhdeksi olennoksi, hämmästyivät tämän olennon kahtiajaosta niin

suunnattomasti, että he suin päin pakenivat ja Pizarro joukkoineen

pääsi veneihin palaamaan.

Pizarro Gallon saarilla.

Pizarro ja Almagro älysivät, etteivät heidän ja Gorgonan voimansa

riittäneet niin ylivoimaista vihollista kukistamaan, ja neuvottelussa,

johon upseerit oli kutsuttu, toiset vaativat palaamaan Panamaan.

Mutta Almagro jyrkästi vastusti yrityksen kesken heittämistä, kehotti

Pizarroa jäämään joukon keralla odottamaan, kunnes hän oli käynyt

Panamassa lisäväkeä hankkimassa. Mutta nyt Pizarrokin näytti saaneen

tarpeensa, hän ei suinkaan halunnut ainaiseksi jäädä tähän villiin

maahan rämeitten ja metsäin keskelle, sillä välin kun Almagro kulutti

aikansa hauskasti matkoilla. Oli syntyä tappelu, mutta luotsi Ruiz ja

varainhoitaja Ribeira saivat aseveljet sovitetuiksi. Almagron tuumaan

suostuttiin, mutta kun seudun väestö oli niin sotaista, niin Pizarro

purjehti Gallo saarelle odottamaan. Siihen eivät kuitenkaan sotamiehet

aikoneet suostua, sillä saari oli melkein autio, vaan kirjottivat

Panamaan kirjeitä apua pyytääkseen. Almagro tosin anasti kirjeet, mutta

tyytymättömille onnistui kuitenkin lähettää tavarain seassa maaherralle

kyhäys, jossa he kuvailivat saareen jätettyjen surkeata tilaa ja

pyysivät apua. Maaherra näistä tiedoista suuttuneena viipymättä

lähetti kaksi laivaa vaatimaan, että Pizarro palaisi, koska hänen

yrityksensä oli toivoton ja suotta maksoi ihmishenkiä. Mutta samalla

laivalla Almagro sai toimitetuksi rohkaisevan kirjeen, jossa hän vaati

Pizarroa kestämään, kunnes apua tulisi. Ja vaikka saarella olikin

saatu nälkää nähdä, niin Pizarro päätti kehotusta noudattaa. Ennenkuin

hänen joukkonsa laivaan pääsi, hän piirsi miekallaan idästä länteen

kulkevan viivan ja huudahti miehilleen: »Täällä, eteläpuolella, on

Peru aarteineen, tuolla toisella puolella Panama ja köyhyys. Valitkaa.

Minä lähden etelään!» Sitten hän kulki viivan poikki. Häntä seurasi

luotsi Ruiz ja lisäksi vain 12 miestä. Heidän nimensä tuli kuuluksi,

sillä heidän rohkeutensa ratkaisi Pizarron ja Perun kohtalon. Töin

tuskin saatiin laivoista ensi hätään ruokavaroja, mutta Ruiz lähti

Panamaan kiiruhtamaan apua. Pizarro pienen joukkonsa keralla peräytyi

kymmenkunnan penikulmaa pohjoisemmaksi asumattomaan Gorgona saareen,

joka oli suurempi ja jossa oli runsaammin ravintoa sekä vedessä

että maalla. Saarella oli metsää ja metsässä fasaneja ja jäniksiä,

joista saatiin ruuan apua. Vettäkin oli riittävästi, rankkoja sateita

vastaan rakennettiin suojaksi majoja. Mutta myrkyllisistä hyönteisistä

oli sielläkin paljon vastusta. Pizarro koetti kaikin keinoin pitää

vireillä miestensä mielialaa. Joka aamu pidettiin julkinen rukous ja

illalla laulettiin hymni Neitsyen kunniaksi. Pizarro yleensäkin koetti

antaa yritykselle uskonnollisen leiman, saadakseen karkean joukkonsa

luottamaan taivaan suojelukseen.

Kuukausimääriä he tältä saarelta tähyilivät meren ulappaa, josta

avun piti tulla. Mutta kauan he turhaan tähyilivät, ikäväkseen asti

he saivat odottaa. Panaman maaherra oli kovin suutuksissaan Pizarron

niskottelusta. Lopulta hän kuitenkin taipui antamaan laivan, mutta

sillä nimenomaisella ehdolla, ettei siihen otettaisi enempää väkeä

kuin oli purjehdusta varten tarpeen, ja että Pizarro itse saapuisi

kuuden kuukauden kuluttua kertomaan yrityksestään. Almagro ja Luque

luvan saatuaan kiiruumman kautta varustivat laivan, ottivat mukaan

aseita ja ampumavaroja ja lähtivät. Seitsemän kuukautta oli Pizarro

tovereineen saanut odottaa. Vaikka hänen mielipahansa olikin suuri,

kun ei saanut apuväkeä, niin käytti hän kuitenkin ilolla tilaisuutta

jatkaakseen maan tutkimista. Kiiruumman kautta lähdettiin »helvetistä»,

jonka nimen saari ahkerista hartaudenharjotuksista huolimatta oli

saanut, ja luotsi Ruiz, joka laivaa johti, suuntasi intianien osotusten

mukaan Tumbezia kohti. Tuuli ja merivirtaus tosin olivat melkein

alati vastaiset, mutta säät olivat muutoin suotuisat. Kun oli Pasadon

nokan ohi purjehdittu, niin alkoivat tuntemattomat vedet, joilla ei

edes Ruiz ollut käynyt. Rannikko kävi matalammaksi ja sillä alkoi

olla hiekkalakeita. Toiset seudut taas olivat erinomaisen viljavat ja

ihanat ja asukkaitten valkoisia taloja loisti taajassa rannikolla. Kun

oli oltu parikymmentä päivää matkalla, niin laskettiin Guayaquilin

ihanaan lahteen. Rannikolla oli taajassa kyliä ja kaupunkeja, vaikka

hedelmällinen kaistale olikin kapea, sillä Andien jonot kulkevat

läheltä lahdenperukan ohi. Ihastuneina maan kauneudesta ja hyvästä

viljelyksestä Espanjalaiset kävivät Tumbezin lahden suulle Santa Claran

saaren suojaan ankkuriin. Saari oli asumaton, mutta läheisen Puna

saaren asukkaitten tapana oli tulla sinne uhraamaan.

Tumbez.

Seuraavana päivänä he laskivat lahden poikki Tumbeziin, joka kivi-

ja savitaloineen oli hyvin kastellun vihannan niityn keskellä. Pian

saapui laivan luo Tumbezin »balsoja», jotka olivat täynnään Punaan

sotaretkelle lähteviä sotilaita. Päälliköitä kehoteltiin tulemaan

laivaan, ja ihmetellen he katselivat kaikkea, kummastellen varsinkin

sitä, kun laivalla tapasivat maanmiehiään. Nämä kertoivat vaiheensa ja

kuvasivat Espanjalaisia ihmeolennoiksi, puolijumaliksi (huiracalchas),

jotka eivät olleet tulleet millään pahoilla aikeilla, vaan ainoastaan

tutustuakseen maahan ja sen asukkaihin. Tumbezin asukkaat olivat

kokoontuneet rannalle ja ihmettelivät lahdelle ankkuriin käynyttä uivaa

linnaa. He jännitetyllä mielellä kuulivat maanmiestensä kertomuksia

ja alueen päällikkö eli kuraka paikalla päätti valkoisten olevan

korkeampia olennolta, joita oli palveltava. Laivan luo saapui useita

balsoja, joilla Pizarron pyynnön mukaan tuotiin bananeja, pisangeja,

jukkaa, maissia, imeliä perunoita, ananasta, kaakaopapuja ja Tumbezin

laakson muita tuotteita. Tuotiin myös metsänriistaa ja kaloja,

ynnä muutamia eläviä laamoja, joita Pizarro nyt näki ensi kerran.

Laivaan saapui sitten eräs inkkalainen ylimys, joka oli Tumbezissa

sattumalta ja joka Espanjalaisilta sai korvissaan käyttämiensä

valtavain helyjen vuoksi nimeksi »Orejon.» Pizarro kohteli häntä

suurella huomaavaisuudella, näytti hänelle laivansa kaikki paikat ja

ilmotti peittelemättä tulleensa maata anastamaan hallitsijalleen,

koska se oikeudella kuului hänelle, ja samalla myös oikeata uskontoa

levittämään, koska täällä palveltiin pahaa henkeä. Intianiylimys

kuunteli tarkkaavaisesti, mutta ei vastannut mitään; hänen näytti

olevan hyvin vaikeata käsittää, että maan päällä olisi suurempaa

hallitsijaa kuin inkka, auringon poika. Ylimys söi laivalla päivällistä

ja kiitteli ruokia ja varsinkin viiniä, joka hänestä oli paljon

parempaa kuin kotoiset käyneet juomat. Lahjoista, joita Pizarro hänelle

antoi, hänen mielestään teräspiilu oli arvokkain, rauta kun oli yhtä

tuntematonta Perussa kuin Mexicossakin.

Pizarro seuraavana päivänä lähetti maihin Alonso de Molinan ja

Panamasta otetun neekerin lahjottamaan kurakalle sian ja kukon

kanoineen: molemmat olivat Uudessa maailmassa tuntemattomia eläimiä.

Molina illalla palatessaan tiesi kertoa kummia siitä mitä oli nähnyt.

Hänen ympärilleen oli heti kokoontunut paljon väkeä, joka ei voinut

kylläkseen ihmetellä hänen ihoväriään ja pitkää partaansa. Naiset

varsinkin olivat olleet uteliaita ja Molina puolestaan oli haltioissaan

heidän suloudestaan ja miellyttävästä käytöksestään. He pyysivät

häntä jäämään heidän luokseen ja lupasivat antaa hänelle kauniin

vaimon. Mutta yhtä suuresti he ihmettelivät hänen seuralaisensa

mustaa, ihoväriä, eivätkä tahtoneet ottaa uskoakseen, että se oli

luonnollista, vaan koettivat hieroa sitä pois käsillään. Kun neekeri

nauroi, niin että valkoiset hampaat loistivat, niin hekin nauroivat

mahdottomasti. Paljon ihmeteltiin eläimiäkin, ja kun kukko hiekasi,

niin he löivät kätensä yhteen ja kysyivät, mitä se sanoi. Kuraka

otti Molinan vastaan upeassa kodissaan, jossa oli vartijat ovella ja

astiat kullasta ja hopeasta. Sitten hänelle näytettiin kaupunkia ja

varsinkin temppeliä, jonka kullan ja hopean paljoutta Molina kehui

niin ylenpalttisin sanoin, ettei Pizarro ottanut sitä uskoakseen,

vaan seuraavana päivänä lupasi lähettää viisaamman ja luotettavamman

tiedustelijan. Hän lähettikin huomeneksella maihin Pedro de Candian,

joka oli puettuna täysiin haarniskoihin, miekka kupeella, hakapyssy

olalla. Häntä intianit vielä enemmän ihmettelivät, aurinko kun kimalsi

hänen kiiltävästä teräspuvustaan. Candiaa pyydettiin, että hän antaisi

hakapyssynsä puhua heille, siitä kun oli niin kummia kerrottu.

Ritari asetti maaliksi laudan ja tähtäsi tarkkaan; pamaus, savu ja

luodin sattuminen lautaan säikäyttivät kovasti läsnäolevia, toiset

lankesivat maahan ja peittivät käsillä silmänsä, toiset lähestyivät

pelästyneinä ritaria, mutta rauhottuivat pian hänen hymyilevän muotonsa

nähdessään. Candiaa kohdeltiin yhtä vieraanvaraisesti kuin Molinaakin,

ja yhtä ihastunut oli hänen kertomuksensa kaupungista, jonka suojana

oli kolmenkertaiset muurit. Temppelin hän oli huomannut kerrassaan

katetuksi kulta- ja hopealevyillä. Sen vieressä oli luostari, jossa

säilytettiin inkalle määrättyjä morsiamia, ja nämä olivat olleet

kovin uteliaita häntä näkemään. Luostarin puutarha oli ollut täynnään

kullasta ja hopeasta tehtyjä hedelmänkuvia, joita hän oli nähnyt

käsityöläisten paraillaan värkkäävän. Tumbez oli inkan mielikaupunkeja:

se oli aivan Perun rajalla, lähellä vallotetun Quiton aluetta. Inkat

olivat rakentaneet sen komeat julkiset rakennukset. Monet vesijohdot

toivat siihen runsaasti vettä, meri ja vainiot antoivat kaikenlaisia

elintarpeita. Perun vallotuksen jälkeen ei kulunut montakaan

vuosikymmentä, ennenkuin kaikki oli raunioina.

Espanjalaiset tulivat kerrassaan ilohumalaan nämä uutiset kuullessaan.

Pizarro kiitti Kaitselmusta, joka vihdoinkin oli johtanut hänet

hänen toiveittensa perille; mutta samalla hän oli kovin katkeralla

mielellä, kun oli joukkonsa menettänyt. Lausuttuaan Tumbezin asukkaille

jäähyväiset ja luvattuaan pian palata hän läksi purjehtimaan vielä

kauemmaksi etelää kohti. Sillä puolella asukkaat jo olivat saaneet

tiedon näistä oudoista vieraista ja tulivat balsoineen heitä

tervehtimään, hedelmiä, kaloja ja vihanneksia tuoden. Ranta poikkesi

itäänpäin, myrsky pakotti Ruizin vähän ulommatse laskemaan, mutta

vaikka ranta katosi, niin olivat kuitenkin Andien jonot kaiken aikaa

näkyvissä. Huomattavimpiin niemiin vain poikettiin, ja kaikkialla

asukkaat ottivat yhtä vieraanvaraisesti vastaan. He tulivat ulos,

balsat täynnään ruokatavaroita, katselemaan »auringon lapsia», joiden

iho oli niin kaunis, puvut kiiltävät, joilla kädessään oli ukkosen

vasamat. Sitä paitsi oli kaikkialle levinnyt tieto siitä, kuinka

ystävällisesti ja hyväntahtoisesti he olivat käyttäytyneet. Pizarro

oli vielä liian heikko, hän ei vielä näyttänyt oikeata luontoaan.

Kaikkialla hän kuuli kerrottavan inkasta ja tämän rikkauksista ja

mahdista. Ja omin silmin he näkivät, että näissä tiedoissa mahtoi olla

perää; he näkivät inkkain kuuluja valtateitäkin. Kun oli tultu 9:nnelle

leveyspiirille Santan kauniiseen satamaan, jonka ympärillä oli laajalti

kuivia hietikoita, niin Pizarro vihdoin kääntyi paluumatkalle, poiketen

samoihin satamiin, joissa hän oli menomatkalla käynyt. Hän oli luvannut

palatessaan käydä katsomassa erästä ylhäistä intianilaista naista,

ja tuskin oli käyty kylän edustalle ankkuriin, kun tuo nainen suuren

seurueen keralla saapui laivaan. Pizarro otti hänet vastaan suurella

kunnioituksella ja lahjotti hänelle kaikenlaisia leluja. Pizarro

seuraavana päivänä lähti vastavierailulle, ja kylästä lähetettiin

laivaan panttivankeja siksi aikaa, jonka hän maissa viipyi, vaikka hän

kysyttäessä oli nimenomaan sanonut, että se oli tarpeetonta. Maalla

oli vastaanottoa varten rakennettu rehevistä lehvistä lehtimajoja,

joihin oli kiedottu tuoksuvia kukkia ja yrttejä. Pitopöydässä oli

ylenpalttisesti kaikenlaisia ruokia, mitä Perussa osattiin valmistaa,

ynnä mitä herkullisimpia hedelmiä, joiden nimet ja ominaisuudet olivat

Espanjalaisille tuntemattomat. Kun ateria oli syöty, niin nuoret

miehet ja tytöt huvittivat vieraita soitolla ja karkeloilla.. Pizarro

lopuksi selitti matkansa tarkotuksen ja antoi emännälleen Castilian

lipun, pyytäen häntä pystyttämään sen alamaisuuden meikiksi. Intianit

tekivät sen suurimmalla mielihyvällä, alati nauraen, ja Pizarro oli

sangen tyytyväinen näihin ilmeisiin alamaisuuden tunteihin ja palasi

juhlasta hyvällä mielellä takaisin laivaan. Tumbezissakin poikettiin

paluumatkalla, ja pari hänen miehistään pyysi saada jäädä sinne

asumaan; toinen heistä oli Alonso de Molina. Pizarro mielellään suostui

pyyntöön, koska he siten perehtyivät kansaan ja maahan ja saattoivat

olla tulevaisuudessa hyvänä apuna. Heidän sijaansa hän otti laivaan

pari perulaista castilian kieltä oppimaan.

Pizarron sopimus Espanjan kruunun kanssa.

Kahdeksantoista kuukautta kestäneen matkan jälkeen laiva palasi

Panamaan, jossa sen tulo herätti suurta huomiota, vaikkeivät

retkeläisten kauniisiin juttuihin kaikki uskoneetkaan. Maaherra

Pedro de los Rios varsinkin oli epäuskoinen, ja hän kieltäytyi

millään tavalla enää edistämästä triumviraatin aikeita. Luque silloin

ehdotti, että käännyttäisiin suoraan kruunun puoleen, ja se ehdotus

oli pelastus. Ystävysten luotto oli vähentynyt niin vähäksi, ettei

tahdottu saada Pizarrolle kokoon riittävästi matkarahoja, jotta hän

saattoi hovissa esiintyä. Mukanaan kartta, jonka Ruiz oli piirtänyt

uudesta maasta, hän lähti Panamasta keväällä 1528, mutta vangittiin

heti Sevillassa Encison toimesta, jonka retkellä hän oli ollut mukana

ja jolla oli häneltä saatavaa. Hallitus oli kuitenkin jo saanut

tiedon matkan tarkotuksesta ja käski laskea hänet vapaaksi. Hetki

oli hänen tuumalleen otollinen, sillä Kaarle V oli vastikään Pavian

tappelussa voittanut ja vanginnut Ranskan kuninkaan ja oli siten

päässyt pahimmasta ulkonaisesta vihollisestaan. Lisäksi oli Corteksen

urotöitten kautta yleinen huomio entistä enemmän kiintynyt näihin

merentakaisiin yrityksiin ja niistä toivottiin entistä parempaa

saalista. Pizarro tapasi Kaarle V:n Toledossa. näytti tuomansa

kultakorut, Perun muita tuotteita ja pari laamaa, jotka outoutensa

kautta herättivät suurta huomiota. Kaarle V:ttä viehätti suuresti

Pizarron kertomus seikkailuistaan ja siitä maasta, jonka hän oli

löytänyt ja nyt lupasi vallottaa. Hän tuli liikutetuksi kyyneliin

saakka Pizarron kuvatessa omia ja toveriensa kärsimyksiä autiolla

saarella. Maan kultarikkaus herätti hänen erikoista huomiotaan, ja

parhain suosituksin hän antoi Pizarron esityksen Intian neuvoston

käsiteltäväksi. Päätös tuli kaikin puolin suosiollinen. Francisco

Pizarro nimitettiin Perun maaherraksi, Almagro Tumbezin komentajaksi

ja Luque Tumbezin piispaksi. Ruiz taas Etelämeren yliluotsiksi. Heidän

piti kunkin saada Perun tuloista runsaat vuosipalkat. Ne kaksitoista

uskollista miestä, jotka olivat jääneet Pizarron keralla Gorgona

saareen, korotettiin kaikki hidalgoiksi, s.o. aatelisiksi. Pizarro

sai vaakunakilven. Yritystä edistääkseen hallitus paitsi virallista

suojelustaan antoi ampumavaroja ja tykkejä, muut varustukset olivat

Pizarron ja hänen toveriensa hankittavat.. Pizarro samalla kokonaan

vapautettiin Panaman maaherran käskynvallasta. Hän sai siten vihdoinkin

vapaat kädet.

Mutta samalla välikirja velvotti Pizarroa hankkimaan yritykseen

vähintäin 250 miestä, joista vain 100 saatiin ottaa siirtomaista. Ja

tätä ehtoa hänen oli vaikea täyttää, vaikka sai apua Cortekseltakin,

joka siihen aikaan oli Espanjassa. Peläten yrityksen tämän vuoksi

haaksirikkoon joutuvan hän lähti matkaan salaa San Lucarin satamasta,

Guadalquivirin suusta, tammikuussa 1530, vaikka vajanaisin voimin.

Vähän myöhemmin lähtivät hänen veljensä Hernando, Juan, Gonzalo ja

Martinez de Alcantara, ja kaikki yhtyivät Gomeran luona Canarian

saaristossa. Yhdessä purjehdittiin sitten meren poikki Panamaan.

Almagro ja Luque olivat kovin tyytymättömiä uuteen välikirjaan, heidän

asemansa kun oli siinä määrätty kokonaan toisarvoiseksi. Pizarro

syytti Espanjan hallitusta, mutta ei voinut saada yhtiömiehiään

vakuutetuiksi omain aikeittensa rehellisyydestä. Almagro tosin pysyi

yrityksessä osallisena, mutta luottamus oli hävinnyt, sijaan oli

astunut vihamielisyys, joka tuon tuostakin puhkesi ilmi, ja tämä riita

se monen vaiheen jälkeen vihdoin tuotti kummallekin conquistadorille

niin surkean kuoleman.

Kolmas retki.

Panamasta lähdettiin tammikuussa 1531 kolmella laivalla, joissa oli 180

miestä ja 37 hevosta.

Vastaiset tuulet hidastuttivat matkaa. Nykyisen Equadorin

pohjoisrajalla mentiin maihin ja vallotettiin eräs kaupunki, josta

saatiin paljon kultaa, hopeaa ja smaragdeja. Viidennes saaliista

määrättiin kruunun osaksi, loput jaettiin retkeläisten kesken

kunkin arvon mukaan. Panamaankin Pizarro lähetti melkoisen summan,

houkutellakseen enemmän väkeä. Sieltä tuli muutama kymmenkunta miestä,

mutta enemmän tarvittiin. Pizarro lähti Guayaquilin lahdessa olevaan

Punan saareen odottamaan lisää väkeä. Punan asukkaitten kanssa elettiin

ensinnä hyvässä sovussa, kunnes vastapäätä mannerrannalla olevan

Tumbezin asukkaat, jotka elivät Punalaisten kanssa riidassa, saivat

Pizarron uskotelluksi, että nämä aikoivat hyökätä hänen kimppuunsa ja

tuhota kaikki Espanjalaiset. Samoin kuin Cortes Cholulassa Pizarrokin

päätti ennättää ennen. Punan päälliköt vangittiin ja mestattiin.

Väestö siitä raivostuneena teki suuren hyökkäyksen, mutta voitettiin.

Pian tämän jälkeen saapui 100 miestä lisäväkeä, jotka oli pestannut

etevä ritari Hernando de Soto, ihastuneena Panamaan lähetetyistä

smaragdeista. Vahvistunein voimin Pizarro lähti Tumbeziin. Tämä

kaupunki olisi nyt luultavasti ryöstetty, sillä seikkailijain

kullannälkä kiihtyi yhä enemmän, kuta enemmän aika kului, mutta se

oli sillä välin aarteensa menettänyt, kurakan selityksen mukaan Punan

raakalaisheimojen hyökkäyksen kautta. Tähän ei kuitenkaan ollut

ehdottomasti luottamista, sillä Tumbezilaiset näyttivät lähteneen

Espanjalaisia pakoon ja kuultuaan heidän ryöväyksistään pohjoisempana

ehkä olivat vieneet aarteensa kätköön. Osa palasi takaisin Pizarron

rauhottavien vakuutuksien jälkeen. Heiltä kysyttiin, mikä oli tullut

Alonso de Molinan ja toisen heidän luokseen jääneen ritarin kohtaloksi,

mutta vastaukset olivat vältteleviä. Toiset sanoivat heidän kuolleen

tarttuvaan tautiin, toiset saaneen surmansa, kun olivat ahdistaneet

intianien naisia. Sen parempaa tietoa ei heidän kohtalostaan

milloinkaan saatu.

San Miguel.

Vaikka muutamia espanjalaisia murhattiin Tumbeziin maihin noustaessa,

niin ei Pizarro kuitenkaan kostanut, koska hän älysi lempeyden

välttämättömäksi, niin kauan kuin hänen voimansa olivat niin vähäiset.

Hän ylläpiti sen vuoksi toistaiseksi ankaraa mieskuria. Peläten enemmän

odotuksen vain lisäävän joukkonsa tyytymättömyyttä hän lähti kulkemaan

maisin etelää kohti. Matkalla hän kaikkialla valtasi maan Espanjan

kruunun nimeen. Väestö, joka ei tuota muodollisuutta käsittänyt,

salli sen tapahtua. Tangararan laaksoon, nykyisen Perun pohjoisosaan,

perustettiin San Miguel siirtokunta, tukikohdaksi vastaisille toimille.

Siirtokunta vähän myöhemmin muutettiin terveellisempään paikkaan Piuran

laaksoon, joka oli parisataa kilometriä Tumbezista eteläänpäin. Uuteen

kaupunkiin rakennettiin kivestä taloja, yleisiä rakennuksia ja muurit

ja asetettiin virkamiehet ikäänkuin espanjalaiseen kaupunkiin ainakin.

Kaupungin espanjalaisille jaettiin ympäristöstä maita ja maaorjia

tavallisen repartimiento-järjestelmän mukaan; mutta aluksi kohdeltiin

väestöä paljon paremmin kuin olisi Panaman verikoiralta odottanut.

Pizarro oli viisas, vaikka sydämetön.

Pizarro sai tällä retkellä yhä paremman käsityksen sekä maasta

itsestään että sen valtiollisista oloista, ja saattoi sen mukaan

toimensa suunnitella. Hän kuuli Atahualpan ja Huascarin välisen

riidan ja saattoi käyttää sitä hyväkseen. Huayna-Capak nimisen

vallottaja-inkan molempain poikain, Atahualpan ja Huascarin välillä

oli syntynyt verinen veljessota. Alussa he tosin olivat sovussa

hallinneet kumpikin valtakuntaansa, edellinen Quitossa, jälkimäinen

Cuzcossa, mutta sopu rikkui, kun kunnianhimoinen ja sotainen Atahualpa

oli anastanut Guayaquilin lahden rannalla olevan Tumibamban. Monessa

tappelussa voitettuaan veljensä Atahualpa lopulta sai hänet lähellä

Cuzcoa vangiksi. Huascarin perhe oli Atahualpan toimesta melkein

sukupuuttoon hävitetty. Tämä kaikki oli tapahtunut vähää ennen Pizarron

tuloa; Atahualpa oleskeli nyt paraillaan sotajoukkonsa keralla

Cajamarcassa, kymmenkunnan päivämatkan päässä San Miguelista. Pizarro

olisi mielellään odottanut Panamasta apua, mutta pelkäsi viivytyksen

kautta miestensä mielialan masentuvan. Saatuaan San Miguelin asiat

järjestykseen hän jätti sinne jonkun verran puolustusväkeä ja

varustautui lähtemään pääjoukon keralla vuoristoon inkkaa tapaamaan.

Ennen lähtöään hän sulatti siihen saakka anastetun kullan ja hopean

harkoiksi, erotti kruunun viidenneksen ja lähetti loput Panamaan

velkojen maksuksi ja uusien tarpeitten ostamiseksi. 21 p. syyskuuta

1532 hän lähti San Miguelista retkelleen, mukanaan 110 jalkamiestä,

67 ratsumiestä ja muutamia harvoja pyssymiehiä. Tulkkina oli kaksi

tumbezilaista, jotka olivat hyvin edistyneet espanjan kielen taidossa.

Inkat ja heidän maansa.

Luomme seuraavassa silmäyksen siihen suureen ja edistyneeseen

valtakuntaan, jonka espanjalaiset seikkailijat näin olivat saavuttaneet

ja jonka he sitten vähäisillä voimilla vallottivat ja alistivat.

Inkkain vanha valtakunta ulottui laajimmillaan ollessaan pitkin Audein

vuorimaita ja Tyynen meren rantoja nykyisestä Columbiasta Chileen

saakka. Tämä laaja alue on luontonsa puolesta maapallon omituisimipia.

Vaikka se onkin melkein kokonaan kuumassa vyöhykkeessä, niin käsittää

se kuitenkin tavallaan kaikki ilmastot, ilmastovyöhykkeet vain eivät

ole pohjois-etelä-suunnassa, vaan niitten lauhtuminen kuumasta kylmään

tapahtuu alaalta ylöspäin. Toiset maakunnat ovat erinomaisen kosteita

ja hedelmällisiä, täynnään laajoja aarniometsiä, joihin raivaus

ei ole vieläkään voinut tunkeutua. Nämä ovat Andien itäpuolella,

merenrannikko enimmäkseen on kuivaa, erämaanluontoista ja viljelykselle

vastahakoista ilman keinotekoista kastelua. Kuta korkeammalle noustaan,

sitä enemmän ilmanala viilenee, vaikkapa aurinko vuoden umpeensa

kaartuukin melkein suoraan keskitaivaan poikki. Tuhannen, parin metrin

korkeudessa on maita niin viehättävän leutoja ja suotuisia, että tuskin

missään tapaa kautta vuoden tasaisempaa ja mieluisempaa ilmanalaa.

Mutta kun noustaan siitä, niin tullaan laajoille ylänkömaille, jotka

ovat niin korkealla, että niiden ilmanalaa täytyy sanoa viileäksi,

vaikka ne ovat päiväntasaajan alla. Puurajan yläpuolella ovat vihdoin

paramo-maisemat. joissa ei koskaan ole niin lämmintä kuin esim.

Suomessa kesällä, eikä taas koskaan niin pakkastakaan kuin meillä

talvella; kesälämmön karkottaa korkeus, talvipakkasen auringon korkea

asema taivaalla. Siellä vallitsee, ottaaksemme vertauksen oman maamme

ilmanalasta, ainainen kevätkesä raesateineen, lumiräntineen, mutta

myös päiväpaisteineen ja suline maineen. Vuoden umpeensa pysyy sää ja

lämpö melkein samanlaisena. Metsät eivät menesty enää; paramoilla on

oma omituinen kasvullisuutensa, jonka lajit ovat kaikissa matkustajissa

herättäneet ihmettelyä haaveellisten muotojensa kautta. Andien

reunaselänteitten väliset ylätasangot, punot, jotka ovat leveimmät

Etelä-Perussa ja Boliviassa, ovat kaikki joko viileän lauhkeita taikka

aivan paramo-luontoisia maita.

Samoin kuin Mexicossa vallitsi siis Perussakin päiväntasaajan

alaisuudesta huolimatta laajoilla aloilla semmoinen ilmaston

lauhkeus, jossa korkeammat sivistykset paraiten menestyvät. Korkealla

vuoriylängöillä olikin Perulaisten vanha kansallinen pääkaupunki Cuzco,

s.o. »maan keskusta», ylängöllä suuri Titicaca järvi, itärannallaan

korkeat alppimaisemat, itsekin 3854 metriä merta korkeammalla. Mutta

kun sieltä mennään vuoriston poikki itää kohti, niin tullaan alaviin

tiheisiin aarniometsiin, joihin tuskin vieläkään ihminen on voinut

tunkeutua.

Näiden ylänköjen intianisivistyksen perustajat näyttävät tulleen

merenrannikolta, mutta vasta ylämaassa kehittyneen. He puhuivat,

historian valon heihin sattuessa, kahta sukulaista kieltä, aymaraa

ja quechuaa (ketshuaa). Aymarain kantamaa oli Titicaca järven

seuduilla, heidän kansallinen pyhättönsäkin järven saaressa. Titicacan

läheisyydessä ovat maan vanhimpien rakennuksien rauniot.

Espanjalaisten maahan tullessa oli Aymarain täytynyt alistua sotaisten

quechuain alle, joitten vallan keskusta Cuzco oli. Quechuat, joitten

hallitsijoita nimitettiin inkoiksi, lienevät perustaneet valtakuntansa

vuoden 1000 vaiheilla j.Kr.

Inkkain vanhempi historia on tarujen verhossa. Varmempia tietoja

on vasta niiltä ajoilta, jotka kuluivat lähinnä espanjalaisen

vallotuksen edellä. Huayna-Capak niminen suuri vallottaja hallitsi

maata vv. 1475—1525 ja hänen aikanaan valtakunta levisi varsinkin

pohjoista kohti. Mutta juuri siltä puolelta, jossa valtakunta vielä

oli löyhin, alkoivat Espanjalaiset hyökkäyksensä. Perussa sen vuoksi

kävi samalla tavalla kuin Mexicossakin: vallottajat saivat alun

pitäen kannatusta niiltä alistetuilta kansoilta, jotka olivat inkkain

ikeeseen tyytymättömiä. Pizarron yritystä lisäksi suosi Huayna-Capakin

molempain poikain Huascarin ja Atahualpan riitaantuminen, josta edellä

kerrottiin. Atahualpa oli vallotetun Quiton ruhtinattaren poika ja

arvossa alempi Huascaria, joka oli puhdasta inkka-sukua. Hän oli siitä

huolimatta saanut kootuksi melkoisen puoluekunnan ja oli voitokkaasti

taistellut veljeään vastaan. Espanjalaisten saapuessa riita oli

juuri ratkaistu. Atahualpa, joka oli paluumatkalla sotaretkeltään,

oli Huascarin vangiksi saatuaan päässyt koko inkka-valtakunnan

hallitsijaksi.

Inkat olivat kansan käsityksen mukaan auringon poikia ja jumalallista

sukua, jonka vuoksi heidän tuli saada jumalallista kunnioitustakin.

Heillä oli kaikkialla maassa linnoja ja palatseja, varsinkin molemmissa

pääkaupungeissa. Cuzcon palatsi oli 350 askelta pitkä, kokonaan katettu

kultalaatoilla, runsaasti koristeltu ja suurien puutarhain keskellä.

Inkat pukeutuivat komeihin, värikkäihin pukuihin, jotka oli kudottu

hienoimmasta villasta ja runsaasti koristettu kullalla ja jalokivillä.

Arvon merkkinä oli punainen päähine ja sulkatöyhtö. Uskonto kohdistui

etupäässä auringon palvelukseen. Maassa oli paljon auringolle

pyhitettyjä temppeleitä, joissa oli kultaisia epäjumalankuvia.

Palveltiin myös tähtiä ja luonnon-ilmiöitä, kuten vuoria, kallioita,

lähteitä ja jokia. Inkkain luultiin pääsevän kuolemansa jälkeen

jumalten joukkoon. Inkan jälkeen olivat papit suurimmassa arvossa

ja ylimäinen pappi oli kuninkaallisen suvun jäsen. Pappien elämä

oli tarkoilla säädöksillä määrätty, heidän täytyi usein paastota

ja kurittaa ruumistaan. Auringon immet, jotka olivat luostareissa

ankarasti erotettuina maailmasta, hoitivat pyhää tulta niinkuin Vestan

neitoset Roomassa. Uhrit eivät olleet niin verisiä kuin Mexicossa,

mutta Perussakin kuitenkin tapahtui, että joskus uhrattiin poikia;

näiden rinta samoin kuin Mexicossa viillettiin auki kiviveitsellä ja

sydän reväistiin jumalille.

Ylimystöön kuuluivat etupäässä kuninkaallisen suvun jäsenet ja

heidän heimolaisensa, joita oli paljon kautta maan; tällä ylimystön

ylimystöllä oli oma pukunsa, jota muut eivät saaneet käyttää, paljon

etuoikeuksia, kuten yksinoikeus kaikkiin korkeimpiin virkoihin, ynnä

kaikenlaisia muita etuja. Alempaan ylimystöön kuuluivat voitettujen

kansojen ruhtinaat ja heidän sukukuntansa.

Yhteiskunnalliset olot olivat omituinen yhdistelmä yksinvaltiutta ja

sosialistista ihannevaltiota. Ammatti kulki perheissä perintönä isältä

pojalle. Elämänlaatu ja vaatteus olivat laeilla tarkkaan säädetyt.

Ei kukaan voinut rikastua, mutta ei kukaan lopen köyhtyäkään. Kansan

täytyi viljellä kaikki maa, sekä kuninkaan maa, temppelimaa että

valtionmaa. Valtionmaa jaettiin joka vuosi uudelleen perheitten

ja kuntien suuruuden mukaan ja tuloista sai jokainen perhe, mitä

se elääkseen tarvitsi. Perulaiset olivat Aztekkeja edullisemmassa

asemassa sen puolesta, että heillä oli arvokas kotieläin, laama,

mutta laamakarjat olivat kaikki hallitsijan omaisuutta. Viljasadosta

sai jokainen perhe osansa, niin paljon kuin arvioitiin vaatteitten

valmistamiseen kuluvan. Samoin oli kaikki kulta ja hopea julistettu

valtion omaisuudeksi ja niitä käytettiin melkein yksinomaan temppelien

ja palatsien koristamiseen. Paitsi villasta kudottiin kankaita myös

puuvillasta ja muista kasviksista. Miehet käyttivät lyhyttä takkia,

jonka väri joka maakunnassa oli laissa määrätty, naisten pukuna oli

pitkä mekko, pääside ja lötöt.

Maanviljelys oli etevä. Maa lannotettiin linnun lannalla eli guanolla,

mäkien rinteille vainiot rakennettiin penkereihin ja niille johdettiin

vettä kastelua varten. Viljelyskasveja olivat quinoahirssi, maissi,

peruna, bananit ja agave. Hermojen kiihottamiseksi pureskeltiin

koka-pensaan lehtiä; tupakka, jota nuuskattiin, vaan ei poltettu, oli

arvossa rohtona. Pumpulia viljeltiin varsinkin niissä lämpöisissä

syvissä laaksoissa, jotka siellä täällä vakoilevat viileitä ylänköjä.

Kaikenlainen ammattiteollisuus oli melko hyvin edistynyt. Rautaa ei

tunnettu, mutta muista metalleista, kuten pronssista ja kuparista,

valmistettiin taidokkaita aseita ja esineitä. Kullasta muotoiltiin

kuvapatsaita, jopa ihmisen kokoisia, kiillotetusta metallista

valmistettiin peilejä ja polttolinssejäkin. Kankaitten kuosit olivat

aistikkaat ja värisovittelu sulava. Jonkinmoinen gobelinienkin

valmistus oli Perussa tunnettu.

Rakennukset olivat erilaisia sen mukaan, mikä seudun ilmanala oli.

Sateettomassa rantavyöhykkeessä talot olivat ilmakuivista tiilistä

ja katto laaka. Vuoristossa taas olivat seinät kivestä, katto

ruohoista. Rakennukset olivat yleensä vain yhdenkertaisia; taajain

maanjäristyksien vuoksi olisivat monenkertaiset rakennukset olleet

vaaralliset. Akkunoita ei ollut ensinkään, valoa ei tullut muualta kuin

ovesta. Suurempien kylien ja kaupunkien ympärillä oli muurit, joitten

portit yöksi suljettiin. Sacsahuamanin suuri linna oli ympäröity

kolmella vankalla kivimuurilla. Suuret yleiset rakennukset ja palatsit

olivat vakavaa, yksitoikkoista mallia, pylväitä ei käytetty, veistoksia

oli runsaasti, vaikka ne olivatkin karkeita ja jäykkiä. Mutta kivien

tahoilussa ja yhteen liittämisessä Perulaiset olivat verrattomia

mestareita.

Vielä huomattavampia kuin rakennukset olivat ne suurenmoiset vesijohdot

ja tiet, joita kulki kautta maan, tiet yhtyen pääkaupunkiin. Se tie,

joka kulki Cuzcosta Quitoon ja Pastoon, oli 135 penikulmaa pitkä

ja 15-25 jalkaa leveä, hakatuista laakista rakettu, kahden puolen

puistokujat. Rotkoja oli täytetty, kallioita murrettu pois ja toisin

paikoin rakennettu pitkiä portaita. Teillä kun ei käytetty vaunuja,

vaan kuormat vietiin laamain selässä, niin eivät portaat liikettä

haitanneet; espanjalaisten hevosten kuitenkin oli sangen vaikea

niihin tottua. Vuoripurojen ja rotkojen poikki oli sillat, missä

kivistä, missä puusta, missä köysien kannattamat. Matkat oli usein

penikulmapatsailla merkitty. Määrättyjen välien päässä oli majatalot

inkkoja ja heidän seurueitaan varten. Nämä tiet saivat Hernando

Pizarron, vallottajan veljen, ihastuksissaan huudahtamaan, ettei koko

kristikunnassa ollut yhtä oivallisia; se ehkä siihen aikaan pitikin

paikkansa. Alexander v. Humboldt niistä lausuu: »Jäännökset, mitä olen

nähnyt Roomalaisten teistä Espanjassa, Italiassa ja Etelä-Ranskassa,

eivät voittaneet vanhain Perulaisten teitä, vaikka viimeksi mainitut

mittauksieni mukaan olivat lähes 4000 metrin korkeudessa.» Samoin kuin

Mexicossa kantoivat Perussakin nopeat pika-airuet näillä teillä inkkain

viestejä, niin että hallitsija sai mitä pikimmin tiedon kaikesta. mitä

hänen valtakunnassaan tapahtui.

Kirjotustaitoa tällä kansalla ei ollut, siinä suhteessa se oli jäljellä

Mexicon ja Keski-Amerikan kansoista. Mutta sillä oli eräs omituinen

merkitsemistapa, joka rajotetussa määrässä toimitti kirjotuksen

tehtävää. Perulaiset sitoivat solmuja, kun tahtoivat merkitä jonkun

asian muistoon, taikka lähettää käskyn tai tiedon. Otettiin kimppu

villaisia erivärisiä rihmoja ja näitä solmittiin yhteen, niin

että solmuilla ja niitten keskinäisillä yhteyksillä ja suhteilla

oli määrätty merkityksensä. Rihmojen pituudella ja vahvuudella,

solmiamistavalla, väreillä ja väriyhtymillä niinikään oli kullakin eri

merkityksensä. Valkoinen esim. merkitsi rauhaa taikka hopeata, punainen

sotaa taikka sotilaita, keltainen kultaa, viheriäinen maissia. Joskus

saattoi moinen solmukimppu painaa puolen sentneriä ja sisältää paljon

asioita.

Sotalaitos oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin yhteiskunnallinenkin

elämä. Aseina käytettiin vaskinuijia ja pronssitapparoita. nuolet

ja keihäät olivat kuparilla terästetyt. Linkoojat olivat erityinen

aselaji. Ruumiin suojana käytettiin puuvillapanssareita ja puuvillalla

täytettyjä puukypärejä, joita ylimykset koristivat jaloilla metalleilla

ja jalokivillä. Torvilla toitotettiin. rummuilla päristettiin.

Retkellä ollessaan sotajoukot asuivat puuvillakankaasta tehdyissä

teltoissa. Etujoukossa taistelivat linkoojat, keskellä nuijamiehet ja

tapparamiehet. Suurissa sodissa kuului sotajoukkoon parikinsataatuhatta

miestä.

Perinpohjaisemmin kuin missään muualla Espanjalaiset Perussa hävittivät

maan vanhan kultuurin. Sen vuoksi siitä on jäänyt kovin vähän jäljelle,

tuskin muuta kuin mitä haudoissa on säilynyt. Mutta haudoistakin on

kaikki arvokkaimmat esineet viety, sillä ahnaat vallottajat etsivät

nekin, lisätäkseen saalista, jota varten he olivat tulleet. Cuzcon

temppeleissä istuivat inkkain muumiot kultaisilla tuoleilla, kulta ja

koristeet ryöstettiin, ja ylimysten kiviset haudatkin murrettiin auki

arvoesineiden haussa.

Siellä täällä on kuitenkin säilynyt laajoja hautausmaita, ja näitä

on nykyaikoina tieteen hyväksi tutkittu. Laajin, mitä tunnetaan, on

Anconin kalmakenttä lähellä Limaa, autiolla merenrannikolla. Tapana

oli haudata vainajan keralla kaikenlaisia esineitä, joita hän oli

eläessään käyttänyt, aseita, koristeita, kirjailtuja saviastioita,

kutomavälineitä ja kankaita ja lapsenlelujakin. Kalmistoista tutkitaan

nykyisin parhaalla menestyksellä vanhan inkka-kansan kultuuria ja

elämänkäsitystä. Kuta enemmän niihin tutustutaan, sitä enemmän on syytä

valittaa, että tämä niin kauniiseen alkuun päässyt sivistys tuhoutui.

Pizarron retki Cajamarcaan.

San Miguelista lähdettyään Pizarro joukkoineen aluksi kulki tasaista

maata, jonka poikki Andeilta laskevat joet virtasivat mereen. Tavattiin

valtavia metsiä, tavattiin karuja jyrkkiä harjanteita, jotka näyttivät

Andien uloimmilta sivuhaaroilta, ja siellä täällä erinomaisen

herttaisia jokilaaksoja. Vaikkapa maan yleinen luonne olikin kuivaa,

niin olivat kuitenkin jokilaaksot hyvin viljellyt. [Jotenkin San

Miguelin kaupungin kohdalle saakka virtaa Etelä-Amerikan länsirannikkoa

seuraten etelästä tuleva kylmä merivirtaus, jolla on mitä suurin

vaikutus sekä Chilen että Perun ilmastoon. Se jäähdyttää alavien

rantaseutujenkin ilmaston paljon viileämmäksi kuin muualla tropikissa

(Limassa on lämpöisimmän kuukauden keskilämpö vain 23° C), mutta

samalla kuivemmaksikin.] Asukkaat olivat kanavilla ja ojilla johtaneet

jokiveden tekomailleen, niin että ne rehottivat kuin puutarha. Ilma oli

täynnään sulotuoksuja ja joka puolella näkyi keltaisia viljavainioita,

vihantia niittyjä ja hedelmäpuistoja outoine, ei Europassa nähtyine

hedelmineen. Väestö kaikkialla otti heidät vastaan luottavalla

vieraanvaraisuudella. Useimmissa kylissä ja jokaisessa kaupungissa

oli linna taikka majatalo, jossa inkka matkoillaan majaili, ja niihin

Espanjalaiset nyt säännöllisesti poikkesivat.

Kun oli kuljettu niin kauas, ettei Pizarron mielestä Atahualpan

leiriin enää pitänyt olla kovin pitkä matka, niin hän lähetti Soton

tiedusteluretkelle. Viikon poissa viivyttyään Soto palasi ja hänen

mukanaan oli seurueineen Atahualpan lähettiläs, joka toi inkalta

tervehdyksen ja lahjoja. Lahjat olivat kaksi linnan muotoista

kiviruukkua, muutamia oivia kullalla ja hopealla kirjailtuja

villakankaita ja kuivattua, omituisella tavalla maustettua hanhenlihaa,

jota Perun ylimykset pölyksi jauhettuna käyttivät hajuaineena.

Atahualpa oli arvatenkin jo aikoja sitten saanut tiedon vieraittensa

tulosta: nyt hän kutsui heitä käymään luonansa vuoristossa. Pizarro

antoi palaavan lähettilään mukaan vastalahjaksi punaisen verkalakin,

muutamia halpoja kiiltäviä lasihelyjä ja muuta rihkamaa, jota hän

oli sitä varten Castiliasta mukaan ottanut. Hän pyysi lähettilästä

sanomaan inkalle, että valkoiset miehet olivat mahtavan, kaukana meren

takana asuvan ruhtinaan lähettämät, että he olivat kuulleet paljon

Atahualpan voitoista ja nyt olivat tulleet hänelle tarjoamaan apuaan

hänen vihollisiaan vastaan, ja että he viipymättä aikoivat lähteä hänen

luokseen.

Pizarro lähtikin suorinta tietä Cajamarcaan, lähetettyään sitä

ennen San Migueliin tiedon aikeistaan ynnä inkan lahjat, jotka

sitten työtaitonsa kautta herättivät Castiliassa suurta huomiota.

Villakankaita koruompeluksineen pidettiin silkin veroisina. Ne olivat

erinomaisen hienoa vikunjan villaa, joka silloin vielä oli Europassa

tuntematonta.

Matka kävi vielä jonkun aikaa etelää kohti, ennenkuin noustiin

vuoristoon. Pizarro sai kuulla asukkailta, että Atahualpalla oli

ainakin 50,000 miestä koolla; hänen leirissään olivat enimmäkseen

rannikonkin soturit. Pizarro sai erään intianin lähtemään Atahualpan

luo sanaa viemään, vaikka semmoinen toimi oli useimpien mielestä

tuntunut liian vaaralliselta. Lähettilään piti muun muassa inkalle

vakuuttaa, että Espanjalaiset olivat hyvin kohdelleet hänen

alamaisiaan, kaikkialla missä olivat liikkuneet. Sitä paitsi hänen

piti vakoilla, oliko inkalla vihamielisiä aikeita heitä vastaan. Tämän

jälkeen matkaa jatkettiin ja saavuttiin kolmen päivän kuluttua Andien

juurelle. Olisi voitu seurata Cuzcoon vievää valtatietä, joka oli niin

leveä, että sillä olisi voinut ajaa rinnan kaksilla vaunuilla, mutta

Pizarro ei pitänyt sitä viisaana, koska Atahualpa olisi voinut selittää

sen peloksi; hän päätti kulkea Andien poikki suoraan Cajamarcaan.

Hän jakoi joukkonsa kahteen osastoon, johti itse edellä kulkevaa ja

käski veljeänsä Hernandoa toisen osaston keralla odottamaan, kunnes

saisi sanan. Tie kierteli valtavien vuorien rinteitä ja oli toisin

paikoin niin jyrkkä, että hevoset olivat talutettavat suitsista;

toisin paikoin se oli niin kapeata, ettei ollut varaa astua yhtäkään

askelta syrjään, ja kaarteli satoja metrejä syvien kuilujen partaita.

Pienelläkin joukolla olisi tätä tietä ollut helppo puolustaa, jos

Atahualpa olisi aikonut estää Pizarroa pääsemästä vuoriston poikki.

Mutta sotaväkeä ei näkynyt missään ja pahimmille paikoille rakennetut

linnotuksetkin olivat autioina; Francisco Pizarro sen todettuaan

käski veljeänsä kiiruumman kautta perässä tulemaan. Ilmat muuttuivat

korkeammalla vuoristossa hyvin kylmiksi ja rannikon lämmöstä tullen

sekä ihmiset että eläimet kärsivät vilusta kahta enemmän. Solista

saavuttiin vihdoin karulle korkealle ylängölle, ja siellä Pizarro

päätti odottaa jälkijoukkoaan. Tehtiin tulet, teltat pystytettiin ja

asetuttiin joksikin aikaa lepäämään.

Täällä kohtasi retkikunnan uusi Atahualpan lähettiläs, joka toi

lahjaksi kymmenen laamaa ja tiedusteli, milloin Espanjalaiset

saapuisivat Cajamarcaan, jotta inkka voisi ryhtyä tarpeellisiin

valmistuksiin. Inkka muka oli pienen joukon keralla lähellä Cajamarcaa

huvilassa, jonka luona oli kuumia lähteitä ja jossa inkkain oli

vanhastaan tapana käydä kylpemässä. Jälkijoukkoaan odottamatta Pizarro

lähti jälleen liikkeelle. Kun oli päästy sille kohdalle, josta tie

alkoi laskea Cajamarcaan, niin tuli jälleen Atahualpan lähettiläs, joka

toi samanlaisen lahjan. Se oli sama ylimys, joka oli ensimäisenä käynyt

Espanjalaisten luona; hänellä oli nyt kerallaan vielä loistavampi

seurue ja hän joi »tshitshaa», käynyttä maissijuomaa, kultapikareista,

joita palvelijat kantoivat ja espanjalaiset katselivat kiiluvin

silmin. Häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella, mutta samalla

palasi inkan luota se intiani, jonka Pizarro oli lähettilääkseen

lähettänyt, ja suuttui kovasti näistä kunnianosotuksista, koska häntä

oli inkan hovissa kohdeltu niin huonosti, ettei edes puheille laskettu.

Vähältä oli ollut, ettei hän seuralaisineen henkeään menettänyt;

sopimatonta oli siis kohdella kunnianosotuksilla tätä koiraa.

Molempien lähettilästen tiedot olivat ristiriitaiset; Atahualpan

lähettiläs vakuutti inkan ystävällisyyttä ja sanoi hänellä olevan

vain vähän sotaväkeä luonaan, Pizarron oma lähettiläs sitä vastoin

väitti Atahualpalla olevan vihamielisiä aikeita, paljon sotaväkeä ja

linnotetun leirin.

Pizarro tosin epäili inkan vakuutuksia, mutta oli kuitenkin

uskovinaan hänen lähettilästään ja lupasi kiiruumman kautta saapua

hänen luokseen. Alas laskeutuminen vuoristosta Cajamarcan laaksoon

oli melkein yhtä vaikeata kuin nousu, mutta seitsemäntenä päivänä

siitä, kun oli vuoristoon lähdetty, laakso tuli näkyviin. Se oli

heidän edessään kaikkine viljelyksineen kuin kirjava matto, mitä

vaikuttavimpana vastakohtana Andien jylhille vuorenseinämille. Väestö

oli vielä sivistyneempää kuin rannikolla, sen vaatteet ja huoneustot

olivat puhtaat, viljelys mitä huolellisinta. Cajamarcan pieni

kaupunki loisti aivan heidän allaan, inkan käskystä asukkaittensa

autioksi hylkäämänä, että Espanjalaiset saisivat siinä mielensä

mukaiset asunnot. Etäämpää näkyi laaksosta Pultamarcan rikkilähteistä

höyrypilviä ja siellä oli inkan kylpylaitos. Mutta ikävämpi yllätys

oli toinen valkoinen pilvi, joka näkyi laakson rinteellä — Atahualpan

armeijan leiri lukemattomine telttoineen, joita oli monta virstaa

laajalla alalla kuin lumihiutaleita. »Me kaikki hämmästyimme», kertoo

muuan vallottajista, »nähdessämme intianit niin ylpeän ryhdikkäinä!

Intiassa emme koskaan nähneet niin paljon hyvin laitettuja telttoja.

Näkö synnytti jonkinlaista säikähdystä, jopa pelkoa urheimmissakin

miehissä. Mutta oli liian myöhää palata takaisin, taikka edes osottaa

vähintä heikkouttakaan, koska meidän joukkoomme kuuluvat intianit

silloin olisivat olleet ensimäiset meitä vastaan nousemaan. Kun

siis olimme levollisesti asemaa tarkastaneet, niin valmistauduimme

marssimaan Cajamarcaan niin rohkeina ja ryhdikkäinä kuin suinkin.»

Pizarro jakoi joukkonsa kolmeen osastoon ja marssi rinnettä täydessä

taistelujärjestyksessä pientä intianilaista kaupunkia kohti. Se oli

täydelleen- autiona.

Vaikka oli jo iltapäivä ja satoi rakeita, — Cajamarcan laakso on

2860 metriä yli meren. — niin päätti Pizarro kuitenkin jo samana

päivänä lähettää inkalle airuen, Hernando de Soton, viidentoista

ratsumiehen kanssa. Soton lähdettyä hän lähetti vielä veljensä

Hernandon kahdenkymmenen ratsumiehen keralla siltä varalta, että ehkä

yritettäisiin väkivaltaa. Kaupungista kulki niityn poikki kova valtatie

inkan leiriin. Täyttä laukkaa ratsastivat molemmat osastot perulaista

leiriä kohti, joka oli loivaan viettävällä rinteellä. Sotilaat olivat

pistäneet keihäänsä telttainsa edustalle pystyyn ja katselivat

sanattomalla ihmetyksellä valkoisia ratsumiehiä, jotka kalskavin

asein ja raikuvin torvin kiitivät leiriä kohti kuin tuulen siivillä.

Leirin edustalla oli leveä matala joki, jonka poikki oli puusilta;

Espanjalaiset, peläten sillan heikkoutta, kaalasivat joen poikki,

sillan vartijaväen koettamatta sitä estää. Inkan huvilan tapainen

asumus oli avoimen pihan keskellä, jonka ympäri kulki pylväskäytävä ja

takana oli puisto. Muurit olivat verhotut loistavalla monivärisellä

rapauksella ja huvilan edustalla oli suuri kiviallas, johon vesijohdot

toivat kuumaa ja kylmää vettä. Inkan seurueeseen kuului suuri joukko

ylimyksiä, komeihin vaatteihin puettuja, ynnä hovin naisia. Atahualpan

puku oli yksinkertaisempi kuin muitten, mutta hänet oli helppo tuntea

punaisesta »borlasta», eräänlaisesta ripsuvyöstä, joka oli kiedottu

pään ympäri, niin että ripsut riippuivat silmäkulmille; se oli inkkain

hallitsijamerkki.

Espanjalaiset katselivat tarkkaavasti ruhtinasta, jonka julmuudesta ja

kavaluudesta he olivat paljon kuulleet; hän istui matalalla tuolilla,

kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä, niin että niistä oli mahdoton tehdä

mitään johtopäätöstä. Hernando Pizarro ja Soto ratsastivat kolmen

miehen keralla hitaasti inkan eteen, ja Pizarro kunnioittavasti

kumartaen, vaikka hevosen selässä pysyen, sanoi tulleensa veljensä

puolesta ilmottamaan tämän saapumisesta Cajamarcaan. Hän kertoi

Espanjalaisten olevan mahtavan merentakaisen kuninkaan alamaisia,

jotka Atahualpan suurista voitoista kuultuaan olivat tulleet hänelle

palvelustaan tarjoamaan ja opettamaan hänelle oikeata uskoa; samalla

hän kehotti Atahualpaa tulemaan Cajamarcaan veljensä luo vierailulle.

Inkka ei vastannut sanaakaan tähän puheeseen, jonka hänelle

intianitulkki käänsi. Hän istui hiljaa, kasvot maahan luotuina: eräs

hänen seurueeseensa kuuluvista ylimyksistä vain sanoi: »Se on hyvä.»

Mutta Hernando Pizarro pyysi inkkaa itseään ilmottamaan, mitä hän

oli päättänyt. Atahualpa silloin, hieman hymyillen, virkki: »Sanokaa

päälliköllenne, että pidän paastoa, joka huomenna päättyy. Tulen

silloin hänen luokseen yhden päällikön keralla. Minun tulooni saakka

hän asukoon torin varrella olevissa julkisissa rakennuksissa, mutta

ei toisissa, ennenkuin olen antanut käskyn, mitä on tehtävä.» Sotolla

oli paras hevonen ja hän ehkä oli paras ratsastajakin. Huomatessaan

Atahualpan tarkkaan katselevan korskuvaa ratsua hän karahutti täyteen

laukkaan ja ratsasti pihamaalla kehiä ja käännöksiä, näytellen

kaikkia parhaita temppujaan, pysäyttäen sitten ratsun inkan eteen

niin äkkiä, että se melkein nousi kahdelle jalalle ja vähän vaahtoa

lensi Atahualpan vaatteille. Inkka kuitenkin pysyi jäykkänä kuin kivi.

Mutta muutamat hänen sotilaistaan olivat kauhistuen tieltä väistyneet

Soton heidän ohi ratsastaessa: nämä heikkoutensa vuoksi Atahualpan

käskystä samana iltana telotettiin. Espanjalaisille sitten tarjottiin

virvotuksia, mutta he eivät huolineet, koska eivät tahtoneet hevosen

selästä alas laskea. Tshitshaolutta he kuitenkin maistoivat; sitä

tarjosivat tummaihoiset kaunottaret suurista kultaisista maljoista.

Palatessaan Cajamarcaan molemmat Hernandot miehineen olivat jotenkin

noloja ajatellessaan inkan hovin loistavuutta ja hänen sotajoukkonsa

suuruutta ja heidän oman joukkonsa vähäpätöisyyttä. Sama masentunut

mieliala valtasi kaikkikin espanjalaiset, varsinkin kun pimeän tultua

Perulaisten leirissä näkyi tulia niin taajassa kuin tähtiä taivaalla.

Francisco Pizarro koetti rohkaista joukkoaan, minkä taisi. Mutta kun ei

hänkään nähnyt muuta keinoa, niin hän päätti käyttää kavaluutta, matkia

taas sitä, mitä Cortes teki Mexicossa. Hän ehdotti upseereilleen, että

inkka otettaisiin vangiksi, se muka oli ainoa pelastuksen keino. Pakoon

ei ollut yrittämistäkään, eikä myöskään mahdollista voittaa avoimessa

tappelussa. Upseerit myönsivät tämän oikeaksi ja tuuma päätettiin

panna toimeen seuraavana päivänä. Cajamarcan linnan katolle asetettiin

vahtimiehiä pitämään silmällä vihollisen liikkeitä, jonka jälkeen

kaikki lähtivät levolle.

Atahualpan vangitseminen.

Seuraavana päivänä, 16 p. marraskuuta 1532, Pizarro kokosi joukkonsa

ja teki valmistuksensa. Toria kolmella taholla suojeli matalat

rakennukset, joista oli sille leveät portit. Näihin rakennuksiin hän

sijotti ratsuväkensä jaettuna kahteen osastoon, joista toista johti

Hernando Pizarro, toista Soto. Jalkaväki sijotettiin eri rakennukseen,

ja itselleen Francisco Pizarro valitsi kaksikymmentä parasta miestä.

Linnaan lähetettiin Pedro de Candia muutaman miehen ja parin tykin,

»kenttäkäärmeen», keralla. Kaikkia käskettiin pysymään paikoillaan,

kunnes inkka saapuisi, ja vasta merkin saatuaan hyökkäämään. Aseet

tarkastettiin ja hevosten rintaan ripustettiin kelloja, jotta niiden

moikaminen sitä enemmän säikyttäisi intianeja. Sotamiehille annettiin

runsaasti virvotuksia, että he sitä paremmin tappelisivat. Kun tämä oli

tapahtunut, niin pappi luki juhlallisen messun ja kaikki innostuksella

yhtyivät laulamaan »Exurge Dominea» (»nouse, Herra, ja tuomitse oma

asiasi»). Joukkoa olisi luullut kuolemaan käyviksi marttyyreiksi, eikä

suinkaan seikkailijoiksi, jotka aikoivat tehdä konnantyön, historian

kirjavilla lehdillä vertojaan etsivän.

Puolenpäivän aikaan ilmottivat vartiomiehet, että inkka oli tulossa.

Saattokulku oli pitkä ja komea. Edellä kulki suuri liuta palvelijoita

tietä puhdistaen. Inkka istui kantotuolissa, jota ylimykset kantoivat

olallaan. Suurin osa hänen sotaväestään oli niitylle sijotettu ja

sitä oli niin laajalti kuin silmä kantoi. Tuhatkunnan askeleen

päässä kaupungista Atahualpa pysähtyi ja Pizarro ihmeekseen näki,

että ruvettiin 'telttoja pystyttämään; pian tulikin lähettiläs, joka

ilmotti inkan päättäneen jäädä siihen yöksi ja tulla kaupunkiin

vasta seuraavana päivänä. Pizarro pelkäsi, että liian pitkä odotus

masentaisi hänen joukkonsa mieliä. hän sen vuoksi pyysi Atahualpaa

pysymään sanassaan j a saapumaan vielä samana päivänä, hänellä kun

oli kaikki varustettuna vastaanottoa varten, illallinen valmistettu.

Atahualpa tämän kuultuaan muutti taas mielensä, lähti liikkeelle,

ilmotti ottavansa vain vähäisen osan sotaväestään mukanaan ja tulevansa

kaupunkiin aseitta, yötä siellä ollakseen.