Kauppalaivastoa johti Tristão da Cunha, joka Brasilian rannalta

Kapmaahan purjehtiessaan myrskyn kantamana joutui pois oikealta

väylältä ja löysi Atlantin meren eteläosasta hänen mukaansa

nimitetyn saaren. Useimmat hänen laivoistaan saapuivat onnellisesti

yhtymäpaikkaan Mosambikiin; yksi ainoa ajautui Madagaskariin, tuoden

sieltä tiedon, että muka saarella oli paljon kultaa, pippuria ja

inkevääriä. Tämä sai Tristão da Cunhankin saarelle poikkeamaan, mutta

tieto huomattiin väärinkäsitykseksi; ja kun sitä paitsi Madagaskarinkin

maurit olivat vihamieliset ja mahtavat, niin laivasto jatkoi matkaansa

Intiaan. Kuitenkin mennessä ankaran taistelun jälkeen vallotettiin

ja poltettiin Magadoxon eteläpuolella oleva vihamielinen Brava.

Portugalilaiset anastivat sheikin rahastosta suunnattoman määrän hopeaa.

Tristão da Cunha sitten purjehti Sokotraan, jossa vielä oli jäljellä

kristittyjä, vaikka saari muutama vuosikymmen aikaisemmin olikin

joutunut arabialaisen sheikin vallan alle. Sokotran linna oikopäätä

rynnäköllä vallotettiin, rakennettiin uudestaan entistä lujemmaksi ja

sai Portugalilaisen varusväen.

Tristão da Cunhan viivytyksien kautta oli kuitenkin Aimeida

joutunut vaikeaan asemaan. Kananorin ystävällinen ruhtinas kuoli ja

hänen jälkeläisensä liittyi jälleen Kalikutin samudriniin, koska

Portugalilaiset olivat pidättäneet ja upottaneet erään hänelle kuuluvan

laivan, vaikka sillä oli heidän itsensä antama suojeluskirje. Kananorin

portugalilaista linnaa piiritettiin; sen pieni varusväki kuitenkin

kesti menestyksellä kaikki hyökkäykset, kunnes Tristão da Cunha

vihdoin saapui. Linna rakennettiin uudelleen kivestä. Osa Portugalista

tulleista laivoista lähetettiin paikalla paluumatkalle, koska

varakuningas oli saanut kootuksi riittävät maustekuormat. Dom Lourenço

laivasto-osaston kanssa purjehti Bombayn eteläpuolella olevaan Tshaulin

satamaan, saadakseen sieltä lisää: Tshaulin pikkuruhtinas oli nimittäin

liittynyt Portugalilaisiin.

Egyptin laivasto saapuu sotanäyttämölle.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Egyptin sulttaanin laivasto saapui

Intiaan. Portugalilaiset olivat siten saaneet uuden ja vaarallisen

vihollisen, jolla lisäksi oli Intiassa mahtavia liittolaisia. Gujeratin

shaahi, jonka valtakunta oli Narbadan ja Indus-jokien suistamojen

välillä, lähetti Egyptiläisten avuksi viisikymmentä intialaista

alusta. Dom Lourenço oli yhä vielä Tshaulin joessa, kun tämä laivasto

lähestyi. Hän luuli sitä ensiksi Albuquerquen osastoksi, jota

odotettiin Ormuksesta, eikä huomannut ajoissa lähteä merelle, jossa

hän olisi voinut paremmin puoliaan pitää. Taistelu siten syntyi itse

joessa. Ensimäisenä päivänä ei vielä tapahtunut ratkaisua. Dom Lourenço

olisi tosin voinut yön aikana paeta merelle, mutta kun isä oli kerran

ennen varottanut häntä liiallisesta varovaisuudesta, niin hän ei

tilaisuutta käyttänyt. Seuraavana päivänä taistelua siis jatkettiin.

Portugalilaisen päällikön laiva sai tykinluodista niin vaikean vuodon,

että sen vihdoin täytyi koettaa toisen laivan avulla päästä pakoon.

Siinä yrityksessä se kuitenkin puski joessa kalastajain paaluun eikä

enää päässyt irtaantumaan. Vetoköysi katkesi ja Dom Lourençon alus

joutui vihollisen maalitauluksi. Huolimatta epätoivoisesta asemastaan

sankari kuitenkin viimeiseen saakka piti puoliaan. Hänen urheutensa oli

toisille loistavana esikuvana. Tykinluoti runteli hänen säärensä, mutta

saatuaan haavan sidotuksi hän tuolilla istuen johti maston juurelta

taistelua, kunnes toinen luoti oli surman luoti. Vasta kun melkein

koko miehistö oli joko kaatunut taikka kyvyttömäksi haavottunut, laiva

vallotettiin; mutta samalla se upposikin eikä siis jäänyt viholliselle

voitonmerkiksi. Muut portugalilaiset laivat pääsivät pakenemaan

Kotshiniin, jossa varakuningas oli. Vakavalla mielellä Aimeida kuuli

poikansa sankarikuoleman ja mielessään vannoi pyhän valan, ettei

Intiasta lähtisi, ennenkuin oli sen maureille kostanut. Egyptiläisen

laivaston kuultiin lähteneen Gujeratiin Diun satamaan talvea viettämään.

Albuquerque Ormuksessa.

Ennenkuin kerromme seuraavista sotatapauksista, on meidän kuitenkin

luotava silmäys siihen, mitä Affonso d’Albuquerque oli sillä välin

aikaan saanut. Huomaamme silloin, että Portugalilaiset olivat samaan

aikaan ryhtyneet uusiin toimiin katkaistakseen kokonaan Egyptin kaupan

Intiaan.

Albuquerque oli elokuussa v. 1507 lähtenyt Sokotrasta seitsemän laivan

keralla ryöstämään Arabian rannikon satamia ja koettamaan, saisiko hän

Ormuksen haltuunsa. Omanin rannikolla, joka korkeitten vuoriensa edessä

oli hyvässä suojassa sisämaan kuumilta tuulilta ja lentohiekalta,

oli siihen aikaan monta vaurasta kaupunkia ja hyvää satamaa, joista

käytiin Intiaan vilkasta kauppaa. Ormuksen salmessa taas, mutta

Persian puolella, oli rikas Ormus, jo vanhastaan vilkas kauppapaikka.

Albuquerque alkoi hävittää ja riehua kuin vihollismaassa. Ensinnä sai

Oman kokea Portugalilaisten vihoja. Kuriat vallotettiin ja poltettiin,

Maskat vallotettiin. Sohar alistui vastarintaa tekemättä ja pääsi

verolla. Khorfakkanista, josta vietiin Intiaan varsinkin arabialaisia

hevosia, olivat asukkaat paenneet; se ryöstettiin. Aikalaiset

täydelleen hyväksyivät tämän julman ja säälimättömän ryöstösodan,

vankien kiduttamisen ja silpomisen, sillä käytiinhän sotaa kristikunnan

verivihollisia vastaan ja vielä siinä maassa, jossa muhamedin usko oli

syntynyt ja josta se oli vallotuksilleen lähtenyt. Syyskuussa v. 1507

Albuquerquen laivasto saapui Ormuksen edustalle. Kaupunki oli saaren

matalalla pohjoisrannalla; eteläpuolella sitä suojeli korkea vuori.

Sitä puolusti 30,000 miestä, joukossa 4000 persialaista jousimiestä.

Kuninkaan alaikäisyyden aikana eräs bengalilainen ylimys hoiti

puoli-itsenäisen Ormuksen hallitusta. Albuquerque tervehti kaupunkia

tykinlaukauksilla ja laski rohkeasti satamaan. Sitten hän oikopäätä

vaati kaupunkia antautumaan ja tunnustamaan Portugalin yliherruuden,

luvaten muutoin sen paikalla tuhota. Kun vaatimukseen tuli epäävä

vastaus, niin portugalilainen johtaja ampui upoksiin kaikki satamassa

olevat laivat. Ormuslaiset parilla sadalla veneellä hyökkäsivät

hänen kimppuunsa, mutta tykit ja portugalilaisten laivain korkeus

ratkaisivat taistelun näille eduksi. Ormuksella ei ollut muuta neuvoa

kuin suostua tunnustamaan Portugalin kuninkaan yliherruus ja maksamaan

hänelle vuosittain melkoinen vero. Albuquerque rupesi saarelle linnaa

rakentamaan, mutta merirosvouteen mieltyneitten kapteenien mielestä se

oli niin ikävää työtä, että he alkoivat napista. Ormuslaiset paikalla

käyttivät hyväkseen eripuraisuutta ja taistelu virisi uudelleen. Kun

kolme portugalilaista laivaa omin luvin lähti satamasta purjehtiakseen

Intiaan, niin Albuquerquen, puolet voimistaan menetettyään, täytyi

heittää vallotus kesken. Hän purjehti Sokotran saarelle talvea

viettämään.

Seuraavana kesänä Albuquerque, lisäväkeä saatuaan, uudelleen lähti

Ormuksen edustalle. Mutta tämä oli sillä välin varustettu entistä

lujemmaksi, Portugalilaisten alkama linna rakennettu valmiiksi ja

siihen sijotettu tykkejä, joita europpalaiset luopiot olivat valaneet.

Tällä kertaa Albuquerquen yritys onnistui huonommin kuin ensi kerralla.

Vihollinen oli entistä paremmin varustettu ja sai sitä paitsi tavallaan

apua Albuquerquen omalta esimieheltä, Intian varakuninkaalta. Francisco

d’Almeida ei suosinut tätä väkivaltaista sodankäyntiä, eikä tahtonut

hajottaa voimiaan, ennenkuin Intian rannikon omistus oli turvattu.

Vaikka Albuquerque menettelikin Portugalin kuninkaalta saamainsa

ohjeitten mukaisesti, niin epäsi varakuningas kuitenkin kaikki hänen

toimensa ja ilmotti Ormuksen hallitsijalle kirjottamassaan ja kuninkaan

sinetillä leimaamassaan kirjeessä ottavansa hänet suojelukseensa.

Albuquerque väitti kirjettä väärennetyksi, mutta samalla hän älysi,

ettei hänen sotatoimillaan olisi menestystä, kun ei näin ollen ollut

toivoakaan avun saannista Intiasta. Siellä Almeida päin vastoin oli

armahtanut ne kapteenit, jotka Ormuksen edustalta olivat kesken

taistelua paenneet. Albuquerquella ei siis ollut muuta neuvoa kuin

purjehtia laivoineen Intiaan.

Hänen vuoronsa oli nyt tuottaa Francisco d'Almeidalle vielä tuntuvampi

pettymys. Hänet oli nimitetty Almeidan jälkeläiseksi, varakuninkaan

määräajan päättyessä. Albuquerque saapui vaatimaan, että Almeida

hänelle kuningas Manuelin määräyksen mukaan luovuttaisi vallan.

Mielihaikealla Almeida vastaanotti tiedon, että hänen oli kesken

heitettävä niin hyvällä menestyksellä aljettu työ ja luovutettava jatko

juuri sille miehelle, jonka kanssa hän oli Ormuksen vuoksi joutunut

julkiriitaan.

Almeida ei tietysti muuta voinut kuin alistua ja totella kuninkaan

käskyä; mutta hän ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan valtaansa,

ennekuin oli kostanut poikansa kuoleman ja voittanut Egyptiläiset.

Tekosyyksi hän esitti sen, ettei se laiva, jonka määrä oli hänet pois

viedä, ollut vielä saapunut — se oli tulomatkalla kärsinyt haaksirikon

Afrikan rannalla. Albuquerquella ei ollut muuta neuvoa, kuin nurkuen

tyytyä odottamaan.

Diun meritappelu.

Joulukuun 12 p. 1508 Almeida laivastoineen lähti pohjoista kohti.

Hänellä oli 23 laivaa ja 1600 miestä. Vielä ennen vuoden loppua

Dabulin kaupunki vallotettiin ja hävitettiin niin kamalasti, että

sen tuho kävi Intiassa sananparreksi. Helmikuun 2 p. laivasto saapui

Diun edustalle. Egyptiläinen laivasto liittolaisineen oli Diun

satamassa. Se purjehti merelle ja syntyi taistelu, joka kuitenkin jäi

ratkaisematta. Egyptiläinen ylipäällikkö peräytyi yöksi Diun satamaan,

mutta Almeida hyökkäsi seuraavana päivänä itse satamaan. Varakuninkaan

vastassa oli toista sataa laivaa, joilla oli 800 mamelukkia ja

monta venezialaista ja slaaviakin. Venezia oli nimittäin jo älynnyt

vahingon, joka sen kauppaa uhkasi, kun Portugalilaiset olivat

kääntäneet maustekaupan Hyvän toivon niemen ympäri. Vaikk’ei tasavalta

uskaltanutkaan julkisesti asettua kristikunnan verivihollisten

puolelle, niin taistelivat sen kansalaiset kuitenkin vapaaehtoisina

maurien armeijoissa, auttaen heitä varsinkin neuvoillaan. Europpalaiset

tunnettiin vihollislaivoilla kiiltävästä haarniskapuvustaan ja

töyhtökypäreistään. Varakuningas olisi mielellään itse hyökännyt

vihollisten päälaivaa vastaan, jossa Egyptiläisten johtaja Mir Hosein

oli, mutta kapteeniensa pyynnöstä hän soi tämän kunnian — ja vaaran —

urhealle Pereiralle, joka »Pyhä henki» nimisellä laivalla ohjasi suoraa

päätä vihollisen päälaivaa kohti. Pereira raivasi tien edessä olevien

laivain keskitse ja katkera taistelu seurasi. Egyptiläisten amiraalin

kimppuun hyökättiin kahdelta taholta, hänen täytyi nopeaan antautua ja

päälaivan menetys lannisti siihen määrään muiden aluksien rohkeuden,

että taistelu samalla oli melkeinpä ratkaistu. Gujeratilaisen laivaston

päälaiva tosin piti sitkeästi puoliaan, mutta ammuttiin upoksiin.

Seurasi kamala teurastus ja 800 mamelukista ainoastaan 22 jäi eloon.

Diu vallotettiin, Gujerat pakotettiin rauhaan ja Dom Lourençon laivasta

otetut portugalilaiset vapautettiin. Egyptiläisten ylijohtaja pelastui

maalle ja pakeni maitse kiiruumman kautta.

D’Almeida palasi voittonsa jälkeen Kotshiniin ja saatuaan kotimaasta

uudistetun käskyn hän lokakuussa v. 1509 luovutti varakuninkaan

vallan Affonso d’Albuquerquelle. Mutta Almeidan ei ollut suotu enää

nähdä kotimaataan. Etelä-Afrikan rannikolla hän, poiketessaan maihin

vettä ottamaan, joutui Hottentottien väjytykseen ja menetti yhdessä

150 urhoollisen sotilaan kanssa henkensä. »Ei koskaan ole Portugalin

aseille tapahtunut suurempaa onnettomuutta», kirjotti valittaen eräs

aikalainen.

Almeida oli kunnon soturi, omaa voittoaan pyytämätön, siveellisesti

puhdas luonne, jonka vuoksi häntä yleiseen rakastettiin ja

kunnioitettiin. Isällisesti hän piti huolta sotilaistaan, mutta

toiselta puolen hän heiltä paljon vaatikin. Hän koetti parantaa heidän

aineellista toimeentuloaan, koska heillä oli huono palkka. Manuel

kuningas taas, joka oli kitsas, oli siitä hänelle epäsuosiollinen.

Sitä paitsi oli Almeida moittinut Portugalin hallitusta siitä, että

se lähetti Intiaan käskyjä, jotka olivat hänen suunnitelmiensa kanssa

ristiriidassa, ja että se lähetti Intiaan hovimiehiä, jotka vaativat

siellä paljon korkeampia paikkoja, kuin heidän ansionsa oikeuttivat.

Kuninkaalle hän ennen kotimatkalle lähtöään kirjotti: »Minä kehotan

Teitä suomaan lähettämällenne varakuninkaalle enemmän luottamusta, kuin

on minun osakseni tullut, ja olemaan antamatta minkäänlaisia käskyjä,

ennenkuin olette kuulleet Intiassa olevain neuvonantajainne mieltä.»

Almeida tahtoi keskittää Portugalin kaikki voimat Intian rannikolle

ja siitä syystä hän oli vihamielinen Albuquerquen toimille Arabian

rannoilla. Ja kun kuningas käski häntä lähettämään laivoja Malakkaan,

niin hän vastasi, että siihen hänellä ei vielä ollut aikaa, sillä

Intiassa oli toistaiseksi enemmän kuin riittävästi työtä.

Hänen seuraajansa muutti kokonaan suunnitelmat ja ulotti Portugalin

toiminnan kautta koko Intian meren.

Varthema.

Se »giauri», s.o. muhamedin uskoon kääntynyt kristitty, jolta Lourenço

d’Almeida sai tiedon Kalikutin samudrinin hyökkäyksestä, oli siksi

kuvaava ilmiö Uudenajan varhaisimpien matkustajain joukossa, että hän

löytöretkien historiassa ansaitsee enemmänkin muistamista, etenkin

kun hän laajoista matkoistaan kirjotti teoksen, jolla tarkkain

havainnoittensa ja oikeitten tietojensa vuoksi on pysyvä arvo.

[Varthema kulki jotenkin samoja reittejä kuin venezialainen Nicolo

Conti, joka 83 vuotta aikaisemmin lähti Itämaille 25 vuotta

kestäville matkoilleen. Conti kulki Damaskon ja Mesopotamian kautta

Bagdadiin ja Basraan ja sieltä laivalla Ormukseen ja Intiaan,

ruveten persialaisten kauppiasten kanssa yhdessä kauppaa tekemään.

Conti antaa matkakertomuksessaan tarkan kuvauksen Vijayanagarista,

Dekkanin etevimmän hindulaisvaltion pääkaupungista, joka sitten v.

1555 hävitettiin. Sitten hän kävi Madrasin rannikolla ja tutustui

nestoriolaisiin kristittyihin. Sumatrassa hän oleskeli vuoden,

tutustuen sen ihmissyöjiin asukkaihin ja tuotteihin. Sumatrasta hän

kulki Tenasserimiin, Malakan niemelle, kävi sitten Burmassa, Bengalissa

ja Javassa, Kotshin-Kiinassa ja Kulamissa, Etu-Intian eteläosassa.

Paluumatka kävi Malabaar-rannikon kaupunkien kautta ja meren poikki

Sokotraan, jonka asukkaat silloin vielä olivat nestoriolaisia

kristittyjä. Adenin, Dshiddan ja Kairon kautta Conti v. 1444 saapui

Veneziaan. Matkalla hänen oli täytynyt kääntyä muhamedin uskoon ja

tämän synnin sovitukseksi paavi Eugenius velvotti hänet kertomaan

elämänvaiheensa sihteerilleen, Poggio Bracciolinille. Matkakertomus

sisältää paljon arvokkaita tietoja Intiasta ja on kaiken kaikkiaan

15:nnen vuosisadan paras teos Etelä-Aasiasta, mitä kukaan europpalainen

kirjotti. Niccolo Conti oli ainoita länsimaisia kristittyjä, joka

Keskiajalla kävi Sokotrassa.]

Ludovico di Varthema oli kotoisin Bolognasta. Hän oli ehkä alkuaan

sotilas, mutta seikkailunhalu ja kunnianhimo saivat hänet maastaan

lähtemään etäisille matkoille. Hän lähti Europasta vuoden 1502 lopulla,

kävi ensin Egyptissä ja matkusti sieltä Syriaan. Damaskossa hän

näyttää kääntyneen muhamedin uskoon ja nimellä Yunas (Jonas) ruvenneen

sotamieheksi Damaskon mamelukkiväkeen. Damaskosta hän matkusti Mekkaan

ja Medinaan siinä mamelukkijoukossa, jonka Damaskon hallitsija oli

antanut pyhiinvaeltajakaravanin suojaksi. Hän tekee kirjassaan tarkkaan

selkoa Arabian pyhistä paikoista ja niiden hartaudenharjotuksen

menoista. Djiddasta, Mekan satamasta, hän aikoi purjehtia Intiaan,

mutta otettiin Adenissa vangiksi. Jemenin sulttaanin puolison avulla

Varthema kuitenkin pääsi vapaaksi ja matkusti sitten laajalti

Lounais-Arabiassa, käyden muun muassa maan sisässä Sanassa. Sitten hän

purjehti laivalla Persian lahdelle ja Intiaan. Matkalla poikettiin

Somalimaassa, Zailassa ja Berberassa. Alkupuolella vuotta 1504 Varthema

lienee saapunut Gujeratin Diuhun; hän kävi Gogossa ja matkusti sitten

Arabian kautta Ormukseen. Ormuksesta hän näyttää matkustaneen Persian

kautta Heratiin, palaten sieltä Shirasiin, jossa hän rupesi erään

persialaisen kauppakumppaniksi. Varthema ja tämä persialainen pysyivät

sitten yhdessä melkein kaikilla niillä matkoilla, joita hän myöhemmin

teki Etelä-Aasiassa.

Koetettuaan turhaan päästä Samarkandiin Varthema toverinsa keralla

palasi Shirasiin ja matkusti sieltä Ormukseen, josta purjehdittiin

Intiaan. Induksen suusta kuljettiin Etu-Intian länsirantaa etelään

päin, poikettiin Cambaissa ja Tshaulissa, tehtiin Goasta matka maan

sisään Bijapuriin, palattiin takaisin rannikolle ja jatkettiin matkaa

Kananoriin. Sieltä käytiin maan sisässä Vijayanagarissa. Kauemman aikaa

viivyttiin Kalikutissa, jonka asukkaista, tavoista ja elämänlaadusta,

rannikon luonnosta ja kaupungin kaupasta Varthema antaa sattuvia

kuvauksia. Hän kertoo myös samudrinin hovista ja hallituksesta, maan

oikeuslaitoksesta, uskonnosta, laivaliikkestä ja sotalaitoksesta.

Cochinin, Kulamin ja Kap Komorinin kautta matkustettiin Ceyloniin,

tutustuttiin tämän saaren oloihin ja purjehdittiin edelleen Pulicatiin,

joka on Madrasin pohjoispuolella. Täältä purjehdittiin laivalla

Tenasserimiin, Taka-Intiaan, ja sieltä Banghellaan, jossa seuraan

liittyi kaksi kristittyä kiinalaista. Poikettiin edelleen monessakin

satamassa, tehtiin kauppaa Pegun sulttaanin kanssa, purjehdittiin

Malakkaan, sieltä Sumatran Pediriin ja Pediristä Molukeille, jossa

Monokh oli itäisin paikka, minne italialainen giauri matkoillaan

saapui. Molukeilta palattiin jälleen länteen, käytiin Borneossa ja

vuokrattiin sieltä laiva ja purjehdittiin Javaan, jota kristityt

kiinalaiset väittivät suurimmaksi kaikista saarista. Varthema mainitsee

malaijilaisella kapteenilla matkalla Borneosta Javaan olleen sekä

kartan että kompassin ja sai kuulla omituisia, ehkä tositietoihin

perustuvia huhuja etäisistä etelän maista. Jaavasta matkue purjehti

Malakkaan, jossa Varthema ja persialainen erosivat kristityistä

kiinalaisista. Malakasta molemmat toverukset Koromandel-rannikon kautta

palasivat Kulamiin ja Kalikutiin.

Varthema karkasi sitten v. 1506 Kalikutista Portugalilaisten luo ja

kääntyi takaisin kristinuskoon. Hän taisteli Portugalilaisten puolella

monessa tappelussa ja Francisco d’Almeida löi hänet ritariksi. Oltuaan

puolentoista vuotta Portugalilaisten palveluksessa kauppa-asiamiehenä

Varthema Afrikan itärannikon ja Hyvän toivon niemen kautta purjehti

Portugaliin. Lissabonissa kuningas itse vahvisti hänet ritariksi ja

pidätti häntä monta päivää hovissa, saadakseen häneltä tietoja Intian

oloista. Portugalista Varthema palasi Roomaan.

Tämän islamiin kääntyneen italialaisen vaiheet osottavat, kuinka

laajalti Intian maissa muhamedilaiset kauppiaat ennen Portugalilaisten

tuloa matkustelivat, kuinka laajalle haarautuneet kauppasuhteet siellä

olivat, vaikk’ei Europan kristittyjä siellä suvaittu.

Affonso d’Albuquerque.

Affonso d’Albuquerque on Portugalin historian suurimpia miehiä, jonka

vuoksi hän onkin saanut maamiehiltään »Suuren» nimen. Hämmästyttävän

nopeaan, tarmokkaasti ja valtioviisaasti hän lyhyessä ajassa hankki

Portugalille Intian maissa ratkaisevan sananvallan ja voitti

kaikki kilpailijat, jotka yrittivät hänen aikeitaan estää. Affonso

d’Albuquerque oli syntynyt lähellä Lissabonia v. 1453 ylimyssuvusta,

joka ei kuitenkaan ollut valtakunnan etevimpiä. Hän oli saanut

kasvatuksensa hovissa ja ensiksi saavuttanut kuuluisuutta Otranton

meritappelussa sodassa Turkkilaisia vastaan. Hän oli viidenkymmenen

vuoden ikäinen lähtiessään ensimäisellc matkalleen Intiaan. Eräs

aikalainen antoi hänestä seuraavan luonnekuvan: »Affonso d’Albuquerque

oli keskikokoinen mies, miellyttävä ulkomuodoltaan. Kasvot olivat

soikeat, ihoväri raikas, nenä kaareva, ja vanhemmalla iällään hänellä

oli mahtava valkoinen parta, joka ulottui aina vyötäisiin saakka.

Latinaan hän oli täysin perehtynyt ja oli yhtä varovainen puheissaan

kuin kirjotuksissaankin. Hän oli rakastettu ja pelätty, mutta hänen

suosionsa ei ollut puolueellisuutta, eikä hänen moitteensa tylyyttä.

Hän oli sanansa pitävä mies, valheen vihollinen ja tunnollinen tuomari.

Sekä maalla että merellä hän sai monta haavaa ja todisti siten

verellään, ettei hän vaaraa pelännyt. Hän oli tuhlaavan antelias ja

luovutti aina kapteeneilleen koko voitonsaaliin, koska hänelle maine

oli suuremman arvoinen kuin rikkaus.»

Albuquerquen valta ei ollut nimellisesti yhtä suuri kuin Almeidan,

sillä hän ei saanut varakuninkaan arvonimeä, vaan nimitettiin

»kenraalikapteeniksi». Sotaväen päälliköksi lähetettiin Intiaan sitä

paitsi marsalkka Coutinho, joka ylhäiseen arvoonsa vedoten toimi omin

päin. Tämä johdon hajanaisuus vaikutti haitallisesti Albuquerquen

ensimäisiin yrityksiin.

Kalikutin tappelu.

Manuel kuningas oli käskenyt viipymättä kuristaa Kalikutin samudrinia,

ja marsalkka Coutinho, joka oli hiljattain saapunut Portugalista, sai

kenraalikapteenin suostumaan hyökkäykseen, ennenkuin sitä vielä oli

riittävästi valmistettu.

Tammikuun 2 p. 1510 saapui Kalikutin edustalle portugalilainen

laivasto, jossa oli 2000 sotilasta. Ensimäinen hyökkäys suunnattiin

sämudrinin linnaa vastaan, joka oli varustettu. Samudrin itse

oli poissa sotaretkellä erästä naapuriruhtinasta vastaan. Linnaa

puolustettiin kuitenkin sitkeästi. Portugalilaiset päättivät jakaa

väkensä kahtia, toista osastoa johti Coutinho, toista Albuquerque.

Viimeksi mainittu ennätti ensiksi perille, vallotti katkeran taistelun

jälkeen vallitukset ja sytytti kuninkaalliset rakennukset palamaan,

karkottaakseen puolustajat. Coutinho vihastui tästä niin ankarasti,

että hän syytti Albuquerquea sanansa syömisestä, sillä hänelle,

Coutinholle, oli sovittu ensimäisen hyökkäyksen kunnia. Mutta

suuttumus oli ennenaikainen, sillä taisteltavaa oli jäänyt kylliksi.

Sokeana kiukusta Coutinho hyökkäsi oikopäätä itse kaupungin kimppuun,

päästäkseen ainakin ensimäiseksi sytyttämään kuninkaan palatsin. Se

onnistuikin sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Albuquerque seurasi

hitaasti jäljessä, lähetettyään osan miehistään vartioimaan rannassa

olevia veneitä. Coutinho jo luuli voiton varmaksi ja laski sotamiehensä

hajalleen ryöstämään sämudrinin palatsia. Sitä olivat intialaiset

odottaneetkin. He kokoontuivat nopeaan, piirittivät palatsin,

hyökkäsivät sisään ja kävivät ryöstäväin Portugalilaisten kimppuun.

Albuquerque sai vaivalla tien raivatuksi palatsiin saakka ja lähetti

sanan toisensa jälkeen marsalkalle, että hänen tuli peräytyä. Mutta

Coutinho halveksi vaaraa ja vastasi, että kenraalikapteeni sai huoletta

mennä matkoihinsa, hän aikoi tulla perässä, kun sotamiehet olivat

ennättäneet kokoontua.

Joka puolelta itsekin ahdistettuna Albuquerque hitaasti peräytyi.

Paluumatka kävi solan kautta, jonka molemmilta puolilta intialaiset

syytivät nuolia, kiviä ja keihäitä Portugalilaisten päälle. Yhteys

Coutinhon kanssa oli kokonaan katkaistu, eikä sotaväki enää suostunut

palaamaan takaisin marsalkan joukkoihin yhtyäkseen. Albuquerque

sekamelskassa sai ensinnä pahan haavan vasempaan käsivarteensa, sitten

nuolen niskaansa ja vihdoin rintaansa niin suuren kiven, että hän

tainnoksissa oli kannettava pois. Marsalkka Coutinho kaatui palatsissa

80 miehen keralla. Siten päättyi, Coutinhon sokean raivorohkeuden

vuoksi, hyökkäys Kalikutia vastaan täydellisellä tappiolla. Ellei

Albuquerque olisi lähettänyt väkeä vartioimaan veneitä ja ellei meri

olisi ollut verraten tyyni, niin olisi tappio kääntynyt niin suureksi,

että Portugalin koko saavutettu mahti olisi samalla menetetty.

Albuquerque sai nyt Coutinhonkin laivat haltuunsa, palasi Kotshiniin ja

alkoi paikalla, kun haavat olivat parantuneet, harkita uusia sotaisia

yrityksiä. Tammikuun lopulla v. 1510 hänellä jälleen oli koossa

kolmattakymmentä laivaa, joilla hänen luultiin lähtevän Punaiselle

merelle. Mutta kenraalikapteeni olikin viime hetkeen saakka salannut

aikomuksensa, voidakseen lyödä sitä musertavamman iskun.

Goan vallotus.

Albuquerque oli päättänyt valloitan Goan Portugalilaisten mahdin

pääpaikaksi. Goan asema oli nimittäin erittäin sopiva sekä Etu-Intian

rannikon että sinne tuovien meriteitten hallitsemiseksi. Kaupunki oli

matalalla, mutta kuivalla saarella, jonka Ghats-vuorilta laskevat

joet olivat ikäänkuin leikanneet irti mannermaasta. Vanha intialainen

kaupunki oli saaren eteläpäässä; muhamedilaiset olivat rakentaneet

itselleen uudemman noin puolen vuosisataa takaperin, paetessaan sinne

Onorista. Saaren maanpuolella ja kaupungin ympäri kulkevat kanavat

olivat täynnään krokotilejä, jonka vuoksi niitten poikki oli varovasti

kuljettava. Portugalilaistenkin rakentama Goa on nykyisin melkein

autiona: ainoastaan pappeja ja munkkeja siellä enää asuu entisten

kirkkojen ja luostarien suurenmoisten raunioitten keskellä. Uusimman

Goan satama on suuressa maineessa ihmeteltävästä luonnonkauneudestaan.

Goa kuului Bijapurin sulttaanin vallan alle, mutta hän piti siinä

vain vähäistä varusväkeä. Kun Albuquerque oli laivoineen saapunut

sataman suulle, niin lähetti hän ensin veljenpoikansa Antonio de

Noronhan veneillä tutkimaan kanavien syvyyttä. Eräässä kanavan

käänteessä Portugalilaiset äkkiä näkivät edessään Pandjinin linnan,

joka puolusti kaupunkia meren puolella. Ennenkuin linnan varusväki

vielä ennätti kokoontua ja ruveta tykeillä ampumaan, tekivät

Portugalilaiset äkkipäätöksen, kävivät hyökkäykseen ja tunkeutuivat

muurien yli linnaan, jonka puolustajat pakenivat, johtajansa

menetettyään. Kenraalikapteeni taistelun melun kuullessaan lähetti

heti kaiken väkensä tuleen, mutta sen paikalle tullessa olikin linna

jo Portugalilaisten käsissä. Bijapurin shahin sotaväki peräytyi

kaupungistakin ja kehotti asukkaita antautumaan vastarintaa tekemättä,

sillä länsimaalaiset viholliset olivat voittamattomat. Seuraavana

päivänä saapuikin kaupunkilaisten lähetystö tarjoamaan antautumista

sillä ehdolla, että asukkaille taattiin hengen ja omaisuuden

turvallisuus. Siihen suostuttiin ja Albuquerque otti maaherran palatsin

asunnokseen. Vähällä vaivalla Portugalilaiset näin olivat saaneet

käsiinsä paikan, josta sitten tuli heidän mahtinsa tuki pitkiksi

ajoiksi, ja joka vielä tänä päivänä on ainoa tärkeämpi paikka, mitä

heillä Etu-Intiassa on jäljellä.

Bijapurin shahi kokosi suuren sotajoukon, karkottaakseen anastajat.

Portugalilaisten täytyi peräytyä laivoihinsa, mutta linnan he pitivät

hallussaan ja sen suojassa laivastokin jäi satamaan. Bijapurin shahi

antoi upottaa aluksia kanaviin, niin että ne sulkivat osan väylistä

ja laski sitten palavia aluksia Portugalilaisten laivastoa vastaan,

sytyttääkseen sen tuleen. Albuquerque joutui suureen vaaraan ja hänen

täytyi joksikin aikaa kokonaan peräytyä vallottamastaan kaupungista.

Peräytyminen oli vaarallista, sillä laivain täytyi yksitellen kulkea

upotettujen aluksien välitse, kaiken aikaa alttiina tulelle, jota

vihollinen kahden puolen rakentamistaan varustuksista ylläpiti. Nämä

varustukset olivat sen vuoksi ensinnä vallotettavat. Mutta vaikka tämä

onnistuikin, niin esti vielä sataman suulla oleva matala särkkä hyvän

aikaa merelle pääsemästä. Portugalilaista laivastoa alkoi hätyyttää

ruokatavarain ja varsinkin veden puute, kun maalta ei saatu mitään.

Jokainen vesitippa oli verellä maksettava. Lopulta pätivät rotatkin

ravinnoksi. Antonio de Noronha sai nuolenhaavan ja kuoli siitä. Se oli

katkera tappio Albuquerquelle, joka piti nuorta sukulaistaan suuressa

arvossa. Vaikka epätoivo laivastossa yltyi niin suureksi, että monet

karkasivat vihollisen puolelle, niin ei kenraalikapteeni kuitenkaan

lannistunut, vaan rohkaisi uupumatta sotaväkeään ja jakoi sen kanssa

kaikki vaivat ja vaarat. Vasta elokuussa päästiin särkän poikki merelle

ja Kananorin ystävälliseen satamaan lepäämään. Albuquerque oli näin

kärsinyt toisen tappionsa, mutta Goan hän siitä huolimatta päätti

vallottaa.

Kotimaasta saapui kaksi uutta laivuetta ja verestä väkeä. Kun ensinnä

Kotshinia oli autettu samudrinia vastaan, joka sitä ahdisti, niin

lähdettiin uudelleen Goaa vastaan. Sitä ennen kuitenkin pidettiin

sotaneuvottelu, jossa suuri osa kapteeneista, Magalhães muitten mukana,

vastusti Goan retkeä, koska sen kautta kauppalaivain paluumatka

myöhästyisi. Mutta kapteeniensa vastarinnasta huolimatta Albuquerque

päätti sen toteuttaa. Magalhãesille hän tämän vastarinnan vuoksi

niin suuttui, että antoi hänestä kotimaahan kuninkaalle epäedullisen

lausunnon, jonka vuoksi tämä purjehtija sitten, kun kaikki tiet

Portugalin palveluksessa olivat häneltä suljetut, muutti Espanjaan.

Marraskuussa portugalilainen laivasto uudelleen saapui Goan edustalle,

mukanaan 1600 miestä. Viipymättä Albuquerque kävi hyökkäykseen ja

muutaman päivän kuluttua linna oli vallotettu; mutta Kalikutin

tuhoisasta kokemuksesta viisastuneena Albuquerque ei laskenut väkeään

hajalle kaupunkia ryöstämään, ennenkuin se oli kahdelta puolelta

hyökäten vallotettu. Suuri osa asukkaista pääsi pakoon, mutta

kiireessä oli heitä monta tuhatta hukkunut mataliin kanaviin. Kaikki

muhamedilaiset surmattiin ilman armoa, miehet, vaimot ja lapset. Eräs

moskea, johon oli paennut paljon ihmisiä, sytytettiin palamaan, niin

että kaikki siinä olijat saivat surmansa. Albuquerque rakennutti Goaan

vahvan kivilinnan, joka sai Manuelin nimen. Sen suojassa saattoivat

Portugalilaiset sitten turvallisesti odottaa Bijapurin shahin uusia

yrityksiä paikan takaisin vallottamiseksi.

Goan vallotus teki lähiseutujen ruhtinaihin syvän vaikutuksen, jonka

vuoksi he nyt pyrkivät mahtavan kenraalikapteenin ystävyyteen. Kambayan

kuningas vapautti ilman ehtoja vankeudesta Albuquerquen toisen

veljenpojan, Affonso de Noronhan, ja antoi luvan linnan rakentamiseen

Diuhun. Joka puolelta, kaukaa sisämaastakin, saapui lähetystöjä

vakuuttamaan rauhallisuuttaan ja sopimaan kauppayhteyksistä. Egyptin

sulttaanin lähettiläs sai palata Intiasta tyhjin toimin takaisin

Kairoon, eikä hänen herransakaan yrittänyt sen koommin lähettää

Intian vesille uutta laivastoa. Goa oli ensimäinen paikka Intiassa,

jonka Portugalilaiset anastivat omaksi alueekseen. Sen linnan suojiin

kohosi paljon portugalilaisia hengellisiä ja hallintorakennuksia ja

siellä muun muassa ruvettiin leimaamaan erikoista rahaa. Albuquerque

ei kuitenkaan tyytynyt tähän saavutukseen, vaan alkoi viipymättä

suunnitella uusia yrityksiä.

Malakan vallotus.

Hän kiinnitti nyt huomionsa Malakkaan, Taka-Intian tärkeimpään

kauppakeskustaan, sillä ilman sen omistamista oli mahdoton vallita

maustekauppaa, koska maurien laivat olivat alkaneet purjehtia suoraan

sinne, välttäen kokonaan Etu-Intian satamia.

Syyskuussa v. 1509 lähti Kotshinista matkaan Diogo Lopez de Sequeira

viidellä laivalla. Mukana olivat Magalhães ja Serrão; jälkimäinen

myöhemmin purjehti aina Molukeille saakka. Sequeira purjehti Ceylonin

ja Nikobarien saarien kautta Sumatran pohjoiselle rannikolle,

sillä Sumatrasta saatiin siihen aikaan enin pippuria. Vihdoin hän

onnellisesti saapui Malakkaan. Sielläkin maurit koettivat kaikin tavoin

vahingoittaa Portugalilaisia; mutta Malakan sulttaani oli heitä kohtaan

toistaiseksi ystävällinen, vaikka olikin tunnettu julmuriksi.

Malakassa oleskeli paljon kiinalaisia. Nämä osottivat Portugalilaisille

ystävyyttä. Portugalilaiset nyt ensi kerran kohtasivat Keskustan

valtakunnan alamaisia. Heidän verraten vaalea ihovärinsä, heidän

luottavuutensa — he soutelivat yhtä pelkäämättä portugalilaisten

kuin aasialaistenkin aluksien luo — monet heidän tavoistaan ja

puvutkin Portugalilaisten mielestä muistuttivat enemmän Länsimaita

kuin kaukaista Itää. Ja ennen kaikkea — Kiinalaiset eivät olleet

muhamedilaisia. On myös muistettava, etteivät Kiinalaiset siihen

aikaan vielä käyttäneet palmikkoja. Jotkut portugalilaiset kirjailijat

vertaavat kiinalaisia flaamilaisiin tai alasaksalaisiin. Heissä

ei ollut kastihenkeäkään, niinkuin Intian braamanoissa, koska he

empimättä söivät kristittyjen kanssa samoista astioista. Näiltä uusilta

ystäviltään Portugalilaiset heti alussa saivat varotuksen, ettei

heidän pitänyt liiaksi uskoa malaijeihin. Eikä kauaakaan kulunut,

ennenkuin maurit saivat sulttaanin suostumaan salajuoneen, jonka

kautta Portugalilaiset olivat yhdellä kerralla äkkiä tuhottavat.

Ensinnä aiottiin murhata ylipäällikkö itse upseereineen suurissa

juhlapidoissa, mutta Sequeira epäsi kutsun, syyttäen pahoinvointia.

Sitten aiottiin houkutella portugalilaisia osastolta eri osiin

kaupunkia muka ruokavaroja saamaan, ja tuhota osastot erikseen.

Pienillä aluksilla oli samalla käytävä laivain kimppuun, miehistön

enimmäksi osaksi ollessa maalla. Onneksi tämä kavala juoni vain osaksi

onnistui. Laivoista vartijat huomasivat, että maalla oli syntynyt

kahakka, ja laivaväki saattoi siten ajoissa ryhtyä puolustustoimiin.

Mutta noin 30 portugalilaista, jotka olivat maalla, joutui joko surman

omaksi tai vangiksi. Sequeiralla ei ollut likimainkaan riittävästi

voimia käydäkseen muutamalla laivalla niin suuren kaupungin kimppuun,

jonka vuoksi hän muutamia vihollisen laivoista upotettuaan palasi

Malabar-rannikolle. Kun Goan vallotus tuli Malakassa tunnetuksi, niin

aljettiin vangittuja Portugalilaisia kohdella paremmin, mutta vapaiksi

he pääsivät vasta kun Albuquerque vallotti Malakan.

Albuquerquen tarkotus oli ensinnä, kotimaastaan saamansa ohjeen mukaan,

purjehtia melkoisella laivastolla Punaiselle merelle sulkeakseen

sen kokonaan muhamedilaisilta, mutta kun monsuuni oli vastainen,

niin hän käänsikin laivastonsa sen mukana itää kohti ja purjehti

yhdeksällätoista laivalla Malakkaan. Sotaväkeä oli mukana 800

portugalilaista ja 600 miestä intialaista apuväkeä.

Malakka oli aikaisemmin kuulunut Siamiin. Singapur, jonka maine oli

vanhempi, oli vähitellen jäänyt takapajulle Malakan rinnalla, kun

muhamedin usko oli siellä tullut vallitsevaksi ja kauppa maurien kanssa

kehittynyt. Malakka oli samalla kokonaan irtautunut Siamista. Käyttäen

taitavasti hyväkseen oivallista kauppa-asemaansa Malakka oli rikastunut

ja sen sulttaani oli saattanut rakentaa itselleen suuren sotalaivaston.

Kiinalla, Javalla, Kambaylla ja Bengalilla oli Malakassa omat

satamamestarinsa, jotka valvoivat kukin maansa kauppaetuja. Malakan

kauppasuhteet ulottuivat aina Japaniin saakka. Sinne saapui kaikista

ympärillä olevista maista tavaroita ja kauppiaita, Siamia lukuun

ottamatta. Siam oli yhä edelleenkin sulttaanin kanssa sotakannalla.

Malakan sulttaanin valtakunta kuitenkin oli vain pieni. Se käsitti osan

Malakan niemimaan rantoja, mutta ei ulottunut kauaksikaan maan sisään.

Malakan asema on erittäin edullinen senkin vuoksi, että se on eri

monsuunialueitten rajalla, sillä Kiinan meressä vallitsevat toiset

monsuunit kuin Intian meressä, jonka vuoksi sekä Kiinan että Arabian ja

Intian kauppiailla oli Malakkaan purjehtiessaan sopivat vuodenaikaiset

tuulet. Kaupungin rintama oli Sumatran ja Malakan niemimaan välisen

salmen rannalla; sen vesirintama oli enemmän kuin puolen peninkulman

mittainen. Kaupungin läpi juoksi joki, jonka poikki oli silta.

Albuquerque poikkesi ensinnä Sumatran Pediriin, jossa häneen yhtyi

kahdeksan Malakasta paennutta Portugalilaista. Heiltä kenraalikapteeni

sai kuulla, että sulttaani Mahmudilla oli 8000 tykkiä, joilla hän

saattoi tarmokkaasti puolustaa meririntamaansa, ynnä 30,000 sotamiestä

ja sotaelefantteja. Albuquerque ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan

käski häntä oikopäätä päästämään vapaiksi loputkin vangituista

portugalilaisista. Siihen ei sulttaani kuitenkaan suostunut, koska

sitä olisi pidetty heikkouden merkkinä. Albuquerque sen vuoksi

sytytti tuleen rannalla olevat talot ja satamassa laivat, jonka

jälkeen portugalilaiset pääsivät vankeudesta. Malakassa oltiin nyt

taipuvaisia sovintoon, mutta Portugalilaisten vaatimukset olivat liian

suuret. Albuquerque nimittäin vaati ensinnäkin vahingonkorvausta

Sequeiralle tapahtuneesta väkivallasta, ja sitä paitsi suuren summan

sotakustannuksia ja luvan linnotuksen rakentamiseen.

Vanhan Mahmud sulttaanin neuvosmiehet olivat eri mieltä siitä,

kuinka oli meneteltävä. Toiset puolustivat rahallisen korvauksen

maksamista, jottei kauppa kärsisi vaurioita; toiset sitä vastustivat,

koska pelkäsivät sulttaanin arvon alenevan, ja nämä voittivat.

Sulttaani uskoi sodan johdon pojalleen. Silta, joka yhdisti molempia

kaupunginosia, linnotettiin lujasti, mutta juuri sitä vastaan

Albuquerque suuntasi hyökkäyksensä, koska se, joka siltaa hallitsi,

samalla hallitsi koko kaupunkia. Tämän hän oli saanut kuulla

vankeudesta päässeiltä inaamiehiltään. 25 p. heinäk. aamun koittaessa

Portugalilaiset alkoivat rynnäkön. Albuquerque joukkoineen nousi

maihin sillan läheisyydessä, João de Lima laski maihin vähän idempänä

lähellä sulttaanin palatsia. Kummallakin paikalla syntyi kiivas

tappelu. Malaijit taistelivat urhoollisesti ja ampuivat myrkytettyjä

nuolia. Albuquerque kuitenkin väkirynnäköllä vallotti sillan, ja

peitsihyökkäyksellä malaijit karkotettiin kaupunkiin. Toinen osasto

joutui ahtaammalle; sitä vastaan ajettiin sotaelefantit, jotka

kuitenkin peitsillä saatiin kääntymään pakoon, niin että ne saattoivat

epäjärjestykseen vihollisen omat joukot. Vasta sitten toinenkin osasto

saapui sillalle ja yhtyi sen luona pääjohtajan joukkoon. Lähellä

olevien talojen katoilta malaijit jatkoivat taistelua, jonka vuoksi

ne sytytettiin palamaan. Lopulta kuitenkin kävi mahdottomaksi siltaa

puolustaa, jonka vuoksi Albuquerque joukkoineen peräytyi laivoihinsa.

Mahmud käytti loma-aikaa varustaakseen uusia pattereita ja kaivaakseen

katujen alle miinoja. 10 p. elok. Albuquerque toisen kerran kävi sillan

kimppuun ja valtasi sen jälleen tuiman tappelun jälkeen. Lähellä

erästä kivistä moskeaa syntyi viimeinen ankara ottelu, sulttaanin

omalla johdolla. Kauppiaitten kaupunginosa asettui jo vallottajien

suojelukseen, jota vastoin malaijilaisen kaupungin asukkaat pitivät

sitkeästi puoliaan. Yhdeksän päivää kesti kahakoita kaupungin

kaduilla. Armoa ei täälläkään annettu, sillä olivathan vastustajat

muhamedilaisia. Palkaksi kovasta taistelusta Albuquerque soi väkensä

ryöstää kaupunkia kolme päivää. Kolmetuhatta tykkiä anastettiin.

Hävitetyn moskean ja kuningashautain aineista ruvettiin sitten

rakentamaan kivilinnaa, johon rakennettiin viisikerroksinen, lyijyllä

katettu torni. Linna sai nimekseen Famosa. Kirkkokin rakennettiin ja se

katettiin kuninkaallisista haudoista otetuilla aineilla.

Portugalilaiset tutustuvat Taka-Intiaan.

Kaupan järjestämiseksi leimattiin kuita- ja hopearahoja, sillä

edellisten hallitsijain aikana oli ollut vain tinarahoja. Kun samalla

kaupan suojeluksesta pidettiin muullakin tavalla huolta, niin alkoivat

muukalaiset laivat pian uudelleen saapua Malakan satamaan. Duarte

Fernandez, joka oli ollut Malakassa vankina ja oppinut maan kieltä,

lähetettiin lähettiläänä Siamiin. Hän oli ensimäinen portugalilainen,

joka saapui tähän mahtavaan Taka-Intian valtakuntaan. Siamin kuningas

asui silloin Ajuthiassa, joka nykyisin on raunioina, mutta siihen

aikaan oli Aasian loistavimpia kaupungeita. Fernandez otettiin siellä

mitä parhaiten vastaan. Hänen kerallaan saapui sitten kenraalikapteenin

luo siamilainen lähetystö, joka muun muassa toi kuningas Manuelille

lahjaksi kruunun, kultamiekan ja kalliin rubinisormuksen. Palatessaan

sai siamilainen lähetystö viedä kuninkaalleen Albuquerquen vastalahjat.

Myös Pegun hallitsijan luo Albuquerque lähetti lähettilään tekemään

ystävyyssopimuksen. Melkein kaikki Javan ja Sumatran malaijilaiset

ruhtinaat riensivät hänelle ystävyyttään vakuuttamaan. Ainoastaan

Arakan ja Atshin, joka on Sumatran pohjois-osissa, pysyivät

vihamielisinä. Atshin seuraavina aikoina tuon tuostakin antoi

karkotetuille maureille apuaan, näitten yrittäessä vallottaa

takaisin Malakkaa, ja häiritsi merirosvoudella Portugalin kauppaa.

Kiinankin kanssa koetti Albuquerque päästä ystävällisiin väleihin,

vaikka lähettilään lähettämisen täytyi jäädä myöhempiin aikoihin.

Portugalilaiset kauppalaivat kävivät Kiinan satamissa jo v. 1515.

Tavaransa ne saivat myydä, mutta maihin Portugalilaisia ei laskettu.

Sanoma Ptolemaioksen »Kultaisen Khersonneson» vallottamisesta teki

Europassa syvän vaikutuksen. Sitä vielä lisäsi komea lähetystö, jonka

Manuel kuningas v. 1513 lähetti Roomaan Tristão da Cunhan johdolla

viemään paaville lahjaksi kullalla ja jalokivillä koristettuja

kirkollisia vaatteita ja raskaita kulta-astioita. Juhlallisena

kulkueena tämä suuri lähetystö maaliskuussa v. 1514 kulki Roomaan,

mukanaan muun muassa valtava elefantti, joita Italiassa ei oltu nähty

vanhan Rooman aikain jälkeen, ja komeasti varustetun persialaisen

hevosen selässä istuva metsästysjaguari, joka oli Ormuksen kuninkaan

lahja. Kadut olivat niin täynnä väkeä, että juhlasaatto tuskin pääsi

kulkemaan. Sant Angelon linnasta ammuttiin tykeillä ja paavi tuli

ikkunaan katselemaan saaton ohikulkua. Elefantin täytyi kolmasti

polvistua hänen pyhyytensä edessä, kaikkien katsojien rajattomaksi

ihmeeksi. Portugalilaiset olivat itsetietoisia menestyksestään

taistelussa maurien kanssa ja tahtoivat näiden kalliiden ja outojen

lahjain kautta yhä vakuuttavammin ilmaista niiden suurta merkitystä.

Malakasta Albuquerque lähetti laivoja Molukkien saarille. Tästä

retkestä kerromme myöhemmin enemmän. Sitä johti Antonio d’Abreu, joka

Malakan vallotuksessa oli saanut luodin poskeensa, niin että hän

menetti hampaansa ja osan kielestään, mutta siitä huolimatta, paikalla

kun sai haavansa sidotuksi, oli valmis lähtemään uudelleen taisteluun.

Malakkaan jätettiin linnan varusväeksi 300 miestä ja kymmenen laivaa,

joissa oli sama verta väkeä. Näin oli Malakka riittävästi suojeltu

kaikkia hyökkäyksiä ja kapinayrityksiä vastaan. Mahmud sulttaani

oli nimittäin peräytynyt Bintangin saarelle, vanhan Singapurin

kaakkoispuolelle, ja hänen poikansa Alaeddin oli miehittänyt vastapäätä

mannermaalla olevan Dshohorin, niin että he täältä vallitsivat tietä

Maustesaarille ja saattoivat yhtämittaa häiritä Portugalilaisia

Malakassa.

Tammikuussa 1512 Albuquerque kolmella laivalla lähti paluumatkalle

Intiaan, mukanaan puolensataa javalaista puuseppää, joitten piti

olla apuna laivain rakentamisessa. Mutta Sumatran vaarallisella

rannalla joutui hänen amiraalilaivansa »Flor de Mar» hiekkasärkälle

ja kärsi haaksirikon. Albuquerque menetti kaiken sotasaaliinsa

ja voitonmerkkinsä ja javalaiset puusepät käyttivät tilaisuutta

vallatakseen sen laivan, jossa heitä kuljetettiin, ja paetakseen

Sumatran rannikolle. Helmikuun alussa Albuquerque itse saapui

Kotshiniin.

Goan vaurastuminen.

Goassa oli Portugalilaisia sillä välin piiritetty ja ahtaalla he

olivat olleetkin. Pienillä kahakoilla vihollinen kaiken aikaa uuvutti

vähäistä portugalilaista joukkoa ja sen intialaista apuväkeä.

Mutta pian saapui kuitenkin niin runsaasti lisävoimia, että kaikki

hyökkäykset voitiin torjua ja lisäksi vallottaa linna, jonka Bijapurin

shahi oli rakennuttanut mannerrannalle. Siinä saatiin vangiksi useita

portugalilaisia karkureita; he saivat pitää henkensä, mutta kaikki

silvottiin, mikä milläkin tavalla, ja lähetettiin sitten takaisin

Portugaliin. Eräs näistä, Lopez nimeltään, pyysi päästä Helenan

saarelle asumaan, jottei hänen tarvinnut palata takaisin isänmaahansa

niin surkean häpeän alaisena. Pyyntöön suostuttiin, hänelle annettiin

pari kolme neekeriorjaa seuraksi, ja niin sai Helenan saari ensimäiset

asukkaansa.

Bijapurin hallitsijan täytyi tehdä rauha ja sopimuksen kautta

luovuttaa Goa lähialueineen Portugalille. Kaupunki alkoi sitten

kasvaa ja kukoistaa, niin että siitä tuli Malabar-rannikon tärkein

kauppapaikka. Goaan muun muassa keskitettiin persialaisten hevosten

tuonti ja siinäkin suhteessa Intian ruhtinaat tulivat uudesta satamasta

riippuvaisiksi. Hevosväellä oli Intian sodissa ratkaiseva merkitys,

mutta kun ei hevoshoito Intiassa tahtonut menestyä, niin olivat hevoset

ostettavat ulkomaalta.

Vaikka Albuquerquen vihamiehet Portugalissa saivatkin kuningas Manuelin

epäilemään Goan merkitystä, niin osottivat kuitenkin seuraavat

tapaukset Albuquerquen vaalin olleen oikean. Huolimatta siitä,

saapuivatko kotimaasta laivastot säännöllisesti, voitiin sieltä aina

tarpeen tullen lähettää riittäviä sotavoimia ja rakentaa laivojakin

puolustamaan uhattuja paikkoja. Goasta käsin estettiin muun muassa

Egyptin sulttaanin Solimanin yritys saada käsiinsä Diu, ja taas Kambayn

hallitsija Turkkilaisten avulla karkottamasta Portugalilaisia Diusta,

kun he olivat sen kaupungin anastaneet. Portugalilaiset sotamiehet

solmivat Goassa avioliittoja hindulaisten naisten kanssa, ja näistä

avioliitoista syntyi sekarotu, jolla vielä tänä päivänä on suuri

merkitys Intian hallinnossa. Goan maine levisi niin laajalle, että

paitsi intialaisia ruhtinaita Abessinian neguskin, kauan etsitty

»Pappi-Juhana», sinne lähetti lähetystöjä.

Goasta tuli sitten kaikkien portugalilaisten alusmaitten keskusta

Intiassa. Se sai samat oikeudet kuin Lissabon. Sen senaatti esitti

asiansa suoraan kuninkaalle ja hovissa sillä oli erityinen palkattu

edustaja. V. 1563 Goan maaherra ehdotti, että kaupunki saisi

oman parlamentinkin, mutta tämän ehdotuksen kuningas epäsi. Goan

rakennustaiteellinen loistoaika oli kuudennentoista vuosisadan loppu

ja seuraavan alkupuoli. »Goa Dourada» s.o. »kultainen Goa» oli silloin

kaikkien matkustajain ihme ja portugalilainen sananparsi sanoi,

että »sen, joka on Goan nähnyt, ei tarvitse nähdä Lissabonia». Goan

basareissa oli kauppatavaroita kaikista Idän maista ja eri kaduilla

myytiin eri tavaroita, Bahreinin helmiä ja koralleja, Kiinan posliinia

ja silkkiä, Portugalin samettia ja kappaletavaraa, Malaijisaariston

mausteita ja rohdoksia. Valtakadulla myytiin orjia huutokaupalla.

Rikkaitten talot olivat puistojen ja palmulehtojen keskellä. Ne olivat

kivestä rakennetut ja punaisiksi tai valkoisiksi maalatut. Parvekkeissa

oli taiteelliset seulaisakkunat, joitten aukoissa oli lasin sijasta

ohutta simpukanhelmiäistä. Goan seuraelämä muodostui sangen

loistavaksi, niinkuin olikin luonnollista, koska se oli korkeimman

hallinnon, kirkon ynnä armeijan ja laivaston keskusta. Ennen vuosisadan

loppua oli seurapiirien ylellisyys ja loisteliaisuus käynyt kerrassaan

sananparreksi. Orjat tekivät melkein kaiken työn. Tavalliset sotamiehet

ottivat itselleen komeita arvonimiä. Köyhäin, samassa majatalossa

asuvien aatelismiesten tapana oli ostaa yksi yhteinen silkkinen

juhlapuku ja auringonvalo ja palkata itselleen yhteinen palvelija,

niin että jokainen vuoron mukaan saattoi käydä pääkadulla kävelemässä

ylimyspuvussa ja oman palvelijan saattamana. Kaupungissa oli

suurenmoisia pelisaleja, joilla oli virallinen lupa ja joissa kiihkeät

pelurit asuivatkin viikkokausia. Kumpikin sukupuoli harjotti kaikkia

mahdollisia paheita — juoppoutta lukuunottamatta, joka luultavasti

varhain huomattiin vaaralliseksi kuumassa ilmanalassa. Europpalaisten

naisten oli pakko aina kannattaa itsensä kantotuolilla kirkkoihin,

ettei heitä huomattu, ja käydä kaduilla hunnulla verhottuina kuten

itämaalaiset naiset.

Mutta Goan loistoaika oli lyhyt. Jo seitsemännentoista vuosisadan

keskivaiheilla se köyhtymistään köyhtyi, rappeutumistaan rappeutui,

Hollantilaisten ja Englantilaisten saavuttua Intiaan, eikä se sen

koommin enää kohonnut.

Sotatoimet Punaisella merellä.

Egyptin kauppa oli näiden tapauksien kautta kärsinyt korvaamattoman

vahingon, ja Egyptin sulttaani sen vuoksi koetti lakkaamattomilla

juonilla yllyttää Intian niemimaan hallitsijoita sotiin Portugalilaisia

vastaan. Manuel kuningas sen vuoksi vaati kenraalikapteeniaan

vihdoinkin lähtemään Punaiselle merelle sotaretkelle. Helmikuussa

1513 Albuquerque siis 20 laivalla lähti liikkeelle, mukanaan 1700

portugalilaista sotijaa ja 800 miestä intialaista apuväkeä. Sokotraan,

jonka linna edellisenä vuonna oli hylätty, poikettiin vettä ottamaan.

Sieltä oli matkaa jatkettava suurimmalla varovaisuudella, sillä

vuosituhanteen ei ainoakaan europpalainen alus ollut liikkunut näillä

vaarallisilla vesillä, jonka vuoksi ne olivat tuiki tuntemattomat. Eräs

arabialainen laiva sattui tielle; se anastettiin ja luotsi pakotettiin

tietä näyttämään.

Arabialaisten maustekauppa oli viime tapauksien kautta keskittynyt

Adeniin, ja tämä satama sen vuoksi oli alkanut nopeaan kukoistaa.

Kun arabialaiset kauppiaat eivät enää uskaltaneet lähteä Intian

merelle, niin toivat malabarilaiset laivat kuormat Adeniin, jossa

ne sitten siirrettiin arabialaisiin aluksiin, taikka lähetettiin

edelleen karavanitietä. Aden sijaitsi entisellä saarella, joka oli

muuttunut niemeksi, kun maan puolelta salmi oli maatunut. Se on

tulivuoren vanha kraateri. Vettä ei paikalla ollut ensinkään, vaan

sitä oli etäältä johdettava. Vielä tänä päivänä Adenissa käytetään

tuhatvuotisia säiliöitä. Kun Aden ei suostunut antautumaan, niin ryhtyi

portugalilainen sotavoima hyökkäykseen. Tikapuut nostettiin muureja

vastaan, mutta ne olivat liian leveät, niille mahtui liian paljon

väkeä, jonka vuoksi ne murtuivat hyökkääjäin painon alla. Neljäkymmentä

portugalilaista oli silloin jo muurilla, ja Garcia de Sousa oli saanut

erään portinkin valtaansa. Hän ei, tikapuitten katkettua, suostunut

köyttä pitkin laskeutumaan alas muurilta, vaan syöksyi mieluummin

toiselle puolelle vihollisten keskelle ja uhrasi itsensä urheasti

taistellen, antaakseen tovereilleen tilaisuutta pelastaa itsensä.

Albuquerque huomasi, että hänen mahtinsa oli liian pieni, ja keskeytti

neljän tunnin kuluttua taistelun. Varovaisesti purjehdittiin sitten

Punaiseen mereen koralliriuttain ja särkkien välitse, luodilla väylää

etsien, ja saavuttiin Kamaran nimiselle kalliosaarelle, jossa oli

runsaasti vettä ja hyvä satama. Saari on lähellä Arabian rantaa.

Purjehtijoille se oli vanhastaan hyvin tunnettu; ne poikkesivat siihen

säännöllisesti ottamaan vettä ja ostamaan taateleita ja muita hedelmiä

matkaeväiksi; nykyisin saari on Englantilaisten hallussa. Mutta

rajuilmat estivät laivastoa pääsemästä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun

toiselta puolen suotuisa monsuunituulikaan ei ollut vielä alkanut,

niin täytyi Albuquerquen viipyä tässä kuumassa seudussa kauan aikaa ja

menettää tauteihin paljon väkeä.

Päästessään vihdoinkin lähtemään paluumatkalle hän kulki Adenin sivu

ja purjehti suorinta tietä Diuhun. Pian sen jälkeen suostui Gudjeratin

hallitsija siihen, että Portugalilaiset rakensivat kauppa-aseman

Diuhun, ja Kalikutin samudrin antoi samanlaisen luvan omassa

kaupungissaan. Portugalilaiset puolestaan tämän jälkeen lakkasivat

anastamasta Intian rannoilla vieraita kauppalaivoja.

Ormus vallataan.

Albuquerque varusti paraillaan uutta retkeä Adenia vastaan, kun hän

kotimaasta saikin käskyn sen sijaan purjehtia Ormukseen. Hänellä

oli 27 laivaa ja melkoinen sotajoukko. Ormuksessa oli silloin

hallituksenhoitajana eräs persialainen, joka aikoi saattaa kaupungin

Persian suojeluksen alaiseksi päästäkseen maksamasta Portugalille

veroa. Nämä aikomukset päätti Albuquerque nyt tehdä tyhjiksi. Ilman

verenvuodatusta Ormuksen linna antautui. Mutta kun Portugalilaisten

ylipäällikkö saapui sovittuun paikkaan hallitsijaa tapaamaan,

niin käyttivät hänen persialaiset neuvonantajansa ja sukulaisensa

tilaisuutta koettaakseen salaväjytyksen kautta surmata Albuquerquen.

Yritys meni kuitenkin myttyyn ja Albuquerque karkotti kaupungista

kaikki ne ylhäiset persialaiset, jotka olivat häntä vastaan juonineet.

Albuquerquen ero ja kuolema.

Kun Albuquerque marraskuun alussa palasi takaisin Intiaan, niin

saavutti hänet merellä tieto, että hänen pahin vihamiehensä, Lopo

Soarez, oli nimitetty hänen seuraajakseen. Manuel kuningas oli

vihdoinkin kallistanut korvansa hänen vihamiestensä panetteluille. He

uskottelivat Albuquerquen tavottelevan Intiassa jonkinlaista itsenäistä

mahtiasemaa ja suosivan omaisiaan — tosiaan hän oli nimittänyt sekä

Ormuksen että Malakan komentajiksi läheisiä sukulaisiaan. Jopa sitä,

että hän oli tehnyt sopimuksia Intian ruhtinasten kanssa, pidettiin

petoksen merkkinä.

Albuquerque ei luullut, että nämä mielettömät parjaukset vaikuttaisivat

kuninkaaseen. Mutta hänellä ei enää ollut kotimaassa ystäviä.

Ylimykset, jotka hän joko rikoksien taikka tottelemattomuuden vuoksi

oli lähettänyt Intiasta pois, olivat kotimaassa lisänneet hänen

vihamiestensä joukkoa; ja vihdoin Manuel kuningas päätti kutsua

hänet pois, panematta edes tutkimusta toimeen. Tämä lonkkasi syvästi

Albuquerquea. Saadessaan kuulla, että Soarez oli nimitetty hänen

seuraajakseen ja että tärkeimpiin toimiin oli määrätty uusia miehiä,

hän surumielisenä huudahti: »Lopo Soarezistako kenraalikapteeni! Eikö

se voinut toisin käydä! Ja semmoisia miehiä, joita olen rikoksien

vuoksi lähettänyt vankeina Portugaliin, lähettää nyt kuningas

kapteeneiksi ja sihteereiksi! Kuninkaan vuoksi olen näitten miesten

kanssa riitaantunut ja heidän tähtensä olen nyt menettänyt kuninkaan

suosion.»

Albuquerquen elämänhalu ja voima olivat murtuneet. Hän vain tahtoi

päästä Goaan, toivoen siellä saavansa kirjeen, joka selittäisi tämän

äkillisen käänteen taikka tuottaisi hänelle lohdutusta onnettomuuteen.

Ystäviensä kehotuksesta hän kirjotti kuninkaalle viimeisen

kirjeen: »Sire, nämä ovat viimeiset sanat, jotka kirjotan Teidän

Majestetillenne, teen sen nyt surun murtamana, ennen kiirjotettuani

rattoisalla mielellä niin monta selontekoa toimistani. Minulta

jää poika, Bras Albuquerque (aviottomasta liitosta), pyydän Teitä

muistamaan häntä isän ansioita muistaessanne. Intian asiat puhuvat

puolestaan ja minun puolestani.» Albuquerque kuoli laivallaan Goan

sataman edustalla, ennenkuin oli ennättänyt kotimatkalle lähteä, 16

p. jouluk. 1515, 63 vuoden vanhana. Puettuna St Jagon ritarikunnan

valkoiseen viittaan, rinta täynnään ritarimerkkejä, harteilla

samettiviitta ja kultasilmuisen hiuspussin päällä samettilakki, vainaja

kultakirja-kankaalla verhotussa tuolissa kannettiin maalle. Silmät

olivat puoleksi avoinna, mutta niissä ei näkynyt kuoleman raukeutta.

Pitkä valkoinen parta valui rinnalle, niin että vainaja kuolleena oli

yhtä kunnianarvoisen näköinen kuin eläessäänkin. Rannalla olivat kaikki

korkeimmat sotilaat vainajaa vastaanottamassa, jonka jälkeen ruumis

juhlamenoin haudattiin kaupungin edustalle rakennettuun kappeliin.

Luonnekuva.

Affonso d’Albuquerque oli hallitsijaksi luotu. Hän harjotti ankaraa

oikeutta ja rankaisi kovasti petosta. Taisteluissa hän ei kulkenut

muitten edellä sanoin, vaan teoin. Imartelijat hän karkotti luotaan

kauas. Kun hän oli suunnitelman ajatellut, niin hän myös sen nopeaan

toteutti. Persoonallisia loukkauksia hän jalomielisesti unhotti,

mutta sitä hän ei sallinut, että hänen käskyjään rikottiin, taikka

jätettiin täyttämättä. Jos niin tapahtui, niin hän oli väkivaltainen.

Usein hän vihapäissään langetti kuolemantuomioita, sillä hän oli

vähästä kiihottuva luonne; mutta pikastunutta tekoa hän nopeaan katui.

Hän oli sekä sodan että rauhan aikana uupumaton työmies. Aamulla

aikaisin hän ensinnä meni messuun ja kulki sitten ratsunsa selässä

tarkastamassa henkivartiostonsa, rakennukset, laivatelakat, varastot.

Valtion varojen tuhlausta hän kaikin tavoin koki estää ja rankaista.

Hän oli miellyttävä seuramies ja osasi oikealla tavalla kohdella sekä

hinduja että muhamedilaisia. Hänen päähuolensa oli rauhallinen kehitys

ja varallisuuden lisääminen. Jokainen pääsi hänen puheilleen. Hänen

ovensa ei koskaan ollut suljettu, ainoastaan päivällisen jälkeen hän

soi itselleen lyhyen levon. Päivällä hän oleskeli ulkona toimissa, yöt

sihteereineen kirjotti, antaakseen kuninkaalle vähimmistäkin seikoista

tarkat tiedot. Itse hän ei koonnut itselleen mitään omaisuutta.

Lahjat, joita hän sai intialaisilta hallitsijoilta, hän kaikki lähetti

kuninkaalle ja kuningattarelle, taikka jakeli ne kapteeneilleen ja

ritareilleen. Köyhillekin hän oli sangen avulias. Sodassa ja tappelussa

hän oli sotamiestensä veroinen, eikä säästänyt omaa henkeään enemmän

kuin toistonkaan, milloin oli suuri päämäärä saavutettava. Malakan

vallotuksessa hän esimerkiksi joutui kokonaan vihollisten keskelle,

niin että erään kapteenin täytyi raivata tie vihollisjoukon läpi

voidakseen hänet pelastaa. Albuquerque oli varovainen sotapäällikkö,

eikä koskaan raivorohkea. Mutta kun hän oli ryhtynyt suurta

suunnitelmaa toteuttamaan, niin hän käytti sitä varten kaikki keinot.

Eikä hän vaarankaan aikana unohtanut, mitä arvo ja kunnia vaati. Kun

Goan ensimäisen vaikean piirityksen aikana portugalilaiset karkurit

olivat kertoneet vihollisten päällikölle, kuinka ankara puute

Portugalilaisten kesken vallitsi, niin Adil shahin sotapäällikkö

lähetti Albuquerquelle veneillä virvotuksia ja vereksiä ruokatavaroita.

Albuquerque silloin antoi kantaa laivan kannelle useita viinitynnöreitä

ja laivakorppuja — viimeiset ruokavaransa, — näytti näitä lähettiläille

ja sanoi: »Muita herkkuja kuin nämä Portugalilaiset eivät tunne, muita

he eivät tarvitsekaan. Jos ne loppuvat, niin minun sotamieheni kyllä

kutsumattakin tulevat Adil shahin pöytään. Toistaiseksi meillä ei ole

puutetta.» Huolimatta suurista voitoistaan ei Albuquerque koskaan

käynyt ylimieliseksi, vaan varotti siitä kapteeneitaankin. Kun muutamat

hänen päälliköistään arvelivat, etteivät Ormuksen uuden linnan muurit

olleet riittävän vahvat, niin hän vastasi: »Elleivät ne, joille linna

uskotaan, rupea tiranneiksi, niin linna on riittävän vahva. Mutta jos

he hairahtuvat ylimielisyyteen, niin on lujinkin muuri liian heikko.»

Albuquerque tosin täysin määrin käytti hyväkseen voittojaan, mutta

siitä huolimatta hän halusi, että Portugalilaiset lähentelisivät

maanasukkaita. Siitä syystä hän suosi avioliittoja portugalilaisten

sotilaitten ja hindunaisten kesken. Jokainen parikunta sai lahjan

kuninkaan rahastosta ja heille annettiin karkotettujen muhamedilaisten

vainiot ja talot. Mutta Egyptin sulttaania hän piti vihollisena,

jonka kanssa ei rauha ollut mahdollinen. Hän mietti keinoja, miten

voisi häntä pysyvästi vahingoittaa, suunnittelipa niinkin mahdotonta

yritystä, kuin Niilin johtamista pois uomastaan Abessiniassa — tiedot

Niilin yläjuoksusta olivat silloin kovin vaillinaiset — jotta Egypti

sen veden ja tulvat menetettyään muuttuisi kuivaksi erämaaksi. Myös

mietti hän suurta sotaretkeä Punaiselle merelle, jotta Mekasta

ryöstettäisiin Muhamedin luut ja niillä sitten vaihdettaisiin

muhamedilaisilta Jerusalem ja Pyhä hauta.

Epäilemättä Albuquerque oli etevin kaikista niistä miehistä, joita

Portugal lähetti Intiaan rakentamaan siirtomaa-valtakuntaansa.

Kuningas Manuel saikin pian huomata, kuinka pahasti hän oli erehtynyt

erottaessaan tämän ansiokkaan palvelijan ja luovuttaessaan vallan hänen

vihamiehilleen. Albuquerquen jälkeen eivät Portugalilaiset enää saaneet

Intiassa suuria aikaan.

Albuquerquen seuraajat.

Albuquerquen seuraaja Soarez purjehti suurella laivastolla Punaiselle

merelle ja pääsi aina Dshiddaan saakka, johon Egyptin sulttaanin

laivasto oli peräytynyt; mutta ahtaitten väyläin ja koralliriuttain

vuoksi hän ei voinut satamaan tunkeutua, vaan sai tyhjin toimin

palata takaisin. Parempi menestys hänellä oli Ceylonissa, jonka

ruhtinas suostui maksamaan Portugalille veroa ja rakentamaan linnan

Colombon satamaan, johon maurilaiset alukset olivat alkaneet purjehtia

maustekauppoja tekemään. Soarezin jälkeen oli Sequeira, sama mies,

joka oli Malakan vallotuksessa taistellut niin urheasti, muutaman

vuoden Intian maaherrana. Hänkin teki retken Punaiselle merelle,

poiketen Massovan satamaan, jonne vietiin palaava abessinialainen

lähetystö. Abessinia oli monta kertaa pyytänyt Portugalin apua

muhamedilaisia vastaan, jotka uhkasivat kokonaan vallottaa maan ja

tuhota sen vanhan kristillisen kirkon, mutta vasta v. 1542 Christopher

da Gama, amiraali da Gaman nuorempi veli, saapui sinne, mukanaan 450

portugalilaista sotamiestä. Näitten avulla muhamedilaisten hyökkäys

saatiin pysäytetyksi, mutta Gama itse joutui vangiksi ja menetti

henkensä. Samaan aikaan Abessinia sai ensimäiset jesuittalaiset

lähetyssaarnaajansa, jotka koettivat taivuttaa sen vanhaa kirkkoa

yhtymään Rooman kirkkoon. Sequeira teki sotaretken Diutakin vastaan

suurella laivastolla, mutta yritys meni myttyyn.

V. 1521, Manuelin seuraajan, kuningas Juhana III:nen hallituksen ensi

vuotena, tapahtui Ormuksessa kapina, jossa toista sataa portugalilaista

sai surmansa. Linna kuitenkin piti puoliaan. Ormuksen kuningas aikoi

koko väkensä kanssa muuttaa pois kaupungistaan, mutta vihdoin saatiin

aikaan sopimus ja kaikki jäi ennalleen.

Vasco da Gama varakuninkaana.

V. 1524 lähetettiin iäkäs Vasco da Gama vielä kerran Intiaan

järjestämään sen rappiolle joutuneita oloja. Gama tuli varakuninkaan

arvoisena ja alkoi ankarasti puhdistaa portugalilaisten siirtokuntain

hallintoa, vaatien takaisin kaikki rahat ja tavarat, mitä oli eri

verukkeilla anastettu kruunulta. Korkeitten virkamiesten täytyi maksaa

takaisin suuria rahasummia ja kauppalaivain luopua tykeistään, joita

ne olivat hankkineet kruunun varastoista suojakseen. Tämä toimenpide

kuitenkin vaikutti, etteivät laivat enää uskaltaneet yhtä usein Intiaan

purjehtia ja kauppa siitä kärsi. Vasco da Gama olisi epäilemättä paljon

kohottanut Portugalilaisten rappeutuvaa mahtia, jos hän olisi saanut

kauemmin vaikuttaa. Mutta hän kuoli jo samana vuonna ja haudattiin

Kotshiniin, josta ruumis kuitenkin myöhemmin siirrettiin Portugaliin.

Eräs aikalainen kuvaa Vasco da Gamaa keskikokoiseksi mieheksi,

rohkeaksi ja urheaksi yrityksissään, ankaraksi käskyissään, kamalaksi

vihassaan, sitkeäksi vaaroissakin ja ankaran oikeamieliseksi

tuomariksi. Uskonnollisesta innosta ja Portugalin kunnian vuoksi hän

oli alati valmis vaaroihin antautumaan. Ritarillinen asekunnia ja

kristinuskon levittäminen olivat hänen elämänsä päämäärät, niinkuin

niin monen muunkin portugalilaisen ylimyksen. Monelle heistä, varsinkin

jaloimmille, Intian sota oli pyhää sotaa, ristiretkeä kristikunnan

perivihollista vastaan. On omituista, että samaan aikaan, kun

Keski-Europpa oli uskonpuhdistukselle kypsynyt, Iberian niemimaan

molemmat maat yhä hehkuivat samanlaista sammumatonta ritariaikaista

uskonintoa ja taistelukiihkoa vääräuskoisia vastaan kuin ristiretkien

parhaimpina aikoina. Tämä tuntuu pohjoismaalaisten mielestä

käsittämättömältä, mutta on muistettava, että Espanja ja Portugal

olivat saaneet katkerammin ja kauemmin kuin muu Europpa, Balkanin

niemimaata lukuun ottamatta, kokea maurien sortoa omassa maassaan ja

heidän rosvoretkiä rannoilleen. Ne olivat saaneet viimeiseen saakka

kärsiä sitä, että tuhansia kansalaisia kitui Afrikan puolella maurien

vankiloissa, taikka heidän orjinaan. Espanjasta viimeiset maurit

karkotettiin vasta samana vuonna, jona Columbus lähti retkelleen. Ja

yhä vielä täytyi Iberian niemimaan kansain olla ainiaan varuillaan,

etteivät uskon viholliset meren takaa päässeet rantoja ryöstämään.

Kirkolta ja vapaaehtoisilta ristisotureilta ne olivat saaneet pysyvää

ja tehokasta apua kansallisessa vapaustaistelussaan sekä niiden avulla

lopulta voittaneet. Kiitollisuus kirkkoa kohtaan oli siitä vilpitön ja

pysyvä.

Nuno da Cunha.

Seuraavista kenraalikapteeneista oli Nuno da Cunha etevin. Hän saapui

Intiaan v. 1529 ja hoiti laajan siirtomaavaltakunnan asioita lähes

kymmenen vuotta hyvällä menestyksellä, vaikka hänkin sai ansioittensa

palkaksi kuninkaansa kiittämättömyyden.

Nuno da Cunhan aikana vallotettiin vaihtelevien taisteluitten jälkeen

Diu, jota sitten suuri turkkilainen laivasto koetti takaisin anastaa,

vaikka turhaan. Bombay, Salsette saari ja Bassein liitettiin Portugalin

alusmaihin. Mutta Cunhan seuraajaksi tuli Intiaan eräs Albuquerquen

sisarenpojista, joka jo oli heikko vanhus eikä voinut mitään aikaan

saada. Intia oli jo siihen määrään kuluttanut Portugalin voimia,

ettei kotimaasta enää liiennyt riittävästi nuorta väkeä puolustamaan

saavutettuja alueita ja pitämään maureja poissa Intian markkinoilta:

sen vuoksi ruvettiin sinne nyt lähettämään rikoksentekijöitä. Siitä

syystä taas monet portugalilaiset kapteenit erosivat ja palasivat Nuno

da Cunhan keralla kotimaahan. Nuno da Cunhalle ei edes liiennyt valtion

laivaa, jolla hän olisi päässyt palaamaan, vaan hänen täytyi vuokrata

laiva. Matkalla hän sairastui, samoin kuin niin moni ennen häntä, joka

oli Intian vaarallisessa ilmanalassa toiminut. Tuntiessaan kuoleman

lähestyvän hän valalla todisti, ettei ollut koskaan anastanut kuninkaan

omaisuutta muuta kuin sulttaani Bahadurin aarteesta viisi kultarahaa,

joita hän oli aikonut kuninkaalle näyttää. Kun häneltä kysyttiin,

halusiko hän tulla Portugaliin haudatuksi, niin hän vastasi: »Jos minä

Jumalan tahdosta merellä kuolen, niin olkoon meri hautanikin. Isänmaa,

joka kiittämättömänä on minut luotaan hylännyt, älköön luitanikaan

kätkekö.» Matkalla Nuno da Cunha kuoli, verhottiin Kristuksen

ritarikunnan viittaan ja upotettiin mereen. Se olikin hänelle onneksi,

että hän merellä kuoli, sillä Portugalin hallitus oli jo lähettänyt

häntä vastaan laivan nimenomaisella käskyllä, että hänet oli vangittava

ja pantava kahleisiin. Mutta tämän miehen kanssa, joka samoin kuin

kaikki parhaat edeltäjänsä, Vasco da Gamaa lukuun ottamatta, sai

kuninkaan kiittämättömyyden palkakseen, vaipui Portugalilaisten

maineaikakin hautaan.

Portugal oli näin hankkinut Intian rannikolla joukon kivilinnoja, mutta

maata hallitsivat edelleenkin kotimaiset ruhtinaat. Portugal toisin

sanoen tahtoi vallita meren ja kaupan, mutta ei sekaantua maitten

sisäiseen hallintoon. Ainoastaan kolmella kohdalla oli anastettu

maa-alueitakin pysyväksi omaisuudeksi, Diu, Goa ympäristöineen, ynnä

Bassein ja Salsette-saari, jolla nykyinen Bombay on. Nämä paikat olivat

kaikki pienillä saarilla rannikon edustalla, jotta niitä oli helpompi

puolustaa. Taka-Intiassa Portugal omisti Malakan, mutta Malakka jo

seuraavalla vuosisadalla menetettiin.

Portugalilaiset Molukeilla ja Kaukaisen Idän vesillä.

Palaamme nyt muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ajassa. Malakkaan

saavuttuaan Portugalilaiset piankin huomasivat todeksi, etteivät

vielä nekään seudut olleet arvokkaimpien mausteitten, neilikan

ja muskatin varsinaiset kasvupaikat. Niitä ei kasvanut suurilla

Sunda-saarillakaan, joitten uhkuvaan troopilliseen maailmaan nyt

tutustuttiin. Vasta tämän laajan saarimaailman ulkoreunoilla, vielä

Borneon ja Celebesinkin takana, olivat Molukit, joista arvokkaimmat

ryydit saatiin. Ja Molukeistakin olivat varsinaisen mausteneilikan

saantipaikkoja ainoastaan pienet Ternate ja Tidor ja myöhemmin niitten

eteläpuolella Amboina ja Banda-saaret. Tidor ei ole kuin vähän päälle

100 neliökilometriä laaja, muut maustesaaret sitäkin pienemmät,

lukuunottamatta Amboinaa, joka on koko joukon laajempi.

Nämä pienet saaret kuuluvat siihen suureen vulkaniseen kehään, joka

Filippineiltä alkaen Molukkien kautta kiertää Pienille ja Isoille

Sunda-saarille. Kaikki tämän kehän saaret ovat tuliperäisiä. Tidor ja

Ternate, samoin kuin Banda-saaretkin, oikeastaan ovat vain 1500—2000

metriä korkeita tulivuorikeiloja. Vulkaniset tuhkat ja rapautuneet

laavat ovat muodostaneet erinomaisen hedelmällisen maakamaran, jossa

kuuma ilmanala ja kosteus ovat aikaan saaneet ihmeitä. Varsinaisista

maustesaarista on Tidorilla suurin, täydelleen kehämäinen tulivuorensa;

Ternaten vuori on melkein yhtä korkea, mutta sen keila on tylpempi ja

epäsäännöllisempi. Heti Ternaten kaupungin takana alkaa kohota valtava

vuorenkukkula, ensinnä loivemmin, rinteet lehtojen ja hedelmäpuutarhain

peitossa, sitten yhä jyrkemmin ja syvien rotkojen vakoilemana. Vuoren

huipusta kohoo melkein ainainen savu, ja melkein laelle saakka ovat

rinteet mitä upeimman kasvullisuuden peitossa; maisema näyttää

kaikessa suurenmoisuudessaan niin levolliselta ja kauniilta, ettei

luulisi sen sisässään kätkevän ainaista uhkaa. Milloin tahansa voi

kuitenkin maanalaisen jännityksen kohotessa vuori puhjeta tuhoisaan

purkaukseen; maanjäristyksillä se tuon tuostakin muistuttaa saarelaisia

vaanivista hävitysvoimistaan. Hedelmäpuu-vyöhykkeen yläpuolella

kiertää näitä tulivuoria avonaisempi vyöhyke, jossa on viljelyksiä, ja

tämän yläpuolella alkaa aarniometsä, joka kohoo melkein kukkuloille

saakka. Saarien rannat ovat jyrkät ja mustat, missä vulkanista

hiekkaa, missä täynnään rosoisia basaltti- ja laavalohkareita.

Ainoastaan Tidorissa ja Ternatessa ja etelämpänä samoin muodostuneissa

Motirissa ja Makkianissa, sekä Batjanissa, joka on tämän ryhmän

saarista eteläisin ja suurin, menestyi tuo muinen kallisarvoinen

mausteneilikka. [Myöhemmin neilikka joutui omituisen sekä vainon että

suosion alaiseksi. Hollantilaiset istuttivat sitä Amboinaan, mutta

hävittivät sen kokonaan alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan, saadakseen

siten tuotannon ja kaupan kokonaan käsiinsä. He eivät kuitenkaan

voineet estää muita kansoja suosimasta neilikkaa. Ranskalaiset veivät

sen Martiniqueen Länsi-Intiaan. Nykyisin saadaan neilikkaa etupäässä

Sansibarista, jonne se niinikään on istutuksen kautta levinnyt.] Eräs

espanjalainen purjehtija, joka oleskeli näillä saarilla vv. 1526—1535,

arvosteli vuosisadon hyvinä vuosina 11,600 kvintalisentneriksi,

huonoina vuosina noin puoleksi tästä määrästä. Hänen tullessaan

saarille maksoi yksi »bahari», joka oli päälle 4 sentneriä, kaksi

dukattia, mutta siihen aikaan kun hän saarilta lähti, maksettiin

Intiassa samasta mitasta jo 10—14 dukattia. Tidor ja Ternate ovat

Molukkien pääsaaren, suuren Halmaheran länsirannalla.

Kolme pientä Banda-saarta, jotka ovat suuren Ceramin eteläpuolella

keskellä syvää Banda-merta, olivat sen ajan kirjailijain kertomuksen

mukaan yhtenä muskattipuutarhana, josta ilmaan levisi sanomattoman

ihana sulotuoksu. Banda-saaristo on mitä viehättävin maanpaikka.

Kolmen pienen saaren keskellä on erinomaisen turvallinen satama, kuin

järvi, josta ei näytä olevan mitään väylää ja jossa on niin kirkasta

vettä, että kaikki esineet selvään näkyvät kahdeksan sylen syvyydestä.

Pienimmällä saarella kohoo ainiaan savuavan tulivuoren alaston keila,

jota vastoin molemmat suuremmat saaret vuorten huipulle saakka

ovat rehevän kasvullisuuden peitossa. Huolimatta maanjäristyksien

tuottamista vahingoista ja huolimatta pienuudestaan nämä saaret yhä

vielä ovat maailman tärkeimmät muskattipuistot. Melkein kaikkialla

kasvaa niillä muskattipähkinää, joka viihtyy korkeitten kanariapuitten

varjossa. Vulkaninen maaperä, varjo ja runsas kosteus — joka kuukausi

saadaan sadetta — ovat muskattipuulle erinomaisen edulliset, niin että

se viihtyy melkeinpä ilman minkäänlaista hoitoa. Kaiken vuotta on puu

missä kukassa, missä täynnään kypsiä hedelmiä, ja harva viljelyskasvi

on kauniimpi. Muskattipuu on soma muodoltaan, sileälehtinen, noin

6—10 metriä korkea ja tekee keltaisia kukkia. Pähkinä on kypsänä

tummanruskea, mutta sitä ympäröi tulipunainen siemenverho, macis, joka

on erinomaisen viehättävä ja vilkastuttaa muskattimetsää kirkkaalla

värillään. Sekä itse pähkinä että macis olivat haluttua kauppatavaraa.

Edellistä korjattiin niihin aikoihin Urdanetan tietojen mukaan

vuosittain 7000 sentneriä, macista vain 1000 sentneriä, ja Portugaliin

tuotiin vain 500 sentneriä neilikkaa, 100 sentneriä macista ja 200

sentneriä muskattipähkinöitä.

Ceramin länsipään kainalossa on kolmas ryhmä varsinaisia maustesaaria.

Tässä ryhmässä on Amboina tärkein. Se on muodostunut kahdesta

puolikkaasta, jotka syvät lahdet erottavat melkein aivan erilleen

toisistaan. Toimivia tulivuoria ei Amboina-ryhmässä enää ole, mutta

maanjäristyksiä tapahtui ennen tiheään. Merivesi on harvinaisen

kirkasta, väriuhkuva korallimaailma satumaisen ihana, pinnalla

uiskentelee paljon heleänkirjavia kaloja ja medusoja. Uhkuva metsä

köynnöskasvineen peittää kaikkia saaria, missä viljelykset eivät ole

niihin aukkoja avanneet. Jo kuudennellatoista vuosisadalla kasvatettiin

Amboinan saarilla mausteneilikkaa, vaikkei niin runsaasti kuin

pohjoisimmassa ryhmässä.

Molukkien asukkaat olivat rohkeata purjehtijakansaa, samoin kuin

yleensäkin koko tämän saarimaailman malaijilaiset asukkaat. Mutta

varsinaista kauppaa välittivät jo hyvin aikaisin ulkomaalaiset.

Kaikilta ilman ääriltä, Arabiasta, Intiasta ja Kiinasta saapui sinne

laivoja hakemaan saariston arvokkaita tuotteita. Ulkolaiset laivat

tarvitsivat näillä monimutkaisilla vesillä tottuneita luotseja ja

niitä sen vuoksi olikin kaikissa satamissa, joista mausteita otettiin.

Mutta laivaliike ei pyrkinyt varsinaisia maustesaaria edemmäksi itään

eikä etelään, ja sen vuoksi lienee Australia ollut malaijilaisille

luotseille tuntematon. Portugalilaisetkaan eivät ulottaneet retkiään

kauemmaksi mainituille suunnille, koska ei Molukkien ulkopuolelta

tullut minkäänlaisia tuotteita.

Serrão Molukeilla.

Malakan vallotettuaan Affonso d'Albuquerque lähetti kolme laivaa

Antonio d'Abreun johdolla Molukkeja etsimään; nämä saaret olivat

Portugalilaisten pyyteitten äärimäinen ja viimeinen päämäärä.

Abreun mukana seurasi kapteenina Francisco Serrão. Joulukuussa 1511

nämä laivat lähtivät Malakasta matkaan, purjehtien ensin Javan

pohjoisrannikolle ja sieltä Amboinaan. Serrãon laiva kärsi myrskyssä

haaksirikon, mutta miehistö pelastui molempiin toisiin laivoihin.

Bandassa hankittiin saaristolaisalus menetetyn korvaukseksi. Sieltä

jo voitiin ottaa ensimäinen maustelasti. Ternateen ja Tidoriin Abreu

ei sitä vastoin päässyt. Kun laivat olivat huonossa kunnossa, niin

hän tyytyi näihin löytöihin ja palasi Malakkaan. Matkalla kuitenkin

äsken ostettu dshunkki menetettiin ja Serrão kärsi toisen kerran

haaksirikon koralliriutoilla Amboinan eteläpuolella. Mutta hänen

onnistui anastaa eräs malaijilainen rosvolaiva, jonka huomasi maihin

laskevan, arvatenkin saaliin toivossa. Kun rosvolaivan miehistö oli

tullut maalle, niin Serrão väkineen hyökkäsi esiin lymypaikastaan

ja valtasi melkein väestä tyhjän aluksen. Merirosvot olisivat itse

jääneet koralliriutoille haaksirikkoisiksi, elleivät olisi suostuneet

viemään Serrãota väkineen Amboinaan. Amboinaan saapui pyyntö Ternaten

radshalta, joka oli kuullut Abreun retkestä, että Serrão tulisi

hänen palvelukseensa. Kun tämä oli varmin keino päästä varsinaisille

neilikkasaarille, niin Serrão suostui kutsumukseen ja saapui siten

Ternateen, jossa hänestä tuli radshan ylimäinen ystävä. Malaijilaisen

maustelaivan kanssa kulki tieto hänen kohtalostaan Malakkaan, josta

paikalla lähetettiin laivoja haaksirikkoisia noutamaan.

Trnmaten ja Tidorin radshat, jotka elivät keskenään vihoissa ja

kumpikin toivoivat saavansa mahtavista Portugalilaisista liittolaisia

kilpailijaansa vastaan, tarjosivat kumpikin linnan paikkaa saarellaan.

Miranda, pienen portugalilaisen laivueen johtaja, ei kuitenkaan antanut

mitään varmaa vastausta, otti vain Serrãon miehet mukaansa, jota

vastoin Serrão itse jäi Ternateen. Serrão kirjotti sieltä Intiassa

oleville ystävilleen, muun muassa Magalhãesille, kirjeitä ja kerskasi

tehneensä matkan, joka veti vaikka Gaman matkalle vertoja, liiotellen

suuressa määrin saariensa etäisyyttä Malakasta. Tästä kirjeestä

Magalhães tuli siihen käsitykseen, etteivät Molukit enää olleetkaan

itäisellä pallonpuoliskolla, jonka paavi oli Portugalille antanut,

vaan läntisellä puolella maanpalloa, jonka puoliskon Espanja oli

saanut Pyhältä istuimelta. Tälle käsitykselle sitten Magalhães perusti

tuumansa lähteä maan ympäri purjehtimaan.

Portugal ja Espanja törmäävät yhteen Molukeilla.

V. 1518 kävi Molukeilla toinen pieni portugalilainen laivasto, mutta

joutui siellä asukkaitten kanssa rettelöihin, joissa yhden laivan

miehistö kokonaan tuhottiin. Tämän tapauksen johdosta lähetettiin sinne

kolmen vuoden kuluttua Antonio de Brito, melkoinen laivasto johdossaan.

Kun tämä retkikunta oli purjehtinut Malakasta edelleen, niin se kohtasi

merellä javalaisen laivan, joka palasi Molukeilta, purjehtien sieltä

saamallaan espanjalaisella passilla. Kun Espanjalaiset eivät olisi

missään tapauksessa siihen määrään rikkoneet Portugalin oikeuksia,

että olisivat Hyvän toivon niemen tietä purjehtineet, niin oli

siis Espanjalaisten, jotka olivat passin antaneet, täytynyt saapua

Molukeille idästä, maapallon ympäri! Brito tiesi, että Magalhães oli

mennyt Espanjan palvelukseen semmoinen retki mielessään; nyt hän tiesi,

että tuo rohkea matka maan ympäri myös oli onnistunut.

Uusia löytöjä.

Brito teki ensiksi Bandan sulttaanin kanssa kauppasopimuksen ja

purjehti tämän jälkeen Batjaniin, jonka asukkaita hän kuritti

portugalilaisten murhasta, sekä vangitsi Tidorissa espanjalaisen

kauppa-asiamiehen, jonka Magalhãesin laivat olivat sinne jättäneet.

Serrão ei silloin enää ollut elossa. Brito rakensi Ternateen radshan

luvalla linnan, mutta Tidor oli liittynyt Espanjalaisiin. Eräs laiva,

joka palasi Malakkaan, purjehti ensi kerran Borneon pohjoispuolitse.

Toinen laiva, joka purjehti Malakasta Molukeille, joutui myrskyn

ajamana kauemmaksi itään kuin kukaan ennen sitä ja tuli Uuden Guinean

rannikolle. Siellä tutustuttiin aivan uuteen rotuun, jota malaijit,

villaista tukkaa ilkkuen, sanoivat »kähäräpäiksi», »papuoiksi». Näihin

aikoihin (v. 1524) tehtiin ensimäiset tutkimusretket Celebesiinkin,

jota luultiin saaristoksi, kun ei voitu purjehtia sen monien lahtien

perukoihin saakka. Celebesissä olivat asukkaat niin vihamielisiä,

etteivät Portugalilaiset saaneet jalansijaa.

Molukkien myöhemmistä vaiheista kerromme, tehtyämme ensinnä selkoa

Magalhãesin matkasta, jonka kautta niitten omistus joutui riidan

alaiseksi Espanjan ja Portugalin kesken.

Kulta- ja Hopeasaaret.

Jo vanhalla ajalla, Aleksanteri Suuren vallotusretken jälkeen, levisi

Länsimaille huhu, että muka kaukana idässä oli kaksi saarta, joissa oli

tavattoman paljon kultaa ja hopeaa, jotka ehkä kokonaan olivat näitä

jaloja metalleja. Keskiajalla tarusaarien maine yhä lisääntyi ja sai

uusia piirteitä, louhikäärmeitä, jotka saaria vartioivat, ynnä muita

hirmuja. Juuri samojen kultasaarien maine se kiihotti Columbustakin

matkalleen lähtemään ja Länsi-Intiaan päästyään etsimään kaikki

kolkat nuo rikkaat rannat löytääkseen. Portugalilaiset Intian vesille

päästyään ja suurimmista kiireistään selvittyään lähtivät niinikään

niitä hakemaan.

Diogo Pacheco oli ensimäinen, joka varta vasten lähti »Kulta- ja

Hopeasaaria» löytämään. Hän kuuli Malakassa, että niitten piti olla

Sumatran eteläpuolella. Purjehdittuaan saaren länsipäähän hän siellä

kuuli, että saaret olivatkin ainakin sadan penikulman päässä meren

keskellä ja että ne olivat matalia koralliriuttoja, joissa oli musta

väestö ja palmulehtoja. Pacheco, joka oli toisen laivansa menettänyt

Sumatran rannikolla, palasi takaisin, mutta lähti seuraavana vuonna

uudelleen yrittämään. Eräässä myrskyssä hän kuitenkin laivoineen

tuhoutui.

Kuningas Manuel, tästä yrityksestä tiedon saatuaan, lähetti

löytöretkelle erityisen laivaston, mutta Malakkaan saavuttuaan

laivain täytyikin jäädä sinne avuksi naapurivaltakuntia vastaan,

jotka ylläpitivät portugalilaista siirtokuntaa vastaan ainaista

pikkusotaa. V. 1527 lähti Kulta- ja Hopeasaaria etsimään ranskalainen

merirosvolaivasto, joka oli lähtenyt matkaan Diepestä, portugalilainen

luotsi oppaanaan. Kaksi näistä laivoista joutui Diuhun, kolmas oli

joukosta eronnut Hyvän toivon niemen edustalla ja umpimähkään meren

poikki purjehtien tullut Sumatran rannoille. Sieltä se oli alkanut

hakea Kultasaarta, jossa rantakivienkin piti olla kultanokareita,

luonto uhkuvan kaunista, asukkaat hyväntahtoisia, vaikka alastomia,

joet ja lähteet kirkkaita, puut hyvien hedelmien painosta nuokkuvia.

Sumatralaiset kauppiaat myöhemmin kertoivat, että tämä laiva tosiaan

oli käynyt Kultasaarella ja palannut sieltä täynnään kultaa, mutta

ajeltuaan kauan merellä se oli lopulta kärsinyt Sumatran rannikolla

haaksirikon ja kaikki väki oli saanut surmansa. Sumatran kalastajat

olivat anastaneet kullan. Tämän jutun jälkeen ei enää epäiltykään,

etteivätkö saaret todella olleet olemassa. V. 1543 portugalilainen

maaherra lähetti kolme alusta niitä hakemaan Sumatran länsipuolisesta

merestä. Tämä yritys kuitenkin heti alussa meni myttyyn.

Kaikille tämän ajan kartoille, ja vielä paljon myöhemmillekin »Kulta-

ja Hopeasaaret» piirrettiin. Vielä kahdeksannentoista vuosisadan

keskivaiheilla uskottiin niitä todellisiksi ja niitten maine oli

levinnyt kautta Europan. Sitä myöten kuin Intian meri tuli yhä

tarkemmin tunnetuksi, muuttelivat saaret paikkaa yhä syrjemmäksi

semmoisiin osiin, joissa ei vielä kukaan ollut käynyt. Kuudennentoista

vuosisadan lopulla Malakassa vielä suunniteltiin laivaretkiä saarien

etsimiseksi, mutta sota Hollantilaisia vastaan keskeytti nämä aikeet.

Hollantilaiset puolestaan, jotka olivat Intian meren jotenkin tarkkaan

tutkineet, luulivat Kulta- ja Hopeasaarien olevan Japanin itäpuolella

Tyynessä meressä, jossa muka Espanjalaiset ja Portugalilaiset olivat

löytäneet useita kullasta ja hopeasta rikkaita saaria, ja sinne

lähetettiin siis seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla Tasmanin

ja Quastin johdolla retkikunta etsimään. Mutta Hollantilaiset eivät

löytäneet muuta kuin Japanin eteläpuolella olevat Donin saaret,

joista varmaankaan ei ollut kultaa saatavana, korallia sitä enemmän.

Vielä myöhemmin lähetettiin kaksi laivaa tarusaaria etsimään samoilta

seuduilta; espanjalaisten tietojen mukaan niillä piti olla korkeita

vuoria ja vaalea väestö. Mutta vaikka nämä laivat purjehtivat Japanista

kauas keskelle Tyyntä merta, niin eivät ne mitään löytäneet, eivät

edes Sandwichin saaria, jotka jäivät niitten reittejä etelämmäksi. Sen

jälkeen saivat vihdoinkin molemmat tarusaaret levätä. Mutta niittenkin

kohtalo osottaa, kuinka kauan joskus vanhat jutut voivat kautta

aikain hallita ihmisten mielikuvitusta ja kiihottaa heitä yhä uusiin

ponnistuksiin.

Portugalilaiset Kiinassa ja Japanissa.

Portugalilaiset kohtasivat Malakassa ensi kerran Kiinasta käsin tulevan

kauppaliikkeen. Olemme maininneet, kuinka näitten uusien tuttavuuksien

kesken syntyi luottamussuhde, niin että Kiinalaiset ilmaisivat

Portugalilaisille Malakan sulttaanin kavalat aikeet. Ei siis ihmettä,

että Portugalilaiset, niin pian kuin aika ja tilaisuus sallivat,

lähtivät Malakasta yhä edemmä, päästäkseen aina Keskustan valtakuntaan

saakka.

V. 1515 lähti Perestrello niminen portugalilainen itä-intialaisella

aluksella Kiinaan ja palasi sieltä onnellisesti takaisin, tuoden

mukanaan runsaan kuorman Kiinan tuotteita. Andrade taas otti Sumatrasta

pippurikuorman viedäkseen sen Kiinaan ja vaihtaakseen sen siellä

Kiinan tuotteisiin. Hän ei kuitenkaan päässyt Kotshin-Kiinan rannikkoa

etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Malakkaan. Myöhemmin hän

uudisti yrityksen ja pääsi Kiinaan saakka, jonne sitä ennen hänen

maanmiehensä Coelho oli tullut. Hän kävi ankkuriin erään saaren

luona lähellä Kantonia. Saatuaan kiinalaisilta viranomaisilta luvan

Andrade aluksineen laski Kantonin satamaan. Hänen aikomuksensa oli

lähettää sieltä lähetystö Pekingiin, mutta kiinalaiset viranomaiset

viivyttelivät matkalupaa. Kun laivaväki alkoi kuolla Kantonin

epäterveellisessä ilmassa, niin Andrade purjehti vähän ulomma merelle

Tamaon saareen. Sieltä eräs laiva lähetettiin pohjoista kohti tutkimaan

rantavesiä ja se saapui Formosan ja mannermaan väliseen salmeen,

tehden kauppaa kiinalaisissa satamissa. Kauempana pohjoisessa saatiin

ostaa Kiinan tavaroita paljon halvemmalla kuin Kantonissa, ja omista

tavaroista saatiin paljon parempi hinta. Mascarenhas, joka oli tämän

retken johtaja, sai siellä kuulla, että Japani eli Zipangu, josta Marco

Polo oli ensimäisen tiedon tuonut, oli vielä paljon kauempana meressä

koillista kohti. Oleskeltuaan Kiinassa neljätoista kuukautta Andrade

päätti lähteä paluumatkalle, etenkin kun sota naapuriruhtinaita vastaan

oli Malakassa yhä kiihtymässä. Ennen lähtöään hän kuulutti Kantonin

ja Tamaon satamissa, että jos Portugalilaiset olivat kenellekään

vääryyttä tehneet, niin olivat he valmiit erehdyksen korjaamaan, jos

asianomainen tuli ilmottamaan itsensä. Tämä julistus teki Kiinalaisiin

mitä parhaan vaikutuksen, ja Portugalilaiset luultavasti olisivat

saaneet aikaan hyvät kauppa- ja ystävyyssuhteet, jos olisivat samalla

tavalla jatkaneet. Portugalilainen lähettiläs Perez jäi Tamaoon, josta

hän vihdoin, luvan saatuaan, jatkoi matkaansa Kiinan keisarin hoviin

Pekingiin.

Mutta Andraden veli, joka sitten saapui Tamaoon, pilasi hyvän alun.

Ilman kiinalaisten viranomaisten lupaa hän oli ruvennut linnottamaan

Tamaon saarta, voidakseen muka paremmin suojella itseään merirosvoja

vastaan. Lisäksi oli hän ostanut ylhäisten kiinalaisten lapsia,

viedäkseen ne mukanaan Intiaan; lapset oli varastettu vanhemmiltaan,

eikä Andrade sitä tiennyt, mutta niinkin asia herätti Kiinalaisten

kesken suurta suuttumusta. Ja vielä saapui Bintangista Malakan entisen

sulttaanin lähettiläitä, jotka pyysivät Kiinan apua Portugalia vastaan

ja varottivat rupeamasta näitten kanssa asioihin, koska he muka vain

olivat vakoojia, jotka valmistelivat maan vallottamista. Nämä seikat

tulivat Kiinassa tunnetuiksi samaan aikaan, kun Perez oli paluumatkalla

Pekingistä, ja seuraus siitä oli, että lähettiläs vangittiin

Kantonissa ja pidätettiin siellä hallituksen määräyksestä siksi,

kunnes Portugalilaiset olivat antaneet hyvitystä. Portugalilaisten

laivat otettiin takavarikkoon ja kiellettiin heitä koskaan enää

Kiinan satamiin tulemasta, sillä keisari ei aikonut maassaan sallia

niin riitaisia, omavaltaisia ja ahneita ihmisiä. Perez jäi kun

jäikin Kantoniin vankeuteen ja vankeudessa kuoli, kun Portugal ei

suostunut maksamaan anottua korvausta. V. 1522 saapui tosin uudelleen

portugalilainen laivasto rakentamaan Kiinalaisten kanssa suhteita,

mutta Kiinalaiset valtasivat yhden laivan, räjähyttivät toisen ilmaan

ja olisivat kolme jäljellä olevaakin tuhonneet, elleivät ne olisi

kiiruimman kautta lähteneet pakoon.

Vuosisadan keskivaiheilla lienevät ensimäiset portugalilaiset laivat

käyneet Japanissa saakka, mutta tiedot niitten matkasta ovat niin

täynnään tarua ja liiottelua, että on mahdoton erottaa totta valeesta.

Selvempiä tietoja toi nousevan auringon maasta Frans Xaver, joka

v. 1549 saapui sinne ensimäisenä lähetyssaarnaajana ja pari vuotta

vaikutti mitä parhaalla menestyksellä. Mutta Nipponia kauemmaksi ei

ainoakaan portugalilainen vielä päässyt, ja sitä edemmäksi jäi sekä maa

että meri edelleenkin tuntemattomaksi.

Portugalin Intian kauppa.

Opittuaan paremmin tuntemaan Intian väylät Portugalilaiset alkoivat

purjehtia sinne entistä turvallisemmin. Välttääkseen vastatuulia

Afrikan länsirannikolla kauppalaivat Intiaan mennessään eivät enää

poikenneet Afrikan länsirannan satamiin ensinkään, vaan purjehtivat

väljempiä väyliä yhtämittaa Hyvän toivon niemen ympäri ja vasta

Afrikan itärannikolla rupesivat satamiin poikkeamaan. Paluumatka

tapahtui samalla tavalla ja paluumatkalla tavallisesti purjehdittiin

aavan meren halki Kapmaasta lähtien, poiketen St Helenan saarelle.

Meno- ja paluumatkaan tarvittiin yhteensä kahdeksantoista kuukautta,

mukaan lukien sekin aika, joka Goassa kului laivain purkamiseen ja

kuormaamiseen; mutta usein kesti matka kaksi vuotta. Koska täytyi

pelätä merirosvoja, niin purjehdittiin tavallisesti laivastoittain,

sotalaivoja suojana.

[Bartholomeu Diazin (I, s. 425) ja Vasco da Gaman retkistä (II,

s. 89) kerrottaissa sanottiin lounaispasaadin ehkäisseen näiden

purjehtijain matkaa Afrikan länsirannikolla; käytetty sana oli väärä,

sillä lounaispasaadia ei ole olemassakaan. Guinean lahdessa laivoilla

matkalla etelää kohti ensinnä oli lounaistuuli Kongon suistamon

vaiheille, sitten Afrikan poikki puhaltava kaakkoispasaadi, joka

rannikolla enimmäkseen lienee melkein etelätuuli, sitten Ovambomaan

kohdalla jälleen lounaistuuli. Asiaa tämä ei suuresti muuta, sillä koko

matkalla Guinean poukamasta aina Hyvän toivon niemeen saakka tuulet

ovat vastaiset.]

Kuta enemmän kauppaa tehtiin, sitä paremmin päästiin selville eri

kauppapaikkain tuotteista ja tarpeista. Mosambik, jolla oli hyvä

satama ja Afrikan rantapaikkain ja Madagaskarin kanssa laajat suhteet,

möi neekereitä, norsunluuta, kultaa ja ebenpuuta, saaden sijaan

viiniä, öljyä, silkkiä, palttinaa, puuvillakankaita ja lasitavaroita.

Sokotrasta saatiin aloeta, taateleita, korukutomuksia ja Arabian

hajusteita. Ormus vei ulos rohtoja, mausteita, ynnä hevosia,

joita sinne saapui Syyriasta ja Kaksoisvirtain maasta, Persiasta

tuotuja korukutomuksia, raakaa silkkiä ja silkkikankaita, hevosia

ja hopeata, omalta kuivalta ja kuumalta rannikoltaan saatua suolaa

ynnä Bahrein-saarien helmiä. Portugalilaiset ostivat näitä tavaroita

Intian tuotteilla ja jalokivillä. Diusta kävi melkoinen kauppaliike

Luoteis-lntiaan. Diusta saatiin useita arvokkaita luonnontuotteita,

kuten indigoa, kallista sinistä väriainetta, rautaa, kuparia, oopiumia,

viljaa ja vahaa, ynnä arvokkaita kankaitakin. Diun läheinen Tamao

oli riissikaupan keskusta. Cochinin tärkein tuote oli pippuri, sitä

vietiin vuosittain Goaan sataviisikymmentä laivalastia. Ceylon möi

kanelia, norsunluuta, helmiä, puuvillaa, silkkiä ja kalliita kiviä.

Koromandel-rannikolta, Negapatamista, saatiin varsinkin oopiumia ja

painettuja kalikokankaita, joita vietiin Peguun ja Siamiin. Malakka

oli tärkeä kauppakeskusta, sillä sinne tuotiin suuret määrät tuotteita

Siamista, Burmasta, Kotshin-Kiinasta, Kiinasta ja Jaapanista ynnä

Itä-Intian saarilta: aloe-puuta, sandelipuuta, väripuita, kamferia,

kultaa, tinaa, lyijyä, kuparia ja jalokiviä. Ternatesta tuotiin

neilikoita, muskattia ja muita mausteita. Länsi-Afrikan satamista,

joilla oli oma laivaliikkeensä, saatiin norsunluuta, kultaa, kummia,

pumpulia ja varsinkin orjia, Canarian saarilta sokeria ja Madeirasta

viiniä. Toisien maiden alamaiset saivat ainoastaan tarkoin määrätyillä

rajotuksilla käydä kauppaa niillä vesillä, joita Portugalilaiset

hallitsivat, ja ankaran valvonnan kautta pidettiin huolta siitä,

että näitä rajotuksia noudatettiin. Ainoastaan Intian sisämaankauppa

tavallisesti jäi maurien ja hindujen käsiin; Portugalin voimat eivät

riittäneet sen anastamiseksi.

Lissabonista tuli Itä-Intian kaupan keskusta Europassa. Mutta Intian

kaupan jatkumisen Lissabonista edelleen niihin maihin, joissa tavarat

kulutettiin, Portugalilaiset jättivät Europan muitten kansain,

varsinkin Hollantilaisten asiaksi. Sen kautta paisuivat Antwerpen

ja Amsterdam niin mahtaviksi, että ne lopulta kykenivät muuttamaan

Portugalilaisten yksinvallan Intian vesillä.

Paljon olivat Portugalilaiset toteuttaneet siitä suurenmoisesta

ohjelmasta, jonka he olivat laatineet Intiaan lähtiessään. Gama,

Almeida ja varsinkin Albuquerque olivat karkottaneet Arabialaiset

Intian satamista, saaneet sekä mannermaalla että Malaijisaaristossa

monen ruhtinaan tunnustamaan Portugalin ylivallan ja mausteitten

pääpaikat valtaansa. Intian merellä he hallitsivat ja vallitsivat

yksin, muita kilpailijoita suvaitsematta. Mutta tämä voiman ponnistus

oli liian suuri, kansan voimat liian pienet. Portugalin mahti päättyi

melkein yhtä nopeaan kuin se oli alkanutkin. Pyhä sota muuttui

rosvosodaksi, kauppa lyhytnäköiseksi kiskomiseksi. Sekä Kiinasta

että Japanista, joiden kanssa näytti kehittyvän mitä tuottavin

kauppa, Portugalilaiset karkotettiin, koska eivät voineet pidättäytyä

väkivallasta ja rosvoilusta ja koska he olivat liian kärkkäitä niiden

uskoa muuttamaan. Portugalin kuninkaan virkamiehet nopeaan turmeltuivat

ja alkoivat ottaa lahjoja, hallintoa hoidettiin niin kunnottomasti,

että v. 1552 Goan kaupunginhallitus lähetti kuninkaalle pyynnön, jossa

se sanoi: »Koko Intiassa ei ole oikeutta, ei Teidän varakuninkaassanne

enempää kuin niissäkään, joiden asia on oikeutta jakaa. Heidän ainoa

päämääränsä on kaikin keinoin koota rahaa. Ei ole sitä mauria, joka

portugalilaiseen luottaisi. Senhor, me kerjäämme armoa, armoa, armoa.

Auttakaa meitä Senhor, sillä me hukumme».

Mutta apua ei tullut, Portugalin voimat olivat loppuneet. Muut

kansat alkoivat kaihota Intian ja Kaukaisen Idän maihin. Ne eivät

mitään välittäneet katolilaisuuden sodasta uskottomia vastaan;

protestanttisina luopioina Hollantilaiset ja Englantilaiset

nauroivat paavin maanjakobullalle, jota vuosisata aikaisemmin oli

kunnioitettu jokaisessa Europan maassa. Kun Portugal v. 1580 Philip

II:sen avioliiton kautta yhdistettiin Espanjaan, niin sai se samalla

niskoilleen kaikki Espanjan viholliset ja siirtomaa toisensa jälkeen

menetettiin. Kaukonäköisellä silmällä Camões, joka oli suuressa

eepoksessaan laulanut kansansa urotöistä, jo näki sen häviönkin.

Kuollessaan v. 1577 Lissabonissa unhotettuna ja murtuneena hän

huudahti: »Maailma on näkevä, kuinka hartaasti olen maatani rakastanut,

en ole palannut vain sen helmassa kuolemaan, vaan sen kanssa kuolemaan».

Fernão Mendes Pinton ihmeelliset seikkailut.

Kaukaisen Idän äsken avattu maailma tarjosi tietysti oivan tilaisuuden

kaikenlaisille seikkailijoille, varsinkin merirosvouteen. Portugalin

hallitus harjotti itsekin alussa merirosvoutta, kunnes maurien kauppa

oli saatu kukistetuksi, ihmekö siis, että yksityiset jatkoivat samaa

tuottavaa ammattia. Kuuluin niistä seikkailijoista, jotka näin omin

päin Intian ja Kiinan vesillä taistelivat ja tavaraa kokosivat,

oli Fernão Mendes Pinto. Hän ei ansaitsisi paikkaa varsinaisena

löytöretkeilijänä, mutta hänen seikkailunsa ovat kuitenkin omiaan

luomaan paljon valoa Intian ja Kaukaisen Idän oloihin ja lisäksi hänen

matkakertomuksellaan on suuri kirjallinen arvo.

Pinto, joka oli syntynyt v. 1509, lähti jo nuorena Itä-Intiaan, mutta

joutui sekä ensimäisellä että myöhemmillä matkoillaan merirosvojen

vangiksi; lopulta hän itsekin rupesi merirosvoksi ja yhdessä Don

Antonio de Farian kanssa alkoi vaiherikkaan ratansa. Ammatti menestyi

hyvin, anastettiin sekä merellä että maalla paljon saalista. Faria

ajoi takaa Coja Azem nimistä muhamedilaista merirosvoa, tämä kun oli

anastanut erään Farian laivoista, jossa oli arvokas lasti. Mutta

ennenkuin Portugalilaiset kohtasivat tämän rosvon, yllätti myrsky

heidän neljä laivaansa Ladroni-saarilla, jossa ne olivat talvilepoa

pitämässä, ja laivat kärsivät rannalla haaksirikon. Lähes kuusisataa

merirosvoa sai surmansa, ainoastaan 53 jäi eloon. Mutta näille tuli

pian, kuten Pinto sanoo, »ihmeellinen pelastus». Samalle rannikolle

sattui tulemaan kiinalainen dshunkki, ja kiinalaisten ollessa maalla

rosvot äkkiä hyökkäsivät esiin piilopaikastaan, anastivat aluksen

ja purjehtivat pois kiittäen Kaitselmusta armollisesta avusta.

Merellä tavattiin toinenkin kiinalainen alus, mutta siinä olikin

portugalilaisia merirosvoja, jotka mielihyvällä liittyivät de Fariaan.

Yhdessä lähdettiin sitten etsimään Coja Azemia, jonka julmuuksista

saatiin pöyristyttäviä tietoja kahdeksalta hänen kynsistään karanneelta

portugalilaiselta; mainitut pakolaiset tavattiin merellä pienessä

veneessä, melkein puolikuolleina nälästä. Ja lopulta molemmat

dshunkit kohtasivatkin vihollisensa. Coja Azem ryhtyi taisteluun

ja voitettiin täydelleen. Voittajat purjehtivat Ningpohon, suureen

kiinalaiseen satamaan, joka on Shanghain eteläpuolella, Hangtshoun

lahden etelärannalla. Siellä heidät otettiin vastaan suurella riemulla.

Ningposta he lähtivät ryöstämään Kallamplayn saaren ruhtinashautoja,

mutta eivät sieltä saaneetkaan saalista, niinkuin olivat toivoneet; sen

sijaan heidät paluumatkalla yllätti hirveä myrsky, jossa Don Antonio

de Faria kaikkine laivoineen joutui meren saaliiksi. Ainoastaan 14

portugalilaista pelastui, näiden joukossa Pinto.

Kiinalaiset bontsit (papit) ottivat ensinnä vierasvaraisesti vastaan

haaksirikkoiset, mutta kun heidän valheensa laatu älyttiin ja

huomattiin miesten olevankin merirosvoja, niin heidät vangittiin,

piestiin ja vietiin sitten monella tavalla pahoin pidellen ja

solvaisten Pekingiin; Pekingissä heidät tuomittiin vuodeksi korjaamaan

Kuangsin linnotuksia. »Paikalla kun olimme sinne tulleet», kertoo

Pinto, »kutsui kaani meidät eteensä ja muutaman kysymyksen kysyttyään

kehotti meitä rupeamaan hänen henkivartijastoonsa, johon kuului 80

miestä. 'Tätä pidimme erinomaisena Jumalan armona, koska palvelus oli

helppoa, ravinto hyvä ja palkka sitäkin parempi, ja koska me sitä

paitsi toivoimme, että määräajan kuluttua pääsisimme vapauteen.»

Mutta pahaksi onneksi syttyi merirosvojen kesken riita kahden

portugalilaisen perheen etevämmyydestä ja tappelussa 8 Portugalilaista

sai vaarallisia haavoja. Siitä seurasi kovia vankeusrangaistuksia ja

bambukepitystä, ja loppu olisi ehkä voinut olla huonokin, elleivät

Mongolit vankeusajan yhdeksännellä kuukaudella olisi vallottaneet

Kuangsia. Mongolit kohtelivat heitä hyvin, varsinkin sen jälkeen kun

yksi heistä oli kunnostanut itseään erään linnan vallotuksessa. Tämä

mies, Mendes nimeltään, jäi edelleenkin Mongolien palvelukseen, kun

muut Portugalilaiset saivat luvan palata kotia.

Riitain vuoksi paluumatka kuitenkin tälläkin kerralla keskeytyi» ja

Portugalilaisten täytyi ruveta Sainipocheca nimisen malaijilaisen

merirosvon palvelukseen; hänen kerallaan kolme heistä joutui

Tanixumaahan, japanilaiseen saareen. Siellä Diogo Zeimoto

hakapyssyineen herätti ampumataitonsa kautta niin suurta huomiota, että

läheisen Bungo-valtakunnan hallitsija halusi saada nähdä heidät. Heitä

katseltiin ihmetyksellä ja pelolla, kun luultiin heidän hallitsevan

sekä salamaa että ukkosta. Pinton eräänä päivänä nukkuessa kuninkaan

nuori poika otti hänen hakapyssynsä, panosti sen aivan suuta myöden ja

laukaisi. Pyssy potkaisi niin kovasti että nuorukainen oli menettää

peukalonsa, ja ellei Pinto olisi saanut sitä parannetuksi, niin hänen

olisi voinut käydä huonosti.

Kun malaijilainen merirosvo oli saaliinsa myynyt, niin hän Pinton ja

muun seuransa keralla purjehti Kiinan Ningpohon, jossa he varustivat

yhdeksän laivaa ruvetakseen tekemään kauppaa Japanissa, joka siihen

aikaan vielä oli muukalaisille suljettu. Seitsemän laivaa kuitenkin

kärsi surkean haaksirikon ja se laiva, jolla Pinto oli, ajautui

Liukiu-saaristossa rannalle. Asukkaat kohtelivat haaksirikkoisia ylen

ankarasti, tuomiten heidät lopuksi kuolemaan. Mutta saaren naisten

pyynnöstä Portugalilaisia armahdettiin, vieläpä he saivat runsaat

lahjatkin ja lähetettiin kiinalaisella laivalla Ningpohon, josta Pinto

palasi Malakkaan. Siellä vielä eli hänen vanha suosijansa, joka v. 1545

lähetti hänet Martabaniin lähettilääksi.

Pinto viipyi kuitenkin menomatkalla kokonaista kaksi vuotta, sillä hän

kohtasi matkalla merirosvojoukon ja liittyi laivoineen heihin. Kun hän

vihdoinkin, jotenkin huonon saaliin saatuaan, tuli Martabaniin, niin

Burman kuningas paraillaan piirittikin tätä kaupunkia. Pinto huomasi

ruhtinaan, jonka luo hän oli edustajaksi lähetetty, jo olevankin

mennyttä miestä ja liittyi voittajiin. Hän oli jonkun aikaa Burman

hallitsijan palveluksessa ja kävi hänen lähettiläänään Siamissa,

Laoksessa ja Etelä-Kiinassa. Tällä matkalla hän näki valkoiset

elefantit, jotka hän on ensimäisenä kuvannut. Monta seikkailua ja

vaaraa koettuaan Pinto vihdoin palasi Goaan.

Pian hän kuitenkin liittyi uuteen merirosvojoukkoon ja purjehti

Liukiu-saarille ja Kiinaan. Mutta jälleen hän kärsi haaksirikon ja

joutui orjuuteen; hän pääsi kuitenkin vapaaksi ja rupesi Siamin

kuninkaan palvelukseen. Siamin kuninkaan kuoltua hän rupesi Burman

kuninkaan sotaväkeen. Monessa vaarassa ja seikkailussa oltuaan hän taas

saapui Malakkaan ja sieltä Goaan, antautuakseen tällä kertaa aivan

uudelle uralle.

Pinto oli siis tammikuussa 1554 Goassa, odottaen laivaa, joka veisi

hänet Portugaliin. Mutta äkkiä hän päättikin ruveta jesuiittain

munkkikunnan jäseneksi ja käyttää suurimman osan kokoomistaan varoista

Japanin kääntämiseksi kristinuskoon. Portugalilainen varakuningas

lähetti hänet Bungon kuninkaan luo lähettilääksi, jotta hän sitä

paremmin menestyisi käännytystoimessaan, ja huhtikuun 18 p. Pinto

yhdessä Belchior Nunes nimisen jesuiitan kanssa lähti matkaan. Pahain

säitten ja vastatuulten vuoksi saavuttiin Japaniin vasta heinäkuussa

1556, mutta lähetystöinä menestyi erittäin hyvin. Lopulla vuotta 1556

isä Belchior ja Mendes Pinto lähtivät paluumatkalle ja saapuivat

helmikuussa 1557 Goaan. Pinto oleskeli Goassa kaksitoista kuukautta

ja erotettiin tällä ajalla veljeskunnasta omasta pyynnöstään, koska

häneltä puuttui kutsumusta toimeensa; toisen tiedon mukaan hänet

pakosta erotettiin, koska hänessä oli juutalaista verta. Portugalissa

hän meni naimisiin ja kirjotti »Peregrinacion» nimisen kirjan

omituisista vaiheistaan.

Tämä kirja, jonka hän oikeastaan kirjotti lapsiaan varten, julkaistiin

hänen kuolemansa jälkeen ja saavutti erinomaisen suurta suosiota.

Vaikka Pinto ei ollutkaan saanut kouluoppia, niin on teos kuitenkin

niin loistavasti kirjotettu, että sitä pidetään klassillisena ja yhtenä

Portugalin proosatyylin kulmakivistä.

Fernão de Magalhães ja ensimäinen matka maan ympäri.

Columbus oli lähtenyt ensimäiselle matkalleen Atlantin meren

poikki siinä vakaassa aikomuksessa, että hän sitä tietä purjehtisi

Itä-Aasiaan. Hän siis on tunnustettava ensimäiseksi, joka yritti

purjehtia maan ympäri, vaikkapa ajatus olikin muilta saatu, niinkuin

Toscanellin kirjeestä huomasimme. Columbus kaikilla seuraavilla

matkoillaan etsi salmea, joka vastaan sattuneitten maitten lomitse

veisi hänet Intian merelle. Hänen jälkeensä etsivät samaa salmea

muut purjehtijat, vaikka yhtä turhaan, ja näitten matkain kautta

Keski-Amerikan ja Etelä-Amerikan yhtenäinen itärannikko vähitellen tuli

tunnetuksi. Kuta pitemmältä rantaa sai tutkituksi, sitä kauemmaksi

pohjoiseen ja etelään siirtyivät ne seudut, joissa toivottu salmi

olisi voinut olla. Amerigo Vespucci sitä etsi Etelä-Brasiliasta ja

aikoi lähteä varta vasten uudelle matkalle, purjehtiakseen länsitietä

Molukeille, mutta aije jäi toteuttamatta.

Juan Diaz de Solis.

Juan Diaz de Solis teki vähän myöhemmin, v. 1514, Espanjan kruunun

kanssa sopimuksen, jossa hän puolestaan sitoutui salmen löytämään

ja purjehtimaan sen kautta Etelä-Amerikan taitse Keski-Amerikkaan.

Soliksen matka johtui siitä, että Vasco Nuñes Balboa oli löytänyt

Etelämeren (Tyynen meren), joten ei siis itse meren olemassa olosta

enää ollut epäilystä, ja sitä paitsi kuullut huhuja sen rannalla

olevista suurista kultamaista. Solis aikoi etelämpää kuin kukaan ennen

häntä etsiä tietä tälle merelle. Panaman kannakselta hän sitten aikoi

purjehtia sen poikki Itä-Aasiaan.