Cortes oli saanut käteensä haavan, joka paljon haittasi hänen

taistelukuntoaan. Mutta vielä enemmän häntä huolestutti epätoivoinen

asema. Lopulta hän päätti koettaa, auttaisiko se, että Montezuma

puhuisi kansalle. Vaikea oli saada kukistettua hallitsijaa suostumaan

vielä tähän viimeiseen nöyryytykseen. Mutta kun hänelle luvattiin,

että Espanjalaiset lähtisivät kaupungista, jos hän saisi maanmiehensä

hillityksi, niin hän vihdoin suostui. Hän pukeutui valkoiseen ja

siniseen viittaansa, korkeaan kypäriinsä, kulta- ja jalokivikoruihinsa,

sanalla sanoen täyteen ruhtinaalliseen juhlapukuunsa. Esiintyen

näin kaikin valtamerkein, joita Mexicon kansa oli tottunut niin

empimättä kunnioittamaan ja pelkäämään, Montezuma nousi palatsinsa

laajalle katolle. Hyökkääjäin laumat hänet nähdessään vaikenivat kuin

lumouksesta ja syntyi kuolon hiljaisuus. Rivittäin heittäysivät ihmiset

suulleen hallitsijan nähdessään, toiset polvistuivat. Montezumaa tämä

kunnioitus näytti rohkaisevan. Lempeällä, mutta varmalla äänellä hän

sanoi: »Miksi näen kansani aseissa isäini palatsia vastaan? Pidättekö

hallitsijaanne vankina ja tahdotteko hänet vapauttaa? Se olisi hyvä

ja kiitettävä asia, ellette olisi väärässä. En ole vanki, vaan

valkoihoiset miehet ovat ystäviäni. Vapaasta tahdostani olen heidän

keskuudessaan, voin heidät jättää, milloin haluan. Oletteko tulleet

karkottamaan vieraitamme kaupungista? Se on tarpeetonta, sillä he

lähtevät vapaasti paikalla, kun tie on auki. Palatkaa siis kotianne,

heittäkää aseenne, ryhtykää uudelleen askareihinne, osottakaa minulle

kuuliaisuutenne. Valkoiset miehet palaavat takaisin maahansa ja

Tenochtitlanissa on kaikki jälleen oleva ennallaan.»

Mutta se että Montezuma yhä vielä sanoi olevansa valkoisten ystävä,

oli hänen oma tuomionsa. Samalla tuoksahti häntä vastaan nuolia ja

kiviä. Nuolien haavottamana, kiveniskuista pyörtyneenä hallitsija

vaipui maahan, ennenkuin espanjalaiset sotamiehet ennättivät häntä

kilvillään peittää. Kun Mexicolaiset näkivät hänen kaatuvan, niin

valtasi heidät äkillinen katumus. Parkuva hätähuuto kohosi kansasta ja

kaikki pakenivat kuin raivot mikä millekin suunnalle. Mutta Montezuma,

horrostilastaan toinnuttuaan, käsitti nyt selvään asemansa, repi

haavoiltaan siteet ja kuoli muutaman päivän kuluttua.

Lähellä Espanjalaisten asunnoita, vain muutaman sadan askeleen päässä,

oli Mexicolaisten sodanjumalan temppeli korkealla pengermällään.

Sinne oli asettunut 5—600 etevintä aztekkisoturia, jotka korkeasta

vallitsevasta turvapaikastaan saattoivat syytää nuolia ja kiviä

jokaisen päälle, joka Corteksen leirissä yritti vähääkään poistua

varustuksien suojista. Kun Espanjalaisten oli mahdoton sinne ampuakaan,

niin Cortes päätti vaikka millä hinnalla saada haltuunsa tämän

temppelin. Ensinnä hän lähetti Escobarin sadan miehen keralla teokallia

vallottamaan, mutta kolmesta rynnäköstä huolimatta se ei onnistunut.

Cortes päätti silloin itse yrittää, ottaen mukaansa 300 miestä ja

jonkun tuhannen Tlaxcalalaista. Portti vallotettiin ja noustiin

portaita ylimmälle pengermälle, jolla syntyi katkera ottelu. Alla koko

kaupunki katseli tätä kamppailua. Pengermän reunat olivat kaiteettomat

ja monta kertaa suistui siltä varmaan kuolemaan taistelevia. Kerran oli

sama kohtalo tulla Corteksen itsensäkin osaksi. Kaksi aztekkilaista

hyökkäsi häneen käsiksi ja yritti laahata hänet kuilun partaalle, sinne

syöstäkseen. Mutta vaikkei Cortes voinutkaan käyttää toista kättään,

niin oli hän kuitenkin siksi voimakas, että ravisti itsestään irti

molemmat hyökkääjät ja suisti heidät pengermän partaalta syvyyteen.

Kolme tuntia kesti taistelua, ennenkuin Aztekit vihdoin voitettiin;

mutta Espanjalaisetkin olivat, haavotettuja lukuun ottamatta,

menettäneet 45 parasta miestään. Taistelun päätyttyä he hyökkäsivät

kappeliin, johon oli Neitsyt Maarian kuva asetettu rauhan aikana, mutta

sekä kuva että risti oli viety pois. Pyhätössä oli vain sodanjumalan

kamalan ruma kuva ja hänen edessään alttarilla höyryäviä sydämiä —

ehkäpä Espanjalaisten omien maanmiesten. Hurjalla voitonhuudolla

kristityt kävivät epäjumalaan käsiksi, repivät sen irti paikaltaan,

kantoivat pengermän reunalle ja syöksivät sen alas kauhistuneitten

Aztekkien keskelle. Tämän jälkeen temppeli hirmuineen sytytettiin

palamaan ja sen loimuava tuli ilmaisi kauas etäisiin vuoristoihin

saakka, että Aztekkien sortomahdin aika oli päättymässä, pakanuus

sammumassa ja uusi usko saamassa Anahuakin ylängöllä jalansijaa.

Vaikka sekin esiintyi sortavana ja säälimätönnä, niin oli se kuitenkin

korkeampi sivistysmuoto.

Tämän urotyön jälkeen Cortes joukkoineen palasi leiriinsä vastarintaa

kohtaamatta. Espanjalaiset saivat jonkun aikaa levätä. Mutta liian

aikainen oli heidän toivonsa, että Mexicolaisten vastarinta nyt olisi

murrettu. Päin vastoin, vasta nyt Aztekkien katkeruus kohosikin

korkeimmilleen. Cortes seuraavana päivänä kehotti piirittäjiä

lakkaamaan taistelusta ja suostumaan rauhaan, uhaten muutoin hävittää

koko kaupungin savuavaksi rauniokasaksi. Mutta yhtä uhmaava oli

Aztekkien vastaus. He eivät luvanneet heretä taistelemasta, ennenkuin

jokainen espanjalainen oli tapettu ja jumalille uhrattu; ellei muu

auttaisi, niin auttaisi nälkä.

Cortes silloin käsitti, että hänen oli enää mahdoton saada takaisin

menetettyä valta-asemaa Mexicoa perin pohjin kukistamatta. Mutta sitä

varten hänen oli päästävä pois kaupungista, sillä ilman ruokavaroja

ja liikkumisen mahdollisuutta siellä oli mahdoton pitää puoliaan.

Hänen täytyi vaikka millä hinnalla päästä mannermaalle, jossa hän

saattoi vapaasti liikkua ja laajemmilla sotikedoilla saada enemmän etua

aseittensa etevämmyydestä.

»Murheen yö».

Lähdön piti tapahtua yöllä, koska oli huomattu, etteivät Aztekit

mielellään taistelleet yöllä. Paitsi tykkejä ja ampumatarpeita

olivat kerätty kultakin ja muut aarteet mukaan otettavat. Cortes

uskoi kruunun viidenneksen hallituksen virkamiesten huostaan ja

kehotti sotamiehiä lopusta ottamaan niin paljon kuin kukin mielestään

jaksoi kantaa. Mutta siitä huolimatta täytyi koko joukko jättääkin.

Etujoukkoa johti Sandoval, mukanaan 200 miestä jalkaväkeä; jälkijoukon,

johon sijotettiin urhoollisimmat miehet, saivat Alvarado ja de Leon

komennettavakseen; itse Cortes johti keskustaa, jossa kulkivat

kuormasto, aarteet, Montezuman poika ja tyttäret ynnä joukko ylhäisiä

mexicolaisia panttivankeja. Tlaxcalalaiset olivat jakautuneet jotenkin

tasan pitkin jonoa.

Cortes oli rakennuttanut irtaimen sillan, jolla piti kuljettaman padon

kolmen aukon poikki; silta oli aina vietävä seuraavalle aukolle,

kun oli yhden poikki päästy. Kun messu oli luettu, niin lähdettiin

puolenyön aikaan liikkeelle. Taivas oli pilvessä ja vihmasadetta

tihkui, kaduilla oli hiljaa kuin haudassa. Häiritsemättä Espanjalaiset

pääsivät patosillalle saakka ja toivoivat jo olevansa turvissa, mutta

siellä mexicolaiset vartiomiehet huomasivat paon ja hälyyttivät

maanmiehensä. Viipymättä hälyytettiin koko kaupunki ja papit alkoivat

korkeasta teokallista paukuttaa sotarumpua. Ensimäisen patoaukon

poikki päästiin kuitenkin onnellisesti, vaikka Aztekit jo ahdistivat

jälkijoukkoa, ja vaikka kahden puolen kihisi veneitä, joista ammuttiin

nuolia ja lingottiin kiviä; mutta toisen aukon poikki mentäessä syntyi

sekasorto. Kaksi hevosta luiskahti sateen kastamilta laudoilta ja

suistui miehineen päivineen järveen ja samalla silta itsekin kääntyi

nurin. Syntyi sanomaton sekasorto, kun perässä tulevat siitä huolimatta

yhä tunkivat eteenpäin. Etumaiset rivit suistuivat veteen, jossa alkoi

vimmattu taistelu, toiset putosivat ja jäivät patoaukkoon, johon heidän

päälleen nopeaan kasautui perässätulijoita, kunnes aukko oli tien

tasalle täyttynyt. Kaikki järjestys samalla hajosi, jokainen ajatteli

vain oman henkensä pelastamista. Corteksen 1,300 miehestä pääsi vain

440 hengissä mannerrannalle ja niistäkin useimmat haavotettuina. Yli

860 miestä oli saanut surmansa taikka joutunut Aztekkien vangiksi

jumalille uhrattavaksi. Sitä paitsi menetettiin kaikki aarteet,

kaikki tykit, ampumatarpeet, kaikki pyssyt ja 46 hevosta, niin että

ratsuväkeä enää oli vain 23 miestä. Tämä surkea pakomatka tuli sitten

»murheen yön» nimellä (la noche triste) kautta maailman kuuluksi.

Popotlassa näytetään vielä tänä päivänä seeteripuuta, jonka alla Cortes

sotajoukkonsa tähteitten keralla yön jälkeen lepäsi. Hänen parhaat

upseerinsa, Alvarado, Sandoval, Avila ja Ordaz, olivat kuitenkin

pelastuneet. Cortes itse väitti, ettei hän menettänyt muuta kuin 150

Espanjalaista ja 2,000 Tlaxcalalaista.

Otumban tappelu.

Tenochtitlanin asukkaat eivät seuraavana päivänä ahdistaneet pakenevia,

arvatenkin he ensinnä juhlivat ja uhrasivat jumalille. Corteksen joukko

saattoi niin ollen levätä ja jatkaa matkaansa rauhassa, päämääränään

Tlaxcala. Mutta kolmantena päivänä vihollinen heidät yllätti, yllätti

uupuneen, melkein aseettoman ja nälkää näkevän joukon ja ahdisti

sitten jälkijoukkoa herkeämättä. Onni Espanjalaisille oli, että

Tlaxcalalaiset nyt vastoinkäymisen tultua osottivat liittolaisilleen

vielä entistä suurempaa alttiutta. Peräytyminen tapahtui monien

kiertoretkien ja viivytyksien vuoksi niin hitaasti, että vasta viikon

kuluttua oltiin solassa, jonka kautta tie kulki Tlaxcalaan. Siinä oli

läheisyydessä Teotihuacan niminen kaupunki, jonka suunnaton teokalli

eli jumalpyramidi oli Mexicon suurin ja vanhin. Tämä kaupunki oli

Mexicon pyhä kaupunki. Suurin pyramideista oli 60 metriä korkea

ja sangen laaja. Nykyisin on tämä suunnaton mullasta luotu kumpu

kasvullisuuden peitossa, niin että se näyttää enemmän luonnon kuin

ihmisen työltä; mutta siihen aikaan sen laella oli temppeli, jossa oli

Tonatiuh jumalan itään katsova kuvapatsas. Suuren aurinkopyramidin

ympärillä oli useita pieniä, jotka oli tähdille pyhitetty. Lakeutta

sanottiin »kuolon tieksi» arvatenkin siitä syystä, että pyramidit

samalla olivat maan etevimpien hautakumpuja. Kun Corteksen joukko oli

saapunut vuorijonolle, jonka toisella puolella oli Otumban lakeus,

niin hänelle tuotiin tieto, että suuri mexicolainen armeija oli

kokoontunut lakeudelle matkan varrelle, katkaistakseen paluumatkan.

Kun oli päästy solan korkeimpaan kohtaan, niin nähtiinkin edessäpäin

suunnaton sotajoukko, jonka Montezuman jälkeläinen oli koonnut

maaseuduilta, varsinkin Tezcocosta. vangitakseen Corteksen koko

armeijan. Espanjalaiset pelästyivät ja Cortes itsekin luuli viimeisen

hetkensä tulleen. Ainoa pelastus oli jälleen — rohkea hyökkäys.

Sotamiehiä käskettiin tavottelemaan varsinkin vihollisen johtajia,

jotta sen kautta saataisiin aikaan hämmennystä. Syntyi tappelu, jonka

vertaista ei vielä tälläkään merkillisellä sotaretkellä oltu taisteltu.

Espanjalaiset hyökkäsivät epätoivon urheudella ja Tlaxcalalaiset olivat

näin kotimaansa läheisyydessä kahta vimmatummat kuin ennen. Mutta

vaikka taisteltiin tuntikausia hyvällä menestyksellä, niin näytti

vihollisen ylivoima kuitenkin niin suunnattomalta, että oli mahdotonta

tietä raivata ja että perikato siis oli varma. Tällä epätoivon hetkellä

Cortes huomasi keskellä erästä joukkoa päällikön, joka sotamerkeistään

päättäen oli koko vihollisarmeijan ylipäällikkö. Hänellä oli

harteillaan loistava sulkavaippa ja komea sulkatöyhtö päässä. Tuskin

oli Cortes hänet keksinyt, niin hän Alvaradon, Sandovalin, Olidin ja

Avilan seurassa hyökkäsi suoraan häntä kohti, ratsastaen, hakaten

maahan kaikki, niin että intianien taajoihin laumoihin aukesi kuin

vako hyökkäyksen edessä. Cortes saavutti ylipäällikön ja lävisti hänet

peitsellään. Eräs nuori ritari, Juan de Salamanca, tempasi kaatuneen

kädestä ylimmän sotilasarvon merkin, omituisen lyhyen kultasauvan,

jonka päässä oli verkko, ja ojensi sen sille miehelle, joka tapauksen

kertojan, Gomaran, sanoja käyttääksemme, »oli tässä tappelussa yksin

käsivartensa kautta pelastanut koko sotajoukkonsa turmiosta». Se

oli hetken työ, mutta se ratkaisi koko tappelun. Kulovalkean tavoin

levisi sanoma ylipäällikön kaatumisesta intianien kesken, synnyttäen

kaikkialla peljästystä. Koko suunnaton armeija kääntyi pakoon ja

syntyi sanomaton sekamelska, joka yhä lisäsi pakokauhua; Espanjalaiset

unohtivat väsymyksensä, nälkänsä ja janonsa ja kostivat nyt täydellä

mitalla, mitä he olivat »murheen yönä» menettäneet ja kärsineet.

Kun intianit olivat sotaan lähtiessään pukeutuneet komeimpiin

koristeihinsa, niin voitiin tappotanterelta jossain määrin korvata

sekin, mitä oli kultaa ja muita aarteita paossa menetetty. Tappelun

jälkeen toimitettiin juhlallinen kiitosmessu ja lähdettiin sitten

entistä rohkeammalla mielellä Tlaxcalaa kohti kulkemaan.

Tlaxcalassa.

Seikkailuitta päästiinkin sitten tunnetulle kiviselle rajamuurille ja

tasavalta osotti onnettomuudessa olevansa uskollinen liittolainen.

Mitä paras vastaanotto tuli väsyneen armeijan osaksi, haavotettuja

ja sairaita autettiin tiellä, kaupungista tulivat asukkaat riemuiten

heitä vastaan. Epäilemättä oli viimeinen loistava tappelu paljon

vahvistanut urhoollisten tasavaltalaisten ystävyyden tunteita, sillä

se oli osottanut, että Espanjalaiset todella olivat sankareita, joita

oli kunnia ystävikseen sanoa. Espanjalaiset puolestaan jakoivat

Tlaxcalalaisten kanssa veljellisesti sotasaaliin, ja tasavallan iäkäs

päämies ihastui ikihyväksi, kun Cortes hänelle lahjotti Aztekkien

korkeimman sotamerkin, merkin, joka niin usein oli uhannut pienen

tasavallan itsenäisyyttä.

Kun Corteksen joukko oli riittävästi levännyt, niin palasi entinen

taisteluintokin. Tlaxcalalaisten avulla voitettiin ja vallotettiin

kaikki maa Popocatepetlin ja Citlaltepetlin välillä. Verekset joukot,

joita Velasquez oli lähettänyt Cubasta muka Narvaezille, rupesivat

järjestään Corteksen palvelukseen. Tepeacan kaupungista Cortes 20 p.

lokak. 1520 kirjotti kuulun kirjeensä Espanjan kuninkaalle ja päätti

kertomuksen töistään seuraavin sanoin: »Kaiken sen yhdennäköisyyden

vuoksi, joka on tämän maan ja Espanjan välillä, sen hedelmällisyyteen,

suuruuteen, ilmanalaan ja muihin seikkoihin nähden, olen arvellut

soveliaaksi nimittää sen »Valtameren Uudeksi Espanjaksi» ja pyydän

Teid. Maj. vahvistamaan tämän nimen.» Vasta tästä kirjeestä Espanjassa

hämmästyksellä saatiin tietää, että Cortes paraillaan vallotti

kruunulle mahtavaa sivistynyttä valtakuntaa, jossa oli runsaasti

mitä arvokkaimpia tuotteita, ja kautta Espanjan levisi sanoma sen

rikkaudesta ja komeista kaupungeista.

Cortes oli varmasti päättänyt vallottaa takaisin, mitä oli menettänyt,

ja hän oli saanut joukkonsakin suostumaan sotaretkeä jatkamaan,

vaikka väsymys ja mielenmasennus alussa houkuttelivatkin useimpia

palaamaan kotia. Mutta voidakseen vallita Mexicoa huomasi hän nyt

välttämättömäksi ensinnä vallita järveä, jonka saarelle pääkaupunki

oli rakennettu. Vera Cruzista tuotiin köydet ja rautaosat aluksia

varten, joitten puuosat veistettiin Tlaxcalassa. Joulukuun puolivälissä

Cortes jälleen lähti liikkeelle, mukanaan 550 jalkamiestä, 40

ratsumiestä ja 8 tai 9 tykkiä. Mutta lisäksi hänellä oli noin 100,000

miestä intianilaisia liittolaisia, jotka toivoivat saavansa takaisin

itsenäisyytensä, kun Aztekkien valta oli hävitetty. Tämän armeijan

keralla Cortes marssi Tezcocoon saman järven itärannalle, jonka

länsipuolessa Tenochtitlan oli saaressaan.

Guatemotzin.

Mexicossa oli Montezuman veli ja seuraaja kuollut ja hänen jälkeensä

25-vuotias Guatemotzin, molempien veljenpoika, valittu hallitsijaksi.

Tämä oli joka puolelta varustanut kaupunkia Espanjalaisten hyökkäystä

vastaan.

Saatuaan valtaansa Tezcocon Cortes syvennytti siitä järveen vievän

kaivannon uittaakseen sitä pitkin järveen 13 uutta alustaan. Kaivannon

valmistumista odotellessaan hän teki useita partioretkiä pitkin järven

rantoja oppiakseen tuntemaan pääkaupungin yhteydet maaseudun kanssa,

ja vallotti samalla muutkin sillä puolella olevat kaupungit. Saatuaan

Haitista vielä 200 jalkamiestä ja 70—80 hevosmiestä hän vallotti

Xochimilcon, joka oli osaksi järveen rakennettu ja nimensä saanut

puutarhoistaan. Siellä Cortes kerran taistelun tuoksinassa oli vähällä

joutua vangiksi, mutta uskollinen palvelija ja tlaxcalalainen sotilas

pelastivat hänet vihollisen käsistä. Guatemotzin oli lähettänyt 2,000

venettä ja 12,000 sotilasta kaupunkia auttamaan.

Velasquezin puoluekunta, jota armeijassa oli koko monta, teki näihin

aikoihin salaliiton murhatakseen Cortekscn ja hänen uskollisimmat

upseerinsa ja sen jälkeen palatakseen kotimaahan; mutta Cortes sai

ajoissa tiedon aikeesta, mestautti juonen päämiehet ja repi sitten

rikki salaliittolaisluettelon. Siitä pitäen hän kuitenkin piti

uskollisimmista miehistään koottua henkivartijajoukkoa.

Tenochtitlanin vallotus.

Parin kuukauden kuluttua oli kaivanto saatu valmiiksi — työssä oli

2,000 mexicolaista — ja uudet alukset uivat sitä pitkin järveen. Nyt

voitiin menestyksellä ruveta taistelemaan Aztekkien veneitä vastaan,

jotka siihen saakka olivat estäneet kaikki yritykset tunkeutua

patoteitä pääkaupunkiin. Kuhunkin alukseen sijotettiin yksi tykki

ja viisikolmatta miestä. Sotajoukko, joka jälleen oli kasvanut 800

mieheksi, jaettiin sitten kolmeen osastoon, joita Alvarado, Sandoval

ja Olid johtivat. Aztekit koettivat ensinnä järvellä onneaan, mutta

Corteksen laivasto sai heistä loistavan voiton. Aztekkiläisten veneiden

lähestyessä sattui viriämään suotuisa tuuli ja Espanjalaisten alukset

laskivat vihollista vastaan täysin purjein. Lukemattomia veneitä

purjehdittiin kumoon ja niitten sotijat saivat järvessä surmansa. Pari

penikulmaa jatkettiin purjehdusta ja saatiin loistavampi voitto, kuin

kukaan oli uskaltanut toivoakaan. Sitten katkaistiin Tenochtitlanin

juomavesijohdot ja eteläinen patotie vallattiin. Kun myöhemmin voitiin

vallata pohjoiset ja läntisetkin patotiet, niin oli koko kaupunki

piiritettynä. Patoaukot luotiin ankarain otteluitten jälkeen tukkoon.

Siitä huolimatta Aztekit kuitenkin taistelivat uupumatta. Maalla ja

vesillä, kaikkialla kaikui heidän hurja sotahuutonsa, ikäänkuin olisi

maailmanloppu ollut tulossa. Vihdoin Espanjalaisille onnistui tunkeutua

aina kaupunkiin saakka. Kaduille rakennetut sulut ammuttiin tykeillä

hajalle ja voittajat pääsivät etenemään aina suureen teokalliin

saakka, johon oli pystytetty uusi jumalankuva. Se hävitettiin. Mutta

ei vieläkään ollut mahdollista saada kaupungissa pysyvää jalansijaa,

vaikka Cortes saikin uusia liittolaisia, varsinkin Tezcocon ruhtinaan,

jolla oli 50,000 sotilasta, ja toiset kaupungit seurasivat esimerkkiä.

Joka päivä uudistettiin hyökkäykset Tenochtitlania vastaan ja

yksityisiä rakennuksia revittiin taikka poltettiin, mutta ylpeän

pääkaupungin asukkaat eivät vielä sittenkään suostuneet rauhaan. Osa

kaupungista oli jo hävitetty, luonnonesteet ja rakennetut varustukset

vallattu. Kun eivät Aztekit sittenkään pyytäneet rauhaa, niin

Cortes päätti tehdä viimeisen epätoivoisen yrityksen. Taisteluiden

kestettyä jo kolme viikkoa tehtiin etelän ja lännen puolelta suuri

yleishyökkäys. Mutta eräs espanjalaisista päälliköistä, Aiderete, oli

liian hätäisesti tunkeutunut kaupunkiin aina suurelle torille saakka,

joutumatta kiireessään kunnolla täyttämään patoaukkoa; Aztekit tunkivat

joukon takaisin ja ahdistivat sen patotieltä järveen. Cortes yritti

pienen osaston kanssa päästä apuun, mutta sai temmellyksessä haavan

sääreensä ja kompastui. Monta mexicolaista jo kävi häneen käsiksi ja

he olisivat ehdottomasti saaneet hänet vangiksi, elleivät eräät nuoret

espanjalaiset olisi itseään uhraten häntä pelastaneet. Siitä huolimatta

Cortes ei tahtonut peräytyä ja lopulta hänen omien upseeriensa täytyi

kantaa hänet pois taistelusta. Tappelussa kaatui 40 espanjalaista

ja, mikä pahempi, 62 joutui useitten intiani-liitlolaisten keralla

Mexicolaisten vangiksi. Illalla kuultiin kaupungista suuren rummun

paukkuvan jumalten kummulta ja pitkä jono mexicolaisia sotureita

nousi portaita teokalliin. Kun matka ei ollut pitkä ja temppeli oli

paljon korkeammalla muuta kaupunkia, niin Espanjalaiset sanomattomaksi

kauhukseen saivat nähdä, kuinka Mexicolaiset sulilla koristivat

uhriensa päät ja pakottivat heidät tanssimaan jumaliensa edessä,

kuinka heidät sitten venytettiin uhrikivelle, rinta piikivi-veitsellä

viillettiin auki ja sykkivä sydän reväistiin paikaltaan ja annettiin

jumalille. Ei ole ihmettelemistä, että Espanjalaisissa tämän kamalan

näytelmän jälkeen syttyi sammumaton viha, joka sitten kaupungin

vallotuksessa puhkesi kamalaan kostoon.

Kahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen päätettiin ruveta uuteen

yritykseen ja repiä koko kaupunki talo talolta, sillä jokaista

taloa puolustajat käyttivät linnanaan. Joka päivä uudistui tappelu,

Guatemotzininkin palatsi paloi, nälänhätä kasvoi, asukkaat söivät

juuria, ruohoa ja puutakin, mutta antautumista ei ajatellut kukaan.

Aztekit aikoivat hautaantua pääkaupunkinsa raunioitten alle, samalla

kun heidän mahtava valtakuntanakin sortui.

Piiritystä kesti kaikkiaan 75 päivää. Se päättyi vasta sitten, kun

Guatemotzin, koettaessaan veneellä paeta kaupungista, 13 p. elok. 1521

joutui Espanjalaisten vangiksi. Vangitun kuninkaan pyynnöstä salli

Cortes maaseutusotilaitten poistua kaupungista. Kolme päivää ja kolme

yötä kulki padoilla sitten miestä ja naista yhtämittaisena jonona;

niin uupuneita olivat kaikki, että tuskin jaksoivat laahata itseään

mannerrannalle. Tenochtitlan oli kukistettu. Se oli kamalassa tilassa.

Kaikki talot siinä kaupunginosassa, jota Guatemotzin oli viimeksi

puolustanut, olivat kuolleita täynnä. Ne jotka vielä olivat hengissä,

olivat niin uuvuksissaan, että tuskin saattoivat jäsentä liikuttaa.

Mexicolaisten mieshukka arvioitiin noin 120,000—240,000 hengeksi.

Uusi Mexico.

Tenochtitlanin kukistuttua antautuivat nopeaan kaikki

naapurivaltakunnat. Melkoinen määrä kultaa saatiin. Komeat koristellut

kultakilvet lähetettiin yhteisellä suostumuksella Espanjan kuninkaalle.

Sitten Cortes ryhtyi kaupunkia uudelleen rakentamaan. Paljon kanavia

luotiin umpeen, kadut suunniteltiin leveämmiksi, sodanjumalan temppelin

paikalle rakennettiin pyhän Franciscukscn kirkko ja kaupungin

puolustusta varten luja linna. Sekä Antilleilta että Espanjasta tuli

siirtolaisia, niin että Mexicossa jo muutaman vuoden kuluttua asui

2,000 espanjalaista perhettä. V. 1524 oli kaupungin väkiluku jo

kasvanut noin 30,000 hengeksi. Entisen sivistyskannan ja sen mukana

asukkaiden ammattitaidon häviäminen tosin oli valitettava asia,

varsinkin tieteelle, mutta siitä huolimatta oli Mexicon vallotus, joka

lopetti kamalat ihmisuhrit, kieltämättä sekä maalle että kultuurille

voitto. Espanjan alle jouduttuaan kansa nopeaan rappeutui. Maat

jaettiin vallottajien kesken ja asukkaat joutuivat maaorjuuteen.

Ainoastaan Tlaxcala säilyi tältä kohtalolta. Samoin kuin pieni

tasavalta oli myötä- ja vastoinkäymisessä osottanut uskollisuuttaan,

samoin Espanjalaiset sitä kohtaan täyttivät aseveljeyden ja kunnian

vaatimukset. Tlaxcala sai pitää itsenäisyytensä, tunnustaen kuitenkin

Espanjan kuninkaan yliherrakseen, ja kautta vuosisatain ovat tämän

pienen valtion kookkaat urheat asukkaat säilyttäneet kielensä ja paljon

vanhoja tapojaankin nykyaikoihin saakka. Nykyisessä Mexicossa, joka on

liittovaltakunta, Tlaxcala on oma valtionsa.

Lujitettuaan valtansa Cortes vähitellen vallotti maata yhä laajemmalta,

varsinkin etelään ja länteen päin, kunnes hänen miehensä saapuivat

Tyynen meren rannalle saakka. Ruhtinaat enimmäkseen hyvällä

alistuivat; toiset tekivät vastarintaakin, mutta voitettiin. Muun

muassa vallotettiin Oaxacan rikas maakunta, joka on Tyynen meren

puoleisella rinteellä Vera Cruzista suoraan etelään; suurimman osan

tästä maakunnasta Espanjan kuningas myöhemmin antoi Cortekselle

yksityisomaisuudeksi.

Espanjan kruunu ottaa Mexicon omakseen.

Espanjan hallitus ei vielä ollut hyväksynyt Corteksen toimia, hänen

vallotuksiltaan puuttui kuninkaan vahvistus. Corteksen asema oli

sen vuoksi yhä vielä horjuva. Piispa Fonseca, joka yksinvaltiaasti

ja enimmäkseen huonosti oli johtanut Länsi-Intian asioita, olisi

yhä vielä suonut, että Cortesta olisi kohdeltu kapinallisena. Hän

allekirjotti v. 1521 vangitsemiskäskyn, mutta Cortes pelastui

tältä häpeältä sen kautta, etteivät hänen asettamansa viranomaiset

päästäneet käskykirjettä Vera Cruzia edemmäksi. V. 1522, Kaarlo V:nnen

saavuttua Espanjaan, Corteksen asia annettiin erikoisen valiokunnan

ratkaistavaksi. Tämä päätti asian rohkealle vallottajalle eduksi ja

Cortes nimitettiin lokakuussa v. 1522 Uuden Espanjan maaherraksi.

Vasta nyt Cortes saattoi ruveta täydellä todella järjestämään Mexicon

oloja ja laajentamaan sen aluetta joka suunnalle. Hän lähetti laivoja

kummallekin merelle sekä pohjoista että etelää kohti etsimään salmea,

joka veisi merestä mereen, mutta nämä etsimiset luonnollisesti jäivät

turhiksi, koska salmea ei ole olemassa. Jos salmi olisi löydetty, niin

olisi Mexico Espanjan ja Itä-Intian välisen kauppatien varressa ollen

käynyt vielä entistä tärkeämmäksi. Cortes jatkoi vielä myöhemminkin

samoja tutkimuksia, edistäen siten tehokkaasti Uuden maailman

maantieteellisten olojen tuntemista. Näitten laajennuspuuhien ohella

hän kuitenkin tarmokkaasti hoiti maansa sisällistäkin vaurastumista.

Uusia viljelyskasveja tuotiin Europasta, kuten viini, olivi, oranssi,

mantelipuu, kirsikkapuu ja sokeriruoko. Samalla ruvettiin uutterasti

metalleja etsimään ja maailman rikkaimpana hopeamaana Mexico myöhemmin

olikin monta vuosisataa Espanjan paras tulolähde. Kultamaana sen pian

Peru kokonaan voitti.

Alvaradon retki Guatemalaan.

Sanoma, että Tabascon eteläpuolella asui melkoinen sivistyskansa,

sai Corteksen lähettämään Alvaradon sille puolelle vallotusretkelle.

Tehuantepekin ruhtinas oli jo ennen tunnustanut Espanjan ylivallan;

hänen maansa kautta Alvarado sen vuoksi v. 1524 helposti pääsi

Guatemalaan, jossa asui samoja Maya-sukuisia kansoja kuin Yucatanin

niemimaallakin. Guatemala oli kuulunut Aztekkien valtakuntaan, mutta

oli Mexicon kukistuttua eronnut itsenäiseksi. Sielläkin oli komeita

kivirakennuksia, pyramiditemppeleitä ja upeita kirjavilla maalauksilla

koristettuja palatseja, joitten raunioita on köynnöskasvien peitossa,

tiheiköiden keskellä säilynyt paljon enemmänkin, kuin on näihin

saakka tiedetty. Guatemalan asukkailla oli samanlaiset aseet kuin

Aztekeillakin, mutta sitä paitsi heillä oli ruumiin suojana vahvat

puuvillapanssarit, jotka kankeutensa kautta suuressa määrin ehkäisivät

taistelijain liikkeitä.

Alvaradolla oli 120 ratsumiestä, 300 miestä jalkaväkeä ja 20,000

miestä apujoukkoja, kun hän merenrannikkoa kulkien lähti Guatemalaa

vallottamaan. Vaikeitten vuorisolain kautta noustiin ylänkömaalle,

jossa 60,000 miehen armeija koetti estää vallottajan tien. Tämä

armeija voitettiin monessa tappelussa. Espanjalainen ratsuväki

tavallisesti rajun hyökkäyksen kautta ratsasti kumoon suuria laumoja,

intianisotilaat kun eivät kömpelöissä puuvillapanssareissaan päässeet

kyllin sukkelaan väistämään. Guatemalan ruhtinas koetti sitten

petoksen kautta saada Espanjalaiset satimeen. Hän houkutteli heidät

pääkaupunkiinsa Utatlaniin ja valmisti suuret pidot palatsissaan, joka

oli maan komein rakennus; mutta samalla hän oli salassa tyhjentänyt

ja varustanut pääkaupunkinsa sillä tavalla, että se vieraitten tultua

voitiin sytyttää palamaan ja kaikki liekkeihin tuhota. Alvarado

kuitenkin sai tuumasta vihiä ja juoni päättyi siten, että päin vastoin

ruhtinas kaikkine ylimyksineen mikä hirtettiin, mikä poltettiin.

Tästä viisastuneena seuraava ruhtinas antautui hyvällä ja tuli

juhlapukuisen seurueen keralla Alvaradoa vastaanottamaan, pelastaen

siten maansa hävitykseltä. Aina nykyiseen San Salvadoriin saakka

Alvarado voitokkaasti tunkeutui. Acayutla nimisen rannikkokaupungin

luona hän taas kohtasi hyvin lukuisan vihollisjoukon, joka odotti

hyökkäystä vahvassa asemassa. Alvarado voitti tällä kertaa sotajuonen

kautta. Hän oli peräytyvinään ja sai sen kautta houkutelluksi intianit

hyvistä asemistaan. Sitten hän äkkiä teki koko käänteen ja ratsuväki

lakosi kosolta intianeja, jotka eivät kankeissa puuvillavarustuksissaan

päässeet kyllin nopeaan pakoon. Vihastuneena saamastaan haavasta

Alvarado antoi surmata melkein kaikki, mitä vain kiinni saatiin.

Koko maa aina San Salvadoria myöten tämän sotaretken kautta vallattiin

ja jaettiin espanjalaisille sotilaille lääneiksi. Vaikka munkkikunnat

koettivatkin kansaa puolustaa, niin hävitettiin kuitenkin perin pohjin

sen vanha kultuuri, kansa orjuutettiin ja ihana maa vajosi syvään

rappiotilaan, josta se ei ole voinut vielä tänä päivänäkään kohota.

Olid Hondurasissa.

Pian sen jälkeen kun Alvarado oli retkelleen lähtenyt, lähetti Cortes

erään toisen upseereistaan, Olidin, vallottamaan Hondurasta ja

perustamaan sinne siirtokuntaa. Tämä yritys oli kuitenkin kauttaaltaan

onneton.

Olid purjehti Vera Cruzista tammikuussa 1524 ja laski Yucatanin sivu

Honduras-lahteen, joka on Yucatanin ja Honduraan välillä, sillä

Cortes tahtoi ulottaa Uuden Espanjan rajoja sille suunnalle niin

kauas kuin mahdollista. Laivasto kuitenkin ensiksi poikkesi Cubaan

ottamaan kaikenlaisia tarpeita, ja siellä lienee Velasquez, Corteksen

vanha vihamies, saanut Olidin pään käännetyksi, niin että hän luopui

Corteksesta. Aluksi hän kuitenkin valtasi siirtokuntapaikan Corteksen

nimessä. Maa oli rauhallista, eivätkä intiaanit mitenkään vastustaneet,

vaan antoivat muukalaisten häiritsemättä samoilla ristiin rastiin

pienissä joukoissa. Pian Olid sitten ilmaisi sala-aikeensa ja sai

väkensä puolelleen. Cortes luopumisesta kuultuaan lähetti lankonsa De

las Casaan häntä kurittamaan. De las Casaan laivat kuitenkin ajautuivat

myrskyssä maihin aivan Olidin siirtokunnan edustalla ja lääniherran

lanko joutui kapinoivan vasallin vangiksi. Erään toisenkin Corteksen

lähettämän, jonka piti hakea merensalmea Tyveneen mereen, Olid sai

käsiinsä; hän kohteli heitä molempia lempeästi, antaen heidän syödä

omassa pöydässään. Mutta nämä siitä huolimatta pitivät häntä petturina

ja päättivät oman käden oikeutta käyttäen kostaa lääniherransa

puolesta. He hyökkäsivät äkkiarvaamatta kahden Olidin kimppuun; Olid

tosin pääsi pakenemaan metsään, mutta saatiin pian kiinni, kun hänen

oma väkensä hänet hylkäsi, ja sai sitten hengellään maksaa petoksensa.

Ennenkuin Cortes oli saanut kuulla asian näin päättyneen, hän päätti

itse toisen sotajoukon keralla samota maisin Olidia kurittamaan ja

samalla valtakuntaansa laajentamaan.

Corteksen sotaretki Honduraaseen.

Tämä retki oli tärkeä löytöjensä vuoksi, vaikk'ei siitä ollutkaan

käytännöllisiä tuloksia. Corteksen aikomus oli kulkea aztekkilaisen

kartan mukaan Yucatanin tyven poikki; jos hän olisi tuntenut maisemain

luonnon, niin hän luultavasti olisi luopunut yrityksestä. Mukanaan

kolmattasataa espanjalaista ja 3,000 miestä intianeja hän lähti

retkelle.

Matka kävi ensinnä Grijalva ja Usumacinta jokien suistamoitten kautta,

ja huolimatta melkein voittamattomista luonnonesteistä tarmokas

vallottaja tunkeutui tämän vaikean maan läpi. Se oli enimmäkseen suota

ja rämettä, täynnään jokia, joitten poikki oli siltoja rakennettava,

kyliä harvassa kuin keitaita aarniometsien keskellä. Ruokatavarain

saanti kävi ylen vaikeaksi ja monesti oli retkikunta nälkään nääntyä.

Eräänkin kerran olivat miehet jo niin nälissään, että kun he vihdoin

näkivät edessään kylän, niin ei maltettu suota kiertää, vaan

ratsastettiin suoraan sen poikki ja hevosten suohon vaipuessa jätettiin

ne siihen seuraavaksi päivää ja rämmittiin tyhjinä miehinä kylään,

johon päästiinkin. Tällä retkellä mestattiin Guatemotzin, Mexicon

viralta pantu hallitsija, jonka Cortes oli ottanut mukaan estääkseen

kapinajuonia poissa olonsa aikana. Pelko ei ollutkaan suotta.

Cortes sai retkellä vihiä siitä, että Guatemotzin koetti houkutella

puolelleen intianilaiset apujoukot, niiden ja maanasukkaitten avulla

tuhotakseen Corteksen kaikkine väkinensä. Tämä salajuoni oli sitä

vaarallisempi, kun retkikunnan asema muutoinkin oli niin arveluttava.

Guatemotzin sen vuoksi tuomittiin kuolemaan, vaikk'ei varsinaisia

todistuksia ollutkaan, ja tuomio pantiin täytäntöön niin hätäisesti,

että Corteksen omat upseeritkin sitä paheksuivat. Guatemotzin itse

vakuutti viimeiseen saakka syyttömyyttään ja sanoi mestauspaikalle

tuotuna: »Minä tiesin, Malintzin, mitä luottamista sinun valheellisiin

vakuutuksiisi oli. Minä tiesin, että olit tämän kohtalon minulle

säästänyt, kun en teidän Tenochtitlaniin marssiessanne itse itseäni

surmannut. Miksi murhaat minut niin syyttömästi! Jumala kerran vaatii

sinut tilille!» Tacuban kasikki, joka oli rikostoverina kuolemaan

tuomittu, ei sanonut parempaa kohtaloa pyytävänsä, kuin saada kuolla

hallitsijansa rinnalla. Guatemotzin ja kasikki yhdessä muutamien

ylimyksien keralla sitten hirtettiin valtavaan ceiba-puuhun, joka

kasvoi tien vieressä, levittäen sen yli oksiaan. Se oli Aztekkien

viimeisen urhokkaan hallitsijan loppu.

Retkikunta sitten rämeitä kiertäen polvesi sisemmä Yucataniin; siellä

taas olivat haittana kalkkiperäisen maan kuivuus, rotkot ja omituiset

vuorimuodostukset. Cortes sai nyt paremman käsityksen Maya-kansan

omituisista rakennuksista ja viljelyksestä ja antoi sitten Mexicoon

palattuaan Montejon toimeksi vallottaa koko Yucatan. Mayat tekivät

kuitenkin niin sitkeästi vastarintaa, että kului parikymmentä vuotta,

ennenkuin niemimaan pääosa tunnusti Espanjan yliherruuden.

Sanomattomien vastuksien jälkeen saavuttiin Honduras-lahden rannalle

ja löydettiin yksi sinne perustetuista siirtokunnista; mutta se oli

puutteen ja tautien vuoksi niin huonossa kunnossa, että retkikunnan

täytyi ryhtyä aputoimiin, sen sijaan että olisi itse apua saanut.

Ruokavaroja täytyi hankkia keinoilla millä hyvänsä, sillä nälkäkuolema

uhkasi; Cortes itse johti ruuastusretkikuntaa maan sisäosiin.

Honduras-lahden pohjukasta pistää sisämaahan laakso, jonka pohjalla

on melkoinen järvi, Golfo Dulce; järveen laskee ylämaasta jokia.

Tätä vesistöä Cortes, aluksia hankittuaan, päätti lähteä ylämaahan

ruokavaroja etsimään. Noustiin veneillä Golfo Dulceen saakka, joka on

kaunis noin 50 kilometrin mittainen järvi, ja astuttiin maalle sen

etelärannalle. Ensimäinen kylä oli autiona, asukkaat lienevät paenneet

nähdessään aluksien saapuvan. Saatiin kuitenkin kiinni eräitä intianeja

ja lähdettiin, nämä oppaina, nousemaan vuorimaahan jyrkkiä, kapeita ja

toisin paikoin vaarallisiakin polkuja. Kun oli kaalattu useitten jokien

poikki, nähty tuhannet, tuskat sääskien vuoksi, saatu viettää öitä

taivasalla myrskyssä ja sateessa, niin saavuttiin eräänä aamuna varhain

kylään, joka rynnäköllä vallotettiin. Kun ei siinä ollut riittävästi

ruokavaroja, niin kuljettiin eteenpäin ja tultiin kaupungin luo, jossa

näkyi olevan suuria kivipalatseja, temppeleitä ja toreja. Toiset

retkeläisistä epäilivät, tokko niin vähin voimin voitaisiin käydä niin

suuren paikan kimppuun, mutta Cortes tavallisella ripeydellään teki

yöllä hyökkäyksen. Kaupunki vallotettiin, asukkaat pakenivat ja siitä

saatiin runsaat varastot maissia, kaakaota, papuja, pippuria, suolaa,

kanoja ja eräänlaisia fasaneja, joita pidettiin häkeissä. Cortes

viipyi kaupungissa 18 päivää ja antoi sitten nostaa jokea pitkin pari

venettä leiripaikkansa luo, kuljettaakseen anastetut ruokatavarat

meren rannalle. Se mikä ei veneisiin mahtunut, kasattiin lautoille,

joita kyhättiin hätäpikaa useita. Kun oli pelättävä, että maanasukkaat

kävisivät joella retkikunnan kimppuun, niin Cortes jakoi joukkonsa

kahtia, toinen osasto laski aluksilla jokea, toinen kulki maisin rantaa

pitkin. Cortes itse valvoi kuormalauttain kuljetusta. Jokimatka oli

sangen vaarallinen, sekä vuolaan virtauksen että intianien väjytyksien

vuoksi. Yksi lautoista menettikin puolet kuormastaan. Eräässä virran

mutkassa, jossa pyörre kuljetti alukset aivan rannan vieritse, intianit

olivat väjyksissä ja syytivät äkkiä niiden päälle niin suunnattomat

määrät kiviä ja nuolia, että melkein kaikki retkeläiset haavottuivat.

Cortes itse, joka oli ottanut kypärin päästään, sai kiven päähänsä.

Onneksi oli kuitenkin vesi sillä kohdalla syvää, niin että alukset

nopeaan pääsivät väjytyksen ohi. Yö lisäksi oli niin pimeä, etteivät

väjyvät nähneet kyllin tarkkaan ampua. Seuraavana päivänä päästiin

Golfo Dulceen, jossa mereltä tuotu suurempi alus oli, ruokatavarat

kuormattiin siihen ja viisikolmatta päivää poissa oltuaan retkikunta

palasi siirtokuntaan, joka muutettiin terveellisemmälle paikalle ja

rakennettiin uudestaan. Vasta sitten Cortes jatkoi matkaa Olidin

siirtokuntaan. Siellä hän kuuli Olidin jo saaneen surmansa ja retken

siis olleen suotta. Cortes kuitenkin osasi taitavan esiintymisensä

kautta rauhottaa lähiseutujen intianit, niin että he lupasivat vastedes

tuoda siirtokuntaan säännöllisesti ruokavaroja. Mutta sitten saapui

viesti, että Mexicossa oli syntynyt häiriöitä, koska luultiin Corteksen

joutuneen perikatoon miehineen kaikkineen vaikealla retkellään, ja nämä

tiedot saivat hänet kiiruumman kautta meritse palaamaan Vera Cruziin ja

sieltä pääkaupunkiinsa.

Cortes käy Espanjassa.

Mexicoon oli sillä välin saapunut Espanjan hallituksen asiamies

tutkimaan Cortesta vastaan tehtyjä syytöksiä ja ottamaan käsiinsä

maan sivilihallinnon. Corteksen vihamiehet olivat nimittäin olleet

väsymättä puuhassa, väittäen hänen kuluttavan valtion varoja

joutaviin yrityksiin, vieläpä pyrkivän Espanjasta aivan erilleenkin,

oman itsenäisen valtakunnan hallitsijaksi. Corteksen ei tarvinnut

kauaa odottaa, ennenkuin hän sai uuden käskynhaltijan puolelta

kokea kaikenlaisia nöyryytyksiä. Hän päätti lähteä Espanjaan

puhdistamaan itseään, otti mukaansa uskollisimmat asetoverinsa,

varsinkin Sandovalin, Tlaxcalan ruhtinaitten poikia, intianilaisia

ilveilijöitä, tanssijoita ja kääpiöitä, joista myöhemmin muutamia

lahjotettiin paaville, näytteitä maan ihmeellisistä tuotteista,

erinomaisen kallisarvoisen jalokivikokoelman, ynnä paljon kultaa ja

hopeata. Valtameren poikki purjehdittiin onnellisesti 41:ssä päivässä

ja noustiin joulukuussa v. 1527 maihin Palos satamassa La Rabidan

luostarin luona. Siellä kuoli Sandoval, Corteksen uskollisin ja uljain

asetoveri, vasta 31 vuoden ikäisenä. Suoran avomielisen käytöksensä,

ritarillisen antelijaisuutensa kautta saaliin jaossa, maltillisuutensa

kautta vaarassa hän oli voittanut sotilaitten rajattoman luottamuksen.

Tosin he joskus häntä matkivat, sillä hän sammalsi puhuessaan, mutta

ei kenenkään käskyjä toteltu täsmällisemmin. Cortes suri vilpittömästi

ystäväänsä, joka oli hänen kanssaan kokenut niin ihmeellisiä

seikkailuita ja ollut hänen apunaan niin loistavassa suurtyössä.

Corteksen tulo katkaisi kärjen kaikilta huhuilta, että hänellä muka

oli kapinallisia aikeita. Koko Espanja riensi näkemään sankaria,

jonka maine oli levinnyt maan etäisimpiinkin osiin, ja pitkin matkaa

häntä otettiin vastaan innostuksella, joka muistutti Columbuksen

paluuta ensimäiseltä matkaltaan. Vanhain sukujen edustajat tulivat

juhlasaatossa häntä tervehtimään. Kaarlo V otti hänet vastaan Toledossa

loistavin kunnianosotuksin, korotti hänet markisiksi ja antoi hänelle

laajoja tiluksia Oaxacan laaksossa Mexicossa; siitä Corteksen uusi

nimi: markisi Del Valle. Mutta Mexicon sivilihallintoa hän ei enää

saanut takaisin, vaikka nimitettiinkin sikäläisten sotajoukkojen

ylikomentajaksi. Cortes meni Espanjassa ollessaan avioliittoon naisen

kanssa, joka kuului maan vanhimpiin sukuihin, ja palasi v. 1530

takaisin Mexicoon.

Corteksen meriretket.

Vaikka Cortes olikin syrjäytetty Mexicon hallituksesta, niin ei

hän siltä ruvennut jouten olemaan. Samalla kun hän hoiti laajoja

tiluksiaan, lähetti hän omalla kustannuksellaan laivoja Tyynelle

merelle löytöretkille. Hänen sisarenpoikansa Mendoza purjehti v.

1532 Californian niemelle saakka, jossa miehistö teki kapinan;

Mendoza sai surmansa, toinen laiva katosi merelle, toinen vain palasi

takaisin. Seuraavana vuonna lähti toinen retkikunta samoille seuduin.

Laivoja oli kaksi, mutta ne heti alussa myrskyssä erosivat. Toisen

laivan kapteeni sai luotsin käden kautta surmansa; luotsi vuorostaan

muutaman kymmenen miehen keralla sortui Californian niemellä intianien

väjytykseen. Laiva kuitenkin pääsi palaamaan Mexicoon. Toinen laiva

löysi merestä Revilla Gigedo saaret. V. 1535 Cortes itse lähti merelle

kolmella laivalla, purjehtien niillä Californian niemelle, johon

kuitenkin oli maan karuuden ja asukkaitten köyhyyden vuoksi mahdoton

perustaa siirtokuntaa. Pari vuotta poissa oltuaan hän palasi takaisin

jotenkin tyhjin toimin. Siitä huolimatta hän seuraavana vuonna lähetti

matkaan Ulloan, joka saapui Californian niemen länsirannalle, yhden

laivan heti alussa menetettyään. Californiasta toinen laiva palasi

takaisin ja Ulloa yksin jatkoi kolmannella matkaa, mutta hävisi sitten

tietymättömiin.

Corteksen kuolema.

Cortes oli näihin yrityksiin kuluttanut suuren osan omaisuudestaan ja

lisäksi riitaantunut Mexicon varakuninkaan kanssa, jonka vuoksi hän v.

1540 lähti uudelleen Espanjaan hallitsijalta oikeutta ja puolustusta

saamaan. Mutta Kaarlo V otti hänet tällä kertaa kylmästi vastaan,

lopulta hän tuskin enää pääsi hallitsijan puheillekaan. Oltuaan mukana

Kaarlo V:nen onnettomalla sotaretkellä Algieriin v. 1541, joka olisi

toisin päättynyt, jos olisi hänen neuvoaan noudatettu, Cortes vielä

viipyi Espanjassa vuoden toisensa jälkeen edullisempaa käännettä

odottaen, kunnes hän 2 p. jouluk. v. 1547 kuoli eräässä kylässä lähellä

Sevillaa 63 vuoden ikäisenä. Hänen kohtalonsa muistutti Columbuksen

kohtaloa. Corteskin joutui elämänsä lopulla unohduksiin, hänkin

kuoli, samoin kuin Columbus, hyvitystä odottaen. Suuri vallottaja

haudattiin Sevillaan, mutta sieltä hänen luunsa myöhemmin siirrettiin

Mexicoon. V:n 1823 kapinan aikana, kapinallisten aikoessa tunkeutua

tuomiokirkkoon vallottajan hautaa avaamaan, muutamat rohkeat miehet

ennättivät ennen paikalle ja veivät arkun salaa Italiaan. Siellä suvun

viimeinen jälkeläinen, italialainen ylimys, soi Fernando Corteksen

luille sukuhaudassaan kunniasijan.

Corteksen nimen ja omaisuuden perivät hänen lapsensa. Mexicolaisen Doña

Marinan kanssa hänellä oli avioton poika, joka sai hyvän kasvatuksen

ja kohosi korkeaan asemaan. Marina vietti loppuikänsä tiluksilla,

jotka hän oli herransa ja rakastajansa toimesta saanut. Montezuman

tyttäret, jotka Cortes »murheen yönä» vei mukanaan pääkaupungista,

lienevät joutuneet naimisiin espanjalaisten ylimysten kanssa ja onpa

vanha sukumuisto tietävinään, että kreivitär Montijo Napoleon III:nen

puoliso, polveutui Aztekkien onnettoman hallitsijan tyttärestä.

Mexicon ja Keski-Amerikan intianikultuuri.

Mexicon ylänkö oli ilmastonsa puolesta erikoisen soveliasta sivistyksen

kehittymiselle, sillä vaikka se kuuluikin suurimmaksi osaksi

kuumaan vyöhykkeeseen, niin on ilmanala kuitenkin maan korkeuden

vuoksi erinomaisen leutoa. Pääkaupungin seuduilla (2265 metriä yli

merenpinnan) ei kesä ole kuumempi kuin Keski-Europassa, talvi ei

kylmempi kuin Algierissa. Voimme sen vuoksi otaksua, että tuo vanha

intianisivistys, johon edellä olemme tutustuneet, kehittyi juuri

Anahuakin ylänkölaaksossa, joka käsitti pääkaupungin seudut järvineen

ja viljavine kenttineen, vaikka sen vanhemmat muodot Espanjalaisten

maahan saapuessa tavattiinkin kuumassa Yucatanissa ja Mexicon muissa

reunamaissa. Ei missään muualla luonto tarjonnut ihmisen kehitykselle

niin hyviä ehtoja kuin tuolla ylängöllä, jossa kuumuus ei ollut liian

rasittava, jossa ei ollut pakkasestakaan tietoa, jossa viihtyivät mitä

parhaiten lauhkean ilmanalan ravintokasvit, mutta joka samalla oli

niin lähellä kuuman ilmanalan rehevyyttä. Tietomme Anahuakin kultuurin

alkuvaiheista ja juurista ovat kuitenkin hyvin puutteelliset, vaikka

onkin toiveita siitä, että ne muinaistutkimuksen edistyessä vielä

saavat lisävalaistusta.

Aztekit eli Mexicot olivat Espanjalaisten maahan tullessa Mexicon

ylängön pääkansa. He näyttävät perustaneen Tenochtitlanin

neljännentoista vuosisadan alussa. Olemme nähneet, kuinka korkeaan

kukoistukseen tämä kaupunki oli muutaman vuosisadan kuluessa kohonnut.

Se täytti ensimäiset espanjalaiset ihmetyksellä ja uteliaisuudella

ja paljon teoksia kirjotettiin siitä. Toiset sen ajan kirjottajista

luulivat, että Mexicosta löydetyt suuret luukivettymät olivat ennen

vedenpaisumusta eläneiden jättiläisien jäännöksiä, ja että koska

maan päällä ennen vedenpaisumusta asui jättiläisiä, niin oli Mexico

jo silloin saanut Vanhasta maailmasta asukkaansa. Toiselta puolen

päätettiin Amerikan kielien suuresta luvusta, että tämä siirtyminen

oli tapahtunut Babelin kieltensekotuksen jälkeen. Siguenza tuli siihen

varmaan johtopäätökseen, että Mexicolaiset polveutuivat Naphtuhimista,

Mizraimin pojasta ja Noan pojanpojasta, joka oli lähtenyt Egyptistä

vähän sen jälkeen kun kieltensekotus tapahtui. Näistä harrastuksista

oli edes se hyöty, että niiden kautta paljon Aztekkien taruista,

perimätiedoista ja tavoista tuli kerätyksi heti vallotuksen jälkeen

ja heidän kielensä tutkituksi. Meidän aikamme ei tosin enää luule

Mexicolaisia Israelin kadonneiksi heimoiksi, mutta kuta enemmän heidän

entisyyteensä syvennytään, sitä yleisemmin voittaa alaa se mielipide,

että Mexicon ja Keski-Amerikan vanhan sivistyksen juuret ovat Vanhasta

maailmasta tulleet.

Useimmat tutkijat luulevat molempain Amerikkain saaneen

alkuväestönsäkin Vanhasta maailmasta Alaskan kautta ja intianien

olevan samaa mongoloidia sukujuurta kuin suur’kaanin alamaiset.

Jos niin on, niin on muutto kuitenkin tapahtunut kovin varhain,

sillä ei minkäänlaista kielten sukulaisuutta ole voitu osottaa. Ja

rotuominaisuudetkin ovat Uudessa maailmassa asuinpaikkain mukaan

suuresti muuttuneet. Ei edes amerikkalaisten kielien välillä ole enää

sukulaisuutta, joka osottaisi niiden samasta alkukielestä haarautuneen.

Amerikka sen mukaan olisi saanut väestönsä Vanhasta maailmasta jo

niinä varhaisina aikoina, jolloin Aasian ja Amerikan välillä vielä oli

maayhteys.

Jos Amerikan kultuurissa todella on aasialaisia aineksia, niin on

niiden tuonnin täytynyt tapahtua toisella tavalla. Amerikka on

myöhemmin saanut valtameren takaa uusia väestölisiä, jotka eivät tosin

ole voineet rotua muuttaa, mutta sitä enemmän ovat vaikuttaneet sen

oloihin kultuurin tuojina. Tämä ei ole niin mahdotonta, kuin miltä

se näyttää. Vielä viime vuosisadalla toivat Tyynen meren virtaukset

Californiaan joka vuosi tuuliajolle joutuneita japanilaisia aluksia, ja

usein haaksirikkoiset vielä elivät. Näin ovat voineet Aasiasta tulla

ne verraten myöhäiset kultuurivaikutukset, joita on luultu olevan

Mexicon intianisivistyksessä. Samoin kuin Mongolien ja Kiinalaisten,

samoin Mexicolaistenkin vanha ajanlasku perustuu jonkinlaiselle

eläinrata-järjestelmälle. Mexicolaisten oppi maailman neljästä ajasta,

veden, maan, ilman ja tulen aikakaudesta on samanlainen kuin Hindujen.

Mexicolaiset luulivat taivaassa ja manalassa olevan yhdeksän kerrosta

samoin kuin braamanatkin. Mexicossa vihdoin pelattiin siihen aikaan,

kun Cortes maan vallotti, värillisillä kivillä erästä noppapeliä,

joka oli jotenkin monimutkaista, mutta siitä huolimatta tarkalleen

samanlaista kuin eräs hindulainen noppapeli.

Mexicon kuvakirjotus oli kehittynyt siksi pitkälle, että sen avulla

voitiin kirjottaa muistoon henkilöiden ja paikkain nimet ja tapausten

päivämäärät, ja näiden muistiinpanojen avulla saattoivat Aztekkien

ammattihistorioitsijat polvesta polveen säilyttää muistossaan menneiden

aikain vaiheet. Vallotuksen jälkeen espanjalaisen kasvatuksen saaneet

alkuasukkaat tulkitsivat nämä kirjotukset ja kirjottivat niiden

sisällyksen muistoon. Luultavasti Keski-Amerikan raunioissa säilyneillä

veistos-hieroglyfeillä oli samanlainen merkitys. Näin syntyneillä

asiakirjoilla on siis historian arvo, vaikka niissä onkin paljon tarua,

jota on vaikea erottaa todellisista tapauksista.

Popol-Vuh.

Omituisimpia tällä tavalla syntyneitä kirjateoksia on guatemalalainen

»Popol-Vuh», eli »kansan kirja», johon kirjotustaitoa oppineet ja

kristinuskoon kääntyneet, Maya-kansoihin kuuluvat Quiché-intianit

kokosivat kansansa tarut ja muistotiedot, höystämällä niitä

raamatullisillakin aiheilla. Kirja alkaa siitä ajasta, kun ei vielä

ollut muuta kuin taivas ja sen rajat neljässä tuulessa, mutta ei

vielä mitään kappaletta, ei mitään, joka olisi toiseen tarttunut, ei

mitään joka olisi häälynyt laikka toista vastaan hangannut tai ääntä

synnyttänyt. Alla ei ollut mitään muuta kuin pimeydessä tyyni meri.

Yksin olivat Luoja, Muotoilija, Hallitsija ja Höyhenellinen käärme,

ne siis, jotka antavat olemisen ja joiden nimi on Gucumatz. Luominen

tapahtui, kun luojat sanoivat »maa»; maa muodostui kuin pilvi tai

sumu ja vuoret nousivat vedestä kuin äyriäiset, kypressit ja männyt

peittivät vuoret ja laaksot, ja metsiin tuli eläimiä ja lintuja. Mutta

nämä eivät voineet lausua luojansa nimeä, eivät muuta kuin liverrellä

ja raksuttaa. Luotiin sen vuoksi savesta ensimäinen ihminen, mutta

hän oli voimaton ja tunnoton ja liukeni vedessä. Sen jälkeen tehtiin

ihmisen näköisiä puusta, mutta nämä olivat aivan kunnottomia, sillä

niillä ei ollut sydäntä eikä mieltä, vaan ne joutuivat perikatoon

suuressa vedenpaisumuksessa ja taivaan pihkasateessa, ja ne, jotka

eloon jäivät, muutettiin apinoiksi, joita vieläkin näkyy metsissä.

Näiden jälkeen sitten luotiin neljä miestä vaimoineen, ja niistä

Quiché-kansa polveutuu. Tämä kansa muutti Tulaniin, jota myös sanotaan

»seitsemäksi luolaksi», ja sieltä meren poikki, jonka vesi jakautui

heidän kulkiessaan.

»Popol-Vuh», tämä keski-amerikkalainen teos, jonka isä Ximenes v:n 1700

vaiheilla löysi ja käänsi espanjan kielelle, on taruperäisyydestään

huolimatta tärkeä sen vuoksi, että siinä mainitaan semmoisia nimiä,

jotka myös tavataan Mexicon vanhoissa muistotiedoissa. Gucumatz eli

»Höyhenellinen käärme» vastaa mexicolaista Quetzalcoatl jumalaa; Tulan

ja »seitsemän luolaa» ovat yleisiä sanoja Aztekkien vaellustaruissa

ja mainitaanpa Toltecat niminen päällikkökin, joka nimi selvään on

sama kuin vanha kuulu Toltekkien kansa. »Popol-Vuh» siis vahvistaa

myöhempien tutkimuksien johtopäätökset, että Mexicon ja Keski-Amerikan

välillä oli olemassa kultuuriyhteys, vaikka kielet olivatkin toisilleen

vieraat. »Popo-lVuh» luettelee pitkän sarjan päälliköitä aina siihen

saakka, kun näillä alkoi olla espanjalaiset nimet ja suuri Quiché

kaupunki raukesi raunioiksi.

Yucatanin Mayoiltakin on talteen saatu samanlaisia muistotietoja,

joissa niinikään kerrotaan Mexicon Tulasta tapahtuneesta

esihistoriallisesta kansanmuutosta. Tämän vaelluksen neljän johtajan

nimi oli Tutul-xui, s.o. »lintupuu», joka on aztekien kieltä. Sekin

viittaa jotenkin vanhoihin yhteyksiin.

Toltekit.

Mexicon kansalliset kronikat ulottuvat taaksepäin 12:nteen ja

13:nteen vuosisataan, mutta sisältävät sitä paitsi tosin hämäriä,

mutta kuitenkin todenperäisiä tapahtumia vielä vanhemmiltakin

ajoilta, viitaten suuren yhteistä kieltä puhuneen kansanryhmän

Mexicoon muuttamiseen. Kieli oli nimeltään nahuall ja samaa, jota

Aztekit puhuivat. Vanhimmat Nahua-kansoista olivat Toltekit, jotka

näyttävät kuudennella vuosisadalla j.Kr. pohjoisessa olevasta

kotimaastaan muuttaneen Anahuak laaksoon. Kansan nimi, Toltecatl,

merkitsee- Tollanin (kaislamaan) asukkaita; Tollan taas oli sama sana

kuin nykyinen Tulan eli Tula, joka on paikkakunta Tezcoco-järvestä

pohjoiseen. Siellä siis näyttää olleen Toltekkien valtakunnan keskusta.

Toltekit toivat Mexicoon maissin ja pumpulin, takoivat kultaa ja

hopeaa, rakensivat suuria rakennuksia, laskivat sanalla sanoen Mexicon

sivistyksen perustukset. Cholulan vanha suuri teokalli oli muistotiedon

mukaan heidän rakentamansa. Heidän henkistä omaisuuttaan oli myös

mexicolainen kuvakirjotus ja ajantieto. Toltekkien nimeen liittyi taru

Quetzalcoatl-jumalasta, joka oli maan sivistyksen luoja. Mutta taru

kuvasi häntä aivan toiseen rotuun kuuluvaksi, valkoiseksi mieheksi,

jolla oli jalot piirteet, pitkä musta tukka, täysi parta ja liehuvat

viitat; Toltekit itse olivat ruskeaihoisia ja partaa heillä tuskin

oli ensinkään. Quetzalcoatl oli tullut heidän luokseen Tulanista,

toisten tietojen mukaan Yucatanista ja asunut heidän keskuudessaan

kaksikymmentä vuotta, opettaen ihmisiä elämään ankaraa ja siveätä

elämää, vihaamaan väkivaltaa ja sotaa, hylkäämään ihmisten ja eläinten

uhrit, ja sen sijaan antamaan jumalille leipää, hyviä hajusteita ja

kukkia ja kurittamaan ruumistaan okasilla, niin että veri vuoti. Hän

se oli opettanut kuvakirjotuksen ja ajanlaskun ja hopeasepän taidon,

josta Cholula oli kauan maineessa. Mutta viimein hän oli lähtenyt,

toisten tiedon mukaan Tlapallanin tuntemattomaan maahan, toisten

mukaan Atlantin meren rannalle Keski-Amerikan rajoille, jossa Mayat ja

Quichét häntä palvelivat toisilla nimillä (mayalainen nimi Cukulcan

merkitsi myös »höyhenellistä käärmettä»). Tarun mukaan oli Quetzalcoall

Atlantinmeren rannalle päästyään palauttanut seuralaisensa kertomaan

Cholulan asukkaille, että tulevina aikoina hänen veljensä, jotka olivat

valkoisia ja parrallisia niinkuin hänkin, saapuisivat samalle rannalle

auringonnousun meren takaa ja tulisivat maata hallitsemaan. Toltekkien

vanhaa kultuuria todistaa muun muassa se seikka, että sana »toltecatl»

sitten aztekin kielessä merkitsi yleensä taitavaa ammattimiestä.

Mexicolaiset aikatiedot vielä kertovat, että melkein koko Toltekkien

kansa 11. vuosisadalla joutui perikatoon kuivuuden, nälänhädän ja ruton

kautta. Eloon jääneistä suurin osa muutti Yucataniin ja Guatemalaan,

ainoastaan vähäinen osa jäi Mexicoon.

Aztekkien historia.

Toltekkien jälkeen muuttivat maahan raa’at Chichimekit, jotka myös

nimistä päättäen olivat Nahua-kansoja. Näiden jälkeen tulivat,

niinikään pohjoisesta tullen, ne seitsemän Nahua-kansaa, joihin sekä

Tlaxcalalaiset että Aztekit kuuluivat. Pitkin matkaa uudet vallottajat

jättivät nimiään, jotka osaksi vieläkin ovat säilyneet ja todistavat

tämän kansanvaelluksen todenperäisyyttä.

Aztekit, vaikka olivatkin sotaista kansaa, saivat kuitenkin alussa

tyytyä mahtavampien heimolaiskansain vallanalaisuuteen. Käyden näiden

puolesta sotia he osottivat niin kamalaa julmuutta ja verenhimoa,

että muut lopulta heihin suuttuivat ja liiton tehden ahdistivat

heidät Tezcoco-järvien kaislarämeihin. Sinne he perustivat saarelle

kaupungin, joka Tenoch nimisestä päälliköstä sai Tenochtitlanin

eli »kivikaktuksien paikan» nimen. Kaupunki lienee perustettu v:n

1325 vaiheilla j.Kr., mutta se pysyi monta vuosikymmentä kehnona

savimaja-ryteikkönä ja sivistyksen keskustat olivat muualla ylängöllä.

Aztekit jatkoivat edelleen sotiaan ja ryöstöretkiään, kokosivat tavaraa

ja taitavia ammattimiehiä uuteen kaupunkiinsa, alkoivat »sivistyä»,

rakentaa parempia taloja, käydä paremmissa vaatteissa ja lopulta

sotatoimen ohella harjottaa kaupankäyntiäkin. 14:llä vuosisadalla

tapahtui viimeinen suuri kansallinen taistelu. Acolhuat, jotka siihen

aikaan olivat Aztekkien vaarallisimmat viholliset, olivat alussa

voitolla, mutta eivät silloin ymmärtäneet lopen musertaa Aztekkeja

ja hävittää heidän saarikaupunkiaan. Aztekit, vähän toinnuttuaan,

vallottivat Acolhuain pääkaupungin Tezcocon; mutta sitten molemmat

kansat tekivät liiton ja valtasivat Tepanekkien kaupungin Tlacopanin,

jonka asukkaat myytiin orjiksi. V. 1430 Tepanekitkin otettiin samaan

liittoon ja yksin neuvoin ruvettiin sitten vallottamaan Mexicon ylänköä

ja sen reunamaita aina mereen saakka. Kun ensimäinen Moteuczoma

(espanjalainen muoto Montezuma) nousi Aztekkien valtaistuimelle, niin

oli jo kaikilla Tyynen meren ja Atlantin meren välisillä kansoilla

Tenochtitlanin temppelikartanossa pyhättönsä merkiksi siitä, että

ne tunnustivat jumalansa Aztekkien sodanjumalan Huitzilopochtlin

alamaisiksi. Muun veron ohella voitettujen kansojen täytyi lähettää

Aztekkien jumalalle uhriksi nuorukaisia ja impiä, joiden sydämet

sodanjumala sai. Vielä monin verroin lukuisampia olivat ne hekatombit,

joita onnellisen sotaretken jälkeen uhrattiin. Aztekit hallitsivat

alistamiaan kansoja hirmuhallitsijoina, mutta omistivat kuitenkin

samalla niiden kehityksen, niin että Tenochtitlan Corteksen maahan

tullessa oli Mexicon sivistyksen pääpaikkoja. Muodollisesti oli

Montezuman valtakunta kuitenkin vielä liittovaltakunta: Tezcocon ja

Tlacopanin hallitsijat olivat itsenäiset omissa maissaan. Sodassa

toimittiin yhteisesti ja saalis jaettiin siten, että Tezcoco ja Mexico

saivat kumpikin kaksi viidennestä, Tlacopan yhden.

Mexicon alkuasukkaat pitivät paljon paremmin puoliaan kuin Länsi-Intian

saaristolaiset Espanjan vallan alle jouduttuaan. Sekä Aztekit että

Tlaxcalalaiset että monet ylänkömaan muistakin vanhoista heimoista ovat

meidän päiviimme saakka kansallisuutensa säilyttäneet.

Luokaamme tämän jälkeen silmäys Anahuakin ylängön vanhaan sivistykseen.

Rakennukset.

Espanjalaiset ehkä katselivat Tenochlitlanin komeita palatseja jonkun

verran suurentavin silmin; he olivat siksi ihmeissään, tavatessaan

Vanhan maailman vaikutuspiirin ulkopuolella niin suurenmoisia

rakennuksia. Mexicon palatsit olivat vain yhdenkertaisia, mutta sen

sijaan ne olivat suunnattoman laajoja. Niistä ei tosin ole mitään

jäljellä, sen enempää kuin Tezcoconkaan, mutta muualla on säilynyt

siksi suurenmoisia raunioita, että voimme päättää ensimäisten

espanjalaisten kertomuksien perustuvan tosioloihin, vaikkapa ne

olivatkin hehkuvissa mielialoissa kirjotetut. Montezuman puutarhoihin

koottiin kuuman rannikkovyöhykkeen kukkia, niissä oli suolaisia

ja suolattomia allikoita vesilintuja varten, hyvin hoidetuissa

eläintarhoissa taas pidettiin kaikenlaisia lintuja ja eläimiä.

Tämä kaikki osottaa luonnontieteellistä harrastusta, joka oli sen

ajan europpalaisia harrastuksia etevämpi. Palatsien laajuudesta ja

hoviväen suuresta luvusta saattaa arvata, että verotus Mexicossa oli

sangen raskas. Muutamat tärkeimmistä säilyneistä kuvakirjotuksista

ovatkin veroluetteloita, joissa luetellaan satojatuhansia viittoja,

ocelot-jaguarin nahkoja, kultahiekka-pusseja, pronssikirveitä,

suklaataakkoja y.m., joita kaupungit määräajoin maksoivat. Ylimystö

oli lukuisa ja mahtava, sen asema suuressa määrin muistutti Keskiajan

läänitysoloja. Jotenkin sama oli rikkaan ja mahtavan kauppiassäädynkin

asema kuin Europassa samaan aikaan, ja yhtä sorrettu kuin Atlantin

meren tällä puolella oli siellä varsinainen maanviljelysväestö.

Suurimmat maatilukset kuuluivat hallitsijalle, joka niitä luovutti

etevimmille sotapäälliköilleen, taikka oli ne lahjotettu temppeleille;

osa maasta oli kylien yhteisomaisuutta, josta jokaisella vapaalla

miehellä oli oikeus saada osansa. Vapaiden miesten alapuolella olivat

orjat, mitkä sotavankeja, mitkä rikoksen vuoksi orjuuteen tuomittuja,

mitkä vanhempiensa orjiksi myymiä. Sotavangit enimmäkseen uhrattiin,

mutta muita orjia kohdeltiin hyvin; he nauttivat lain suojelusta ja

heidän lapsensa syntyivät vapaina.

Oikeuslaitos.

Korkein tuomiovalta kuului palatsille, mutta sitä paitsi oli

suurimmissa kaupungeissa tuomioistuimet, joiden ylituomaria ei voinut

virasta erottaa, joiden tuomioita ei edes kuningas voinut muuttaa.

Lisäksi oli alioikeuksia ja näiden alainen vanginvartija-virkamiehistö.

Tuomarien palkkaamiseksi oli määrätty erikoiset tilukset. Mexicon

oikeuslaitos ylioikeuksineen ja valtioneuvostoineen, jonka esimies

hallitsija oli, oli siis hyvin monipuolisesti kehittynyt. Lait ja

oikeusjutut kirjotettiin kuvakirjotuksella muistoon. Kuolemantuomion

merkkinä oli viiva ja nuoli, joka vedettiin tuomitun kuvan poikki.

Kronikoissa kuvataan moinen juhlallinen tapaus; kuningas istuen

jumalallisessa oikeudessa kultaisella, jalokivillä koristetulla

valtaistuimella lausuu tuomion, toisessa kädessä koristettu pääkallo,

toisessa kultainen nuoli. Samoin kuin Vanhassa maailmassa tekivät

Mexicossakin todistajat valan, koskettaen ensin sormellaan maata

ja sitten huuliaan, vannoen siis maaemon kautta. Lait olivat

tavattoman ankarat, pienestäkin varkaudesta syyllinen tuomittiin

sen henkilön orjaksi, jolta hän oli varastanut. Tupakkakukkaron

tai parinkymmenen tähkän varkaudesta oli kuolemanrangaistus. Se

joka petti markkinapaikalla piestiin paikalla kuoliaaksi, se taas

joka häväisi kulta- ja hopeaseppien jumalaa varastamalla kallista

metallia, nyljettiin elävältä ja uhrattiin loukatulle jumalalle.

Joka joi aloeolutta, pulquea, kunnes juopui, nuijittiin kuoliaaksi,

jos hän oli mies, tai kivitettiin, jos hän oli nainen; vasta 70:llä

ikävuodellaan sai mexicolainen rankaisematta juopua. Noituudesta,

väärennyksestä, rajapyykin siirtämisestä ja aviorikoksesta rangaistiin

siten, että syyllisen sydän alttarilla leikattiin pois, taikka hänen

päänsä muserrettiin kahden kiven välissä. Ankaria olivat rangaistukset

pienemmistäkin rikoksista; parjaajan hiukset pihkaisella soihdulla

kärvennettiin päänahkaan kiinni.

Sotalaitos.

Aztekit tietysti olivat sotaista kansaa; hallitsija ei voinut nousta

valtaistuimelle, ennenkuin oli itse sodassa ottanut kiinni sotavankeja

sodanjumalan alttarilla uhrattaviksi. Ylimysten pojat lähtivät jo

nuorina sotaan kokeneempien johdolla, ottaen heidän avullaan ensimäiset

sotavangit, mutta nuorukaisen yleneminen sotaväessä riippui siitä,

kuinka monta vankia hän auttamatta otti taisteltaissa voimallista

vihollista vastaan. Semmoisten urotöitten kautta hän sai ruveta

käyttämään kirjavaa viittaa, tupsuja ja huulessa jalokiviä ja sai

komealle kalskahtavan mainenimen. Korkeimmat sotilasluokat olivat

prinssit, kotkat ja pantterit; kuvissa on prinsseillä letitetyt

hiukset, kotkilla kotkannokat ja panttereilla täplikkäät panssarit.

Tavalliset sotamiehet sotaan mennessään maalasivat kirjavaksi

ruumiinsa, mutta päälliköillä oli lintujen tai petoeläimien näköiset

kypärit, kulta- ja hopeahaarniskat, puiset säärisuojat ja »ichcapilli»,

kahden sormen vahvuinen täytetty pumpuliviitta, joka suojeli niin hyvin

nuolia vastaan, että Espanjalaisetkin sitä mielihyvällä käyttivät.

Jousimiehet ampuivat hyvin jämeillä jousillaan, vaikkapa nuolenkärkenä

tavallisesti olikin vain luu tai kivensirpale. Keihäät oli terätty

vulkanilasilla (obsidianilla); paitsi kädellä niitä heitettiin

keihäslingollakin. Omituisin ase oli kuitenkin puunuija, jonka syrjissä

oli terävät obsidianiliuskat kahden puolen; tämä ase oli niin tehokas,

että sillä yhdellä voimakkaalla iskulla saattoi kaataa sekä miehen

että hevosen. Sotaväki oli jaettu komppanioihin, joita kapteenit

johtivat. Armeijat olivat sangen suuret, niissä oli monta 8,000-miehen

osastoa, mutta sotataito oli sangen alkeellista. Hyökkäys alkoi nuolien

ampumisella ja keihäänheitolla, jonka jälkeen käytiin käsikähmään,

taistellen nuijilla ja keihäillä. Tavallisin sotajuoni oli teeskennelty

peräytyminen, jonka tarkotus oli houkutella vihollinen väjytykseen.

Kukkuloille ja rotkojen partaille rakennettiin linnotuksia.

Pääkaupungin suojana oli järvillä sotaveneitä ja patoteillä torneja

ja kaivanneita. Kaupungissa taas olivat varsinkin monenkertaiset

porraspyramidit helpot puolustaa. Ei pidetty oikeana alkaa sotaa

toista kansaa vastaan lähettämättä ensin juhlallista lähetystöä

varottamaan, mitä kurjuutta tuo toinen kansa itselleen tuotti, jos se

kieltäytyi vaatimusta noudattamasta ja alistumasta, ja vasta sitten oli

luvallista alkaa sota. Mutta Aztekit enimmäkseen antoivat lähetystön

lähettämiselle vain joutavan tempun merkityksen ja olivat aina valmiit

hyökkäämään, kun vain arvelivat saalista olevan toivossa tai kun papit

tarvitsivat sodanjumalalle uhreja.

Uskonto.

Valistuneimmat Mexicon asukkaat uskoivat yhteen ylijumalaan, mutta

monen jumalan palveleminen oli yleinen uskonto. Nahua-kansain vanha

jumala näyttää olleen Tezcatlipoca; hänen jalan jälkiensä luultiin

näkyvän jauhossa, jota kaikkien jumalien juhlassa maahan ripotettiin.

Tezcatlipocan ja Cholulan vanhan jumalan Quetzalcoatlin välillä oli

vanhastaan vallinnut kateus ja kilpailu. Kerran olivat molemmat

jumalat kisanneet keskenään tunnettua pallopeliä ja Tezcatlipoca oli

silloin houkutellut väsyneen Quetzalcoatlin juomaan taika-pulquea ja

sen vaikutuksesta tämä oli lähtenyt etäistä merta kohti harhailemaan

ja sitten veneessään poistunut ja ihmisten ilmoilta kadonnut. Näiden

molempien jumalien synnystä ei ole helppo selvää saada. Tonatiuh

ja Metztli sitä vastoin, auringon ja kuun jumalat, olivat selviä

luonnonjumalia. Niiden palveluksen suurta merkitystä todistaa vielä

tänä päivänä Teotihuacanin valtava porraspyramidi, jonka sivut ovat

neljässä pääilmansuunnassa. Mutta tärkein Aztekkien jumalista oli

kuitenkin sodan jumala Huitzilopochtli, jonka symboli vieläkin on

Mexicossa tallella. Se on valtava musta basalttimöhkäle, jonka kylkeen

on veistetty sodanjumalan ruma kuva, toisella sivullaan linnunsulat,

jotka olivat hänen tunnusmerkkinsä, toisella taas yhtä kamala

sodan jumalatar, jonka nimi merkitsi »jumalallista sotakuolemaa».

Centcotl, maissin jumalatar, oli maan suojelushenki ja jumalten

äiti. Mictlanteuctli taas hallitsi Manalassa vainajia. Sitä paitsi

oli koko joukko vähempiä jumalia, kuten nautinnon jumalatar, jota

ilotytöt palvelivat, väkevän juoman jumala ja kultaseppien suojelija

Xipe. Joka mäellä ja lehdolla oli haltijansa, joiden pyhätöt olivat

teiden vieressä. Temppeleitä sanottiin »teokalleiksi»; ne olivat

yhtä mahtavat kooltaan kuin vanhan Babylonin ja muotonsakin puolesta

niitä muistuttivat. Sodanjumalan valtava teokalli Mexicossa oli

suunnattoman laajalla torilla, josta kaupungin tärkeimmät kadut

säteilivät eri tahoille. Temppelikartano oli muurilla ympäröity, kukin

muurin sivu 400 metriä pitkä; tätä muuria sanottiin käärmeenkuviensa

vuoksi »coatepantliksi» eli käärmemuuriksi. Kartanon keskellä oli

kivilohkareista rakennettu, tahkotuilla hakatuilla kivillä päällystetty

monikertainen pyramidi, joka jyrkästi nousi alustastaan ja oli noin

viittäkolmatta metriä korkea. Se näkyi, kuten jo mainitsimme, yli

koko kaupungin, niin että pitkät uskonnolliset saatot pappeineen

ja sotavankeineen hyvin näkyivät, kun ne kulkivat kerrospengermien

ympäri tai portaita nousivat ylemmille pengermille. Ylimmällä

pengermällä, joka oli kivetty, oli kolmenkertaiset tornitemppelit,

joiden pohjakerroksessa olivat kivikuvat ja alttarit, sodanjumalan

kuvan edessä viheriäinen uhrikivi. Tämä oli sen muotoinen, että se

itsestään taivutti uhrin ruumiin ylöspäin, jotta papin oli helpompi

obsidianiveitsellään viiltää auki rinta, reväistä sydän pois ja

kohottaa se jumalan nähdä; uhrin omistaja ystävineen alhaalla odotti,

kunnes tämä oli tapahtunut ja uhri portaita pitkin heille syydetty; he

ottivat sen nyt mukanaan kotiin ja keittivät siitä voittonsa muistoksi

uhriaterian. Pyhättöjen edessä, joista huokui ainainen teurastuksen

löyhkä, paloi alati tuli, ja pengermällä oli valtava käärmeennahkalla

peitetty rumpu, jonka kamala ääni kuului monien virstain päähän.

Pengermälle näkyivät kuvineen ja loimuavine tulineen temppelikartanon

kaikki muut pyhätöt, joita oli seitsemänkymmentä tai ehkä enemmänkin,

ja »tzompantli» eli pääkallopaikka, johon uhrien keppeihin pujotellut

pääkallot asetettiin taikka torneiksi pinottiin kymmentuhansittain.

Sieltä näkyi myös latuska pyöreä »temalacatl» eli »rukkikivi», jolla

sotavankien täytyi puisilla miekoilla taistella hyvin asestettuja

gladiatoreja vastaan katsojien iloksi. Cholulan suuri pyramidi, jonka

laella oli Quetzalcoatlin puolipyöreä temppeli, oli kolmea kertaa

pitempi ja kahta kertaa korkeampi kuin Mexicon teokalli — nyt se on

melkein muodoton keko vain, laellaan kirkko.

Papit ja temppelipalvelijat muodostivat erikoisen säädyn Mexicon

kansassa. Jumalanpalveluksen menot olivat samanlaisia kuin

muuallakin maailmassa, rukouksia, uhreja, juhlakulkueita, tansseja,

lauluja, paastoja ja muita itsensäkidutuksia, mutta kuitenkin oli

yksityisseikoissa paljon omituistakin. Rukouksia ja muita lukuja on

kirjotettu muistoon hyvin paljon; ne ovat tavattoman monisanaisia,

mutta joukossa on sangen kauniitakin. Nämä rukoukset ovat kokonaan

alkuperäisiä; ei ole mitään europpalaista esikuvaa, joka olisi voinut

olla niiden mallina. Mutta jonkun verran on espanjalaisuus niihin

vaikuttanut, koska ne kirjotettiin muistoon espanjan kielellä. Uhriksi

tarjottiin maissia ja muita kasviaineita, joskus kanineja ja muita

pieniä eläimiä, mutta varsinkin ihmisiä, ja ihmislihan syönti oli

uhrijuhlissa yleistä. Hyvänhajuisia savusteaineita käytettiin yleiseen,

varsinkin »copallia», samaa ainetta kuin nykyaikoina paljon käytetty

kopalilakka; pienet savesta tehdyt savusteastiat ovat Mexicon kaikkein

yleisimpiä muinaisesineitä. Pitkälliset ja ankarat paastot olivat

yleisiä eri vuodenaikoina ja samalla itsekidutukset, kuten veren

laskeminen käsivarsista, sääristä ja ruumiista terävillä aloeokasilla

ja terävien puikkojen kieleen pistäminen; nämä muistuttavat vastaavia

intialaisia tapoja. Mexicon vanha juhlavuosi oli jaettu 20 päivän

ajanjaksoihin, ja kullakin ajanjaksolla oli yksi tai useampikin

uskonnollinen juhla. »Vesien vähenemisen kuukautena» hyviteltiin sateen

jumalia eli Tlaloceja siten, että papit pillien ja torvien soidessa

kantoivat kirjaviin vaatteihin puettuja, paperisiivillä koristettuja

lapsia höyhenillä koristelluissa vuoteissa, uhratakseen ne vuorella

taikka järven pyörteessä. Sanotaan ihmisten itkeneen ohi kulkiessaan,

mutta jos niin tapahtui, niin se varmaan oli vain tavan eikä tunteen

vuoksi, sillä näitten kansain uskonto, verisin mitä tunnetaan, oli

varmaan jo tukahuttanut kaikki inhimilliset säälin tunteet. Seuraavassa

kuussa oli Xipe-totek jumalan juhla, jota sanottiin »ihmisten

nylkemiseksi», sillä kun uhrien rinta oli avattu ja sydän pois otettu,

niin ruumiit nyljettiin ja nuorukaiset pukivat nahkat ylleen, niissä

tanssiakseen ja leikkitaisteluita otellakseen. Seuraava juhla oli

Camaxtlin juhla; siinä pappien ensinnä täytyi ankarasti paastota,

jonka jälkeen hiottiin kivipuukot, joilla kielet lävistettiin; läpiin

pistettiin teikkejä. Tezcatlipocan suurta juhlaa varten valittiin sen

vuoden sotavangeista kaunein ja jaloin jumalan lihaksi muuttuneeksi

edustajaksi. Valittua uhria kuljetettiin pitkin katuja ihmisten

nähden; hänellä oli yllään koruompeluviitta, päässä höyhenkruunu

ja seppele, mukanaan seurue kuin kuninkaalla. Viimeisen kuukauden

ajaksi uhri naitettiin ja sai neljä impeä, jotka edustivat neljää

jumalatarta. Viimeisenä päivänä nämä vaimot ynnä seurueeseen kuuluvat

pääsit saattoivat häntä Tlacochcalcon pieneen temppeliin, jonka

portaita noustessaan hän mursi savihuilun kutakin porrasta vastaan.

Tämä oli vertauskuvallinen jäähyväinen kaikelle maalliselle ilolle,

sillä kun uhri oli noussut ylimmälle pengermälle, niin papit kävivät

häneen käsiksi, hänen sydämensä reväistiin rinnasta ja kohotettiin

aurinkoa kohti, pää pistettiin tzompantlille teikkiin ja ruumis pyhänä

uhriateriana syötiin. Ihmiset siis hänen kohtalostaan oppivat, että

rikkaus ja nautinnot voivat äkkiä muuttua köyhyydeksi ja murheeksi.

Uhrien surmaamisessa muutoin käytettiin monta eri tapaa vaihtelun

vuoksi. Toisinaan heidät puettiin naamiaispukuihin ja pakotettiin

tanssimaan, tulen jumalan uhrit heitettiin tuleen, leikkuujuhlassa

uhrit muserrettiin syrjälleen asetetun ja toisen, makaavan kiven

välissä — se luultavasti oli vertauksellinen esitys jauhamisesta.

Kaikissa näissä juhlissa huviteltiin, tanssittiin pedoiksi

naamioituina; pantiin toimeen leikkikahakoita ja lasten kisoja; mutta

niiden uskonnollinen osa oli aina kamala ihmisteurastus ja ihmislihan

syönti.

Kuvakirjotus.

Mexicon papit olivat hyvin perehtyneet kuvakirjotukseen, sillä heidän

tuli kirjottaa muistoon uskonnolliset juhlat ja jumaltarut, toimittaa

joka vuosi ajantieto ja merkitä muistoon historialliset tapaukset.

Näitä vanhoja kuvakirjotuksia on säilynyt koko joukko. Jumalat on

kuvattu tunnusesineineen, esim. tulen jumala keihästä heittäen,

kuun jumalatar simpukankuoria kädessään. Ihmiselämän kuvauksissa

näemme sotilaita, jotka taistelevat keihäällä ja nuijalla, miehiä

kanottia melomassa, naisia kehräämässä ja kutomassa. Kirjotus

oli jo astunut ensi askeleet sen kehityksen tiellä, joka olisi

johtanut äännekirjotukseen, jos sitä olisi saanut jatkua. Mexicon

kuvakirjotuksen kehitys oli huomattavasti samanlainen kuin Egyptinkin.

Lukujärjestelmän perustuksena oli 20. 19 ensimäistä numeroa merkittiin

pyörylöillä tai pisteillä, luku 20 lipulla, 400 (20 x 20) sulalla ja

8,000 (20 x 20 x 20) kukkarolla. Mutta näistä merkeistä voitiin tarpeen

mukaan käyttää vain puolet tai neljäsosa, esim. luku 534 kirjottaa

näin: sulka, neljäsosasulkaa, lippu, puolenlippua ja neljä pistettä

(400+100+20+10+4).

Mexicon vuosilasku perustui lukujen ja kuvamerkkien yhdistelylle;

tärkeimmät kuvamerkit olivat kaniini, ruoko, piikivi, huone. Pyhä 52

vuoden jakso laskettiin näitä merkkejä ja 13 ensi numeroa yhdistämällä,

melkein kuin jos lasku olisi toimitettu korteilla tähän tapaan:

herttaässä, patakakkonen, ruutukolmonen, ristinelonen, herttaviitonen,

patakuutonen j.n.e. hertta merkiten kaniinia, pata ruokoa, ruutu

piikiveä, risti huonetta. Kirkkovuoden päiväin lasku tapahtui samaan

tapaan, 13:lla 20 päivän ajanjaksolla oli kullakin oma merkkinsä, joita

yhdistettiin numerojen kanssa. Mutta kun siten saatiin vain 260 päivää,

niin keksittiin vielä yhdeksän muuta merkkiä, jotta päiväin luku

saatiin 365:ksi. Selvää on, ettei moisesta merkkien kierrosta ollut

mitään hyötyä, paljon käytännöllisempää olisi tietysti ollut tavallinen

laskeminen, samanlainen jota mexicolaiset käyttivät maallikkovuoden

päivänlaskussa, jossa kullakin 20 päivän ajanjaksolla oli oma nimensä,

kuten meidän kuukausillamme. Merkkien kierron historiallinen merkitys

on siinä, että se on jotenkin samanlainen kuin Keski- ja Itä-Aasian

almanakkajärjestelmä, sillä Mongolien, Kiinalaisten ja Tibetiläistenkin

kesken on samalla tavalla yhdistetty merkkejä vuosien, kuukausien

ja päivien laskemiseksi. Samalla tavalla kuin Vanhassa maailmassa

Mexiconkin almanakkaa käytettiin ennustamiseen, sen mukaan minkä

merkkien vallitessa kukin syntyi, ja erikoisten pappien toimena oli sen

mukaan ennustaa kohtaloita kaikissa elämänvaiheissa.

Juhlallisin Mexicon kaikista juhlista oli »xiuhmolpilli» eli

»vuodensitominen», jolloin 52 vuoden vuosijakso eli kimppu päättyi.

Luultiin maailman hävityksen, jonka Mexicolaiset samoin kuin Hindutkin

uskoivat jo kolme tai neljä kertaa tapahtuneen, uudelleen tapahtuvan

ajanjakson lopussa. Hetken lähestyessä ihmiset peloissaan siivosivat

huoneensa ja sammuttivat kaikki tulet, ja viimeisenä päivänä papit

jumalten vaatteihin puettuina auringon laskettua lähtivät juhlasaatossa

kulkemaan Huixachtlan mäelle, katselemaan sieltä Seulastähtien

kohoamista keskitaivaalle, joka oli hetki uuden tulen sytyttämiselle.

Paras sotavangeista paiskattiin selälleen ja papit puutuluksillaan

tekivät hänen rintansa päällä tulen; uhrin sydän tämän jälkeen

reväistiin rinnasta ja ruumis heitettiin uudella tulella sytytetylle

roviolle. Kaikkialla maassa ihmiset talojensa laajoilla katoilla

seisten ilolla näkivät liekin syttyvän pyhällä mäellä ja sen kunniaksi

viilsivät terävällä kivellä korvansa, niin että niistä tippui verta

uhriksi. Nopeat juoksijat kiidättivät palavia kekäleitä kautta maan,

niin että tulet voitiin niillä uudelleen sytyttää, sodanjumalan

teokallissa pyhä tuli leimahti uudelleen ja kansa alkoi iloiten ja

juhlien uuden ajanjakson.

Kasvatus.

Suotuisammassa valossa näemme uskonnon Mexicolaisten kasvatuksessa.

Kun lapsi oli syntynyt, niin »auringonkatsoja» tarkasti merkit, joiden

vallitessa se oli tapahtunut, ennusti lapsen tulevaisuuden ja määräsi

päivän, jona sille oli annettava pieni leikkikilpi ja -jousi, jos se

oli poika, leikkivärttinä taas, jos se oli tyttö; lapsi samalla sai

nimen. Kuvakirjotuksien johdolla saamme käsityksen kasvatuksesta siitä

pitäen, kun lapsi oli kolmen vuoden ikäinen — ikää osottaa kolme pientä

pyörylää sen päällä. Leivänpuolikkaan kuva osottaa, että se alussa oli

lapsen ruoka-annos. Kun pojat kasvoivat vanhemmiksi, niin näemme heidän

rupeavan taakkoja kantamaan, kanottia melomaan ja kalastamaan, tyttöjen

oppivan kehräämään ja kutomaan, maissia jauhamaan ja keittämään.

Näemme tottelemattomuutta ja huonoa käytöstä seuranneen rangaistuksia,

jotka ikää myöten yhä kovenivat, kunnes syyllisen ruumista

tuikittiin aloeokasvilla, taikka hänen kasvojensa alla poltettiin

espanjanpippuria. Koulut olivat temppelien yhteydessä, laajoja

rakennuksia. Pojat ja tytöt jo pienestä pitäen saivat niissä oppia

lakaisemaan pyhätöt ja hoitamaan pyhää tulta, paastoamaan määräaikoina,

juoksuttamaan itsestään verta, kun oli itseänsä kiusattava. Heidän

tuli oppia ulkoa pitkiä monisanaisia lauselmia, jotka sisälsivät

mexicolaisen siveysopin ja elämänviisauden. Semmoisia poikia, jotka

olivat sotilaiksi soveliaita, opetettiin aseita käyttämään ja heidän

täytyi jo aikaisin lähteä aikuisten mukana sotaan. Ammattilaisten

lapset tavallisesti saivat oppia isänsä ammatin. Ylimysten lapsille

opetettiin historiaa, kuvakirjotusta, tähdistä ennustamista, uskontoa

ja lakeja.

Avioliitto.

Avioliiton solmiminen suuressa määrin riippui, samoin kuin yhä

vieläkin Itämailla, parikunnaksi aikovien horoskoppien vertaamisesta,

jotta saatiin nähdä, tokko syntymämerkit sopivat yhteen. Vanhat

eukot toimittivat puhemiehen tehtäviä ja vihkimyksen toimitti pappi.

Puhuttuaan heille siveyttä hän solmi parikunnan vaatteet solmuun, jonka

jälkeen vihityt kävelivät seitsemään kertaan tulen ympäri, heittäen

siihen suitsutusta. Vihkimyksen jälkeen parikunta neljä päivää juhli ja

paastosi, ja vasta tämän jälkeen avioliitto oli valmis.

Hautaus.

Mexicolaisten hautaustavat parhaiten näkyivät kuningasta haudattaissa.

Kun ruumis oli puettu, niin pappi antoi vesiastian vainajan käteen

mukaan viimeiselle matkalle. Hänelle annettiin myös kimput leikattua

paperia, jotka auttoivat hänet matkalla kohtaavista vaaroista, siitä

paikasta, jossa molemmat vuoret yhteen lyövät, suuren käärmeen ja

suuren alligatorin vartioimasta tiestä, kahdeksasta erämaasta ja

kahdeksasta vuoresta. He antoivat hänelle vaatteita suojaksi jäätävää

viimaa vastaan ja pienen koiran viemään yhdeksän veden poikki.

Kuninkaallinen ruumis sitten käärittiin suojelusjumalainsa, varsinkin

sodanjumalan viittaan, sillä Mexicon kuninkaat olivat sotilaita.

Hänen kasvoilleen pantiin jalokivi-mosaikkinaamari ja huulien väliin

sydämen kuva viheriästä kivestä. Ennen aikaan oli tapana haudata

kuningasvainaja valtaistuimellaan istuen, joukko kuolleita palvelijoita

ympärillään. Mutta ruumiinpolton käytyä tavaksi palvelijat ja päälliköt

kantoivat ruumiin polttopaikalle, jossa pahaksi hengeksi puettu

pappi sytytti rovion. Vainajan vaimoja ja orjia sitten kehotettiin

palvelemaan häntä uskollisesti tulevassa maailmassa, jonka jälkeen

heidät uhrattiin ja ruumiit poltettiin. Tavalliset vainajat eivät

saaneet mukaansa tämmöistä henkiseuruetta, mutta muutoin heidän

hautajaisensa olivat jotenkin samanlaiset.

Maanviljelys ja ravinto.

Mexicon intianiväestön pääravinto on vielä tänä päivänä pääasiallisesti

sama kuin se oli ennen vallotusta: maissi. Maissia viljeltiin

kaskeamalla. Maanviljelijällä ei ollut muita työkaluja kuin terävä

istutusteikki, puinen lapio ja kuokka, jossa oli pronssiterä.

Mexicolaiset kaivoivat suuria ojia maankastelua varten, varsinkin

»cacahuatl»- (kaakao-) istutuksille. He opettivat europpalaisetkin

valmistamaan kaakaopuun hedelmistä juomaa, jonka nimi oli »chocollatl»

(suklaa). Muita Mexicosta saatuja viljelyskasveja ovat tomaatti ja

tshilli niminen mauste. Maissi jauhettiin siten, että aluskivellä

vieritettiin raskasta pallonmuotoista kiveä. Jauhoista leivottiin

soikeita leipiä. Mexicolaiset olivat taitavia valmistamaan

saviastioita, joilla pavut ja monet muut maassa yhä vielä yleiset

ruokalajit keitettiin. Suuresta aloesta laskettiin ennen kukkimista

mahlajaa ja siitä käyttämällä valmistettiin oluen kaltaista

juovutusjuomaa, jota Mexicolaiset sanoivat »octliksi», espanjalaiset

»pulqueksi». Tupakka oli yleiseen käytännössä, varsinkin juhlissa; sitä

joko lehdissä tai ruokopiipuissa poltettiin tai nuuskattiin.

Vaatteet ja koristeet.

Ennen vanhaan Mexicolaiset kutoivat vaatekankaansa aloen ja palmun

kuiduista, mutta Espanjalaisten maahan tullessa viljeltiin rannikolla

»tierra calientessa» yleiseen pumpulia. Pumpuli värttinällä kehrättiin

ja langoista kudottiin ilman syöstävää mitä yksinkertaisimmissa

kangaspuissa miehille viitta- ja housukankaat, naisille hame- ja

paitakankaat. Kankaat olivat osasta sangen hienoja ja värikkäin

koruompeluksin koristettuja. Kullasta ja hopeasta valmistettiin

koristeita, vuorikristallista ja harvinaisista kivistä hiottiin

jalokivikoristeita. Näitä koruja ei kiinnitetty vain korviin ja nenään,

vaan huuliinkin tehtiin reiät, joihin niitä ripustettiin.

Metallien käyttö.

Metallien käyttö ei ollut Mexicolaisille tuntematonta, vaikka he eivät

osanneetkaan rautaa valmistaa. Kulta- ja hopeasepät sulattivat nämä

metallit ruohosta valmistetulla puhalluspillillä, valoivat niistä

sekä täysiä että onttoja esineitä, takoivat ja pakottivat niitä

taitavasti. He valmistivat kullasta ja hopeasta oivia eläimenkuvia,

joissa näkyivät sekä karvat, höyhenet että suomut, vaikkei näitä kuvia

ole meidän aikoihimme säilynyt. Rautaa ei tunnettu, mutta kupari- ja

tinamalmeja louhittiin ja niitä sulattaen sekotettiin pronssiksi, joka

oli jotenkin samanlaista kuin Vanhankin maailman pronssi. Pronssista

valmistettiin kirveenteriä ja muita aseita, vaikka näiden ohella ja

paljon runsaamminkin yhä edelleen käytettiin tulivuorenlasista eli

obsidianista ja kovasta kivestä valmistettuja teriä puun vuolemiseksi,

parran ajamiseksi ynnä muihin tarkotuksiin. Metalleja oli myös

ruvettu käyttämään rahana kaupanteossa, varsinkin kultahiekalla

täytettyjä sulkia ja kuparipuikkoja, mutta pienenä vaihtorahana

käytettiin kaakaopapuja. Avarat torit ja niiden ympärille rakennetut

pylväskäytävät ja kauppiaitten suuri luku osottivat, että kauppa oli

kehittynyt hyvin tärkeäksi elinkeinoksi.

Taide.

Ei ole ihmettelemistä, että niin rikkaassa ja edistyneessä maassa

taidekin oli alkanut kukoistaa. Mexicon vanhat kiviveistokset,

puuveistokset, sulkamatot ja saviastiat eivät ole vailla taiteellisia

ansioita. Runous oli kohonnut raakalaiskantaa korkeammaksi, ja torvien,

rumpujen ja huilujen ohella oli varmaan laulukin kehittynyt, koska

temppeleissä laulettiin ylistyslauluja jumalain kunniaksi. Suuressa

suosiossa olivat juhlalliset ja iloiset tanssit ja kisat, muun

muassa »lintukisa», joka herätti muukalaistenkin ihmetystä. Maahan

pystytettiin korkea masto ja tämän yläpään ympäri kierrettiin köysiä,

köysien päähän kiinnittivät itsensä linnuksi puetut urheilijat. Kun

he sitten heittäytyivät köyden varaan, niin köysi alkoi kehiytyä auki

maston ympäriltä ja »lintu» samalla liiteli korkealla maasta laajoja

kaaria. Mexicolaisten pallokisa, »tlachtli», oli ruhtinasten ja

ylimysten ajanviettoja. Sitä varten oli rakennettu erikoisia suuria

kisakartanoita. Pallo oli kummia — se luultavasti oli ensimäinen esine,

johon europpalaiset näkivät kummia käytettävän. Palloa ei saanut käsin

koskea, vaan se oli seinään ajettava iskemällä sitä polvella tai

kyynärpäällä, olkapäällä tai takapuolella.

Tämä lyhyt esitys Mexicolaisten vanhasta kultuurista osottaa

heidän monella alalla joutuneen sangen kauas kehityksen tiellä

ja saavuttaneen tuloksia, jotka olisivat myötätuntomme arvoisia,

elleivät niitä rumentaisi niin hirmuiset uskonnolliset käsitykset.

Tosin moni Vanhankin maailman kuulu varhainen sivistyskansa ihmisiä

uhrasi, varsinkin Foinikit, mutta tuskin missään tämä tapa oli niin

kammottavaksi kehittynyt kuin vanhassa Mexicossa. Se masentaa meissä

säälin, jota muutoin tuntisimme tämän vanhan alkuperäisen sivistyksen

hävittämisestä. Se saa meidät ymmärtämään raivon, joka niin monesti

valtasi Espanjalaiset heidän taistellessaan tätä kansaa vastaan.

Maya-kultuuri.

Niinkuin olemme edellä nähneet, oli Keski-Amerikallakin vanha sivistys,

samoista juurista alkanut kuin Mexicon. Paljon muistomerkkejä on

säilynyt, rakennuksia, kuvanveistoksia ja kivikirjotuksia, mutta

tietomme niistä ovat paljon vaillinaisemmat kuin Mexicon vanhasta

kultuurista, koska ne eivät samassa määrin herättäneet espanjalaisten

vallottajain huomiota. Jäihän Yucatan, Maya-sivistyksen päämaa,

suurimmaksi osaksi aivan vallottamatta.

Mayain sivistys, joka ehkä perustui jollekin vielä vanhemmalle, ei

korkeasta kehityksestään huolimatta liene ollut muuta kuin 500 vuotta

vanha. Sen rappeutuminen näyttää tapahtuneen samaan aikaan, kun

Nahua-kansat Anahuakin ylänkölaaksosta alkoivat valtaansa levittää.

Mutta samalla se myös näyttää saaneen Mexicosta käsin uusia aineksia.

Keski-Amerikan ja Yucatanin rakennukset vievät Anahuakin vanhoista

rakennuksista voiton. Ne ovat syrjäisen asemansa vuoksi paljon paremmin

säilyneetkin. Toisin paikoin on kokonaisia autioita muinaiskaupunkeja.

Yleisimmät rakennukset ovat pyramidit ja pylväskäytävät. Jotkut

pyramideista olivat tiilistä rakennetut, mutta suurin osa oli

hakatuista ja tarkkaan yhteen liitetyistä paasista, ja rakennuksen

pinta oli peitetty oivallisilla veistokuvilla. Pyramidin päälle kulki

yhdeltä tai useammalta puolelta portaat. Tavallisesti on pyramidin

laella pyhättö. Pyramidien seurassa on koko joukko muita rakennuksia,

alttareita, patsaita, uhrikiviä uskonnon tarpeiksi ynnä viranomaisten

asunnoita ja kartanoita samanlaista pallokisaa varten, jota

Mexicossakin kisattiin. Pallokartanot ovat aina pohjois-eteläsuunnassa;

samoin on melkein kaikilla muillakin rakennuksilla varma ilmansuunta.

Holvikaarta ei tunnettu, vaan holvi rakennettiin siten, että

päällekkäin ladottiin kiviä, ylemmän syrjä alempaansa aina vähän

ulommaksi, kunnes lopulta yksi kivi riitti aukon peittämään.

Koristeaiheet ovat mittausopillisia, käärmeenpäitä ja ihmisnaamoja.

Keski-Amerikan vanhain rauniopaikkain luku on sangen suuri, ja

mahdollista on, ettei kaikkia ole edes vielä löydetty, mitä sitten

tutkittu. Monelle matkustajalle on äkkiä tiheimmässä aarniometsässä

ilmestynyt kaunis puoleksi sortunut pyramidi temppeleineen, josta ei

sitä ennen kukaan ole tiennyt kertoa.

Yucatanin rauniokaupungeista on kuuluin Uxmal; se on samoin kuin

Mayapan ja Chitchenitzakin, niemimaan pohjoisosissa sisämaassa.

Uxmalissa on säilynyt viisi suurta rakennusryhmää, Chitchenitzassa,

joka on kauempana idässä, kokonaista kahdeksan. Mutta monta muutakin

vanhaa kaupunkia sieltä tunnetaan, kuten Chacmaltun loistavine

seinämaalauksineen, Tantah kauniine pylväsfasadeineen ja Xlabpak de

Santa Rosa, jossa oli kolmenkertainen temppelipalatsi.

Guatemalan rauniot ovat laajalla alalla; niistä kuvastuu, samoin kuin

Keski-Amerikan muistakin vanhoista rauniopaikoista, sekä mayalainen

että mexicolainen vaikutus. Suurimmat rauniopaikat ovat Usumacinta joen

laaksossa; sielläkin on temppeleitä, kuvanveistoksia, kuvakirjotuksia

ja pienempiä muinaisesineitä. Tical on kuulu erinomaisista Kukulkania

ja muita jumalia esittävistä kuvanveistoksistaan. Cozumalhuapassa.

Cordillerien Tyynen meren puoleisella rinteellä, on valtavista paasista

veistettyjä jumalankuvia. Lähellä Honduraksen rajaa on Quirigua, jonka

temppeliraunioista on löydetty taiteellisia mahtavia kivisteelejä.

Honduraassa on, lähellä Guatemalan rajaa, Copan, joka oli

Mayasivistyksen tärkeimpiä keskustoita. Sieltä muun muassa on löydetty

omituisia kilpikonnan muotoisia alttareita ja steelejä, jotka ovat

kuvakirjotusta täynnään. Copanin kuvakirjotuksista on saatu sen verran

selville, että on voitu määrätä Mayain vanhimpain ja nuorimpain

rakennusten väliaikaa olleen noin 500 vuotta. Maya-sivistys ei siis

voinut alkaa paljoakaan ennen vuotta 1,000 j.Kr. Honduraassa on, paitsi

lueteltuja, kymmeniä muita rauniopaikkoja.

Samaan keski-amerikkaläiseen ryhmään luetaan myös nykyisen Mexicon

Chiapas ja Oaxaca maakuntain rauniopaikat. Chiapaksen pääpaikka on

Palenque, joka ei ole kaukana Usumacintan suistamosta. Palenquen

mahtavat holvit ja omituiset päädyt ovat kuitenkin toisen malliset

kuin Copanin ja Quiriguan; sikäläiset kuvanveistokset ovat verrattoman

loistavat. Monta muuta muinaispaikkaa on Chiapaksessa, eikä ole varmaa,

että vielä kaikkia tunnetaankaan. Oaxacan maakunnassa on vanhastaan

asunut toisen rotuista kansaa, joka on ollut Mexicolaisten ja Mayain

välittäjänä; tunnetuimmat Oaxacan kansoista ovat Zapotekit. Zapotekkien

vanhassa almanakassakin molemmat vaikutukset yhtyivät. Oaxacan tärkein

rauniokaupunki on Mitla, josta on löydetty varsinkin oivallisia

seinämaalauksia. San Salvadorissa, joka oli vallotuksen aikana kuulu

jalokivistään, aarteistaan ja varallisuudestaan, ei sitä vastoin ole

säilynyt yhtä paljon muinaisrakennuksia.

Keski-Amerikassa on siis muinaistutkimukselle suuri työala, ja koska

se viime aikoina on yhä enemmän kiinnittänyt amerikkalaisten tutkijain

huomiota, niin saatanee vielä paljonkin valaistusta näiden maiden

omituiseen vanhaan sivistykseen. Tämä sivistys on mieltäkiinnittävä

sen vuoksi, että vaikka se onkin kehittynyt niin erillään, niin se

kuitenkin osottaa Vanhaan maailmaan verraten huomattavan paljon

vertauskohtia. Se osottaa, että ihmiskehitys eri keskustoissa synnyttää

samanlaisia ilmiöitä, vaikk’ei vuorovaikutusta niiden välillä olisikaan.