ESPANJALAISET VALLOTTAJAT KESKI- JA ETELÄAMERIKASSA.

Palaamme nyt Espanjalaisten jatkuviin retkiin ja vallotustoimiin

vasta löydetyssä Amerikassa. Espanjalaiset eivät tosin voineet toivoa

niin suurta välitöntä hyötyä siirtomaistaan kuin Portugalilaiset

Intian kaupasta, sillä heidän löytämänsä maat olivat uusia, niitten

kauppa kehittymätön. Mutta toiselta puolen toivottiin yhä vielä, että

löydettäisiin salmi Intian merelle, toiselta puolen, että tavattaisiin

joku rikas kultamaa, joka ilman kaupankaan vaivaa antaisi rikkauksia.

Kullan tarve oli siihen aikaan Europassa erinomaisen suuri, kun melkein

kaikki jalo metalli oli aikain kuluessa virrannut Itämaille.

Alonso Ojeda Uudessa Andalusiassa.

Alonso Ojeda, urhea seikkailijaritari, johon jo Columbuksen

elämäkerrassa tutustuimme, oli saanut nykyisen Columbian rannikolta

maakappaleen läänitykseksi, mutta ensimäinen yritys perustaa sinne

siirtokuntaa oli mennyt myttyyn. Urhea ritari ei kuitenkaan heittänyt

onneaan sikseen, vaan yritti toisen kerran. Hän lähti syksyllä v. 1509

matkaan neljällä laivalla, joissa oli 300 miestä. Retkelle seurasivat

muiden mukana luotsi Juan de la Cosa, joka oli ollut Columbuksen

ensimäisellä ja jollakulla seuraavallakin matkalla, ynnä Perun tuleva

vallottaja Francisco Pizarro. Samaan aikaan lähti Diego de Nicuesa

vielä suuremmalla joukolla valtaamaan Columbuksen löytämää Veraguaa,

joka oli hänelle lääniksi annettu.

Ojeda laski maihin nykyisen Cartagenan luona ja aikoi ensi työkseen

saada karibeista orjia, retken varustuskustannusten suorittamiseksi.

Suotta Juan de la Cosa varotti häntä asukkaitten myrkytetyistä

nuolista, joihin hän oli jo ennen tutustunut. Ojeda vallotti

seitsemänkymmenen miehen kera ensimäisen kylän, surmasi osan

asukkaista, loput otti vangiksi. Mutta kun Espanjalaiset kahakan

jälkeen lepäsivät päiväsydämen helteen, niin intianit hyökkäsivät

heidän kimppuunsa ja surmasivat myrkkynuolillaan joka miehen, Juan de

la Cosankin. Ojeda yksin pelastui suuren kilpensä suojassa, raivasi

itselleen tien meren rantaan, mutta ei sieltä voinut päästä takaisin

laivoihinsa. Onneksi saapui samaan aikaan Nicuesa; hän lähti Ojedan

laivain keralla etsimään tietoa maihin menneen retkikunnan kohtalosta.

Rannalta tavattiin Ojeda vedessä kasvavasta mangrovemetsästä, jossa hän

oli lymynnyt, puolikuolleena nälästä ja uupumuksesta, toisessa kädessä

paljastettu miekka, toisessa kilpi, johon oli sattunut kolmisensataa

nuolta; hän ei voinut enää puhuakaan. Hyökkäyspaikalta löydettiin

Juan de la Cosa puuhun sidottuna ja lukemattomien myrkkynuolien

lävistämänä. Hänen myrkyn turmelema ruumiinsa oli niin kamala katsella,

ettei yksikään espanjalainen uskaltanut jäädä yöksi sille paikalle.

Kaikki palasivat laivoihin. Ojeda perusti siirtokunnan lännemmäksi

Uraban lahteen, varustaen sen linnotuksella. Nicuesa purjehti edelleen

Veraguaan. Mutta Urabankin asukkaat olivat yhtä sotaisia; Espanjalaiset

tuskin uskalsivat vähääkään poistua linnastaan, karibeja kun väjyi joka

puolella. Lopulta nälänhätä pakotti Ojedan lähettämään laivan Haitiin,

mukana kultaa ja orjia, houkuttelemaan siirtolaisia kaikenlaisilla

väärillä kehumisilla. Talavera niminen ritari nämä sanomat kuultuaan

yhdessä muitten seikkailijain kanssa anasti väkivallalla erään

ankkuriin käyneen kuormalaivan ja purjehti sillä Ojedan kultamaahan.

Uusilla voimilla ryhdyttiin nyt taisteluun karibeja vastaan, mutta heti

ensi hyökkäyksessä Ojeda sai reiteensä myrkkynuolen, joka ehdottomasti

olisi tuottanut kuoleman, ellei hän hehkuvalla raudalla olisi sitä

paikalla polttanut; tämän voimakeinon kautta hänen lumottu henkensä

jälleen pelastui.

Parannuttuaan Ojeda lähti Talaveran ja muitten viimeksi tulleitten

keralla Haitiin, hankkiakseen enemmän väkeä ja ruokavaroja. Pizarro

jätettiin hallitsemaan siirtokuntaa ja sai semmoisen määräyksen, että

jollei Ojeda viidenkymmenen päivän kuluttua palannut, niin jäljelle

jääneet saivat purjehtia Veraguaan ja jättää siirtokunnan autioksi.

Cuban etelärannalla noustiin maihin ja vaellettiin suurella vaivalla

rannikkoa pitkin intianikylään, jossa vieraat otettiin ystävällisesti

vastaan ja heille vielä annettiin venekin, millä jatkaa matkaa Haitiin.

Mutta Haitissa vangittiinkin Talavera miehineen ja hirtettiin.

Ojeda tosin pääsi vapaaksi, multa ei sitten enää voinut saada

mitään aikaan, vaan kuoli mitä suurimmassa köyhyydessä, varottavana

esimerkkinä kaikille seikkailijoille. Kuollessaan hän tunsi kalvavia

omantunnontuskia ja määräsi, että hänen ruumiinsa oli haudattava San

Domingoon pyhän Franciscuksen luostarikirkon kynnyksen eteen, jotta

jokainen kirkkoon mennessään hautaa tallaisi.

Veraguan siirtokunnat.

Kun Pizarro määrätyt viisikymmentä päivää odotettuaan ei saanut mitään

tietoa Ojedasta, niin hän päätti hylätä kovaonnisen siirtokunnan ja

pyrkiä Haitiin 60 miehen keralla, jotka vielä olivat elossa. Mutta

toinen laiva kärsi myrskyssä haaksirikon, toinen taas tapasi oppineen

lakimiehen Martinez Fernandez Encison laivan, joka oli matkalla

mannerrannalle siirtokuntaa perustamaan, ja liittyi siihen. Mutta

Enciso menettikin laivansa Darien-lahden itäreunalla ja miehistön

täytyi pyrkiä takaisin Ojedan hyljättyyn siirtokuntaan. Karibit

olivat kuitenkin sillä välin hävittäneet sen niin perin pohjin, ettei

siitä ollut mitään apua. Retkikunnan täytyi lähteä rantoja kiertäen

Darien-lahden länsipuolelle, koettaakseen onneaan Panaman kannaksella,

vaikka tämä olikin Nicuesalle myönnettyä lääniä. Sen ehdotti eräs

köyhä, vaikka jalosukuinen seikkailija, Vasco Nuñez Balboa, josta

sitten myöhemmin paljon puhuttiin. Hän oli kotoisin Estremadurasta,

38 vuoden ikäinen, oli jo kymmenen vuotta takaperin käynyt samoilla

seuduilla ja sitten vuosikausia koettanut onneaan maanviljelijänä

San Domingossa. Siellä hän oli velkaantunut, niin ettei ollut muuta

neuvoa, kuin koettaa päästä velkojia pakoon. Encison varustaessa

laivaansa San Domingon satamassa Balboa oli kannattanut itsensä siihen

ruokatavara-arkussa vähän ennen lähtöä, paetakseen näin velkojiaan.

Merellä Enciso, niin suurta lain rikkomusta peljästyen, mieluummin

olisi pannut hänet maihin jollekin asumattomalle saarelle, mutta

rukoukset ja hyvien kalpojen tarve pelastivat Balboan.

Encisonkaan siirtokunta ei kumminkaan ottanut menestyäkseen. Hän

aikoi sitä hallita lainopillisten periaatteitten mukaan, mutta se

herätti seikkailijaritareissa niin suurta tyytymättömyyttä, että

Enciso tuota pikaa pantiin viralta ja vangittiin, vaikka sitten

päästettiin Espanjaan palaamaan. Tyytymättömiä johti juuri Balboa.

Tämä oli oppineelle bakkalaureukselle nyt niin vihoissaan, että hän

vielä monta vuotta myöhemmin Espanjan kuninkaalle kirjottamassaan

kirjeessä pyysi kieltämään kaikkia lakimiehiä ja oppineita, lääkäreitä

lukuun ottamatta, tulemasta Amerikan mantereelle. Heillä muka oli

kaikilla piru mielessään ja ainaisilla koukuillaan he vain saivat

aikaan loppumattomia riitajuttuja. Balboa valittiin sitten Encison

siirtokunnan johtajaksi.

Nicuesa oli Ojedasta erottuaan purjehtinut Veraguaa kohti, mutta

myrskyissä menettänyt useimmat laivoistaan. Viimeksi menetetty oli

erään virran suistamossa ajanut karille ja aallokossa murtunut.

Miehistö kuitenkin pelastui maihin ja perusti Columbuksen jo

ennen käymään lahteen siirtokunnan. Mutta siirtolaiset tällä

epäterveellisellä rannikolla suurimmaksi osaksi kuolivat kuumeihin

taikka nääntyivät nälkään. Kun vihdoin eräs apuretkikunta saapui

kahdella laivalla, oli siirtokunnasta vain vähän tähteitä jäljellä.

Kun Nicuesa sai apuretkikunnaltaan kuulla — se oli matkalla poikennut

Balboan siirtokuntaan ja Balboan houkutuksesta antanut sinne osan

varustuksistaan, — että siellä oli parempi paikka, niin hän luopui

yrityksestään ja päätti elossa olevien keralla lähteä Balboan luo.

Mutta siellä ei häntä tahdottu edes maihin laskea, koska pelättiin

hänen vaativan päällikkyyttä itselleen, siirtokunta kun oli hänen

läänialueellaan. Lopulta Nicuesa kuitenkin pääsi maihin vannottuaan,

ettei poikkeisi mihinkään Länsi-Intiassa, vaan suorinta tietä

purjehtisi Espanjaan. Parhaat hänen miehistään otti Balboa omaan

joukkoonsa ja onneton Nicuesa lähetettiin pienimmällä ja huonoimmalla

aluksella kotomatkalle. Sille tielle hän katosi. Mutta Balboan

siirtokunnassa oli nyt 300 miestä ja tarmokkaasti ja taitavasti hän

sitä hallitsi.

Balboa näkee Tyynen meren.

Balboa retkeili siirtokunnastaan kauas sisämaahan ja tuli näillä

retkillään muun muassa joelle, joka ei juossutkaan Atlantin mereen,

vaan siitä poispäin. Eräs maan ruhtinaista sanoi sillä suunnalla,

etelässä, olevan toisen meren, jonka rannalla oli suuri maa, maassa

paljon kultaa. Tuolle eteläiselle merelle oli kuuden päivän matka,

mutta se näkyi vuorille jo paljon ennenkin. Jo Columbus oli kuullut

hämärää huhua kannaksen takaisesta merestä, nyt ne kerrottiin

varmemmassa muodossa. Balboalla oli kuitenkin sillä kertaa liian vähän

miehiä, jotta hän olisi voinut sen tien lähteä tuota tuntematonta merta

etsimään. Hän lähetti tiedoistaan viestin amiraali Diego Colonille,

suuren löytäjän pojalle, joka hallitsi Haitia, mutta laiva kärsi

myrskyssä haaksirikon Yucatanin rannikolla. Miehistö pelastui maihin,

mutta joutui Mayain käsiin ja osaksi uhrattiin heidän temppeleissään,

osaksi tehtiin orjiksi. Erään viimeisistä eloon jääneistä, munkin

arvoltaan, Cortes vapautti v. 1519.

Kun apua ei kuulunut, niin Balboa lähetti viimeisen laivansa suoraan

Espanjaan. Onneksi saapui kuitenkin samaan aikaan Haitista kaksi

laivaa, jotka Diego Colon omasta alotteestaan oli lähettänyt apua

tuomaan; siirtokunta pelastui nälänhädästä, Balboa nimitettiin seudun

maaherraksi ja sai 150 miestä verestä väkeä. Tämän kautta hänen

asemansa melkoisesti vahvistui, mutta toiselta puolen hän pelkäsi, että

hänet Espanjassa saatettaisiin syytteeseen Encisoa ja Nicuesaa vastaan

tekemistään petoksista — edellinen tosiaan jo olikin tehnyt kanteen.

Asiaansa parantaakseen Balboa päätti rohkean löytöretken kautta hankkia

mainetta ja ansioita, jotta kruunu sitten lievemmin arvostelisi hänen

hairahduksiaan.

Hän lähti siirtokunnasta 1 p. syysk. 1513, mukanaan 190 espanjalaista,

600 maanasukasta kantajia ja verikoiria, joita oli aljettu käyttää

taistelussa maanasukkaita vastaan. Balboalla itsellään oli ajokoira,

jota julmuutensa vuoksi pelättiin enemmän kuin kahtakymmentä miestä.

Ensin soudettiin rantaa pitkin luodetta kohti sille kohdalle, jolta

kannaksen kuultiin olevan kapeimman — ei kuitenkaan Coloniin saakka

— ja saatiin eräältä päälliköltä, Caretalta, oppaita aarniometsään.

Aarniometsä on kannaksella niin tiheä, että jalkamatka sen poikki

vielä nykyäänkin on erinomaisen vaikea. Lehväkatto on niin vahva,

ettei ainoakaan auringonsäde pääse maahan saakka tunkeutumaan, ja

ainainen hikilöyly ja tihku vallitsee sen alla. Köynnöskasvit ja

sananjalat kietovat aarniometsän jättiläisten välit läpipääsemättömäksi

tiheiköksi. Siellä täällä oli räme lukemattomine lintuineen,

hyönteisineen, nelijalkaisine eläimineen ja matelijoineen, joiden

luonnonvapautta ei vielä koskaan ihminen ollut häirinnyt. Salaisia

metsäpolkuja, joita intianien oli tapana kulkea ryöstöretkillään,

Balboa joukkoineen tunkeutui eteenpäin. Vuorijono, jonka poikki tie

kulki, oli vihamielisen päällikön aluetta, ja tämä koetti, vaikka

turhaan, estää Espanjalaisten matkan. Vasta syysk. 25 p. tultiin sille

paikalle, johon oppaitten tiedon mukaan meren piti näkyä. Balboa

nousi vuorelle muitten edellä, sillä hän tahtoi olla ensimäinen

europpalainen, joka näkisi tuntemattoman meren. Kukkulalla hän

lankesi polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti, tervehti etelää

ja kiitti Jumalaa ja kaikkea taivaallista hartaalla mielellä, että

hänen kaltaiselleen halvalle miehelle oli niin suuri kunnia suotu.

Sitten hän kädellään viitaten kutsui luokseen seuralaisensa ja

näytti heille toivotun meren. Kaikki lankesivat polvilleen ja Balboa

rukoili taivasta, varsinkin Neitsyt Maariaa, että yritys onnellisesti

päättyisi. Sotamiehilleen hän lupasi pohjattomia rikkauksia, kun uusi

meri olisi saavutettu. Vuorelle rakennettiin alttari maananastuksen

merkiksi ja puihin leikattiin Tyynen meren puolelle laskeuduttaissa

Espanjan kuninkaan nimi, ettei jälkimaailma väittäisi rohkean

retkikunnan valheita kertoneen. Monta taistelua oli matkalla täytynyt

taistella, mutta viimeisen onnellisesti kestettyään Balboa 29 p. syysk.

1513 saapui Tyynen meren rannalle, kaalasi miekka ja lippu kädessään

polviaan myöten mereen ja juhlallisesti julisti sen kaikki maat,

rannat ja saaret Pohjoisnavasta Etelänapaan saakka Espanjan kuninkaan

omaisuudeksi. Hän viipyi useita viikkoja löytämänsä meren rannoilla,

ennenkuin lähti paluumatkalle, teki maanasukkaitten veneissä pieniä

retkiä, näki helmiä pyydettävän ja kuuli etäämpänä meressä olevan

erinomaisen satoisan helmisaaren. Vielä hänelle kerrottiin etelässä

olevasta mahtavasta valtakunnasta, jolla oli suunnattomat rikkaudet,

laivoja ja kuormajuhtia; kuormajuhdat näytetystä savikuvasta päättäen

olivat kamelin näköisiä. Espanjalaiset siten saivat ensimäisen tiedon

Perun kultamaasta ja laamasta, jota siellä pidetään vuoriteillä

juhtana. Kaikkein syvimmän vaikutuksen nämä viestit tekivät Pizarroon,

joka Balboaa palvellen oli vähitellen alhaisesta sotamiehestä kohonnut

yhä huomattavampaan asemaan.

Vasta 3 p. marraskuuta Balboa lähti paluumatkalle. Hän kulki nyt

kiertoteitä voidakseen kiristää kannaksen asukkailta kultaa. Paljon

julmuutta harjotettiin. Eräs kasikki yhdessä kolmen muun päällikön

kanssa annettiin verikoirain revittäväksi, kun häneltä ensinnä oli

kaikki kulta kiristetty. Kultaa keräytyikin niin paljon, etteivät

kantajat lopulta jaksaneet enempää kantaa. Ja kun Espanjalaisiltakin

voimat alkoivat uupua, niin Balboa suorinta tietä palasi Caretan kylään

ja saapui 19 p. tammikuuta 1514 takaisin siirtokuntaansa, Santa Maria

del Antiguaan. Retkellä ei menetetty ainoatakaan espanjalaista.

Seuraavassa maaliskuussa Balboa lähetti suuresta löydöstään Espanjaan

selostuksen ja selostuksensa vahvistukseksi suuren määrän kultaa ja

200 parasta helmeä. Tieto uuden valtameren löytämisestä herätti mitä

suurinta huomiota. Vasta nyt voitiin täydellä todella ruveta pohtimaan,

kuuluiko Uusi maailma todella Aasiaan, vai eikö se ollutkin aivan uusi

maanosa. Seuraukset löydöstä olivat erinomaisen suuret; sen kautta

saattoi Magalhães lähteä retkelleen ja Pizarro vallottamaan Perua.

Pedrarias Davila.

Balboan kertomus kuitenkin saapui liian myöhään. Espanjassa oli jo

Encison syytteen ja Nicuesan katoamisen johdosta ryhdytty toisiin

toimiin, varustettu suuri laivasto — 20 laivaa — ja 1500 miestä

lähtemään kannakselle, jolle oli annettu »Kultaisen Castilian» nimi.

Laivastoa johti Balboan seuraajaksi määrätty Pedrarias Davila; se

lähti matkaan kesäkuun lopulla v. 1514. Niin loistavaa ritarijoukkoa

ei Espanja ollut vielä lähettänyt merentakaisiin siirtomaihinsa, eikä

samalla haavaa niin monta kykyä. Useat niistä miehistä, jotka nyt

lähtivät seikkailijoina onneaan etsimään, saavuttivat sitten paremman

ja pysyvämmän maineen Länsi-Intian vallotuksen historiankirjottajina,

del Castillo, joka kertoi Mexicon vallotuksen, Oviedo, Länsi-Intian

saariston historioitsija, lakimies Enciso, — sama jonka Balboa oli niin

pahasti pettänyt, — joka kirjotti maantietoteoksen, ja Andagoya, joka

kyhäsi esityksen Davilan hallintoajasta. Sitä paitsi olivat mukana

Almagro, Chilen vallottaja, Benalcazer, Quiton vallottaja, Soto,

Mississippi-laakson tutkija ja Serrão, joka sitten Magalhãesin mukana

purjehti Tyynen meren poikki ja Filippineillä sai onnettoman lopun.

Balboan siirtokunta ei vielä voinut tarjota tälle loistavalle

joukolle kunnollista vastaanottoa. Maanraivaus oli vasta alulla, suot

kuivattamatta, asunnot huonot, ja kun Panaman kannaksen ilmanala

muutoinkin on mitä epäterveellisintä, niin tuhosivat taudit lyhyessä

ajassa äskentulleista 500 miestä. Davila, joka jo oli vanha mies,

ei kyennyt oloja paljoakaan parantamaan. Balboan toimia hän katseli

epäluulolla, intianeja kohteli julmemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän

ryhtyi suurisuuntaisiin puuhiin koko kannaksen vallottamiseksi, koska

mukana tulleet ritarit halusivat taistella ja käskeä, eivätkä suinkaan

maata raataa.

Ensinnä lähetettiin Ayora 400 miehen keralla perustamaan asemia

pitkin rannikkoa. Retki oli oikea hävitysretki. Intianien päälliköt,

keitä kiinni saatiin, poltettiin, hirtettiin taikka annettiin koirien

revittäviksi. Intianit puolestaan hävittivät perustetut asemat,

paikalla kun sotajoukko oli niistä poistunut. Samalla tavalla

raivosivat muut joukot, joita lähetettiin toisille suunnille. Balboa

yhdessä Davilan luottamusmiehen kanssa samosi metsien kautta etelää

kohti, löytääkseen kullalla koristetut temppelit, joista oli huhuja

kuultu; mutta intianit tekivät niin kiukkuista vastarintaa — kaatoivat

muun muassa eräällä joella veneet, — että retkikunnan täytyi toisen

päällikkönsä menetettyään palata takaisin tyhjin toimin. Yhtä huonosti

päättyivät muutamat myöhemmätkin yritykset. Kultatemppelit olivatkin

kaukana, aina Bogotan ja Quiton ylängöillä saakka, josta niiden maine

oli levinnyt.

Balboa Etelämeren maaherrana.

Balboa oli nimittänyt näkemänsä meren Etelämereksi, sillä hän näki

sen etelän ilmalla, koska Panaman kannas niillä seuduin kulkee

itä-länsisuunnassa laajassa kaaressa. Etelämeren nimi on yhä vieläkin

merenkulkijain kesken käytännössä.

Ehkä Davilan huonon hallinnon johdosta Espanjan hallitus sitten päätti

antaa Balboalle hänen ansioittensa mukaisen tunnustuksen. Hänet

nimitettiin »Etelämeren maaherraksi», vaikka hän tosin oli velvollinen

tunnustamaan Davilan päämiehekseen. Balboa sai kannaksen Tyynen meren

rinteen, sen paremman ja rikkaamman puolen. Mutta Davila, jolla oli

suuremmat varat, ei paljoa välittänyt hänen läänioikeuksistaan, vaan

lähetti veljenpoikansa Moraleksen Pizarron kanssa vallottamaan Panaman

lahdessa olevia Helmisaaria, jotka olivat Balboan alueen paras osa.

Muutama kymmenkunta miestä mukanaan retkikunta soudatti itsensä

suurimmalle saarelle, joka kiivaan taistelun jälkeen vallotettiin.

Voitettu päällikkö vei Espanjalaiset majansa päällä olevaan torniin ja

näytti sieltä kaikki saaret, jotka olivat hänen vallassaan ja kaikki

oivallisia helmirantoja. Samalla hän kertoi etelässä olevasta rikkaasta

maasta, jonka laivoja hän oli joskus nähnyt. Hän pelasti henkensä,

kun suostui maksamaan vuodessa 100 naulaa helmiä veroksi. Sitten

Espanjalaiset palasivat takaisin mannermaalle ja kulkivat uudelleen

kannaksen poikki, rääkäten kauhistuttavalla tavalla maanasukkaita.

Eräässäkin kohtauksessa, joka muka oli ystävällinen keskustelu,

usutettiin äkkiä verikoirat kasikkien päälle, joita ne repivät

kahdeksantoista. Sadoittain maanasukkaita murhattiin, ja kun intianit

siitä katkeroituneina alkoivat ahdistaa Espanjalaisia, niin surmattiin

sadoittain vaimoja ja lapsia, jotka oli orjiksi otettu, ja uhrien

ruumiit silvottiin, jotta takaa-ajavat pelästyisivät eivätkä uskaltaisi

seurata. Balboakin kertoo kammolla näistä julmuuksista, mutta maaherran

veljenpoika sai raivota rankaisematta.

Saadakseen Balboan ja Davilan sovitetuiksi kirkonmiehet saivat

jälkimäisen antamaan Balboalle tyttärensä puolisoksi. Mutta siitä

huolimatta katala Davila vain odotti sopivaa tilaisuutta, saattaakseen

kilpailijansa turmioon. Balboan piti, kuninkaan määräyksen mukaan,

rakentaa kannaksen poikki tie ja viedä laivapuita Tyynen meren

rannalle. Tämä vaikea työ vei enemmän aikaa kuin oli laskettu,

vaikka maanasukkaita sadoittain nääntyi raskaita laivaksia kannaksen

poikki raahatessaan. Espanjasta odotettiin uutta ylimaaherraa

Davilan sijaan, — se oli ennenaikainen huhu, — ja päästäkseen näiden

kohtausta pakoon omaan lääniinsä Balboa piti kannaksella niin suurta

kiirettä, että se herätti hänen appensa epäluuloa. Davila antoi

Pizarron ottaa hänet vangiksi ja neljän uskotun miehensä keralla

Balboa v. 1517 tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Hänen kuolemansa

oli onnettomuus Espanjalaisten yrityksille, sillä vaikka hänkin oli

väkivaltainen ja oli petoksella kohdellut maanmiehiään, ennenkuin pääsi

vaikutusvaltaiseen asemaan, niin oli hän kuitenkin paljon kyvykkäämpi

ja jaloluontoisempikin kuin useimmat muut seikkailijat, jotka etsivät

onneaan näissä uusissa maissa.

Balboan kuoleman jälkeen raa'at alapäälliköt lyhyessä ajassa

hävittivät kannaksen siihen määrään, että se oli melkein ihmisistä

tyhjä. Afrikasta tuotiin orjia sijaan. Jo 17:nnen vuosisadan

alussa oli Panamassa enemmän neekereitä kuin intianeja. Balboan

seuraaja, Espinosa, perusti v. 1519 Panaman kaupungin, mutta

niin epäterveelliselle paikalle, että siinä kolmena ensimäisenä

vuosikymmenenä kuoli 40,000 ihmistä kuumeihin. Siirtokunta sen vuoksi

muutettiin terveellisempään paikkaan. Siihen päättyi Puerto Bellosta

Atlantin meren rannalta alkava tie, joka Perun vallotuksen jälkeen kävi

ylen tärkeäksi. Panamassa rakennetuilla laivoilla aljettiin sitten

tutkia Tyynen meren rantoja sekä pohjoiseen että etelään päin.

Nicaraguan vallotus.

Gonzales Davila purjehti v. 1521 pienillä aluksilla pitkin rannikkoa

pohjoiseen päin ja saapui Nicoyan kylään, nykyiseen Costa Ricaan, jossa

päällikkö koko kansansa keralla suostui kasteeseen. Vielä pohjoisempaa

löydettiin hedelmällinen ja väkirikas maa, joka ruhtinaansa mukaan

nimitettiin Nicaraguaksi. Viljelys parani sitä myöten kuta kauemmaksi

pohjoista kohti tultiin, sillä Mexicon vaikutus alkoi olla yhä

tuntuvampi. Gonzales jätti laivansa ja kulki joukkoineen Nicaraguan

hallitsijan luo, joka asui saman nimisen järven rannalla. Tämäkin antoi

kastaa itsensä ja 9000 maanasukasta hänen mukanaan ja salli mielellään,

että espanjalainen vieras ratsasti hänen järveensä ja antoi hevosensa

juoda sen vettä. Mutta sen menon kautta Gonzales olikin ottanut hänen

maansa haltuunsa. Täältäkin saatiin saaliiksi paljon kultaa. Tosin

maanasukkaat paluumatkalla hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun,

mutta Gonzaleksen pieni joukko piti urhoollisesti puoliaan ja saapui

onnellisesti takaisin meren rannalle.

Myöhemmin Gonzales, Haitista lisäväkeä haettuaan, koetti itäpuolelta

tunkeutua Nicaraguaan ja vallottaa maan pysyväisesti. Mutta

Nicaraguassa olivatkin olot sillä välin melkoisesti muuttuneet. Ensin

hän tapasi osaston seikkailijoita, jotka olivat tulleet etelästä

päin samoilla asioilla, hyökkäsi heidän kimppuunsa ja ryösti armotta

aseet ja kullan, mitä he olivat kokoon haalineet. Mutta rannikolle

palatessaan Gonzales puolestaan törmäsi yhteen sotajoukon kanssa,

joka tahtoi häneltä ryöstää sekä aarteet että maan; se oli Corteksen

Mexicosta lähettämä.

Gonzaleksen voittama osasto taas kuului joukkoon, jonka Pedrarias

Davila oli lähettänyt Nicaraguaan Francisco de Cordovan johdolla.

Cordovan yritys mainitusta pienestä osatappiosta huolimatta menestyi.

Hän perusti maahan monta kaupunkia, jotka ovat nykyisiin saakka

säilyneet, rakennutti Nicaragua-järvelle laivan ja aikoi valtansa

vahvistettuaan kokonaan vapautua Pedrariaksen käskyläisyydestä. Tämä

silloin lähti itse sotaväkensä keralla Nicaraguaan, otti vangiksi

kapinoivan alapäällikkönsä ja mestautti hänet v. 1526.

Mutta kun Pedrarias Davila v. 1527 palasi takaisin Panamaan, oli

sinne vihdoinkin saapunut hänelle seuraaja. Kolmetoista vuotta oli

hän siirtokuntaa sortanut ja kavaluutensa, mielivaltansa, julmuutensa

ja samalla heikkoutensa kautta joutunut yleisen vihan alaiseksi.

Hallitsemansa maakunnan hän oli lopen hävittänyt ja huolimatta

suunnattomista miesten ja tavarain uhreista saanut vähän aikaan.

Ponce de Leon etsii nuoruuden lähdettä.

Aina Columbuksesta alkaen olivat espanjalaiset purjehtijat etupäässä

retkeilleet lounasta kohti, koska sillä puolella huhun mukaan olivat

suuret kultamaat. Karaibimeren rannat Yucatanista etelään päin olivat

sen kautta tulleet tarkkaan tunnetuiksi, ennenkuin vielä kukaan oli

lähtenyt Mexicon lahteen löytöretkille. Portoricon maaherra Ponce

de Leon oli ensimäinen, joka sille puolelle retkeili. Juan Ponce

de Leon, jonka suku oli Espanjan vanhimpia, oli tullut Espanjolaan

Ovandon keralla v. 1502, urhoollisesti taistellen ollut osallisena

saaren vallotuksessa ja vihdoin v. 1508 anastanut Portoricon omaksi

läänikseen. Mutta kun Diego Colon saapui Länsi-Intiaan maaherraksi,

niin de Leonin asema Portoricossa kävi vaikeaksi; Diego Colon vaati

häntä isänsä vihamiehenä eroamaan. Ponce de Leon sen vuoksi päätti

hankkia uuden maaherrakunnan. Kuultuaan muutamilta intianeilta, että

muka Bimini-saarella oli ihmeellinen lähde, jonka vesi antoi nuoruuden

jokaiselle, joka siitä joi, hän päätti lähteä sitä etsimään. Ritari ei

tosin vielä ollut viidenkäänkymmenen vuotias, mutta siitä huolimatta

hänet valtasi kaiho löytää tämä ihmelähde ja anastaa se maineen.

Ponce de Leon varusti omalla kustannuksellaan kolme laivaa ja lähti

matkaan maaliskuussa 1513. Bahama-saaristo tutkittiin tarkkaan ja

etsimistä ulotettiin sen ulkopuolellekin, kunnes löydettiin aivan

tuntematon maa, joka näytti erinomaisen ihanalta. Se sai Floridan

nimen, koska se ensiksi nähtiin palmusunnuntaina. Leon purjehti tämän

maan itärantaa melkoisen matkaa pohjoiseen, palasi takaisin ja purjehti

kappaleen länsirantaakin, pääsemättä kuitenkaan selville siitä, oliko

se saari vaiko mannermaata. Lopulta hän jätti tutkimuksen jatkamisen

alapäällikkönsä toimeksi ja palasi itse Portoricoon. Uuden maan hän

oli löytänyt, mutta nuoruuden lähdettä, joka luultavasti olisi ollut

hänelle vielä arvokkaampi, sitä hän ei löytänyt, vaikka oli purjehtinut

saaresta saareen ja juonut kaikista lähteistä. Portoricossa ritari

sitten sai kärsiä paljon pilkkaa, mainitsee isä Charlevoix, »sillä hän

palasi sairaampana kuin oli lähtiessään ollutkaan.»

Ponce de Leon ei kuitenkaan heittänyt löytöään sikseen, vaan lähti

v. 1514 Espanjaan ja sai kuninkaalta luvan vallata sekä Biminin että

Floridan, jonka maaherraksi hänet nimitettiin. Hän lähti siis v. 1521

uudelle retkelle siirtokuntia perustamaan ja löytöjä jatkamaan ja

näyttää nyt käyneen Tortugas saarella, joka kilpikonnista sai nimensä,

ja poikenneen maihin monessa paikassa. Mutta kun miehistöstä suuri osa

oli sortunut tauteihin ja hän itse taistelussa intianien kanssa pahoin

haavottunut, täytyi hänen poiketa Cubaan, ja siellä Ponce de Leon kuoli.

Kaikki yritykset perustaa Floridaan siirtokuntia raukesivat tyhjiin

asukkaitten kiivaan vastarinnan vuoksi. Floridan intianit olivat

sotaista kansaa, joka mieluummin antoi itsensä sukupuuttoon hävittää

kuin tyytyi muukalaisten vallanalaisuuteen.

Cuban vallotus.

Diego Velasquez oli Haitista käsin vallottanut Cuban, kohtaamatta

saaren hyväntahtoisen rauhallisen väestön puolelta sanottavaa

vastarintaa; hänet määrättiin v. 1511 saaren maaherraksi. Kun saari

oli niin laaja ja sen hedelmällisyys niin verraton, kokoontui sinne

paljon espanjalaisia seikkailijoita. Näitä ei kuitenkaan ajan

pitkään miellyttänyt hidas maanviljelys, vaan jonkun vuoden kuluttua

varustettiin retkikunta, jonka tarkotus oli löytää uusia maita. Kulta

oli ajan tunnussana, ja niin kauan kuin oli toivomisen sijaa, että

löydettäisiin uusia kultamaita, saivat kaikki retkiyritykset runsaasti

kannatusta.

Yucatan ja Mayat.

Velasquezin avulla varustettiin v. 1517 kolme laivaa, jotka Cubasta

länteen päin purjehtien saapuivat Yucatanin rannalle. Tämä retki oli

tärkeä sen vuoksi, että Espanjalaiset sillä ensi kerran tapasivat

alkuasukkaita, jotka olivat huomattavan edistyneitä. Heillä oli komeita

veistokuvilla koristettuja temppeleitä, jotka oli hakatusta kivestä

rakennettu korkeille tylpille maapyramideille. Ihmeekseen retkeilijät

siellä näkivät ristinmerkinkin, mutta epäjumalien joukossa — se oli

sateen jumalan tunnusmerkki. Kansa, joka nimitti itseään Mayaksi,

oli keksinyt oman kuvakirjotuksenkin, josta on näytteitä säilynyt,

mutta jota ei osata lukea. Kirjotuksia oli sekä hakattu rakennuksien

seiniin ja kiviin että piirretty agave-kasvin lehdille, jotka ensin oli

päällystetty hienolla kipsikerroksella. Maya-kansa ei kulkenut alasti,

niinkuin ne alkuasukkaat, joita Espanjalaiset olivat siihen saakka

tavanneet, vaan upeissa pumpulivaatteissa. Heidän sivistyksensä oli

kuitenkin jo entisestään rappeutumassa. Monet temppelit ja palatsit

olivat jääneet autioiksi, metsän ja köynnöskasvien peittoon. Paitsi

kuvilla koristettuja temppeleitä heillä oli suuria kivisiä jumalankuvia.

Espanjalaiset koettivat saada tällä rannikolla monessakin kohden

jalansijaa, mutta asukkaat verisissä taisteluissa pakottivat heidät

kaikkialla peräytymään laivoihinsa. Retkikunta purjehti Yucatanin

ympäri sen länsirannalle, mutta vihdoin sen, kun oli päällikkönsä

menettänyt tappelussa, täytyi kääntyä takaisin.

Tämä matka herätti suurta huomiota ja Velasquez päätti viipymättä

varustaa uuden retkikunnan vallottamaan vasta löydetyn maan. V. 1518

lähti neljä laivaa hänen veljenpoikansa Grijalvan johdolla Yucataniin.

Muiden muassa oli osanottajana urhea Alvarado, joka sitten oli

Corteksen parhaita miehiä Mexicon vallottamisessa. Yucatanin hyvin

rakennetut valkoiset talot muistuttivat Espanjalaisten mielestä heidän

kotimaatansa, jonka vuoksi maa nimitettiin »Uudeksi Castiliaksi». Mutta

asukkaat olivat tälläkin kertaa vihamieliset. Vasta Tabasco-joella,

joka retkikunnan johtajasta sai Grijalvan nimen, tavattiin

rauhallisempaa väestöä. Seurattiin sitten Mexicon vaarallista,

koralliriuttaista rantaa aina lähelle nykyistä Vera Cruzia. Eräällä

saarella tavattiin temppeli, jossa juuri oli uhrattu viisi intiania.

Lähempänä Vera Cruzia olivat mustapukuiset uhripapit eräässä

temppelissä juuri veitsillään iskeneet pari poikaa. Kuta korkeampaa

sivistystä tavattiin, sitä yleisemmiksi kävivät ihmisuhritkin. Siitä

huolimatta Grijalva meni maihin ja vaihtoi itselleen kaikenlaisella

rihkamalla kosolta kultaa, jalokiviä ja ihmeellisen muotoisia astioita.

Oli siis saavuttu todelliseen kultamaahan, joka lupasi suunnattoman

saaliin. Alvarado lähetettiin takaisin Cubaan sanomaa viemään, Grijalva

purjehti vielä kappaleen matkaa kauemmaksi pohjoiseen päin, palaten

sitten hänkin meren poikki Cubaan. Siellä sanoma uudesta kultamaasta

oli synnyttänyt tavattoman kiihkon. Velasquez lähetti Espanjan

kruunulle rikkaita lahjoja, saadakseen uudet maat oman maaherruutensa

alaisiksi, ja varusti samalla suurempaa laivastoa, ryhtyäkseen näitä

maita vallottamaan. Tämän laivaston johtajaksi hän määräsi Fernando

Corteksen.

Mexicon vallotus.

Fernando Cortes.

Soveliaampaa miestä kuin Fernando Cortes Velasquez tuskin olisi voinut

saada yrityksensä johtajaksi, vaikkapa hän itse tulikin sen kautta

kokonaan syrjäytetyksi ja menetti toivomansa mahdin ja saaliin. Cortes

on ainoita todellisia sankareita niitten seikkailijain joukossa, joita

Espanjasta lähti Uutta maailmaa vallottamaan ja jotka historiassa

tunnetaan »conquistadorien». s.o. vallottajien, yhteisnimellä.

Hänen jalo suuri luonteensa ja rohkeat urotyönsä täyttävät meidät

ihmettelyllä. Cortes oli syntynyt v. 1485 Estremadurassa, oli kaksi

vuotta opiskellut Salamancan yliopistossa ja saanut sivistyksen, joka

sen ajan seikkailijaritarien kesken oli harvinainen. Ihmejutut, joita

kerrottiin valtameren takaa, ja romantisten seikkailujen viehätys

olivat tenhonneet hänet samoin kuin Espanjan kaiken nuorison. Jo v.

1504 hän oli Ovandon keralla saapunut San Domingoon. Kirjallisen

sivistyksensä kautta hän pääsi Velasquezin sihteeriksi ja Cubaan

muutettuaan ja hankittuaan siellä maatiluksia määrättiin Santiagon,

Velasquezin pääkaupungin alkaldiksi.

Aikalaiset kuvaavat Cortesta hartevaksi, kookkaaksi, kauniiksi

mieheksi, kalpeissa kasvoissaan suuret tummat silmät. Hän oli rohkea

ja luja päättämään, älykäs ja terävä suunnittelemaan, harjaantunut

kaikkiin ritarillisiin urheiluihin ja aseenkäyttöön. Hän käsitti aina

nopeaan aseman, oli hyvä puhuja, osasi innostaa joukkonsa, sanalla

sanoen, hän oli kaikin puolin kuin luotu johtajaksi Uuden Maailman

omituisissa oloissa. Cortes oli tuskin 33 vuoden ikäinen, kun Velasquez

hänelle uskoi yrityksensä johdon. Maaherra suosi häntä varsinkin siitä

syystä, että hän saattoi omista varoistaan suorittaa osan retkikunnan

kustannuksista. Cortes taas käytti suuren osan omaisuuttaan tähän

tarkotukseen siinä mielessä, että hän osallisuutensa kautta olisi

itsenäisempi.

Retkikunnan lähtö.

Retkikuntaan kuului 11 laivaa, se oli siis melkoinen. Mutta ennenkuin

vielä ennätettiin matkaan lähteä, alkoi Velasquez, uskottujensa

varottamana, epäillä, että Cortes ehkä oli saanut liian suuren

sotavoiman johtoonsa ja että se ehkä rohkaisisi häntä aivan

itsenäisesti toimimaan. Hän näyttää päättäneen peruuttaa Corteksen

nimityksen; mutta tämä, pahaa aavistaen, lähtikin kiiruimman kautta

Santiagosta, vaikka varustukset vielä olivat keskeneräiset. Hän

purjehti ensinnä Trinidadin kaupunkiin, joka on etelärannalla, samoin

kuin Santiagokin, pestasi sieltä vielä 100 Grijalvan mukana ollutta

miestä ja kiersi sitten pohjoisrannalle Havanaan. Velasquez lähetti

sikäläisille viranomaisille käskyn vangita Corteksen ja kielsi tätä

purjehtimasta, ennenkuin hän oli itse ennättänyt Havanaan. Mutta

Cortes semmoisia viestejä saatuaan vain kiirehti sitä enemmän, eivätkä

Havanan viranomaiset uskaltaneet tehdä väkivaltaa miehelle, jolla oli

niin melkoiset voimat käytettävänään. 18 p. helmikuuta 1519 Cortes

laivoineen ulkoni merelle Cuban länsipäästä. Retkikuntaan kuului 400

asemiestä, niitten joukossa 13 pyssymiestä ja 32 jousimiestä, 16

ratsumiestä, 10 suurta pronssitykkiä ja 4 pientä kenttätykkiä, ynnä 200

intianisoturia. Kaksi pappia oli mukana; heidän määränsä oli kastaa

intianit ja tehdä loppu epäjumalanpalveluksesta ja ihmisuhreista.

Luotsi, joka oli ollut mukana kaikilla edellisilläkin matkoilla,

opasti laivaston Yucatanin rannalle, Cozumelin saaren luo. Saaren

asukkaat ensinnä pakenivat, mutta palasivat sitten takaisin ja sallivat

Espanjalaisten hävittää heidän veriset alttarinsa ja pyhittää heidän

temppelinsä kristitylle jumalanpalvelukselle.

Jo edellisellä matkalla oli tällä rannalla kuultu asukkaitten matkivan

»castilla» sanaa, jonka tarkotusta ei kuitenkaan käsitetty. Cortes

paikalla aavisti, että rannalla oli jo ennen käynyt espanjalaisia,

ja eräältä päälliköltä kuultiinkin, että maalla vielä oli kaksi

espanjalaista vankina. He olivat viimeiset henkiin jääneet Balboan

v. 1512 lähettämän laivan miehistä; muut olivat Mayat jumalilleen

uhranneet. Toinen oli munkki, Aguilar nimeltään; hän oli vankeudessa

oppinut maan kieltä, ja Cortes sai hänestä nyt hyvän tulkin.

Tabascossa.

Pitkin Yucatanin rantaa purjehdittiin sitten Grijalva-joen suuhun,

jossa asukkaat ottivat Espanjalaiset vihamielisesti vastaan. Syntyi

kahakka, joka alkoi jo vedessä, mutta Espanjalaiset kaalasivat maalle,

ratsuväki ja tykistö puuttuivat tappeluun ja Tabascolaiset, joita

lienee ollut noin 40,000 miestä, hävisivät, hävisivät varsinkin

peljästyksestä, sillä he luulivat ratsumiehiä hirviöiksi, joita oli

mahdoton vastustaa. Seuraavana päivänä kasikit tarjosivat rauhaa,

tuoden muitten lahjain mukana 20 orjatarta. Näistä yksi, Mexicosta

orjaksi tuotu ylhäinen nainen, miellytti Cortesia niin suuresti, että

hän piti hänet omanaan ja eli hänen kerallaan kuin vaimon kanssa,

vaikkei liittoa vihkimys laillistuttanut. Tämä nainen, joka sitten

tulkkina ja maan tuntijana oli retkikunnalle arvaamattomaksi avuksi,

sai Espanjalaisilta Doña Marinan nimen.

Cortes sai Tabascossa ensimäiset tiedot sisämaassa olevasta suuresta

valtakunnasta, Mexicosta, ja kuultuaan sen komeudesta ja rikkaudesta

päätti oikopäätä lähteä sitä vallottamaan. Kun Tabascon päälliköt oli

kastettu kristinuskoon, purjehdittiin huhtikuussa 1519 edelleen Mexicon

rannikolle.

Mexicon rannalla.

Muutaman päivän kuluttua noustiin maihin nykyisen Vera Cruzin

paikoille, kuivalle aukealle hiekkarannalle. Maanasukkaita alkoi

keräytyä joka puolelta. He auttoivat Espanjalaisia rakentamaan

itselleen majoja suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan ja

toivat runsaasti kaikenlaisia maan tuotteita kaupan. Tämä ranta kuului

Tabascossa mainitulle sisämaan valtakunnalle, ja pian saapuikin

aztekilainen maaherra tiedustelemaan vierailun tarkotusta. Cortes

ilmotti, että hänet oli lähettänyt mahtava ruhtinas meren takaa ja

että hänellä oli sanoma vietävä Mexicon hallitsijalle, Montezumalle.

Maaherra ylpeästi vastasi ihmettelevänsä, että Cortes luuli pääsevänsä

hallitsijan puheille, vaikka oli vasta pari päivää maassa ollut, mutta

lupasi kuitenkin lähettää pikasanoman vieraitten tulosta ja aikeista.

Rannikolta oli nimittäin pääkaupunkiin erinomaisesti järjestetty

postiyhteys. Aina puolentoista penikulman päässä oli asema, josta

airut paikalla lähetettiin sanoman keralla edelleen juoksemaan. Tämä

yhteys oli niin nopea, että Montezuma vuorokaudessa saattoi saada

tuoretta kalaa Mexicon lahdesta, vaikka väliä on yli 400 kilometriä.

Maaherra antoi Cortekselle lahjaksi hienoja pumpulikudoksia, kalliita

sulkaviittoja, kultakoristeita, ja sai tältä vastalahjaksi hallitsijaa

varten leikkauksilla kirjaillun tuolin ja koko joukon lasiesineitä;

näillä oli jalokiven arvo maassa, jossa ei tekolasia vielä tunnettu.

Eräällä Corteksen miehistä oli päässään teräskypäri, joka maaherran

mielestä oli hyvin samanlainen kuin aztekilaisen sodanjumalan päähine.

Hän sen vuoksi pyysi saada senkin muitten lahjain joukkoon, johon

Cortes puolestaan mielellään suostui, pyytäen korvaukseksi vain —

kypärin täyden kultahiekkaa. Sillä ajalla kun tätä keskustelua kesti,

oli eräs maaherran palvelija ahkerasti piirustanut värillisiä kuvia

kaikista esineistä, mitä hän näki muukalaisten leirissä. Kuvatkin

oli lähetettävä Montezumalle, jotta hän saisi oikean käsityksen

näistä merkillisistä vieraista. Cortes oli tästä ylen mielissään, ja

antaakseen hallitsijalle vielä täydellisemmän käsityksen itsestään,

hän pani toimeen suuren aseleikin. Ratsumiesten nopeat liikkeet,

aseitten välke auringonpaisteessa, torvien toitotus ja »vesihuoneitten»

hiljainen kelluminen aalloilla, kaikki nämä seikat herättivät

kokoontuneessa kansassa suunnatonta ihmettelyä. Mutta tykkien

paukkuessa ja tulen ja savun tuiskiessa niitten kidoista ihmettely

muuttui peloksi ja kammoksi. Maaherra nyt käsitti, että niin mahtavia

vieraita oli kohdeltava hyvästi, jonka vuoksi hän käskikin alamaisiaan

tuomaan muukalaisille ruokatavaroita ja kaikkea, mitä he tarvitsivat.

Montezuman lähettiläät.

Kauaa ei tarvinnut odottaa, ennenkuin pikalähetit olivat taivaltaneet

pääkaupunkiin ja sieltä oli saapunut Montezuman, Aztekkien hallitsijan

lähetystö, tuoden muukalaisille kalliita lahjoja. Lähettiläät vietiin

Corteksen telttaan. He antoivat levittää maahan hienoja kankaita,

ja orjat asettivat niille hallitsijan lähettämät lahjat, kilpiä,

kypäriä ja haarniskoita puhtaasta kullasta, kaula- ja rannerenkaita

samasta metallista, sandaleja, viuhkoja, höyhentöyhtöjä, taidokkaasti

valmistettuja kultalintuja, esirippuja ja puuvillakankaita, jotka

olivat pehmeitä ja hohtavia kuin silkki, ja kaksi suurta kullasta ja

hopeasta valmistettua kilpeä, jotka kuvasivat aurinkoa ja kuuta. Ne

olivat vaununpyörän kokoiset ja ainakin 20,000 kultapeson arvoiset.

Mutta samalla Montezuma kehotti muukalaisia kiiruimman kautta lähtemään

maasta pois.

Quetzalcoatl.

Aztekien hallitsija oli Espanjalaisten tulon kautta joutunut vaikeaan

asemaan, kuten Cortes sai vähän myöhemmin tietää. Mexicolaiset

nimittäin vanhastaan palvelivat julmien, veriuhreja vaativien

jumaliensa ohella myös lempeätä kansanjumalaa, Quetzalcoatlia.

Tämä jumala oli tarun mukaan ennen asunut heidän keskellään, mutta

aikansa kansan parhaaksi vaikutettuaan lähtenyt maasta pois ja

luvannut palata vasta joskus tulevaisuudessa. Montezuman laajassa

valtakunnassa, jossa oli väsytty sotaisen vallottajakansan sortoon,

vallitsi kuitenkin Corteksen tulon aikaan yleiseen se luulo, että

odotettu hyvä jumala piakkoin palaisi ja pelastaisi kansan Aztekien

hirmuvallasta. Luonnollista näin ollen oli, että nämä valkoiset

miehet, jotka hallitsivat ukkosta ja salamaa, helposti antoivat

aihetta siihen luuloon, että he olivatkin Quetzalcoatlin lähettämät.

Siitä syystä varsinkin Montezuma säikähti uusia tulokkaita, vaikka

papisto, jolla oli valtakunnassa paljon mahtia, koetti häntä rauhottaa.

Kuinka saattoivat muka tulokkaat olla odotetun jumalan miehiä, hehän

taistelivat maan uskontoa vastaan, eivätkä sen puolesta! Montezuma

ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä väkivaltaan heitä karkottaakseen,

vaan koetti saada heidät lahjoilla poistumaan. Mutta juuri se seikka

sai Corteksen aavistamaan hänen asemansa heikkouden, samalla kun

lahjain rikkaus hänessä ja hänen joukossaan herätti hillitsemätöntä

saaliinhimoa. Cortes siis vastasi lähettiläille, että hänen täytyi

lähteä pääkaupunkiin, sillä mahtavalta kuninkaalta hän oli saanut

nimenomaisen käskyn. Jonkun ajan kuluttua lähettiläät palasivat

takaisin, tuoden vielä runsaammat lahjat, kaikkiaan noin 3,000 unssia

kultaa, ja lahjain keralla uuden kiellon.

Espanjalaisten asema kävi kuitenkin vähitellen sangen vaikeaksi, sillä

kuumeet olivat alkaneet tehdä tuhojaan ja maanasukkaat olivat lakanneet

ruokatavaroita tuomasta. Silloin he odottamatta saivat liittolaisia.

Eräänä päivänä saapui leiriin maanasukkaita, jotka erosivat kaikista,

mitä he olivat siihen saakka nähneet, sekä pukunsa että kielensä

puolesta. Pukuna heillä oli korukirjaiset viitat ja vyöt, hiukset

oli sidottu solmuun ja tuoksuvilla kukilla koristettu, korvista ja

nenästä riippui kultakoristeita ja jalokiviä ja alahuulessa oli

kultalehti. He olivat jonkun verran pohjoisempaa, Cempoalla nimisestä

kaupungista ja kansallisuudeltaan Totonakkeja, mahtavaa kansaa, joka

kuitenkin oli viime aikoina joutunut Aztekien ikeen alle ja hartaasti

halusi päästä heidän sorrostaan vapaaksi. Totonakit pitivät nyt näitä

outoja muukalaisia vapauttajinaan ja kutsuivat Cortesta käymään

pääkaupungissaan. Hän otti heidän lahjansa vastaan, antoi vastalahjoja

ja lupasi tulla.

Vera Cruz.

Ennen lähtöä hän kuitenkin päätti varustaa rannikolle asemapaikan ja

suunnitteli kaupungin, joka sai nimeksi »Villa Rica de Vera Cruz», s.o.

»todellisen ristin rikas kaupunki». Uusi kaupunki julistettiin Espanjan

kruunun välittömän vallan alaiseksi. Kun oli asetettu virkamiehet

kuninkaan nimessä, niin Cortes muodon vuoksi erosi ylipäällikkyydestä,

saadakseen sen asettamiltaan virkamiehiltä takaisin kuninkaan nimessä.

Velasquezin nimellinenkin ylivalta siten kumottiin. Cortes oli tämän

tempun kautta päässyt itsenäiseksi, kunnes ehkä kotimaasta suoraan

tulisi uusia määräyksiä. Lähetettyään laivastonsa turvallisempaan

paikkaan hän sitten lähti joukkonsa keralla Cempoallaan.

Cempoalla.

Suurenmoinen luonto, jonka kautta tie kulki, herätti Espanjalaisten

ihmettelyä. Vasemmalla puolella kohosivat etäisyydessä korkeat

lumipeittoiset vuoret, uljas Orizaba muita ylemmäksi. Maa kävi sitä

rikkaammaksi, kasvullisuus uhkuvammaksi, kuta enemmän poistuttiin

hiekkaiselta rannikolta. Vehmaat lakeudet ja rehevät metsät

vaihtelivat. Köynnöskasveja kierteli mahtavien puitten välissä,

peittäen niitten runkoja, riippuen niitten oksista, tuoksuvien kukkien

ja ruohojen keskellä leijaili perhosia pilvinä, lenteli kirjavia

papukaijoja, ja ilmassa lauloivat kilvan värikkäät laululinnut.

Espanjalaiset sotilaat olivat mielestään tulleet maalliseen

paratiisiin. Kuta lähemmä Cempoallaa tultiin, sitä ihanammat olivat

tien kahden puolen puutarhat ja hedelmäpuistot. Kun oltiin melkein

perillä, tuli vastaan hienoihin vaatteihin puettuja miehiä ja naisia,

jotka kantoivat kukkavihkoja, kultakoristeita ja jalokiviä. Cempoallan

valkoiset temppelit alkoivat näkyä ja Espanjalaiset marssivat ahtaita

katuja kaupunkiin, jossa lienee ollut noin 30,000 asukasta.

Kuta kauemmaksi Espanjalaiset kulkivat, sitä suurempi oli heidän

ihmetyksensä. He tapasivat täällä sivistyksen, joka voitti kaikki,

mitä he olivat siihen saakka nähneet Uudessa maailmassa. Kasikki tuli

linnansa edustalle vieraita vastaan ottamaan. Hän oli niin lihava,

ettei voinut kävellä muuta kuin kahden miehen nojalla. Espanjalaiset

saivat lahjoja ja mitä parhaat leiripaikat, mutta Cortes kielsi

kuolemanrangaistuksen uhalla ketään poistumasta leiristä, sillä oli

oltava varuilla yllätyksiä vastaan. Mutta Cempoallalla ei ollut petosta

mielessä. Kasikki teki liiton ja lupasi Cortekselle 50,000 miestä

Mexicoa vastaan. Pian saattoikin Cortes osottaa liittonsa tehoa. Saapui

nimittäin muutaman päivän kuluttua Mexicosta lähettiläitä vaatimaan

Cempoallasta kahtakymmentä nuorukaista ja yhtä monta impeä jumalille

uhrattaviksi. Cortes, joka oli lähettiläiden saapuessa rannikolla

etsimässä uutta turvallisempaa satamapaikkaa, sai heti sanoman tästä

vaatimuksesta. Suuttumuksella ja inholla hän käski jyrkästi evätä

moisen veron ja lisäksi vangita Montezuman veronkantajat. Semmoinen

väkivallantyö tietysti ennusti sotaa. Ollakseen valmiina Cortes kaikin

voimin jatkoi perustamansa kaupungin ja linnan rakentamista; niiden

piti olla turvapaikka tappioitten varalle ja avunlähetyksiä varten

vastaanottopaikka. Maanasukkaat ilomielin auttoivat tässä työssä. He

eivät silloin osanneet aavistaa, mikä sortaja siitä tulisi; he päin

vastoin luulivat hyvän Quetzalcoatlin lähettäneen miehensä heitä

sorrosta vapauttamaan.

Mutta sotaa ei kuulunutkaan. Saapui päin vastoin uusia lähettiläitä,

Montezuman omia sukulaisia joukossa, jotka toivat uusia ruhtinaallisia

lahjoja. Mutta Cortes kaikista pyynnöistä huolimatta sanoi pysyvänsä

lujana aikomuksessaan ja tulevansa Montezumaa tervehtimään. Totonakit

olivat ihmeissään huomatessaan, kuinka heidän peljätty sortajansa

pelkäsi valkoisia. Cortes saavutti vielä suuremmassa määrässä heidän

luottamuksensa auttamalla heitä sodassa vihamielisiä naapureita vastaan

ja ylläpitämällä ankaraa mieskuria. Erään sotamiehistään, joka oli

varastanut, hän muitta mutkitta tuomitsi hirtettäväksi, mutta Alvarado

omalla vastuullaan leikkasi köyden poikki, sillä hänen mielestään ei

ollut varaa menettää ainoatakaan miestä. Kasikki kiitollisuutensa

merkiksi lähetti lahjaksi kahdeksan kaunista impeä, mutta Cortes

sanoi, että ne oli ensin kastettava kristinuskoon, ennenkuin hänen

sotilaansa saattoivat mennä niitten kanssa naimisiin. Samalla Cortes

vaati, että Totonakkien piti hävittää epäjumalankuvansa. Mutta siihen

kasikki ei kuitenkaan suostunut. Espanjalaiset silloin väkisin

tunkeutuivat temppeleihin ja alkoivat hävitystyön. Temppeleissä

paraillaan toimitettiin kamalia ihmisuhreja, Totonakit tekivät

vastarintaa ja tuossa tuokiossa olivat uudet liittolaiset keskenään

kahakassa. Cortes äkkipikaa vangitutti kasikin ja muutamia pappeja ja

tarjosi sitten rauhaa; kasikki suostui ja arveli, että jumalat itse

kostakoot puolestaan. Viisikymmentä espanjalaista samalla hyökkäsi

temppeliin, he kaatoivat suuret puiset jumalankuvat jalustoiltaan ja

syöksivät ne alas temppelin korkeilta portailta. Rumat puujumalat

asukkaitten valittaessa poltettiin. Temppeli puhdistetun verestä

ja siihen rakennettiin alttari, jolle pystytettiin korkea kukilla

seppelöity risti. Juhlasaatto, johon Totonakkien papitkin ottivat

osaa, nyt valkoisiin vaatteisiin puettuina, kiinnitti ristiin Neitsyt

Maarian kuvan. Totonakit suostuivat kristinuskoon nähdessään,

etteivät heidän jumalansa voineetkaan puoliaan pitää. Cortes sen

jälkeen palasi miehineen Vera Cruziin, jonne oli saapunut laiva,

tuoden muutaman kymmenen miestä apuväkeä ja tiedon, että Velasquez

oli saanut Espanjasta luvan perustaa löydettyyn maahan siirtokunnan.

Tämä seikka huolestutti Cortesta. Hän päätti voittaa Espanjan

hallituksen puolelleen esittämällä omat ansionsa, kertomalla, mitä

hän jo oli aikaan saanut, ja liittämällä kertomukseen suuren lahjan,

jota kaikki sotamiehetkin osaltaan kartuttivat. Samalla hän tukahutti

kapinayrityksen, jota Velasquezin ystävät valmistelivat hänen omassa

joukossaan; kaksi syyllistä sai hengellään maksaa kavaluutensa.

Tehdäkseen kaikki kapinayritykset tulevaisuudessa toivottomiksi Cortes

sitten antoi ajaa maalle kaikki laivansa ja hävittää ne, korjattuaan

ensinnä pois, mitä käyttää voitiin. Sen kautta miehet lakkasivat

haaveksimasta pakoa ja sotajoukkoa samalla voitiin melko lailla

vahvistaa, yhdistämällä siihen merimiehetkin, jotka halusta lähtivät

mukaan sotaretkelle maineen ja kullan toivossa. Tämän jälkeen ei ollut

muuta neuvoa kuin voittaa tai kuolla.

Matka ylämaahan.

Jätettyään Villa Rica de Vera Cruziin sataviisikymmentä miestä Cortes

sitten lähti retkelleen Montezuman pääkaupunkia ja valtakuntaa

vallottamaan. Hänen sotajoukossaan oli 300 espanjalaista, 1,300

totonakkisotilasta, 1,000 kantajaa, 15 ratsumiestä ja 7 tykkiä. Cortes

sai kuitenkin viime hetkessä melkoisen vahvistuksen; hän sai nimittäin

puolelleen taivutetuksi neljä laivaa, jotka Jamaican espanjalainen

maaherra oli lähettänyt löytöretkelle ja maananastukselle ja

nimenomaan estämään Corteksen yritystä, koska ranta muka kuului hänen

vaikutusalueeseensa.

Matka ylämaahan kulki alussa alavan hedelmällisen rantamaan kautta,

jota kuumuudestaan sanotaan »tierra calienteksi», s.o. kuumaksi maaksi.

Sitten alkoi maa vähitellen kohota Anahuakin ylänköä kohti. Toisen

päivän illalla saavuttiin viehättävään Xalapa nimiseen paikkaan,

josta oli mitä komein näköala. Espanjalaiset näkivät edessään korkean

vuoriston, oikealla puolella Sierra Madren tummine havumetsineen,

etelässä sille verrattomana vastakohtana mahtavan Orizaban, takanapäin,

jo syvällä allaan, uhkean »tierra calienten» niittyineen, jokineen

ja kukkaisine metsineen, siellä täällä somia intianikyliä ja etäällä

taivaanrannalla valtameren valoisan pinnan.

Neljäntenä päivänä saavuttiin Naulinco nimiseen vuoristokaupunkiin,

jossa asui Totonakkien ystäviä ja jossa Espanjalaiset sen vuoksi

otettiin hyvin vastaan. Mutta kuta korkeammalle noustiin, sitä

kylmemmäksi ja koleammaksi kävi ilmasto. Tultiin ensin lauhkeaan

»tierra templadaan» ja sitten kylmään »tierra friaan.» Espanjalaiset

paremminkin kestivät ilmaston muutoksen, mutta kuumaan rannikkoilmaan

tottuneita intianeja alkoi kuolla viluun. Tie kulki taivasta

tavottelevien, tulta suitsuavien kukkulain välitse, laava- ja

tuhkakenttien poikki, toisin paikoin taas kuilujen partaita,

joitten pohjalla, tuhatkunta metriä retkikunnan jalkain alla,

kasvullisuus oli troopillisen uhkeata. Kolmen päivän kuluttua, kun

oli korkeimman solan poikki kuljettu, tultiin jälleen lauhkeampaan

»tierra templadaan», seutuun, jossa ilmanala oli melkein samanlaista

kuin Etelä-Europassa. Oli saavuttu noin 2,300 metriä korkealle

ylänkömaalle. Seutu oli huolellisesti viljeltyä, mutta tuotteet

olivat osaksi uusia. Espanjalaisia ihmetyttivät varsinkin kaktukset,

joita intianit olivat istuttaneet peltojensa ympärille aidoiksi, ynnä

agave-istutukset. Kuuman ilmanalan kasvit olivat toinen toisensa

jälkeen kadonneet ja ainoastaan maissi hohti vielä kultaisena ylämaan

pengermillä. Odottamatta saavuttiin kaupunkiin, joka oli Cempoallaakin

komeampi. Rakennukset olivat kivestä, kalkilla muuratut, tilavat ja

korkeat. Kolmetoista »teokallia», s.o. temppelipyramidia, kohosi

muita rakennuksia korkeammalle ja esikaupungissa oli huone, jossa

säilytettiin sataatuhatta ihmiskalloa muistoina jumalien saamista

uhreista. Espanjalaisia kammotti, mutta myöhää oli enää pelästyä

semmoisiakaan hirmuja. Kaupungin päällikkö ensinnä otti muukalaiset

huonosti vastaan, mutta kuullessaan, kuinka suuria lahjoja he olivat

Montezumalta saaneet, hän muutti mieltään ja vieraat saivat leipää,

jota he nyt varsinkin tarvitsivat.

Taistelut Tlaxcalassa.

Tie kävi sen jälkeen Tlaxcalan pienen tasavallan kautta ja Cortes

lähetti neljä Cempoallan miestä edeltä lupaa pyytämään, että saisi

kulkea tasavallan alueen poikki. Armeija seurasi hitaasti perässä ja

kohtasi vuoristossa ensinnäkin monta kilometriä pitkän, vankan ja

kolmea metriä korkean kivimuurin, jonka tasavallan asukkaat olivat

rakentaneet suojakseen vihollisia vastaan. Odottamatta vastausta Cortes

kulki muurin poikki ja lähestyi tasavallan pääkaupunkia.

Tlaxcalalaiset olivat Mexicon eli Anahuakin ylängön omituisimpia

kansoja. He kuuluivat samaan rotuun kuin Aztekitkin ja olivat saapuneet

maahansa kolme tai neljä vuosisataa takaperin. Urhoollisesti he olivat

pitäneet puoliaan Montezumaa vastaan ja säilyttäneet itsenäisyytensä.

Urheutta pidettiin heidän maassaan suurimpana ihmisavuna ja samoin

kuin Roomassa, samoin pienessä Tlaxcalassakin sotaretkeltä palaava

voittaja kulki riemusaatossa kautta kaupungin, sotasaalis kaiken

kansan nähtävänä. Sankarin urotöitä ylistettiin lauluin ja hänen

kuvansa asetettiin temppeliin. Monet Tlaxcalan tavat muistuttivat

Espanjalaisille heidän omia ritaritapojaan. Valiosoturiksi eli

ritariksi pääsevä valvoi ja paastosi kahdeksan päivää, ennenkuin

hänet juhlallisesti hyväksyttiin ja kaikenlaisilla menoilla otettiin

valiomiesten joukkoon. Maa oli hedelmällisyytensä vuoksi saanut

Tlaxcalan, »leipämaan» nimen. Maanviljelyksen liikatuotteet myytiin ja

hinnalla ostettiin kaikenlaisia ylellisyystavaroita, joita oma maa ei

tuottanut. Jumalat olivat samat kuin Aztekkienkin, ja Tlaxcalassakin

heidän alttarinsa olivat ihmisverellä tahratut. Tlaxcalan asukkaat

vihasivat Aztekkeja varsinkin siitä syystä, että nämä olivat

katkaisseet heiltä pääsyn merenkin puolelle, vallottamalla maan aina

meren rantaan saakka. Tlaxcalan oli täytynyt elää puoli vuosisataa

ilman pumpulia, suolaa ja kaakaota.

Tlaxcalalaiset olisivat luultavasti mielellään suostuneet rupeamaan

Corteksen liittolaisiksi, koska hän kulki heidän pahinta vihollistaan

vastaan; mutta kuullessaan, kuinka Cempoallassa jumalankuvat oli

kaadettu ja temppelit kirkoiksi muutettu, he päättivätkin ruveta

vastarintaan. Eräässä ahtaassa laaksossa, jossa Espanjalaiset eivät

voineet käyttää tykkejään, sen enempää kuin hevosväkeäkään, heidän

kimppuunsa äkkiä hyökkäsi 30,000 Tlaxcalalaista; rumpuja paukuttaen

ja pillejä puhaltaen nämä joka puolelta kävivät kimppuun. Eivät edes

ratsumiehiä nämä viholliset pelänneet, vaan saatuaan erään heistä

vangiksi paikalla hakkasivat hevosen kappaleiksi ja lähettivät palaset

voitonmerkkinä Tlaxcalaan.

Cortes oli äkkiä joutunut joukkoineen epätoivoiseen asemaan. Mutta hän

raivasi kuitenkin vihollisten sankkain rivien kautta tien aukeampaan

seutuun ja siellä hän pian pääsi voitolle. Tykistö alkoi tulensa ja sen

luodit ja pamaukset herättivät Tlaxcalalaisissakin kauhua. Menetettyään

kahdeksan päällikköä he päättivät peräytyä. Cempoallan miehet olivat

taistelussa urheasti otelleet Espanjalaisten puolella. Cortes huomasi,

että hän saattoi heihin luottaa. Päivä päättyi riemujuhlalla. Mutta

Cortes huomasi, että hänen piti joka tavalla koettaa saada niin urhea

vastustaja liittolaisekseen.

Tlaxcala ei kuitenkaan ollut vielä rauhaan taipuvainen. Tasavalta

kokosi vielä suuremman armeijan muukalaisia vastaan, ja vanha, lähes

satavuotias Xicotencatl johti sitä taisteluun. Täydessä sotamaalissa,

jalokivillä ja kullalla koristetut kypärit päässä, aseina sahamaiset

miekat, jouset ja nuolet, heittokeihäät ja heittovasamat intianiarmeija

odotti hyökkäystä. Jokaisella heimolla oli oma kenttäviirinsä

vaakunoineen. Tlaxcalalaiset olivat verrattomia linkoomaan ja

heittämään, he osasivat ampua yht’aikaa kaksi ja kolmekin nuolta.

Hyökkäyksessä olivat varsinkin heidän viittä kuutta metriä pitkät,

terävillä kivillä kärjetyt peitsensä pelättävät. Tlaxcalalaiset

syytivät pientä espanjalaista joukkoa vastaan niin kosolta kiviä ja

nuolia, että ne pimittivät päivän. Kun Espanjalaiset olivat alkaneet

tykkitulensa, niin Tlaxcalalaiset, epätoivoissaan luotien hävityksistä,

hyökkäsivät musertavalla voimalla heidän päälleen, välittämättä

mistään. Castilialaisten rivit notkuivat, hetken näytti jo siltä,

kuin olisi kaikki menetettyä. Mutta epätoivo ja tieto temppeleissä

odottavasta hirmukuolemasta yllytti Espanjalaisia ponnistamaan

viimeisetkin voimansa. Hyökkääjien täytyi lopulta seisahtua ja

tykkituli pakotti sitten vihollisen peräytymään. Samanlaisia

hyökkäyksiä uudistui monta kertaa, mutta yhä vähemmällä voimalla.

Lopulta Tlaxcalalaisten kesken syntyi eripuraisuutta ja suuri osa

heistä lähti pois taistelusta. Vanha Xicotencatl päätti silloin

peräytyä, taistelun kestettyä neljä tuntia. Espanjalaiset olivat liian

uupuneita heitä takaa ajaakseen, etenkin kun melkein kaikki hevosetkin

olivat haavotetut. Kuolleensa he hautasivat salassa, jotta intianit

jäisivät siihen luuloon, että Espanjalaiset olivatkin kuolemattomia.

Mutta Tlaxcalalaiset eivät vieläkään taipuneet, vaikka toiset olivatkin

sitä mieltä, että tarjottuun liittoon oli suostuttava. Kysyttiin

papeilta neuvoa ja nämä sanoivat, että muukalaiset olivat auringon

lapsia ja saivat auringonsäteistä voimansa, jonka vuoksi heidän

kimppuunsa oli käytävä yöllä. Kymmenentuhatta Tlaxcalalaista lähti

retkelle; Espanjalaiset eivät saaneet vähääkään vihiä uhkaavasta

vaarasta. Onneksi oli kuitenkin yöllä kirkas kuutamo, joten etuvartijat

hyvissä ajoin huomasivat vihollisjoukon lähestyvän. Cortes ei odottanut

hyökkääjiä, vaan hyökkäsi itse, ennenkuin vihollinen vielä oli edes

tullut sen kukkulan juurelle, jolla hänen leirinsä oli. Tlaxcalalaiset

säikähtivät, sekaantuivat ja kääntyivät pakoon; espanjalainen ratsuväki

surmasi heitä suuret joukot, kunnes Cortes antoi käskyn luopua

takaa-ajosta.

Seuraavana päivänä Cortes uudelleen esitti ehtonsa ja lähetti Doña

Marinan Tlaxcalaan keskustelemaan. Kaupungissa vallitsi suuri

alakuloisuus; yöllisen hyökkäyksen epäonnistumisen kautta oli mennyt

viimeinenkin toivo. Siellä taivuttiin rauhaan ja liittoon; Cortes

sai luvan tulla tasavallan pääkaupunkiin ja kulkea sen alueen kautta

edelleen. Mutta samalla suunniteltiin vielä viimeistä keinoa, petosta,

ja lähetettiin Espanjalaisten leiriin rauhan lähettiläitä, jotka

todella olivatkin vakoojia. Marinan tarkkuuden kautta tämä sala-aije

kuitenkin tuli ilmi ja Cortes lähetti vakoojat takaisin silvottuina

— hän hakkautti heiltä kädet poikki — sanoen Espanjalaisten olevan

valppaina, tulivatpa Tlaxcalalaiset yöllä tai päivällä. Vihdoin

Xicotencatlkin taipui rauhaan ja tuli itse suuren seurueen kera

sitä tarjoamaan. Hän tarjosi Tlaxcalalaisten liittoa ja vakuutti,

että he olisivat yhtä uskollisia liitossa kuin sodassa urhoollisia.

Cortes suostui ottamaan heidät Castilian kuninkaan vasalleiksi ja

liittolaisiksi. Lahjat, joita Tlaxcalalaiset toivat, eivät tosin

olleet suuria, sillä maa oli köyhä, kuten päällikkö sanoi, mutta

Cortes sanoi pitävänsä Tlaxcalalaisten pieniä lahjoja suuremmassa

arvossa kuin huoneen täyttä kultaa. Hänelle oli selvinnyt, että

Mexicon vallottaminen ainoastaan tämän pienen vuorikansan avulla oli

mahdollista.

Espanjalaisia odotti Tlaxcalan pääkaupungissa juhlallinen vastaanotto.

Papit tulivat heitä vastaan valkeissa vaatteissa, miehet ja vaimot

juhlapuvuissa, kukin koristettuina; nuoret tytöt seppelöivät kukilla

espanjalaiset sotilaat ja heidän ratsunsa. Kaupungin kaduilla tungos

oli suunnaton, kaikki huoneet oli kukkasilla koristettu ja vastaanotto

oli kaikin puolin mitä paras. Espanjalaisille tarjottiin maan tyttäriä

vaimoiksi, mutta siihen Cortes ei sanonut suostuvansa, koska he

olivat pakanoita; hän kehotti Tlaxcalaa kääntymään kristinuskoon.

Tasavaltalaiset sanoivat kyllä suostuvansa ottamaan kristittyjen

Jumalan omain jumaliensa joukkoon, mutta eivät kuitenkaan voineet siltä

omiaan hylätä, ja Espanjalaiset näkivät viisaimmaksi antaa asian jäädä

silleen. Risti vain pystytettiin merkiksi siitä, että kristittyjen

Jumala oli tullut Tlaxcalaan. Viisi kauneinta Tlaxcalan neitoa kääntyi

kristinuskoon ja vihittiin espanjalaisille upseereille. Alvarado

sai vaimoksi Xicotencatlin tyttären, joka kasteessa sai nimekseen

Doña Luisa. Alvarado oli avomielisen ja ystävällisen käytöksensä

kautta suuresti miellyttänyt Tlaxcalalaisia, jotka antoivat hänelle

liikanimeksi »Tonatiuh» s.o. »aurinko». Cortes oli nimeksi saanut

Malintzin heti Tlaxcalan vieressä kohoavasta valtavasta vuoresta,

vaikka Aztekit näyttivät ivalla käsittäneen nimen väännökseksi kauniin

Doña Marinan nimestä.

Cholulan verilöyly.

Saatuaan kuulla, että Espanjalaiset olivat voittaneet Tlaxcalan

ja tehneet tasavallan kanssa liiton, Montezuma lähetti 200 orjaa

lahjoja tuomaan; lahjain joukossa oli 300 unssia kultaa, sekä paljon

upeita kankaita ja viittoja. Kaupunkiinsa hän nytkin kielsi Cortesta

tulemasta, mutta suostui sen sijaan maksamaan suuren vuotuisen veron.

Cortes kiitti, mutta vastasi, että hänen täytyi toteuttaa käsky, jonka

oli hallitsijaltaan saanut, ja tulla Mexicoon. Sen jälkeen saapui

vielä yksi lähetystö, yhä lahjoja tuoden, mutta tällä kertaa lausuen

samalla Espanjalaiset tervetulleiksi. Montezuma kehotti heitä ensinnä

poikkeamaan suureen Cholulan kaupunkiin, jossa muka oli ryhdytty

valmistuksiin heidän vastaanottoaan varten. Tlaxcalalaiset tosin

varottivat Cortesta lähtemästä ensinkään, koska muka Montezumalla

oli petos mielessään, mutta Cortes antoi käskyn jatkaa matkaa.

Sitten Tlaxcalalaiset varottivat häntä varsinkin Cholulan kaupunkiin

menemästä, koska se oli kavaluudestaan tunnettu, jota paitsi he olivat

kuulleet, että lähellä sitä väjyi suuri aztekkilainen sotajoukko.

Varotuksista huolimalta Cortes kuitenkin marssi Cholulaan, joka

oli lounaaseen Tlaxcalasta ja Mexicon suurimpia kaupunkeja.

Siinä oli 20,000 taloa ja mahtava temppeli, 177 jalkaa korkealle

porraspyramidille rakennettu. Temppelissä oli Quetzalcoatl jumalan

suuri kuvapatsas, sillä matkallaan meren rannalle oli jumala

viipynyt tässä kaupungissa 20 vuotta. Sitä paitsi oli Cholulassa

vielä 400 muuta uhritornia. Ihmisuhrit kävivät yhä kamalammiksi ja

yleisemmiksi, kuta enemmän pääkaupunkia lähestyttiin. Miehiä ja poikia

lihotettiin uhrattaviksi vahvoista hirsistä rakennetuissa häkeissä.

Espanjalaiset kaikkialla hävittivät nämä ihmishäkit ja päästivät

vangit palaamaan kunkin kotiseuduilleen. Corteksen mukana oli 6,000

Tlaxcalan sotilasta, jotka olivat liittolaisina lähteneet Montezumaa

vastaan, ja näiltä Cortes sai tietää, että Cholulassa oli suunniteltu

petos hänen tuhoamisekseen. Kaupungin kadut oli suljettu ja asukkaita

oli jo lähtenyt pois, odotettavaa verilöylyä pakoon. Doña Marina

urkki tietoonsa, että oli aikomus hyökätä Espanjalaisten kimppuun,

juuri kun nämä tekivät lähtöä. Cortes päätti olla nopeampi. Hän teki

hyökkäyksen ja hakkasi maahan osan koolla olevista kasikeista ja heidän

miehistään. Tämän jälkeen Tlaxcalalaiset, joiden leiri oli kaupungin

ulkopuolella, saivat käskyn lähteä liikkeelle ja he panivat Cholulan

kaduilla toimeen kamalan verilöylyn, murhaten ja ryöstäen, kunnes

Cortes sen kielsi. Tlaxcalalaiset olivat Cholulalaisten verivihollisia

ja kostivat mielihyvällä. 3,000 Cholulalaista sai katutaisteluissa

surmansa. Suuri temppeli vallotettiin väkirynnäköllä ja poltettiin.

Petos oli suunniteltu Montezuman käskystä ja sitä syvemmän vaikutuksen

nämä nopeat toimet tekivät, niin että naapurikaupungitkin riensivät

antautumaan.

Tenochtitlan.

Cholulasta jatkettiin retkeä Mexicoa kohti. Välillä oli kuljettava

lyhyen vuorijonon poikki, jolla ovat Anahuakin komeimmat tulivuoret.

Solan kahden puolen olivat toisella puolella Popocatepetl (»savuava

vuori»), toisella Iztaccihuatl (»valkoinen vaimo»). Cortes lähetti

solan korkeimmalta kohdalta erään upseereistaan yrittämään, olisiko

mahdollista nousta Popocatepetlille. Intianit pitivät näitä vuoria

jumalina, eivätkä sen vuoksi olleet koskaan yrittäneetkään.

Espanjalaiset kiipesivät melkein kraaterille saakka, korkealle

lumirajan yläpuolelle, ja toivat sieltä voitonmerkkinä suuria

rikkipuikkoja, jotka herättivät intianien kesken yhä suurempaa

ihmetystä; he olivat nyt vakuutettuja siitä, etteivät Espanjalaiset

pelänneet mitään. Vuorensolasta avautui ihana näköala Mexicon

lakeudelle, jossa pääkaupunki Tenochtitlan loisti järven keskellä kuin

Venezia. Tescoco-järvi oli silloin nykyistään suurempi, sen jatkona oli

kaakossa pienempi Xochimilco ja kauempana idässä Chalco. Pääkaupunkiin

johti monelta puolelta järven poikki rakennetut leveät patotiet. Kukin

patotie oli monesta kohdasta poikki, niin että yhteys mannermaan kanssa

voitiin helposti katkaista, nostamalla pois aukkojen poikki rakennetut

sillat. Siltain alatse mahtuivat veneet kulkemaan järvestä toiseen.

Kaupungin läpi kulki useita kanavia, joitten poikki oli nostosillat.

Paitsi pääkaupunkia oli rannoilla monta muutakin kaupunkia ja kylää

ja järvillä oli uivia puutarhoja, jotka suuressa määrin lisäsivät

maiseman suloa. Vielä nykypäivänä Mexicon järvessä näkee samanlaisia

puutarhoja. Pääkaupungissa oli noin 60,000 taloa ja arvion mukaan

300,000 asukasta. Siinä oli monta suurta toria, yksi Espanjalaisten

mielestä yhtä suuri kuin koko Salamancan kaupunki. Suuri uhritemppeli,

jonka ylimmälle pengermälle noustiin 114 porrasta, kohosi korkealle yli

muun kaupungin, jonka vuoksi sieltä oli laaja näköala yli ympäristöjen.

Päätemppelissä oli 40 tornia, kaikki hakatusta kivestä vankasti

rakennetut, kannattimet ja ovet jykeistä maalatuista pelkoista.

Kaupungin etevimmillä suvuilla oli näissä torneissa epäjumalansa ja

perhehautansa. Ylimmällä temppelipengermällä oli kaksi epäjumalankuvaa,

jotka olivat täynnään kultaa ja jalokiviä. Siellä oli pääuhripaikka,

jossa vangit teurastettiin jaspiskivisellä alttarilla. Permanto ja

seinät olivat ihmisen verestä mustinaan. Uhrattujen päät säilytettiin

erikoisella telineellä, jolla eräs espanjalainen väitti lukeneensa

136,000 ihmisenpäätä.

Vaikka Montezuma oli lähettänyt yhä uusia lähettiläitä kieltämään

Cortesta tulemasta pääkaupunkiinsa, niin jatkoi tämä kuitenkin

rohkeasti matkaansa. »Me saavuimme», kirjottaa eräs mukana olleista,

»Iztallapanin leveälle sotilastielle, jolta katseemme ensi kerran

käsitti järven keskelle rakennetut kaupungit ja kylät, ja vielä

enemmän melkoisia kyliä rannoilla ja kauniin, aivan suoran tien, joka

johti pääkaupunkiin. Ihmettelymme kohosi korkeimmilleen ja sanoimme

toisillemme, että nämä olivat kuin Amadin ritarikirjan lumotut linnat,

niin korkeina ja ylpeinä kohosivat tornit, temppelit ja talot veden

keskellä. Jopa monet miehistämme väittivät, ettei tämä kaikki, mitä

he näkivät, voinut olla muuta kuin pelkkää unennäköä. Iztallapanissa

kohosivat käsityksemme tämän maan mahdista ja rikkaudesta yhä

suuremmiksi. Saimme asua oikeissa palatseissa, jotka olivat laajat

alaltaan, suurien pihain ympäröimät, rakennetut kauniisti tahoilluista

kivistä, seeteripuusta ja muista hyvänhajuisista puulajeista. Kaikki

huoneet olivat tapeteilla ja pumpulikankailla sisältä verhotut.

Seuraavana päivänä saavuimme pääkaupunkiin. Patotie oli kahdeksan

askelta leveä, mutta kun kaupungista oli lähtenyt suunnattoman paljon

väkeä meitä näkemään, niin oli tungos sillä tavattoman suuri. Kaikki

tornit ja uhritemppelit olivat mustanaan ihmisiä, järvellä kihisi

kaikkialla aluksia, täynnään uteliaita, jotka olivat tulleet meitä

näkemään. Ei se ihme ollutkaan, kun täällä ei oltu vielä milloinkaan

nähty meidän kaltaisia ihmisiä eikä hevosia. Monen sillan poikki meidän

piti kulkea, mutta vihdoin oli Mexicon suuri kaupunki koko komeudessaan

edessämme. Ja meitä, jotka kuljimme tämän lukemattoman ihmisjoukon

keskitse, ei ollut kuin pieni joukko, 450 miestä, ja päämme oli vielä

aivan täynnään niitä varotuksia, joita meille olivat Tlaxcalan ja

muitten kaupunkien asukkaat antaneet, ja varokeinoja, joihin meitä oli

kehotettu ryhtymään, että olisimme Mexicolaisia vastaan turvassa. Kun

asemamme otetaan huomioon, niin voidaan syyllä kysyä, tokko milloinkaan

on ollut miehiä, jotka ovat niin uhkarohkeaan yritykseen ryhtyneet.»

Cortes Mexicossa.

Se oli marraskuun 8 p. 1519, jona Ferdinand Cortes pienen joukkonsa

kanssa marssi Mexicoon. Hallitsija tuli kaupungin pääkadulla

häntä vastaan, mukanaan seurue, jossa oli 200 henkeä. Hallitsijaa

kantoivat paljasjalkaiset ylimykset kullalla kirjaillussa

kantotuolissa. Kantotuolin päällä oli jonkinlainen telttakatto,

koristettu viheriäisillä sulilla, kullalla, hopealla ja jalokivillä.

Espanjalaisten lähestyessä Montezuma astui alas istuimeltaan ja

kulki maahan levitettyjä peittoja pitkin vieraita vastaan. Hän oli

puettuna omituisen värikkääseen rikkaaseen pukuun, päässä viheriäinen

höyhentöyhtö — viheriäinen oli hallitsijan väri — jaloissa jalokivillä

koristellut puolikengät, joissa oli kullasta pohjat. Kun hän kulki

kansan keskellä, ei kukaan uskaltanut kohottaa katsettaan häneen,

vaan kaikki katsoivat nöyrästi maahan. Cortes laskeutui, Montezuman

nähdessään, alas ratsunsa selästä, kävi aztekkilaista hallitsijaa

vastaan ja ripusti hänen kaulaansa välkkyvästä kristallilasista

tehdyn kaulakoristeen, tahtoipa häntä syleilläkin, mutta sen estivät

molemmat vieressä seisovat vasalliruhtinaat, se kun olisi loukannut

hallitsijapyhyyttä, vieläpä koko kansan nähden. Annettuaan Cortekselle

rikkaan lahjan palasi Montezuma saattonsa keralla palatsiinsa.

Espanjalaiset marssivat kaupunkiin torvien soidessa ja lippujen

liehuessa, 6,000 tlaxcalalaista seurassaan. Keskellä kaupunkia oli

laajan torin ääressä sotajumalan korkea temppeli ja Montezuman isän

rakentama laaja palatsi. Tämän palatsin sai Cortes joukkoineen

asuttavakseen. Parhaissa huoneissa olivat seinät verhotut kankailla

ja lattiat matoilla. Palatsi oli samalla linnakin, sillä sen ympäri

kulki vahva muuri, jossa oli monta tornia. Cortes asetti joka paikkaan

vartijoita ja tykkinsä pääporttia vastapäätä. Illalla Montezuma saapui

vieraittansa luo ja kertoi silloin Cortekselle tarun Quetzalcoatl

jumalasta sekä lausui lopuksi: Kaikesta siitä, mitä hän tähän saakka

oli saanut Espanjalaisilta kuulla heidän maastaan ja kuninkaastaan, oli

hän tullut siihen varmaan vakaumukseen, että heidän kuninkaansa olikin

Mexicon oikea herra. Määrätköön Cortes sen vuoksi tahtonsa mukaan

hänestä ja hänen maastaan.

Seuraavana päivänä Cortes lähti vastavierailulle, seurassaan neljä

etevintä päällikköään. Kuninkaan palatsissa oli monta pihaa, eräässä

niistä suihkukaivo. Koko laaja palatsi oli rakennettu hakatusta

kivestä. Huoneitten seinät olivat peitetyt marmorilla, jaspiksella ja

porfyrillä ja pinnat olivat niin sileät, että niissä näki peilikuvansa;

taikka olivat ne verhotut arvokkailla kankailla ja sulkaryijyillä,

joihin oli sommiteltu lintujen ja kukkien kuvia. Keskustelun aikana

Cortes tulkin kautta ilmotti Montezumalle saaneensa toimeksi

kääntää hänet kristinuskoon ja alkoi sitten selittää kristinuskon

perustotuuksia. Mutta Montezuma ei halunnut keskustella uskonnoista.

Sen sijaan hän sanoi mielellään rupeavansa maksamaan veroa Espanjan

kuninkaalle ja tunnustavansa itsensä hänen vasallikseen. Bernal Diaz,

joka oli Corteksen seurueessa ja tilaisuudessa läsnä, kuvaa seuraavalla

tavalla hallitsijaa.

»Suuri Montezuma saattoi tähän aikaan olla noin neljänkymmenen

ikäinen. Hän oli kookas, solakka kasvultaan, jäsenet laihanlaiset,

mutta ruumiinsuhteet muutoin mitä parhaat. Ihonväri ei ollut kovinkaan

ruskea. Hiuksia hänellä oli runsaasti vain korvillaan, jotka olivat

kokonaan kiehkurain peitossa. Hänellä oli heikonlainen, mutta hyvän

näköinen musta parta. Kasvot olivat soikeat ja rattoisat ja hänen

kauneista silmistään kuvastui hänen puhuessaan asian mukaan milloin

rakkaus, milloin vakavuus.»

Hallitsijan suostumuksella Espanjalaiset sisustivat asumassaan

palatsissa erään huoneista kirkoksi. Tässä työssä he sattuivat

löytämään Montezuman yksityisaarteen, jättäen sen kuitenkin

toistaiseksi koskematta. Heidän asemansa keskellä viholliskaupunkia

oli kuitenkin niin vaarallinen, että lopulta oli mietittävä epätoivon

keinoa pelastukseksi. Cortes päätti ottaa hallitsijan vangiksi.

Verukkeen hän sai siitä, että eräs Montezuman alainen kasikki oli

rannikolla hyökännyt Vera Cruzin kimppuun, jossa oli vain 150

puolustajaa. Hyökkäys oli tosin torjuttu, mutta useita espanjalaisia

oli kaatunut ja urhea johtaja saanut kuolettavan haavan, Cortes tästä

tapauksesta tiedon saatuaan lähti luotettavimpain miestensä keralla

Montezuman luo, väittäen tätä petoksen salaiseksi toimeen panijaksi

ja vaatien häneltä kasikin rankaisemista. Siihen hallitsija vaivatta

suostui ja antoi paikalla kutsua syyllisen pääkaupunkiinsa vastaamaan.

Mutta Cortes ei siihen tyytynyt, vaan vaati, että hallitsijan tuli

muuttaa Espanjalaisten asumaan palatsiin, kunnes asia oli ratkaistu.

Montezuma tarjosi poikansa ja tyttärensä pantiksi, mutta ne eivät

Cortekselle riittäneet. Kun tästä jo oli puolen tuntia väitelty, niin

espanjalaisilta upseereilta loppui kärsivällisyys ja de Leon huudahti:

»Mitä pitkistä puheista! Joko hän lähtee kerallamme vapaaehtoisesti,

taikka pistämme hänet paikalla kuoliaaksi. Sillä pääasia on nyt

oman henkemme pelastaminen; ellei se näin tapahdu, niin olemme

auttamattomasti hukassa.»

Tämä uhkaus vaikutti. Montezuma taipui ja ilmotti kokoontuneelle väelle

menevänsä vapaaehtoisesti muukalaisten luo asumaan. Häntä kohdeltiin

kunnioituksella, niinkuin ainakin suuren valtakunnan hallitsijaa,

ja annettiin hänen pitää hovinsakin kaikkine menoineen. Hän päästi

alamaisiaan puheilleen niinkuin tavallisesti ja oli kansansa kanssa

lakkaamatta yhteydessä.

Kun aztekilainen maaherra poikansa ja 15 päällikkönsä keralla oli tuotu

pääkaupunkiin, tunnustivat he kaikki Cortekselle toimineensa Montezuman

käskystä, mutta poltettiin siitä huolimatta palatsin edustalla suurella

torilla. Telotuksen ajaksi Cortes antoi kahlehtia hallitsijan petoksen

alkuunpanijana. Telotuksen jälkeen kahleet jälleen riisuttiin ja

Montezumalle annettiin lupa lähteä takaisin omaan palatsiinsa. Mutta

siihen hänellä ei enää ollut uskallusta, vaan hän jäi mieluummin

Espanjalaisten suojelukseen. Hänen veljenpoikansa Cacama, joka hallitsi

Tezcocossa, kokosi silloin suuren sotajoukon, tehdäkseen hallitsijan

väkivaltaisesta kohtelusta lopun. Mutta kun ylimykset eivät suostuneet

toimimaan ilman Montezuman lupaa, niin Cortes sai tästäkin aikomuksesta

tiedon; hän antoi Montezuman palveluksessa olevain tezcocolaisten

ylimysten vangita Cacaman ja Montezuma erotti hänet virasta. Montezuma

sitten julkisessa kokouksessa vannoi vasallivalan Espanjan kuninkaalle

viitaten siihen, että Quetzalcoatlin ennustus nyt oli mennyt toteen.

Hän sanoi lopuksi päälliköilleen: »Kuulkaa siis nyt suurta Kaarle

kuningasta kuin luonnollista yliherraanne ja kuulkaa sotaherraa, joka

häntä täällä edustaa. Maksakaa hänelle maksut, joita olette minulle

maksaneet ja palvelkaa häntä, niinkuin olette minua palvelleet.»

Kyyneleet tulivat Montezuman silmiin hänen puhuessaan ja raskain

huokauksin hän tyytyi kohtaloonsa. Cortes antoi kirjottaa tapauksesta

pöytäkirjan, jonka sitten hän ja Montezuma allekirjottivat.

Cortes oli siis näköjään laillisella tavalla saanut koko suuren

aztekkilaisvaltakunnan hallituksen käsiinsä. Espanjalaiset virkamiehet

kulkivat Montezuman virkamiesten keralla laajalti kautta maan

kokoamassa veroja Espanjan kuninkaan nimessä. He kiertelivät monen

kymmenen kilometrin päässä pääkaupungista ja palasivat takaisin täysin

kulta- ja hopeataakoin. Montezuma antoi yksityisaarteestaan lisää.

»Nämä kalleudet ovat», kirjotti Cortes, »metalliarvoaankin lukuun

ottamatta uutuutensa ja omituisten muotojensa vuoksi korvaamattomat.

Ei ainoallakaan ruhtinaalla koko maailmassa voi olla semmoisia. Kaikki

mitä Montezuma näki maan päällä, taikka mitä hänelle tuotiin meren

syvyyksistä, kuvattiin hänen käskystään mitä täydellisimmin kultaan,

hopeaan, jalokiviin taikka kirjaviin sulkakutomuksiin. Hän on myös

minun piirroksieni mukaan antanut valmistaa europpalaismallisia

ristejä, mitaleja, koruesineitä ja kaulakäätyjä. Sitä paitsi on

Montezuma minulle lahjottanut suuret määrät sekä väriinsä että

tekotapaansa nähden mitä ihanimpia puuvillakankaita, seinäverhoja

kirkkoihin ja asuinhuoneisiin, pumpulista ja kaniinin villoista tehtyjä

peittoja, ynnä kaksitoista oivallisesti koristettua ja maalattua

puhallustorvea.»

Saadakseen paremman käsityksen maan suuruudesta, sen rannoista

ja varsinkin ankkuripaikoista Cortes sai Montezuman laitattamaan

nequen-kankaalle maalatun kartan. Siitä saadun tiedon perustuksella

Espanjalaisten vaikutusvalta maassa kasvamistaan kasvoi ja näytti

siltä, kuin tapahtuisi vallan siirtyminen vähitellen rauhallisella

tavalla. Mutta silloin sattui tapaus, joka pakotti Corteksen suin

päin lähtemään pääkaupungista, puolustamaan saavutettuja etuja omia

maanmiehiään vastaan.

Cortes voittaa Narvaezin.

Velasquez, Corteksen menestyksistä tiedon saatuaan, päätti perältäkin

korjata hedelmät itselleen. Hän varusti Cubassa retkikunnan, johon

kuului ainakin 800 miestä, niitten joukossa 80 muskettiampujaa, 120

jousimiestä, 80 ratsumiestä ja 18 tykkiä, määräsi Narvaezin tämän

joukon päälliköksi ja käski häntä erottamaan Corteksen ja tuomaan hänet

vangittuna Cubaan. Kun Diego Colon, Haitin varakuningas, kuuli näistä

varustuksista, niin hän lähetti Ayallonin Cubaan kieltämään Velasquezia

missään tapauksessa ryhtymästä sotatoimiin Cortesta vastaan, koska

loistavasti alotettu yritys sen kautta saattoi kokonaan turmeltua.

Velasquez ei ottanut näitä kehotuksia kuuleviin korviin, mutta Ayallon

seurasi laivaston mukana Mexicoon. Narvaez saapui Vera Cruziin

huhtikuussa 1520. Kun Ayallon sielläkin esitti vastalauseensa, niin

Narvaez väkipakolla lähetti hänet pois Haitiin, jossa hän kertoi Diego

Colonille asiain tilasta. Varakuningas, jonka lähettilästä ja arvoa

oli niin julkisesti loukattu, lähetti Espanjaan kuninkaan oikeudelle

valituksen sekä Velasquezia että Narvaezia vastaan. Samalla hän

asettui Corteksen puolelle, ja epäilemättä tämän oli suuressa määrin

kiittäminen Columbuksen pojan puoltosanaa siitä, että asia Espanjassa

lopulta kääntyi hänen edukseen.

Vietyään maihin joukkonsa Narvaez vaati Villa Rican päällikköä

Sandovalia luovuttamaan hänelle Corteksen rakentaman linnan. Mutta

Sandoval sen sijaan vangitsikin Narvaezin sanantuojat ja lähetti

heidät, kuusi miestä, sidottuina Corteksen luo Mexicoon, jonne he

saapuivat neljän päivän kuluttua. Cortes antoi kaupungin ulkopuolella

vapauttaa heidät siteistä, niin että he saattoivat hevosilla ratsastaen

saapua pääkaupunkiin. Hän otti heidät siellä mitä kohteliaimmin

vastaan, teki heille selkoa asemasta ja sai heidät kokonaan puolelleen

taivutetuiksi. Vieläpä Cortes tuli heidän antamistaan tiedoista

siihen käsitykseen, että hänen oli helppo saada koko lähestyvä

armeija puolelleen, sillä Narvaez oli kopeutensa ja karuutensa kautta

herättänyt vihoja omain miestensä kesken.

Cortes lähetti Narvaezille sovinnollisen kirjeen, tarjoten vallan

jakoa ja liittäen mukaan paljon kultaa lahjoiksi hänen upseereilleen.

Palaavien lähettiläitten kuvaukset kuultuaan uusi sotajoukko olisikin

ilomielin yhtynyt Cortekseen, mutta Narvaez ei tahtonut mitään tietää

sovinnosta. Vastausta odottamatta Cortes lähti joukkoineen häntä

vastaan. Montezuman vartioimisen sai toimekseen urhea Alvarado, jolle

pääkaupunkiin jäi 140 miestä ja kaikki tykit. Cortes itse lähti 70

urhoollisimman miehensä ja 2,000 tlaxcalaiaisen keralla matkalle

Cempoallaan, jossa Narvaezin leirin kuultiin olevan. Chohdassa yhtyi

häneen 120 miestä, jotka olivat olleet veroretkellä, mutta Narvaezin

tulosta tiedon saatuaan kiiruumman kautta kääntyneet paluumatkalle.

Kun vielä Sandoval oli tuonut Villa Ricasta 60 miestä, niin oli

Corteksella kaikkiaan 266 espanjalaista. Lähetettiin vielä muutamia

sovinnonehdotuksia puoleen ja toiseen, mutta kun Narvaez yhä vaati

alistumista, niin ei näistä ollut mitään apua. Cortes sai salaa

hankituksi tarkat tiedot Narvaezin leiristä; eräänä synkkänä yönä,

helluntai-aattona, hän sitten kävi ylivoimaisen vastustajansa kimppuun.

Hyökkäys tapahtui yöllä sen vuoksi, ettei joukon pienuus kiihottaisi

Narvaezin väkeä kovempaan vastarintaan. »Kun tunkeuduimme leiriin»,

kertoo Bernal Diaz, »niin oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti, ja

vasta myöhemmin nousi kuu. Mutta pimeästä meille oli paljon hyötyä,

sillä synkkänä yösydännä lenteli paljon kiiltohyönteisiä! Narvaezin

miehet luulivat niitä meidän luntuiksemme, joilla me muka sytytimme

muskettejamme. He sen vuoksi luulivat Corteksella olevan paljon

pyssymiehiä.» Cortes, tarkalleen tuntien leirin, pääsi huomaamatta aina

Narvaezin kortteritalon pihaan saakka; vasta siellä tapahtui hälyytys.

Sandoval tunkeutui tornikamariin, jossa Narvaez asui. Syntyi kahakka,

Narvaez taistelussa menetettyään toisen silmänsä otettiin vangiksi.

Heti sen jälkeen hänen joukkonsakin antautui. Vain kaksi espanjalaista

kaatui melskeessä. Narvaezin sotamiehet vannoivat uskollisuuden

Cortekselle, Narvaez itse lähetettiin uskollisimpien puolustajiensa

keralla Villa Ricaan. »Voin Teille vakuuttaa», sanoi Cortes hänestä

erotessaan, »että tämä voitto on pienimpiä asetöitä, mitä olemme

Uudessa Espanjassa tehneet.» Mutta ylen tärkeät olivat siitä huolimatta

sen seuraukset, sillä ilman tätä voittoa ei Mexicon vallotus olisi

ollut mahdollinen. Tlaxcalalaiset liittolaiset saapuivat paikalle vasta

seuraavana päivänä; Cortes ei ollut tahtonut käyttää heitä maanmiehiään

vastaan, jott'eivät he sitten voisi ylpeillä siitä, että olivat saaneet

valkoisista voiton.

Taistelut Mexicossa.

Heti tämän jälkeen tuli Cortekselle tulinen kiire palata Mexicoon.

Pääkaupungissa oli vietetty suurta uhrijuhlaa ja Alvarado oli saanut

kuulla, että mexicolaiset aikoivat käyttää tilaisuutta vapauttaakseen

Montezuman. Hän päätti olla heitä sukkelampi ja pani kokoontuneen

yleisön kesken toimeen verilöylyn, tukahuttaakseen pelotuksella

kapinahankkeet. Paljon mexicolaisia ylimyksiäkin sai surmansa tässä

teurastuksessa. Mutta vaikutus oli aivan päinvastainen kuin Alvarado

oli otaksunut. Pääkaupungissa syttyi kauan kytenyt yleinen kapina ja

Alvarado joutui linnotetussa palatsissa niin ahtaalle, että hänen

täytyi pyytää Cortesta kiiruumman kautta tulemaan apuun. Jättäen

haavotetut ja sairaat Cempoallaan Cortes lähtikin heti matkaan,

mukanaan nyt 1300 miehen armeija. Mutta vaikka hänen voimansa olivatkin

näin kasvaneet, niin kuta lähemmäksi pääkaupunkia hän saapui, sitä

vihamielisempiä olivat maanasukkaat. Tenochtitlanin kadut olivat

aivan autioina, ei ainoatakaan tervetulijaishuutoa kuulunut, synkkä

äänettömyys uhkasi myrskyä. Alvaradolle tuli apu aivan viime hetkessä;

hän oli joukkoineen niin uuvuksissaan, että tuskin olisi voinut

hyökkäystä kestää.

Saavuttuaan pääkaupunkiin Cortes viipymättä vaati tiliä siitä, kuinka

Espanjalaisten ja Mexicolaisten sopu oli rikkoutunut. Kertomukset

olivat ristiriitaiset, mutta siinä näyttivät kaikki pitävän yhtä, että

Alvaradon pikaisuus oli ollut onnettomuuden syy. Aztekkien kesken

oli nimittäin tapana aina toukokuussa viettää verisen sodanjumalan,

Huitzilopochtlin kunniaksi suuri juhla, johon saapui mitä Mexicossa

oli etevintä ja ylhäisintä. Juhla vietettiin suuren teokallin pihassa,

aivan lähellä Espanjalaisten asunnoita. Kasikit pyysivät Alvaradolta

lupaa ja Montezuman läsnäoloa. Juhlaa Alvarado ei kieltänyt,

kunhan ei aseita otettu mukaan eikä veriuhreja toimitettu, mutta

Montezumaa hän ei sanonut millään ehdolla voivansa mukaan laskea.

Noin kuusisataa etevintä aztekkia tuli määräpäivänä koolle; he olivat

pukeutuneet komeimpiin juhlavaatteihinsa, kulta- ja jalokivikoruihin.

Alvarado miehineen oli tullut menoa katsomaan, ja Espanjalaiset

olivat aseissa joka mies. Kun maanasukkaat olivat alkaneet hurjat

tanssinsa ja laulunsa, niin hän äkkiä miehineen hyökkäsi aseettomain

juhlijain kimppuun; he surmasivat armotta jokaisen, niin ettei

ainoakaan petetyistä päässyt pakoon. Surmatuilta ryöstettiin

koristeet. Mexicolaisen ylimystön paras polvi sinä päivänä tuhottiin.

Pääkaupungissa tuskin oli ainoatakaan perhettä, johon ei tapaus olisi

surua tuonut. Alvarado puolusti itseään sillä, että Tlaxcalalaiset

olivat saaneet tiedon suuresta salaliitosta, jonka muka Aztekkien

ylimystö oli tehnyt. Estääkseen kapinan hän vain oli noudattanut sitä

esimerkkiä, jonka Cortes oli Cholulassa antanut.

Mutta seuraus tästä tapauksesta oli, että Mexicolaisista yhdellä

iskulla katosi kaikki kunnioitus Espanjalaisia kohtaan, jota taru

muka palaavasta jumalasta oli heissä herättänyt. Sammumaton viha

syttyi sen sijaan. Kostonhimo tukahutti kaikki muut ajatukset. Ellei

Montezuma olisi ollut Espanjalaisten hallussa, niin olisi varmaan

Alvaradon asemat jo ennen Corteksen tuloa rynnäköllä vallotettu. Mutta

Mexicolaiset eivät vielä hyökänneet, vaan olivat päättäneet näännyttää

piiritetyt nälkään. Näillä oli vedestäkin puute, mutta onneksi oli

hädän ollessa suurimmillaan palatsin pihasta löydetty erinomainen lähde.

Cortes, joka ennen lähtöään Montezuman kautta hallitsi maata, oli nyt

hänen pääkaupungissaan piiritettynä, mitä vaarallisimmassa asemassa,

vaikka olikin saanut joukkonsa niin monenkertaisesti vahvistetuksi ja

verekset sotatarpeet. Saaressa, keskellä vihamielistä kaupunkia, hänen

oli mahdoton saada ruokavaroja, elleivät maanasukkaat niitä ehdollaan

tuoneet. Hän oli lähettänyt sanansaattajan Vera Cruziin, mutta tämä

oli tuskin päässyt lähtemään, ennenkuin palasi takaisin verissään

ja puolikuolleena peljästyksestä. Koko kaupunki oli aseissa, se oli

hänen sanomansa, ja Montezuman veli oli kapinan johtajana. Patoteitten

sillat oli revitty ja pian oli hyökkäys alkava. Ei tarvinnutkaan

kauaa odottaa, ennenkuin alkoi kuulua kiljunaa ja meteliä, niinkuin

hirmumyrskyn lähestyessä. Yhä enemmän läheni raivo ja mustanaan vyöryi

linnotettua palatsia vastaan sotaväkeä ja kansaa. Joka katolla oli

taistelijoita, jotka uhmaten heristelivät aseitaan. Niinkuin ukonpilvi

lähestyi turma. Espanjalaiset asuivat liittolaistensa Tlaxcalalaisten

keralla verraten ahtaalla alalla, jonka vuoksi oltiinkin paikalla

valmiina. Mexicolaiset hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ilman johtoa,

vaikka jokainen parhaissa sotatamineissaan. Palatsin edustalle tultuaan

hyökkääjät päästivät suuren sotahuudon ja samalla alkoi sataa nuolia,

kiviä ja keihäitä. Espanjalaiset puolestaan käyttivät nyt säälimättä

kaikkia tuliaseitaan ja niitten luodit, joiden teho oli pääkaupungissa

tuntematon, repivät kammottavia vakoja ihmistulvaan. Mexicolaiset

pysähtyivät hetkeksi kauhun valtaamina, mutta sitten he kaatuneitten

ruumiitten yli hyökkäsivät uudelleen eteenpäin. Katoilta syydettiin

Espanjalaisten ja Tlaxcalalaisten päälle kiviä, väkirynnäköillä

koetettiin nousta muureille. Palavia nuolia ammuttiin palatsiin

tulipalon sytyttämiseksi. Muureille ei kukaan hengissä päässyt, mutta

tulipalon hyökkääjät saivat syttymään niihin puuvajoihin, joita oli

Tlaxcalalaisia varten rakennettu palatsin alueelle. Ei ollut vettä

palon sammuttamiseksi, mullalla sitä ei saatu tukahutetuksi, jonka

vuoksi revittiin auki kappale muuria, jotta tuli häätyi toiselle

taholle. Siten syntyneeseen aukkoon sijotettiin tykkejä. Kaiken päivää

kesti taistelua, mutta yöksi se taukosi, sillä Aztekkien ei ollut tapa

taistella yöllä. Espanjalaisille ei yö kuitenkaan tuottanut suurtakaan

huojennusta, sillä heillä oli täysi työ varustuksiensa korjaamisessa.

Aamulla hyökkäys alkoi uudelleen ja vielä suuremmalla voimalla.

Hyökkääjät olivat paremmin järjestetyt. Mexicon sotalippu liehui

korkealla heidän keskellään, ja sen läheisyydessä oli hyökkäyksen

johtajakin, Montezuman veli Cuitlahua. Joka taholla papit kiihottivat

kansaa kostamaan solvaistujen jumalien puolesta.

Cortes päätti tällä kertaa ennättää ennen heitä ja tehdä rohkean

vastahyökkäyksen. Palatsin portit avattiin ja äkkiä hän ratsumiehineen,

perässään joukko jalkaväkeä ja tuhatkunta Tlaxcalalaista, ryntäsi

Mexicolaisten keskelle, nämä hämmästyivät ja tuota pikaa olivat

kaikki kääntyneet pakoon. Mutta pian pakenevat taas pysähtyivät

ja varustautuivat vallin taakse, suunnaten sieltä nuolituiskun

Espanjalaisia vastaan. Mutta suurempaa hallaa tuotti näille ja

varsinkin Tlaxcalalaisille kivisade kattojen päältä. Cortes koetti

sytyttää lähimmät talot tuleen ja saikin suurella vaivalla muutamia

satoja taloja poltetuksi. Toinen päivä päättyi siten Espanjalaisille

jotenkin edullisesti, mutta peräti uuvuksissa he olivat illan tullen ja

kyllästyneet verenvuodatukseen. Yöllä ei tosin taisteltu, mutta yöllä

eivät antaneet unta vihollisten huudot: »Jumalat ovat teidät käsiimme

antaneet. Uhrikivi on valmis, veitset terotettu. Palatsissa petoeläimet

— Montezumalla oli suuri eläinkokoelma — häkeissään kiljuvat saalistaan

ja lihotuskopit odottavat Tlaxcalan laihoja petollisia poikia, jotka

juhlaa varten lihotetaan.»

Montezuman kuolema.