PORTUGALILAISET ITÄ-INTIASSA.

Vasco da Gaman retki Etu-Intiaan.

Kun Bartholomeu Diaz oli v. 1488 löytänyt Afrikan eteläkärjen

ja toiselta puolen Covilhamin tiedustelujen kautta Intiassa ja

Itä-Afrikassa [»Maant. ja löytör.» I, s. 427] oli saatu tietää,

että Afrikan itäranta juoksi herkeämättä eteläänpäin, niin oli

todennäköisyyden mukaan meritie Intiaan selvitetty. Se oli kuitenkin

huomattu niin pitkäksi ja vaivalloiseksi, ettei Portugalilla seuraavina

vuosina ollut varoja eikä halua lähettää laivastoa tätä reittiä perille

purjehtimaan, sillä selvää oli, että sitä varten tarvittiin melkoisia

voimia, jos mieli turvallisesti liikkua Intian paljon kuljetuilla

vesillä.

Amerikan löytö antoi uutta virikettä Portugalilaisten toimille,

vaikka paavin maanjako, josta olemme ennen maininneet, jossain määrin

turvasikin heitä Espanjan kilpailulta. Kun kartat olivat puutteelliset,

niin oli kuitenkin pelättävää, että Espanjalaiset ehkä voisivat anastaa

ainakin Molukit, joista kalleimmat mausteet tulivat, sillä heidän

tiensä valtameren poikki näytti olevan paljon lyhempi. Portugalissakaan

ei nimittäin voitu muuta luulla, kuin että Columbus todella oli

saapunut Aasian itärannalle.

Hallitsijanvaihdos kuitenkin yhä viivytti aikomuksen toteuttamista.

Kuningas Juhana valmisteli retkikuntaa, mutta kuoli kesken puuhiaan

v. 1495. Hänen seuraajansa, nuori kuningas Manuel, jolle jälkimaailma

on antanut Suuren nimen, koska Portugal hänen aikanaan suoritti

mainehikkaimman osansa maailmanhistoriaa, ei aluksi saanut kannatusta

neuvonantajiltaan, ja retkikunnan lähettäminen sen vuoksi viivästyi,

kuninkaan rohkeasta yrittelijäisyydestä huolimatta. Vasta v. 1497

ryhdyttiin täydellä todella varustuksiin. Niitä johti itse kokenut

Bartholomeu Diaz, jolle ei kuitenkaan uskottu retken johtoa. Vasco da

Gaman tehtäväksi annettiin Portugalin lipun ja onnen vieminen Intian

vesille.

Retkikunnan varustaminen.

Retkikuntaan kuului ainoastaan neljä laivaa, joista suurin oli noin

120 toimin vetoinen, eräs toinen 100 tonnin vetoinen ja molemmat

muut vielä pienempiä. Ei kuitenkaan ole luultavaa, että nämä mitat

vastaavat nykyisiä; hyvällä syyllä päätellään, että Gaman samoin kuin

Columbuksenkin laivat kuitenkin olivat ainakin toista vertaa suuremmat.

Laivat olivat kaikki niin saman mallisia kuin suinkin voidakseen

tarpeen tullen käyttää toistensa varustuksia. Kuninkaan käskystä niihin

annettiin kahdenkertaiset köydet ja purjeet, ja runsaasti ampuma-aseita

ja -varoja, kaikenlaisia ruokavaroja ja kauppatavaroita, ja jokaiseen

laivaan pieni laivarohtola. Pappi tietysti seurasi mukana, sillä

pappi oli siihen aikaan tärkeämpi kuin lääkäri. Sitä paitsi otettiin

kuninkaan käskystä mukaan runsaasti kaikenlaista kauppatavaraa,

mitä maassa valmistettiin, kulta- ja hopeakirjaisia vaatteita,

kaikenlaatuisia ja -värisiä verkoja, jalokiviä, rannerenkaita, käätyjä,

kullattuja hopeakannuja, kirjailtuja väkipuukkoja, miekkoja, tikareita,

sekä koruttomia että kirjailtuja ja kullalla ja hopealla huoliteltuja.

Vielä otettiin korukilpiä ja keihäitä, jotka sopisivat lahjoiksi

hallitsijoille ja ruhtinaille, ja näytteeksi joka lajia maustimia.

Otettiin myös rahaksi leimattua kultaa ja hopeaa. Kuningas käski ostaa

orjia, jotka taitaisivat itämaitten kieliä ja voisivat tulkita niitä

Portugalilaisille. Kaikkia tarpeita varustettiin runsaasti ja sittenkin

kahdenkertainen määrä.

Suurella huolella siis hankittiin matkaan Vasco da Gaman retkikunta.

Retken johtaja, joka silloin oli 37 vuoden ikäinen, oli kotoisin

Etelä-Portugalista ja kuului vanhaan ylimyssukuun. Nuorempana hän

oli saavuttanut mainetta sodassa Castiliaa vastaan, myöhemmin

rohkeana purjehtijana. Miehistöä oli laivoilla kaikkiaan parinsadan

vaiheille. Retkikunnan johtaja sai suosituskirjeitä sekä tarumaiselle

»pappikuninkaalle Juhanalle», että Aasian kuninkaille. Lähtöpäivänä

kuningas Manuel ylimyksineen, matkalle lähtevien ja Lissabonin

etevimpien henkilöitten keralla, kokoontui juhlalliseen messuun, joka

vietettiin tuomiokirkossa Tajon pohjoisella rannalla. Vasco da Gama

veljensä Paulon ja kaikkien kapteenien kanssa lankesi polvilleen,

rukoillen voimia ja kykyä kuninkaan käskyjen täyttämiseen, hänen

valtansa ja valtakuntansa laajentamiseen ja kristinuskon levittämiseen

etäisiin maihin. Heinäkuussa v. 1497 pieni laivasto lähti matkaan

Lissabonin satamasta. Bartholomeu Diaz saattoi sitä Guinean rannalle

saakka.

Myrskyissä Afrikan länsirannalla.

Hyvin sujui matkan alkupuoli. Guinean rannikolta oikaistiin suoraan

meren poikki Hyvän toivon nientä kohti. Siihen saakka oli luuli

ollut myötäinen, sama koillispasaadi, joka oli Columbuksen niin

suosiollisesti kuljettanut Länsi-Intiaan, mutta Guinean rannikolta

matkaa jatkettaissa tultiin ensinnä päiväntasaajan tyventöihin ja

sitten lounaispasaadin alueelle, jolla vallitsi vastatuuli aina

Afrikan eteläkärkeen saakka, samoin kuin vastainen merivirtakin. Sen

ajan alukset olivat verraten kömpelöitä luovimaan ja tämän taipaleen

voittaminen sen vuoksi kysyi Gamankin laivoilta paljon aikaa ja työtä.

Tuulet olivat sangen kovia, kertoo Correa, joka tästä matkasta on

paraan kertomuksen kirjottanut, ja merellä kävi kammottavat laineet.

Laivaväki sai olla uupumatta työssä ja rasittui ylenmäärin. Kun oli

kuukausi purjehdittu etelään päin, niin käännyttiin Afrikan rantaa

kohti. Se tavattiin, mutta vielä oltiin pitkän matkan päässä Hyvän

toivon niemestä. Suunnattiin sen vuoksi uudelleen aavalle merelle ja

jatkettiin matkaa, vaikka suurin osa miehistöstä jo olisi mieluummin

palannut takaisin. Vasta kun oli toinen kuukausi, ehkä enemmänkin

purjehdittu, voitiin laskea Hyvän toivon niemen ohi. Gama oli itse

uupumatta työssä, suomatta itselleen unta tai lepoa. Päivät yhä

lyhenivät, sillä saavuttiin eteläisen pallonpuoliskon talveen.

Portugalilaisten mielestä näytti vallitsevan melkein ainainen yö.

Merimiehet olivat niin huonoina taudeista ja pelosta, että tuskin

kykenivät enää ateriaansa valmistamaan. He nurkuivat ja vaativat,

että oli käännyttävä takaisin. Mutta Vasco da Gama oli tuima mies, ja

vaikka miehistö oli vilusta jähmettyä kylmissä rankkasateissa, niin hän

vannoi ei palaavansa taipaleelta, tuli mikä tahansa. Helenan lahdessa,

joka on Hyvän toivon niemestä jonkun verran pohjoiseen, hyljättiin

neljäs laiva, joka oli muonalaiva, sytytettiin palamaan ja sen miehistö

jaettiin muihin laivoihin. Astrolabilla määrättiin paikan leveyspiiri,

mikäli se keikkuvassa laivassa oli mahdollista.

Monta päivää kestävässä myrskyssä purjehdittiin vihdoinkin Hyvän

toivon niemen ympäri. Matka oli siitä edelleenkin sangen myrskyinen,

aallot huuhtoivat kannen yli ja laivat alkoivat yhä enemmän vuotaa.

Lepoa ei ollut yöllä, ei päivällä, ei ruumiillista eikä henkistä.

Mutta Gama vannoi pyhät valat, ettei kääntyisi takaisin, ennenkuin oli

Intiassa käyty. Miehistön kesken mieliala kiihtyi niin epätoivoiseksi,

että tehtiin häntä vastaan salaliitto. Mutta erään laivapojan kautta

tuli salaliitto ylikapteenin tietoon, hän antoi vangita johtajat ja

sanotaan hänen raivoissaan heittäneen kaikki laivakirjansa mereen,

etteivät kapinoitsijat osaisi takaisin, jos muutoin kapinahankkeessaan

onnistuisivatkin. Kapteenit ja luotsit pysyivät johtajalleen

uskollisina.

Afrikan itärannalla.

Vasta tammikuun alussa v. 1498 laskettiin maihin, itärannalla,

korjattiin laivain kärsimiä vaurioita ja otettiin juomavettä, sillä

ainaisissa myrskyissä oli monta astiaa mennyt rikki ja vesi oli

vuotanut pois. Maanasukkaat olivat ystävällisiä ja paikka sen vuoksi

nimitettiin »Hyvän rauhan vedeksi». Oli jo purjehdittu Delagoa lahden

ohi ja lähestyttiin uudelleen kuumaa vyöhykettä. Cap Corrienteen luona

kohtasi laivuetta Mosambikin merivirta, joka tällä rannikolla on

erittäin vuolas, ja monta päivää se piteli purjehtijoita, ennenkuin

he pääsivät niemen ohi. Välttääkseen vaaralliset rantariutat laivat

laskivat etäämmätse ja siten kulkivat sen mutkan ohi, jossa Sofala on.

Ne saapuivat suurella vaivalla Sambesin suistamoon. Tämä mahtava joki

sai nimekseen »Hyvien enteitten joki», sillä siellä ensiksi tavattiin

vaaleampi-ihoisia ihmisiä, jotka osasivat puhua arabian kieltä ja

kertoivat merellä siitä pohjoiseen päin purjehtivan paljon laivoja.

Oli siis saavuttu arabialaisen kauppaliikkeen etelärajoille ja voitiin

hyvällä syyllä otaksua, että suurimmat vaikeudet oli voitettu.

Gama viipyi Sambesin suistamossa kokonaisen kuukauden korjatakseen

laivojaan ja suodakseen miehistölle lepoa ja aikaa parantua

keripukista, joka oli alkanut tehdä tuhojaan. Rannalle vietiin

samanlainen vaakunapatsas, joita edellisetkin löytöretkeilijät olivat

pystyttäneet Afrikan rannoille. Sitten lähdettiin uudelleen merelle

ja saavuttiin Mosambikiin. Siellä tavattiin ensimäiset arabialaiset

alukset, »sambukkeja», joissa oli arabialaispukuista väkeä; nämä

tiedustelivat Portugalilaisten matkan määrää. Gama vastasi olevansa

matkalla Intiaan Portugalin kuninkaan toimesta ja pyysi heiltä luotseja.

Mosambik.

Alussa seurustelu näytti vakautuvan rauhalliseksi. Mosambik, jonka

päällikkö oli Kiloan arabialaisen ruhtinaan alamainen, oli varttunut

vilkkaaksi kauppapaikaksi. Vaihtotavaroillaan sikäläiset arabit ostivat

neekereiltä kultaa, norsunluuta, vahaa ynnä muita maan tuotteita.

Mosambikista tavallisesti purjehdittiin meren poikki Madagaskariin.

Gama lähetti sheikille lahjoja, jonka jälkeen tämä saapui hänen

laivaansa, puettuna laajapoimuiseen värikkääseen pukuun, päässään

mahtava kirjava silkkiturbaani. Portugalilaisten mielestä näiden

maurien ihoväri oli hyvin tumma. Sheikki katseli tarkkaan laivat,

jotka olivat aivan uutta, ei ennen nähtyä mallia. Vasco da Gama

hänelle ilmotti, että ne olivat kristikunnan mahtavimman kuninkaan

lähettämät, ja että he, pari vuotta merellä harhailtuaan, nyt olivat

matkalla Maustesaarille ja tarvitsivat luotseja. Maihin palattuaan

sheikki lähetti Gamalle ruokavaroja. jonka jälkeen saapui vieraiksi

kolme abessinialaista, joitten kanssa ei kuitenkaan voitu keskustella

tulkin puutteessa. Hyödyllisempi tuttavuus oli Davané niminen mauri,

jolta Gama sai paljon arvokkaita tietoja näistä vähän tunnetuista

seuduista. Mutta hyvät suhteet Arabialaisiin pian turmeltuivat. Nämä

nimittäin alkoivat tulokkaita epäillä ja pelätä, että he kilpailunsa

kautta pilaisivat kaupan. Heti ensimäisessä satamassa, jossa

Portugalilaiset tapasivat Arabeja, nämä siis älysivät Gaman retkestä

uhkaavan vaaran ja päättivät tuhota hänet miehineen päivineen. Sheikki

kuitenkin tekeytyi edelleenkin ystävälliseksi, antoi luotsit ja kutsui

Gaman maihin vieraakseen. Yllämainitun Davanén varotuksesta Gama

ei kuitenkaan kutsumusta noudattanut. Hän vain pyysi, että hänelle

maalla osotettaisiin sovelias paikka, josta laivaveneet voisivat

noutaa vettä. Sillä aikaa kun osa Portugalilaisista oli maissa vettä

ottamassa, aikoivat Arabialaiset aluksineen tehdä hyökkäyksen Gaman

laivastoa vastaan. Mutta Portugalilaisten valppaus ja heidän aseittensa

etevämmyys teki juonen tyhjäksi. Gama varusti vesiveneihin sekä tykkejä

että aseellista väkeä ja lähetti ne maihin yöllä, vuoksiveden ollessa

korkeimmillaan. Arabialainen luotsi johti veneitä kaiken yötä harhaan,

toivoen aamulla, luodeveden tullessa, voivansa ajaa ne karille. Mutta

Portugalilaisten johtaja ajoissa huomasi vaaran, antoi kääntää veneet

ja aikoi hirttää luotsin mastoon varottavaksi esimerkiksi. Luotsi

kuitenkin pääsi hyppäämään mereen ja pelastui maihin. Kun veneet

häntä takaa ajaessaan joutuivat lähelle maata, niin aljettiin sieltä

väjytyksestä ampua nuolia ja heittää kiviä, ja veneet silloin, Gamalta

merkin saatuaan, palasivat takaisin. Sheikki, huomatessaan juonensa

tulleen ilmi, lähetti Gaman luo anteeksi pyytämään ja antoi toiset muka

paremmat luotsit.

Vasco da Gamalla oli laivoissaan useita pahantekijöitä, joita oli

hänelle annettu mukaan maihin vietäviksi vaarallisille paikoille.

Oli semmoinen tapa, että jos he menestyksellä suorittivat jonkun

hengenvaarallisen tehtävän, niin he siitä hyvästä saivat rangaistuksen

anteeksi. Eräs Machado niminen mies sai nyt toimekseen viedä sheikille

sen sanoman, että hänen rehellisyyttään epäiltiin ja että kaikki

yhteys hänen kanssaan sen vuoksi keskeytettiin. Machado onnellisesti

suoritti tämän asian ja kulki sitten kaikenlaisia seikkailuita kokien

maitse Kiloaan ja Mombasaan ja sieltä vihdoin Intiaan. Pystytettyään

Mosambikin luo vaakunapatsaan maan valtauksen merkiksi Gama lähti

uudelleen merelle. Davané seurasi mukana; hän oli alkanut oppia

portugalin kieltä, niin että häneltä saatiin paljon arvokkaita tietoja

Intian meren kauppaoloista. Mutta tuskin oltiin jälleen matkalla, kun

huomattiin mosambikilaisen luotsin ohjanneen laivat karien keskelle.

Petos ajoissa keksittiin ja luotsi ruoskittiin. Portugalilaiset olivat

olleet liian ovelat luottaakseen vain häneen ja pelastuivat vaarasta.

Rannikkoa seuraillen purjehdittiin sitten edelleen Kiloaan päin, jota

oli sanottu suureksi kauppapaikaksi. Huhun mukaan piti sinne joskus

saapua kristittyjä armenialaisiakin.

Mombasassa.

Mutta vastaiset tuulet estivät laivastoa pääsemästä Kiloaan. Vasco da

Gaman oma laiva, »San Rafael», ajautui hiekkasärkälle, mutta pelastui.

Sansibarin ohi purjehtien saavuttiin huhtikuun viimeisellä viikolla

Mombasaan. Sielläkin sheikki aluksi oli ystävällinen, mutta hänellä

oli kavaluus mielessään. Luultavasti hän oli Mosambikista saanut

varotuksen, että muukalaiset olivat merirosvoja. Kun Gama aikoi laskea

kaupungin satamaan, niin tuli sieltä vastaan paljon pieniä laivoja,

muka soitolla ja kaikenlaisilla kunnianosotuksilla saatellakseen

vieraita kaupunkiin. Mutta Portugalilaiset päästivät ainoastaan

kymmenen miestä kuhunkin laivaan, ja että joku salahanke oli aikeissa,

nähtiin näitten hädästä, kun he eräässä laivassa tapahtuneen pienen

hälytyksen johdosta oikopäätä hyppäsivät mereen. Yöllä kuutamossa

lähdettiin sen vuoksi kiiruumman kautta pois Mombasasta ja jatkettiin

mitä varovaisimmin purjehdusta, kun luotseihin ei luotettu. Pian

nähtiin merellä kaksi sambukkia, jotka olivat tulossa Mombasaan. Toinen

näistä pakotettiin palaamaan takaisin ja näyttämään edellä purjehtien

tietä Melindeen; arabialaisen laivan miehistö suurimmaksi osaksi

vietiin portugalilaisiin laivoihin. Kun oli kolme yötä ja kaksi päivää

purjehdittu, niin saavuttiin Melindeen, jossa portugalilaisen laivueen

osaksi vihdoinkin tuli ystävällinen vastaanotto.

Ystävällinen vastaanotto Melindessä.

Gama lähetti kokeeksi muutamia upseereitaan maihin Melinden sheikkiä

tervehtimään. Rannalle oli kokoontunut niin suunnattomasti väkeä, että

viranomaisten täytyi sauvoilla raivata vieraille tietä väkijoukon

läpi. Melinden sheikki otti kapteeni Coelhon ja hänen tulkkinsa

Davinén mitä ystävällisimmin vastaan, kysyi kaikenlaista heidän

matkastaan ja kotimaastaan ja lahjotti Coelholle lopuksi valkoiset

ja kirjavat silkkivaatteet ja kallisarvoisen sormuksen, saatellen

häntä sitten itse rantaan. Seuraavana päivänä hän ja Gama soudattivat

itsensä erääseen arabialaiseen alukseen tavatakseen toisensa

puolueettomalla alueella. Koko ranta, valkoisien talojen laa'at katot

ja kaupungin muurit olivat täynnään utelijalta, kun Vasco da Gama

veljensä keralla täydessä juhlapuvussa, laivain ampuessa kaikilla

tykeillään kunnialaukauksia, liputetuissa veneissä kulki sambukkiin.

jossa kohtauksen piti tapahtua. Melinde oli kilpailun vuoksi huonossa

sovussa rannikon muiden satamien kanssa, joihin Portugalilaiset

olivat ensin poikenneet, ja sen vuoksi otettiin vieraat siellä

hyvästi vastaan. Sheikki sai lahjaksi kallisarvoisen miekan, keihään

ja kilven, ja hyvässä ystävyydessä erottiin keskustelun päätyttyä.

Portugalilaisille osotettiin maalla paikka, jossa miehistö, joka oli

paljon sairaudesta ränstynyt Afrikan epäterveellisellä rannikolla, sai

virkistää voimiaan. Myöhemmin Gama kävi sheikin vieraana hänen omassa

linnassaan. Sheikki kertoi hänelle Kalikutin olevan Malabar-ranmkoila

maustekaupan keskustan ja lupasi antaa laivueelle luotettavan luotsin,

joka sen sinne johtaisi. Samalla hän neuvoi Portugalilaisia, ettei

heidän pitänyt tavaroista maksaa liian korkeita hintoja, jott'eivät

markkinat turmeltuisi. Sheikki sitten tuli ennen laivaston lähtöä

Gaman luo vastavierailulle ja »San Rafaelissa» hänen kunniakseen

pantiin toimeen juhlapidot. Kun Gama sitten hänen luvallaan oli

Melindeenkin pystyttänyt marmoripatsaan, niin lähdettiin taitavan

luotsin johdolla edelleen purjehtimaan, ohjaten suoraan meren poikki.

Matka sujui hyvin, vaikkei vielä ollutkaan lounaismonsuunin aika, ja

toukokuun puolivälissä, 22 päivää kestäneen purjehduksen jälkeen,

kohosi Etu-Intian ranta näkyviin. Matkalla da Gama luotsille näytti

suurta puista astrolabiaan ja metallikvadranttejaan, joilla hän

mittasi auringon ja tähtien korkeuden, mutta luotsi ei niitä kovinkaan

hämmästynyt, ne olivat hänelle tuttuja esineitä. Hän sanoi Punaisella

merellä käytettävän jotenkin samanlaisia, mutta itse hän sanoi

ohjaavansa eräitten tuttujen tähtien mukaan, joitten korkeuden hän

ristisauvalla (vrt. I, s.299) mittasi.

Tulo Intiaan.

Kananorin vuoret kohosivat aavan meren takaa vähitellen aalloista, ja

kun lähemmäksi tultiin, niin alkoivat näkyä samannimisen kaupungin

talot. Kalastajaveneitä tuli outoja laivoja lähemmältä katsomaan,

näitten omituinen rakenne ja miesten valkoinen iho herättivät suurta

ihmetystä. Mutta Gama ei jäänyt Kananoriin, vaan jatkoi matkaa pitkin

rantaa etelään päin, kunnes laivasto vihdoin 20 p. toukokuuta saapui

matkansa määrään, Kalikutin satamaan. Uutinen muukalaisten tulosta

levisi nopeaan, noidilta ja ennustajilta kysyttiin neuvoa, mitä heidän

ilmestymisensä mahtoi merkitä, sillä maanasukkaitten kesken kulki

tarina, että etäinen kuningas, jolla oli valkoisia alamaisia, kerran

anastaisi koko maan ja hallitsisi sitä, ja että hänen väkensä tuottaisi

paljon vahinkoa niille, jotka eivät olleet hänen ystäviään. Ennustajat

kuitenkin lohduttivat ihmisiä sillä tiedolla, ettei se aika ollut vielä

tullut.

Kalikut ja sen kauppa.

Etu-Intia oli siihen aikaan jakaantuneena moneen itsenäiseen

valtakuntaan. Niemen eteläpäästä alkoi Malabarin valtakunta, jonka

pääkaupunki Kalikut oli, ja se ulottui pohjoista kohti aina Kananoriin

saakka. Tätä kapeata maata, jota sisämaan puolella rajottivat rannikkoa

seuraavat Ghats vuoret, halliisi ruhtinas, jota sanottiin samudriniksi.

(Portugalilaiset väänsivät >anan samoriniksi.) Hän ei kuitenkaan

hallinnut välittömästi muuta kuin Kalikutia. Kananorin, Kotshinin ja

Kulamin vasalliruhtinaat olivat puoleksi itsenäisiä ja tottelivat vain

pakosta sammudrinia. Kalikutin mahti perustui laajaan kauppaan, etenkin

maustekauppaan, jonka kautta se oli neljännellätoista vuosisadalla

kohonnut Etu-Intian länsirannikon tärkeimmäksi kauppapaikaksi. Mutta

tämä kauppa oli etupäässä meren takaa tulleitten muhamedilaisten

kauppiaitten ja purjehtijain käsissä, joita Portugalilaiset sanoivat

yhteisellä nimellä maureiksi. Kalikutissa oli kaksi eri osaa.

Satamassa olivat maurilaisten kauppiaitten kiviset asuinrakennukset

ja tavarasuojat ja niitten ympärillä maanasukkaitten, käsityöläisten

ja työmiesten palmulehvillä katetut majat. Vähän kauempana oli

palmulehdossa samudrinin palatsi, ympärillään ylimysten huvilat.

Siellä asuivat sekä braamanat että sotilaskasti, nair, joka oli

erottautunut sataman kauppahälinästä, voidakseen säilyttää puhtaina

kastiennakkoluulonsa. Alemmat kastit sitä vastoin saivat toimeentulonsa

maurien kauppaliikkeestä, olivat heistä riippuvaisia ja pitivät heidän

puoltaan. Muhamedilaisten kauppaylimysten käsissä oli koko liike.

Heidän laivastonsa purjehtivat Punaiselta mereltä ja Persian lahdelta

Adenin ja Ormuzin kautta Intiaan ja veivät varsinkin Egyptin kautta

Intian tuotteita Välimeren maitten kristityille kansoille. Algerian

ja Tunesiankin maureja oli tässä kaupassa osallisina, ja tekivätpä

Juutalaisetkin tiheään matkoja Intian ja Etelä-Europan satamien

välillä. Huolimatta tästä vilkkaasta kaupasta, josta muhamedilaiset

hyötyivät suunnattomasti, vallitsi kristittyjen ja maurien välillä

vanhastaan katkera viha, joka ei suinkaan ollut laimentunut siitä,

että maurit oli hiljakkoin karkotettu Espanjasta ja Portugalista.

Intiassakin, samoin kuin Afrikan itärannalla, tämä vihollisuus

paikalla Portugalilaisten sinne saavuttua puhkesi ilmi. Uskonnollisen

katkeruuden ohella sitä lietsoi kauppakateus, sillä Portugalilaisten

tulo oli kuolettavan iskun uhka maurien vanhalle kauppamahdille.

Niinpä herättikin Portugalilaisten ilmestyminen Malabar-rannikolle

paikalla mitä suurinta kiihkoa maurilaisten kauppiaitten kesken. Tuskin

olivat Vasco da Gaman laivat ennättäneet käydä Kalikutin edustalle

ankkuriin, ennenkuin niiden luo souti kaksi Tunisin mauria, jotka

osasivat puhua italiaa ja espanjaa, ja nämä huutivat veneestään:

»Palatkaa takaisin helvettiin sen luo, joka teidät lähettikin!»

Semmoinen oli heti ensimäinen tervehdys. Tulokkaat näyttivät olevan

samudrinillekin vastenmielisiä, koska heidän ilmestymisensä uhkasi

häiritä rauhallista kauppaliikettä, johon hänen tulonsa suureksi osaksi

perustuivat. Mielellään hän sen vuoksi kallisti korvansa maurilaisten

kauppiaitten vaatimuksille ja Vasoo da Gama sai alun pitäen mitä

kieroimman vastaanoton. Sitä suurempi oli hänen ansionsa, että hän,

kiivasta luontoaan hilliten, osasi johtaa keskustelut suotuisaan

tulokseen, taitavasti välttää karit ja loistavasti ratkaista hänelle

uskotun vaikean tehtävän.

Vasco da Gama Kalikutissa.

Varsinainen kauppakausi oli Gaman tullessa ohi, kauppa-alukset olivat

jo kuukausi takaperin lähteneet Kalikutin satamasta. Sitä suurempaa

hämmästystä herättivät nämä oudot laivat, jotka tulivat niin oudolla

ajallakin ja olivat Intian vesillä aivan tuntematonta mallia. Peläten

rannikon suuria hyökyjä oli Gama laivoineen käynyt ankkuriin vähän

etäämmäksi. Ensinnä saapui niiden luo pieniä kalastajaveneitä, joista

hopearahoilla ostettiin kaloja. Venemiehet purivat rahoja, nähdäkseen,

olivatko ne oikeita, ja toivat sitten kanoja, kookospähkinöitä ja

muita ruokatavaroita kaupan. Heiltä sai samudrin ensiksi kuulla, että

vieraat laivat tulivat Melindestä ja etteivät ne ilman hänen lupaansa

tahtoneet laskea maihin. Muutaman päivän kuluttua tuli laivoihin eräs

nair, jolla oli vain valkoinen vaate vyötäisillään, aseina pyöreä kilpi

ja paljas lyhyt miekka. Hänen kanssaan lähti toinen Melinden luotseista

maihin kertomaan samudrinille portugalilaisen laivaston aikeista

samaan tapaan kuin Gama oli Melindessäkin kertonut. Nämä kolme laivaa

muka olivat vain osa paljon suuremmasta laivastosta, jonka myrsky oli

merellä hajottanut. Länsimaitten mahtavin kristitty kuningas oli ne

lähettänyt ostamaan pippuria ja muita mausteita ja rohtoja. Luotsin

keralla lähetettiin maihin eräs pahantekijäkin. Kun nämä olivat käyneet

samudrinin luona ja hyvin asiansa ajettuaan palanneet satamaan, niin

puhutteli heitä siellä itämaalaiseen pukuun puettu mies espanjaksi,

kehottaen heitä jäämään yöksi hänen vieraikseen. Tämä kesti-isäntä oli

kotoisin Sevillasta. Hän oli sotavankina ja orjana kulkenut monien

kohtaloitten kautta ja vihdoin kääntynyt muodon vuoksi islamin uskoon,

saadakseen vapaammin liikkua. Seuraavana päivänä hän tuli molempien

lähettiläitten keralla Gaman luo laivoihin ja varotti Gamaa maurien

juonista.

Gama ei sen vuoksi aluksi lähtenyt itse maihin, vaan lähetti Coelhon

pyytämään samudrinilta oikeutta vapaaseen kaupantekoon. Coelhon maihin

tullessa kokoontui rantaan paljon väkeä, osottamatta kuitenkaan

vihamielisyyttä. Mutta vasta seuraavana päivänä Coelho pääsi samudrinin

puheille, monien estelyitten jälkeen. Samudrin antoikin suotuisan

vastauksen ja suojeluksensa merkiksi palmunlehden, johon hänen

nimensä oli kirjotettu. Paikalla kun tämä suotuisa sanoma saapui

portugalilaisiin laivoihin, nostettiin siellä kaikki liput ja torvien

soidessa ja tykkien paukkuessa ne lähtivät satamaan. Coelho oli varman

esiintymisensä kautta voittanut Samudrinin neuvonantajat, jotka

olisivat mielellään viivytelleet ratkaisua. Hän ei sanonut palaavansa

laivoihin, ennenkun oli saanut suoran vastauksen kysymykseensä

samudrinin omasta suusta.

Gama varustautui sitten itse lähtemään samudrinin puheille, mutta

ennen mainitun castilialaisen neuvosta hän ei sitä tehnyt, ennenkun

oli saanut laivoihin pantiksi eteviä naireja, sotilaskastiin kuuluvia

ylimyksiä. Sitten vasta hän itse lähti maihin, edellä valkoisiin

ja punaisiin vaatteihin puetut torvensoittajat. Gama kannettiin

kantotuolissa palatsiin, jossa samudrin otti hänet vastaan juhlalliseen

puhutteluun. Samudrin, joka venyi divanilla, oli tummaihoinen,

yllään vyötäisistä polviin saakka ulottuva valkoinen puku. Yläruumis

oli paljas. Eräs hänen vaatekappaleistaan päättyi pitkään suippoon

liuskaan, josta riippui suurilla loistavilla rubineilla koristettuja

kultarenkaita. Vasemmassa käsivarressa, kyynärpään kohdalla, oli

kolmesta kultarenkaasta yhdistetty koriste, sekin täynnään jalokiviä,

niistä varsinkin keskimäinen suuri. Keskimäisestä jalokivestä riippui

noin sormen kokoinen timantti. Tummalla kaulallaan hänellä oli

helminauha, helmet pähkinän kokoisia. Kahdesti kierrettyään kaulan

ympäri tämän helminauha ulottui edessä rinnalle saakka ja sen päällä

oli hienot kultakäädyt, joista riippui sydämen muotoinen koriste. Tämä

koriste taas oli helmistä ja rubineista muodostettu ja sen keskellä oli

suuri smaragdi. Hiukset olivat pitkät ja sidotut solmuksi, helmillä

koristetut, ja korvista riippui kultaisia koristeita. Valtaistuimen

oikealla ja vasemmalla puolella oli paaseja upeissa vaatteissa ja

aseissa. Ylin braamana vähän väliä ojensi hallitsijalle beetelin

lehden, jota tämä hetken aikaa pureskeli, sylkäisten sen sitten paasin

ojentamaan kultaiseen astiaan.

Kun Gama oli samudrinia syvään kumartanut, niin tämä ojensi häntä

kohtaan oikean kätensä ja sormillaan kosketti Gaman oikeaa kättä, jonka

jälkeen Gama portugalin kielellä hänelle kertoi asiansa. Gaman tulkki

käänsi puheen arabian kielelle ja hovin tulkki maan kielelle, jotta

braamanat sen ymmärsivät; braamanat tulkitsivat puheen samudrinille.

Polvistuen Gama sitten antoi hallitsijalle kuningas Manuelin kirjeen,

suudeltuaan sitä ja kohotettuaan sen ensin silmäinsä eteen ja sitten

päänsä päälle. Samudrin otti kirjeen käteensä, painoi sitä kahden käden

rintaansa vastaan, avasi sen ja antoi sen rahastonhoitajalleen, jotta

tämä piti huolta sen kääntämisestä. Kuninkaan kirje sisälsi pyynnön,

että hänen alamaisensa saisivat ryhtyä rauhalliseen kaupantekoon

samudrinin maissa. Puhuttelu oli täten päättynyt ja Gama palasi torvien

soidessa kaupparantaan, jossa hän viipyi yötä. Pian sinne saapui

samudrinin vastaus, jossa tämä ilmaisi ilonsa Gaman käynnistä ja sanoi

maassaan olevan kanelia, ryytineilikoita, inkevääriä ja pippuria

ylellisesti ja myös helmiä ja jalokiviä. Mutta Portugalista hän halusi

saada kultaa, hopeaa, koralleja ja tulipunaa. Siten oli lupa kaupan

alkamiseen saatu.

Portugalilaisille osotettiin paikka, johon he saivat rakentaa

tavarahuoneensa. Kauppapainoista sovittiin ja tavarain hinta

määrättiin. Kultaa ja hopeaa ei otettu leimauksen arvosta, vaan painon

mukaan, ja hopean hinta huomattiin korkeammaksi kuin Portugalissa.

Paitsi jaloja metalleja tarjosi portugalilainen kaupanjohtaja

vaihtoesineiksi koralleja, elohopeaa ja kuparia. Ostetut rohdokset ja

mausteet soudettiin intialaisilla veneillä laivoihin. Portugalilaiset

iloitsivat, kun saivat mielestään ostaa niin halvalla; samudrinin

rahastonhoitaja taas ilmotti herralleen, että kristityt maksoivat

kahta vertaa paremmat hinnat kuin arabialaiset ja että heille kelpasi

semmoinenkin tavara, jonka arabialaiset olivat hylänneet. Maanasukkaat

sen huomatessaan alkoivat väärentää tavaroitaan ja tarjota kaupan

pilaantuneita tai sekotettuja mausteita. Portugalilainen kaupanjohtaja

tosin huomasi petoksen, mutta otti toistaiseksi vastaan huononkin

tavaran, jottei syntyisi heti alussa riitaa.

Mutta Portugalilaisten veneet pysyivät kaiken aikaa kauppapaikan

lähettyvillä, näköjään joutilaina, vaikka toden teolla joka hetki

valmiina taisteluun. Kun maurit huomasivat kaupan kääntyvän heille niin

epäedulliseksi, niin panettelivat he muukalaisia vakoojiksi, jotka

olivat tulleet maata katsomaan, voidakseen sen sitten asevoimalla

vallottaa. Oikeina kauppiaina he muka eivät olisi kehnosta tavarasta

maksaneet kahdenkertaista hintaa. Kauppiaat saivat puolelleen

kaupungin muhamedilaisen maaherran ja kauppaa aljettiin hänen

käskystään viivytellä, ehkä siinä toivossa, että voitaisiin pidättää

portugalilaista laivastoa, kunnes monsuuni kääntyisi ja arabialainen

kauppalaivasto saapuisi Punaiselta mereltä. Mutta Gama ilmotti

lähtevänsä ilman mausteita paluumatkalle, jos kauppaa viivytettäisiin,

sillä hänen velvollisuutensa oli ensi sijassa viedä hallitsijalleen

tieto matkan onnistumisesta. Maurit tästä säikähtivät. He arvelivat,

että jos hän pääsisi lähtemään, niin saapuisi samaa tietä monta

vertaa suurempi laivasto. Nähtävästi päätettiin sen vuoksi tuhota

Portugalilaiset. Samudrini kutsui amiraalin vielä kerran luokseen

ja lähetti kantotuolin satamaan häntä vastaanottamaan. Miten sitten

tapaukset oikein kehittyivät, siitä ei ole selvää kertomusta säilynyt;

todenmukaista on, että niitten kulku oli seuraava. Vasco da Gama,

uudelleen samudrinin luo tultuaan, puolusti itseänsä ensinnäkin sitä

parjausta vastaan, että Portugalilaiset muka olivat merirosvoja. Maurit

olivat, sanoi Gama, vanhastaan Portugalilaisten verivihollisia, eikä

ollut ihmettelemistä, että he nyt koettivat levittää panetteluita. Gama

kertoi, kuinka petollisesti he olivat häntä kohdelleet Mosambikissa

ja Mombasassa ja pyysi samudrinin suojelusta heitä vastaan sodan

välttämiseksi. Jos hänen laivuettaan kohtaisi tuho, niin ettei se

pääsisi palaamaan kotimaahan, niin lähettäisi Manuel kuningas uusia

laivastoja, kunnes saisi Intiasta varmoja tietoja. Samudrinin tulisi

siis pitää huolta siitä, ettei syntynyt riitaa, sillä Portugalilaiset

eivät aikoneet sietää väkivaltaa, kaikkein vähimmän maurien puolelta,

jotka he ovat niin usein voittaneet.

Samudrin oli jännityksellä kuunnellut Gaman puhetta ja käsitti

sen hehkuvasta varmuudesta, että hän tarkotti täyttä totta. Hän

kehotti Gamaa palaamaan laivoihinsa ja lupasi lähettää vastauksen

sinne. Mutta kaupungin maaherra, joka saattoi Gamaa ja hänen

seuruettaan satamaan, ottikin heidät matkalla kiinni, erotti Gaman

seuralaisistaan ja piti häntä monta päivää vankina sillä verukkeella,

että hän oli vastuunalainen hänen turvallisuudestaan. Hän toivoi,

että Portugalilaiset, tästä loukkauksesta suuttuneina, alkaisivat

taistelun, jossa sitten kaikki muukalaiset voitaisiin tuhota.

Gama pysyi kuitenkin levollisena. Maurit vaativat, että hänet oli

telotettava, mutta siihen ei maaherra uskaltanut suostua. Päin

vastoin Gama. jätettyään kaupanjohtajansa rannalle panttivangiksi,

sai palata laivoihinsa. Gama yritti myöhemmin salaa vapauttaa

kaupanjohtajansa vankeudesta, päästettyään sitä ennen maihin ne

intialaiset ylimykset, joita hänellä oli panttivankina, mutta yritys

ei onnistunut, koska vankia vartioitiin valppaasti. Syntyneessä

mellakassa Portugalilaisten kauppahuoneet ryöstettiin. Suuttuneena Gama

antoi vangita rannalta joukon kalastajia ja lähti sitten laivoineen

merelle. Miehensä menettäneiden vaimojen valituksista samudrin

vihdoin päästi vapaaksi kaupanjohtajan. Samalla hän lähetti Gamalle

sanoman, että hän tosin tahtoi olla Portugalilaisten ystävä, mutta

että hänen täytyi suojella muhamedilaisiakin, jotka vanhastaan olivat

hänen maassaan kauppaa tehneet. Gama nyt päästi pois suurimman osan

ryöstäneistään intialaisista, mutta uhkasi, että hän palatessaan

kostaisi häväistyksen. Osan kalastajista hän lupasi viedä Portugaliin

kertomaan kuninkaalle, minkälaista maata Kalikut oli, ja myös että he

palattuaan voisivat samudrinille ilmottaa, minkälainen maa Portugal

oli. Gama sitten lähti Kalikulista ja purjehti rantaa pitkin pohjoista

kohti. Vähän matkan päässä yritti joukko pieniä aluksia hyökätä hänen

laivainsa kimppuun, mutta muutamalla tykinlaukauksella ne karkotettiin.

Kananor.

Vasco da Gama sitten poikkesi Kananoriin. Tämän maan hallitsija, joka

oli saanut tarkat tiedot siitä, mitä Kalikutissa oli tapahtunut,

kehotti Gamaa tulemaan satamaan. Sitten saapui laivain luo veneitä,

jotka toivat puuta, viikunoita, kanoja ja kookospähkinöitä, kuivattua

kalaa ja muita ruokatavaroita, tarjoten nämä tavarat lahjaksi,

elleivät Portugalilaiset tahtoneet niitä ostaa. Mutta oli muka

satamasta mausteitakin saatavana ja paljon parempaa tavaraa kuin

Kalikutista. Portugalilaiset tämän hyvän sanoman kuultuaan lähettivät

maihin luettelon kaikista tavaroista, mitä he vielä tarvitsivat, ja

saivat sieltä kaikkea runsaasti, maksaen itsekin runsaalla mitalla,

koralleilla, punavärillä, elohopealla, kuparilla ja messinkivadeilla.

Sitten ruhtinas rantaan rakennetulla sillalla otti vastaan Gaman

ja hänen laivainsa komentajat, vaihtoi heidän kanssaan lahjoja ja

samudrinin puolesta vielä kerran valitti sitä, että heidän osakseen

oli Kalikutissa tullut niin vihamielinen vastaanotto. Pystytettyään

lähelle rantaa eräälle pienelle saarelle vaakunapatsaan Gama jatkoi

matkaa pohjoista kohti aina lähelle Goaa ja poikkesi sitten pieneen

saareen laivojaan korjaamaan ja vettä ottamaan, ennenkuin paluumatkalle

lähdettiin.

Salahyökkäys lähellä Goaa.

Kalastajat veivät Goaan tiedon Portugalilaisten olopaikasta ja

sikäläinen maaherra, joka hallitsi kaupunkia Bijapurin shahin nimessä,

päätti heidät tuhota, varsinkin kun hän kuuli Portugalilaisten vetäneen

maalle osan laivoistaan. Tämän ilkityön sai toimekseen Goan sataman

päällikkö, eräs Granadan vallotuksen jälkeen Espanjasta karkotettu

juutalainen, joka Turkin ja Arabian kautta oli tullut Intiaan. Mutta

intialaisten kalastajain kautta sai Gama tiedon salahankkeesta. Kun

siis mainittu juutalainen saapui edeltäpäin yhdellä laivalla muka

Gamaa tervehtimään, vaikka todella vakoilemaan, niin Gama vangitsi

hänet ja pakotti hänet kidutuksella tunnustamaan kavalan aikomuksensa

ja laivainsa lymypaikan. Hänet pakotettiin sitten opastamaan

Portugalilaiset omien laivojensa piilopaikkaan ja näkemään, kuinka

he hyökkäsivät niitten kimppuun, surmasivat osan miehistä, osan

veivät laivoihinsa orjikseen. Koko paluumatkan nämä sotavangit saivat

pumpata vettä. Mutta vangittu juutalainen pelasti itsensä kääntymällä

kristinuskoon ja sai nimeksi Gaspar Gama. Hän matkusti laivaston

mukana Europpaan ja oli myöhemmin Portugalilaisille erinomaisena apuna

taisteltaissa ylivallasta Malabar-rannikolla. Hän se muun muassa heille

ensiksi huomautti, kuinka edullinen asema Goalla oli.

Paluumatka.

Luotsien neuvosta Gama odotti koillismonsuunia ja lähti paluumatkalle

vasta joulukuussa v. 1498. Myötäisellä vetävällä tuulella purjehdittiin

nopeaan Intian meren poikki ja tammikuun 8 p. saavuttiin onnellisesti

Melinden satamaan. Siellä oli vastaanotto jälleen ystävällistä ja

ruokatavaroita saatiin runsaasti. Mutta miehistöä oli kuollut matkalla

paljon. Toisten tietojen mukaan merelle olikin lähdetty jo paria

kuukautta aikaisemmin, tyynet olivat pidätelleet laivastoa, niin että

taudit alkoivat raivota. Tuskin oli sen vertaa väkeä jäänyt, että se

kykeni kunnolla purjehduksen hoitamaan.

Paluumatkalla kirjotettiin tarkalleen muistoon kaikki maamerkit,

jotta seuraavat laivastot saattoivat purjehtia turvallisemmin.

Helmikuun 2 p. pystytettiin Mosambikin kohdalle erääseen saareen vielä

viimeinenkin vaakunapatsas ja onnellisesti päästiin peljätyn Hyvän

toivon niemen ohi. Viileämmillä vesillä sairaat paranivat, mutta

päiväntasaajan kohdalla, Afrikan länsirannikolla, taudit alkoivat

uudelleen. Uupuneista merimiehistä monta kuoli. Amiraalin veli,

Paulo da Gama, kuoli eräällä Azorien saarista, jolle laivasto oli

poikennut vaurioitaan korjaamaan. Viivykin kautta saapui tieto matkan

onnistumisesta Lissaboniin, ennenkuin Gama perille ehtikään. Kuningas

oli sanomasta niin iloissaan, että hän antoi sen tuojalle hyvät lahjat.

Kun Vasco da Gama vihdoin saapui Tajon suuhun, niin lähetti kuningas

korkeimmat ylimykset häntä vastaanottamaan, korotti hänet aateliuteen

ja nimitti hänet »Intian meren amiraaliksi». Vielä Gama sai oikeuden

vuosittain vahvistetulla määrällä olla maustekaupan osakkaana, jota

paitsi hän kerta kaikkiaan sai melkoisen rahalahjan ja 10 kvintalia

pippuria. Laivamiehetkin saivat runsaat lahjat mausteita, joilla oli

sama arvo kuin rahalla. Luostareita ja kirkkoja muistettiin ja kuningas

oli läsnä kaikissa kirkollisissa juhlissa, joita tämän merkkitapauksen

johdosta vietettiin.

Vasco da Gaman retken kautta olivat Henrik Purjehtijan sitkeät

yritykset vihdoinkin kantaneet hedelmän. Portugalin merenkulku ja

kauppa oli saanut valtavan virikkeen. Rohkeuden puolesta ei Vasco da

Gaman yritys ole verrattava Columbuksen ensimäiseen matkaan, joka

yhdellä kerralla ratkaisi aivan tuntemattoman tehtävän ja saattoi

Länsimaitten yhteyteen maailman, jonka olemassa oloakaan ei siihen

saakka aavistettu. Vasco da Gama purjehti väylän, joka jo oli vähin

erin tutkittu ja osapuilleen selvitetty, Columbus sitä vastoin

avasi kokonaan uuden tien, jonka mahdollisuuttakin useimmat olivat

epäilleet ja pitäneet houreena. Lisäksi Gaman asema laivoillaan oli

paljon varmempi kuin Columbuksen. Gama nautti hallitsijansa täyttä

luottamusta ja kannatusta, ne miehet, jotka olivat osallisina tehtävän

suorittamisessa, olivat hänen maanmiehiään, kuria laivoilla oli paljon

helpompi ylläpitää, jota vastoin Columbus oli alhaisesta asemasta

kohonnut muukalainen, jonka käskyihin ylpeitten espanjalaisten oli

vaikea alistua. Gamaa matkan päässä odotti varma voitto, sillä hän

saapui hyvin varustettuna ja ostokykyisenä vanhoille vakaantuneille

kauppa-aloille, jota vastoin Columbus saapui maihin, joista paitsi

kultaa ei toistaiseksi ollut saatavana semmoista välitöntä hyötyä,

joka olisi korvannut matkan kustannukset. Mutta paljon suuremmat

olivat Vasco da Gaman voitettavat purjehdusvaikeudet, kuin mitä

Columbus matkallaan tapasi. Columbus purjehti Atlantin meren poikki

koillispasaadilla, ihanteellisimmalla vetävällä kauniin sään tuulella,

mitä on maapallolla olemassa, ja sai vasta paluumatkalla kokea

vaikeampia tuulioloja. Vasco da Gaman purjehdittava tie oli enemmän

kuin kahta kertaa pitempi ja hänen täytyi monta kertaa purjehtia

ilmanalasta toiseen ja taistella mitä vaikeimpia tuulioloja ja

merivirtauksia vastaan. Sitä ihmeteltävämpää on, että hän toi sekä

laivansa että kuormansa ehjinä takaisin. Jotkut kirjailijat tosin

luulevat hänen menettäneen paluumatkalla yhden laivoistaan lähellä

Melindeä, mutta luotettavimmat auktorit eivät mainitse siitä mitään.

Intian vanhemmista vaiheista.

Ennenkuin jatkamme kertomusta Portugalilaisten suurisuuntaisista

yrityksistä, joitten alkuna Vasco da Gaman retki oli, on meidän luotava

silmäys sen ihmemaan vaiheisiin, joka niin kauan oli Länsimaita

houkutellut ja nyt vihdoin niille auennut.

Kuinka vanha Intian kultuuri on, sitä ei voida varmaan sanoa.

Olemme nähneet, että jo muinaisen Babylonian ja Elämin aikoina

sinne tehtiin kauppaa. Hindut itse luulevat historiansa alkaneen jo

kolmetuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua Mahabharata nimisen suuren

historiallisen runoelman tapauksilla, mutta mahdotonta on varmasti

päättää, mikä sankarirunoelmassa on totta, mikä tarua. Mutta vielä

vanhempi sitä aarialaista kansaa, josta tämä runoelma laulaa, oli

Intian sivistys. Siellä oli jo ennen Hindujen esi-isäin saapumista

kehittyneitä oloja, jotka houkuttelivat vallottajia. Tuo vanhempi

kansa oli tummaihoisempaa, josta syystä sitä aarialaiset halveksivat;

otaksutaan, että nykyiset dravidakansat, joiden hallussa Etu-Intian

eteläosa yhä vielä on, ovat Intian vanhimman sivistyskansan jälkeläisiä.

Varhaisen aarialaisen asutuksen vaiheista Punjabissa kertoo Rigveda

niminen runoelma. Hindut luulevat Rigvedaa 3001 vuotta vanhaksi;

europpalaiset oppineet ovat tähtitieteellisistä seikoista päätelleet,

että se syntyi noin v:n 1400 vaiheilla e.Kr. Vanhimmissa hymneissä

kuvataan aarialaisia Intian luoteisrajalla juuri valmiina lähtemään

vallotusretkelle. Ne osottavat meille kansan Induksen rannalla jaettuna

heimoihin, jotka toisinaan ovat keskenään sodassa, toisinaan liitossa

»mustanahkaisia» maanasukkaita vastaan. Kastilaitos Oli silloin vielä

tuntematon. Perheenisä oli perheensä pappi, päällikkö heimon pappi.

Päällikkö valittiin. Nainen oli hyvässä arvossa, niin että muutamat

Rigvedan kauneimmista hymneistä ovat naisten ja kuningattarien

kirjottamat. Avioliittoa pidettiin pyhänä, yhdessä mies ja vaimo

rukouksin lähestyivät jumalaa, molemmilla oli talossa hallintovalta.

Leskien polttaminen oli silloin vielä tuntematonta; ne Rigvedan

säkeet, joilla braamanat tätä tapaa puolustavat, merkitsevät aivan

päinvastaista.

Vedain aarialaiset heimot tunsivat useimmat metallit. Heidän kesken

oli rautaseppiä, kupariseppiä, kultaseppiä, puuseppiä, parranajajia

ja muita ammatteja. He taistelivat vaunuista ja käyttivät hevosta

sodassa, eivät sitä vastoin vielä elefanttia. Intiassa he oppivat

viljelemään maata, asumaan kylissä ja kaupungeissa, mutta samalla he

yhä vielä karjoineen kuljeskelivatkin, sillä karjat olivat edelleenkin

heidän paras omaisuutensa. He osasivat rakentaa laivoja, ehkä suuria

virta-aluksia, ja näyttävät tunteneen meren. Toisin kuin nykyiset

Hindut vanhat aarialaiset söivät lihaa, valmistivat soma-kasvista

käynyttä väkijuomaa ja uhrasivat sitä jumalillekin. Perässä tulevien

heimolaisiensa pakottamina aarialaiset vähitellen levisivät kauemmaksi

itään päin, karkottaen edellään mustaihoisia alkuasukkaita, taikka

alistaen heidät alamaisikseen.

Noin kuudennen vuosisadan alussa ennen ajanlaskumme alkua oli

Pohjois-Intia Narbada jokea myöten jakaantunut kuuteentoista

itsenäiseen aarialaiseen valtioon, joista toiset olivat

heimotasavaltoja, toisilla oli hallitsijat. Mahtavin niistä oli

Kosala, nykyisen Oudhin seuduilla. Myöhemmin kohosi sitä mahtavammaksi

Gangeen suupuolessa Magadha, nykyinen Behar. Näitten varhaisien

valtakuntien historia oli hyvin sotaisa ja suureksi osaksi tarumainen.

Idässäpäin niitten alueet näyttävät ulottuneen niille seuduin, missä

Ganges kääntyy etelää kohti. Tärkeimmät kaupungit olivat Ayoodhya ja

myöhemmin Sraavasti, joka Buddhan aikana oli yksi Intian kuudesta

suurkaupungista. Baranasi, nykyinen Benares, oli Megastheneen [vert.

Maant. ja löytör. I, s. 103] käydessä Intiassa neljä penikulmaa

ympärimitaten, mutta puusta rakennettu. Näihin aikoihin syntyi

kastilaitos. Kasteja oli aluksi vain neljä, nimittäin »braamanat»,

jotka olivat kansan hengelliset johtajat, »kshatriat» eli ylimykset,

jotka luulivat polveutuvansa ensimäisistä johtajista, »vaisiat» eli

talonpojat ja halveksitut »sudrat», puunhakkaajat ja veden vedättäjät,

jotka eivät olleet aarialaisia. Vielä näitäkin alemmalla asteella

olivat useat alkuasukasheimot ja orjat. Myöhemmin kastien luku

lisääntymistään lisääntyi. Luullaan intialaisten jo seitsemännellä

vuosisadalla e.Kr. huomanneen monsuunituulien edut ja käyttäneen niitä

hyväkseen purjehtiakseen laivoillaan aina Babyloniaan saakka kauppaa

tekemään. Siellä he tutustuivat seemiläiseen kirjaimistoon, toivat

sen mukanaan ja sovittivat oman kielensä tarpeisiin, jonka jälkeen se

levisi Intiasta Burmaan, Siamiin ja Ceyloniin.

Vuosisatain kuluessa oli braamanalainen uskonto rappeutunut ja

menettänyt entisen jaloutensa ja henkevyytensä. Kuudennella

vuosisadalla e.Kr. nousi uskonpuhdistaja, kuninkaanpoika Gautama

Himalajan vuorilaaksoista, joka luopui vallasta ja loistosta ja

pitkällisen miettimisen ja henkisten taisteluitten jälkeen loi

buddhan uskon. Tämä uskonto oli suuri edistys braamanalaisuudesta.

Se perustui ihmisrakkauteen ja tämän kautta se mahtavasti kohotti

itämaalaiseen sortovaltaan piintyneitä oloja, ei ainoastaan Intiassa,

vaan kaikkiallakin kaukaisessa idässä aina Mongoliaa ja Japania myöten.

Buddhan uskonnolla on sen vuoksi ollut arvaamattoman suuri vaikutus

Itämailla, vaikkapa sekin vuorostaan piintyi muodollisuuteen ja

rappeutui.

Parissa vuosisadassa buddhalaisuus levisi kautta Intian. Sen hartain

levittäjä oli jalo ihmisystävä Asoka, Magadhan eli Beharin hallitsija.

Asoka perusti niin paljon luostareita, että hänen valtakuntaansa

vielä tänä päivänä sanotaan »luostarien maaksi». Samalla hän puhdisti

uskonnon harhaopeista, joita siihen oli alkanut versota, ja antoi

patsaihin, luoliin ja kallioihin eri osissa maata kirjottaa uskonnon

perustotuudet. Kolmekymmentäviisi kirjotusta on säilynyt niistä monista

kymmenistätuhansista, joita hän eri osiin maata kiveen piirrätti.

Samalla Asoka piti hyvää huolta alamaistensa aineellisestakin

toimeentulosta, kaivoja kaivettiin, puita istutettiin teitten viereen

ja sairashoidosta pidettiin huolta sekä Asokan omassa valtakunnassa

että vallotetuissakin maissa. Virkamiehiä asetettiin vaalimaan

perhe-elämän puhtautta ja nuorisolle, jopa naisillekin toimitettiin

opetusta. Asoka julisti valtion velvollisuudeksi uskonnon levittämisen

rauhallisilla keinoilla. Hänen kokoomansa teos Buddhan opista on sitten

kaksituhatta vuotta ollut eteläisten buddhalaisten varsinainen kaanon.

Samaan aikaan kuin buddhalaisuus syntyi toinen samanlainen uskonto,

jainalaisuus, nykyään parhaiten tunnettu ihmeen taidokkaista vanhoista

temppeleistään.

Buddhalaisuus ei kuitenkaan voinut kokonaan tunkea tieltään

vanhempaa braamanalaista uskontoa, vaan rinnan ne elivät enemmän

kuin vuosituhannen, ja ajanlaskumme ensimäisellä vuosituhannella

braamanalaisuus alkoi jälleen saavuttaa takaisin menettämäänsä alaa.

Molemmat uskonnot sulautuivat yhdeksännellä vuosisadalla j.Kr.

hindulaisuudeksi, joka oli taka-askel kummastakin ja joka Intiassa

vielä nykyään on vallitsevana; sana merkitsee nimittäin ensi sijassa

uskontoa, eikä kansallisuutta.

[Buddhalaisuudesta tuli Kiinan vallitseva uskonto ja Kiinalaiset sen

kautta alkoivat pitää Intiaa «pyhänä maanaan», niinkuin kristityt

Palestinaa. Kiinasta kävi paljo pyhiinvaeltajia Intian merkkipaikoilla

viidennellä ja seuraavilla vuosisadoilla j.Kr. Etevät munkit

kirjottivat retkistään arvokkaita kertomuksia. Kiinan keisari Kaotsung

kokosi ne suureksi kirjaksi, kirjottaen siihen itse esipuheen, mutta

vain osia on säilynyt. Kuuluimmat näistä matkustajista olivat Fahier ja

Hsyantsang, joiden kirjottamat teokset ovat tärkeitä lähteitä Intian

senaikaisten olojen tuntemiselle. He kulkivat molemmatkin menomatkalla

Tarimin keitaitten kautta, edellinen palasi meritse, jälkimäinen

Pamirin kautta, mukanaan suuri kokoelma buddhalaisia pyhiä kirjoja.]

Intian ulkonainen historia alkaa v. 327 e.Kr., Aleksanteri Suuren

hyökätessä Punjabiin. Kreikkalaisen vallottajan valta ei kuitenkaan

ollut pitkäikäinen, sillä Intiassa itsessään syntyi siihen aikaan

mahtava Magadha valtakunta, jota Tsharigdragupta hallitsi. Tämä teki

Seleukos Nikalorin kanssa ennen mainitun sopimuksen (I, s. 103),

jonka kautta hän muutamaa sataa sotielefanttia vastaan sai haltuunsa

koko Punjabin ja Seleukoksen tyttären puolisokseen. Hänen hovissaan

oleskeli kreikkalainen Megasthenes, jonka kertomuksesta ensimäiset

varmat länsimaiset tiedot Gangeen laaksosta on saatu. Kreikkalaiset

saivat samoihin aikoihin melkoisen vaikutuksen Intian tieteeseen

ja taiteeseen. Braamanat oppivat heiltä tähtitiedettä ja varsinkin

kuvanveistoon ja rakennusmalliin oli kreikkalaisuuden vaikutus

suuri. Kreikkalaiset kasvonpiirteet esim. olivat sen jälkeen kauan

vallitsevina Luoteis-Intian kuvanveistossa.

Tshangdragupta oli suurimpia Intian hallitsijoista. Hänen armeijaansa

kuului 600,000 miestä, 30,000 hevosmiehiä, 36,000 elefantin ohjaajaa ja

24,000 hevosvaunun ohjaajaa. Megastheneen kuvauksesta hän on parhaiten

tunnettu Intian varhaisemmista hallitsijoista. Tshangdraguptan

pojanpoika oli yllä mainittu Asoka, jonka valtakunta käsitti suurimman

osan Afghanistania, suuren osan Baludshistania, Sindin, Kashmirin,

Nepalin, Bengalin ja niemimaan Palar jokeen saakka.

Toisella vuosisadalla e.Kr. Seleukolaiset uudelleen vallottivat osia

Luoteis-Intiasta, mutta heidän täytyi myöhemmin taas väistyä. Heidän

jälkeensä saapui vallottajina iraanilaisia paimentolaisheimoja, Sakat,

joitten ylivalta neljännellä vuosisadalla j.Kr. kukistettiin. Sakkain

jälkeen tulivat Juetshit, turanilainen, ehkä turkkilainen kansa, jonka

Hiungnut olivat karkottaneet edeltään Keski-Aasian aroilta. Näitten

jälkeen hyökkäsivät maahan »Valkoiset Hunnit», joitten valtakunta ei

kuitenkaan ulottunut pitkälle eikä kauaa kestänytkään. Voimme siis

sanoa, että vanhan aarialaisen rodun valtiollinen tarmo jo silloin oli

Intiassa murtunut.

Nämä vieraat vallottajat eivät yleensä päässeet Gangeksen laaksoa

etelämmäksi. Dekanissa, jossa kotimaiset dravidakansat asuivat

suljettuna ryhmänä, oli jo varhaisimmilla ajoilla, mistä meillä

on tietoja, sekä kukoistava viljelys, melkoisia kaupunkeja, että

omaperäinen kirjotustaitokin. Siellä oli useita suuria valtakuntia,

kuten Pandjavaltakuilta, Tshola ja Kalinga Koromandel-rannalla.

Malabar-ranta oli jo v. 1176 e.Kr. joutunut aarialaisten braamanain

vaikutusvallan alle; siitä vuodesta alkaa mainitun rannikon vanha

ajanlasku. Koroniandel-rannikollakin braamanalainen uskonto ja

vaikutusvalta alkoivat myöhemmin vähitellen saada jalansijaa, vaikka

dravidakansat säilyttivätkin kansallisuutensa. Sikäläiset hallitsijat

vähitellen omaksuivat braamanalaisia käsityksiä, uskonnon etupäässä, ja

sanskritti tuli tunnetuksi. Tämän vaikutuksen mukana tuli dravidamaihin

aarialainen ylimyskuntakin. Etelä-Intian valtakunnat olivat usein

sodissa Ceylonin kanssa. Mutta Ceylonin vallitsevaksi kansaksi tulivat

aarialaiset Sinhalesit, jotka sinne toivat braamanalaisen uskon,

myöhemmin kääntyen buddhalaisuuteen.

Uudet valtiomuodostukset ja melskeet alkoivat Intiassa, kun

muhamedilaiset alkoivat hyökkäyksensä. He vähitellen saivat melkein

kaikki niemimaan valtakunnat haltuunsa. Viimeisten kotimaisten

ruhtinaitten valtakunnat Luoteis-Intiassa olivat vähitellen siihen

määrään heikontuneet, että ne eivät voineet vastustaa läntisiä

naapureitaan. Mahmud Ghazni teki Afghanistanista käsin ensinnä

parikymmentä ryöstöretkeä Luoteis-lntiaan, paljastaen temppelit,

hävittäen jumalankuvat ja vieden suunnattomat aarteet mukanaan. Sitten

Luoteis-Intia liitettiin hänen valtakuntaansa. Ghor-suvun aikana

muhamedilainen valta ulotettiin aina Gangeksen laaksoon ja valtakunnan

painopiste siirtyi Intiaan; Delhistä tuli tämän valtakunnan pääkaupunki.

Muhamedilaisten hallitsemat Intian maat sitten kokonaan erosivat

Afghanistanista ja niillä oli aluksi sarja hallitsijoita, joita

yhteisellä nimellä sanotaan Mamelukeiksi, koska he melkein järjestään

olivat entisiä orjia, jotka tarmonsa kautta olivat alhaisesta

asemasta kohonneet vaikutusvaltaisiin virkoihin. Heidän aikansa oli

varsinaisille intialaisille ainaisen sorron ja levottomuuden aikaa. V.

1221 Djingis-kaani teki Luoteis-lntiaan ryöstöretken, ja seuraavina

aikoina Mongolien retket yhä uudistuivat, vaikkeivät he perustaneetkaan

Intiaan pysyviä valtakuntia.

Mamelukkien jälkeen hallitsivat useat tatarilaissyntyiset

muhamedilaiset suvut Pohjois-Intiaa. Neljännentoista vuosisadan

alussa eräs tatarilaissukuinen hallitsija vallotti melkein koko

Etu-Intian aina Komorinin niemeen saakka ja pakotti Etelä-Intian

hindulaisruhtinaat rupeamaan vasalleikseen. Tämä vallanalaisuus ei

kuitenkaan ollut pitkällinen. Vähitellen valtakunta toisensa jälkeen

uudelleen vapautui. Hindustanin tatarilaisista ruhtinaista oli Muhammet

II Toghluq kaikkia muita oppineempi ja valistuneempi, mutta samalla

mielettömin tiranni, mitä on koskaan valtaistuimella istunut. Hän

menetti suuren armeijan viimeistä miestä myöten sotaretkellä Tibetiin,

kiskoi suunnattomat verot alamaisiltaan ja toimeen pani heidän kesken

ihmismetsästyksiä vieraittensa huviksi. Pari kolme kertaa hän käski

pääkaupunkinsa kaikkia alamaisia muuttamaan pois, vieläpä keskellä

nälänhätää.

Ei ole ihmettä, että tämä mieletön sorto synnytti epätoivoisen

kansan kesken ainaisia kapinoita. Hänen seuraajansa sitä vastoin

oli mitä hyväntahtoisin hallitsija, rakennutti teitä ja suuria

maankastelulaitoksia ja järjesti hallinnon.

Seuraavan vuosisadan kuluessa muhamedilainen mahti Hindustanissa

rappeutumistaan rappeutui, sen alueet yhä vähenivät, ja Timur Lenk,

Samarkandin hallitsija, saattoi vastarintaa tapaamatta ryöstää

Delhin. Hän ei kuitenkaan ottanut maata pysyväisesti haltuunsa. Mutta

kuudennentoista vuosisadan alussa, jotenkin samaan aikaan siis, kun

Portugalilaiset perustivat siirtomaavaltansa Malabar-rannikolle, saapui

Luoteis-lntiaan Afghanistanista käsin uusi vallottaja, voimallinen

Baber. Hän vallotti koko Hindustanin ja perusti Pohjois-Intiaan

valtakunnan, josta tuli Intian loistavin.

Dekanissa oli yllä mainitun vallotuksen jälkeen syntynyt entisten

hinduvaltakuntien sijalle paljon pieniä itsenäisiä muhamedilaisten

hallitsemia valtakuntia. Niitten rinnalla säilyi kuitenkin niemimaan

eteläosassa muutamia hindulaisiakin, joista Vidjayanagar joksikin

vuosisadaksi kohosi suureen loistoon.

Etu-Intian historiassa on läpikäyvänä piirteenä veltostus, jonka

alaiseksi kylmemmistä ilmanaloista tulleet vallottajakansat

vähitellen joutuivat kuumassa ilmanalassa. Aasialaiset vallottajat

olivat alkuaikoina, Induksen laaksoon tullessaan ja sieltä kovien

taistelujen kautta levittäessään valtaansa Gangeksen laaksoon, paljon

voimallisempaa ja ylevämpää kansaa kuin nykyiset Hindut. Sotainen kunto

oli suuri, yhteiskunnalliset olot olivat terveet ja varsinkin naisen

asema arvokkaampi, heidän uskonnolliset käsityksensä olivat puhtaammat

ja henkinen luomiskyky verrattomasti nykyistä suurempi. Mutta

vähitellen heidän kykynsä veltostuivat, eivätkä he lopulta voineet

tässä alistamassaan rikkaassa maassa pitää puoliaan uusia voimallisia

pohjoisia kansoja vastaan, joita Intian ihmemaa kuin maneetti veti

puoleensa. Vaikk'eivät Keski-Aasiasta tulleet vallottajat myöhemmin

enää voineetkaan maan kansallisuutta muuttaa, niin muodostivat he

kuitenkin uudelleen sen valtiollisen elämän ja hallitsivat sitä

vähälukuisuudestaan huolimatta, kunnes he vuorostaan rappeutuivat

ja uudet vallottajat kukistivat heidät. Se valtakunta, jonka Baber

Portugalilaisten saapuessa Intian vesille perusti Hindustaniin,

kehitti tosin Pohjois-Intian rikkaat maat ennen aavistamattomaan

voimaan ja rakensi niitten kaupungit satumaisen loistaviksi, mutta

muutama vuosisata myöhemmin oli sekin niin rappeutunut, että uusien

vallottajien oli helppo anastaa maa.

Olemme edellisessä seuranneet Intian vaiheitten pääpiirteitä sikäli,

kun ne maan puolelta joutuivat muutoksien alaisiksi. Meren puolelta

ei tämä luonnonrikas suuri niemimaa, joka vanhasta ajasta saakka

oli houkutellut kaikkien kansain kauppiaita, joutunut vallottajien

hyökkäyksien alaiseksi, mutta se sai mereltä sangen paljon uusia

kultuurivaikutuksia. Olemme nähneet, kuinka jo Foinikit aikanaan

kaikesta päättäen purjehtivat Intiaan saakka. Rooman vallan aikana

olivat Malabarin rannikon kauppakaupungit tunnetut kreikkalaisille

purjehtijoille. Mutta varsinkin Arabit harjottivat vilkasta

meriliikettä Intian vesillä ja he saivat siellä olla kilpailulta

rauhassa niin monta vuosisataa, että jättivät pysyvät jäljet kaikkien

rantaseutujen oloihin Etu-Intian rannoilta aina etäisimpiin saariin

saakka. Tämä muhamedilainen vaikutus tapahtui kokonaan erillään yllä

kerrotuista valtiollisista muutoksista ja sen tuojat olivat eri

kansaa, vaikkapa uskonto heidät liittikin Pohjois-Intian vallottajiin.

Etu-Intian suurissa rantakaupungeissa asui paljon arabialaisia,

ja paljon maanasukkaita oli rauhallisen seurustelun vaikutuksesta

kääntynyt heidän uskoonsa. Vielä enemmän pääsi muhamedilaisuus

vahvistumaan Sunda-saarilla. Javassa se tunki tieltään hindulaisuuden,

joka oli buddhalaisuuden kukistanut, niin että Javan väestö nykyisin

on melkein kokonaan muhamedin uskoista ja buddhalaisten aikanaan

rakentamat, satumaisen rikkailla kuvanveistoksilla koristetut temppelit

ovat saaneet unohtua metsiin. Sumatralla, joka oli paljon vähemmän

kehittynyt kuin vanhastaan oivallisesti viljelty Jaava, muhamedilaisuus

niinikään sai jalansijan, ja näiltä saarilta se valtasi Malakan

niemimaan, jossa sen keskustana oli erinomaisen vilkasta kauppaa

harjottava Malakka. Tästä oivallisesta keskustasta Arabialaiset

ulottivat kauppansa aina Kiinaan ja Japaniin saakka.

Portugalilaisten päämäärä oli kauppa, samoin kuin Arabialaistenkin,

ja sen vuoksi he keskittivät toimintansa samoille rannoille, joilla

Arabialaiset olivat jalansijan saaneet. Sitä vastoin Intian sisäosat,

vaikka tosin ylläpitivätkin portugalilaisten kanssa kauppaa,

jäivät vielä muutamaksi vuosisadaksi europpalaisten vaikutuspiirin

ulkopuolelle. Tällä rajotuksella oli maantieteelliset syynsä. Kapean

Malabar-rannikon erottaa korkea vuorijono Dekanin sisäosista, jonka

vuoksi se oli sisämaata vastaan säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta

meren puolelta oli sitä helpompi hallita. Malakasta ja Malaijien

saaristosta tämä luonnollisesti vielä suuremmassa määrin piti

paikkansa, koska ne olivat kokonaan meren ympäröimät.

Intian kultuuri epäilemättä on ikivanha, vaikk'emme enää voikaan luoda

sen laadusta vanhimmalla ajalla varmaa käsitystä. Tähän hämäryyteen

on paitsi kirjotettujen muistomerkkien puutetta syynä sekin seikka,

että kivestä rakentaminen Intiassa verraten myöhään pääsi kehittymään.

Kaikki vanhimmat rakennukset olivat puusta. Vasta kolmannella

vuosisadalla e.Kr. ruvettiin käyttämään kiveä rakennusaineena.

Kiviarkitehtuurin alkeet saatiin Persiasta Aleksanteri Suuren retken

jälkeen, mutta se joutui Intiassa suuressa määrin outoihin oloihin ja

kehittyi sen vuoksi itsenäisesti, jatkaen entisen puuarkitehtuurin

yhdistelmiä ja muotoja.

Intian vanhimmat kivirakennukset ovat hautakummut, »topet», joiden

tyyli kuvanveistoksista ja koristeista huolimatta vielä on selvää

puutyyliä. Jotenkin samaan aikaan kuin »topet» eli (Ceylonin)

»dagobat», arvion mukaan toisella vuosisadalla e.Kr., rakennettiin

vanhimmat buddhalaiset luolatemppelit. Intian kiviarkitehtuurin

varsinainen kehitysaika oli neljäs ja viides vuosisata j.Kr.

Etelä-Intian dravidakansat muodostelivat sitä yhä itsenäisemmin

laajoissa temppelikartanoissaan, joiden silmäänpistävin omituisuus

ovat korkeat kerros kerrokselta kapenevat tornit eli »gopurat».

Dravidalaiset kehittivät varsinkin kalliotemppeleitä, joista Elloran

ovat kuuluimmat. Nämä temppelit hakattiin yhdestä ainoasta suuresta

kalliosta erinomaisen runsaasta muotorikkaudestaan huolimatta. Intian

rakennustaiteen vahvin puoli on suunnattoman rehevä, troopillisen

uhkuva muotorunsaus, jonka rinnalla ei hienostus, tyylin jalous päässyt

oikeuksiinsa. Siroimmat puhtaasti intialaiset rakennukset, mitä meidän

aikoihin on säilynyt, ovat Abu-vuoren jainalaislemppelit, jotka ovat

niin uhkeasti ja samalla tarkalla huolella koristellut kuin korulippaat.

Muhamedilainen vallotus toi neljännellätoista vuosisadalla Intiaan

aivan uuden rakennustaiteen, joka ei kuitenkaan levinnyt suurimpia

kaupunkeja paljoakaan laajemmalle. Muhamettilaisen rakennustaiteen

loistoaika oli kuitenkin vasta seitsemännellätoista vuosisadalla.

Intian maista ja saarista on epäilemättä Etu-Intia varhaisimmin

kultuurin kehittänyt. Kaikki viittaa siihen, että sekä Ceylon että

Taka-Intia ja Malaiji-saaristo ovat sieltä käsin saaneet sivistyksensä.

Ceylonissa perustivat aarialaiset Sinhalesit valtakuntansa kuudennella

vuosisadalla e.Kr., ja vasta he toivat saareen sivistyksenkin,

koska varsinaiset alkuasukkaat, Vedahit, vielä tänä päivänä ovat

luonnontilassa. V. 504 e.Kr. oli Anuradhapura, Ceylonin vanha, aikanaan

erinomaisen loistava pääkaupunki perustettu ja vanhin seudun kuuluista

maankastelulaitoksista valmis. Buddhalainen luostarielämä kehittyi

Ceylonissa rehevämmin kuin missään muualla, mutta saarella olikin

kaksi pyhää muistoesinettä, joitten maine oli laajalle levinnyt,

Buddhan jalanjälki Aatamin vuorella ja Buddhan hammas, joka neljännellä

vuosisadalla j.Kr. tuotiin saarelle, niinkuin muuan säilynyt

kivikirjotus kertoo. Saaren levottomista vaiheista mainittakoon,

että v. 1408 kiinalainen armeija vallotti Ceylonin ja vei kuninkaan

vankeuteen. Kun Lourenço d'Almeida v. 1505 astui Ceylonissa maihin, oli

saari jakautunut seitsemään pieneen kuningaskuntaan. Portugalilaiset

myöhemmin yrittivät vallottaa Ceylonin, mutta eivät saaneet jalansijaa

muuta kuin etelärannalla, jossa he koettivat levittää kristinuskoa.

Taka-Intian maista näyttää Burma olevan se »Chrysae Regio» (kultainen

valtakunta), jonka Ptolemaios mainitsee. Samaa nimittäin merkitsee

pääkaupungin ympärystän vanha pali-kielinen nimi Soraparanta.

Varmaan Burmassa jo silloin oli huomattava kuituun, jonka ainekset

ilmeisesti ovat tulleet toiselta puolen Bengalista, toiselta puolen

Ceylonista. Burman loistoaika oli kuitenkin vasta 11—13 vuosisata

j.Kr., jolloin Pagan oli pääkaupunki. Paganin hävitti Kublai kaani v.

1284. Burma sai samoin kuin Siamkin kirjakielensä, vanhan pali-kielen

[pali-kieli, kuollut kieli nykyisin, samoin kuin sanskritti itsekin,

oli eräs sanskritin murre], Ceylonista, jonne se oli Etu-Intiasta

tullut. Tällä kielellä, joka oli Etu-Intian vallitsevana kirjakielenä

7. vuosisadalta e.Kr. 4:nteen vuosisataan j.Kr., oli melkoinen

buddhalainen kirjallisuus. Etu-Intiassa se syrjäytettiin samaan aikaan

kun hindulaisuus syrjäytti buddhalaisuuden, mutta Ceylonissa samoin

kuin Burmassa ja Siamissakin se on pysynyt kirjakielenä, vaikka yhä

vähenevässä määrässä, tähän päivään saakka.

Siamin vanha loistava pääkaupunki, Ayuthia, perustettiin v. 1350 j.Kr.

ja oli portugalilaisten siellä ensi kerran käydessä komeimmillaan.

Kambodjaan saapui braamalaisuus ja sanskritin kieli Etu-Intiasta

muutama vuosisata e.Kr. Suurenmoinen Angkor palatsineen ja temppelineen

rakennettiin v:n 900 vaiheilla j.Kr. Seuraavalla vuosisadalla tuli

Kambodjaan buddhalaisuus, kilpailemaan braamanalaisuuden kanssa.

Portugalilaiset saapuivat siis maailmaan, jolla oli kauas menneisyyteen

ulottuva sivistys ja historia, laajalle haarautuneet kauppayhteydet,

kehittynyt teollisuus ja tuotanto. Sitä omituisempaa on, kuinka niin

pieni maa väkirikkaassa edistyneessä Intiassa saattoi muutamassa

vuosikymmenessä saada niin vallitsevan aseman.

Cabralin retki.

Vasco da Gaman palattua ja kerrottua kokemuksensa käsitettiin

Portugalissa, että jos aiottiin saada Intiassa jalansijaa ja päästä

osallisiksi maustekaupasta, niin oli valmistauduttava maurien katkeraan

kilpailuun ja arvatenkin asevoimankin käyttämiseen. Sinne oli siis

lähetettävä melkoisia asestettuja laivastoita.

Seuraavan retken johtajaksi ei nimitetty Gamaa, vaan Pedro Alvares

Cabral, hänen hyvä ystävänsä. Laivain luku oli 13 ja niillä oli

1200 miestä. Retkelle seurasi erään laivan ohjaajana Bartholomeu

Diazkin, Hyvän toivon niemen löytäjä. Pappeja ja munkkeja lähti mukaan

levittämään uskoa, firenzeläisiä ja saksalaisia kauppiaita kauppoja

tekemään. Maaliskuussa v. 1500 laivasto purjehti Lissabonista.

Cabral ohjasi Guinean rannikolta kauemmaksi länteen, tavatakseen

parempia tuulia, mutta ajautui niin kauas, että vihdoin joutui aivan

uudelle vuoriselle rannikolle, — hän tuli tuulien ja merivirtain

kantavan vaikutuksen kautta Brasilian rannalle, josta espanjalainen

Pinzon oli vähän ennen löytänyt pohjoisemman kohdan. Cabral purjehti

useita päiviä tätä metsäistä rantaa pitkin etelään päin, tavaten

ruskeita maanasukkaita. Sitten purjehdittiin meren poikki takaisin

Afrikan rantaa kohti. Ankarassa rajuilmassa kaatui Hyvän toivon niemen

edustalla neljä laivaa ja Bartholomeu Diaz sai laivoineen aalloissa

hautansa. Ainoastaan kuusi alusta koko melkoisesta laivastosta saapui

onnellisesti Sofalaan 16 p. heinäkuuta.

Diogo Diaz löytää Madagaskarin.

Eräs laiva, jota Diogo Diaz johti, oli ajautunut Madagaskarin

rannikolle, seuraillut sitä pohjoiskärkeen saakka ja silloin huomannut

maan saareksi. Siten tuli Madagaskar portugalilaisille tunnetuksi.

Cabral purjehti Mosambikin kautta Kiloaan, jonka sulttaani vallitsi

koko rannikkoa. Suotta koetettiin siellä kuitenkin saada aikaan

kauppayhteyttä. Sheikki ei sanonut tarvitsevansa portugalilaisten

tavaroita. Elokuun alussa laivasto saapui Melindeen, jossa

ystävyyssuhteet jälleen uudistettiin. Cabralkin sai luotseja, joitten

johdolla laivat kuudessatoista päivässä purjehtivat Intian meren poikki.

Vaikka Cabralin laivasto olikin kärsinyt niin suuria vaurioita ja

menettänyt monta laivaa, niin oli se kuitenkin yhä vieläkin kahta

vertaa suurempi kuin Vasco da Gaman, ja Kalikutin samudrin otti sen

ystävällisesti vastaan. Cabral lähetti ensi työkseen maihin neljä

intialaista kalastajaa, jotka Gama oli vienyt mukanaan Portugaliin.

Samudrin antoi ylhäisiä intialaisia ylimyksiä panttivangeiksi,

jonka jälkeen Cabral lähti maihin häntä tapaamaan. Intialaiset

panttivangit kuitenkin pian huomattiin hankaliksi, koska he uskontonsa

mukaan eivät voineet syödä vierasten valmistamia ruokia ja aina

olivat maihin soudettavat ruoka-aikoina. Aljettiin heidän sijastaan

vaatia panttivangeiksi ylhäisiä maurilaisia kauppiaita. Toisessa

puhuttelussa samudrinin luona vahvistettiin mausteitten hinta ja kauppa

saattoi alkaa. Satamaan rakennettiin kauppahuone, johon lähetettiin

kuudenkymmenen miehen aseellinen vartijasto, ja papit ryhtyivät

puolestaan käännytystyöhön. Se ei kuitenkaan menestynyt, koska he eivät

tainneet maan kieltä.

Melskeitä Kalikutissa.

Mutta ei kauppakaan tahtonut sujua, koska maurit sitä ehdoin tahdoin

viivyttelivät. Kahdessa kuukaudessa ei saatu sen enempää mausteita

kokoon, kuin mitä tarvittiin kahden laivan kuormaamiseksi. Suuttuneena

Cabral pidätti erään satamaan tulevan maurilaisen laivan, jossa hän

luuli olevan mausteita, vaikka siinä olikin vain ruokatavaroita. Tapaus

herätti kaupungissa suurta suuttumusta ja satamassa väki, maurilaisten

yllyttämänä, valtasi portugalilaisten kauppahuoneen ja ryösti sen.

Kaupanhoitaja ja osa hänen miehistään sai tappelussa surmansa. Cabral

paikalla ryhtyi ankariin kuritustoimiin. Viisitoista satamassa olevaa

laivaa poltettiin ja kaupunkia pommitettiin.

Sen kautta oli rauhallinen kaupankäynti Kalikutissa käynyt

mahdottomaksi, ja Cabral laski etelään päin, Kotshinin radshan

kutsumusta noudattaen, koettaakseen siellä onneaan. Kolmessa viikossa

kaikki laivat siellä ja vähän etelämmässä Kranangorissa saivat täydet

maustekuormat. Ja vielä etelämmän Kutominkin ruhtinas tarjoutui myymään

kohtuuhinnoilla samoja haluttuja tuotteita.

Vihdoin laivat kävivät Kananorissakin, jossa Gaman osaksi oli tullut

niin ystävällinen vastaanotto. Sieltä saatiin kanelia ja inkevääriä,

eikä edes voitu kaikkea mukaan ottaa, mitä kaupan oli. Radsha luuli

portugalilaisilta rahain loppuneen ja kehotti heitä vain ottamaan

tavarat — saattoivathan he seuraavalla matkalla maksaa. Tammikuussa

1501 laivasto lähti paluumatkalle, mukanaan Kananorin radshan

lähettiläät, ja saapui Melindeen, menetettyään kuitenkin myrskyssä

laivan, josta vain miehistö pelastui.

Sofala.

Eräs laivoista poikkesi paluumatkalla Sofalaan ja toi tiedon sen

erinomaisesta kultarikkaudesta. Laivan kapteeni muun muassa kertoi

kuulleensa, että niillä maanasukkailla, jotka kultaa kaivoivat, oli

neljä silmää, kaksi tavallisella paikalla ja kaksi pään takapuolella,

ja Portugalissa juttua yleiseen uskottiin. Kap Verden luona tavattiin

paluumatkalla Diogo Diazin laiva, joka Madagaskarista lähdettyään oli

Afrikan rannalla väjytyksessä menettänyt kaiken väkensä, seitsemää

lukuun ottamatta. Mieshukka pakotti laivan kotia pyrkimään. Viheriän

niemen saarien luona kohdattiin myös kolme laivaa, jotka oli lähetetty

menomatkalla löydettyä Brasiliaa tutkimaan ja valtaamaan. Niillä

laivoilla oli Amerigo Vespucci mukana.

Vaikka Cabral oli menettänyt viisi laivaa, niin oli kuitenkin hänen

kuormainsa, mausteitten, helmien ja jalokivien arvo niin suuri, että

menetys tuli runsaasti korvatuksi.

Ioão da Novan retki.

Portugalin kuningas oli jo ennen Cabralin paluuta lähettänyt Ioão da

Novan johdolla matkaan pienen laivaston, joka puoleksi oli kauppiaitten

varustama. Siihen kuului neljä alusta. Nämä löysivät Atlantin meren

keskeltä Ascension saaren. Matkalla saatiin erään kirjeen kautta tieto,

kuinka Cabral oli Intiassa vastaanotettu, ja purjehdittiin sitten

onnellisesti tavallisia teitä Kalikutia välttäen Kananoriin. Sieltä da

Nova kuitenkin ohjeittensa mukaan oikopäätä lähti Kotshiniin, jonne

oli jäänyt portugalilainen kaupanhoitaja. Kalikutin samudrin yritti

välillä tuhota tämän pienen joukon, mutta se pääsi tunkeutumaan läpi

vihollisen laivaston, jossa oli enemmän kuin sata alusta; yhdeksän

pienempää ja viisi suurempaa kalikutilaista laivaa ammuttiin upoksiin.

Vaikka portugalilaisilla olikin tällä kertaa niukalti rahoja, niin

saivat he kuitenkin täydet kuormat ja matkalla vielä ryöstivät kaksi

maurilaista laivaa, joilla oli täydet maustetostit. Kotimatkalla

löydettiin merestä St. Helenankin saari. Portugalilaiset olivat

siten saaneet kaksi oivallista tukipistettä Intian matkojaan varten,

saarilla oli sekä oivallista juomavettä että muitakin tarpeita. St.

Helena oli luonnollisesti aivan asumaton. Marraskuussa v. 1502 da Nova

saapui takaisin Lissaboniin, jossa hänen osakseen tuli mitä armollisin

vastaanotto, sillä hän oli matkan suorittanut menettämättä ainoatakaan

alusta ja tuonut mukanaan täydet kuormat.

Huolimatta arvokkaista kauppatavaroista ja suuresta kauppavoitosta

olivat Intian matkat kuitenkin niin vaarallisia, että kuningas kutsui

neuvostonsa kokoon harkitsemaan, oliko niitä jatkettava. Neuvosto antoi

epäävän vastauksen. Mutta siitä huolimatta kuningas Manuel kuitenkin

päätti niitä jatkaa, vieläpä entistä suuremmalla voimalla.

Vasco da Gaman toinen retki.

Seuraavan suuren retkikunnan johto uskottiin jälleen Vasco da Gamalle.

Hän sai kaksikymmentä laivaa ja 800 sotilasta. Kahdessa osastossa

laivasto lähti matkaan alkupuolella vuotta 1502 ja molemmat osastot

saapuivat jotenkin samoihin aikoihin perille. Joku laiva tosin matkalla

menetettiin, mutta menetetyn sijaan rakennettiin Mosambikissa uusi,

joka jäi sinne portugalilaisen kauppa-aseman suojaksi. Mosambikissa

Gama solmi ystävyysliiton paikan uuden sheikin kanssa ja sai da Novan

jättämät tiedot Intian oloista.

Pero Affonso Sofalassa.

Mosambikista lähetettiin Pero Affonso kahden maanasukas-luotsin

opastamana Sofalaan, solmimaan paikan hallitsijan kanssa ikuiseksi

ajaksi ystävyysliittoa Portugalin kuninkaan nimiin. Neekeriruhtinas

ottikin hänet mitä parhaiten vastaan ja vakuutti, että kaikki

rauhallisilla aikeilla saapuvat kauppiaat olivat tervetulleet. Hän

vannoi auringon ja taivaan, päänsä ja vatsansa kautta ostavansa

Portugalilaisten tavaroita. Valansa vahvistukseksi hän otti

peukalostaan kultasormuksen ja antoi sen portugalilaiselle kapteenille

ja Portugalin kuningasta varten monta nauhallista pieniä kultahelmiä.

Uskollisuutensa vahvistukseksi hän tämän jälkeen tarttui läsnäolevien

käsiin, sillä hänen hovissaan ei osattu kirjottaa. Mutta Pero

Affonso antoi kirjottaa kaikki muistoon ja kuuden miehen vahvistaa

asiakirja nimikirjotuksellaan. Kun sitten sopimus sheikille luettiin

ja tulkittiin, niin hän hämmästyi ja sanoi paperin loitsivan. Kun

portugalilaiset palasivat laivoihinsa, niin ruhtinas vielä lähetti

heille paljon ruokatavaroita eväiksi. Affonson palattua Mosambikiin oli

Vasco da Gama jo purjehtinut sieltä edelleen.

Kiloa.

Amiraali purjehti ensinnä Kiloaan (nykyiseen Kilwaan), johon jo Cabral

oli poikennut. Tämä kaupunki, jonka muuan persialainen ruhtinas oli

perustanut v. 975 Rhapta nimisen entisen kreikkalaisen siirtokunnan

paikalle, oli kohonnut mahtavimmaksi koko tällä rannikolla ja

hallitsi muun muassa Sansibaria, vanhaa Zenjiä. Kiloa oli saarella,

lähellä mannerrantaa, ympäröity suurilla muureilla ja torneilla,

joitten raunioita on säilynyt. (Lähellä on eräällä toisella saarella

säilynyt vielä vanhemman kaupungin raunioita, joitten alkuperää

ei vielä tunneta.) Kiloassa oli portugalilaisten saapuessa noin

12,000 asukasta ja hyvät kivitalot parvekkeineen; talojen yläkerros

oli kuitenkin puusta. Kaupungin ympärillä oli sitrona-, limoni- ja

oranssi-istutuksia. Sokeria, viikunoita ja granattiomenoita viljeltiin

puutarhoissa. Kiloaa hallitsi arabialainen sheikki, jonka valta ei

kuitenkaan ulottunut kaupungin omaa aluetta etäämmäksi.

Kun tämä sheikki oli kohdellut Cabralia petollisesti, niin purjehti

Vasco da Gama nyt koko laivastonsa keralla kaupungin eteen,

säikähytti sitä tyhjillä tykinlaukauksilla, piiritti sen ja pakotti

sheikin antautumaan ja sitoutumaan maksamaan vuotuisen kultaveron.

Portugal puolestaan suostui ottamaan hänet suojeluksensa alaiseksi.

Sheikin palatsin katolle kohotettiin Portugalin lippu ja myöhemmin

portugalilaiset rakensivat paikalle linnotuksenkin.

Sitten poikettiin Melindeen, jonka ruhtinaalle Gama nyt tahtoi näyttää,

että hän oli arvokkaampi liittolainen, kuin miltä edellisellä kerralla

näytti. Sheikki kutsuttiin laivoihin suuriin pitoihin ja ystävyysliitto

vahvistettiin. Onnellisesti purjehdittiin sitten Intian meren poikki

Malabar-rannikolle ja käytiin ankkuriin lähelle Goaa. Rantakaupungit

saivat piankin kokea, ettei Gama ollut tällä kertaa tullut

ystävällisissä aikeissa, vaan rankaisemaan, kostamaan ensimäisellä

matkallaan kärsimiään nöyryytyksiä. Ensinnäkin pidettiin vihollisina

kaikkia laivoja, jotka matkalla tavattiin, ja ne anastettiin, sillä

Gama oli päättänyt saattaa maustekaupan kokonaan portugalilaisten

käsiin.

Gaman julma sodankäynti.

Andjediva-saarien kohdalla tavattiin lähellä rantaa kolme »fustia»,

s.o. intialaista alusta, jotka takaa-ajettaissa pakenivat erääseen

lahteen. Portugalilaisia ammuttiin heidän niitä seuratessa salatusta

patterista tykeillä ja nuolilla, ja he puolestaan sytyttivät palamaan

kaikki intialaiset laivat, mitä käsiinsä saivat. Kananoriin matkaa

jatkettaissa tavattiin merellä suuri laiva, joka toi kauppatavaroita

ja Mekasta palaavia pyhiinvaeltajia. Tämä laiva ilman taistelua

anastettiin, ryöstettiin ja sytytettiin tuleen. Intialaiset liian

myöhään huomasivat ruveta vastarintaa tekemään; koko joukko armotta

surmattiin, joitakuita vaimoja ja lapsia lukuun ottamatta. Niitäkin,

jotka hyppäsivät mereen, ajettiin armotta takaa ja surmattiin.

Luultavasti laiva oli Egyptin sulttaanin tai hänen alamaistensa oma,

sillä pian sen jälkeen sulttaani paaville valitti, että portugalilaiset

harjottivat Intian vesillä merirosvoutta.

Kananorin radshan Vasco da Gama pakotti katkaisemaan kaiken yhteytensä

Kalikutin kanssa, luvaten säästää ainoastaan niitä laivoja, jotka

kulkivat portugalilaisille ystävällisiin satamiin. Kauppatavarain hinta

vahvistettiin.

Kalikutin samudrin pyysi nyt rauhaa. Mutta Gama esitti semmoiset

vaatimukset, ettei niihin mitenkään voitu suostua; paitsi täydellistä

hyvitystä ennen tehdystä väkivallasta olisi sämudrinin pitänyt kieltää

kaikkia Punaisesta merestä tulevia laivoja poikkeamasta Kalikutin

satamaan. Samudrin vastasi, että Mekasta tulleen laivan ryöstö

oli riittävä korvaus, ja ettei hän voinut kaupungistaan karkottaa

neljäätuhatta Kairon ja Mekan arabialaista, varsinkin kun heidän

kauppansa tuotti hänelle suuria etuja.

Gama ei edes viitsinyt vastata näihin syihin. Samudrin tarjosi

rahakorvausta portugalilaisen kauppa-aseman ryöstöstä, mutta Gama

ei siitä huolinut, vaan alkoi sodan. Kaikki Kalikutiin menevät tai

sieltä tulevat laivat anastettiin ja niiden laivaväki surmattiin,

vieläpä usein niin julmalla tavalla, että Gama kaikiksi ajoiksi tällä

raivollaan tahrasi nimensä. Sitä olisi mahdoton käsittääkään, ellemme

muistaisi, että portugalilaiset pitivät kaikkia muhamedilaisia vanhoina

verivihollisinaan, maureina, jotka aikanaan olivat niin säälimättä

sortaneet heidän maataan ja kansaansa, ottamiansa orjia ja sotavankeja

kiduttaneet. Tämä veriviha se sai heidät Intiankin merellä sokeasti

vainoamaan kaikkia muhamedilaisia ja varsinkin arabialaisia ja

tyydyttämään kostonhimoaan mielettömällä julmuudella.

Kalikutia pommitettiin kahteen kertaan ja koko joukko taloja

tuhottiin. Gama ei nyt enää suostunut minkäänlaiseen rauhaan, vaan

vaati täydellistä alistumista. Mutta silloin koko Kalikutin valtakunta

nousi yhteiseen kostosotaan, joka joessa varustettiin suurempia ja

pienempiä sotalaivoja julman vihollisen tuhoamiseksi. Gama purjehti

Kotshiniin, jonka ruhtinaan kanssa tehtiin kauppasopimus. Sovittiin

siitä, että portugalilaiset maksaisivat pippurin, mausteneilikkain ja

benzoinin hinnan kullalla, muut tuotteet sitä vastoin, kuten kanelin,

savusteet y.m. europpalaisilla tavaroilla. Samanlainen sopimus tehtiin

Kulamin kanssa, joka on lähellä Intian eteläkärkeä; sieltä ostettiin

varsinkin pippuria. Kaikille näille ystävällisille satamille Gama

antoi vapaakirjeitä, jotka suojelivat niitten laivoja portugalilaisten

vartijalaivain anastukselta.

Kalikutin samudrin koetti nyt viekkaudella saada vihollisensa

tuhotuksi. Gaman luo saapui braamana, joka sanoi lähtevänsä hänen

kerallaan Portugaliin keskustelemaan itse kuninkaan kanssa, koska muka

samudrin ei luottanut laivastojen johtajiin, joita vaihdeltiin. Mutta

Gama vastasi, että hänellä oli täydet valtuudet, ja lähti braamanan

houkutuksesta yksin yhdellä laivalla Kalikutiin keskustelemaan. Hän

luuli tapaavansa Kalikutin edustalla vartijalaivastonsa, mutta tämä

olikin kaikenlaisilla huhuilla houkuteltu pohjoiseen, joten Gama oli

aivan yksin. Suuri intialainen laivasto ympäröi hänet ja alkoi joka

puolelta hyökkäyksen. Portugalilaisen laivan merikunto kuitenkin

pelasti Gaman tästä vaarallisesta väijytyksestä. Braamana, joka vielä

oli laivalla, hirtettiin raakapuuhun. Myöhemmin samudrinin laivasto

vielä kerran hyökkäsi Gaman koko laivaston kimppuun, mutta hyökkäys

tykeillä torjuttiin. Täydet kuormat otettuaan Vasco da Gama lähti

paluumatkalle ja saapui syyskuussa v. 1503 Lissabonin satamaan.

Affonso d’Albuquerque saapuu Intiaan.

Intian vesille hän oli jättänyt Sodren seitsemän tai kahdeksan laivan

keralla. Samudrin käytti nyt tilaisuutta kostaakseen kapinallisille

vasalleilleen, vallotti Kotshinin ja karkotti sikäläisen radshan

pieneen saareen. Sodre ei voinut tätä estää, sillä hän risteili

paraikaa Arabian etelärannikolla, jossa hän usean laivan keralla sai

kamalassa myrskyssä hautansa. Haaksirikon välttäneet laivat palasivat

Intian rannikolle, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä sotatoimiin,

ennenkuin kotimaasta saatiin apua. Kauaakaan ei tarvinnut odottaa,

sillä pian sen jälkeen saapui Intian vesille uusi laivasto, johon

kuului kuusi laivaa, Affonso d’Albuquerque johtajana. Sen kautta

portugalilaisilla jälleen oli Intian vesillä ylivalta ja Kotshinin

radsha pääsi takaisin kaupunkiinsa. Hän salli portugalilaisten rakentaa

satamaansa linnan kauppansa suojaksi; se oli ensimäinen linna,

jonka nämä Intiaan rakensivat nopeaan kehittyvän mahtinsa tueksi.

Paluumatkalla Albuquerque laski suoraan meren poikki Mosambikiin,

välttäen siten kiertomatkan Melinden kautta. Mukanaan hänellä oli

eräs venezialainen, Bonavita d’Alban, joka oli viisikolmatta vuotta

takaperin Egyptin kautta matkustanut Intiaan ja oleskellut kauan

Malakassa. Albuquerque sai häneltä paljon tärkeitä tietoja mausteinen

varsinaisista kotipaikoista ja etenkin Malakasta; nämä tiedot myöhemmin

olivat hänelle suureksi avuksi, kun Intian maaherruus hänelle

uskottiin. Affonson serkku Francisco d’Albuquerque, joka oli lähtenyt

myöhemmin Intiasta, joutui Afrikan itärannalla myrskyyn, joka tuhosi

hänen kaikki laivansa. Intiaan jäi ainoastaan urhoollinen Duarte

Pacheco Pereira muutaman laivan keralla. Hänelle oli tosin lähetetty

apua, mutta avun tuojat osaksi hajaantuivat toisistaan matkalla, osaksi

rupesivat omin päin harjottamaan merirosvoutta Afrikan itärannalla,

pidättäen muun muassa Sansibarin sheikiltä kaksikymmentä kauppa-alusta.

Pacheco joutui sillä välin ahtaalle. Kalikutin samudrinin sanottiin

koonneen 60,000 miestä, joilla hän aikoi lähteä kurittamaan Kotshinia.

Mutta urhea portugalilainen pidätti häntä muutaman kymmenen miehen

keralla erään virran ylimenopaikalla, jonka hän oli aidoilla ja

tykeillä linnottanut. Intialaisten kehittymätöntä sotataitoa osottaa,

ettei suuri armeija yhä uudistuvista hyökkäyksistä huolimatta voinut

tätä pientä joukkoa karkottaa varustuksistaan. Intialaiset rakensivat

puusta korkeita uivia torneja, vallottaakseen niillä Pachecon laivat,

mutta tämäkin yritys torjuttiin. Samudrinin täytyi tyhjin toimin palata

takaisin, sillä monsuuni oli kääntymässä ja saatettiin niin ollen taas

odottaa meren takaa uutta portugalilaista laivastoa.

Se saapuikin kohdakkoin, johtajanaan Soarez, jolla oli kolmetoista

laivaa, toista tuhatta sotilasta ja paljon tykkejä ja ampumavaroja.

Syyskuussa v. 1504 hän saapui Kalikutin edustalle ja alkoi pommittaa

kaupunkia, hävittäen muun muassa osan samudrinin palatsista.

Kaupungissa kaikki portugalilaiset sotavangit kostoksi surmattiin.

Seuraavana vuonna Soarez arvokkaat kuormat otettuaan lähti

kotimatkalle. Intian vesille jäi viisi laivaa rantoja vartioimaan.

Kalikutin samudrinin voima oli siksi murrettu, että kaikki vasallit

alkoivat hänestä luopua. Duarte Pacheco palasi kotimaahan, jossa hän

urheutensa palkaksi nimitettiin Guinean maaherraksi. Myöhemmin hänet

parjausten vuoksi erotettiin ja vietiin vankina Portugaliin, jossa hän

köyhänä kuoli. Runoilija Camões »Lusiadas» eepoksessaan, jossa hän

ylistää Portugalin suuruuden ajan sankareita, ankarin sanoin tuomitsee

kuninkaan kiittämättömyyden ansiokasta sotilasta kohtaan.

Francisco d’Almeida Intian varakuninkaana.

Egyptin sulttaani pyytää paavin välitystä.

Portugalilaiset olivat toimillaan Intian vesillä kokonaan häirinneet

kaupan, joka sieltä kulki Ormusin ja Adenin kautta Persian lahdelle ja

Punaiselle merelle. Tämä kaupanseisaus tuntui nopeaan Egyptissä, jonka

sulttaani välittömästi hallitsi Punaisen meren tietä ja Persian lahden

kautta kulkevan kaupan päätesatamia Syyrian rannalla ja kauppavaihdosta

sai suuria tuloja. Hän koetti ensinnä paaville valittamalla saada

apua. Paavin muka piti kieltää Portugalia ensinkään purjehtimasta

Intiaan. Ellei tätä kieltoa toteutettu, niin hän puolestaan aikoi

ryhtyä omissa maissaan kristittyjä vastaan pakkokeinoihin, tuhota

Vapahtajan haudan Jerusalemissa ja juurineen hävittää Itämaista pois

kristinuskon nimenkin. Sitä paitsi hän uhkasi lähettää laivastonsa

Välimerelle kostamaan kristityille samalla mitalla, jolla he olivat

muhamedilaisille mitanneet Intian vesillä ja rannoilla. Paavi lähetti

tämän sanoman Portugalin kuninkaalle, mutta tämä jyrkästi epäsi Egyptin

vaatimuksen.

Manuel kuningas lausui vastauksessaan: »Kun me päätimme laivoinemme

raivata tien Intiaan ja tutkia esi-isillemme tuntemattomia maita,

niin oli aikomuksemme jalkaimme alle musertaa muhamedin usko, joka

saatanan avulla on tuottanut kristikunnalle niin paljon kärsimyksiä,

ja hävittää Muhamedin hauta. Valitamme, ettei tätä päämäärää ole vielä

saavutettu. Sulttaani on varova, ettei hän tuhoa Pyhää hautaa, sillä

pyhiinvaeltajista hän saa paljon tuloja. Jos hän taas uskaltaa ruveta

hävittämään Välimeren rantoja, niin on tämä teko yhdistävä häntä

vastaan kaikki kristityt kansat, jotka nykyisin ovat niin erimieliset.»

Paras vastaus sulttaanin uhkauksiin oli kuningas Manuelin mielestä

kehotus kansoille liittyä yhteen uutta ristiretkeä varten.

Egypti valmistautuu sotaan.

Egyptin sulttaani niin ollen ryhtyi sotaa valmistelemaan. Kun ei

ollut toivoa siitä, että hän Välimerellä saisi suuriakaan aikaan,

niin hän päätti keskittää kaikki voimansa Intian vesille. Syyriaan

lähetettiin viisikolmatta laivaa hakemaan laivapuita, jotka sitten

piti vietämän Suezin kannaksen poikki Punaiselle merelle, jossa

laivasto rakennettaisiin. Johannitat, jotka yhä pitivät hallussaan

Rhodos saarta, hävittivät tosin osan sulttaanin laivoista, mutta osa

sai asiansa ajetuksi ja Punaisen meren rannalla aljettiin varustaa

suurta egyptiläistä laivastoa. Kuusi suurempaa ja viisi pienempää

laivaa saattoi sulttaani siten v. 1506 lähettää matkaan Intian vesille.

Yrityksessä hänellä oli apuna salaisia, europpalaisia liittolaisia,

joita portugalilaisten toimet niinikään uhkasivat, niinkuin saamme

myöhemmin nähdä.

Portugalilaiset saivat näistä varustuksista tiedon ja älysivät, että

heidän nyt tuli ruveta järjestelmällisesti jatkamaan taistelua, jos

mieli torjua tämä uusi vaara. Intian vesille päätettiin lähettää

varakuningas, joka saisi oman mielensä mukaan siellä pysyväisesti

hoitaa sodankäyntiä ja kauppaa, ja samalla päätettiin ponnistaa maan

kaikki voimat, jotta hänen käytettävänään olisi riittävät sotavoimat.

Almeida ja hänen retkikuntansa.

Francisco d'Almeida, Intian ensimäinen varakuningas, oli vanhaa

kreivillistä sukua. Hän oli espanjalaisten vallottaessa Granadaa

vapaaehtoisena taistellut maureja vastaan, osottaen mitä suurinta

urheutta. Parempaa miestä korkeaan ja. vaikeaan toimeen Manuel kuningas

tuskin olisi voinut saada. Samalla kun Almeida oli erinomaisen

urhoollinen ja tarmokas, oli hän myös ritarillinen ja jalo ja saavutti

kaikkien niiden rakkauden, jotka hänen johdollaan maataan palvelivat.

Ei ainoakaan tahra himmentänyt hänen nimeään sillä ajalla, minkä

hän Intiassa toimi, se on aikalaisten yksimielinen tunnustus. Hänen

nimityksensä jo herätti niin suurta luottamusta, että kaikista osista

maata saapui tarjokkaita, jotka olivat halukkaita matkaan lähtemään.

Almeidan laivasto oli suurin, mitä Portugal vielä oli Intiaan

lähettänyt. Laivoja oli vähintäin parikymmentä, ehkä enemmänkin, toiset

sotalaivoja, toiset kauppalaivoja, ja lisäksi otettiin mukaan valmiiksi

veistettyä puutavaraa, josta Intiassa piti rakennettaman pienempiä

aluksia rannikkoa vartioimaan. Laivastossa oli 1500 asemiestä, 200

tykkimiestä ja 400 liikamerimiestä, joitten piti jäädä Intiaan aukkoja

täyttämään. Kaikenlaisia käsityöläisiä otettiin mukaan, varsinkin

puuseppiä, rautaseppiä ja köydenpunojia. Tykkejä ja ampumavaroja

varustettiin runsaasti — varustustöitä hoitikin Vasco da Gama, joka

kokemuksesta tiesi, mitä Intiassa parhaiten tarvittiin. Kuningas itse

kävi joka päivä valvomassa töitten edistymistä. Varakuninkaan lippu

annettiin Almeidalle juhlallisilla menoilla Lissabonin tuomiokirkossa,

kuningas seurasi laivaston mukana Tajon suulle, soudattaen itseään

laivasta laivaan ja rohkaisten ja kehottaen kapteeneja, sanoen kullekin

jäähyväiset ja toivottaen onnellista matkaa. Moinen retki oli niihin

aikoihin monta vertaa vaarallisempi kuin nykyisin, sekä laivain

vähemmyyden ja vaikeamman purjehduksen että tautien vuoksi, joita ei

vielä ymmärretty välttää, kun niitten luonnetta ei tunnettu, eikä

parantaa, kun ne olivat päässeet laivoissa raivoamaan. Tämän laivaston

mukana purjehti Intiaan Magalhães, joka sitten saavutti kuolemattoman

maineen retkellään maan ympäri. Maalisk. 25 p. 1505 Almeidan retkikunta

lähti pitkälle ja vaaralliselle matkalleen.

Hyvän toivon niemen edustalla oli jälleen kestettävä kovia myrskyjä,

ennenkuin sen ohi päästiin. Yksi laiva oli menetetty päiväntasaajan

seuduilla; toinen sai niemen ohi purjehdittaessa niin pahan vuodon,

että se täytyi ajaa maalle, mutta suuri osa miehistöstä pelastui

Mosambikiin.

Uusi varakuningas oli lähtiessään saanut tarkat ohjeet. Ensinnäkin

hänen piti rakentaa Sofalaan linna ja miehittää se. Sama oli tehtävä

Kiloassa, jonne lisäksi oli jätettävä muutamia pienempiä aluksia

valvomaan Afrikan itärannikon laivaliikettä. Tultuaan Intian

rannalle varakuninkaan tuli rakentaa linna Andjediva-saarille, Goan

eteläpuolelle, koska tämä saaristo oli huomattu mukavaksi tukipaikaksi

laivaston rannikkopurjehduksille. Siellä oli myös rakennettava kaksi

alusta mukana olevista aineista. Sitten oli ruvettava vainoamaan

Kalikutin kuninkaan laivoja, sillä häntä vastaan oli julistettu

ainainen sota. Eräisiin toisiin paikkoihin oli rakennettava linnoja,

kauppalaivat sitten kuormattuina lähetettävä kotimatkalle, jota vastoin

sotalaivain tuli jäädä Intiaan ja tehdä retki Ormukseen, Persian

lahden suulle, sekä rakentaa sinne linna estämään sen kautta kulkeva

arabialainen kauppa, kullan ja silkin tuonti Hindustanista, mausteitten

Itä-Intian saaristosta. Ainoastaan kuusi vuotta oli kulunut siitä,

kun Portugalilaiset saapuivat Intiaan. Näin suuriksi olivat heidän

yrityksensä lyhyessä ajassa paisuneet.

Almeida Afrikan itärannalla.

Kiloan sheikki otti varakuninkaan laivaston huonosti vastaan, josta

hyvästä tämä muitta mutkitta väkirynnäköllä vallotti hänen kaupunkinsa,

menettämättä ainoatakaan miestä. Seuraavana päivänä aljettiin rakentaa

paikalle linnaa, johon jätettiin melkoinen varusväki.

Mombasa, jonka edustalle sitten tultiin, teki sisämaan kanssa suurta

kauppaa ja oli lujasti linnotettu. Sielläkin oli vastaanotto huono.

Sheikki antoi ampua Almeidan laivastoa tykeillä, jotka oli pelastettu

eräästä haaksirikkoutuneesta portugalilaisesta laivasta. Kahden päivän

kuluttua kaupunki väkirynnäköllä vallotettiin, vaikka sheikillä

oli kymmenentuhatta miestä. Tappelu oli tuima. Portugalilaisilta

tosin kaatui vain muutama mies, mutta sitä enemmän haavottui. Tässä

tappelussa tuli muita kuulummaksi varakuninkaan ainoa poika, Dom

Lourenço, jota sotamiehet hänen voimiensa ja rohkeutensa vuoksi

kerrassaan jumaloivat. Vaikka nuoren sankarin loistava rata oli

niin lyhyt, — se oli parin vuoden kuluttua päättyvä, — niin ennätti

hän kuitenkin tässä vähässä ajassa saavuttaa maineen, jommoista ei

kenellekään toisella Intiassa ollut. Mombasan sheikki kaupunkinsa

vallotuksen jälkeen alistui ja suostui maksamaan vuotuisen veron,

ja valkoinen vaakunapatsas pystytettiin hänen kaupunkiinsa. Dom

Lourençolle sheikki, hänen urhoollisuuttaan ihaillen, lahjotti

arvokkaan miekan ja kallisarvoisen helminauhan. Voittaja ja voitettu

erosivat toisistaan ystävinä.

Varakuningas aikoi sen jälkeen käydä Magadoxossa ja Melindessä, mutta

vuodenaika oli siksi pitkälle edistynyt, että luotsit kaikin mokomin

kehottivat rientämään, ennenkuin suotuisa tuuli menetettäisiin.

Almeida sen vuoksi käski ohjata suorinta tietä Intiaan, laivasto

ulkoni väljälle Intian merelle ja saapui rientävän monsuunituulen

vetämänä syyskuun puolivälissä onnellisesti Andjediva-saarille, jonne

tieto Itä-Afrikassa saaduista voitoista jo oli ennättänyt. Siellä oli

vastassa Kananorin radshan kirje, jossa hän ilmotti koonneensa suuret

määrät mausteita, vaikka paikalla lähetettäviksi, ja samalla ilmotti

kolmea suurta mekkalaista alusta paraillaan odotettavan Kalikutiin.

Almeida Malabar-rannikolla.

Almeida ryhtyi toimeen viipymättä, niinkuin hänen tapansa oli.

Heti seuraavana päivänä ruvettiin saarille linnaa rakentamaan.

Laivoja lähetettiin anastamaan Mekasta odotettavat alukset.

Pieniä rannikkolaivoja aljettiin koota mukana tuoduista aineista.

Kahdenkymmenen päivän kuluttua linna oli valmiina. Kaikille

ystävällisille rannikkoruhtinaille lähetettiin kirjeet ilmotuksella

varakuninkaan tulosta.

Ensi työksi vallotettiin sitten Onorin kuninkaan kaupunki ja

hävitettiin hänen laivansa. Ainoastaan yksi mies menetettiin

hyökkäyksessä. Kuningas täydelleen alistui ja sai anteeksiannon.

Suurella innostuksella laivasto sitten otettiin vastaan Kananorissa,

jonka hallitsijan kanssa Portugalilaiset alusta saakka olivat olleet

ystävällisissä väleissä. Sieltä varakuningas purjehti Kotshiniin.

Täydessä juhlapuvussa, kunnialaukauksia ampuen laivasto laski

satamaan, jossa varsinkin vasta rakennetut soudettavat kalerit

herättivät huomiota, sillä siihen asti ei oltu Intiassa nähty aluksia,

joita niin täsmällisessä tahdissa soudettiin, kuten eräs aikalainen

sanoo. Kotshinissa olivat arabialaiset kauppiaat tehneet radshaa

vastaan vaarallisen salaliiton, ja tämä sen vuoksi mielihyvällä

salli Portugalilaisten rakentaa satamaansa linnotuksen. Se valmistui

maanasukkaitten avulla viidessä päivässä ja varustettiin tykeillä.

Kotshinin hallitsija ja Almeida kohtasivat toisensa suurilla

juhlamenoilla ja Almeida kruunasi kuninkaan itsenäiseksi hallitsijaksi.

Kotshiniin saapui tieto, että maurit olivat etelämpänä olevassa

Kulamissa (Kollamissa) vallanneet Portugalilaisten rakentaman linnan

ja surmanneet sen puolustajat. Dom Lourenço sai toimekseen rankaista

Kulamia. Parissa kolmessa päivässä hän poltti seitsemänkolmatta

vihollista laivaa ja syöksi tuhoon paljon väkeä, menettämättä itse

ainoatakaan miestä. Sitten saivat portugalilaiset kauppalaivat ottaa

maustekuormansa Kotshinistä ja Kananorista ja lähteä paluumatkalle.

Palaava laivue joutui tällä matkalla ensi kerran Madagaskarin

itärannalle. Purjehdittuaan sen reunoja seitsemäntoista päivää se

tuli jälleen tutuille vesille ja saapui toukokuussa 1506 onnellisesti

Lissaboniin.

Varakuninkaan sotavoimat olivat nyt, kauppalaivain lähdettyä,

melkoisesti vähentyneet. Uutta apua ei ollut odotettavissa, ennenkuin

monsuuni jälleen kääntyi lounaaseen. Tätä tilaisuutta oli Kalikutin

samudrin päättänyt käyttää, koettaakseen vielä kerran tuhota vihatut

Portugalilaiset. Hän oli varustanut suuren laivaston ja päätti sillä

hyökätä Kananoria vastaan kurittaakseen perinpohjin kapinallisen

vasallinsa. Tuuma ei kuitenkaan pysynyt salassa. Saapui nimittäin

Dom Lourençon luo Kananoriin eräs mauriksi puettu mies, joka pyysi

päästä yksityisesti portugalilaisen päällikön puheille. Hän ilmaisi

olevansa Ludovico Varthema niminen italialainen, laajalti matkustanut

mies, joka nyt oli paennut Kalikutista ja sieltä toi tiedon uhkaavasta

vaarasta. Varthema lähetettiin viipymättä Kotshiniin viemään siitä

varakuninkaalle tietoa. Dom Lourenço sai isältään seuraavat ohjeet:

»Taistele katolisen uskon ja kunniasi puolesta, käyttäydy kuin

kristitty ja isäsi poika.»

Dom Lourençon suuri voitto.

Dom Lourenço viipymättä ryhtyi toimiin. Taistelu, joka sitten seurasi,

on mainehikkaimpia mitä Portugalilaiset Intiassa taistelivat.

Samudrinin laivastossa oli 209 alusta, 84 suurta laivaa, loput

pienempiä rannikkoaluksia. »Siinä oli mastoja kuin suuressa metsässä»,

kertoo Varthema. Portugalilaisilla oli tätä laivastoa vastaan vain

yksitoista laivaa, mutta niissä oli sitä urheampi ja etevämpi miehistö.

»Sillä tosiaan», lausuu Varthema, »olen aikoinani ollut monessa

tappelussa ja nähnyt monta tuimaa ottelua, mutta en ole koskaan nähnyt

urhoollisempia miehiä kuin nämä Portugalilaiset.» Urheus olikin

tarpeen, sillä heitä oli ainoastaan 800 taistelijaa monta tuhatta

vastaan.

Dom Lourenço purjehti vihollista vastaan merelle. Itse hän kulki edellä

»Rodrigo Rebello» nimisellä suurella laivalla, valiojoukkonsa mukanaan.

Kääntymättä oikeaan tai vasempaan hän ohjasi suoraan vihollisten

johtajalaivaa vastaan. Kolme kertaa yritettiin iskeä siihen koukut,

kolmasti nämä häädettiin pois. Vihdoin kuitenkin temppu onnistui ja

Portugalilaiset juoksivat iskettyyn laivaan, Dom Lourenço etupäässä,

tappara aseenaan. Hetken aikaa voitto näytti epävarmalta, sillä

vastassa oli kuusisataa vihollista, mutta pian oli ratkaisu tapahtunut.

Dom Lourenço lakosi edellään kaikki ja tuossa tuokiossa oli laivan

kaikki väki joko surmattu taikka ajettu mereen.

Toiset Portugalilaiset laivat eivät sillä välin olleet joutilaina.

João Serrão taisteli niin urheasti, ettei mointa oltu ennen nähty.

Hänen laivansa kimppuun hyökkäsi päälle viisikymmentä »prauta»,

mutta ne hän karisti itsestään erilleen, vaikka melkein kaikki hänen

miehensä tappelussa haavottuivat. Simon Martinez, uhkarohkeimpia

varakuninkaan kapteeneista, oli vielä tukalammassa asemassa. Hänen

matalan aluksensa ympärille oli kokoontunut neljä paljon suurempaa

laivaa, joista aljettiin tuhoisa tuli. Lopulta Martinezin joukossa ei

ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi ollut haavottunut, ja kun he

olivat ampuneet kaikki ruutinsa, niin ei ollut muuta neuvoa kuin paeta

kannen alle. Maurit hyökkäsivät laivaan, luullen sen jo voittaneensa,

mutta silloin kapteeni henkiin jääneitten keralla teki äkkihyökkäyksen,

kaatoi omalla kädellään seitsemän vihollista ja ajoi miehineen loput

mereen.

Sillä välin kun nämä molemmat epätoivoiset yhteentörmäykset

tapahtuivat, oli Dom Lourenço iskenyt kiinni toiseen vastustajaan.

Se oli suurempi alus kuin ensimäinen. jonka hän oli voittanut,

miehiä siinä oli tuhannenviisisataa. Mutta kun samalla haavaa toinen

portugalilainen laiva iski alukseen toiselta puolelta, niin maurit

joutuivat kahden tulen väliin ja voitettiin nopeaan. Kun vihollisen

molemmat suurimmat laivat oli anastettu ja useita toisia joko upotettu

taikka rauskattu, niin loput kääntyi pakoon. Portugalilaisten ilo oli

ponneton, sillä voitto, joka jonkun ajan oli näyttänyt epätietoiselta,

oli nyt varma. Ryhdyttiin pakenevia takaa-ajamaan ja syntyi kamala

verenvuodatus. Armoa ei pyydetty eikä annettu. Meri punertui verestä ja

seuraavana päivänä rannalle ajautui ruumiita kasoihin kuin meriruokoa

myrskyn jälkeen. Enemmän kuin 3600 mauria sai tappelussa surmansa.

Portugalilaisten puolelta kaatui noin kahdeksankymmentä miestä ja

parisataa haavottui, Magalhães muitten mukana. Haavotetut vietiin

Kananoriin hoidettaviksi, kuolleet haudattiin mereen, etteivät maurit

saisi tietoa Portugalilaisten mieshukasta.

Maustekauppa uusille teille.

Tämä voitto oli ratkaiseva ja Portugalilaiset saattoivat toistaiseksi

olla hyvässä turvassa. Mutta lepoa he eivät saaneet itselleen suoda,

jos mieli päästä tarkotustensa perille. Arabien kauppa oli tosin saanut

tuhoisan iskun Malabaar-rannikolla, mutta he näyttivät keksineen

uusia teitä, koska saattoivat yhä edelleen sitä jatkaa, vaikka pääsy

Kalikutiin, maustekaupan vanhaan keskustaan, olikin estetty. Samalta

Varthemalta, joka oli tuonut viestin samudrinin hyökkäyksestä, sai

Almeida nyt tietoja, joiden kautta hän sai laajemman käsityksen tämän

kaupan etäisimmistä lähteistä.

Varthema antoi varakuninkaalle tietoja maustimien varsinaisista

kotiseuduista, joissa hän oli käynyt. Hän oli käynyt sekä Malakassa

että Molukeilla ja Jaavassa, muhamedilaisuuden turvissa matkustellut

kaikkialla Sunda-saaristossa. Varakuningas näiden tietojen nojalla

päätteli, että maurit olivat alkaneet purjehtia Maledivien saarille,

jotka ovat meressä lounaaseen päin Intian eteläkärjestä, ja siellä

kuormata aluksiinsa mausteet, joita toiset laivat sinne toivat. Dom

Lourenço ei kuitenkaan saaristoa löytänyt, vaan jonkun ajan merellä

harhailtuaan saapui Ceyloniin, jossa Portugalilaiset eivät olleet vielä

käyneet. Minkäänlaisiin sotatoimiin hän ei Ceylonissa ryhtynyt.

Keväällä v. 1506 lähti Portugalista jälleen viisitoista laivaa Intiaan.

Kymmenen oli kuormalaivaa, osaksi italialaisten ja saksalaisten

kauppiaitten varustamia; näitten piti purjehtia suoraan Intiaan. Viisi

laivaa oli sotalaivaa, ja niillä piti Affonso d’Albuquerquen Arabian

rannikolla vartioida Punaisen meren ja Persian lahden suuta. Sokotraan

oli rakennettava linna, sillä maurien oli tapana poiketa siellä vettä

ottamassa.

Tristão da Cunha.