Juan Diaz de Solis oli taitava merenkulkija, Amerigo Vespuccin jälkeen

Espanjan valtakunnanluotsi. Hän purjehti siis v. 1515 kolmella laivalla

Etelä-Amerikan itärannalle, löysi La Plata joen suistamon ja luuli sitä

alussa kauan etsityksi salmeksi. Mutta hänen retkensä päättyi lyhyeen.

Soudettuaan laivastaan maihin riittämättömän saattojoukon keralla

hän joutui väjytykseen, ja intianit nuoleillaan tappoivat ja söivät

sekä hänet että hänen seuralaisensa. Tämä surullinen tapaus masensi

siihen määrään retkikunnan mieliä, että henkiin jääneet sen edemmäksi

yrittämättä palasivat takaisin Espanjaan.

Portugalilaisen Fernão de Magalhãesin oli vihdoin suotu toteuttaa

tämä suuri ajatus. Se oli toden teolla vielä paljon suurempi yritys,

kuin kukaan hänen matkaan lähtiessään osasi aavistaakaan. Siitä

syntyi meriretki, joka ehkä on mainehikkain, mitä on milloinkaan

tehty, samalla kun se aikaan ja apuneuvoihin nähden epäilemättä oli

vaikeimpiakin. Retken käytännölliset tulokset eivät tosin olleet

suuret, mutta löytöretkenä se oli uraa aukaiseva tapaus, jolla oli

koko aikakauden ajatukseen mitä syvin vaikutus. Magalhães vihdoinkin

epäämättömällä tosiasialla todisti sen, mitä siihen saakka oli voitu

vain otaksua: maan pallonmuodon.

Fernão de Magalhães.

Fernão de Magalhães oli ylhäistä portugalilaista sukua, syntynyt

vuoden 1480 vaiheilla. Hän alkoi uransa Intiassa, niinkuin olemme

kertoneet, ottaen urhokkaasti osaa sikäläisiin taisteluihin Almeidan

ja Albuquerquen aikoina, saaden monessa tilaisuudessa haavoja, mutta

myös kehittyen erinomaisen taitavaksi purjehtijaksi. Purjehtimisesta

hän jo aikaisin oli aikalaistensa kesken maineessa. Riita Albuquerquen

kanssa pakotti Magalhãesin lähtemään Intiasta ja huono arvolause, jonka

hän toi sieltä kotia, esti häntä sitten enää saamasta Portugalissa

kykynsä ja tarmonsa mukaista tointa. Hän palveli jonkun aikaa Marokossa

ja sai siellä haavan, jonka vuoksi hän loppuikänsä ontui; mutta siitä

huolimatta hänet pantiin syytteeseen ruokatavarain salamyynnistä

vihollisille. Tosin kävi tutkimuksessa ilmi, että syytös oli perätön,

mutta niinkin se vielä entistä enemmän vähensi Magalhãesin toiveita

päästä kotimaan palveluksessa vaikutusvaltaisempaan asemaan. Tämä

näytti saavan vahvistusta seuraavan tapauksen kautta. Samoin kuin

kaikilla, jotka olivat kuningasta palvelleet, oli Magalhãesillakin

pieni eläke. Kun hän pyysi sitä ansioittensa palkaksi vähän

korotettavaksi, niin pyyntöön tuli epäävä vastaus. Epuu katkeroitti

Magalhãesia siihen määrään, että hän päätti maansa jättää ja ruveta

Espanjan palvelukseen.

Magalhãesin mieli paloi Molokeille, jonne hänen hyvä ystävänsä Serrão

oli jäänyt, kuvaillen kirjeissään sekä matkain pituutta että seutujen

rikkautta. Magalhãesissa virisi ajatus, että matka Maustesaarille

varmaan olikin lännen kautta lyhempi, ja yhdessä ystävänsä Ruy Faleiron

kanssa, joka oli tähtientutkija ja kosmografi, hän suunnitteli

semmoisen retken. Mutta kun länsitie Atlantin meren poikki kuului

Espanjalle, niin näytti hyvin epäiltävältä, tokko yritystä voitaisiin

ensinkään toteuttaa Portugalista käsin. Tämä kehotti ystävyksiä

tarjoamaan palvelustaan Espanjalle, ja asiaa tarkemmin miettiessään

Magalhães luuli keksineensä tosiasian, joka täydelleen vahvisti häntä

tässä päätöksessä.

Magalhães oli nimittäin tullut Serrãon kirjeistä siihen vakaumukseen,

että Molukit todella olivatkin Portugalin vaikutusalueen ulkopuolella,

läntisellä pallonpuoliskolla siis, jonka paavi oli Espanjalle

määrännyt; jos niin oli, niin ei siis ainoastaan länsitie kuulunut

Espanjalle, vaan itse matkanmääräkin. Sitä enemmän oli tuuman

toteuttaminen mahdollista ainoastaan Espanjan luvalla ja avulla, ja

päästyään tästä selville urhea purjehtija tavanmukaisella tarmollaan

ryhtyi ystävänsä keralla suurta asiaansa ajamaan. Sevillassa hän sai

innokkaan kannattajan maanmiehestään Barbosasta, jolla oli siellä

korkea espanjalainen virka ja jonka tyttären kanssa hän meni naimisiin.

Hän esitti aikeensa Espanjan viranomaisille, joille se oli mieluinen

varsinkin sen jälkeen, kun hän oli ilmottanut Maustesaarien vastoin

yleistä käsitystä olevankin Espanjan pallonpuoliskolla. Valladolidissa,

jossa hovi oli, tosin vielä lausuttiin julki epäilyksiä, tokko

olisi ensinkään mahdollista purjehtia lännen kautta itään; varmaan

muka luonto oli välille varustanut niin suuria vaikeuksia, että

moinen luonnonvastainen matka oli mahdoton. Mutta kun se kuitenkin

oli tuuma, jota Espanjassa jo oli kauan mietitty ja useat kerrat

yritettykin, niin Magalhães lopulta sai anomansa kannatuksen ja hänen

ja Espanjan hallituksen välinen sopimus allekirjotettiin Valladolidissa

maaliskuussa v. 1518. Magalhães sitoutui pysymään yksinomaan Espanjan

pallonpuoliskolla, mutta hänelle suotiin yksinoikeus purjehtia

löydettävää tietä kymmenen vuotta, paitsi milloin kuningas itse varusti

retkikuntia. Magalhãesin piti saada löydettävien uusien saarien

tuloista kahdeskymmenes osa. Hän sai itseään ja jälkeläisiään varten

maaherran arvonimen ja lisäksi hänelle vakuutettiin useita muitakin

aineellisia etuja sen mukaan, paljonko uusia saaria hän löytäisi.

Hallitus lupasi antaa retkelle viisi laivaa, kahden vuoden eväät ja

234 miestä. Magalhães sai oikeuden komentaa laivastoaan rajattomalla

vallalla ja tuomita elämästä ja kuolemasta. Matkan määränä olivat

Molukit. Magalhães rupesi samalla Espanjan alamaiseksi ja kirjotti sen

jälkeen nimensä espanjalaiseen muotoon: Magellanes.

Retkikunnan varustaminen.

Kun tämän sopimuksen sisällys tuli tunnetuksi, niin huomasi Portugal

äkkiä erehtyneensä, kun se oli ansiokkaan purjehtijan ja soturin

arvottoman kohtelun kautta maasta häätänyt. Portugalin lähettiläs

tahtoi parantaa erehdystä siten, että hän koetti saada Kaarlo V:ttä

purkamaan sopimuksen, koska retken onnistumisesta muka oli oleva

seurauksena, että molempien naapurivaltakuntien välillä syntyisi riita

Maustesaarien omistuksesta. Mutta kun keisari pysyi päätöksessään, niin

koettivat Portugalin asiamiehet vaikuttaa Magalhãesiin ja saada hänet

luopumaan yrityksestä, luvaten hänelle loistavan korvauksen, jos hän

palaisi isänmaansa palvelukseen. Kun Magalhães vastasi, että yritys nyt

oli hänelle kunnia-asia, niin turvauduttiin panetteluihin. Miehistöä

peloteltiin sillä, että varustettavat laivat muka olivat vanhat ja

lahonneet ja että Magalhães aikoi merelle tultuaan kavaltaa koko

laivaston Portugalille. Mutta kaikkia näitä keinoja käytettiin turhaan.

Tosin ne espanjalaiset viranomaiset, joitten huolena retkikunnan

varustaminen oli, kadehtivat sitä, että muukalainen oli johtajaksi

määrätty, ja viivyttelivät monella tavalla valmistuksia. Mutta kun

Magalhãesilla oli hallituksen varma kannatus, niin eivät virkamiesten

estelyt ajan pitkään tehonneet. Lopulta Portugalin salaiset asiamiehet

koettivat saada yrityksen kansankapinankin kautta tuhotuksi ja

Magalhãesin murhatuksi. Siitäkin vaarasta hän pelastui. Mutta Ruy

Faleiron Magalhães itsekkäästi pakotti luopumaan yrityksestä. Siitä

tämä epäkäytännöllinen, haaveileva tähtitieteilijä niin loukkautui,

että palasi kotimaahan. Portugalissa hänet vangittiin, ja vasta Kaarlo

V:nnen välityksellä hän pääsi vapaaksi.

Magalhãesin laivastoon kuuluivat laivat »Trinidad», jota hän itse

johti, »San Antonio», jossa päällikkönä oli Juan de Cartagena,

»Concepcion», päällikkönä Gaspar de Quesada, »Victoria», päällikkönä

Luis de Mendoza, ja »Santiago», päällikkönä Juan Serrão. Laivaväkeä

oli kaikkiaan, upseeritkin mukaan luettuina. 270—280 miestä Näistä oli

portugalilaisia 37, italialaisia 30, ranskalaisia 19, englantilaisia

ja saksalaisia yksi kumpaakin kansallisuutta. Laivastossa oli siis

verraten paljon ulkomaalaisia, ehkä joku enemmänkin, kuin on lueteltu.

Varustukset olivat kaikkiaan tulleet maksamaan noin 1,250,000 markkaa

nykyisen raha-arvon mukaan. Neljännesosan tästä summasta suoritti Haro

niminen kauppias, suuren antverpeniläisen kauppahuoneen osakas, joka

oli joutunut Portugalin kuninkaan vihoihin. Muutoinkin Magalhães oli

Harolta saanut mitä parasta apua.

Magalhães ennen lähtöään teki testamenttinsa ja kirjotti Kaarlo

V:ttä varten muistineen, jossa hän vielä täsmälleen esitti

ratkaistavat maantieteelliset kysymykset: mistä Espanjan ja Portugalin

vaikutusalueiden raja oli vedettävä ja kumman valtakunnan puolelle

Molukit kuuluivat.

Matka Atlantin meren poikki.

20 p. syyskuuta 1519 laivasto nosti ankkurinsa San Lucarin satamassa,

Guadalqvivirin suussa.

Magalhães antoi ennen lähtöä tarkan käskyn, että laivain piti purjehtia

yhdessä, päällikön laiva etupäässä. Sitä varten poltettiin yöllä tulta

johtajalaivan perässä, jotta toiset näkivät sen mukaan ohjata. Kun

oli tuulen tai muun syyn vuoksi muutettava suuntaa, taikka vauhtia

hiljennettävä, niin annettiin merkki kahdella tulella. Kolmella

tai neljällä tulella ilmotettiin, kuinka paljon purjeita laivain

tuli pitää. Erilaisilla tulilla tai tykinlaukauksella varotettiin

matalikoista.

Magalhães ohjasi ensinnä Teneriffan kautta Viheriäniemen saarille,

laskeakseen sieltä meren poikki Amerikan puolelle. Kapteenit olivat

tästä eri mieltä ja varsinkin Cartagena, Magalhãesin jälkeen korkein

päälliköistä, vaati suuntaa määrättäissä sananvuoroa. Magalhães

jyrkästi epäsi tämän vaatimuksen, viitaten kuninkaan selviin

määräyksiin.

Viheriäniemen ja sen saarien välitse edelleen kulkien tultiin

päiväntasaajan seudun tyventöihin ja vaihteleviin tuuliin, eikä

parissakymmenessä päivässä kuljettu kuin monias penikulma eteenpäin.

Magalhães oli valinnut epäedullisen kohdan Atlantin meren poikki

purjehtiakseen; sitä ei ole ihmettelemistä, suuret tukijärjestelmät

olivat silloin vielä melkein tuntemattomat. Näiden tyvenien jälkeen oli

sitten kokonainen kuukausi vastatuulia ja ankaria myrskyjä. Toisinaan

vihurit olivat niin rajut, että raakapuiden päät koskivat aaltoihin ja

kapteenit useamman kuin yhden kerran jo aikoivat hakata poikki mastot.

Kaikki purjeet oli kääritty ja laskettiin paljain raakapuin tuulen

mukana. Myrskyssä nähtiin usein Elmon tulia ja eräänä sangen pimeänä

yönä näkyi »Trinidadin» päämastossa päälle kaksi tuntia liekki, joka

paloi kirkkaasti kuin soihtu. Tämä sähköilmiö, jota merimiehet pitivät

hyvänä enteenä, lohdutti heitä nyt niin suuresti, että he itkivät

ilosta. »Ja kun se hylkäsi meidät», kertoo Pigafetta päiväkirjassaan,

»niin se loi meidän silmiimme niin kirkkaan valon, että olimme

neljännestuntia kuin sokeat, armoa huutaen ja luullen tuhomme tulevan».

Päiväntasaajan seuduilla vallitsivat ainaiset sateet Portugalilaisten

suureksi ihmeeksi; nykyisin tiedämme, että sateet ja vaihtelevat

äkkituulet kuuluvat siellä luonnonsääntöön, jonka vuoksi purjelaivat

mikäli mahdollista päiväntasaajaa karttavat. Paljon haikaloja nähtiin,

»suuria kaloja, joilla oli kamalat hampaat», ja niitä koukuilla

pyydettiin. Mutta haikalat eivät merimiesten mielestä olleet hyviä

syödä, — nykyään merimies ei millään hinnalla maistaisi haikalan lihaa,

— pienemmät kuitenkin maistuivat paremmilta.

Kun matka Atlantin meren poikki edistyi näin hitaasti, niin

vähennettiin jo miesten annoksia, kun pelättiin ruokavarain loppuvan.

Vastoinkäymiset olivat omiaan kiihottamaan päällystön kesken

vallitsevaa tyytymättömyyttä. Ennenkun oli kuljettu päiväntasaajan

poikki Cartagenan laiva eräänä päivänä uhmaten tervehti johtajaa

arvonimellä »kapteeni». Magalhães paikalla vaati, että häntä oli

tervehdittävä »kenraalikapteenina». Cartagena antoi tähän vaatimukseen

loukkaavan vastauksen, eikä seuraavana iltana tervehtinyt ensinkään.

Magalhães ei sietänyt moista juonimista johtajavaltaansa vastaan, vaan

kutsui kapteenit kokoon, antoi vangita Cartagenan ja erotti hänet

virasta; Antonio de Coca nimitettiin Cartagenan laivan päälliköksi.

Brasiliassa.

Marraskuun 29 p. nähtiin vihdoin Brasilian ranta lähellä nykyistä

Pernambucoa ja suunta käännettiin rannikkoa seuraillen etelää

kohti. Rio Janeiron lahdessa viivyttiin pari viikkoa, vaikka se

oli Portugalin aluetta, otettiin vettä ja ostettiin alkuasukkailta

kaikenlaisia ruokatavaroita ja korjailtiin laivain kärsimiä vaurioita.

Kaikenlaisella rihkamalla saaliin yllin kyllin ananashedelmiä, tapireja

ja lintuja, sillä ruokatavarat olivat halvassa hinnassa. Pigafetta

kertoo korttikuninkaalla ostaneensa kuusi kanaa. Kun Magalhãesin

tullessa satoi ensi kerran pariin kuukauteen, niin alkuasukkaat siitä

niin ihastuivat, että joukottain antoivat kastaa itsensä kristinuskoon.

Rannalla pidettiin messu ja alkuasukkaat kokoontuivat sitä kuulemaan,

»ja he olivat koko ajan polvillaan kädet ristissä niin hartaina, että

sitä oli ilo ja samalla säälikin katsella.»

Vereksillä eväillä hyvin varustettuna laivasto 26 p. jouluk. lähti

uudelleen matkaa jatkamaan. Sitä ennen koetettiin kuitenkin kuun ja

Jupiterin asennoista Regiomontanuksen tähtitaulujen avulla määrätä

Rio de Janeiron maantieteellinen pituusaste, mutta yritys ei näy

onnistuneen.

La Platan suistamo.

Tammikuun 10 päivänä saavuttiin La Plata joen suistamolahteen, jonka

rannalla eräs hatun näköinen kukkula sai nimeksi Monte Vidi; tästä on

perinyt nimensä Uruguayn pääkaupunki Montevideo. Tosin tiedettiin, että

jo Solis oli tästä lahdesta turhaan etsinyt salmea, mutta kun lahti

on laaja, niin Magalhães päätti etsiä sen vielä tarkemmin. Laivasto

kävi ankkuriin ja pieni »Santiago» lähetettiin tutkimusretkelle. Parin

viikon kuluttua se palasi takaisin sillä tiedolla, että lahden pohjaan

tosin purkautui suuria jokia, mutta ettei siellä mitään salmea ollut.

Laivasto siis kohotti ankkurinsa helmikuun ensi päivinä ja lähti

jatkamaan matkaa etelää kohti aivan tuntemattomille vesille.

Patagonian rannikolla.

Patagonian rannikolla on useita melkoisia poukamia, ja ne oli kaikki

rantoja seuraillen etsittävä, sillä kun ei manteren leveyttä tiedetty,

niin saattoi etsitty salmi olla niin kapea, ettei sitä etäämpää

mereltä olisi huomannut. Semmoinen tarkka etsiminen, pitkin rantoja

purjehtiminen, luonnollisesti vei paljon aikaa. Kesken hakua päättyi

eteläisen pallonpuoliskon kesä ja Magalhãesin täytyi jäädä Patagonian

kolkolle vilulle rannalle talvea viettämään.

Se rannikko, jolle retkikunta oli joutunut, on varmojakin karttoja

seuraaville purjehtijoille vaarallinen. Sen vaarat ovat rantameren

mataluus, kovat ja oikulliset merivirrat ynnä äkkituulet, »pamperot»,

jotka odottamatta ja hirmumyrskyn voimalla hyökkäävät laivain kimppuun

sisämaan lakeuksilta. Purjehdusvaikeuksia vielä lisää satamain puute,

sillä vaikka onkin avoimia laajoja poukamia, niin ei kuitenkaan ole

ainoatakaan satamaa. Laivain täytyy hädän tullen kestää aavalla

merellä, taikka koettaa pysyä ankkurien turvissa lakean puuttoman

rannan edustalla. Monta kertaa oli Magalhãesin laivasto vähällä kärsiä

haaksirikon, ennenkuin se Patagonian rannoista selvisi.

Helmikuun 12 p. oltiin tavattoman vaikeassa myrskyssä, ukkonen pauhasi

ja salamat leiskuivat, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät

jälleen mastoihin Pyhän Elmon tulet, ja nämä lohduttivat miehistöä,

ja moni, joka oli niitä pitänyt naurun arvoisina, uskoi nyt niihin.

Seuraavana päivänä oltiin niin matalassa vedessä, että »Victoria»

monta kertaa koski pohjaan. Laskettiin kauemmaksi merelle, eikä

sitten moneen päivään nähty rantaa. 24 p. helmik. oltiin Mathias

poukaman suulla ja laskettiin siihen salmen toivossa. Mutta salmea

ei löytynyt, vaan oli palattava merelle. Ilma kävi lähestyvän talven

vuoksi yhä kylmemmäksi ja myrskyt ajoivat laivat hajalleen, niin

etteivät ne päiväkausiin nähneet toisiaan. Mutta kuta kauemmaksi

etelään kuljettiin, sitä runsaammin alkoi rannikolla olla pingvinejä

ja hylkeitä. Eräs venekunta, joka oli lähtenyt maihin vettä ottamaan

ja hylkeitä tappamaan, ei päässytkään yöksi palaamaan, ja se olisi

kuollut viluun, elleivät miehet olisi keksineet sitä keinoa, että

ryömivät tappamainsa hylkeitten alle makaamaan, kunnes sää asettui,

niin että voitiin palata laivoihin. »Trinidad» menetti myrskyssä kaikki

ankkurinsa yhtä lukuun ottamatta ja oli vähällä ajautua kallioihin.

Tuskin oli siitä myrskystä päästy, niin alkoi toinen, jota kesti

kolme päivää. Se repäsi »Trinidadista» sekä keula- että peräkannen

huoneet, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät pyhät tulet

mastoihin, taas luotettiin pelastukseen — ja pelastuttiin. Mutta vaikka

vastukset olivat näin suuret, niin näyttivät ne kuitenkin vain yhä

yltyvän, kuta kauemmaksi matkaa jatkettiin. Eräässä ahtaassa lahdessa,

jonka arveltiin ehkä sopivan talvisatamaksi, yllätti kuusi päivää

kestävä myrsky, kaikkia edellisiä kamalampi. Vene, joka oli lähetetty

maihin vettä ottamaan, ei päässytkään palaamaan, ja miesten täytyi

elää se aika simpukoilla, kunnes pelastus vihdoin saapui. Lahti sai

nimekseen »Vaivain lahti». Vasta 31 p. maalisk. löydettiin satama,

johon voitiin jäädä talveksi. Se oli Pyhän Julianon lahti Patagonian

rannikon eteläosissa, noin 350 kilometrin päässä siitä niemestä, josta

Magalhãesin salmi alkaa. Satama oli turvallinen ja kaloja runsaasti,

mutta sitä synkemmäksi kävi talvi rettelöiden vuoksi.

Kapina talvisatamassa.

Magalhãesin ensimäinen toimi oli annosten vähentäminen, koska matkan

nyt täytyi kestää paljon kauemmin, kun oli oltava talvi jouten. Mutta

annosten vähentämisestä merimiehet suuttuivat. Kapteenit saivat

heistä kannatusta kapinallisille aikeilleen. He vaativat, että joko

oli annettava täydet annokset, taikka oli lähdettävä kotimatkalle,

etsittyä salmea ei muka ollut olemassakaan. Olihan jo siinä kyllin,

että oli päästy kauemmaksi kuin kukaan ennen heitä. Mutta vaikka näillä

ajatuksilla olikin laivastossa yleistä kannatusta, niin ei Magalhães

siltä taipunut. Hän sanoi ihmettelevänsä, kuinka Castilian miehet

saattoivat olla niin leväperäisiä; matka tehtiin kuninkaan käskystä,

ja mannermaan eteläkärkeen ja salmeen hän lupasi purjehtia, tuli mikä

hyvänsä. Lopuksi hän kuvaili sitä ihanaa maata, joka heitä odotti ja

joka oli runsaasti palkitseva kaikki vaivat.

Merimiesten kesken aljettiin nyt puhua, ettei ylipäällikköön ollut

luottamista, koska hän oli portugalilainen. Hän ei muka voinut

tehdä maalleen suurempaa palvelusta kuin hukuttaa koko laivaston

miehineen päivineen. Nämä puheet tulivat Magalhãesin tiedoksi. Tällä

kertaa hän ei tyytynyt vain nuhteluihin ja lupauksiin, vaan rankaisi

äänekkäimpiä napisijoita. Pääsiäispäivänä oli lähdettävä miehissä

rannalle viettämään juhlallista jumalanpalvelusta, jonka jälkeen

kaikki kapteenit oli kutsuttu ylipäällikön laivaan päivälliselle.

Mutta Quesada ja Mendoza eivät tulleetkaan messuun ja Mesquita, jonka

Magalhães oli Cocan jälkeen nimittänyt »S. Antonion» päälliköksi, oli

ylipäällikön ainoa pöytävieras. Magalhães aavisti pahaa, ja seuraavana

yönä isku tulikin.

Keskiyön aikana Quesada, »Concepcionin» kapteeni, vapautetun

Cartagenan, del Canon ja kolmenkymmenen aseellisen miehen keralla

soudatti itsensä »S. Antonioon», jossa paljastetut miekat kädessä

mentiin kapteenin, Magalhãesin ystävän ja sukulaisen Mesquitan

hyttiin. Vastusteleminen olisi ollut turhaa, Mesquita vangittiin ja

pantiin rautoihin. Mutta eräs laivan upseereista, baski Lorriaga, sai

hätyytetyksi miehet ja aikoi häätää kapinalliset laivasta. Vastaukseksi

hän sai Quesadalta useita tikarinpistoja ja kaatui, siltä näytti,

kuolleena maahan. »S. Antonio» oli tuota pikaa anastettu; miehistö

ei tehnyt vastarintaa, kun upseerit oli vangittu. Tykit selvitettiin

taistelua varten, kansi puhdistettiin ja vangittu miehistö aseettomana

teljettiin erääseen hyttiin. »Victoria», jonka kapteeni, Mendoza, oli

Magalhãesin katkera vihamies, oli alun pitäen kapinallisten puolella,

vaikka laivassa olikin koko joukko ylipäällikölle uskollista väkeä.

Kolme laivaa oli kapinallisilla näin hallussaan.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Magalhães aamulla heräsi. Hän ei

kuitenkaan aavistanut mitään, ennenkuin lähetettiin vene ottamaan

»S. Antoniosta» miehiä veden noudantaan. »Trinidadin» venettä ei

laskettu laivaan, vaan sanottiin »S. Antonion» nyt olevan Quesadan

eikä Magalhãesin komennettavana. Kuultuaan tämän vastauksen Magalhães

arvasi, mitä oli tapahtunut; varmuutta saadakseen hän lähetti veneen

toisiin laivoihin kysymään, kenen puolella ne olivat. Quesada vastasi:

»Kuninkaan ja itseni puolella», ja samanlainen vastaus saatiin

»Victoriastakin». Ainoastaan pieni »Santiago» oli ehdottomasti

uskollinen Magalhãesille, kapteeni kun oli hänen paras ystävänsä ja

puolet miehistä portugalilaisia. Pian sen jälkeen tuli Quesadalta

kirje, jossa hän ilmotti anastaneensa laivat, jott'eivät upseerit ja

miehistö enää voisi joutua yhtä huonon kohtelun alaisiksi kuin siihen

saakka, mutta lupasi jälleen tunnustaa Magalhãesin ylipäälliköksi, jos

hän suostui heidän vaatimuksiinsa. Magalhães kehotti heitä tulemaan

»Trinidadiin» ilmottamaan ehtonsa. Siihen kapinalliset tietysti

eivät suostuneet, hyvin arvaten, mikä siitä olisi seurauksena, vaan

vastasivat odottavansa häntä »S. Antoniolla».

Magalhãesin asema näytti toivottomalta; mutta ellei hän siitä

suoriutunut voitokkaasti, niin oli koko yritys menetetty. »Trinidadin»

ja »Santiagon» oli mahdoton kahden matkaa jatkaa; Sevillaan taas oli

liian häpeällistä palata niin uhkean lähdön jälkeen; kapina oli sen

vuoksi saatava kukistetuksi vaikka millä keinolla. Kuitenkin olisi

julkinen taistelu ollut mielettömyyttä. Ainoa voiton mahdollisuus

oli samanlainen salajuoni, jota kapinalliset itse olivat käyttäneet.

Ensi työkseen Magalhães anasti »S. Antonion» veneen, joka oli tuonut

Quesadan kirjeen. Sitten hän päätti saada haltuunsa »Victorian»,

jossa oli verraten paljon hänelle uskollista väkeä. Hän lähetti sen

luoksi veneen, jota johti hänen luottamusmiehensä Espinosa, veneessä

viisi miestä, kullakin viitan alla aseet. Espinosa vei »Victoriaan»

Magalhãesin kirjeen, jossa Mendozaa kehotettiin tulemaan päällikön

puheille. Mendoza hymyili sen luettuaan, mutta samalla kun hän

päänpudistuksella ilmotti kieltävän vastauksen, Espinosa iski tikarinsa

hänen kurkkuunsa ja eräs toinen antoi hänelle surmahaavan. Samalla

kun Mendoza kaatui, hyökkäsi »Trinidadista» toinenkin vene, jossa

oli viisitoista valiomiestä, ja »Victoria» vallattiin melkein ilman

vastarintaa. Duarte Barbosa, Magalhãesin lanko, nosti ankkurin ja vei

vallatun laivan »Trinidadin» viereen. Sinne tuotiin »Santiagokin»,

joten Magalhãesilla nyt oli kolme laivaa kahta vastaan ja lisäksi

sataman suupuolessa, niin että hän saatto estä molempia kapinalaivoja

pääsemästä pois. Mutta kun oli pelättävä, että ne yöllä kuitenkin

yrittäisivät karata, niin käski ylipäällikkö selvittää »Trinidadin»

taistelua varten. Vähän jälkeen puolenyön esiintyi pimeästä »S.

Antonio», joka hitaasti liukui ulospäin, ankkureitaan laahaten. Kun

se oli tullut lähemmäksi, välähtivät tulet »Trinidadin» suurimmista

tykeistä ja »S. Antonioon» samalla iskettiin koukut; toiselta puolen

siihen hyökkäsivät »Victorian» miehet. Nopeasti laiva vallattiin,

Quesada tovereineen vangittiin ja kapteeni Mesquita, luotsi Mafra

ja muut uskollisina pysyneet vapautettiin. Ei ainoatakaan henkeä

menetetty, ainoastaan Mafra oli ollut vähällä saada kannen alla

surmansa; »Trinidadista» ammuttu tykinluoti oli lentänyt hänen

sääriensä välitse. »Concepcion» ilman taistelua antautui.

Kapina oli nyt kukistettu. Mendozan ruumis vietiin seuraavana päivänä

maihin ja hakattiin neljään osaan, niinkuin pettureille oli tapana

tehdä. Quesada mestattiin ja monen kuukauden kuluttua, vähän ennen

lähtöä, Cartagena yhdessä papin kanssa, joka oli salaliittoa avustanut,

vietiin maihin ja jätettiin sinne oman onnensa nojaan. Sen koommin

ei heistä koskaan mitään kuultu. Heidän kohtaloaan ei ainakaan ollut

omiaan helpottamaan se seikka, että Magalhães ennen lähtöään suututti

seudun alkuasukkaat ryöstämällä heistä muutamia mukaansa.

Talvi alkoi nyt täydellä todella ja oli sangen kylmä ja myrskyinen.

Rannikolle ei sen koommin lähetetty uutta retkikuntaa, mutta sisämaasta

Magalhães halusi saada jotakin tietoa. Neljä miestä lähetettiin

retkelle, mutta ne eivät päässeet kuin vähän matkan päähän, sillä

sisämaassa ei ollut minkäänlaisia ravintoaineita. Alkuasukkaita ei

tavattu, jonka vuoksi Magalhães luuli maata aivan asumattomaksi.

Patagonit.

Eräänä aamuna merimiehet kuitenkin kummakseen huomasivat rannalla

jättiläiskokoisen miehen; hän tanssi ja lauloi ja ripotti päänsä päälle

hiekkaa ystävyyden merkiksi. Magalhães lähetti maalle merimiehen

matkimaan samoja temppuja ja pyrkimään jättiläisen ystäväksi. Se

onnistuikin ja outo vieras tuotiin kenraalikapteenin luo. On vaikea

sanoa, kummalla puolella hämmästys oli suurempi. Jättiläinen osotti

ihmettelevänsä, että niin suurissa laivoissa saattoi olla niin

pieniä miehiä, ja näytti luulevan, että he olivat taivaasta siihen

ilmestyneet. Espanjalaisten mielestä taas mies oli niin kookas, että

hän varmaan oli jättiläisten rotua. Pigafetta vakuuttaa hänen olleen

niin suuren, etteivät he ulottuneet muuta kuin hänen vyötäihinsä.

Ruumiinrakennus oli kaunis, kasvot leveät, punaisiksi maalatut,

keltainen rengas silmien ympärillä ja poskilla kaksi sydämen muotoista

täplää. Hiukset olivat lyhyet ja valkoisiksi värjätyt. Vaatteet

olivat eläinten, epäilemättä guanacon, nahkoista taidokkaasti

neulotut. Guanacon nahkoista olivat niinikään lötöt, jotka olivat niin

kömpelöt ja suuret, että Magalhães niistä rupesi sanomaan tätä kansaa

»Patagoneiksi», s.o. isojalkaisiksi.

Mies näytti hyvin ystävälliseltä, vaikk’ei luopunutkaan aseistaan,

lyhyestä jäykästä jousesta ja ruokonuolista, joiden kärkinä oli mustat

ja valkoiset kivet. Hänelle näytettiin kaikenlaisia esineitä, muun

muassa peiliä, mutta nähdessään peilissä kuvansa hän hätkähti ja

hypähti taapäin niin rajusti, että kaatoi neljä lähinnä olevaa miestä.

Siitä huolimatta hän kuitenkin suostui ottamaan lahjaksi pienen peilin,

ynnä moniaita helmiä ja tiukuja. jonka jälkeen neljä aseellista miestä

souti hänet rantaan.

Maalla oli toveri vastassa, ja kun asia näin oli hyvässä alussa, niin

saapui pian alkuasukkaita enemmänkin, vaimot mukanaan. Naiset kantoivat

kaikki tavarat niinkuin kuormajuhdat, ja Portugalilaiset ihmettelivät

heidän taakkainsa suuruutta. He eivät olleet yhtä kookkaita kuin

miehet, mutta paljon lihavampia, ja rintain pituus oli puolet miehen

käsivartta. Mukana oli pieniä eläimiä, varmaan kesyjä guanacoja, joita

talutettiin nuorasta. Näillä eläimillä houkuteltiin ampumamatkan päähän

toisia samanlaisia, se käsitettiin heidän elkeistään. Espanjalaiset

panivatkin sataman luona toimeen guanacometsästyksen, saadakseen

muutaman näitä outoja kauriin tapaisia eläimiä.

Koottiin Patagonien sanoja ja puheenparsia; yksi heistä varsinkin kävi

niin tuttavalliseksi, että hän jäi moneksi päiväksi laivoihin. Hänelle

opetettiin Pater noster ja Ave Maria, ja hän lausui sanat sangen

hyvin, vaikka tavattoman voimallisella äänellä. Pappi kastoi hänet ja

antoi nimeksi Juan Gigante. Juan toi laivoihin guanacon ja sai paljon

lahjoja, mutta kun hän sitten kokonaan katosi, niin pääteltiin, että

hänet oli murhattu.

Patagonien tavoista koottiin koko joukko tietoja. Merimiehet

ihmettelivät kovasti, kuinka he söivät laivarottia suurella

mielihalulla, söivät nahkoineen päivineen. Vielä enemmän ihmeteltiin

sitä, että he pistivät nuolia syvälle kurkkuunsa, kärsimättä siitä

minkäänlaista haittaa. Magalhães päätti ottaa mukaansa muutamia näistä

jättiläisistä, viedäkseen heidät Kaarlo V:lle lahjaksi. Tappelun

välttämiseksi vangittiin pari miestä viekkaudella. Heille lahjotettiin

kummallekin kahleet, mutta kun miehet eivät ymmärtäneet, miten lahjaa

oli käytettävä, niin ne pantiin jalkaan ja lukot lyötiin vasaralla

kiinni. Huomatessaan petoksen molemmat villit raivostuivat ja kutsuivat

»suurta henkeään», Setebosta [tästä Shakespeare sai nimen »Myrskyn»

Calibanin jumalalle] avukseen. Seuraavana päivänä toinen vangeista

niin hartaasti pyysi saada tavata vaimoansa, että hänet aseellisen

joukon saattamana vietiin kylään, ehkä siinä toivossa, että vaimokin

nyt tulisi mukaan; mutta tuskin oli lähelle päästy ja vangittu saanut

muutaman sanan sanotuksi, kun kaikki lähtivät pakoon. Vangin sanat siis

sisälsivätkin varotuksen. Syntyi kahakka, jossa muuan portugalilainen

sai nuolesta kuolettavan haavan.

Europassa tämän jälkeen kauan luultiin, että Patagonialaiset todella

ovat jättiläisiä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla tämä

harhaluulo tarkkain mittausten kautta osotettiin vääräksi.

Magalhãesin johtajavaltaa vastaan ei kapinan jälkeen kukaan ainakaan

julkisesti esiintynyt. Miehistöä pidettiin kapinan jälkeen uutterassa

työssä, niin kauan kun talvisatamassa viivyttiin, laivat korjattiin,

pohjat puhdistettiin. Kapinaan osaa ottaneet, joita toistaiseksi

pidettiin kahleissa, saivat hoitaa pumppuja, kunnes vuodot oli

tiivistetty. Myöhemmin he pääsivät vapaiksi, sillä ei ollut varaa pitää

kahleissa miehiä.

»Santiagon» haaksirikko.

Huhtikuun lopulla lähetettiin pieni »Santiago» pitkin rannikkoa

partioretkelle. Kapteeni Serrão, sen Serrãon veli, joka oleskeli

Molukeilla, oli taitava purjehtija. Hän eteni verkalleen ja tarkkaan

etsien pitkin rannikkoa etelään päin ja saapui joelle, joka sai

nimeksi Rio de Santa Cruz. Siellä nähtiin suunnattomasti hylkeitä ja

lintuja, ja kaloja oli niin paljon kuin pyytää viitsittiin. Mutta

kun matkaa sieltä jatkettiin, niin jouduttiin äkkimyrskyyn, peräsin

murtui ja »Santiago» ajautui rantaan. Miehistö tosin pelastui,

mutta ei voinut ottaa laivasta mitään mukaansa, ennenkuin aallokko

oli sen murtanut pirstoiksi. Siten oli 37 miestä joutunut autiolle

rannalle ankaraan talvi-ilmaan, ilman minkäänlaisia eväitä ja tarpeita

noin 100 kilometrin päähän muista laivoista. Kahdeksan päivää he

oleskelivat rauskan läheisyydessä, toivoen voivansa pelastaa edes

vähän ruokatavaroita, mutta odotus oli turha. Koottiin silloin maihin

ajelehtineita lautoja, kannettiin ne joelle ja rakennettiin lautta,

jolla päästiin sen poikki toiselle rannalle. Vaikka matka joelle olikin

pieni, niin kului kuitenkin neljä päivää, ennenkuin siellä oltiin,

niin uupuneita olivat miehet. Joella kuitenkin oltiin edes nälältä

turvassa, sillä kaloja siinä oli ylenpalttisesti. Suurin osa joukosta

jäi sinne ja vain kaksi voimakkainta miestä lähti jalan talvisatamaan

apua hakemaan. Yksitoista päivää nämä viipyivät taipaleella, eläen

juurista, lehdistä ja simpukoista, mitä meren rannalta löysivät. Usein

täytyi rannikoilla olevia soita kiertää kaukaa sisämaan kautta. Vihdoin

he uupumuksesta nääntymäisillään saapuivat talvisatamaan, jossa toverit

heitä tuskin tunsivat, siihen määrään he olivat matkalla ränstyneet.

Magalhães lähetti neljäkolmatta miestä maihin viemään haaksirikkoisille

apua, viiniä ja leipää. Mutta vaikea oli näittenkin matka, muun

muassa vedenpuutteen vuoksi. Heidän täytyi sulatella lunta janonsa

sammuttamiseksi. Onnellisesti he kuitenkin saapuivat perille ja heidän

kanssaan palasi koko haaksirikkoisten joukko talvisatamaan. Myöhemmin

voitiin vielä pelastaa suurin osa tuhoutuneen aluksen varastoistakin

ynnä tykit. Serrão sai »Concepcion» laivan johdon.

Jo ennen talven päättymistä, elokuussa, Magalhães nosti ankkurit

lähteäkseen satamasta, johon liittyi niin synkkiä muistoja ja jossa

lisäksi oli jouduttu maanasukkaitten kanssa huonoihin väleihin.

Laivaston aikomus oli lähteä Serrãon löytämään eteläisempään satamaan,

mutta se oli äkkimyrskyn yllättämänä vähällä kärsiä haaksirikon,

ennenkuin sinne ennätti. Santa Cruz joen suulla sitten vietettiin pari

kuukautta; aika käytettiin kalastamiseen ja laivain ruokavarastoitten

lisäämiseen.

Matkaa jatketaan.

Lokakuussa Magalhães päätti kevään edistyneen siksi pitkälle, että

hän saattoi lähteä matkaa jatkamaan. Kun otaksuttiin salmen olevan

lähellä, niin seurattiin rannikkoa niin läheltä kuin mahdollista.

Lokakuun 21 p. nähtiin rannassa aukko, joka näytti johtavan lahteen.

Niemi sai nimekseen Cabo de las Virgenes ja lahti oli kauan etsitty

salmi! Sen olemassa oloa oli kauan aavistettu, niin että se kumma

kyllä on piirretty muutamiin tätä retkeä aikaisempiin karttoihinkin.

Mutta tuskin oli siltä kukaan ennen Magalhãesia niin pitkällä käynyt.

Luultavasti olivat kartanpiirtäjät otaksuneet Amerikan ulottuvan

etelään päin jotenkin yhtä pitkälle kuin Afrikakin ja niille vaiheille

salmen piirtäneet sen ja tuntemattoman Etelämaan välille, jonka

olemassa olosta, Ptolemaioksen maantieteeseen luottaen, oltiin aivan

vakuutettuja.

Magalhães lienee ollut itse ensimäinen, joka huomasi hänen mukaansa

nimitetyn salmen, taikka ainakin arvasi sen oikean luonteen. Hän

lähetti »Concepcionin» ja »S. Antonion» sitä edeltäkäsin tutkimaan

ja kävi itse »Victorian» keralla ankkuriin, odottaakseen niitten

palaamista. Pian nousi taas moinen kamala äkkimyrsky, jotka niissä

seuduin ovat niin tavallisia, ja molemmat tiedustelulle lähteneet

laivat olivat vähällä kärsiä haaksirikon. Myrskyn asetuttua ne

tulivat salmen ensimäiseen kaventoon, purjehtivat sen kautta, tulivat

väljemmälle vedelle, löytäen sen takaa toisen ahtaamman kohdan, josta

miehistöt näkivät eteenpäin salmea niin kauas kuin katse kantoi

etelää kohti. Siitä he palasivat takaisin kertomaan tiedustelunsa

tuloksista. Magalhães oli jo pelännyt heidän kärsineen haaksirikon.

Sitä suurempi oli ilo, kun he viisi päivää poissa oltuaan äkkiä

ilmestyivät salmeen, täysin purjein tullen ja kaikki liput liehumassa,

tykeillä ampuen ja huutaen. Odottavat miehistöt arvasivat sanoman,

yhtyivät riemunosotuksiin ja kiittivät Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä.

Ripeästi kohosivat ankkurit ja kaikki laivat saattoivat vihdoin kääntää

keulan länttä kohti, ohjata väylään, jota niin hartaasti oli etsitty,

joka niin suurien vaivain jälkeen oli löydetty, — joka piankin oli

juonillaan melkoisessa määrin laimentava löytäjäin iloa, sillä tämä

salmiväylä on vielä tänä päivänä purjehtijoille maailman vaikeimpia.

Tiedustelijat olivat päättäneet salmen johtavan toiseen mereen,

koska se oli kauttaaltaan niin syvää, ettei pohjaa toisin paikoin

ensinkään tavattu, kosk’eivät vuorovedet olleet semmoisia, kuin ne

olisivat lahdessa olleet, ja koska lisäksi vesi oli kovin suolaista.

Magalhães kysyi päälliköittänsä mielipidettä matkan jatkamisesta.

Kaikki, »S. Antonion» luotsia Gomesia lukuun ottamatta, tahtoivat nyt

purjehtia eteenpäin. Gomes, vaikka oli johtajan maanmies, oli hänen

kanssaan vihoissa; mutta kieltämättä hän myös esitti pätevät syyt

mielipiteelleen. Hän arveli, että kun salmi nyt oli löydetty, niin

oli viisaampaa palata Espanjaan ja tulla vereksin voimin, suuremmalla

laivastolla, löydettyä tietä edelleen purjehtimaan, sillä eihän tietty,

kuinka pitkä matka salmesta vielä oli Molukeille. Magalhães sitä

vastoin, joka ehkä arveli palaamalla menettävänsä retkensä hedelmät —

tavallistahan oli uskoa uuden retkikunnan johto jollekulle toiselle

— vaati matkaa jatkamaan ja jatkamaan, »vaikkapa täytyisi syödä

nahka purjepuista». Innostus laivastossa oli nyt niin yleinen, että

kaikki olivat hänen puolellaan. Molukkien luultiin jo olevan hyvinkin

lähellä, jonkun lyhyen viikon purjehdusmatkan päässä vain. Jos olisi

voitu arvata, mikä todella edessäpäin odotti, ja kuinka sana sanalta

Magalhãesin uhittelu nahkan syömisestä toteutuisi, niin tuskinpa olisi

matkan jatkamisesta tullut mitään.

Magalhãesin salmi.

Salmi, johon laivat nyt tunkeutuivat, on noin 600 kilometriä pitkä,

täynnään vuonomaisia haaroja ja umpikujia, mutkainen, äkkituulinen,

myrskyinen, vaikka yleiseen puhdasväyläinen. Kahden puolen

kohoavat korkeat synkät vuoristot, toiset kukkulat parikin tuhatta

metriä korkealle. Kun lumiraja täällä Etelä-Jäämertä läheisessä

meri-ilmastossa on hyvin matalalla, niin on kahden puolen melkein

yhtämittaiset jonot lumituntureita syvine pääsemättömine rotkoineen

ja glasiereineen, joista toiset ovat kuin jäätyneitä Niagaroita,

toiset, rinteillä päättyvät, kuin valtavia lasiseiniä rosoisien

mustien kalliojyrkänteiden tai synkkien elottomien laaksojen päällä.

Maisemat ovat samalla yksitoikkoiset ja jylhän mahtavat. Ilman tietoa

siitä, mitä edessä oli, mikä sola monesta lännen merelle johti, oli

ensimäisten purjehtijain tehtävä niin vaikea, että sen suorittaminen

on omiaan vielä tänä päivänä ihmetyttämään. Usein heidän täytyi

päiväkausia luovittuaan ja taisteltuaan palata samaa tietä takaisin,

kun sola lopulta päättyikin joko äkkijyrkkään kalliomuuriin tai

kääntyi aivan toivottomalle suunnalle. Magalhãesin salmen länsiosissa,

jossa vesi syvyytensä ja vuorien synkkien varjojen vuoksi on melkein

pikimustaa, raivoaa melkein yhtämittainen myrsky, taivas on ainiaan

synkässä pilvessä, ilma sameata ja huuruista. Tavallisesti tuuli

puhaltaa lännestä ja salmessa käy silloin voimakas virta samaan

suuntaan, mutta väylät ovat niin ahtaat, että luovimiseen tuskin on

joka paikassa tilaa. Paljailta vuorilta syöksyvät myrskyvihurit rajulla

voimalla vuonoihin ja kohottavat veden lyhyiksi jyrkiksi aalloiksi,

joita merimiehet ovat ruvenneet sanomaan »pirunaalloiksi», ne kun ovat

varsinkin purjelaivalle vaaralliset.

Salmen etelärannoilta näkyi usein yöllä valkeita, ja sen vuoksi sen

puoleinen maa sai Tulimaan nimen, joka sillä yhä vielä on. Kun oli

purjehdittu 50 penikulmaa, niin tultiin paikkaan, jossa haarautui

väyliä monelle suunnalle; oli lähetettävä laivoja kutakin tutkimaan.

Magalhãesin oma laiva sillä välin kalasti ruokavarain apua, sillä

ruokavaroja ei ollut enää kuin kolmeksi kuukaudeksi. »S. Antonio»

laski täysin purjein kaakkoa kohti kulkevaan vuonoon, odottamatta

»Concepcionia», jonka piti alkumatka kulkea sen kanssa yhdessä. »S.

Antoniolla» oli petos mielessään — se palasikin takaisin Espanjaan.

»Trinidadin» suuri vene, joka oli lähetetty tutkimaan luoteeseen

päin kulkevaa vesisolaa, palasi jo kolmantena päivänä takaisin sillä

tiedolla, että se oli löytänyt paikan, josta salmi kääntyi mereen.

Tämän ilosanoman saatuaan Magalhães lähetti »Victorian» etsimään »S.

Antoniota» ja jättämään ennen sovittuun yhtymäpaikkaan kirjeen, jossa

ilmotettiin laivaston matkan jatkosta. Mutta »S. Antonio» ei enää

palannut. Laivaväki oli luotsi Gomesin kannatuksella tehnyt kapinan

kapteeniansa, portugalilaista Mesquitaa vastaan, jota syytettiin

siitä, että hän Juliano lahdessa oli neuvonut Magalhãesia julmuuteen

kapinoitsijoita vastaan. »S. Antonio» aikoi paluumatkalla poiketa

Juliano-lahteen pelastamaan Juan de Cartagenan ja papin, joka oli hänen

kerallaan maihin viety; mutta joko poikkeusta ei tapahtunut taikka

ei maalle jätettyjä enää löydetty. Joku sen ajan kirjailija tosin

väittää, että molemmatkin olisivat tällä tavalla palanneet takaisin,

mutta tieto tuskin on luotettava. Kotimaassa »S. Antonion» miehet

levittelivät Magalhãesista kaikenlaisia parjauksia, ja Mesquita sai

uskollisuutensa palkaksi olla vankeudessa aina siihen saakka, kunnes

maapallon toiselta puolelta saapui tietoja tositapauksista. Silloin

hän pääsi vankeudesta ja sai palkinnoista osansa. Magalhães oli siten

menettänyt toisenkin laivan. Eikä hänellä paitsi lankoaan Duarte

Barbosaa, enää ollut montakaan miestä, joihin saattoi ehdottomasti

luottaa. Jos hän nyt olisi kutsunut upseerinsa neuvotteluun, niin hänet

ehkä olisi kumoon äänestetty. Siitä syystä hän pyysi heidän kirjallista

mielipidettään, oliko viisaampaa jatkaa matkaa, vaiko palata takaisin.

Päätöksen hän kuitenkin lupasi itse tehdä, silmällä pitäen, mitä

laivain turvallisuus ja kuninkaan etu vaativat. Vastauksissa, ainakin

toisissa, huomautettiin ruokavarain vähyyttä ja muitten varustusten

puutetta mutta ei kuitenkaan suoraan vastustettukaan matkan jatkamista.

Magalhães antoi seuraavana päivänä käskyn nostaa ankkurit. Oikealla'

puolella oleva maa selväänkin oli mannermaata, vasemmalla puolella

olevaa luultiin saareksi, koska sen poikki kuului kuin avoimen meren

rantapauhua. Varovaisesti purjehdittiin ahtaita vuonoja eteenpäin,

edellä veneet, jotka mittailivat väyläin syvyyttä, yöksi ankkuroiden.

Viidentenä päivänä vihdoin saavuttiin salmen suulle. Tykeillä ammuttiin

ilolaukauksia, kun Cabo Deseadon kohdalla lännessä avautui aava Tyyni

meri. Salmen purjehtimiseen oli kulunut kolme viikkoa, mutta jos tästä

ajasta vähennetään ne päivät, jotka oli odotettu, niin oli varsinainen

purjehdusaika 12 päivää.

Matka Tyynen meren poikki.

Tyynelle merelle tultua kuoli toinen anastetuista patagonialaisista.

Hän oli vähitellen alistunut kohtaloonsa ja ollut hyvin avulias

opettamaan kieltään espanjalaisille. Kun hän tunsi pahoin

sairastuneensa, syleili ja suuteli hän ristiä ja halusi tulla

kristityksi. Hänet kastettiin ja nimeksi annettiin Paavali.

Kuta pohjoisemmaksi tultiin, sitä leudommaksi muuttui ilma, tuuli

suotuisammaksi, niin että kestetyt vaivat melkeinpä unohdettiin.

Äkkinäisten rajujen myrskyjen sijasta kuljettivat tasaiset

tuulet laivastoa yli rauhaisan merenpinnan, ja kiitokseksi tästä

ystävällisestä vastaanotosta meri sai Tyynen meren nimen. Kolmeen

kuukauteen kahteenkymmeneen päivään ei kohdattu ainoatakaan myrskyä.

Aluksi purjehdittiin Patagonian jylhää länsirannikkoa seuraillen,

kuitenkin kaukana siitä ulapalla. Kalain paljous hämmästytti

merimiehiä. Italialainen aatelismies Pigafetta, joka oli retkellä

mukana ja säännöllisesti pitämänsä päiväkirjan mukaan siitä kirjotti

täydellisimmän kertomuksen, kuvaa »albacores» ja »bonitos» kaloja,

jotka ajoivat takaa »colondrineja» (pääskyjä s.o. lentokaloja). »Takaa

ajettuina nämä hyppäävät vedestä ja lentävät nuolen kantaman — niin

kauan kun siivet ovat tuoreet — ja sukeltavat sitten taas mereen. Mutta

takaa-ajajat seuraavat niiden varjoa ja tultuaan sille paikalle, jossa

ne putosivat, hyökkäävät niiden kimppuun ja syövät suuhunsa — se oli

aivan ihmeellistä ja hupaisaa katsella.»

Joulukuun 16 p. muutettiin suuntaa. Magalhães arveli purjehtineensa

kyllin kauas pohjoiseen, voidakseen kääntyä suoraan Molukkeja kohti.

Suunta sen vuoksi käännettiin 37:nnen eteläisen leveysasteen vaiheilta

luoteiseksi. Mutta vanhat auktorit tuottivat Magalhãesillekin pahoja

pettymyksiä, samoin kuin häntä ennen Columbukselle ja vielä monelle

hänen jälkeensäkin. Hän oli pahoin erehtynyt Tyynen meren laajuudesta.

Kului päivä päivän jälkeen, mutta maata ei vain näkynyt, ei muuta kuin

meren ääretön laaja pinta. 24 p. tammik. 1521, lähes kahden kuukauden

purjehtimisen jälkeen, vihdoin nähtiin pieni puita kasvava saari, mutta

se oli asumaton. Kun meri oli niin syvä, ettei luoti pohjannut, niin

jatkettiin vain matkaa. Yhdentoista päivän kuluttua nähtiin jälleen

maata, mutta sekin oli yhtä pieni ja asumaton saari kuin edellinen. Se

sai »Haikalasaaren» nimen.

Matkan suunta oli yhä luodetta kohti. Pettymys oli suuri, kun ei

löydetty semmoista maata, josta olisi saatu ruokavaroja, sillä

laivoilla vallitsivat nyt mitä surkuteltavimmat olot. Annokset oli

vähennetty pienimpään mahdolliseen määrään. »Veden ja leivän puute oli

niin suuri», kirjottaa Gomara, »että oli syötävä unssittain, ja kun

vettä juotiin, niin täytyi nipistää sormilla nenäänsä, niin se haisi.»

Pigafetta antaa vielä värikkäämmän kuvauksen:

»Purjehdimme kolme kuukautta ja 20 päivää tapaamatta maata, josta

olisimme voineet saada ruokavaroja. Leipä oli hajonnut pölyksi, se

oli täynnään matoja ja rottien saastuttamaa, juomavesi oli samentunut

ja ruvennut haisemaan. Söimme nahkan, jolla suuri märssyraaka oli

vyötetty, jottei se köysiä hankaisi. Tämä nahka oli sangen sitkeätä,

sillä se oli ollut alati auringonpaisteessa, tuulessa ja sateessa,

sitä oli päiväkaudet liuotettava merivedessä, ennenkuin se hehkuvassa

tuhkassa paistettuna oli kelvollista syötäväksi. Rotat olivat

herkkupaloja ja niistä maksettiin puolen dukattia kappaleesta. Kaiken

pahan lisäksi alkoi keripukki raivota ja siihen kuoli 19 miestä. Ellei

Jumala ja Pyhä Äiti olisi meille matkalla antanut hyvää säätä, niin

olisimme tällä laajalla aavalla merellä kuolleet nälkään, enkä luule,

että kukaan ihminen toiste tekee semmoista matkaa.»

Päivän toisensa jälkeen laivat tasaisen tuulen vetäminä kyntivät

suunnattoman laajaa merta. Kun oli saavuttu päiväntasaajalle,

niin Magalhães suuntasi jonkun verran pohjoisemmaksi, tullakseen

ensinnä Kiinaan, jonka satamissa hän toivoi saavansa runsaammin

semmoisia tarpeita, kuin ränstyneiden laivain korjaukseen tarvittiin.

Leveysasteet määrättiin pitkin matkaa jotenkin tarkkaan, mutta

maantieteellistä pituutta oli sen ajan apuneuvoilla vaikeampi selville

saada. Ainoastaan purjehditun matkan pituudesta voitiin arvata, millä

paikalla maapalloa oltiin. Magalhães näyttää opettaneen perämiehiään

vaarinottamaan kompassin poikkeukset, samoin kuin Columbuskin ensi

matkallaan.

Ladronit.

Täynnään kurjuutta ja kärsimystä laivasto purjehti ja purjehti, ainiaan

suotuisalla tuulella, aamusta iltaan ja illasta aamuun tähystellen

etäiseltä taivaanrannalta maata. Vihdoin se kohosi merestä. Maaliskuun

6 p. näkyi maata ja heti nähtiin, että se oli asuttu. Laivoja vastaan

saapui koko joukko veneitä. Mutta ensimäinen tuttavuus ei ollut

rohkaiseva. Tuskin olivat laivat käyneet ankkuriin, ennenkuin asukkaat

varastivat päällikön laivan perästä veneen, leikaten poikki köyden,

jolla se oli kiinnitetty, ja veivät sen ihmeteltävän nopeaan mukanaan.

Toiset käden käänteessä kiipesivät laivoihin ja varastivat kaikki, mitä

suinkin irti saivat. Lopulta heidät täytyi ajaa pois väkivallalla ja

siitä syntyi kahakka, joka oli siksi tuima, että Espanjalaisten täytyi

käyttää ampuma-aseitakin. Magalhães, joka oli kovin pahoillaan veneensä

menetyksestä, laski vähän väljemmälle ja purjehti siellä yön, ollakseen

turvassa salahyökkäystä vastaan. Mutta aamulla hän palasi takaisin ja

meni itse maihin, mukanaan puolisataa aseellista miestä, poltti kylän,

anasti takaisin veneensä ja koko joukon ruokavaroja. Asukkaat pakenivat

paikalla, kun ensimäiset arkipuusit oli laukaistu. Heillä ei ollutkaan

muita aseita kuin kalanluisia keihäitä, ei edes jousia ja nuolia. Kun

heihin sattui jousipyssyn nuoli, niin he vetivät sen ulos ruumiistaan

ja katselivat sitä niin suurella hämmästyksellä, että sitä oli sääli

nähdä, kuten Pigafetta vakuuttaa. Mutta merellä he aluksillaan, jotka

olivat samanlaiset kummastakin päästä ja varustetut rinnakkaisvenholla

tasapainon ylläpitämiseksi, liikkuivat hämmästyttävän nopeaan, voittaen

laivatkin, vaikka nämä kulkivat täysin purjein. Omituista oli sekin,

että vaikka ensimäinen yhtymys päättyi niin huonosti, niin olivat he

kuitenkin tuota pikaa valmiita ryhtymään vaihtokauppaan muukalaisten

kanssa, tuoden kaupaksi paljon kaikenlaisia ruokatavaroita ja hedelmiä.

He olivat köyhiä, mutta älykkäitä ja erinomaisen ovelia varkaita, jonka

vuoksi nämä saaret saivat »Ladronien», s.o. »rosvojen saarien» nimen.

Ne saaret, jotka Magalhães näin löysi, olivat luultavasti Guam ja S.

Rosa.

Filippinien löytö.

Kolmen päivän jälkeen, miehistön melkoisesti virkistyttyä, lähdettiin

matkaa jatkamaan. Kun oli viikkokausi purjehdittu, niin nousi merestä

uusia maita, ensimäiseksi Filippinien Samarin saaren eteläkärki.

Eräälle saarelle, joka näytti asumattomalta, pystytettiin teltat

ja sairaat vietiin maihin. Sattumalta kulki siitä sivu suurehko

saaristolaisalus, joka oli kotoisin läheisestä Suluanin saaresta. Siinä

oli mukana muutamia ylimyksiä, jotka pelvotta lähestyivät muukalaisia.

Magalhãesin käskystä heille annettiin kaikenlaista rihkamaa, ja

malaijit puolestaan antoivat vastalahjaksi kalaa, palmuviiniä,

bananeja ja kookospähkinöitä. Samalla nähtiin ensimäiset mausteet,

joista Espanjalaiset saattoivat arvata todella olevansa Molukkien

läheisyydessä.

Magalhães nimitti tämän saariston S. Lazaruksen saaristoksi, koska hän

sen löysi mainitun pyhimyksen päivänä. Vasta muutamaa vuosikymmentä

myöhemmin se Espanjan silloisen kuninkaan mukaan sai Filippinien nimen.

Kuvaavaa saariston löytöhistorialle on, että Portugalilaiset sanoivat

Filippinejä »idän saariksi», Espanjalaiset sitä vastoin »auringon

laskun saariksi».

Maaliskuun 22 p. maanasukasten alus palasi takaisin lupauksensa mukaan,

tuoden Magalhãesin laivoihin runsaasti hedelmiä, kookospähkinöitä,

oransseja, bananeja ja kukon merkiksi siitä, että heidän maassaan oli

siipikarjaakin. Mukana oli tällä kertaa Suluanin päällikkö, jolla

oli korvissa kultarenkaat, rannerenkaat samasta metallista, samoin

kuin useimmilla muillakin saarelaisilla. Nämä kultakoristeet tietysti

herättivät Espanjalaisten saaliinhimoa. Vereksiä vihanneksia saatuaan

sairaat nopeaan paranivat. Magalhães kävi joka päivä maissa heitä

katsomassa ja juotti heille itse kookosmaitoa. Yhdeksän päivän kuluttua

sairaat olivat siksi parantuneet, että voitiin matkaa jatkaa.

Tämän jälkeen tultiin saarille, joilla Magalhãesin malaijilaisen orjan

puhumaa kieltä ymmärrettiin. Vasta siellä voitiin saada vähän käsitystä

siitä, missä oltiin. Espanjalaisten laivat, omituiset esineet ja tykit,

joita aina sopivissa tilaisuuksissa paukuteltiin, herättivät asukkaiden

kesken mitä suurinta ihmettelyä. Vielä enemmän he ihmettelivät

Magalhãesilta kuullessaan, kuinka äärettömän laaja se meri oli, joka

heidän saariltaan alkoi auringonnousua kohti. Merkilliset olivat heidän

mielestään niinikään vieraitten rautapuvut, joihin eivät mitkään aseet

pystyneet. Saaren nimi oli Mazaga, nykyinen Limassaua. Magalhães

lähetti erään kapteeneistaan italialaisen Pigafetan keralla kuninkaan

vieraaksi. Pigafetta kuvaa vastaanottoa seuraavasti:

Mazagan kuninkaan vieraana.

»Kun tulimme maihin, niin kuningas ojensi kätensä taivasta kohti ja

kääntyi sitten meidän puoleemme. Me teimme samoin, ja niin tekivät

tosiaan kaikki muutkin. Kuningas sitten tarttui minua käteen ja yksi

hänen päälliköistään tarttui toveriani käteen, jonka jälkeen meidät

saatettiin jonkinlaisen ruohoista rakennetun teltan alle. Katoksessa

oli balangai eli suuri kanootti, jonka perään istuimme; keskustelimme

sitten merkkien kautta, koska tulkkia ei ollut. Kuninkaan seuralaiset,

joilla oli täydet aseet, miekat, keihäät, tikarit ja kilvet, jäivät

seisomaan. Sitten kannettiin porsaskeittoa ja suuri vadillinen

viiniä, ja joka kerran kun haukkasimme keittoa, joimme päälle viiniä.

Jos maljoihimme kulauksen jälkeen jotain jäi, — joka tosin harvoin

tapahtui, — niin se paikalla kaadettiin pois toiseen astiaan. Kuninkaan

malja oli kaiken aikaa peitettynä, siitä ei juonut kukaan muu kuin

hän ja minä. Ennen juomistaan hän kohotti kätensä taivasta kohti,

kääntyi sitten meidän puoleemme, ja samalla kun hän oikealla kädellään

tarttui maljaan, hän minua kohti työnsi vasemman kätensä nyrkin, niin

että minä ensin luulin hänen aikovan minua lyödä. Siten hän joi, ja

minä juodessani toistin häntä kohtaan saman tempun, sillä niin näin

juodessaan jokaisen tekevän toverilleen. Näillä menoilla ja ystävyyden

osotuksilla söimme päivällisemme, enkä minä voinut välttää lihan

syömistä, vaikka oli pitkäperjantai.

»Ennenkuin tuli illallisen aika, annoin kuninkaalle lahjat, jotka olin

mukanani tuonut, kyselin kaikenlaisten esineitten nimiä ja kirjotin

ne muistoon, He ihmettelivät kovasti nähdessään minun kirjottavan

ja vielä enemmän, kun kirjotuksestani luin samat sanat. Sitten tuli

illallisen aika. Kannettiin sisään kaksi suurta posliinimaljaa,

toisessa riissikeitosta, toisessa porsaan lihaa. Söimme illallisemme

samoilla menoilla kuin päivällisenkin. Sitten lähdimme kuninkaan

palatsiin, joka oli melkein heinäsuovan näköinen, banaanin lehdillä

peitetty ja neljän paalun varassa, niin että siihen täytyi nousta

portaita. Majassa kuningas käski meidät istumaan ruokomatolle, ja sillä

sitten istuimmekin jalat ristissä allamme kuin räätälin; puolen tunnin

kuluttua kannettiin sisään paistettua ja paloteltua kalaa, verestä

inkevääriä ja viiniä. Kuninkaan vanhin poika tuli istumaan minun

viereeni, jonka jälkeen kannettiin enemmän ruokia, kalaa liemineen ja

riissiä, jotka olivat prinssin kanssa syötävät. Toverini oli syönyt ja

juonut niin paljon, että humaltui.

»Kynttilöinä käytettiin 'anime' nimisen puun pihkaa, joka käärittiin

palmu- tai bananilehtiin. Kuningas nyt merkeillä ilmotti haluavansa

lähteä levolle, mutta jätti prinssin meidän seuraksemme. Hänen

kerallaan nukuimme ruokomatoilla, päänalaisena lehvillä täytetyt

pielukset.»

Seuraavana päivänä molemmat europpalaiset palasivat laivaan, kuningas

jäähyväisiksi suuteli heidän käsiään ja he suutelivat hänen käsiään.

Kuninkaan veli, joka hallitsi toista maata, lähti sitten laivoihin

muutaman miehen keralla, ja Magalhães pani heidän kunniakseen toimeen

pidot sekä lahjotti heille kaikenlaisia esineitä. tämä ruhtinas

hallitsi erästä Mindanaon piiriä ja mainittua Suluanin saarta.

Pääsiäinen vietettiin mitä juhlallisimmin. Molemmat kuninkaat olivat

saapuvilla jumalanpalveluksessa, suutelivat ristiä ja polvistuivat

kädet ristissä, niinkuin näkivät europpalaisten tekevän. Heille

lahjotettiin risti ja orjantappurakruunu pyynnöllä, että ne

pystytettäisiin korkeimmalle vuorelle ja että niitä kumartaisivat

kaikki. Sitten Magalhães kysyi uusilta ystäviltään, oliko heillä

paraillaan sotaa kenenkään kanssa, ja lupasi lähteä paikalla

kurittamaan heidän vihollisiaan. Kuninkaat vastasivat, että he tosin

olivat kahden saaren kanssa sodassa, mutta ettei vuodenaika ollut

sovelias sotatoimiin. He kiittivät kuitenkin tarjotusta avusta. Risti

sitten juhlasaatossa kannettiin vuoren kukkulalle ja europpalaiset

kunnioittivat sitä, lukien jokainen »Pater nosterin» ja »Aven», jonka

jälkeen nautittiin kuninkaan tarjoamia virvokkeita. Kuningas sitten

pyysi Magalhãesilta apua laihonsa korjaamiseen ja tämän tapahduttua

tuli itse heitä opastamaan suurempaan kauppapaikkaan, jossa he

saattoivat ruveta vaihtamaan tavaroitaan.

Sebu.

Matkalla nähtiin eräällä saarella suuria lepakoita, »lentäviä kettuja»,

joitten liha Pigafetan mielestä maistui linnun lihalta. Eräällä

toisella saarella nähtiin lintuja, jotka peittivät munansa kekoihin,

jättäen ne sinne hautumaan. Samat linnut ovat yhä vielä näiden

saaristojen omituisimpia eläinilmiöitä. Huhtikuun 7 p. espanjalainen

laivasto kävi ankkuriin Sebun satamassa. Laivat liputettiin ja tykeillä

ammuttiin; asukkaat suuresti pelästyivät. Kun heille oli ilmotettu

vieraitten rauhallinen tarkotus, niin saaren kuningas lähetti sanomaan,

ettei hänen satamaansa saanut kenkään tulla veroa maksamatta. Mutta

Magalhães vastasi, ettei maailman mahtavin kuningas kenellekään

veroa maksa ja että hän tarjosi sotaa taikka rauhaa, sen mukaan kuin

kukin halusi. Satamassa sattui olemaan eräs siamilainen kauppias,

joka oli kuullut Portugalilaisten urotöistä Intiassa, ja hän kehotti

kuningasta valitsemaan rauhan. Siitä saatiinkin aikaan mitä paras

ystävyys kuninkaan ja Espanjalaisten välillä. Solmittiin rauhanliitto

ja veriveljeys, jonka kautta Espanjalaiset saivat yksinomaan oikeuden

kaupantekoon Sebun kuninkaan maissa. Sebun asukkaat ilmottivat

mielihyvällä rupeavansa kristityiksi, kun opin peruspiirteet oli heille

selitetty.

Sitten alkoi kaupanteko. Espanjalaiset rakensivat maalle kauppavajat

ja asettivat niihin tavaroitaan, jotka herättivät mitä suurinta

ihmettelyä. Pronssi- ja rauta-esineillä saatiin runsaasti kultaa,

muilla esineillä ruokatavaroita. Magalhãesin täytyi kieltää miehiään

menettämästä kaikkia tarve-esineitään kultaa niillä vaihtaakseen.

Sebun asukkailla oli mitat ja painot ja muutoinkin he olivat koko

joukon sivistyneempiä kuin ne ihmiset, joitten kanssa siihen saakka oli

jouduttu tekemisiin. Huhtikuun 14 p. kuningas juhIallisesti kastettiin

kristinuskoon. Samalla kertaa kastettiin Limassauankin kuningas ja

paljon Sebun ylimyksiä. Sebun kuningas sai nimekseen Carlos Espanjan

kuninkaan mukaan. Kuningatar kastettiin Johannaksi, Limassauan

kuningatar Isabellaksi. Alempi kansa riensi sitten kilvan kastattamaan

itseään, niin että laivain papilla oli täysi työ. Yhtenä päivänä

kastettiin 800 henkeä.

Tämän jälkeen Magalhães kutsui kokoon kuninkaan veljet ja vasallit,

joitten hän oli kuullut niskottelevan kuningasta vastaan, ja uhkasi

tuomita heidät kaikki kuolemaan, elleivät he siitä pitäen osottaneet

täydellistä kuuliaisuutta hänen, Magalhãesin, liittolaista ja

veriveljeä kohtaan. Vasallit lupasivat, mutta eräs heistä sitten

katui lupaustaan ja kapinoi, jonka vuoksi Espanjalaiset polttivat ja

hävittivät hänen kylänsä, pystyttäen ristin savuaville raunioille.

Sebun kuningas tämän johdosta lahjoitti Magalhãesille kalliita

kultakoristeita ja jalokiviä.

Mutta Magalhães oli huomannut, etteivät he olleetkaan lupauksensa

mukaan polttaneet epäjumaliaan, vaan edelleenkin niitä palvelivat. Hän

moitti heitä siitä ankarasti. Hänelle vastattiin, että kuninkaan veli

oli sairaana, jonka vuoksi uhreja täytyi jatkaa. Magalhães silloin

sanoi, että hänen uskonsa tiesi sitä vastaan paremman keinon, pani

toimeen kirkollisen juhlakulun ja saapui sen keralla sairaan ruhtinaan

majalle. Tämä ei voinut puhua, ei liikkua, kastettiin ja parani

viidessä päivässä. »Tämä suuri ihme tapahtui silmäimme edessä», sanoo

hurskas kirjottaja, joka tapauksen kertoo. Parannuttuaan mies poltti

majassaan olevan epäjumalankuvan, kävi meren rantaan, jossa oli useita

uhritemppeleitä, ja antoi hävittää ne. Maan asukkaat repivät ne huutaen

»Castille, Castille», ja sanoivat, että jos Jumala heille soi elämän,

niin he polttaisivat vaikka kuinka paljon epäjumalankuvia, vaikkapa ne

olisivat itse kuninkaan palatsissa. Mutta Espanjalaisten saavuttama

suuri mahti oli lyhytaikainen. Sitä ei kestänyt kuin muutaman päivän,

ja vielä nopeampi oli sen kukistus kuin synty.

Magalhãesin kuolema.

Ne rettelöt, jotka sitten johtivat sotaan ja Magalhãesin kuolemaan,

alkoivat ennen mainitun kylän polttamisesta. Maktanin kapinallisen

ruhtinaan alapäällikkö pyysi Magalhãesin apua hallitsijaansa vastaan,

ja Magalhães paikalla suostui tuumaan, saaden Sebun hallitsijankin

lähtemään sotaretkelle, vaikka hän alussa esteli.

Magalhães itse lähti retkelle, kuusikymmentä miestä mukanaan. Sebun

sulttaanilla oli tuhat miestä ja monta sotakanoottia; Espanjalaiset

lähtivät kolmella veneellä. Maktanin pieni saari on aivan Sebun

vieressä, muodostaen sen sataman. Yöllä lähdettiin matkaan ja aamun

valjetessa saavuttiin perille. Magalhães ensin lähetti vastustajalleen

kehotuksen, että hän suostuisi veroa maksamaan, jossa tapauksessa

hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi. Mutta viholliselta saatiin jyrkkä

epuu vastaukseksi. Maktanin asukkaat olivat linnottaneet kaupunkinsa

aidoilla, salaojilla ja kuopilla. Sebun kuningas tarjoutui itse

hyökkäämään ja ratkaisemaan taistelun, mutta siitä Magalhães ei

tahtonut mitään tietää, vaan taisteluinnosta palaen sanoi päin vastoin

Espanjalaisten aikovan yksin näyttää uudelle liittolaiselleen, miten

he osasivat taistella. Veneet eivät kuitenkaan koralliriuttain vuoksi

päässeet rantaan, vaan Espanjalaisten täytyi kaalata jonkun matkan ja

jättää ne ulommaksi. Mutta tuskin oli Magalhães, 48 miestä kerallaan,

maihin päässyt, ennenkuin hänet piiritti vihollinen joukko, jossa

oli tuhansia taistelijoita. Keihäitä, nuolia ja kiviä sateli joka

puolelta, mutta niin lähelle vihollinen ei laskenut, että hyökkääjät

olisivat voineet teräaseitaan käyttää. Espanjalaiset suotta kuluttivat

ampumavarojaan. Vaikka haarniskat olivat hyvänä suojana, niin alkoivat

he kuitenkin toinen toisensa jälkeen saada raajoihinsa haavoja.

Magalhães sytytti kylän palamaan, mutta siitä viholliset vain kävivät

entistä hurjemmiksi. Pari espanjalaista sai kylää sytyttäessään

surmansa. Magalhães huomasi, ettei hän saisi mitään aikaan, ja käski

peräytyä. Hän olisi suonut peräytymisen tapahtuvan vähitellen ja

hyvässä järjestyksessä, mutta Espanjalaiset, kauhistuen tappion

uhkaa ja vankeuden kamaluutta, syöksyivät suin päin pakoon, jättäen

päällikkönsä, joka oli saanut jalkaansa haavan, hitaasti peräytyen

rantaa kohti kymmenkunnan miehen kanssa pitämään puoliaan. Magalhães

pääsikin rantaan, mutta veneet olivat niin kaukana, ettei niistä ollut

mitään apua.

Kun oli peräydytty meressä siksi, että vesi ulottui polviin saakka,

niin alkuasukkaat, joita kihisi joka puolella, tekivät hurjan

hyökkäyksen. Pigafetta kertoo tapauksen viimeisen vaiheen seuraavasti:

»Siten taistelimme tunnin, taikka enemmänkin, kunnes vihdoin eräs

intialainen bambukeihäällä haavotti kapteenia (Magalhãesia) kasvoihin.

Magalhães raivoissaan upotti keihäänsä intialaisen rintaan ja jätti

sen siihen. Mutta kun hän sitten aikoi paljastaa miekkansa, niin hän

ei voinutkaan vetää sitä tupesta kuin puoleksi, koska oli saanut

käsivarteensa keihään haavan. Tämän huomatessaan kaikki viholliset

hyökkäsivät Magalhãesin kimppuun ja eräs heistä suurella miekalla iski

hänen vasempaan sääreensä niin kovaa, että hän kaatui kasvoilleen.

Sitten intialaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa rautakärkisillä

bambukeihäillä ja miekoilla ja kaikilla aseilla, mitä heillä oli, ja

lävistivät hänen ruumiinsa - meidän peilimme, meidän valomme, meidän

lohduttajamme, meidän uskollisen oppaamme — kunnes he tappoivat hänet.

Intialaisten häntä läheltä ahdistaessa hän monta kertaa kääntyi ympäri

meitä kohti nähdäkseen, olimmeko kaikki turvassa, ikäänkuin ei hänen

itsepintaisella vastarinnallaan olisi ollut muuta tarkotusta kuin

viivyttää vihollista, jotta hänen miehensä joutuivat pakenemaan. Me

jotka taistelimme hänen kerallaan viimeiseen saakka ja olimme haavoja

täynnä, nähdessämme hänen kaatuvan hyökkäsimme veneillemme, jotka

paraikaa tekivät lähtöä... Hänen kerallaan kaatui kahdeksan meikäläistä

ja neljä kastettua intialaista. Sitä paitsi meistä suuri osa oli

haavottunut, minä itse muiden mukana. Vihollinen menetti ainoastaan

viisitoista miestä.»

Magalhães sai näin varomattomuutensa kautta surkean lopun, juuri

kun hänen suuri yrityksensä oli onnistunut. Koko sotaretki Maktania

vastaan oli turhaa toimikiihkoa liian pienillä voimilla. Mutta ei hän

espanjalaisilta sotureiltaan saanut sitä kannatusta, johon oli tottunut

maanmiestensä keralla Intiassa taistellessaan. Suru ylipäällikön

kaatumisesta oli suuri ja Sebun kuninkaan kerrotaan itkeneen sanoman

kuullessaan. Veneet palasivat laivoihin ja vielä samana iltana

lähetettiin Maktanin kuninkaan luo lähettiläitä pyytämään pois

Magalhãesin ruumista. Mutta vaikka siitä luvattiin suuret lunnaat, niin

ei vihollinen sitä luovuttanut. Varmaan ei tiedetä paikkaa, jossa hän

kaatui, mutta lähiseuduille Espanjalaiset myöhemmin ovat rakentaneet

muistopatsaan.

Magalhães oli lähes 41 vuoden ikäinen kuollessaan. Vaikk’ei hän

vielä ollutkaan saapunut Maustesaarille, matkansa päämäärään, oli

hän kuitenkin suurimmat vaikeudet voittanut. Hän oli löytänyt salmen

Etelä-Amerikan poikki ja purjehtinut maapallon suurimman, siihen

saakka aivan tuntemattoman meren laidasta laitaan. Hän oli suorittanut

purjehdusretken, joka on kaikkien aikain mainehikkain. Magalhãesin

paras avu oli kestävyys suurimmissakin vaaroissa, vaikeimmissakin

oloissa. Matkalla Tyynen meren poikki hän kesti nälkää ja puutetta

kilvan miehiensä kanssa. Hänen luonnettaan on eri tavoin arvosteltu.

Toiset ovat moittineet häntä julmaksi ja keinojaan katsomattomaksi,

viitaten siihen tapaan, jolla hän kukisti laivastonsa kapinan

Patagonian rannikolla. Hän oli siinä suhteessa aikansa ja etelämaan

lapsi ja vaikean asemansa vuoksi pakotettu epätoivon tekoihin. Hän

oli ennen kaikkea soturi ja merimies, toimen ja käytännön mies, ja

vaikka emme voikaan asettaa hänen luonnettaan, sen enempää kuin hänen

matkansa maailmanhistoriallista merkitystäkään, Columbuksen luonteen ja

retken rinnalle, niin on hän kieltämättä mainittava suuren genovalaisen

jälkeen löytöretkien historian toisena miehenä.

Retkikunta Molukeilla.

Magalhãesin kuoleman kautta muuttui alkuasukkaitten mieliala

kokonaan. Usko muukalaisten voittamattomuutcen hävisi samalla, ja

viipymättä kudottiin kavala juoni heidän tuhoamisekseen. Mikä sai

Sebun kuninkaan niin äkkiä pettämään uudet ystävänsä, siitä ovat

tiedot ristiriitaiset. Yhden kertomuksen mukaan retkikunnan petti

Magalhãesin orja, Malakasta kotoisin oleva Enrique, joka Maktanin

tappelussa oli saanut vähäpätöisen haavan. Herransa kuoltua hän

aikoi ruveta kokonaan toimettomaksi, mutta koska häntä tarvittiin

tulkkina, niin Duarte Barbosa mitä ankarimmin häntä nuhteli, uhaten

samalla rankaista, ellei hän paikalla lähtenyt liikkeelle. Kostoksi

Enrique päätti pettää retkikunnan ja meni muutaman päivän kuluttua

Sebun kuninkaan luo, viekotellen hänet vähällä vaivalla salajuoneen

Espanjalaisten tuhoamiseksi. Kuningas kutsui laivaston etevimmät miehet

pitoihin, antaakseen muka heille kalliin lahjan, joka oli vietävä

Espanjan kuninkaalle. Neljäkolmatta espanjalaista, joukossa vasta

valitut kapteenit Duarte Barbosa ja Juan Serrão, ynnä tähtitieteilijä

San Martin, noudatti kutsua. Pigafetta jäi laivoihin, koska hän ei

ollut haavoistaan parantunut, Carvalho, koska hän pelkäsi petosta.

Pidoissa kaikki surmattiin, ainoastaan Serrão jäi henkiin. Carvalho

hyökkäyksestä kuultuaan antoi paikalla nostaa ankkurit, eikä uskaltanut

enää sen vertaa lähestyä, että olisi ostanut vapaaksi haavotetun

Serrãon, joka oli tuotu meren rannalle sitä pyytämään; Serrãon loppu on

tietämätön. Kun miehistöä ei enää riittänyt kaikkiin laivoihin, niin

»Concepcion» huonoimpana sytytettiin palamaan.

»Trinidad» ja »Victoria» lähtivät sitten Maustesaaria hakemaan,

harhaillen kauan tässä laajassa saaristossa, ennenkuin perille

löysivät. Carvalhon ja Espinosan johdolla purjehdittiin ensinnä etelään

Mindanaoon ja sieltä Cagayaniin lähelle Borneota, jossa tavattiin

Borneosta karkotettuja maureja. Sitten kuljettiin koillista kohti

Palavaniin, yhä Maustesaarien haussa, ja saatiin sieltä ruokavaroja.

Tämän jälkeen palattiin taas Borneoon, Bruneihin, joka oli mereen

paaluille rakennettu ja melkoinen kaupunki. Espanjalaiset tekivät

siellä kauppaa, kävivät kuninkaan palatsissakin, elefanteilla

ratsastaen, mutta sitten syntyi selittämättömän väärinkäsityksen kautta

kahakka ja vahingosta viisastuneina he näkivät viisaimmaksi lähteä

pois. Pari merimiestä jäi Bruneihin — he ehkä olivatkin karkureita,

— mutta Espanjalaisetkin puolestaan saivat käsiinsä useita ylhäisiä

bruneilaisia, joista Carvalho salaa korkeita lunnaita vastaan päästi

pois etevimmän, pitäen itse rahat.

Borneosta purjehdittiin jälleen itää kohti ja tultiin Mindanaon

eteläpäähän, ja vasta sieltä ohjattiin etelää kohti Molukeille, jonne

vihdoin saavuttiin 8 p. marrask. 1521. Matkalla oli oltu kaikkiaan

kaksi ja neljännes vuotta, ennenkuin vihdoinkin voitiin käydä ankkuriin

Tidorin satamassa tykkien paukkuessa, lippujen liehuessa ja juhlallisen

hymnin kohotessa ilmaan. Portugalilaiset olivat levitelleet semmoista

huhua, että muka Molukit olivat matalassa meressä, että sumut ja kaiut

haittasivat purjehdusta, mutta Espanjalaiset nyt huomasivat nämä puheet

vääriksi, sillä väylät päin vastoin olivat puhtaat ja syvät.

Tidorin radsha otti Espanjalaiset suurella riemulla vastaan ja teki

heidän kanssaan mielihyvällä mitä edullisimman kauppasopimuksen, sillä

Espanjalaiset maksoivat mausteista paljon korkeammat hinnat kuin

Portugalilaiset, jotka olivat asettuneet Ternateen, Tidorin kilpailijan

luo. Espanjalaiset sen kuultuaan lähettivät Portugalilaisten luo

airueen, kehottaen heitä saapumaan rauhalliseen neuvotteluun; mutta

sen Portugalilaiset kielsivät, koska se muka olisi loukannut Ternaten

hallitsijaa. Tämä kuitenkin sittemmin antoi luvan, ja Portugalin

kauppa-asiamies Lorosa, joka oli oleskellut Intiassa kymmenen vuotta,

tuli Espanjalaisten vieraaksi, ihmetellen kovasti, että he olivat

maksaneet niin korkeita hintoja. Samalla hän kertoi, että Manuel

kuningas oli lähettänyt laivoja sekä La Plata joelle että Hyvän toivon

niemen edustalle Magalhãesin laivastoa pidättämään, jota paitsi

Intiasta käsin piti lähetettämän Molukeille kuusi sotalaivaa, estämään

Magalhäesia sinne pääsemästä; mutta sota Turkkilaisia vastaan oli

vaikuttanut, että nämä laivat tarvittiinkin Punaisella merellä.

»Victoria» purjehtii maan piirin umpeen.

Joulukuun puolivälissä »Trinidad» ja »Victoria» olivat ottaneet

täydet maustelastit ja lähteneet rannasta uusin purjein, joissa oli

Galician Pyhän Jaakopin risti ja kirjotus: »Tämä on meidän onnemme

kuva.» Mutta silloin »Trinidad» odottamatta sai vuodon, jota eivät

radshan sukeltajat voineet tukkia. »Victorian» oli lähdettävä yksin

matkaan ja »Trinidad» oli purettava korjausta varten. 21 p. joulukuuta

»Victoria» lähti merelle, kevennettyään kuormaansa jonkun verran, koska

laiva oli ottanut liian paljon mausteneilikoita. Päällikkönä oli nyt

Sebastian del Cano, laivaväkeä oli 47 europpalaista ja 13 intialaista.

Ensin poikettiin Burussa, sitten Ombaissa ja Timorin pohjoisrannalla

ottamassa ruokavaroja ja vettä. Jaavan eteläpuolitse purjehdittiin

edelleen niin kauas etelään, että nähtiin Amsterdam-saari, joka on

Intian meren eteläosassa, Afrikan ja Australian keskivälillä. Ehkä

kuljettiin hyvinkin läheltä Australian ohi. Tämä poikkeus tavallisesta

väylästä aivan tuntemattomille vesille tapahtui tietysti väjyvien

Portugalilaisten välttämiseksi; ehkä del Cano lisäksi toivoi tällä

matkalla löytävänsä »Kulta- ja Hopeasaaret», joilla saataisiin

heittää kallis maustelasti mereen ja poimia laiva täyteen puhtaita

kultanokareita.

Pitkä matka alkoi vihdoin uuvuttaa sekä laivaa että miehistöä.⁻

Huhtikuun 3 p. täytyi jälleen, samoin kuin usein ennenkin, kääriä

kaikki purjeet ja ruveta alusta korjaamaan. Se vuoti melkoisesti.

Miehistö, niin kauan kuumassa ilmanalassa oltuaan, alkoi kärsiä

vilusta. Liha oli pahentunut, niin ettei sitä enää voinut syödä; suolan

puute oli estänyt sitä kunnolla säilyttämästä. Ei ollut muuta syötävää

kuin riissiä. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan ja lopulta oli yleinen

heikkous siihen määrään vallalla, että paljon ajateltiin, eikö pitänyt

purjehtia portugalilaiseen Mosambikiin apua saamaan. »Mutta suurempi

osa meistä piti kunniaa vielä henkeäkin kalliimpana», lausuu Pigafetta,

»ja sen vuoksi päätimme pyrkiä suoraan Espanjaan, tuli mikä tuli.»

Neljättäkymmenettä ja neljättäkymmenettäensimäistä leveyspiiriä

seuraillen purjehdittiin edelleen länttä kohti, purjehdittiin

kokonainen kuukausi, sillä oltiin länsituulien vyöhykkeessä ja siis

vastatuulissa. Toukokuun 8 p. vihdoin tavattiin Etelä-Afrikan korkea

ranta ja käytiin seuraavana päivänä ankkuriin. »Victoriassa» oli

luultu, että jo aikoja sitten oltaisiin Hyvän toivon niemen ohi.

Toukokuun 16 p. menetettiin Agulhas-niemen edustalla kovassa myrskyssä

etumaston latva ja raakapuu. Kun oli niemen ohi päästy, poikettiin

maihin korjaamaan. Sitten lähdettiin jälleen vaivalla eteenpäin

taistelemaan, vaikka keripukki ja nälkä olivat vieneet melkein kaikki

voimat. Lähes kolmasosa europpalaisista oli kuollut sen jälkeen kun

Molukeilta lähdettiin, kolmestatoista intialaisesta yhdeksän. Pigafetta

oli melkein ainoa, joka oli yhä vieläkin terve. »Me huomasimme

ihmeellisen asian», hän sanoo, »ruumiita mereen heittäessämme.

Kristityt jäivät veteen kasvot taivasta kohti — mutta intialaiset

kääntyivät kasvot alaspäin.»

Afrikan länsirannalla luoviminen päättyi, ja saatiin taas purjehtia

myötämukaisilla tuulilla. Kesäk. 8. p. kuljettiin päiväntasaajan

poikki, mutta laiva oli niin kaikin puolin rappeutunut, että arveltiin

aivan mahdottomaksi purjehtia Viheriän niemen saaria kauemmaksi. Vaikka

ne olivatkin Portugalilaisten hallussa, päätettiin sen vuoksi poiketa

maihin korjaamaan ja varsinkin ruokavaroja saamaan. Laskettiin siis

S. Jagon satamaan ja sanottiin oltavan paluumatkalla Amerikasta. Muun

muassa tiedusteltiin viikon päivää, sillä tahdottiin verrata, oliko

laivalla päivät oikein merkitty. »Se meitä kovin kummastutti», kertoi

Pigafetta, »että heillä oli torstai, vaikka meillä laivalla vasta

oli keskiviikko. Ja kuitenkin olin joka päivä merkinnyt tapaukset

päiväkirjaani, koska alati olin terve. Vasta myöhemmin saimme tietää,

ettemme olleetkaan erehtyneet, emmekä jättäneet yhtä päivää lukuun

ottamatta, vaan että semmoinen ero syntyy, kun purjehditaan maan ympäri

lännen kautta itään. Silloin aika lyhenee yhden päivän niihin verraten,

jotka ovat samalla paikalla.»

Kun »Victorian» vene souti maihin kolmannen kerran, pidätettiin

se, koska maissa sillä välin oli saatu selville, että laiva olikin

Magalhãesin laivoja. Sebastian del Canoa vaadittiin antautumaan.

Viipymättä hän kuitenkin nosti ankkurin, jättäen miehet maihin, ja

saapui onnellisesti Guadalquivirin suuhun, S. Lucarin satamaan.

Ainoastaan kahdeksantoista miestä oli jäljellä koko retkikunnasta,

nekin suureksi osaksi sairaina. 8 p. syyskuuta saavuttiin Sevillaan.

Seuraavana päivänä »Victorian» miehet, s.o. ne jotka kävelemään

pääsivät, kulkivat juhlallisessa saatossa Santa Maria del Antiguan

kirkkoon kiittämään onnellisesta palaamisesta. Sitten lähti koko

palannut joukko kuninkaan luo Valladolidiin. Del Cano miehineen

otettiin armollisesti vastaan ja sai vaakunakilven, jossa sulkatöyhdön

päällä oli maapallon kuva ja kirjotus Primus circumdedisti me

(ensimäiseksi kuljit minun ympärini). Pigafetta tässä tilaisuudessa

antoi kuninkaalle omakätisen päiväkirjansa. Mainitsemista ansaitsee,

että vaikka niin monta laivaa oli menetetty, niin oli kuitenkin

»Victorian» tuoma kuorma niin arvokas, että se korvasi koko retkikunnan

kustannukset.

Transsylvanus lausuu julki ne ihailun ja ylpeyden tunteet, joita tämä

matka herätti, seuraavin sanoin: »Miehemme totisesti ansaitsevat

ikuisen kunnian suuremmalla syyllä kuin Argonautit, jotka Jasonin

kanssa purjehtivat Kolkhiiseen, ja paremmin heidän laivansa (Victoria)

ansaitsisi paikan tähtitarhoissa kuin Argo.»

Vielä ennenkuin Sebastian del Cano ennätti Valladolidiin, saapuivat

kotimaahan Viheriäniemen saarilta nekin miehet, jotka oli sinne

jätetty; he tulivat Intiasta palaavalla portugalilaisella laivalla ja

ennättivät Valladolidiin yhteiseen vastaanottoon.

»Trinidadin» loppu.

Huonommin kävi niitten, jotka olivat »Trinidadin» kera jääneet

Molukeille. Kun laiva oli korjattu, lähti se huhtikuun alussa v. 1522

merelle, mukanaan arvokas kuorma ja 50 europpalaista, sekä kaksi

saarelaista luotseina. Espinosa, joka oli laivan päällikkönä, päätti

palata takaisin Tyynen meren poikki, mutta vastaiset tuulet ajoivat

hänen laivansa kauas pohjoiseen. Kuukausia harhaillen ja kärsien paljon

vilua ja ruokatavarain puutetta laiva menetti suuren osan väestään ja

sitten viisi päivää kestäneessä myrskyssä pahasti vikautui ja menetti

ison mastonsa. »Trinidadin» täytyi palata takaisin Molukeille, jonne

sillä välin oli saapunut melkoinen portugalilainen laivasto Briton

johdolla, sekä lopuksi antautua Portugalilaisten armoille. Kuvaavaa

Portugalilaisten kateellisuudelle on se julma kohtelu, jonka alaisiksi

nämä haaksirikkoiset sitten joutuivat. »Trinidad» purettiin, mutta

ajautui kesken purkausta äkkimyrskyssä rantaan ja ruhjoutui. Sen

miehistöä kaikin tavoin nöyryytettiin saarelaisten nähden, jotta

näiden luottamus Espanjaan raukeisi. Sitten heidät vietiin Ternateen,

jossa heitä pidettiin neljä kuukautta siinä toivossa, kuten Brito

julkisesti tunnusti kuningas Manuelille kirjottamassaan kirjeessä,

että he siellä epäterveellisessä ilmanalassa kuolisivat — hirttää

hän ei heitä sentään tahtonut ilman kuninkaan lupaa. Ternatesta

»Trinidadin» onneton miehistö vietiin Bandaan, sitten Malakkaan ja

edelleen Kotshiniin, jossa saivat viettää kokonaisen vuoden, ennenkuin

vihdoin pääsivät palaamaan Espanjaan. Pitämällä näitä raukkoja

tahallaan epäterveellisissä seuduissa Portugalilaiset saivat heidän

lukunsa siihen määrään vähenemään, että lopulta ainoastaan neljä saapui

Lissaboniin, ja sielläkin heitä vielä pidettiin seitsemän kuukautta

vankina, ennenkuin he vihdoin pääsivät vapaiksi.

Kaikkiaan palasi Espanjaan 35 miestä niistä 280:slä, jotka Magalhãesin

keralla olivat lähteneet.

Riita Molukeista.

Vaikka Portugalilaiset aluksi saivatkin Molukit haltuunsa ja

karkottivat Magalhãesin laivastolla tulleet Espanjalaiset, ei Espanja

kuitenkaan luopunut saamastaan jalansijasta. Molukkien kauppa oli

siksi tuottavaa, että Magalhãesin avaamaa tietä päätettiin kulkea

edelleenkin, vaikka olikin nähty sen suunnaton pituus ja purjehduksen

vaikeudet. Erotus sen ja itätien välillä ei ollut niin mahdoton, ettei

olisi kannattanut yrittää. Länsitie oli sen verran pitempi kuin matka

Brasilian rannikolta Sevillaan, ja Panaman kannaksen poikki se oli,

niinkuin nykyisin voimme oikeilta pallokartoiltamme mitata, melkein

tarkalleen yhtä pitkä.

Tuskin oli vuosi kulunut Sebastian del Canon paluusta, niin sai

Ferdinand Cortes Kaarlo V:nneltä toimeksi tutkia, eikö Mexicon

pohjoispuolelta löytyisi suorempaa väylää Tyynelle merelle. Samalla

koetettiin saada Portugalin kanssa toimeen sopimus Molukkien

omistuksesta.

Badajozin juntta.

Huhtikuussa 1524 kokoontui kummankin maan puolesta kolme lakimiestä,

kolme tähtitieteilijää ja kolme luotsia sillalle, joka oli Badajozin

ja Elvan kaupungin välillä pienen rajajoen Cayan poikki. Nämä henkilöt

muodostivat kuulun »Badajozin juntan», josta aikanaan paljon ivaa

laskettiin. Aina toukokuun lopulle saakka juntta piti kokouksiaan

vuoron kummassakin kaupungissa ja koetti päästä selvyyteen siitä,

kenelle Molukit Tordesillaan määritelmän mukaan kuuluivat. Mutta

päätöstä oli kun olikin mahdoton aikaan saada. Tordesillaan sopimuksen

mukaan pallonpuoliskoitten rajaviivan, kuulun »demarkatsioviivan», piti

kulkea navasta napaan 370 leguaa Viheriäniemen saarien länsipuolella;

mutta heti määritelmän lähtökohtakin oli häälyvä, koska Espanjalaiset

alkoivat läntisimmästä, Portugalilaiset sitä vastoin itäisimmästä

saaresta. Vielä riidanalaisempaa tietysti oli, mitä maita se leikkaisi,

kun maapallon koosta ja päiväntasaaja-asteen pituudesta ei oltu,

Magalhãesin matkasta huolimattakaan, likimainkaan yksimielisiä.

Espanjalaiset olivat laskeneet Molukkien olevan Viheriäniemen saarista

183 asteen, Portugalilaiset sitä vastoin vain 137 asteen päässä.

Espanjalaisten laskun mukaan Molukkien olisi pitänyt olla Salomonin

saarien, Portugalilaisten laskun mukaan taas Borneon vaiheilla.

Arvioero oli 46 astetta, yhtä paljon kuin koko Atlantinmeren leveys

Viheriästä niemestä Vähiin Antilleihin. Juntta erosi sovinnon

syntymättä, ja kun Molukkien omistusoikeudesta myöhemmin sovittiin,

niin täytyi luopua tähtitieteellisestä paikanmääräyksestä; se ei

vielä ollut saavuttanut riittävää tarkkuutta. Kumpikin maa päätti

toistaiseksi jatkaa retkiään.

De Loaysan retki.

Espanja lähetti v. 1525 seitsemän laivaa de Loaysan johdolla

purjehtimaan Magalhãesin löytämää tietä; Sebastian del Cano seurasi

mukana yliluotsina. Laivasto lähti matkaan heinäkuun lopulla Coruñan

satamasta, jonne suuri osa Länsi-Intian liikkeestä oli siirretty,

koska Sevillan sataman mataluus alkoi käydä yhä haitallisemmaksi

laivain koon suurentuessa. Mutta kova kohtalo seurasi Loaysan suurta

yritystä. Seuraavan vuoden tammikuussa oltiin Patagonian rannikolla,

jossa yksi laiva myrskyssä menetettiin; miehistö, Sebastian del Cano

muitten mukana, pelastui. Vasta kuukauden kuluttua löydettiin salmi.

Sitten ankarat myrskyt hajottivat koko laivaston. Kaksi laivaa tapasi

toisensa kaukana pohjoisessa, ennenkuin olivat salmeen purjehtineet.

Toinen niistä lähti omin lupinsa Molukeille Hyvän toivon niemen ympäri,

mutta katosi sille tielle. Toinen otti Brasiliasta kuorman väripuuta ja

palasi takaisin kotimaahan.

Yksi laiva myrskyssä hajaantuneista ajautui sitä vastoin niin

kauas etelään, että se löysi Tulimaan eteläpään. Tälle löydölle ei

kuitenkaan osattu antaa oikeata arvoa, vaan laiva, jonka kapteeni oli

Hoces, palasi päälaivaston luo ja purjehti sen keralla Magalhãesin

salmen kautta Tyynelle merelle. Siellä myrsky jälleen erotti Hocesin

muusta laivastosta; hän yritti yksinään kulkea valtameren poikki,

mutta kärsi luultavasti Paumotu saarilla haaksirikon. Pienin Loaysan

laivoista ei, muista myrskyssä eksyttyään, uskaltanut lähteä yksin

suurelle valtamerelle, vaan yritti pohjoiseen, Mexicon rannalle, joka

Corteksen vallotuksen kautta oli joutunut Espanjalle. Etelä-Amerikan

länsirannikko oli silloin vielä aivan tuntematon, vaikkei Magalhães

olikin sen etäältä nähnyt. Guevara, joka johti mainittua pientä laivaa,

purjehti näin sekä Chilen että Perun rannat, ennenkuin Pizarro ja

Almagro sinne ennättivät, ja saapui onnellisesti Mexicon Tehuantepeciin.

Ainoastaan kaksi Loaysan laivoista pääsi todella Tyynen meren poikki.

Aavalla valtamerellä kärsittiin, samoin kuin Magalhãesinkin retkellä,

mitä suurinta kurjuutta. Loaysa kuoli surusta, kun oli menettänyt

suurimman osan laivastostaan. Hänen jälkeensä sai Sebastian del Cano

lippulaivan johtoonsa, mutta hänkin pian kuoli. Miehistö oli uupunut

puutteesta ja rasituksesta ja kuolema kävi taajaan vieraissa. Salazar,

joka del Canon jälkeen oli ylipäällikkönä, ennätti Ladroneille

saakka, jossa hän soi miehilleen kymmenkunnan päivää lepoa; mutta kun

Ladroneilta jatkettiin matkaa, niin hänkin heitti henkensä.

Tammikuun 1 p. 1527 lippulaiva saapui Tidoriin, jonka sulttaani

riemulla otti sen vastaan, koska se pelasti hänet Portugalilaisten

ylivallasta. Portugalilaiset tosin tekivät hyökkäyksen Espanjalaisten

rakentamaa varustusta vastaan, mutta hyökkäys torjuttiin. Laiva oli

kuitenkin kärsinyt niin suuria vaurioita, että se oli hylättävä,

ja miehistö, se mikä sitä enää oli elossa, muutti maalle asumaan.

Tidorissa nämä tähteet sitten pitivät puoliaan, kunnes Saavedra saapui

sinne. Se toinen laiva, joka oli lippulaivan keralla kulkenut Tyynen

meren poikki, kärsi Filippineillä haaksirikon ja ainoastaan muutama

mies pelastui Tidoriin tästä tapaturmasta kertomaan.

Saavedran matka.

Lopulla vuotta 1527 lähetti Fernando Cortes Mexicosta kolme laivaa ja

110 miestä Tyynen meren poikki Molukeille. Saavedra, joka laivastoa

johti, menetti matkalla kaksi laivaa, mutta saattoi kuitenkin pelastaa

Filippineiltä vankeudesta useita Magalhãesin ja Loaysan retkikuntain

jäsenistä. Kun hänen väkensä oli matkalla huvennut kovin vähäksi —

30 mieheksi — ei hän voinut sanottavasti auttaa Tidorissa olevia

maanmiehiään. Hän päätti sen vuoksi palata meren poikki Mexicoon,

kävi matkallaan useilla papuain asumilla saarilla, ehkä Uuden

Guinean pohjoisrannikolla, mutta ei vastatuulien vuoksi päässyt

Ladroneja etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Tidoriin. Seuraavana

vuonna Saavedra toukokuussa yritti uuden kerran ja pääsi aina

Marshall-saarille saakka, mutta kuoli sieltä eteenpäin purjehtiessaan.

Hänen laivansa koetti vielä jonkun aikaa jatkaa matkaa, mutta lopulta

sen täytyi palata Tidoriin ainaisen vastatuulen vuoksi. Se saapui

joulukuussa 1529 Molukeille Halmaheraan, jossa Portugalilaiset

saivat sen käsiinsä; miehistö vietiin Malakkaan. Tidoriin jääneet

Espanjalaiset karkotettiin.

Vihdoin Kaarlo V v. 1529 luovutti Molukit Portugalille 350,000

dukatin korvausta vastaan. Espanjan hyväksi sovittiin, että jos

espanjalaiset laivat Tyynellä merellä purjehtiessaan — tämä meri

ehdottomasti tunnustettiin Espanjan vaikutuspiiriin kuuluvaksi —

joutuivat Molukeille huonon onnen kautta, niin niitä ei saanut

kohdella vihollisina. Näin jäi Molukkien maustekauppa Portugalilaisten

yksinoikeudeksi, kunnes Hollantilaiset seuraavalla vuosisadalla sen

heiltä riistivät.

Silmäys tuulikarttaan osottaa, mikä oli syynä Espanjalaisten turhiin

yrityksiin purjehtia Tyynen meren poikki takaisin, vaikka menomatka

oli niin suotuisa ja nopea. Kahden puolen päiväntasaajaa puhaltavat

koko meren poikki pasaadituulet idästä länteen käsin, ja laivain olisi

täytynyt luovia niitä vastaan palatessaan. Sen ajan laivoille kävi

tämä liian hitaaksi. Päästäkseen myötäisillä tuulilla palaamaan olisi

purjehtijain pitänyt laskea kauas joko pohjoiseen tai etelään, jossa

palaavat länsituulet ovat, samoin kuin Atlantinkin meren pohjois-

ja eteläosissa, mutta näistä tuulioloista ei silloin vielä ollut

tietoa. Espanjalaiset kuitenkin Mexicosta käsin jatkoivat retkiään

Filippineille, ja lopulta he oppivat takaisinkin purjehtimaan.

Espanjalaiset Tyynellä merellä.

Espanjalaiset jatkoivat Molukit menetettyäänkin matkojaan Tyynellä

merellä, sillä he toivoivat sen äärettömän laajain ulappain helmasta

vielä löytävänsä uusia maita ja ennen tuntemattomia rikkauksia.

Lähettäessään v. 1536 Pizarrolle kahdella laivalla apuväkeä Cortes

käski Grijalvaa, jonka johdossa laivat olivat, paluumatkalla Perusta

tekemään retken Tyynen meren poikki Aasiaan. Kun matkalla ei maita

löydetty, niin Grijalva yritti palata takaisin Mexicoon, mutta siitä

häntä esti ainainen vastatuuli. Hän joutui vihdoin Uuden Guinean

rannikolle ja kärsi siellä haaksirikon; muutamat haaksirikkoisista

lopulta pelastuivat Molukeille.

Villalobos.

Muutamia vuosia myöhemmin Mexicon varakuningas Mendoza lähetti Tyynelle

merelle retkikunnan Villalobosin johdolla. Laivasto, jossa oli kuusi

alusta, löysi ensinnä lähellä Amerikkaa Revilla Gigedo saariston ja

purjehti sitten Marshall-saarien sivu Karolineille. 23. p. tammik. 1543

Villalobos saapui saarille, joitten asukkaat tervehtivät tulokkaita

espanjaksi: »Buenos dias, matalotes!» (»hyvää päivää, merimiehet!»)

ja tekivät ristinmerkin. Saaret, jotka kuuluivat Karolineihin, saivat

siitä »Merimiessaarien» nimen. Villalobos sitten saapui Mindanaoon,

aikoen perustaa sinne siirtokunnan. Mutta asukkaat olivat kaikkialla

niin vihamielisiä, ettei saatu edes ruokatavaroita. Saaristolle,

jonka Magalhães oli nimittänyt S. Lazaron saaristoksi, annettiin nyt

Filippinien nimi. Villalobos koetti lähettää laivan Mexicoon apua

noutamaan, mutta sen täytyi palata väliltä takaisin vastatuulien

vuoksi. Lopulta Villabosin täytyi lähteä Molukeille ja siellä antautua

Portugalilaisten armoille, kun vielä toinenkin yritys saada Mexicosta

apua oli tyhjään rauennut. Tällä toisella kerralla etsittiin suotuisaa

tuulta etelämpää. Ortiz de Retes luovi kauan Uuden Guinean rannikolla,

joka nyt sai nimensä, ja sai kestää monet kovat kahakat alkuasukkaitten

kanssa, jotka korkeilla tornimaisilla laitoksilla koettivat vallottaa

Espanjalaisten alukset. Mutta tyhjin toimin täytyi hänenkin palata

takaisin. Villalobosilla ei ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa laivansa

Portugalilaisille, jotka pienissä erin kuljettivat niitten miehistön

takaisin Espanjaan. Villalobos itse kuoli Amboinassa.

Filippinien anastus.

Kaarlo V:nnen kuoltua päätti kuningas Filip II Portugalilaisten

vastaväitteistä huolimatta vallata Filippinit; hän ei luullut

Portugalilaisten voivan sitä estää, koska heidän voimansa alkoivat

uupua. Mexicon varakuningas Luis de Velasco varusti sitä varten neljä

laivaa, jotka marraskuussa v. 1564 olivat valmiina matkaan lähtemään.

Päällikkönä oli Lopez de Legaspi, tyyni, älykäs ja toimelias mies;

luotsina oli jo Loaysan retkellä mukana ollut etevä purjehtija

Urdaneta, joka tosin oli ennättänyt mennä luostariin, mutta kuninkaan

käskyn saatuaan oli paikalla valmis matkalle lähtemään. Laivasto

ohjeittensa mukaan purjehti tarkalleen samaa tietä kuin Villaloboskin,

sillä tarkotuksena oli siirtokunnan perustaminen, eikä uusien maitten

löytäminen. Yksi pienemmistä laivoista, ollen huonompi purjehtija,

eksyi kuitenkin myrskyssä päälaivastosta, kulki yksin valtameren

poikki, saapui Filippineille, mutta ajautui sieltä myrskyissä kauas

pohjoiseen, aina 40:lle leveyspiirille saakka, jossa tuuli olikin

suotuisempi Mexicoon paluuta varten. Tämä pieni laiva siten vahingossa

löysi paluureitin, jota Loaysa, de la Torre ja Retes olivat aikaisemmin

turhaan hakeneet.

Legaspi saapui onnellisesti Filippineille, mutta hänkin kohtasi

kaikkialla vihamielistä väestöä. Vasta Boholista hän sai riittävästi

ruokavaroja. Älykkäitten sovittelujen kautta sai Legaspi kuitenkin

Sebun asukkaat, samat joitten kanssa Magalhães oli ollut tekemisissä

ja joitten kautta hän oli surmansa saanut, uudelleen tunnustamaan

Espanjan ylivallan, kun lupasi suojella heitä vihollisia vastaan. Kun

siirtokunta näin oli alkuun saatu, niin Urdaneta lähetettiin Mexicoon

apua hakemaan.

Tämä taitava purjehtija päätteli, että Tyynessä meressä, samoin kuin

Atlantinkin meressä, mahtoi kauempana pohjoisessa, kuuman vyöhykkeen

ulkopuolella, puhaltaa länsituulet, joiden avulla matka valtameren

poikki olisi mahdollinen. Hän sen vuoksi ohjasi Filippineiltä kauas

koillista kohti, kunnes oli Japaniakin pohjoisempana, ja saapui sitä

tietä neljä kuukautta kestäneen matkan jälkeen onnellisesti Mexicon

Acapulcoon. Tämän aivan oikeaan tieteelliseen otaksumaan perustuvan

matkan kautta oli vihdoinkin löydetty väylä, jota oli mahdollinen

palata takaisin Itä-Aasiasta. Yhteys Mexicon ynnä Perun ja Filippinien

välillä oli tämän kautta turvattu ja liike muodostuikin sitten täysin

säännölliseksi. Urdaneta lähti Mexicosta takaisin Espanjaan ja palasi

luostariin, jossa hän v. 1568 kuoli.

Jo v. 1567 Legaspi sai apua kahdella laivalla ja saattoi nyt

hyvin pitää puoliaan Portugalilaisia vastaan, jotka yrittivät

väkivoimalla karkottaa hänet Filippineiltä. Kuitenkin hän päätti

muuttaa siirtokuntansa vähän kauemmaksi Molukeista ja teki v. 1570

sotaretken Luzoniin, jossa hän anasti Manilan kylän. Seuraavana vuonna,

saatuaan uutta apua Mexicosta ja kuninkaalta maaherran arvon ja

vapaan toimivallan, hän palasi Manilan lahteen suuremmalla voimalla,

voitti vihamielisen muhamedilaisen puolueen ja sai seudun päälliköt

tunnustamaan Espanjan yliherruuden. Pasig joen suuhun, nykyisen Manilan

paikalle, rakennettiin linna ja laskettiin Filippinien suurimman

kaupungin perustukset. Legaspi kuoli v. 1572, mutta hänen seuraajansa

pitivät uusissa asemissa puoliaan, ja kautta vuosisatain tämä

siirtokunta sitten pysyi Espanjalaisten hallussa.

Etelämaan etsintä.

Uuden Guinean löydön kautta oli saanut uutta virikettä Ptolemaiokselta

peritty vanha luulo, että muka Intian meren eteläosassa oli suuri

mannermaa, »Terra Australis»; löydettyä suurta saarta pidettiin sen

pohjoisimpana rannikkona. Luultiin tämän maan sitten jatkuvan Tyynen

meren eteläpuolitse aina Tulimaahan saakka ja toivottiin sieltä

löytyvän suuria rikkauksia ja oivallisia maita asuttaviksi. Mexicon

varakuninkaan pitäessä huolta Filippineistä sai Perun varakuningas

toimekseen etsiä ja asuttaa suuren Etelämaan. Juan Fernandez, joka

Chilen edustalta löysi yksinäiset, hänen nimensä perineet kalliosaaret,

lienee eräällä matkallaan käynyt niin kaukana, että hän näki Uuden

Seelannin rannan; hän luuli saarta osaksi suuresta etelämaasta.

V. 1567 Perun varakuningas lähetti Alvaro Mendaña nimisen sotilaan

etevien purjehtijain keralla löytöretkelle. Kun oli purjehdittu

Callaosta melkoisen kauas etelään, eikä maata löytynyt, käännettiin

suunta päiväntasaajaa kohti ja vasta lännempänä uudelleen etelään.

Helmikuussa v. 1568 tultiin ihanaan saaristoon, jossa näytti olevan

kultaakin; Espanjalaiset ihastuksissaan luulivat tulleensa Salomonin

Ofiriin ja antoivat saarille Salomonin saarien nimen. Asukkaat

tuntuivat olevan verraten ystävällistä kansaa, ruokatavaroita,

varsinkin sikoja ja kanoja, oli runsaasti, laivanrakennukseen

kelvollista puuta niinikään. Arvokkaita mausteitakin Espanjalaiset

luulivat olevan. Kun oli saaristoa jonkun aikaa tutkittu, lähdettiin

paluumatkalle; vaikean ja vaarallisen purjehduksen jälkeen saavuttiin

Mexicoon ja sieltä vihdoin takaisin Callaoon.

Mendañan siirtomaayritys.

Seitsemänkolmatta vuotta kului, ennenkuin löytöjä sitten jatkettiin.

Vasta v. 1595 sai Mendaña Perusta laivoja lähteäkseen asuttamaan

Salomonin saaria. Hänellä oli neljä laivaa ja neljäsataa henkeä

mukanaan, suurin osa nainutta väkeä. Kuukauden purjehduksen

jälkeen tultiin heinäkuun puolivälissä saaristoon, jossa oli hyvin

vaaleaihoista ja sangen kaunista kansaa. Asukkaat toivat laivoihin

kookospähkinöitä ja muita hedelmiä, mutta varastivat samalla niin

rohkeasti, että heidät täytyi ajaa pois. Siitä syntyi melske, jossa

muuan saarelaisista haavottui, ja heti oli sota valmis. Nuolia ja kiviä

sateli laivoihin ja laivoista ammuttiin pyssyillä. Saaristo sai Perun

varakuninkaan kunniaksi Marquesas-saarien nimen. Alussa olivat suhteet

olleet niin ystävällisiä, että eräs nainen nähdessään Mendañan puolison

doña Isabellan vaaleat hiukset, oli pyytänyt niistä suortuvan lahjaksi.

Kun oli jonkun aikaa taisteltu, tehtiin kuitenkin uudelleen rauha.

Elokuun alussa jatkettiin matkaa, löydettiin useita pienempiä saaria

ja saavuttiin lopulta Santa Cruz saarille, jotka ovat Salomonin

saarien kaakkoinen jatko. Siellä amiraalilaiva myrskyssä erosi muista

laivoista, eikä sen koommin niitä nähnyt. Sen ympärille souti sen

sijaan puolisataa venettä, joissa oli tummanruskeita ihmisiä. »Niillä

oli kaikilla kähärä tukka, kenellä valkoiseksi, kenellä punaiseksi tai

muun väriseksi värjätty, päälaki puoleksi ajeltu, hampaat punatut. He

olivat aivan alastomia, ainoastaan lanteilla oli kapea vyöte ohutta

kangasta. Kasvot ja käsivarret olivat mustiksi maalatut ja kiiltävät,

kirjavilla juovilla koristellut. Kaulassa ja käsivarsissa oli nauhoja,

joihin oli pujotettu kultanokareita, mustaa puuta, kalanhampaita,

helmiäissirpaleita ja helmiä. Aseina oli jouset ja myrkkynuolet, joiden

kärki oli tulessa karkaistu, suuret kivet, raskaat miekat, jotka oli

valmistettu hyvin kovasta puusta, ynnä keihäät, joiden kärki oli

puusta, kolmijakoinen ja harppunan kaltainen. Palmunlehtisessä pussissa

oli juurileipää, joka oli heidän tärkein ravintoaineensa.»

Mendaña luuli heitä ensinnä Salomonin saarien kansaksi, mutta kun

laivaa tervehdittiin nuolisateella, niin hän pian huomasi erehdyksensä.

Pettymys oli sitä ikävämpi, kun hän, etsimiseen väsyneenä, oli

päättänyt joka tapauksessa perustaa siirtokuntansa tähän saaristoon.

Laivalla syntyi silloin kapina; se tosin saatiin kukistetuksi, mutta

huolet ja rasitukset murtivat Mendañan voimat, niin että hän 17 p.

lokakuuta heitti henkensä, uskottuaan retkikunnan johdon vaimolleen

doña Isabellalle.

Mendañan kuoltua alkoi sota alkuasukkaita vastaan kahta kiivaammin,

mutta lopulta Espanjalaiset olivat niin uupuneet ja taudeista

riutuneet, että kaksikymmentä voimallista miestä olisi kyennyt heidät

tuhoamaan. Doña Isabella silloin kutsui upseerinsa neuvotteluun ja

sai heidät suostumaan tuumaansa, että purjehdittaisiin Manilaan

ja perustettaisiin sinne siirtokunta. Retkikunnan luotsi, Pedro

Fernandez de Quiros, sai johdon käsiinsä. Hän oli älykäs ja taitava

mies, ja molempiakin ominaisuuksia tarvittiin täysin määrin. Välillä

poikettiin Ladroneilla ruokatavaroita ottamassa. Retken vaiheista

julkaistussa kertomuksessa on seuraava kuvaus asukkaitten vainajain

palveluksesta: »He ottavat luut vanhempainsa ruumiista, polttavat

lihan ja panevat tuhkan kookosviinaan eli tubaan, joka sitten juodaan.

Joka vuosi itketään vainajaa kokonainen viikko, ja sen vuoksi onkin

ammatti-itkijättäriä paljon ja ne ovat suuressa arvossa. Sitä paitsi

kaikki naapurit kokoontuvat vainajan taloon häntä itkemään, ja sama

palvelus osotetaan heille vuorostaan, kun he kuolevat. Yöllä itketään

ja päivällä juodaan, ja näissä pidoissa käydään ahkeraan, sillä

kestitys on runsas. Itkuvirressä kerrotaan vainajan urotöistä ja

elämänvaiheista aina syntymisestä alkaen, kiitetään hänen voimaansa ja

kauneuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä suinkin on hänelle kunniaksi.

Jos elämäntarinassa on lystillisiä kohtia, niin koko seura purskahtaa

nauruun, ottaa ryypyt ja alkaa sitten uudelleen kyyneliä vuodattaa.

Toisinaan on näissä vuotuisissa vainajanjuhlissa koolla parikinsataa

henkeä.»

Filippineille saapuessaan retkikunnan jäsenet olivat niin uupuneet

ja nälän näännyttämät, että he näyttivät enemmän luurangoilta kuin

ihmisiltä. Helmikuussa 1596 doña Isabella meni Manilassa maihin

tykkien paukkuessa ja otettiin erinomaisen juhlallisesti vastaan.

Retkeläisille, joista oli kuollut viisikymmentä sen jälkeen kun

lähdettiin Santa Cruz saarilta, hankittiin hallituksen kustannuksella

asunto ja ravinto. Kaikki naiset, neljää tai viittä nunnaksi ruvennutta

lukuun ottamatta, naitettiin. Muutaman vuoden kuluttua Quiros saattoi

doña Isabellan takaisin kotimaahansa.

Quiroksen matka.

Pedro Fernandez de Quiros sai myöhemmin laivoja matkaa varten, jolla

paitsi uusien maitten löytämistä ja kristinuskon levittämistä oli

tieteellinenkin tarkotus. Hän aikoi nimittäin purjehtia maan ympäri

ja keksimänsä tarkemman menetelmän mukaan määrätä paikkain asemat ja

samalla kompassin poikkeuman eri seuduilla.

Matkaan lähdettiin Callaosta joulukuussa v. 1605. Ensimäinen maa,

joka nähtiin, kuului Paumotu saaristoon. Vaikka se oli kallioiden ja

riuttain piirittämä, päästiin kuitenkin yhteyteen asukkaitten kanssa,

jotka asuivat rannalla palmulehväisissä majoissa. Päällikön hiukset

tällä kertaa etenkin herättivät Espanjalaisten huomiota, ne kun

ulottuivat aina vyötäisille saakka ja olivat vaaleat, niin »että he

luulivat hänen ehkä olevan naimisissa ja käyttävänkin vaimonsa tukkaa.»

Vaalea väri johtui siitä, että näiden alkuasukkaiden oli tapana

ripottaa tukkaansa kalkkia. Saari sai Sagittarian nimen. Tämän jälkeen

tultiin toiselle saarelle, joka sai nimekseen »Gente Hermosa», s.o.

»kaunis kansa», asukkaiden kauneuden vuoksi. Se luultavasti oli kuulu

Tahiti. [Kun nimet ovat toiset, eikä paikkain maantieteellisen aseman

määräyksiin ole luottamista, on vaikea tarkkaan määrätä, mikä Quiroksen

purjehtima reitti oli. Toiset eivät luule hänen käyneen Tahitilla.]

Naiset olivat vaaleaihoisia ja melkein yhtä viehättäviä ja ihania kuin

heidän omat naisensa Limassa, joiden kauneus oli käynyt sananparreksi.

Taumako nimisellä saarella Qiuros kuuli eräältä päälliköltä, että jos

hän purjehti kauemmaksi etelää kohti, niin hän tulisi suureen maahan,

jonka asukkaat olisivat kaikkia siihen saakka nähtyjä vaaleammat;

samalla hän luetteli 70 saarta. Quiros luopui nyt aikomuksestaan jatkaa

matkaa Santa Cruz saaristoon ja kääntyi sen sijaan etelää kohti. Näin

löydettiin Uusien Hebridien pääsaari. Luullen sitä suuren etelämaan

osaksi Quiros aikoi perustaa sinne siirtokunnan, »Uuden Jerusalemin»,

mutta saaren asukkaat olivat niin vihamielisiä, että tuumasta täytyi

luopua. Toisten tietojen mukaan lippulaivan miehistö teki kapinan, otti

Quiroksen vangiksi ja palasi Amerikkaan, jonne saavuttiin yhdeksän

kuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Quiros oli portugalilainen,

jonka vuoksi espanjalainen meriväki häntä vihasi.

Torres-salmi.

Luiz Vaez de Torres, retkikunnan toinen mies, joka päälaivasta

eksyttyään turhaan odotti sitä yhtymäpaikalla, lähti pienellä

laivallaan pyrkimään Filippineille, koska miehistö ei suostunut

purjehtimaan kauemmaksi etelää kohti. Erehtyen Uuden Guinean asemasta

hän tuli kulkeneeksi sen eteläpuolitse ja siten löytäneeksi salmen,

joka on hänen nimensä perinyt. »Koko tämä maa kuuluu Uuteen Guineaan»,

hän sanoo. »Siinä asuu intialaisia, joitten ihoväri ei ole kovin

vaalea. Heillä ei ole muuta pukua kuin kankaankaistale vyötäisillään.

Aseina ovat keihäät, kilvet ja jonkinlaiset kivinuijat. Pitkin tämän

maan rantaa on asuttuja saaria. Rannikolla on koko joukko tilavia

satamia, suuria jokia ja monta tasankoa. Otimme nämä satamat Espanjan

omiksi. Purjehdimme tätä rannikkoa 300 penikulmaa ja leveysaste tällä

matkalla väheni 11 1/2:sta 9:ään. Sitten alkoi särkkä, jolla ei ollut

vettä kuin kolmesta yhdeksään syleen, ja sitä ulottui pitkin rannikkoa

leveyspiirille 7 1/2, mutta kauemmaksi emme päässeet karien ja kovien

virtauksien vuoksi. Päätimme sen vuoksi ohjata syvempää uraa pitkin

lounaaseen. Näimme pitkin matkaa lukemattomia saaria. Etelään 11

leveyspiiristä alkoi vesi madaltua, siellä oli useita suuria saaria ja

vielä toisia näkyi etelässä. Niillä asui mustia, sangen voimallisia

ihmisiä, jotka kävivät alasti ja aseinaan käyttivät pitkiä jykeviä

keihäitä, nuolia ja huonosti tehtyjä kivinuijia.»

Torreksen kuvaus hyvin sopii Australian ja Uuden Guinean välisen salmen

luontoon; ranta, jota hän seurasi, oli Uuden Guinean eteläranta.

Onnellisesti Torres sitten jatkoi matkaa Molukeille ja edelleen

Manilaan ja kirjotti löydöistään kuninkaalle kertomuksen.

Espanjalaiset kuitenkin pitivät tämän, samoin kuin useimmat muutkin

Tyynen meren löytönsä salaisuutenaan, niin että James Cook v. 1770

luuli olevansa ensimäinen, joka purjehti salmen kautta. Torres näki

Australian pohjoisimman niemenkin, mutta vasta Hollantilaiset ja

Englantilaiset tutkivat uuden mannermaan rannat.