Chrislobal Colon. Valtameren laivaston amiraali.»

Tämän toisin paikoin hieman ylistelevän kirjeen johdosta

huomautettakoon, että Columbus erehtyy sekä löytämiensä saarien

asemasta, että varsinkin niitten koosta. Syy siihen, että hän arvosteli

Cuban ja Haitin rannikot niin pitkiksi, oli ehkä merivirta, jota

vastaan hän purjehti, ja joka varmaan kuljetti häntä paljon takaperin,

etenkin kun hän samalla luovi tuulta vastaan. Espanjolan eli Haitin

pinta-ala on 77,000 neliökilometriä, eikä se siis likimainkaan vedä

vertoja Englannille ja Skotlannille, joitten pinta-ala on yhteensä

217,000 neliökilometriä. Havaintojen puutteellisuutta taas osottaa,

että Columbus ilmotti näiden molempien suurien saarien aseman

todellista koko joukon pohjoisemmaksi.

Paavin rajaviiva.

Kuinka tärkeinä Columbuksen löytöjä heti alussa pidettiin, näkyy siitä,

että Espanjan hallitus paikalla riensi suojelemaan niitä Portugalin

pyyteiltä paavin ratkaisun kautta. Paavi vakuuttikin Espanjan

kruunulle kaikki ne maat, jotka Columbus oli löytänyt, ja yleensäkin

kaikki maat, jotka olivat 100 penikulmaa Azorien ulkopuolella napain

kautta kulkevan meridianin länsipuolella, mikäli ne eivät entisestään

kuuluneet jollekulle kristitylle hallitsijalle. Paavi kielsi kirkon

kirouksen uhalla ketään niihin purjehtimasta ja ilman Espanjan kruunun

lupaa niissä kauppaa harjottamasta. V. 1494 tämä raja Espanjan ja

Portugalin keskenään neuvoteltua Tordesillaksen sopimuksen kautta

siirrettiin jonkun verran kauemmaksi länteen (370 leguaa Viheriän

niemen saarista länteen), mutta kun käsitys maan laajuudesta ja

paikkain asemasta asteverkossa oli niin väärä, niin jäi sopimuksen

tekijöille toistaiseksi aivan tietymättömäksi, minkä seutujen kautta

rajameridiani, kuulu »demarkatsioviiva», oikeastaan kulki. Paavi

oli siis jakanut koko Europan ulkopuolella olevan maailman kahtia,

läntiseen ja itäiseen pallonpuoliskoon; läntisen puoliskon hän antoi

Espanjalle, itäisen pienelle Portugalille.

Columbuksen toinen retki.

Espanjan hallitus päätti viipymättä lähteä tehtyjä löytöjä

hyväkseen käyttämään, eikä nyt säästetty varoja, kun matka ja

päämäärä tunnettiin. Kautta maan oli Columbuksen löytö herättänyt

innostusta ja seikkailuhalua, eikä sen vuoksi puuttunut toista matkaa

varustettaissa mukaan pyrkijöitä. Valtameren amiraalille ja uusien

maitten varakuninkaalle varustettiin nyt 14 karavelia, kolme suurta

kuormalaivaa, 1200 aseellista miestä, ratsuhevosia, europpalaisia

kotieläimiä, eri viljain siemeniä, vihanneksia ja viiniköynnöstä.

Löydettyihin maihin oli perustettava pysyväiset siirtokunnat. Vasta

sen työn suoritettuaan piti amiraalin lähteä jatkamaan löytöretkiään,

tunkeutua Cipanguun, Kataihin ja Idän muille markkinapaikoille ja

vihdoin, jos mahdollista, lännen kautta purjehtia maapallon ympäri.

Pienet Antillit.

Syyskuun lopulla v. 1493 Columbus suurella laivastollaan lähti

toiselle retkelleen. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä portugalilaisia

väjyjiä, niinkuin ensi kerralla. Canarian saarilla viivyttiin jälleen

muutama viikko, parannellen vikaantuneita laivoja, ja lokakuun 13

päivänä laskettiin väljälle. Valtameren poikki purjehdittiin jälleen

mitä suotuisimmalla tuulella kahdessakymmenessä päivässä, ohjaten

jonkun verran etelämmätse kuin edellisellä kerralla. Marraskuun 3

p., ensimäisenä sunnuntaina Pyhäin miesten päivän jälkeen, nähtiin

laivaväen riemuksi ensimäinen maa. Se oli eräs pienistä Antilleista

ja sai nimekseen Dominica. Siihen ei kuitenkaan pysähdytty, vaan

purjehdittiin edelleen pohjoista kohti ja saavuttiin toiseen saareen,

jonka amiraali laivansa mukaan nimitti »Maria Galanteksi»; sen hän

juhlallisesti otti Espanjan omaksi. Sitten löydettiin Guadalupe,

joka korkeine vuorineen ja mereen syöksyvine könkäineen ihastutti

retkeilijöitä. Mutta paenneineiden asukkaitten majoista löydettiin

ihmisluita ja huomattiin asukkaitten siis olevan ihmissyöjiä.

Joitakuita saatiin sentään kiinni, ja ne sanoivatkin itseään

»Karibeiksi», joista Columbus oli jo ennen kuullut. Muutoin nämä

Karibit olivat kehittyneempiä kuin köyhät Bahamalaiset ja rakensivat

parempia huoneita. Tämän jälkeen löydettiin useita muitakin saaria;

ne saivat nimensä espanjalaisista pyhiinvaelluspaikoista, joissa

retkikunnan jäsenet olivat käyneet lupauksilla. Vihdoin kohosi merestä

ihana hedelmällinen Portorico, itäisin Isoista Antilleista. Columbus

antoi sille nimeksi San Juan Bautista, mutta tätä nimeä ei kauaakaan

käytetty. Siellä ei enää asunut Karibeja.

Navidadin kohtalo.

Marraskuun loppupuolella saavuttiin Espanjolan etelärannalle, mutta

Columbus ei nyt joutanut sitä tutkimaan, vaan kiiruhti Navidadiin,

jonka hän toivoi näkevänsä mitä parhaassa kunnossa ja täynnään

koottuja rikkauksia. Huonoja enteitä olivat kuitenkin ruumiit, joita

siirtokuntaa lähestyttäissä löydettiin rannalta ja jotka näyttivät.

olevan espanjalaisten. Laivasto löysi siirtokunnan satamaan, mutta

ei ketään tullut vastaanottamaan. Amiraali antoi ampua kaksi

tervehdyslaukausta, mutta niihin ei saatu mitään vastausta. Muuan

yksinäinen intiani lähestyi vihdoin veneellä soutaen ja toi Guacanagari

kuninkaaltaan kaksi kultaista naamaria lahjaksi. Kun häneltä

kysyttiin, miten linnassa asiat olivat, niin hän sanoi kaikkien, jotka

olivat siihen jääneet, jaksavan hyvin. Mutta pian selvisi kamala

totuus. Siirtokunta oli hävitetty, eikä ainoatakaan siihen jääneistä

espanjalaisista ollut elossa sen kohtalosta kertomassa. Navidadin

puinen linna oli poltettu perustuksiaan myöden. Sen puolustajain

ruumiita myöhemmin löydettiin. Asukkaitten peittelevistä kertomuksista

tulliin siihen vakuutukseen, että seudun hallitsija Guacanagari

oli ollut osallisena muukalaisten tuhoamisessa, vaikka hyökkäyksen

olikin suunnitellut eräs karibilaissukuinen päällikkö, joka asui

saaren eteläosassa. Siitä huolimatta Columbus ei ottanut Guacanagaria

vangiksi, koska hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista elää asukkaitten

kanssa hyvissä väleissä.

Isabella.

Mutta Navidadin paikka hylättiin. Kolmisen kuukautta etsittyään

Columbus idempää löysi mieleisensä uuden paikan ja perusti siihen

Isabella nimisen linnan ja kaupungin. Nykyisin ei Isabellasta ole

jäljellä kuin vähän raunioita, sillä pian huomattiin, että seutu,

samoin kuin Navidadinkin, oli epäterveellinen. Kolmasosa uusista

tulokkaista tuota pikaa oli vuoteen omana ja amiraali itse muitten

mukana, niin ettei hän moneen kuukauteen voinut edes päiväkirjaansa

pitää. Troopillisen ilmaston vaarat olivat silloin vielä liian vähän

tunnetut. Seutu oli erinomaisen hedelmällistä ja rikasta kaikenlaisista

tuotteista, ja tähän ensi sijassa kiinnitettiin huomio. Maanasukkaat

olivat uudessakin paikassa erittäin avuliaita ja taipuvaisia

kristinuskoon, vaikk'ei heidän kieltään vielä paljoa ymmärrettykään.

Vielä enemmän Columbusta ilahutti tieto kultapaikoista, joita muka oli

25—30 penikulman päässä rannikosta, Cibao nimisessä maakunnassa.

Tammikuussa 1494 kävi urhollinen Alonso Ojeda 15:n seuralaisen keralla

kultamailla ja toi sieltä mukanaan puroista kerättyä kultahiekkaa. Tämä

löytö suuresti elvytti Isabellan uutisasukkaitten mieliä. Samaan aikaan

lähetettiin yhdeksän laivaa takaisin Espanjaan viemään pois semmoisia,

jotka olivat sairastuneet, taikka jotka muutoin halusivat päästä

kotimaahan. Laivain mukaan antamassaan kirjeessä Columbus ehdotti,

että Länsi-Intiaan säännöllisesti lähetettäisiin laivoja viemään

karjaa ja tuomaan takaisin ihmissyöjiä Karibeja, jotka muka kelpasivat

orjiksi. Näillä orjilla suoritettaisiin siirtokunnan kustannukset. Hän

ehdotti siis samaa menetelmää, jonka Henrik Purjehtija oli alkanut

Guinean rannikolla. Mutta Columbus tahtoi kuitenkin säästää niitä

alkuasukkaita, jotka näyttivät hyvällä taipuvan kristinuskoon ja

osottivat lempeätä mielialaa.

Parannuttuaan kuumeesta ja tukahutettuaan erään kapinayrityksen

Columbus itse lähti käymään sisämaassa kulta-alueella, 400 hevosmiestä

ja sotilasta ynnä paljon ammattitaitoista työväkeä mukanaan.

Rannikkovuoriston poikki, kautta troopillisen tiheikön raivattiin

ensin tie; retkikunnan jalosukuisimmat nuorukaiset suorittivat työn

ja tietä siitä sanottiin »hidalgojen portiksi». Vuoriston toisella

puolella avautui ihana maisema, tasanko, jonka kautta virtasi jokia

kuin hopeisia nauhoja, siellä täällä tummempia metsiköitä, ja tasangon

toisella puolella korkea vuoristo, josta kulta saatiin. Asukkaat

osottivat pitkin matkaa suurta vieraanvaraisuutta, tuoden vallottajille

hedelmiä ja jamsia lahjaksi. Kultajoen rannalle rakennettiin pieni

linna kunnaalle, jonka joki melkein sulki silmukkaan. Linnaan jätettiin

viisikymmentä miestä kullanhuuhtojain suojaksi. Kolmatta viikkoa

viivyttiin tällä retkellä. Kullan saalis oli niin tyydyttävä, että

eräs retkellä ollut lääkäri siitä kirjotti: »Ei maailman alusta ole

semmoista ihmemaata nähty, eikä semmoisesta kukaan lukenutkaan. Sieltä

saadaan kultaa niin kosolta, että se on hämmästyttävää. Minua ehkä

luullaan haaveilijaksi, mutta Jumala on todistajani, etten vähääkään

liiottele.» Columbus luuli tätä paikkaa Salomonin Ofiriksi.

Mutta Isabellassa tekivät kuume ja muut taudit sillä välin tuhojaan,

puute, kurjuus ja tyytymättömyys lisääntyivät. Kaikki olisivat

halunneet nopeaan rikastua, harvat työtä tehdä. Kun siirtokunnan omat

raivaukset eivät vielä mitään tuottaneet, niin pelättiin nälänhätää.

Onneksi oli kuitenkin siemeneksi tuotua vehnää. Columbus retkeltään

palattuaan rakennutti myllyjä ja jauhatti viljaa. Kaikkien, yksin

pappienkin, täytyi olla työssä avullisina, mutta heistä, varsinkin

Boil nimisestä munkista, Columbus siitä hyvästä sai katkeria

vihamiehiä. Vähentääkseen siirtokunnassa elätettävien lukua ja samalla

ylläpitääkseen virkeämpää mielialaa Columbus lähetti 400 miehen joukon

saarta eri osista tutkimaan. Saatuaan siirtokunnan asiat alulle, hän

sitten valmistautui jatkamaan löytöretkeään. Isabellaa hallitsemaan jäi

valiokunta, jonka esimies oli hänen nuorempi veljensä Diego.

Columbus jatkaa löytöretkeään.

Oli huhtik. 24 p. 1494, kun Columbus nosti ankkurin ja uudelleen käänsi

keulan kohti tuntematonta länttä, kolme karavelia mukanaan. Hän saattoi

paremmalla luottamuksella kuin ensi kerralla lähteä Cipangua ja Kataita

etsimään, kun samalla puolen merta nyt oli satama, johon hän saattoi

tarpeen tullen palata.

Purjehdittiin Espanjolan ja Cuban välisen salmen poikki Cuban

etelärannalle. Sielläkin asukkaat olivat ystävällisiä ja kutsuivat

Columbusta maihin vieraakseen. Guanahanista otetun luotsin kehotuksesta

amiraali sitten ohjasi etelää kohti etsimään suurta saarta, josta Cuban

asukkaat olivat kertoneet. Siten hän tuli Jamaicaan, jonka verraton

luonto teki häneen syvän vaikutuksen. Saari sai nimekseen Santiago;

amiraali nousi upseereineen maalle ja otti sen Espanjan kruunun omaksi.

Mutta asukkaat olivatkin vihamielisiä ja hyökkäsivät retkikunnan

kimppuun; he kääntyivät kuitenkin nopeaan pakoon, kun amiraali käski

ampua arkipuuseilla. Jonkun ajan kuluttua he taas palasivat takaisin

ja solmittiin rauha. Retkikunta saattoi häiritsemättä kallistaa

laivat ja puhdistaa niitten pohjat. Purjehdittiin sitten Jamaican

pohjoisrantaa saaren länsipäähän, seurana seitsemänkymmentä suurta

kanottia. Mutta kun vastatuulet estivät purjehtimasta edemmäksi etelää

kohti, niin palattiin Cubaan ja jatkettiin matkaa länteen päin pitkin

sen etelärantaa.

Tämä purjehdus oli sangen vaikeaa ja vaarallista, sillä Cuban

etelärannalla on lukemattomia pieniä saaria ja luotoja, jotka vaativat

ainaista valppautta. Kun saaria oli niin taajassa, ettei niille olisi

jokaiselle nimeäkään riittänyt, niin amiraali nimitti ne yhteisellä

nimellä »Kuningattaren puutarhaksi»; toiset olivatkin kuin kukka-

ja vihanneslavoja uhkuvine metsineen, köynnöskasvineen ja kukkivine

puineen. Ulompana merellä olisi väylä ollut selvempi, mutta Columbus

tahtoi pysyä maassa kiinni, sillä juuri tämä saarisokkelikko hänelle

vakuutti, että Intian ja Katain manner oli lähellä; semmoinen saaristo

juuri piti Toscanellin ja muitten kosmografien karttain mukaan olla

Intian kaakkoisrannikolla.

Enemmän kuin kuukauden pieni laivue risteili mutkittelevissa solissa ja

amiraali itse oli kannella yöt päivät. Eräs Cuban ruhtinaista kertoi

kauempana lännessä olevan maan, jota sanottiin Mangoksi eli Mangiksi,

ja Columbus arveli nimen tarkottavan Mangu kaania, josta Marco Polo

oli kertonut ja Toscanelli kirjeessään maininnut. Columbus päätteli,

että Cuba itse mahtoi olla se »Aurea Chersonesus» (Malakan niemi),

jonka Ptolemaios oli maininnut. Mutta kun ruokavarat alkoivat loppua,

niin oli palattava Espanjolaan. Amiraali oli sairaana, liikarasitus

vaikeilla väylillä oli saanut yltymään kuumeen, joka yhä asui hänen

veressään. Tämä sairaalloinen mielentila ehkä sai hänet laatimaan

erään omituisen asiakirjan, jolla hän tahtoi todistaa maantieteelliset

päätelmänsä oikeiksi. Hän antoi kysyä miestensä mielipidettä siitä,

oliko maa. jonka rantoja oli purjehdittu, saari vai mannerta ja

kaikkien kovilla valoilla kirjallisesti vahvistaa lausuntonsa. Miehet

olivat yksimieliset siitä, ettei niin suunnattoman pitkä rannikko

voinut olla saarta. Kirjotukseen liitettiin kaikenlaisia kamalia

rangaistuksia niille, jotka peruuttaisivat todistuksensa. Tämä

omituinen asiakirja on jälkimaailmalle säilynyt.

Vanhan pakanan puhe.

Retkikunta sitten palasi Cuban itäpäähän. Santa Cruzin luona mentiin

maihin ja rakennettiin puitten alle alttari, jonka ääressä vietettiin

juhlallinen jumalanpalvelus. Paljon maanasukkaita oli kokoontunut

tätä juhlallisuutta katsomaan, osottaen pelon sekaista kunnioitusta

toimitusta kohtaan.

Läsnä olevien joukossa oli muun muassa eräs arvokas vanha kasikki

eli päällikkö. Hän tuli amiraalin luo ja keskusteli hänen kanssaan

guanahanilaisen tulkin kautta. Vanhus sanoi: »Te olette tulleet näihin

maihin, joita ette ole koskaan ennen nähneet, olette tulleet suurella

voimalla ja tulonne on herättänyt pelkoa kaikessa kansassa. Minä

tahtoisin saattaa teille tietyksi, että meidän uskomme mukaan on kaksi

paikkaa, johon vainajat joutuvat kuoleman jälkeen, toinen paikka on

paha, toinen hyvä. Jos te tiedätte, että teidän täytyy kuolla ja että

palkkanne on oleva semmoinen kuin työnnekin ovat olleet, niin älkää

täällä tehkö pahaa niille, jotka eivät ole teille pahaa tehneet. Se

mitä nyt olette tehneet, on hyvä, koska te meistä näytitte kiittävän

Jumalaa.»

Columbus hämmästyi tämän yksinkertaisen miehen syvämielistä

elämänviisautta, eikä voinut muuta kuin vastata, että hänet oli

lähettänyt rikas ja mahtava kuningas löytämään nämä maat, ja ettei

hänellä ollut muuta tarkotusta kuin etsiä ja kurittaa semmoisia, jotka

tekivät pahaa naapureilleen, varsinkin sitä kansaa, jota sanottiin

Karibeiksi. Näitä hän muka aikoi sortaa ja kukistaa, mutta semmoisia,

jotka elivät rauhassa, hän aikoi kohdella hyvin. Vastaus näytti

päällikköä tyydyttävän. Mutta amiraali ei tiennyt, että juuri samaan

aikaan, kun hän näin puhui, olivat hänen uutisasukkaansa Espanjolassa

kamalimmalla tavalla osottaneet näiden vakuutuksien mitättömyyden.

Espanjolan etelärantaa pitkin jatkettiin sitten matkaa, luovien

vastatuulia vastaan ja poiketen silloin tällöin maissa saamassa

alkuasukkailta ruokavaroja. Kaikkialla oli vastaanotto yhtä

ystävällistä ja maanasukkaat toivat, mitä heillä oli. Niinpä saattoi

Columbus lähettää täältä kymmenkunnan miestä saaren poikki Isabellaan

ilmottamaan tulostaan, sillä välin kun hän itse laivoineen hitaasti

luovi saaren itäpäitse pohjoisrannalle. Saaren itäpäässä hän sairastui

niin vaarallisesti, että pelättiin kuolemaa. Syyskuun 29 p. päästiin

kuitenkin Isabellaan ja amiraali kannettiin tunnottomana maihin

veljensä taloon, jossa hänen voimansa hyvän hoidon kautta vähitellen

virkistyivät. Hän tapasi siellä toisenkin veljensä, Bartolomeon,

joka oli tuonut kuninkaalta ja kuningattarelta suosiollisen kirjeen.

Bartolomeo oli veljensä löydöistä kuultuaan lähtenyt Ranskasta

Espanjaan ja saanut hovissa erinomaisen suosiollisen vastaanoton. Hänet

aateloitiin, hän sai kirjottaa »Don» nimensä eteen, ja lisäksi hänen

johtoonsa uskottiin pieni apuretkikunta, joka samaan aikaan lähetettiin

Länsi-Intiaan. Bartolomeo oli älykäs, tarmokas ja käytännöllinen mies,

taitava purjehtija ja paremmin tottunut ihmisiä arvostelemaan ja

hallitsemaan kuin suopea Christofer.

Ilkityöt Espanjolassa.

Columbusta odottivat Espanjolassa huonot uutiset. Saaren sisäosissa

olivat espanjalaiset sotilasjoukot hänen poissa ollessaan mellastaneet

niin pahasti, että yleinen kapina uhkasi. Itse hän oli ylläpitänyt mitä

parasta mieskuria, mutta heti hänen lähdettyään oli kuri löyhtynyt ja

vallattomuus alkanut.

Columbuksen lähdettyä retkelleen oli Ojeda ritari ohjeidensa mukaan

melkoisen joukon keralla lähtenyt kulta-alueelle, jonka linnan

päällikkyyden Margarit ritari hänelle luovutti. Margaritin piti lähteä

Ojedan joukon keralla saarta tutkimaan ja antamaan alkuasukkaille

käsitystä Espanjalaisten mahdista; Columbus oli nimenomaan valvottanut

häntä pitämään ankaraa mieskuria. Mutta Margarit ei noudattanutkaan

ohjeitaan, vaan asettui elämöimään saaren rikkaimpaan osaan, Vega

Realiin, pakottaen maanasukkaita elättämään riehuvaa joukkoaan.

Hän harjotti siellä kaikenlaista väkivaltaa, ryösti, kiristi

asukkailta mitä heillä oli, kohteli heitä orjinaan ja heidän naisiaan

orjattarinaan, sekä sytytti näiden tekojen kautta palavaa vihaa

Espanjalaisia vastaan. Isabellasta lähetettyjä käskyjä hän ei ottanut

kuuleviin korviin.

Kesken tätä epäjärjestystä saapui Bartolomeo Colombo Isabellaan

kolmella karavelilla, jotka pelastivat siirtokunnan puutteesta.

Tarmokkaasti hän ryhtyi auttamaan veljeänsä Diegoa järjestyksen

palauttamiseksi. Mutta Margarit ei totellut hänenkään käskyjään,

vaan saapui ylivoimaisen joukkonsa keralla Isabellaan, otti väkisin

haltuunsa Bartolomeon laivat ja purjehti muitten tyytymättömien,

muun muassa isä Boilin keralla Espanjaan, jossa hän amiraalia

panettelemalla, ennenkuin tämä ennätti itseään puolustamaan, toivoi

itsensä ja rikostoverinsa pelastavansa. Sekä Margarit että Boil

olivat hovipiireissä suosiossa ja Columbuksella oli hyvä syy heitä

pelätä. Hänen maineensa oli kuitenkin vielä siksi nuori, että se kesti

moiset hyökkäykset. Mutta ei kauaakaan kulunut, ennenkuin hän juuri

samanlaisiin rettelöihin sortui.

Espanjalaisia sotilasjoukkoja harhaili vielä Columbuksen Isabellaan

palatessa pitkin saarta, rasittaen alkuasukkaita kaikenlaisella

mielivallalla. Toivuttuaan taudistaan amiraali viipymättä ryhtyi

järjestystä palauttamaan. Bartolomeo oli tässä vaikeassa työssä mitä

parhaana apuna.

Haitin ruhtinaat.

Espanjola, nykyinen Haiti, on luontonsa puolesta kuuman ilmaston

uhkeimpia seutuja. Sen keskiosissa kulkee pitkin maisin vuoristo,

Sierra de Cibao, jonka korkeimmat kukkulat kohoavat yli kolmetuhatta

metriä meren pintaa korkeammalle. Vuoristosta alkaa melkoisia jokia,

jotka varsinkin etelärannalle ovat muodostaneet hedelmällisiä

lakeuksia. Pohjoisrantaa seurailee Sierra de Monte Cristi niminen

vuoristo, joka estää maan sisästä alkavia virtoja sille puolelle

laskemasta, kääntäen ne länttä tai itää kohti. Molempien mainittujen

vuorijonojen välillä on ihana hedelmällinen lakeus, »Vega Real».

Intiani-asutus oli taaja, kansa hyvänluontoista; Espanjalaisten

saapuessa saarelle se vielä eli täyttä kivikautta. Haitilaiset

kuuluivat siihen vanhempaan rotuun, joka mannermaalta ensinnä oli

saareen muuttanut. He olivat saaneet olla satoja vuosia rauhassa,

mutta joku aika ennen Espanjalaisten tuloa oli Haitiinkin ilmestynyt

toinen rotu, ehkä Etelä-Amerikan rannoilta tullen. Tämä rotu oli

voimallisempi ja raaempi, mutta paremmin asestettu kuin vanha väestö.

Se oli jo vallannut useita Pienistä Antilleista. Columbus tapasi tätä

rotua, jonka jo tunnemme karibilaisen nimellä, Guadalupessa ja Santa

Cruzissa. Karibit olivat alkaneet retkeillä Haitiinkin, ottamaan orjia

ja sotavankeja. Caonabo, Haitin mahtavimpia päälliköitä, joka hallitsi

saaren eteläosassa, oli sukujuureltaan karibi, niin sanottiin, vaikka

hallitsikin seutua, jonka väestö kuului rauhallisiin alkuasukkaisiin.

Haiti oli siihen aikaan jaettu viiden kuninkaan eli kasikin kesken,

jota paitsi saarella oli paljon pienempiä päälliköitä. Guacanagari, se

päällikkö, jonka kanssa Columbus ensiksi oli solminut ystävyysliiton,

hallitsi saaren luoteisosassa, Vega Realia taas Guarionex, jalo ja

ritarillinen mies; hänen alueensa lounaispuolella vallitsi raju ja

julma Caonabo, joka oli Navidadin linnankin hävittänyt, sen mukaan kuin

Espanjalaiset myöhemmin saivat selville. Tiedot saaren silloisista

yhteiskunnallisista ja hallinnollisista oloista ovat muutoin hyvin

vaillinaiset. Ruhtinaitten pääpaikassa oli aina suuri huone, jossa

puusta veistettyjä jumalankuvia pidettiin. Asukkaitten kielikin on

sukupuuttoon kuollut, niin ettei voida varmaan päättää, mihin haaraan

Amerikan alkuväestöstä he kuuluivat.

Tuskin oli Columbus taudistaan toipunut, kun Guacanagari saapui hänelle

valittamaan espanjalaisten sotilaitten ilkitöistä ja ilmotti koko

saaren noussevan Caonabon johdolla aseihin. Kymmenen espanjalaista

sotamiestä oli jo saanut surmansa lähellä Isabellaa. Guacanagari

tarjoutui itse puolestaan auttamaan Espanjalaisia. Columbus uskoi

kapinan kukistamisen veljensä Bartolomeon toimeksi, nimittäen hänet

samalla saaren maaherraksi eli »adelantadoksi». Bartolomeo ryhtyi

paikalla toimeen, kokosi hajaantuneen sotaväen ja palautti mieskurin.

Samaan aikaan saapui Espanjasta neljä laivaa lisäväkeä tuoden.

Caonabon vangitseminen.

Columbus rakennutti ensinnäkin rivin linnotuksia sisämaahan päin,

suojellakseen tietä kultamaihin; mutta tuskin olivat nämä linnotukset

valmiit, ennenkun Caonabo liittolaisineen kävi niitten kimppuun. Erästä

linnoista puolusti urhoollinen Ojeda pienen joukon keralla. Vaikka

hänellä oli vastassaan suunnaton ylivoima, niin pelotti hän taajoilla

hyökkäyksillään alkuasukkaita niin pahasti, että Caonabo kolmekymmentä

päivää häntä piiritettyään lopulta peräytyi tyhjin toimin. Päästyään

pälkäästä Ojeda miehineen lähti Isabellaan ja esitti siellä amiraalille

sotajuonen, joka uhkarohkeudessaan oli sekä ajalle että varsinkin tälle

ritarille kuvaava. Hän lupasi vangita Caonabon sotajoukkonsa keskeltä

ja tuoda hänet sidottuna Isabellaan. Sotajuonensa hän perusti siihen

pelkoon, jota kristittyjen kirkonkellot olivat maanasukkaitten kesken

synnyttäneet; he luulivat metallia taivaan ääneksi ja kuvittelivat

kellojen puhuvan. Caonabokin uskoi, että kelloilla eli »toreilla» oli

yliluonnollinen voima, ja samoin hän pelkäsi kaikkia Espanjalaisten

tuomia metalliesineitä, varsinkin vaskea. Se luultavasti johtui siitä,

että metalliterä ja kärki jo oli huomattu kivi- ja puuterää niin

paljon tehokkaammaksi. Ojeda sen vuoksi teetti vaskesta kauniisti

kiillotetut käsiraudat ja lähti yhdeksän aseellisen kaivosmiehen

kanssa Caonabon leiriin, joka oli monen päivämatkan päässä saaren

sisäosissa. Caonabo, jolla oli luonaan mahtava sotajoukko, käski laskea

espanjalaisen ritarin puheilleen. Ojedan joukon pienuuden vuoksi hän

ei osannut aavistaakaan mitään vaaraa. Ojeda sanoi tulleensa tuomaan

hänelle lahjaa kristittyjen päälliköltä ja näytti käsirautoja, joita

hän nimitti »turei de Viscayaksi». Hän ehdotti Caonabolle, että tämä

tulisi hänen kerallaan vähän matkan päähän joelle, pesisi itsensä ja

varustautuisi sitten uusiin »tureihin», sekä nousisi Ojedan hevosen

selkään. Uusissa koristeissaan ja hevosen selässä ratsastaen hänen

sitten piti esiintyä vasalliensa edessä. Caonabo oli ihastuksissaan

ehdotuksesta. Ei kenkään saaren päälliköistä ollut vielä ratsastanut

hevosella, tuolla oudolla nopealla eläimellä, jota ei ennen

Espanjalaisten tuloa oltu nähtykään. Ojeda nosti päällikön hevosen

selkään, pani käsiraudat hänen käsiinsä ja hyppäsi sitten itse taa

istumaan. Ensinnä hän ratsasti muutamia siroja kehiä kokoontuneen

sotajoukon nähden, pitensi kuitenkin kaiken aikaa välimatkaa, ja

käänsi sitten äkkiä täyttä laukkaa Isabellaa kohti, Caonabo vankinaan.

Päästyään riittävän matkaa edelle hän tovereineen sitoi vangitun

kuninkaan, ja parin kolmen päivän uupumattoman ratsastuksen jälkeen he

toivat kun toivatkin Caonabon amiraalille. Julma karibiruhtinas pantiin

vankeuteen, jossa hän tunnusti murhanneensa Aranan ja kaksikymmentä

muuta Navidadin onnettomista puolustajista, sekä omalla kädellään

sytyttäneensä rakennukset palamaan.

Tappelu Vega Realissa.

Saarelaiset aluksi olivat aivan ymmällään tästä uhkarohkeasta teosta,

mutta alkoivat sitten muodostaa uutta liittoa Espanjalaisia vastaan

Caonabon veljen johdolla. Kaikki päälliköt yhtyivät liittoon,

Guacanagaria lukuun ottamatta, ja Vega Realiin kokoontui suuri

sotajoukko. Columbuksella ei heitä vastaan ollut muuta kuin 200

jalkamiestä ja 20 ratsumiestä. Mutta joka kymmenennellä miehellä oli

opetettu verikoira. Amiraali itse lähti tämän joukon kera liikkeelle,

apunaan melkoinen joukko Guacanagarin alamaisia. Vihollisia oli

kokoontunut noin 100,000 miestä. Espanjalainen jalkaväki jaettiin

kahteen osastoon, joita amiraali ja hänen veljensä Bartolomeo johtivat.

Osastojen piti alkaa tuli suunnattoman vihollisarmeijan sivustoita

vastaan, jonka jälkeen Ojedan piti ratsumiehineen hyökätä keskustaa

vastaan. Arkkipuusien tuli paikalla hämmensikin vihollisjoukon ja kun

ratsuväki sitten teki hyökkäyksen, niin saarelaiset pakenivat joka

suunnalle. Sitten seurasi kamala teurastus. Alastomat intianit eivät

kehnoine aseineen voineet tehdä mitään vastarintaa.

Paljon joutui sotavangiksi ja nämä kaikki tehtiin orjiksi. Viisisataa

lähetettiin Sevillaan myytäväksi. Saaren muille asukkaille säädettiin

vero, Cibaon kulta-alueella määrätty mitta kultahiekkaa jokaisen

täysi-ikäisen miehen suoritettavaksi. Keräytyvän kullan Columbus

lähetti Castilian kruunulle. Tämä vero kuitenkin huomattiin

mahdottomaksi, jonka vuoksi sitä lievennettiin, taikka muutettiin

se toiseksi. Cibaon asukkaat hädissään ilmottivat etelärannalla

olevan toisen joen, jossa oli vielä runsaammin kultaa. Amiraali

lähetti miehiä sitä tutkimaan. Nuoremman veljensä Diegon hän lähetti

Espanjaan kertomaan hallitsijaparille saaren tilasta ja hälventämään

epäluuloja, joita ehkä sieltä karanneet Espanjalaiset olivat voineet

panetteluillaan virittää.

Columbuksen paluumatka.

Se vielä onnistuikin, Isabella ja Ferdinand vakuuttivat täydelleen

luottavansa amiraalin toimiin ja asetuksiin. Espanjolaan lähetettiin

vereksiä apuvoimia, mutta niiden mukana saapui myös Aguado niminen

kuninkaan luottamusmies, jonka tuli koota tietoja siirtokunnan oloista.

Tämä oli vakuutuksista huolimatta epäluottamuksen oire. Aguado täytti

tehtävänsä siten, että keräsi tyytymättömien ja Columbuksen vihamiesten

valitukset, jonka vuoksi Columbus päätti viisaimmaksi lähteä hänen

kerallaan Espanjaan itse puolustamaan itseään. Bartolomeo jäi

Espanjolaan hallitusta hoitamaan. Kamala hirmumyrsky hävitti kuitenkin

kaikki Isabellan satamassa olevat laivat, pientä »Ninaa» lukuun

ottamatta, ja sillä Columbus sen vuoksi lähti vielä kerran purjehtimaan

Atlantin meren poikki. Aguado kulki uudella karavelilla, joka oli

hätäpikaa rakennettu särkyneitten laivain rauskoista. Maaliskuussa 1496

molemmat laivat ulkonivat Isabellan satamasta. Amiraali oli ottanut

Caonabon mukaansa, ja paitsi häntä lähti kotimaahan 220 sairasta

ja tarpeetonta uutisasukasta. Pienillä aluksilla oli siis sangen

ahtaat tilat. Onneton Caonabo matkalla kuoli, huolimatta hellästä

hoidosta, jota hän sai eräältä ylhäiseltä karibinaiselta. Tämä oli

säälistä onnetonta, hänelle vierasta päällikköä kohtaan lähtenyt hänen

kerallaan, vaikka olisikin saanut palata omaistensa luo. Pasadituulta

vastaan risteillen saapui pieni »Nina» onnellisesti Cadizin satamaan

kesäkuussa 1496.

Columbus tapasi hallitsijaparikunnan Burgoksessa. Vastaanotto oli

sydämellinen. Helposti hän sai kuninkaan ja kuningattaren vakuutetuksi

hallintonsa kunnollisuudesta, eikä Aguadon valituksia otettu kuuleviin

korviin. Columbus toikin mukanaan 200 unssia (lähes 6 kiloa) kultaa

ja kaikenlaisia omituisia esineitä. Hän sai sääntö-perintöoikeuden

(majorazgon) itseään ja jälkeläisiään varten ja kuningatar otti

paasikseen hänen nuoremman poikansa Fernandon, joka silloin oli tuskin

kymmenen vuoden ikäinen. Vanhempi poika, Diego, oli jo aikaisemmin

ollut kruununprinssin paasina ja pääsi tämän nuorena kuoltua

kuningattaren hovikuntaan. Samalla käskettiin varustaa Sevillassa uusi

laivasto, jonka piti viedä Espanjolaan lisäväkeä ja varustuksia ja

sitten amiraalin johdolla jatkaa löytöjä.

Samaan aikaan Portugalin kuningas João II kuoli ja hänen jälkeensä

Manuel nousi valtaistuimelle. Manuelin ensi toimia oli laivaston

varustaminen, joka Vasco da Gaman johdolla purjehti Hyvän toivon

niemen ympäri Intiaan. Tämä luonnollisesti kehotti Espanjaa pontevasti

jatkamaan yrityksiään lännessä. Espanjassa elettiin yhä vielä siinä

käsityksessä, että Columbuksen löytämät maat olivat osa Itä-Intiaa.

Columbuksen kolmas retki.

Columbuksen kolmas retki Uuteen maailmaan oli seikallisempi ja

vaarallisempi kuin molemmat edelliset, mutta meren takaa löydettyjen

maitten tuntemista se suuresti edisti. Laivat olivat huonosti

varustetut — varustajana oli ollut sama Amerigo Vespucci, firenzeläinen

kauppias, josta Amerikka on nimensä saanut — ja mieskuri höllä niitten

juonien vuoksi, joita siirtomaa-asiain johtaja, mahtava piispa Fonseca,

punoi amiraalia vastaan. Sitä paitsi kävi Espanja paraillaan sotaa

Ranskaa vastaan ja oli ryhtynyt Napolin vallottamiseksi suureen

yritykseen. Intiaan ei liiennyt varoja sen enempää kuin miehiäkään.

Paremman väen puutteessa Columbus pyysi ja sai mukaan rikoksentekijöitä.

Kuudella laivalla, joista kaksi oli sadan tonnin vetoista, neljä

pienempää, Columbus toukokuun lopulla v. 1498 lähti matkaan. Hän ohjasi

jälleen Canarian saarille, mutta purjehti sieltä kauemmaksi etelää

kohti. koska hän oli Länsi-Intiassa maanasukkailta kuullut, että

sillä taholla oli suuri maa. Amiraali oli yhä täynnään väsymätöntä

tutkintaintoa, vaikka olikin rasitusten murtama, sairasti leiniä ja

silmätautiakin. Suunnatessaan entistä etelämmäksi Columbus myös piti

mielessään siihen aikaan vallitsevaa ennakkoluuloa, että muka kaikki

arvokkaimmat tavarat tulevat kuumimmista maista, joissa asukkaat ovat

tummimpia, melkeinpä mustia. Hän uskoi itsensä ja laivansa Pyhän

Kolminaisuuden suojelukseen ja lupasi antaa sen nimen ensimäiselle

maalle, joka nähtäisiin. Eräällä laivalla oli kapteenina hänen toisen

vaimonsa veli, eräällä toisella genovalainen sukulainen, joka kuultuaan

serkkunsa ylenemisestä oli rientänyt Espanjaan saamaan etua hänen

suojeluksestaan. Kolme laivoistaan Columbus lähetti Espanjolaan suoraan

valtameren poikki, sillä hän tahtoi niin pian kuin suinkin toimittaa

apua veljelleen Bartolomeolle, jonka hän oli jättänyt niin valkeihin

oloihin.

Trinidad.

Itse amiraali laski niin kauas etelää kohti, että saattoi poiketa

eräälle Viheriän niemen saarelle. Sieltä hän suuntasi lounatta kohti,

kulkeakseen jälleen vettä, jota ei vielä milloinkaan laiva ollut

viiltänyt. Kymmenen päivän kuluttua tultiin päiväntasaajan tyvenille

aloille, n.s. »doldrumeihin», ja oli siis jo kuljettu pasaadialueen

poikki. Jos Columbus olisi tuntenut Atlantinmeren tuulijärjestelmät,

niin hän olisi purjehtinut vanhaa reittiään. Päiväntasaaja erottaa

toisistaan pohjoiset ja eteläiset pasadit leveänä vyöhykkeenä,

jossa ei ole mitään säännöllistä tuulijärjestelmää. Milloin on meri

tyynenä, milloin sattuu äkkivihureja, sateita ja ukonilmoja on

taajaan. Merellä kävi helle niin kovaksi, että laivanköysistä terva

valui sulana kannelle ja kansien saumat alkoivat aueta. Neljä päivää

kesti näitä polttavia helteitä, sitten saatiin raikas sadekuuro ja

vieno länsituuli. Mutta matka edistyi niin hitaasti, että vesi alkoi

loppua. Amiraali sen vuoksi käski lopulta suunnata luodetta kohti,

päästäkseen suorinta tietä Vähille Antilleille. Heinäkuun viimeisenä

päivänä laivaväki oli läkähtyä janoon, eikä maata vain näkynyt. Mutta

illalla keksi amiraalin palvelija mastosta kolme vuorennyppylää

taivaanrannalla. Columbus paikalla nimitti maan »Trinidadiksi»,

muistaen Kolminaisuudelle tekemäänsä lupausta. Se seikka, että siitä

ensiksi näkyi kolme kukkulaa, teki häneen syvän vaikutuksen. Hän

piti sitä taivaan viittauksena, kiitti hartaasti Jumalaa ja kaikilla

laivoilla viritettiin juhlallinen »Salve regina» ja muita hymnejä

Kolminaisuuden ylistykseksi. Pieni laivue uiskenteli hiljalleen

aaltojen poikki ja lähestyi uutta maata, jonka etäisin nokka amiraalin

mielestä oli kalerilaivan näköinen ja siitä sai nimensäkin. Rannoilla

kasvoi metsää aina vedenrajaan saakka ja saari näytti uupuneista

purjehtijoista erinomaisen ihanalta. Elokuun 1 p. käytiin ankkuriin

ja tynnörit täytettiin mitä parhaalla vedellä lähteistä ja joista.

Etelästä päin häämötti toinenkin maa, joka etäältä nähden oli

pitkäveteisen saaren näköinen; se sai nimekseen »Isiä Santa» s.o. pyhä

saari. Trinidadin nimi on kartoilla säilynyt, mutta Isiä Santan nimi on

muuttunut toiseksi, sillä se olikin kappale Etelä-Amerikan mannermaata,

Orinoco joen suistamoa.

Paria-lahti.

Columbus purjehti salmeen, joka Trinidadin ja mannermaan välitse johtaa

Paria-lahteen. Nämä vedet ovat nykyisinkin vaaralliset omituisien

virtauksiensa vuoksi. Mutta niiden oudot ilmiöt olivat omiaan

herättämään sen ajan purjehtijoissa kammoakin, kuten Columbuksen

antamat nimet osattavat.

Paria-lahteen johtavaan suppilomaiseen salmeen pusertuu merivirran

mukana suuret määrät Orinocon suolatonta vettä. Vesi virtasi

Columbuksen mielestä lahteen yhtä nopeaan kuin Guadalquivir joki

tulvillaan. »Kun kulkee kauemmaksi pohjoiseen», hän kirjottaa, »niin

tulee vastaan koskia, jotka ulottuen salmen poikki ärjyvät kamalasti.

Minä luulin niiden syyksi kallioita ja paasia, joita on salmen

suussa.» Takana näkyi pauhaavia pyörteitä, jotka olivat samanlaisia

kuin vedenalaisilla kallioilla murtuva aallokko. Laivat laskivat

ankkuriin, sillä ei voitu palata takaisin, eikä uskallettu karien

vuoksi eteenkäänpäin purjehtia. Keskellä yötä alkoi laivankannelle

kuulua hirveätä kohinaa, joka etelästäpäin lähestyi. Pimeydestä syöksyi

vuorenkorkuisia aaltoja, jotka uhkasivat hukuttaa laivat. Paljon oli

Columbus aikoinaan nähnyt merta ja sen vaaroja, mutta ei mielestään

vielä milloinkaan mitään näin hirmuista. Se oli vuoksiaalto, joka

laivat yllätti. »Seuraavana aamuna», hän kertoo, »lähetin veneemme

salmea mittaamaan ja ne huomasivat siinä olevan 6—7 syltä vettä.

Salmessa oli ankaria ristivirtauksia, toisissa osissa vesi juoksi

vuolaana salmeen, toisissa taas siitä pois. Mutta Jumala antoi meille

suotuisan tuulen ja niin pääsin onnellisesti tämän salmen kautta ja

tulin tyynempään veteen.» Columbus nimitti sen »Käärmeen kidaksi».

Miehistön ihmeeksi oli Paria-lahdessa ylt'yleensä suolaton vesi, joka

kelpasi juotavaksi.

Columbusta? ihmetytti, niinkuin jo Keskiajan maantieteellisiä

käsitteitä selittäessämme mainitsimme (vert. I, s. 254), tuo veden

suolattomuus. Hän aivan oikein päätteli, että läheisyydessä mahtoi

olla hyvin joki. Mutta vettä oli niin paljon, ettei tuo joki hänen

mielestään voinut tulla muualta kuin maallisesta Paratiisista.

Veden virtaamisen vielä meressäkin hän luuli johtuvan siitä, että

maanpinnassa muka niillä seuduin oli kohopaikka, jonkinlainen nyppylä,

joka vastasi Paratiisin vuorta.

Vielä vaarallisempi kuin »Käärmeen kita» oli lahden pohjoislaidasta

avautuva salmi, joka sai nimeksi »Louhikäärmeen kita». Se oli kapeampi

ja salmen keskeltä kohosi jyrkkiä korkeita kallioita kuin torneja.

Columbus ei kuitenkaan siihen laskenut, vaan ohjasi länteen päin

pitkin rantaa, jota hän kuuli asukkaitten sanovan Paria-maaksi.

Tämä maa oli niin ihanaa korkeine takamaasta näkyvine vuorineen,

että hän nimitti erään paikan »Jardineksi», s.o. puutarhaksi. Erään

joen suistamoon poikettiin vettä ottamaan ja tavattiin ystävällisiä

asukkaita. Kuta enemmän länteen päin purjehdittiin, sitä kauniimpaa

ja paremmin viljeltyä oli maa, asukkaat soutivat veneineen laivoihin

ja kehottivat Columbusta käymään heidän kuninkaansa vieraana. Heillä

oli rinnassa kultakoristeita ja helminauhoja. Helmiä he viittasivat

saatavan pohjoisesta päin, verraten läheltä. Maalla intianit olivat

sangen kohteliaita, päälliköt tulivat kansan etupäässä vieraita

vastaanottamaan ja saattoivat heidät tilaviin suuriin majoihin, joissa

vieraita kehotettiin istumaan ja heitä kestittiin leivällä, hedelmillä

ja punaisella ja valkoisella viinillä, joka ei ollut viinirypäleistä,

vaan muista hedelmistä valmistettua. Columbus sai heiltä maissia ja

otti sitä mukaansa, viedäkseen tämän amerikkalaisen viljelyskasvin

Espanjaan. Kultaa asukkaat osottivat saavansa takamaan vuorista, mutta

varottivat merkeillä Espanjalaisia sinne lähtemästä, koska siellä asui

ihmissyöjiä.

Columbus luuli Pariaa saareksi, mutta kun maa lopulta huomattiinkin

niemeksi, niin hänen täytyi palata takaisin Louhikäärmeen kitaan ja

sen kautta pyrkiä merelle. Lahtea kuitenkin kiersi niin voimallinen

virtaus, ettei hän voinut palata takaisin samaa rantaa, vaan täytyi

kiertää Orinocon matalan suistamorannan kautta lähelle Käärmeen kitaa

ja vasta sieltä Trinidadin rantaa pitkin purjehtia Louhikäärmeen

kitaan. 13 p. elokuuta laivat ilman tapaturmaa purjehtivat tämän

vaarallisen salmen kautta merelle. »Kun lähdin Louhikäärmeen kidasta»,

kirjotti Columbus, »niin meri virtasi niin suurella voimalla länttä

kohti, että laivat yhtenä päivänä saattoivat kulkea 65 penikulmaa,

vaikk’ei tuuli ollut kova, vaan aivan vieno, ja tämä sai minut

vakuutetuksi siitä, että meri kohoo etelää kohti ja pohjoista kohti

alenee.» Tämä voimakas merivirtaus oli Columbuksen vakuutuksen mukaan

erottanut sekä Trinidadin että Vähät Antillit mannermaasta saariksi.

Mietteitä Paratiisista.

»Pyhä sana», lausuu Columbus mietteissään tällä rannikolla

huomaamistaan luonnonilmiöistä, »todistaa Herran luoneen maallisen

Paratiisin ja että siinä virtaa neljä jokea samasta lähteestä. Minä

en ole vielä löytänyt ainoatakaan Kreikkalaisten enkä Latinalaisten

kirjotusta, jossa Paratiisin paikka olisi tarkkaan ilmaistu, enkä ole

sitä nähnyt ainoaankaan luotettavien lähteitten mukaan laadittuun

karttaan merkityksi. Toiset sen sijottavat Etiopiaan Niilin lähteille,

mutta toiset, jotka ovat noitten maitten läpi kulkeneet, eivät ole

huomanneet auringon korkeuden eivätkä ilman lämmönkään olevan sen

mukaisia. Toiset taas ovat etsineet Paratiisia Canarian saarilta.»

Columbus vetoo useihin oppineihin skolastikoihin todistaakseen heidän

lausunnoillaan, että Paratiisi oli idässä. »Minä en otaksu, että

maallinen Paratiisi on korkealla vuorella, niinkuin meille on opetettu,

vaan että se on mainitsemallani maan paisunnalla, joka jo etäältä

kohoo vähitellen, huomaamatta. Kaikki vesi, joka täyttää tämän lahden

(Paria-lahden), tulee sieltä. Mutta en siltä usko, että tuo korkea

paikka on laivalla kuljettava, taikka että sillä on vettä, vaan päin

vastoin pidän mahdottomana sinne nousta, koska olen vakuutettu siitä,

ettei ilman Jumalan tahtoa kukaan voi päästä siihen paikkaan, jossa

maallinen Paratiisi on.»

»Täällä sen vuoksi on tärkeitä merkkejä Paratiisin läheisyydestä,

ja pyhien ja oppineitten tohtorien mielipiteet käyvät yhteen minun

havaintojeni kanssa. Sillä ellei tuo suolaton vesi tule maallisesta

Paratiisista, niin on se vielä suurempi ihme, koska en ole kuullut

koko maailmassa olevan niin mahtavaa ja syvää jokea.» Eräässä

toisessa kohdassa Columbus sitten lausuu, että »ellei mainittu

joki tule maallisesta Paratiisista, niin sen täytyy alkaa jostakin

etelässä olevasta laajasta maasta, josta meillä ei ole tähän saakka

ollut mitään tietoja.» Tämä lause osottaa, että Columbus aavisti

Etelä-Amerikan mannermaan olemassa olon. Las Casas, hänen elämäkertansa

kirjottaja, mainitsee, hänen toisessa kohdassa nimenomaan lausuneen:

»Jos se kuitenkin olisi mannermaa, niin on oppinut maailma siitä

suuresti hämmästyvä.»

Columbus ei kuitenkaan nyt ennättänyt jatkaa tutkimuksiaan, vaan

purjehti Louhikäärmeen kidasta suorinta tietä Espanjolaan, jonka olot

häntä huolestuttivat. Sitä paitsi alkoivat turmeltua ruokavarat, joita

hänellä oli sinne viedä.

Sekasorto Haitissa.

Amiraalin poissa ollessa oli hänen veljensä Bartolomeo hallinnut

Espanjolaa tarmokkaasti, rakentanut linnotuksia, pakottanut saaren

päälliköt tunnustamaan Espanjan yliherruuden, määrännyt heille verot,

ja katolilaiset papit olivat hyvällä menestyksellä ruvenneet kääntämään

asukkaita kristinuskoon. Amiraalin käskyn mukaan hän niinikään alkoi

rakennuttaa uutta pääkaupunkia etelärannalle, koska Isabella oli

huomattu liian epäterveelliseksi. Uusi pääkaupunki sai nimekseen

Santo Domingo ja se on vanhin näihin saakka säilynyt siirtokunta,

mitä Espanjalaiset perustivat Uuteen maailmaan. Ei kauan kulunut,

ennenkuin Isabella, joka oli pohjoisrannalla, kokonaan hylättiin. Metsä

kasvoi kaduille, puut anastivat talot ja kohottivat latvojaan niiden

seinien keskeltä. Raunioita vain on säilynyt meidän aikoihimme, kuten

Columbuksen talon, linnan ja kirkon pohjia. Adelantado oli jo ennen

Columbuksen saapumista muuttanut Santo Domingoon pääkortteerinsa.

Espanjalaisen sotaväen ja siirtolaisten kesken vallitsi paljon

tyytymättömyyttä, sillä heitä ei miellyttänyt »adelantadon» kova

kurinpito, eivätkä he mielestään olleet velvollisia tottelemaan

muukalaista nousukasta. Tyytymättömyys lopulta yltyi kapinaan.

Isabellan kaupunginpäällikkö, Diego Colombo, joutui vaikeaan asemaan,

kun adelantado sattui silloin olemaan retkellä saaren sisäosissa ja kun

ylituomari Roldan asettui kapinallisia johtamaan. Bartolomeon palatessa

Roldanin puoluekuntansa keralla tosin täytyi väistyä kaupungista,

mutta se ei estänyt häntä kaikin tavoin jatkamasta juoniaan. Hän

koetti muun muassa saada intianit puolelleen lupaamalla vapauttaa

heidät Espanjan sorrosta, ja nämä lakkasivatkin veroa maksamasta. Kun

ruokavarain tuonti sen kautta ehtyi, niin olisi siirtokunta joutunut

toivottomaan tilaan, ellei onneksi Espanjasta olisi tullut apua.

Vereksiä voimia saatuaan Bartolomeo saattoi uudelleen lannistaa saaren

kasikit ja karkottaa Roldanin etäiseen kolkkaan, jossa hän ei voinut

tehdä vahinkoa. Mutta siellä hän sai pidätetyksi osan niitten laivain

miehistöstä, jotka Columbus oli lähettänyt Canarian saarilta suoraan

valtameren poikki ja jotka tulomatkalla sattuivat poikkeamaan Haitin

etelärannalle juuri Roldanin olopaikoille.

Vihdoin saapui amiraali itse perille. Ensi työkseen hän kehotti kaikkia

tyytymättömiä palaamaan Espanjaan sitä varten varatuilla laivoilla.

Mutta siihen ei Roldanilla ollut halua. Hän tiesi Columbuksen saapuneen

ilman rahoja, ei voivan maksaa sotaväelleen palkkoja ja kapinan sen

tautta laajenevan. Laivat niin ollen valmistautuivat palaamaan tyhjinä

Espanjaan. Sekä Columbus että hänen vastustajansa laativat niiden

mukaan katkeria syytöskirjotuksia toisiaan vastaan. Lopulta Columbus,

rauhan aikaansaadakseen, teki sangen alentavilla ehdoilla sovinnon.

Roldan joukkoineen sai kaksi laivaa ja Columbuksen täytyi antaa

heille todistus, jolla he saattoivat kotimaassa velkoa maksamattoman

palkkansa. Vieläpä hänen täytyi siinä vakuuttaa, että he olivat

Intiassa hyvin palvelleet kuningasta. Mutta kun Columbus ei voinutkaan

määräaikana luovuttaa molempia luvattuja laivoja, niin tämäkin sopimus

meni myttyyn. Hänen täytyi asettaa Roldan uudelleen ylituomariksi,

jaella hänen miehilleen maita ja suostua vielä siihenkin, että jollei

näitä vaatimuksia voitu täyttää, niin oli kapinajoukolla oikeus ottaa

väkivallalla, mitä sille oli luvattu. Columbus ei kuitenkaan aikonut

pitää tätä sopimusta. Sen vuoksi hän allekirjotti sen laivassa, koska

hän ei muka ollut velvollinen maaherrana maalla pitämään sitä, mitä

hän oli amiraalina laivassa allekirjottanut. Tämä nöyryyttävä sopimus

jos mikään osottaa, kuinka vaikeaan asemaan Columbus oli joutunut

ja kuinka mahdotonta hänen oli ulkomaalaisena ja itse varattomana

miehenä hallita siirtokuntaa, johon emämaasta saapui paljon kaikkein

levottomimpia aineksia, suurin osa siinä toivossa, että lyhyessä ajassa

rikastuisivat. Nämä vastoinkäymiset vaikuttivat siihen, että Columbus

menetti kuninkaan ja kuningattaren suosion.

Espanjassa hänen vihamiehensä olivat uutterassa työssä. He painostivat

sitä, ettei Columbus säännöllisesti lähettänyt kruunun osuutta

kaivoksien tuotosta, että hän oli riitaantunut Roldanin kanssa, joka

juuri hänen ehdotuksensa kautta oli korkeaan virkaansa nimitetty,

ja kuningatar harmistui varsinkin siitä, että amiraali jälleen oli

viimeisillä laivoilla lähettänyt kullan ja mausteitten sijasta kuorman

orjia, hankkiakseen valtiorahastolle varoja.

Columbus kahleissa.

Columbus oli pyytänyt saarelle uutta kunnollista tuomaria; tätä

pyyntöä hallitus nyt käytti verukkeena lähettääkseen Haitiin miehen,

jolle paitsi tuomarinvaltaa uskottiin sekä hallinnollinen valta että

sotaväenkin johto. Columbus toisin sanoen syrjäytettiin varakuninkaan

virasta. Uusi ylituomari, Francisco de Bobadilla, sai vielä oikeuden

karkottaa saarelta, kenen hyväksi näki.

Elokuussa v. 1500 Bobadilla saapui Haitiin. Columbus oli edellisellä

viikolla tuominnut hirtettäväksi seitsemän espanjalaista, jotka olivat

kapinaa lietsoneet. Bobadilla näki Santo Domingon satamaan tullessaan

nämä ruumiit hirsipuussa riippumassa ja piti tuomiota aiheettomana

julmuutena. Columbus veljineen sattui olemaan poissa Isabellasta hänen

saapuessaan. Bobadilla paikalla luki julki kuninkaan käskykirjeen, sai

siirtokunnan puolelleen, anasti linnan ilman miekan iskua ja asettui

asumaan Columbuksen palatsiin, ottaen amiraalin omaisuuden ja paperit

takavarikkoon. Seuraavana päivänä hän julisti, kansansuosiotaan

vahvistaakseen, että siitä pitäen ken tahansa sai kultaa kaivaa

mielin määrin, kun hallitukselle toi yhdennentoista osan saaliistaan.

Saatuaan näin kaikki puolelleen Bobadilla kutsui Columbuksen luokseen

kuninkaan kirjeen nojalla, antoi vangita hänet ja viedä kahleissa

laivaan. Diego Colombo oli jo sitä ennen vangittu ja vähän myöhemmin

tuli Bartolomeonkin vuoro. Mutta Bobadilla ei itse kehdannut näyttäytyä

amiraalille.

Merellä laivan kapteeni kohteli Columbusta paremmin ja tahtoi päästää

hänet kahleista. Mutta Columbus ei siihen suostunut. Hän tahtoi, että

Espanjan tuli saada nähdä, millä tavalla kuningas oli palkinnut hänen

ansionsa. Hän vakuutti olevansa viaton. Jos hän oli jotain rikkonut,

niin oli se tapahtunut ilman tietoa ja olojen pakosta. Marraskuussa

v. 1500 laiva saapui Cadiziin. Hovi oli silloin Granadassa. Kapteenin

suostumuksella oli amiraali heti laivan saavuttua lähettänyt kirjeen

kuningattaren imettäjättärelle, jolla hän tiesi olevan kuningattareen

paljon vaikutusta. Sitä tietä Columbuksen esitys asioista tuli

kuningattaren tietoon ennen kuin Bobadillan vihamielinen kertomus.

Cadizissa ja Sevillassa herätti mitä suurinta huomiota, että Uuden

maailman löytäjä oli tuotu kahlehdittuna takaisin. Se oli niin julkea

teko, että kuningasparikuntakin viipymättä lausui julki suuttumuksensa.

Isabella ja Ferdinand käsittivät, että se loukkasi heidän arvoaan.

Columbus päästettiin kahleistaan ja sai 2000 dukattia, jotta hän

saattoi arvonsa mukaisesti matkustaa Granadaan. Hovissa hän otettiin

armollisesti vastaan, ja kun amiraali itkien kertoi häntä kohdanneesta

häväistyksestä, niin kaikkien läsnäolijain, kuningattarenkin silmät

vettyivät. Mutta vaikka Columbus täten saikin hyvityksen, niin ei hän

kuitenkaan enää saanut takaisin entistä valtaansa Uudessa maailmassa.

Ovando.

Kauan ei kulunut, ennenkuin Haitin tapauksetkin todistivat amiraalin

puolesta Bobadillaa vastaan. Bobadillan säädökset löyhdyttivät saarella

peräti kurin, laittomuus ja kaikenlainen mielivalta seurasi Bartolomeon

ankaraa hallintoa, niin että paremmat ainekset vieraantuivat pois

hallituksesta. Bobadilla sen vuoksi erotettiin virasta ja hänen

sijaansa lähetettiin Ovando saaren ylituomariksi ja hallituksen

hoitajaksi. Hän sai kuningattarelta nimenomaisen käskyn suojella saaren

turvatonta alkuasukas-väestöä. Ainoastaan hallituksen omiin töihin

oli oikeus vaatia heiltä työveroa. Sitäpaitsi piti Haitiin vietämän

neekeriorjia Afrikan länsirannikolta, jossa Portugalilaiset kävivät

kukoistavaa orjakauppaa. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan ja

pääsi alulle kehitys, joka lyhyessä ajassa kokonaan muutti Haitin ja

Länsi-Intian muittenkin saarien kansalliset olot. Samalla kun Bobadilla

erotettiin, määrättiin Columbuksen omaisuus takaisin annettavaksi,

jota paitsi hänen tuli edelleenkin saada varakuninkaan arvoon kuuluvat

tulot. Haitissa oli vapaa kullankaivaminen jälleen lakkautettava.

Luottamus Ovandoon sai tuhansia lähtemään valtameren taa onneaan

koettamaan. V. 1502 hän purjehti Espanjasta 30 laivalla, kerallaan

2500 henkeä. Bobadilla sai käskyn palata Espanjaan, Roldan joukkoineen

vangittiin ja vietiin laivaan, kotimaahan lähetettäväksi. Mutta

kohtalon sallimus oli, ettei kumpikaan enää ollut kotimaataan näkevä.

Columbuksen neljäs retki.

Columbus tarjoutui edes jatkamaan löytöretkiään, kun hän ei enää saanut

takaisin löytämäinsä maitten hallintoa. Luultavasti Vasoo da Gaman

voitokas retki Intiaan suuressa määrin vaikutti siihen, että amiraalin

pyyntöön vielä suostuttiin. Columbus huomautti Parian lahdessa

löytämäänsä voimakasta merivirtaa — joka tunkee vettä Mexicon lahteen,

kuten nykyisin tiedämme, ja Golfvirtana jatkaa Cuban pohjoispuolitse

Atlantin mereen, — ja arveli tämän virtauksen osottavan, että kauempana

lännessä oli salmi, joka johti Intian mereen. Otaksumansa salmen kautta

hän aikoi purjehtia Intiaan.

Neljällä pienellä laivalla, joilla oli 150 miestä, Columbus toukokuussa

v. 1502 lähti neljännelle retkelleen. Mukana oli Bartolomeo Colombo

ja amiraalin 13 vuotias poika Ferdinand. Eräälle tuttavalleen

kirkonmiehelle Columbus ennen lähtöään kirjotti: »Minä matkustan Pyhän

Kolminaisuuden nimeen ja toivon voittoa.»

Matka valtameren poikki Vähille Antilleille ja sieltä edelleen

Espanjolaan kesti vain 19 päivää. Mutta Ovando ei päästänytkään

amiraalia Santo Domingossa maihin, koska hän pelkäsi Columbuksen

vaikutusvallan olevan itselleen vahingoksi. Hän oli niin jäykkä,

ettei edes ottanut Columbuksen varotusta kuuleviin korviin, kun tämä

kehotti pidättämään satamassa paluumatkaa hankkivan laivaston, kunnes

uhkaavat sääenteet olivat hälvenneet. Columbus nimittäin päätti

taivaankappaleitten asemasta, siis astrologisista syistä, että ankara

myrsky oli tulossa. Ovandon johtamissa laivoissa, jotka kuormansa

purettuaan hankkivat paluumatkalle, olivat mukana sekä Bobadilla että

Roldan. Tosiaan sattui sitte? niin, että kun laivasto oli väljälle

lähtenyt, niin nousi kamala hirmumyrsky, joita Länsi-Intiassa eräinä

vuodenaikoina usein sattuu ja jotka tuskin missään ovat niin tuhoisia

kuin siellä. Koko suuri laivasto, 20 alusta, joutui miehineen päivineen

aaltojen uhriksi, Bobadilla ja Roldan muitten mukana. Ainoastaan

yksi laiva, jossa Columbuksen takavarikosta vapautettu omaisuus oli,

pelastui ja saattoi purjehtia edelleen Espanjaan, vaikka se oli niistä

kaikista huonoimpia. Ei ollut kumma, että Columbus piti tätäkin

tapausta Jumalan sallimuksena. Itse hän oli neljän laivansa keralla

pysytellyt lähellä maata, kun ei satamaan päässyt, ja hänen kaikki

neljä laivaansa pelastuivat. »Myrsky oli hirmuinen», hän kirjotti,

»laivat erosivat toisistaan ja luulin meidän kaikkien joutuvan tuhon

omiksi. Kuinka tuskallista olikaan semmoisessa vaarassa, pelossa

veljeni, poikani ja ystäväini puolesta, kun en voinut maihin laskea,

vaikka olin rannalla, jonka niin suurilla vaikeuksilla olen itse

Espanjalle vallottanut.»

Honduraan rannikolla.

14 p. heinäk. Columbus lähti varsinaiselle löytöretkelleen, jättäen

Cuban ja Jamaican oikealle kädelle. Hän saapui kuukauden lopulla

Honduraan rannalle ja tapasi Yucatanin kauppiaita, jotka suurissa,

yhdestä puusta koverretuissa aluksissaan kuljettivat kaikenlaisia

kauppatavaroita kuten vaskikelloja ja valkoisesta, läpikuultavasta

kivestä valmistettuja puukkoja ja kirveitä, ynnä puumiekkoja, joiden

syrjiin oli teräksi upotettu teräviä kiviä, kauniisti kirjailtuja

puisia ja marmorisia astioita, kirjavia puuvillapeitteitä y.m.

esineitä, jotka todistivat kehittynyttä sivistystä. He ilmottivat

lännessä näkyvän rannan olevan Mayain maata. Columbus ei kuitenkaan

nyt joutanut lähteä näitten esineitten tuotantopaikoille — hän olisi

Yucatanista löytänyt suuria oivallisesti rakennettuja kaupunkeja ja

kehittyneitä yhteiskuntia, — vaan laski rannikkoa pitkin itään päin,

etsiäkseen otaksuttua Intian mereen vievää salmea. Mutta kaiken

aikaa hänen matkaansa näillä vaarallisilla karisilla rantavesillä

haittasivat kovat myrskyt ja niin kova vastavirtaus, etteivät laivat

tahtoneet päästä paikastaankaan. »Satoi, kävi ukkonen ja salamoi

lakkaamatta, näytti siltä kuin olisi maailman loppu tulossa. En

koko aikana nähnyt aurinkoa, en tähtiä. Laivani olivat rappeutuneet

kamalasti, purjeet olivat repaleina. Olimme menettäneet ankkurit,

mastoköysiköt, veneet ja paljon ruokavaroja. Laivaväki oli sairaana ja

masentuneella mielellä. Moni lupasi ruveta elämään hurskaasti ja kaikki

sitoutuivat pyhiinvaellusretkiin ja paastoihin. Olemme kestäneet monta

myrskyä, mutta emme koskaan niin ankaraa.» Enimmän Columbus pelkäsi

kolmentoista vuotiaan poikansa puolesta, mutta toiselta puolen häntä

lohdutti se seikka, että nuori Ferdinand oli urhea merimiehen alku.

Veljensä Bartolomeon asema häntä huolestutti, koska tämä oli saanut

huonoimman laivan. Amiraali itse sairasti kuumetta, mutta johti siitä

huolimatta pienestä kannelle rakennetusta majasta purjehdusta. Sairaana

ja huolissaan hän valitti, että vaikka oli nyt 20 vuotta palvellut

Castiliaa, niin ei hän vielä ollut sen vertaa ansainnut, että hänellä

olisi siellä ollut edes kattotiiltä, vaan täytyi hänen edelleenkin asua

majataloissa, milloin sinne lähti. Enimmäkseen hänellä ei ollut edes

sen vertaa rahaa, että olisi voinut velkansa maksaa.

Syyskuun puolivälissä saavuttiin Honduras niemimaan itäiseen nokkaan

ja sää parani, tuuli kävi myötäiseksi ja ranta kääntyi etelään.

Kiitokseksi pelastuksesta niemi sai nimekseen »Gracias a Dios», s.o.

»Jumalalle kiitos», joka nimi sillä yhä vieläkin on. Rannikko on

matalaa ja hiekkaista, rantariuttain takana taajassa järvisulkioita

- eli laguneja.- Hiekoilla kasvoi pihkamäntyä ja toisin paikoin

platanimetsiä. Toisin paikoin taas oli laajoja aroja, savanneja. Tämä

osa rannikosta on jotenkin terveellinen. Useassa joessa on runsaasti

kultahiekkaa. Erään suistamossa levättiin, laivoja korjattiin ja seudun

intianeilta saatiin kuulla, että kauempana lounaassa oli maa, jossa oli

vielä enemmän kultaa. Columbus päätti, että se mahtoi olla Ciamba, sama

Taka-Intian maa, jonka kultarikkautta Marco Polo oli ylistänyt.

Veraguan rannikolla.

Nicaraguan suurista järvistä laskevan Juan joen eteläpuolella rannikon

luonne muuttuu. Metsäisiä vuoria on heti meren rannassa, mutta

toisin paikoin pistää maan sisään kauniita lahtia, joissa on hyvät

ankkuripaikat. Kalaisen Chiriqui-lahden takaa alkoi Abureman maa,

jonka jo’issa oli runsaasti kultaa. Siellä Columbus sai ensimäisen

hämärän tiedon kannaksen takana olevasta toisesta merestä, ja tätä

tietoa hän piti uutena vahvistuksena otaksumiselleen, että hän nyt

purjehti »Kultaisen Khersonnesoksen» itärantaa. Yhdeksän päivämatkaa

kauempana lännessä oli muka Ciguara niminen kultamaa, jossa piti kasvaa

pippuriakin. Siinä maassa pidettiin suuria markkinoita, ihmisillä oli

taidokkaasti valmistetut puvut, aseinaan miekat, jouset ja nuolet ja

haarniskat ruumiin suojana. Ja vielä Columbus luuli maanasukkaitten

merkeistä ilmenevän, että sillä kansalla oli laivoissaan tykkejä ja

että he taistelivat hevosen selästä. Chiriquin lahden takana olevaa

kultarantaa asukkaat nimittivät Veraguaksi. Sillä juoksi melkein

rinnan rannan kanssa vuorijono, joka oli niin korkea, että kukkulat

melkein alati olivat pilvien peitossa. Vuorien juuritse kulki muka

tie toiselle merelle, niin että Veragua ja Ciguara, jota Columbus

arveli Ptolemaioksen Kattigaraksi, mahtoivat hänen mielestään

olla vastapäätä toisiaan. Kattigarasta olisi Ptolemaioksen kartan

mukaan ollut vain kymmenen päivän purjehdus Gangeen suistamoon.

Amiraalia vahvisti luulossaan vielä se seikka, että paavi Pius II:sen

kirjottamassa kosmografiassa oli mainittu Aasian kansain tällä puolella

kirjailevan ruumistaan tatuoimalla ja palvelevan aurinkoa. niinkuin

Keski-Amerikassakin oli tapana. Jos nämä oletukset pitivät paikkansa,

niin ei maapallo saattanut olla niin suuri, kuin Ptolemaios oli

otaksunut, sillä Columbus nyt osapuilleen tiesi, kuinka pitkä matka

olisi ollut otaksutusta Kattigarasta Espanjan rannalle.

Myrskyissä Panaman rannalla.

Columbus ei sen vuoksi joutanut tarkemmin tutkia Veraguan

kultamaatakaan, vaan purjehti edelleen. Simeonin ja Juudaan päivän

aattona hän joutui niin kovan myrskyn valtoihin, että päiväkausia

harhaili sen armoilla merellä, kunnes vihdoin pelastui laivoineen

oivalliseen satamaan, joka sai nimekseen Puerto Bello, s.o. »kaunis

satama». Puerto Bello on Panaman kannaksen pohjoisimmassa polvessa,

samalla nimellä yhä vieläkin tunnettu. Laivat viipyivät siellä

viikkokauden, odottaen sään asettumista, ja lähtivät sitten rankoissa

sateissa purjehtimaan edelleen. Mutta kauaksi ei ennätetty, ennenkuin

tuuli jälleen yltyi niin rajuksi, että täytyi palata takaisin rannikon

suojaan. Seutu oli sillä kohdalla hyvin viljeltyä ja asukkailta

saatiin runsaasti ruokatavaroita. 23 p. marraskuuta Columbus koetti

jatkaa matkaa, mutta kun oli 15 penikulmaa purjehdittu, niin tuuli ja

vastavirta kävivät niin koviksi, että laivain jälleen täytyi pyrkiä

satamaan. Pienien hiekkasärkkäin ja kallioitten sulkemassa lahdelmassa

täytyi viettää 14 päivää sään pidossa. Kun 5 p. joulukuuta lähdettiin

merelle, niin yltyi myrsky taas niin ankaraksi, ettei laivoja voitu

ohjata. Kuohuinen meri kohosi niin korkeiksi ja jyrkiksi laineiksi,

ettei Columbuskaan ollut milloinkaan nähnyt niitten vertoja. »Tuuli

oli suoraan vastainen, niin että meidän oli mahdoton päästä edessämme

olevaan niemeen. Meri kuohui kuin kattila suurella tulella. Yöt ja

päivät taivas loimusi salamoissa, joita seurasi niin kauheat jyräykset,

että luulimme laivain hukkuvan.» Yhdeksän päivää vietettiin siten

alituisessa hengenvaarassa ja sade oli kuin vedenpaisumus, taivaan

portit auki. Miehistö oli niin masennuksissaan, että jokainen toivoi

kuolemaansa, päästäkseen pois kurjuudesta. Laivat olivat menettäneet

mikä veneen, mikä ankkurin, ja purjeet olivat repaleina.

Lähellä Panaman kannaksen kapeinta kohtaa Columbuksen oli pakko kääntyä

takaisin. Vahinko ei ollut suuri, niinkuin tiedämme, sillä salmea

ei ole olemassa; mutta traagillista oli, ettei niin sitkeä ja uljas

taistelu voittanut palkkaa, joka amiraalin luulon mukaan oli niin

lähellä. Laivat olivat niin matojen syömät, että tuskin pysyivät veden

päällä. Yritettiin purjehtia takaisin Veraguan rannalle ja päästiin

onnellisesti jouluaaton ohi, jona Columbus taivaan merkeistä luuli

uuden hirmumyrskyn lähestyvän. Mutta vasta seuraavan vuoden alussa

päästiin suurella vaivalla Belen eli Yebra joen suistamoon tyynempään

veteen. Laivat kulkivat siksi matalassa, että ne nousuvedellä pääsivät

hiekkasärkän poikki, joka sulki joen suistamon. Seuraavana päivänä

myrsky puhkesi uudelleen valloilleen, ja silloin eivät laivat enää

olisi voineet keinotella särkän poikki. Rankkaa sadetta kesti aina

helmikuun puoliväliin saakka, niin että tuskin voitiin maissa käydä. 24

p. tammikuuta joki äkkiä paisui tulvilleen ja tulva oli reväistä laivat

ankkuristaan ja viedä ne särkille.

Siirtokuntayritys Veraguassa.

Vasta helmik. 6 päivä saattoi amiraali lähettää veljensä Bartolomeon

Veraguan joelle tiedusteluretkelle, mukanaan 68 miestä. Bartolomeo

kulki joukkonsa keralla seudun »kasikin», Quibianin kylään. Päällikkö,

joka oli maan tavan mukaan maalattu ja alasti, tuli suuren aseettoman

joukon keralla vieraita vastaan. Hän paikalla suostui saattamaan

muukalaisia kultapaikalle ja antoi heille kolme opasta. Osan väestään

Bartolomeo lähetti takaisin veneitten suojaksi, osan hän otti kerallaan

kultapaikoille. Kaikista joista löytyi kultaa, puitten juurien lomassa,

kivien alla ja hiekassa. Sitten oppaat veivät Bartolomeon korkealle

vuorelle ja näyttivät varsinkin lännen maila paikkoja ja kyliä, joissa

muka oli kultaa vielä paljon enemmän. Myöhemmin saatiin tietää, että

tämä oli petos. Viekas Quibian olikin näyttänyt naapurikuninkaan maata,

yllyttääkseen Espanjalaiset hänen kimppuunsa ja itse korjatakseen sodan

syttyessä hedelmät. Quibianin oma maa oli koko kannaksen kultarikkain

seutu, mutta parhaat kultapaikkansa hän oli jättänyt näyttämättä.

Täälläkin kuultiin huhuja mahtavasta kultuurikansasta, jonka piti

asua kannaksen takana toisen meren rannalla. Columbus päätti, nämä

tiedot saatuaan, perustaa paikalle siirtokunnan. Belen joen rannalle

rakennettiin huoneita ja Bartolomeo päätti itse jäädä siirtokuntaa

johtamaan. Yksi laiva oli hänelle jätettävä, muilla piti Columbuksen

palata Espanjaan hakemaan apua.

Mutta hyvin pian välit alkuasukkaitten kanssa rikkoutuivat, arvatenkin

Espanjalaisten omavaltaisen menettelyn kautta. Quibian ryhtyi salassa

toimiin muukalaisten tuhoamiseksi.

Asukkaitten vihamielisiä aikeita alkoi ensiksi epäillä Columbuksen hyvä

ystävä Diego Mendez, urhoollinen ja uskollinen mies, joka oli ollut

amiraalin sihteerinä. Rohkeasti hän päätti käydä Quibianin kylässä omin

silmin näkemässä, kuinka asian laita oli.

Matkalla hän näkikin paljon aseellisia miehiä ja kuuli, että heidät oli

kutsuttu kokoon polttamaan laivat ja tappamaan kaikki valkoiset. Erään

pojan keralla Mendez siitä huolimatta lähti kylään. Siellä oli koolla

tuhansia sotilaita, kaikki täysissä sotatamineissa. Päällikön puheille

hän tosin ei päässyt, päin vastoin päällikön poika hyökkäsi hänen

kimppuunsa, mutta Mendez lepytti hänet lahjottamalla hänelle kamman

ja peilin ja Mendezin toveri kampasi nuoren päällikön hiukset. Mendez

sai rauhassa palata siirtokuntaan, jossa hän kertoi, mitä oli nähnyt,

ja kehotti paikalla hyökkäämään kylän kimppuun. Bartolomeo Colombo

viipymättä valitsi 50 parasta miestä, marssi Quibianin majoille ja

otti kasikin koko perheensä keralla vangiksi. Seuraavana yönä kasikki

kuitenkin pääsi pakoon ja käski paikalla alkaa hyökkäyksen.

Amiraali oli sillä välin saanut kolme laivaansa virran suistamosta

särkän poikki merelle. Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, niin

alkuasukkaat alkoivat suurella joukolla ahdistaa siirtokuntaa.

Bartolomeo Colombo taisteli itse, keihäs kädessä, ensimäisten riveissä.

Intianit karkotettiin takaisin metsään, mutta sinne he piiloutuivat ja

väijyivät herkeämättä siirtokuntaa. Onneksi ei amiraali vielä ollut

ennättänyt, lähteä matkaan. Hän lähetti vielä kerran maihin veneen

ottamaan vettä ja viemään viimeiset viestit jäljelle jääneille. Tuskin

oli kuitenkaan vene päässyt särkän poikki jokeen, kun maanasukkaat

nuolia ampuen joka puolelta piirittivät sen sotiveneillään. Veneen

ohjaaja kaatui ja kaikki muutkin, yhtä lukuun ottamatta. Yksi ainoa

pelastui uimalla rantaan, piiloutui siellä metsään ja hiipi kenenkään

huomaamatta siirtokuntaan, jonne hän toi tiedon salahyökkäyksestä.

Siirtokunnassa oli mieliala masentunut ja miehet vaativat, että heidän

piti päästä laivain kanssa pois. Mutta asema oli niin vaarallinen,

ettei pako enää näyttänyt mahdolliselta. Rakennetut huoneet ensi

aluksi hylättiin, koska ne olivat liian lähellä metsää, ja kyhättiin

meren rannalle veneistä, tynnöreistä ja laudoista suojus, jonka takana

päätettiin taistella viimeiseen mieheen.

Kun ei venettä kahden päivän kuluttua kuulunut palaavaksi, niin

amiraali alkoi huolestua. Useimmat intianilaisista vangeista olivat

hypänneet mereen ja uineet maalle, ja ne, jotka eivät päässeet,

olivat tehneet itsemurhan. Kun ei muutamaan päivään saapunut mitään

tietoa, niin alkoivat pahat aavistukset täyttää Columbuksen mielen.

Unessa hän silloin kuuli äänen, — Columbus luuli monessa tilaisuudessa

kuulevansa näitä ilmestyksiä — ja sen puhe oli niin selvä, että hän

saattoi kirjottaa sanatkin muistoon. »Oi sinä houkka ja hidas uskoja

ja Jumalasi, kaikkien Jumalan, palvelija. Siitä pitäen kun olit lapsi,

hän on pitänyt sinua ainaisessa huolellisessa huostassaan. Hän antoi

sinulle avaimet valtameren salpoihin, jotka olivat niin mahtavilla

kahleilla suljetut, ja monet maat olivat sinulle kuuliaiset ja kautta

kristikunnan sinä sait kunniaa ja mainetta. Käänny hänen puoleensa ja

tunnusta erehdyksesi, — hänen armonsa on rajaton. Vanha ikäsi ei ole

sinua estävä saamasta suurta aikaan. Sinä huudat avun epävarmuutta.

Vastaa, ken on sinulle niin suuria suruja tuottanut ja niin usein.

Jumalako, vaiko maailma? Jumala ei milloinkaan jätä täyttämättä niitä

lupauksia, joita hän on antanut, eikä Hän sano, kun Hänelle on joku

palvelus tehty, ettei se muka ollut hänen aikomuksilleen mieluista,

taikka että hän on asiaa katsellut toisessa valossa. Eikä hän anna

kärsimystä sen vuoksi, että sen kautta voimaansa näyttäisi. Hänen

työnsä ovat hänen sanainsa mukaiset ja koron keralla hän täyttää

kaikki, mitä on luvannut. Olen sinulle kertonut, mitä Luoja on

puolestasi tehnyt ja mitä hän tekee kaikkien ihmisten puolesta. Nytkin

hän osottaa sinulle niin suurien ponnistuksien ja muitten palveluksessa

nähtyjen vaivain ja kestettyjen vääräin palkan. Elä pelkää, vaan

luota!» Nämä sanat synnyttivät jälleen Columbuksen masentuneessa

mielessä toivon kipinän.

Mutta hänellä oli enää yksi ainoa vene ja häntä arvelutti sitä

lähettää, koska sekin olisi voinut joutua hukkaan. Tällä tuskallisella

hetkellä eräs nuori merimies tarjoutui uimaan maihin, jos hänet

soudettaisiin lähemmä rantaa, koettaakseen päästä siirtokuntaan

näkemään, miten siellä oli asiat. Uhkarohkea yritys onnistuikin ja mies

palasi takaisin tuoden sanoman edellisen veneen surullisesta kohtalosta

ja siirtokunnan epätoivoisesta tilasta. Mutta amiraalin täytyi

vuotavissa laivoissaan odottaa useita päiviä, ennenkuin ilma oli siksi

suotuisa, että hän saattoi lähettää jokeen veneen. Siellä sen kahden

puolen sidottiin kanootti, ja tällä venelautalla soudettiin sitten

laivoihin sekä miehet että tavarat. Mutta neljäs laiva oli virtaan

jätettävä.

Haaksirikko Jamaicassa.

Kolmella laivalla lähdettiin sitten Belenistä ja saavuttiin jälleen

Puerto Belloon 20 p. huhtik. 1503. Siellä oli vielä yksi laiva

hyljättävä kokonaan merikunnottomana, kahdella vuotavalla lähdettiin

jatkamaan matkaa. Purjehdittiin jälleen Panaman kannasta seuraillen

ja päästiin nyt kauemmaksi kuin edellisellä kerralla, miehistön

tyytymättömyydestä huolimatta. Lopulta kuitenkin käännyttiin merelle,

kun ei otaksuttua salmea löytynyt. Tuulet ja merivirta ajoivat laivat

niin paljon syrjään suunnasta, etteivät ne päässeetkään Haitiin, jonne

olivat aikoneet, vaan joutuivat Cuban rannalle. Sieltä ne eivät enää

kyenneet luovimaan tuulta vastaan Isabellaan, niin huonossa kunnossa

ne olivat. Columbus sen vuoksi päätti laskea Jamaicaan. Ilma oli

kaunis, matka onnistui, mutta paikalla Jamaicaan päästyään amiraali

ajoi molemmat laivansa rinnan matalalle hiekkaiselle paikalle saaren

pohjoisrannalle. Laivat vuotivat niin, että vaikka viime taipaleella

oli kaikilla pumpuilla pumputtu ja lisäksi ajettu vettä mereen kaikilla

astioilla, mitä oli käytettävänä, niin vesi sittenkin nousemistaan

nousi. Laivat painuivat pohjaan ja liettyivät hiekan sisään, niin että

vain kansi jäi veden päälle. Kannelle rakenneltiin majoja ja niissä

ynnä kansikajuutoissa saatettiin asua ja käyttää laivoja linnotuksina

sen varalta, että maanasukkaat alkaisivat retkikuntaa ahdistaa. Laivat

köytettiin lujasti kiinni toisiinsa, niin että ne estivät toinen

toistaan kaatumasta.

Haaksirikkoutuneitten pelastus riippui nyt maanasukkaitten

hyväntahtoisuudesta. Heti ensi päivinä näitä saapuikin laivoille,

mukanaan kaikenlaisia ruokatavaroita, joita Espanjalaiset ostivat

rihkamallaan. Diego Mendez teki saaren päälliköitten kanssa välipuheita

ja järjesti säännöllisen ruokavarain hankinnan. Sitten hän matkusti

saaren itäpäähän ja solmi siellä ystävyysliiton mahtavan ruhtinaan

kanssa, joka hänelle möi hyvän kanootin ja sitoutui lähettämään

laivoihin kaikenlaisia ruokatavaroita. Muonaa alkoikin tulla runsaasti

ja amiraali laati tarkat ohjeet, joitten määrä oli estää hänen väkeään

tekemästä väkivaltaa ja sen kautta suututtamasta maanasukkaita. Sitten

hän osti kymmenen kanoottia väkensä käytettäväksi.

Mendezin rohkea venematka.

Mutta vaikeampi oli keksiä, miten saataisiin Espanjolaan sana

haaksirikkoisten vaarallisesta tilasta. Amiraali mietti asiaa moneen

laatuun ja kutsui vihdoin luotettavan Diego Mendezin puheilleen.

»Poikani», hän sanoi, »ei ainoallakaan näistä, minua ja sinua lukuun

ottamatta, ole käsitystä siitä, kuinka suuressa vaarassa todella

olemme. Meitä on vähän, maanasukkaita sitä vastoin paljon, eikä

heidän oikullisuuteensa ole luottamista. He voivat helposti hävittää

meidät, milloin hyväksi näkevät. Olen miettinyt pelastuksen keinoa.

Jonkun pitäisi lähteä Espanjolaan sillä kanootilla, jonka olette

hankkineet, ja ostaa sieltä laiva, jolla voisimme pelastua tästä

vaarallisesta asemasta. Sano minulle mielipiteesi.» Mendez vastasi

kyllä käsittävänsä vaaran, mutta epäilevänsä, tokko kukaan voisi

hataralla kanootilla kulkea (190 kilometrin levyisen) myrskyisen

meren poikki. Amiraali ei kuitenkaan luullut sitä mahdottomaksi, hän

kehotti Mendeziä itseään lähtemään matkaan. Tämä vältellen vastasi,

että jos aina kaikki tärkeimmät toimet uskotaan hänelle, niin muut

ehkä voivat käydä kateellisiksi, ja ehdotti, että asia esitettäisiin

koko miehistölle. Ellei kukaan muu lähtisi, niin sitten hän puolestaan

suostui onneaan koettamaan. Amiraali teki niin ja kehotti tarjokkaita

ilmottautumaan, mutta kaikki vaikenivat. Silloin Mendez astui esiin

ja ilmotti lähtevänsä. Amiraali syleili häntä ja viipymättä hän

suoriutui matkaan. Hän kiinnitti kanootin pohjaan kölin, kohotti

laitoja ja tervasi sen. Sitten hän asetti siihen maston ja purjeen.

Saaren itäpäässä vihamieliset asukkaat kuitenkin ottivat Mendezin

kiinni. Mutta hän pääsi veneineen pakenemaan ja palasi takaisin,

jonka jälkeen Bartolomeo Colombo melkoisen miesjoukon keralla lähti

itäpäähän suojelemaan hänen lähtöään. Kun oli muutamia päiviä odotettu,

niin meri näytti olevan riittävän tyyni. Mendezin toveriksi lähti

eräs genovalainen, jonka piti ostetulla laivalla palata takaisin

Espanjolasta, jota vastoin Mendezin piti matkustaa edelleen Espanjaan,

viemään kuningasparikunnalle amiraalin selontekoa uusista löydöistä

ja avunpyyntöä. Jamaican kärjestä saatiin toinenkin kanootti, ja

kumpaankin lähti vapaaehtoisesti viisi intiania soutamaan.

Eräänä kirkkaana yönä sanottiin Bartolomeolle ja hänen miehilleen

jäähyväiset ja lähdettiin aavalle merelle. Seuraava päivä soudettiin

pitkin tyyntä merta, intianit aina vähän väliä hypäten mereen

vilvottelemaan itseään. Toisena yönä soutajat jo olivat niin uuvuksissa

ja janoissaan, että Mendez ja hänen toverinsa kohottivat purjeet. Mutta

ei toisenakaan päivänä näkynyt vielä maata. Molemmat europpalaiset

tarttuivat vuorostaan airoihin, mutta uupuivat pian, sillä vesi oli

vähissä. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti ja puolenpäivän aikaan

intianit olivat menettäneet kaiken tarmonsa. Molemmat valkoiset

antoivat heille silloin tällöin kulauksen omista pulloistaan ja siten

pitivät heitä hengissä, kunnes ilta viileni ja soutajain voimat taas

jonkun verran virkistyivät. Mendez suuntasi erästä pientä saarta kohti,

jonka hän tiesi olevan meressä Espanjolan läntisen kärjen kohdalla. Ei

vielä yönkään tullen näkynyt maata.

Mutta kuun noustessa Mendez huomasi, että siitä näkyi vain puolikas,

vaikka oli täysikuun aika, ja hän arvasi, että toinen puolikas oli

saaren takana. Intianit saivat nyt runsaammin vettä, heille osotettiin

maa, ja viimeiset voimansa ponnistaen he saivat kanootit rantaan

soudetuiksi. Saari oli autio kallio, mutta kallion koloihin oli jäänyt

sadevettä, astiat voitiin täyttää ja uupuneet miehet saivat levätä.

Mutta yksi intianeista kuoli iltapäivällä. Illalla jatkettiin matkaa

ja saavuttiin Haitin länsikärkeen, Kap Tiburoniin. Italialainen aikoi

nyt paikalla palata Jamaicaan, mutta intianit eivät enää suostuneet

lähtemään toista kertaa meren poikki.

Noustiin sen vuoksi kaikin maihin ja Mendez tapasi Ovandon saaren

eteläosissa. Tämä ei kuitenkaan uskonut häntä, vaan luuli Columbuksen

keksineen juonen, jonka kautta hän aikoi päästä saarelle anastamaan

vallan, eikä lähettänyt apua. Hän oli paraikaa puuhassa, joka julmuuden

puolesta voitti kaikki, mitä Haitissa oli siihen saakka tapahtunut. Hän

oli houkutellut kaikki saaren eteläosan päälliköt pitoihin, antanut

kesken pitoja sitoa heidät patsaihin ja sitten sytyttää pitomajan

palamaan. Tämän jälkeen alkoi verilöyly, jossa ei säästetty vanhuksia,

ei naisia eikä lapsia. Kun Xaraguan maakunta näin oli »rauhotettu»,

niin samaa teurastusta jatkettiin saaren muissa osissa. Siten nopeaan

hävitettiin Haitin hyväntahtoiset alkuasukkaat.

Tukala aika Jamaicassa.

Sillä aikaa haaksirikkoisten asema Jamaicassa alkoi käydä yhä

toivottomammaksi. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan, mieskuri löyhtyä.

Tehtiin salaliitto, jonka tarkotus oli vangita Columbus, ottaa hänen

kanoottinsa ja sitten lähteä Mendezin jälkeen Espanjolaan. Tammikuussa

1504 salaliitto puhkesi ilmi kapinaan. Amiraali puoluelaisineen ei

kyennyt kapinallisia vastustamaan, he ottivat laivasta niin paljon

tavaroita kuin saivat kerallaan kulkemaan ja amiraalin kymmenen

kanoottia ja lähtivät saaren itäpäähän. Sieltä he monta kertaa

yrittivät merelle, mutta joka kerta heidän täytyi palata takaisin.

Vihdoin he luopuivat koko aikeesta ja alkoivat kierrellä pitkin saarta,

ryöstäen ja rääkäten alkuasukkaita. Amiraali veljensä kanssa jäi

leiriinsä, lohdutellen niitä, jotka olivat jääneet hänen luokseen joko

mielisuosiolla tai sairauden vuoksi. Mutta kapinoitsijain ilkityöt

nostivat pian alkuasukkaat kaikkia muukalaisia vastaan, ruokavarain

tuonti alkoi loppua ja nälänhätä uhata. Amiraali keksi juonen, joka

päästi hänet pulasta. Hän tiesi Regiomontanuksen tähtikirjasta, että

helmikuussa tapahtui täydellinen kuun pimennys määrätyllä hetkellä.

Hän lähetti sanan seudun tärkeimmille päälliköille ja sanoi Jumalan

vihastuneen heille, kun he näännyttävät nälkään hänen valittuaan,

ja päättäneen heitä siitä rangaista. Samana yönä oli Jumala

heille näyttävä merkkinsä ja pimittävä kuun. Kun sitten pimennys

alkoi määrätyllä hetkellä, niin intianit kauhistuivat ja tulivat

laivoille valitellen ja ruokavaroja kantaen, rukoilemaan Columbusta

lepyttämään Jumalan vihan. Columbus odotti, kunnes pimennys oli

lähellä loppuaan, ja sanoi sitten, että he olivat saaneet anteeksi.

Yksinkertaiset asukkaat olivat täynnään kiitollisuutta, kun kuu jälleen

ilmestyi taivaalle, ja toivat sitten edelleenkin lupauksensa mukaan

ruokatavaroita.

Maaliskuussa oli Mendezin lähdöstä kulunut kahdeksan kuukautta.

Columbus alkoi pelätä, että hän oli matkalla hukkunut. Semmoisetkin,

jotka siihen saakka olivat pysyneet uskollisina, alkoivat nyt

kapinoida. Mutta myöhään eräänä iltana huhtikuun lopulla nähtiin

merellä laiva. Suuri riemastus valtasi haaksirikkoiset. Riemu kuitenkin

oli ennenaikainen. Laiva pysähtyikin sataman ulkopuolelle ja yksi

vene vain souti siitä maihin tuomaan Ovandolta kirjettä ja lahjaksi

amiraalille pullon viiniä ja paistin. Sitten vene paikalla lähti pois

ja laiva, jota johti eräs Roldanin entisistä aseveikoista, purjehti

matkoihinsa. Ovando olikin hänet tähän toimeen valinnut nimenomaan

siitä syystä, että tiesi hänen olevan amiraalin katkerimpia vihamiehiä.

Kirjeessä Ovando valitti, ettei hänellä muka ollut joutilaita laivoja.

Tämän hän nähtävästi oli lähettänyt vakoilemaan siinä toivossa ehkä,

että amiraali miehineen jo olisi menehtynyt. Mutta se hyöty oli tästä

katalasta teosta, että Columbus nyt varmaan tiesi Mendezin päässeen

Espanjolaan; hän saattoi nyt paremmalla luottamuksella odottaa, että

apua sentään lopulta tulisi. Tällä tiedolla hän lohdutti katkerasti

pettyneitä miehiäänkin. Hän lähetti saman sanoman kapinoitsijoillekin,

mutta Porras, joka heitä johti, ei ilmottanut sitä miehilleen, vaan

lähetti takaisin kopean vastauksen sekä lähti joukkonsa keralla

marssimaan Maimaa vastaan, jossa Columbuksen leiri oli, ottaakseen

amiraalin veljensä keralla vangiksi. Columbus itse oli liian sairas

liikkeelle lähteäkseen, mutta hän antoi veljelleen Bartolomeolle

toimeksi lähteä kapinallisia kauniilla sanoilla taivuttamaan.

Bartolomeopa ei ollut se mies, joka tyytyi kauneihin sanoihin. Hän

ihmeteltävällä rohkeudella ja tarmolla kukisti koko kapinan. Koottuaan

kaikki miehet, jotka taudilta kykenivät asetta kantamaan, hän lähti

Porrasta vastaan. Amiraalin käskystä hän ensin, vaikka vastahakoisesti,

tarjosi sovintoa. Porras, ylivoimaansa luottaen, ei vastannut mitään,

vaan sen sijaan uskollisimpain miestensä keralla hyökkäsi oikopäätä

Bartolomeoa vastaan, jota hän pelkäsi ja vihasi paljon enemmän kuin

amiraalia. Mutta urhea adelantado olikin heitä taitavampi asemies.

Kolmella iskulla hän kaatoi kolme hyökkääjää. Porras iski miekkansa

niin syvään Bartolomeon nahkakilpeen, ettei enää saanut sitä

irrotetuksi, Bartolomeo nopeaan sysäsi hänet kumoon ja sitoi miehen

kädet ja jalat, ennenkun kukaan ennätti sitä estää. Muut kapinoitsijat

päällikkönsä menetettyään pakenivat joka suunnalle. Porras vietiin

leiriin vankina ja sai amiraalin käskystä pitää henkensä. Pari päivää

myöhemmin, toukokuun 20 päivä, saapui muilta kapinallisilta kirje,

jossa he pyysivät anteeksi. Columbus heidät armahtikin, ainoastaan

Porras veljensä keralla jäi vangiksi.

Pelastus.

Vihdoin kesäkuun lopulla v. 1504 nousi merelle kaksi purjetta.

Toisen oli Mendez vihdoinkin saanut vuokratuksi, toisen oli Ovando

lähettänyt siirtokunnassa syntyneen suuttumuksen pakottamana. Siten

haaksirikkoiset vihdoinkin pelastuivat vaarallisesta asemastaan.

Useimmat olivat jo menettäneet toivon ja ilo oli nyt sitä suurempi.

Columbus sai surukseen kuulla Espanjolassa tapahtuneet hirmutyöt.

Kolme viikkoa kesti luovia, ennenkuin päästiin Santo Domingoon. Siellä

Columbukselle siirtokunnan puolesta tuli riemuisa vastaanotto, eikä

Ovandokaan uskaltanut julkisesti osottaa kateuttaan ja vihaansa.

Suurin osa Columbuksen miehistä jäi Espanjolaan. Kun he eivät saaneet

hallitukselta heille tulevia palkkoja, niin Columbus jakeli mitä

häneltä omista varoistaan liikeni ja lähti sitten kuukauden päivät

Haitissa viivyttyään Espanjaan, poikansa ja veljensä mukanaan. Matkaa

hidastuttivat kovat myrskyt, kerran menetettiin päämasto, toinen kerta

takamasto, mutta onnellisesti päästiin kuitenkin marraskuun alussa

Guadalquivirin suuhun.

Siihen oli Columbuksen elämäntyö päättynyt. Tosin hänen mielessään

vielä väikkyi monta suurta tuumaa, varsinkin Veraguan kultamaan

asuttaminen, mutta voimat olivat loppuneet. Sevillasta hän, vuoteen

omana ollen, kirjotti kuningatar Isabellalle kirjeen, mutta kuningatar,

hänen paras suosijansa, kuoli, ennenkuin kirje perille saapui. Ennen

kuolemaansa oli kuningatar kammolla kuullut Ovandon hirmutöistä

Haitissa. Hän oli pyytänyt kuningas Ferdinandia erottamaan hänet ja

lähettämään toisen maaherran, mutta kylmäkiskoinen Ferdinand ei tätä

pyyntöä täyttänyt, sillä Ovando lähetti runsaasti kultaa. Kun hän oli

melkein sukupuuttoon hävittänyt Espanjolan asukkaat, niin Ferdinand

salli hänen ryöstää Bahama-saarilta orjia saarella raatamaan.

Columbuksen viimeiset vaiheet.

Vihdoin Columbus sen verran parani, että saattoi matkustaa Segoviaan

tapaamaan kuningasta. Ferdinand ottikin hänet vastaan, amiraali sai

hänelle kertoa viime matkastaan, mutta kun hän pyysi kuninkaalta

takaisin oikeuksiaan, niin Ferdinand turvautui komissioniin, joka

käsitteli asiaa niin vitkalleen, että Columbus ennätti kuolla,

ennenkuin sai sen päätöksen kuulla.

Columbus oleskeli Segoviassa lokakuun loppuun, matkusti sitten

Salamancaan ja sieltä keväällä Valladolidiin, josta hän vielä kirjotti

kuninkaalle kirjeen muistuttaen oikeuksiaan ja rukoillen parempaa

kohtelua Haitin onnettomille alkuasukkaille. Mutta suuren löytäjän

voimat olivat murtuneet. Hän ei elänyt niin kauaa, että olisi saanut

vastauksen kirjeeseen. Valladolidissa hän 20 p. toukokuuta 1506 vaipui

kuoleman uneen. Elämänsä lopulla hän oli käynyt yhä uskonnollisemmaksi

ja käytti muun muassa fransiskolaista munkkipukua, muistellen siten

Rabidan luostaria, jonka munkit olivat suoneet hänelle tyyssijan,

auttaneet häntä matkaan ja elämän loppuun saakka pysyneet hänen

uskollisimpina ystävinään. Columbus haudattiin Sevillaan. Hänen

arkkunsa päälle myöhemmin kiinnitettiin seuraava kirjotus:

A Castilla y a Leon,

Nuevo Mundo dio Colon,

(Castilialle ja Leonille antoi uuden maailman Columbus), jotka

sanat sitten hänen perillisensä ottivat vaakunakilpeensä. Hän oli

lausunut sen toivomuksen, että hänet haudattaisiin San Domingoon,

Espanjolan saarelle, ja sinne hänen maalliset jäännöksensä vuosisadan

keskivaiheilla vietiinkin. Kun Haiti v. 1795 luovutettiin Ranskalle,

niin ruumis siirrettiin Havannaan ja sieltä vihdoin v. 1898, kun Cuba

luovutettiin Yhdysvalloille, Sevillan tuomiokirkkoon.

Suuri genovalainen purjehtija on aikain kuluessa joutunut monenlaisen

arvostelun alaiseksi, niinkuin kaikkikin, jotka ovat historiassa

saaneet suurta aikaan. Yksimielisesti tunnustetaan, että Amerikan löytö

on maailmanhistorian merkillisimpiä tapauksia. Se laajensi valtavassa

määrässä maailman sekä taloudellisia perusteita että sen käsityksiä.

Mutta tapauksien suuruuden vuoksi ovat toiset olleet taipuvaisia

mittaamaan miestäkin samalla mittapuulla, ja joko tehneet hänestä

korkealle yli aikansa kohoavan sankarin, taikka päinvastoin, tapauksien

suuruuden vuoksi huomanneet hänet paljon vähäpätöisemmäksi kuin hän

todella olikaan.

Arvostelkaamme häntä sen ajan valossa, oikeaan osataksemme. Väärin

olisi häneltä vaatia paljon syvällisempiä käsityksiä maailman

rakennuksesta ja luonnonilmiöistä, kuin oli hänen aikansa oppineimmilla

miehillä, sillä Columbus oli ensi sijassa merenkulkija ja ne tiedot,

mitä hänellä oli kosmografiasta, hän oli vasta varttuneemmalla iällä

hankkinut uutterain kotiopinnoitten kautta. Ei ole ihmettelemistä,

ettei hänen käytettävänään oleva kirjallisuus ollut kovin laaja,

sillä Columbus oli köyhä mies, ja kirjat olivat siihen aikaan

vielä harvinaisia ja kalliita. Toiset ivaavat sitä, että hän antoi

hurskautensa johtaa itseään kaikenlaisiin harhapäätelmiin Paratiisista

ja muista seikoista, mutta se mikä nykyisin olisi outoa ja naurettavaa,

oli luonnollista aikana, jolloin katolinen uskonta vielä kokonaan

hallitsi elämää ja Raamatun erehtymättömyys oli kaikkien epäilyksien

yläpuolella. epäilyksien yläpuolella. Se täytyy näittenkin nuivain

arvostelijain myöntää, että Columbuksella kuitenkin, sekä omien

tietojensa että itse tieteidenkin vaillinaisuudesta huolimatta oli

erittäin avomielinen silmä huomaamaan luonnonilmiöitä ja vähien

tietojensakin nojalla lausumaan kauas tulevaisuuteen tähtääviä

mielipiteitä.

Columbus ei ollut itse tiedemies, hän luotti auktoreihin. Tämä varma

luottamus parhaisiin karttoihin ja tietoihin maista ja kansoista sai

hänet uskaltamaan tuon suuren askeleen, jota ei kukaan vielä ollut

ennen yrittänyt, vaikka Intian löytäminen lännen kautta olikin jo julki

lausuttu ajatus. Yrityksen suuruus synnytti hänessä sen käsityksen,

että hän muka oli Jumalan valitsema välikappale uskon levittämiseksi

ja Idän rikkauksien hankkimiseksi Pyhän maan vallottamista varten.

On vähennetty hänen merkitystään silläkin, ettei hän huomannut

tulleensa kokonaan uuteen maanosaan, vaan elämänsä loppuun saakka

luuli purjehtineensa pitkin Itä-Aasian rantoja. Mutta tässä taas

on muistettava, ettei hän tosiaan tavannut mitään maantieteellistä

tosiasiaa, joka varmaan olisi osottanut tämän mielipiteen harhauksen.

Columbus luotti siihen, että vanhat oppineet olivat oikein mitanneet

maan ympärystän, ja tietäen purjehtimansa matkan pituuden hän

saattoi mielestään jotenkin varmasti laskea, että hän tosiaan oli

saavuttanut matkansa päämäärän. Vaikkapa hän olisikin voinut määrätä

maantieteellisen pituusasteen, s.o. löytämäinsä maitten paikan

asteverkossa, niin puuttui kuitenkin kaukaisesta idästä luotettavia

astemääräyksiä, jotka olisivat osottaneet, kuinka suuri aukko vielä

oli jäänyt molempien Intiain väliin. Edellisessä olemme sitä paitsi

nähneet, kuinka monet Länsi-Intian saarilla kuullut nimet ja huomatut

ilmiöt todella viittasivat siihen, että oli lähestytty Aasian itäsyrjän

niin vähän tunnettuja ihmemaita.

Sitä ei voi kenkään hyvällä syyllä kieltää, etteikö Columbus ollut

erinomaisen taitava ja huolellinen purjehtija. Kun otamme huomioon

alusten pienuuden ja vaillinaiset varustukset, niiden huonon

purjehduskyvyn ja vielä enemmän vesien ja rantain tuntemattomuuden

ja vaarallisuuden, Mexicon lahden ja Karibimeren tavattoman rajut

äkkituulet, niin täytyy meidän hämmästyä, kuinka hän monilla

matkoillaan niin hyvin suoriutui kaikista vaaroista. Vielä viimeisellä

matkallaan hän vanhana ja sairaana ohjasi laivojaan mitä vaikeimmissa

oloissa, kunnes ne olivat niin madonsyömät — siihen aikaan ei laivoissa

ollut kuparilevyä pohjan suojana — etteivät ne lopulta pysyneet veden

päällä, vaan olivat ajettavat rantaan uppoamaan. Vielä sittenkin hän

osasi käyttää niitä kuukausimääriä linnotuksena ja luultavasti niistä

lopulta korjata kaikki, mitä suinkin oli jonkin arvoista.

Länsi-Intiaan perustetut siirtokunnat eivät ottaneet Columbuksen

hallinnossa menestyäkseen, ja sitä on pidetty riittävänä syynä hänen

syrjäyttämiseensä ja tarmokkaampien miesten lähettämiseen hänen

sijaansa. Mutta olivathan siirtomaayritykset silloin vasta alussaan,

eikä varsinkaan ollut minkäänlaista kokemusta elämästä kuumissa

maissa. Jo terveydelliset vaarat olivat niin suuret, että ne olivat

omiaan saattamaan vaikka kuinka kunnollisesti hallitun siirtokunnan

turmioon. Toiseksi nuorista siirtokunnista vaadittiin liian nopeaan

suuria tuloja. Se ei voinut tapahtua muulla tavalla, kuin rasittamalla

alkuasukkaita. Siihen taas ei Columbuksen ihmisystävällinen luonne

taipunut. Hänen päämääränsä oli alkuasukkaitten verkallinen

taivuttaminen kristinuskoon ja sivistykseen. Sen vuoksi hän ei voinut

tyydyttää niitä kaikenlaisia onnenonkijoitakaan, jotka emämaasta

riensivät meren taa siinä toivossa, että nopeaan rikastuisivat, ja

tästä taas olivat seurauksena ainaiset juonet ja kapinat. Lisäksi

Columbus oli alhaisesta asemasta kohonnut muukalainen, joka jo

sinään herätti kateutta. Hänen oli sitä vaikeampi menestyä uusien

siirtomaitten hallitsijana, kun hän ei Espanjan hallituksen puolelta

suinkaan saanut sitä vakaata ja tehokasta kannatusta, joka hyvän

järjestyksen ylläpitämiseksi olisi ollut välttämätöntä. Mutta hänen

suunnitelmansa olivat terävästi mietityt ja kaukonäköiset.

Suuren löytöretkeilijän kohtalo sen kautta muodostui traagilliseksi.

Menetettyään varakuninkuuden hän menetti useimmat ystävänsäkin ja kuoli

melkein unohdettuna. Toiset miehet tunkeutuivat etusijaan ja Uusi

maailma sai nimensäkin toisesta miehestä, jonka ansiot sen tutkimisesta

olivat vähemmät kuin monen muun. Vuosisatoja kului, ennenkuin

Columbuksen merkitys jälleen tunnustettiin ja hän sai sen sijan, joka

hänelle historiassa kuuluu.

Columbus oli kookas, komea mies, vaaleaverinen, vaikka olikin

italialainen. Nenä oli kaareva, silmät siniset, iho punakka

ja pisaroissa, hiukset punaiset, mutta muuttuivat jo aikaisin

lumivalkoisiksi. Siinä ainoassa kuvassa, joka jotenkin varmaan

lienee maalattu hänen eläissään, hän on parraton. Seuramiehenä hän

oli miellyttävä ja iloinen ja osasi sujuvasti ja vilkkaasti esittää

mielipiteensä. Uskonnollinen hartaus oli hänen luonteensa esiintyvimpiä

piirteitä. Kuta kauemmin hän eli, sitä enemmän uskonnolliset mietteet

saivat hänen mielessään sijaa. Tämä ilmenee siitä nimikirjotuksestakin,

jota hän tavallisesti käytti ja joka ajan tavan mukaan oli peitetty

symbolistiseen salaverhoon.

S.

S. A. S.

X M Y

Chro FERENS.

On säilynyt hänen ohjeensa, miten se on kirjotettava: ensin X ja S sen

päälle, merkiten Kristusta, sitten M ja A sen päälle, merkiten Mariaa,

tämän jälkeen Y ja S sen päälle, joka merkitsi Jooseppia, alle Chro

kreikkalaisilla kirjaimilla ja FERENS, joka merkitsi Christopheria.

Tämän tunnusmerkin hän kirjotti asiakirjainsa alle.

Hän oli herkkäuskoinen, hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, ja yhtä

helposti leppyvä, kuin toisinaan äkkipikainenkin. Sen vuoksi hänellä

ei aina ollutkaan sitä rautaista kylmäverisyyttä, joka olisi ollut

tarpeen. Mutta toiselta puolen oli ihmishenkien hukka hänen matkoillaan

verraten vähäinen. Hän piti huolta merimiehistään, eikä suotta uhrannut

heitä, niinkuin ne, jotka hänen jälkeensä toimivat Uudessa maailmassa.

Neljännelläkin retkellä, joka oli niin vaivaloinen ja vaaroja täynnään,

mieshukka oli aivan vähäinen, ellemme ota lukuun sitä venekuntaa, joka

joutui salaväjytyksen uhriksi Veraguan rannalla. Monen monet olivat

ne toisten yritykset, joiden osanottajista ainoastaan tähteitä pääsi

hengissä palaamaan.

Columbus oli suurien löytöretkien levottoman ajan jaloimpia

toimimiehiä, samalla kun hän työnsä merkityksen puolesta oli sen

suurin henkilö.

Columbuksen omaiset.

Luomme vielä katsauksen Columbuksen omaisten vaiheisiin. Bartolomeo

Colombo, — hänkin kirjotti nimensä Colon Espanjaan muutettuaan, — joka

oli veljelleen niin oivallisena apuna sekä Espanjolassa että hänen

viimeisellä löytöretkellään, lähti amiraalin kuoltua veljenpoikansa

Diegon keralla Länsi-lntiaan, jossa hän sai Haitin ja Portoricon

välistä pienen Mona saaren. Bartolomeo kuoli Haitissa v. 1514.

Epäilemättä hän veljeksistä oli tarmokkain ja lujin; heikompi luonne

oli nuorempi veli Diego, joka niinikään kuoli Haitissa.

Amiraalin laillinen poika, Diego, kasvatettiin hovissa ja lähti vasta

v. 1509 Haitiin, jossa hän v. 1526 kuoli. Hän oli naimisissa Maria

de Toledon, Alban herttuan veljentyttären, kuningas Ferdinandin

serkuntyttären kanssa ja pääsi siten Espanjan vanhimpain sukujen

yhteyteen. Mahtavien suojelijainsa avulla hän vihdoin sai periä

isänsä arvot. Ovandon jälkeen Diego Colon nimitettiin Länsi-Intian

maaherraksi. Hän rakennutti itselleen Santo Domingon kaupunkiin komean

kivipalatsin ja hallitsi siirtokuntaansa kahdeksantoista vuotta

vaihtelevalla menestyksellä mitä vaikeimmissa oloissa. Keisari Kaarlo

V:nneltä hän sai takaisin varakuninkaankin arvonimen. Hänen aikanaan

Velasquez asutti Cuban, mutta hallitsi sitä kokonaan itsenäisesti.

Diego Colon sen kautta joutui Velasquezin kanssa riitoihin ja kosti

puolestaan siten, että hän kannatti Cortezia, kun tämä Mexicoa

vallottaessaan petti Velasquezin.

Columbuksen poika liitosta Beatrice Enriquezin kanssa, Fernando, sai

tieteellisen kasvatuksen. Amerikasta palattuaan hän asettui Sevillaan,

perustaen sinne aikaansa nähden erinomaisen laajan kirjaston, jossa

oli 20,000 nidettä. Tämä »Biblioteca Colombina» on yhä vielä samalla

nimellä olemassa, vaikka onkin huonon hoidon kautta aikain kuluessa

menettänyt paljon arvokkaimmista teoksistaan. Fernando matkusteli

laajalti Europan maissa ja nautti tieteellisessä maailmassa suurta

mainetta. Häntä pidettiin kauan v. 1571 ilmestyneen Columbuksen

elämäkerran kirjottajana, mutta kun siinä on runsaasti vääristeltyjä

tietoja ja monet seikat osottavat tekijän perehtymättömyyttä

purjehdukseen, niin teoksen oikeutta nykyisin epäillään. Fernando,

jolla oli ruhtinaallinen eläke, samoin kuin Diegollakin, kuoli

naimatonna.

Diego Colonin poika Luis luopui varakuninkaan arvosta ja sai Veraguan

herttuan, Jamaican markisin ja Intian amiraalin arvonimet, ynnä 10,000

kultadukatin eläkkeen. Myöhemmin arvonimet periytyivät naisien kautta

toisiin sukuihin. Mutta vielä nykyisin on Espanjassa suku, jolle kuuluu

Veraguan herttuan ja valtameren amiraalin arvonimi. Suvun päämies aina

saa Cristobal Colonin nimen.

Muita löytöretkiä Länsi-Intian vesillä.

Kun Columbus Ovandon saapuessa Haitiin menetti yksinoikeutensa Uuden

maailman tutkimiseen, niin avautui yksityisille tilaisuus yrityksiin

ja löytöihin, ja kilvan riennettiin sitä käyttämään. Ensimäisiä

oli urhea Ojeda, johon jo olemme tutustuneet. Mutta itsenäisenä

toimimiehenä hän ei onnistunut yhtä hyvin kuin seikkailevana ritarina.

Ojeda sai Espanjan hallitukselta luvan tutkia Parian helmipaikkoja,

jotka Columbus oli kolmannella matkallaan löytänyt. Luotsina hänellä

oli Juan de la Cosa, joka tällä matkalla laati ensimäisen kartan

Uudesta maailmasta. Sitä paitsi oli oman ilmotuksensa mukaan Amerigo

Vespuccikin mukana.

Ojeda.

Ojeda lähti Cadizista toukokuussa v. 1499, laski Atlantin meren

poikki samoja teitä kuin Columbus kolmannella matkalla ja saapui

Guayanaan Surinamin rannalle. Rantaa seuraillen löydettiin Essequibo

ja Orinoco jokien suistamot, jonka jälkeen tultiin Trinidadiin ja

purjehdittiin Parian lahden kautta Venezuelan pohjoisrannalle. Sitten

käytiin Helmisaarilla, Margaritassa ja Curaçaossa, ja tultiin lahteen,

jossa maanasukkaitten rakennukset olivat paaluilla. Seutu sai siitä

»Venezuelan», s.o. »Pikku-Venezian» nimen, joka sittemmin käsitti koko

rannikon ja vihdoin sisämaankin. Kun oli vielä Maracaibo-lahtikin

tutkittu, niin Ojeda laski meren poikki Haitiin, jossa hän

liittyi Roldaniin Columbusta vastaan. Kotomatkalla, joka tapahtui

Bahama-saariston kautta, ryöstettiin sieltä 232 asukasta orjiksi, kun

ei retken kustannuksia voitu muulla tavalla suorittaa. Kesällä 1500

Ojeda palasi takaisin Cadiziin.

Alonso Niño.

Jotenkin samoja teitä, mutta vähäistä ennen, purjehti Alonso Niño

pienellä laivalla, joka oli varustettu helmien ostoa varten. Niño

saapui helmirannalle vähäistä ennen Ojedaa, joten hän saattoi itselleen

vaihtaa suuren saaliin, eikä Ojedalle jäänyt mitään. Niño toi

palatessaan 96 naulaa helmiä. Matkalla oli tultu siihen vakuutukseen,

että maa, jonka rantoja oli purjehdittu, välttämättä oli mannerta,

koska siellä oli semmoisia eläimiä, joita ei saarilla tavattu. Retken

runsas helmisato kiihotti toisia onneaan yrittämään.

Pinzonien retki.

Lopulla vuotta 1499 lähettivät Paloksen Pinzonit laivoja

tutkimusretkelle. Laivuetta johti Vicente Yañez Pinzon, joka oli

mukana Columbuksen ensimäisellä matkalla. Se kulki vielä etelämpää

päiväntasaajan poikki kuin Ojeda, joutui koviin myrskyihin ja saapui

vihdoin Brasilian rannalle, lähelle nykyistä Recifeä eli Pernambucoa.

Juhlallisesti Pinzon otti maan Espanjan omaksi, leikaten puista oksia,

juoden maan vettä ja pystyttäen rannalle ristejä. Mutta asukkaat

olivat vihamielisiä. Eräs sen ajan kirjailija sanoo, että tämän matkan

kautta todistettiin kuumassakin vyöhykkeessä olevan mahdollista asua.

Portugalilaiset olivat kuitenkin jo ennen huomanneet saman Afrikassa.

Rannikolla jouduttiin, milloin maihin poikettiin, verisiin taisteluihin

maanasukkaitten kanssa. Lopulta saavuttiin mahtavan Amazonijoen

suulle. Laivat sattuivat silloin purjehtimaan kauempana merellä ja

hämmästyivät sitä, että vesi äkkiä muuttui suolattomaksi ja juotavaksi.

Siitä oivallettiin, että oli tultu valtavan joen suulle, ja laskettiin

lähemmä maata. Löydettiin paljon matalia saaria ja ryöstettiin

eräältä 36 maanasukasta orjiksi. Amazonijoen suulla nähtiin valtava

pororoca-ilmiö. Se on vuoksilaine, joka joen virtauksen kohdatessaan

kohoo niin korkeaksi ja jyrkäksi, että se tuhoaa kaikki pienemmät

alukset, mitä tiellään kohtaa. Selvää oli, että moisen vedenpaljouden

täytyi laskea suurelta mannermaalta. Espanjassapa ei aluksi tahdottu

uskoa, että niin suurta jokea saattoi olla olemassakaan. Mutta

purjehtijat vakuuttivat veden muuttuneen sitä suolattomammaksi, kuta

kauemmaksi oli jokeen noustu. Pietari Martyr, joka Pinzonin löydöstä

kertoo, luuli hänen löytämäänsä jokea samaksi, jonka suulle Columbus

oli tullut, ennenkuin laski Parian lahteen. Amazonijoen pohjoisrannalla

tavattiin niin suuria puita, ettei kuudentoista miehen sylimitta

niiden ympäri ulottunut. Pinzonin laivat nousivat jokeen noin 90—100

kilometriä meren rannasta. Laivoihin kuormattiin brasil-väripuuta,

josta Brasilia on nimensä saanut, ja palattiin sitten Parian lahden

kautta Haitiin. Kun ei löydetty kultaa eikä helmiä, niin lähdettiin

Bahama-saarille orjan ajoon, mutta siellä pari laivaa myrskyssä

tuhoutui. Ainoastaan kaksi saapui syyskuussa v. 1500 takaisin Palokseen.

Pinzon nimitti löytämänsä joen Rio Maria de la Mar Dulceksi, joka

sitten lyhennettiin Mar Dulceksi, s.o. suolattomaksi mereksi. Toiset

sanoivat sitä Rio Grandeksi. Pinzonin seuralaisten tietojen mukaan sitä

myöhemmin aljettiin sanoa Maranjoniksi, joka ehkä oli alkuasukkaitten

käyttämä nimitys. Amazonijoen nimen joki sai vasta Orellanalta,

joka muutama vuosikymmen myöhemmin ensimäiseksi laski sitä pitkin

Etelä-Amerikan poikki mereen saakka.

Kuukautta myöhemmin kuin Pinzon lähti Paloksesta pari muutakin

laivaa, jotka saapuivat Brasilian rannalle samoille paikoille. Näillä

laivoilla, jotka kulkivat samoja teitä kuin Pinzoninkin retkikunta,

lienee Amerigo Vespucci ollut mukana. V. 1500 purjehti Bastidas

kahdella laivalla Karibimereen ja tutki Maracaibo-lahden ja Panaman

kannaksen välisen rannikon. Hän saapui siis nykyisen Colonin seuduille

ennen kuin Columbus pohjoisesta päin tullen. Bastidaan matkan kautta

oli Etelä-Amerikan koko pohjoisranta tullut tunnetuksi.

Alussa vuotta 1502 Ojeda lähti toiselle matkalleen. Hänellä oli neljä

laivaa ja aikomus oli perustaa siirtokunta Maracaibo-lahden rannoille.

Asukkaat kuitenkin yritystä vastustivat ja tuottivat Espanjalaisille

niin tuntuvan mieshukan, että Ojedan väki teki kapinan, vangitsi

johtajansa ja kuljetti hänet San Domingoon tuomittavaksi. Espanjassa

Ojeda kuitenkin vapautettiin edesvastuusta. Vielä huonommin kävi

kahdelle pienelle retkikunnalle, jotka olivat lähteneet Venezuelan

rannoille ihmisiä orjiksi rosvoamaan. Darien-lahdessa monta laivaa

kärsi haaksirikon. Eloon jääneitten täytyi viettää vaikeita aikoja

rannikolla, jossa enemmän kuin puolet kuoli tauteihin. 200:sta

matkalle lähteneestä seikkailijasta lopulta ainoastaan nelisenkymmentä

pelastui Jamaican ja Haitin kautta Espanjaan. Seuraavana vuonna Ojeda

siitä huolimatta oli uudelleen liikkeellä, mutta tästä, v. 1505

tehdystä retkestä, ei sen tarkemmin tiedetä. Myöhemmin kerromme hänen

viimeisestä siirtokuntayrityksestään Venezuelan rannikolla.

Portugalilaiset Brasiliassa.

Keväällä v. 1500 joutui Cabralin johtama portugalilainen laivasto

Brasilian rannikolle matkalla Intiaan Cabral ei tiennyt Pinzonien

löydöistä, vaan luuli tulleensa tuntemattomaan saareen; hän otti sen

Portugalin omaisuudeksi. Lissabonissa päätettiin, että saari oli

erinomainen asemapaikaksi Intian matkalla ja lähetettiin viipymättä

laivoja siirtokuntaa perustamaan ja linnaa rakentamaan. Tämän laivueen

mukana lienee ollut Amerigo Vespucci, joka oli taitava määräämään

paikkain maantieteellisen aseman kvadrantilla ja sen vuoksi oli

saanut Portugalin kuninkaalta kutsumuksen Lissaboniin. Retkikunta

purjehti otaksutun saaren rantoja eteläänpäin luultavasti aina Rio

Janeiron lahteen saakka ja huomasi, että se oli samaa suurta maanosa,

jonka rantoja Espanjalaiset olivat pohjoisemmassa tutkineet. Oman

vakuutuksensa mukaan Vespucci sitten sai retkikunnan johdon käsiinsä ja

kuljetti laivastoa vielä paljon kauemmaksi etelää kohti, kunnes tultiin

asumattomalle kalliorannalle, joka oli noin 50:llä asteella eteläistä

leveyttä. Se olisi siis vastannut joko Patagonian rantaa tai Tulimaata.

Mutta näitä tietoja epäillään, koska niille ei ole muuta vahvistusta

kuin Vespuccin oma kertomus.

Myöhemmin Vespucci sai johdettavakseen melkoisen retkikunnan, jonka

piti hänen suunnitelmansa mukaisesti purjehtia lounaistietä Intiaan,

tehdä siis sama matka kuin Magalhães 16 vuotta myöhemmin. Vespucci

lähti matkaan kesäkuussa 1503, mutta haaksirikkojen ja kaikenlaisten

vastusten ja rettelöiden vuoksi oli menestys huono. Vespuccin täytyi

tyytyä siihen, että hän Brasilian rannikolle perusti siirtokunnan,

nykyisen Bahian, ja toi Portugaliin palatessaan punapuuta. Sen kautta

hän menetti Portugalissa suosionsa ja siirtyi takaisin Espanjaan. V.

1505 hän Sevillassa tapasi murtuneen Columbuksen. »Vespucci miellytti

minua suuresti», kirjotti amiraali. »Hänellekin, kunnianarvoiselle

miehelle, onni on ollut epäsuotuisa, niinkuin niin monelle muullekin.

Hänkään ei ole palveluksistaan saanut vastaavaa palkkaa.» Kuningas

Ferdinand kuitenkin käytti hyväkseen Vespuccin tietoja ja kokemusta,

antoi hänelle lahjan ja myöhemmin vakinaisen toimenkin. Hänestä tuli

Espanjan valtameriluotsien päällikkö, joka tutki heidän tietojaan ja

antoi todistukset heidän taidostaan. Sitä paitsi hän toimi karttain

laatijana.

Amerikan nimi.

Amerigo Vespucci oli uuttera kirjeiden kirjottaja ja kuvasi sattuvasti

Etelä-Amerikan kansanelämää. Hänen kirjotuksiaan luettiin tavattoman

laajalti, ne kun olivat ensimäinen yritys luoda yhteiskuvaa Uudesta

maailmasta. V. 1507 julkaistiin hänen matkakirjeensä yhdessä

niteessä ja niitä meni kaupaksi monta painosta, vaikka ne olivatkin

latinankieliset. Kirjan nimi oli »Quatuor Navigationes», s.o. neljä

merimatkaa. Sen kautta Vespuccin löytämät taikka oikeammin näkemät

maat — suurin osa niistä oli jo ennen löydetty — tulivat paljon

laajemmalti tunnetuiksi kuin Columbuksen löytämät, sillä Columbus

antoi hyvin vähän tietoja matkainsa tuloksista. Vespucci ensimäiseksi

puhui Uuden maailman manteresta, s.o. Etelä-Amerikasta, ja yleisössä

vakaantui se käsitys, että Amerigo Vespucci olikin löytänyt varsinaisen

uuden maanosan, Columbus vain muutamia saaria merestä. Ja sen kautta

etäämpänä, jossa vähemmän osattiin arvostella, kuinka asian laita

oikeastaan oli, pidettiin luonnollisena asiana, että uusi maanosa

saisi Amerigon nimen. Sen ehdotti Martin Waltzemüller (Hylacomylus)

Ptolemaioksen maantieteen korjatussa painoksessa, jonka hän julkaisi.

Tätä etäistä ihailijaa, joka eli koulunopettajana pienessä kaupungissa

Lothringissa, on Amerikan kiittäminen siitä, ettei sen nimeksi tullut

»Columbia». Myöhemmin on erehdystä sikäli korjattu, että Amerikan

varsinaista löytäjää on muissa nimissä muistettu. Amerikan nimeä

aljettiin käyttää ensiksi Saksassa ja Itävallassa, sitten sen tapaamme

Englannissa. Aluksi se tarkotti vain Etelä-Amerikkaa, mutta laajeni

sitten koko Uudelle maailmalle. Yleistä pätevyyttä se ei kuitenkaan

saavuttanut kuin paljon myöhemmin. Vielä kuudellatoista vuosisadalla

Etelä-Amerikkaa jotenkin yleiseen sanottiin joko »Peruanaksi» tai

»Brasiliaksi». Espanjan hallitus sitä sanoi Intiaksi. Muutoin Amerigo

Vespucci tuskin sai itse tietää, mikä kunnia hänelle tapahtui. Amerikan

nimeä ei kuitenkaan hyväksytty aivan vastalauseetta. Piispa Las Casas

ehdotti, että Uusi maailma nimitettäisiin löytäjänsä mukaan Columbaksi,

mutta ehdotus ei liene tullut niin yleiseen tunnetuksi, että se olisi

voittanut Amerikka nimen.

Las Casas, intianien suojelija.

Columbuksella oli mitä parhaat aikeet Läns-Intian alkuasukkaita

kohtaan, mutta olot muodostuivat ylivoimaisiksi. Kun uusista maista

ei saatukaan niin helposti rikkauksia, kuin oli kuviteltu, niin hän

ei muuta keinoa keksinyt, kuin ruveta Portugalilaisten esimerkkiä

noudattaen myymään orjia. Hän aikoi aluksi ryöstää ainoastaan ilkeitä

Karibeja, mutta ei kauaa kulunut, ennenkuin otettiin keitä vain

saatiin. Espanjan hallitus ei tätä menetelmää alussa hyväksynyt, mutta

sen kiellot eivät auttaneet. Varsinkin sitten kun Ovando pääsi Haitissa

hallitsemaan ja vallitsemaan, ruvettiin maanasukkaita kohtelemaan niin

petomaisen julmasti, että viidessätoista vuodessa yhdestä miljoonasta

oli jäljellä vain kuusikymmentätuhatta, ja kun oli kulunut vielä

seitsemän vuotta, niin oli jäänyt neljätoistatuhatta. Sokea ahneus

tukahutti kopeista vallottajista kaiken inhimillisen tunteen; yhden

kultaunssin vuoksi oltiin valmiit milloin hyvänsä uhraamaan maanasukas

ja lopulta heitä teurastettiin, revittiin ja poltettiin huvin vuoksi.

Oli kuitenkin niitäkin, joita säälitti intianien kurja kohtalo ja

jotka voimainsa takaa koettivat sitä auttaa. Ikimuistettavan nimen on

näiden jalojen harrastustensa vuoksi ansainnut piispa Bartolomé de

Las Casas (1474—1556), »intianien apostoli». Hänen isänsä oli ollut

mukana Columbuksen toisella retkellä. Las Casas pääsi itsekin mukaan

kolmannelle v. 1498. V. 1502 hän lähti Haitiin Ovandon kanssa ja

vihittiin siellä v. 1510 papiksi, ollen ensimäinen Amerikassa vihitty

pappi. V. 1511 hän siirtyi Velasquezin mukana Cubaan ja oli v. 1513 tai

1514 läsnä Caonaon kamalassa intianiteurastuksessa, jota hän turhaan

koetti saada estetyksi. Pian sen jälkeen hän ystävänsä Rentieran kanssa

sai Zaguan luota suuren intianikylän »repartimientokseen» (osuudekseen)

ja koetti sitten samoin kuin hänen muutkin maanmiehensä rikastua

parhaan taitonsa mukaan, hoitaen papin tehtäviä vain sivutoimena. Mutta

hän sai näin kokemusta, tuli vakuutetuksi repartimiento-järjestelmän

vääryydestä, alkoi saarnata sitä vastaan ja laski vapaiksi omat

orjansa. Hän matkusti Espanjaan puhumaan intianien puolesta ja seuraus

hänen valituksistaan oli, että kardinali Jimenes v. 1516 lähetti

Länsi-Intiaan kuninkaallisen komissionin asiaa tutkimaan. Las Casas sai

arvonimellä »intianien suojelija» valvoa komissionin töitä ja olla sen

neuvonantajana. Mutta komissioni osotti niin suurta leväperäisyyttä

tehtävässään, että Las Casas seuraavana vuonna uudelleen matkusti

Espanjaan ja ehdotti, että intianeille annettaisiin täydelleen takaisin

vapaus. Sen sijaan piti uudisasukkailla olla oikeus tuoda Cubaan

neekeriorjia. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan. Mutta sekään

ei pelastanut intianeja; se oli vain uusi epäkohta edellisten lisäksi.

Las Casas sen vielä eläissään sai nähdä ja katui sitten katkerasti, kun

hän ei ollut käsittänyt sitä, että neekereillä on sama oikeus vapauteen

kuin Uuden maailman alkuasukkaillakin.

Las Casas ei elinaikanaan hyljännyt sorrettujen intianien asiaa. Hän

kävi myöhemmin Mexicossa ja Keski-Amerikassa ja oli avullisena näitten

maitten kristinuskoon käännyttämisessä. V. 1543 hänet nimitettiin

Mexicon Chiapaan piispaksi. Hän oli saanut Espanjan hallituksen

säätämään lakeja intianien suojaksi, mutta näiden harrastusten vuoksi

hän joutui omain maanmiestensä puolelta niin kiivaan vastustelun ja

häväistyksen alaiseksi, että hän v. 1547 luopui piispan toimesta

ja palasi Espanjaan. Siellä hän saattoi paremmalla menestyksellä

vaikuttaa alkuasukkaitten hyväksi ja sekä Kaarle V että Filip II

kallistivat korvansa hänen ihmisystävällisille ehdotuksilleen. Mutta

Espanjan hallituskin oli voimaton hillitsemään alamaisiensa kamalaa

ihmishävitystä Uudessa maailmassa. Las Casas kirjotti Länsi-Intian

historian, joka vasta 1875 painettiin, ja useita kirjotuksia intianien

vapauden puolesta. Eräs niistä on nimeltään: »Lyhyin selonteko

läntisten intianien hävityksestä»; se nimite puhuu niteitä.

Olemme kertoneet, kuinka Haitin väestö hävitettiin. Ovando sai

kuningas Ferdinandilta luvan tuoda sijaan väkeä Bahama-saarilta,

joiden asukkaista Columbus oli kuningasparikunnalle lausunut eräässä

kirjeessään: »Tämä maa on kaikkia muita maita upeampi yhtä paljon

kuin päivä yötä loistavampi; alkuasukkaat rakastavat lähimmäistään

kuin itseään; heidän keskustelunsa on lempeintä, mitä saattaa

ajatella; heidän kasvonsa aina hymyilevät; ja he ovat niin lempeitä

ja rakkaita, että minä vakuutan Teidän Korkeudellenne maailmassa ei

olevan parempaa kansaa». Tämäkin kansa hävitettiin sukupuuttoon.

Vainajain kunnioittaminen ja rakkaudella muisteleminen oli, niin

sanottiin. Bahamalaisten luonnepiirre. Espanjalaiset käyttivät sitä

syöttinä, luvaten viedä heidät laivoillaan taivaallisille rannoille,

joilla heidän omaisensa paraillaan olivat. Noin 40,000 henkeä vietiin

Espanjolan kultakaivoksiin nääntymään. Bahama-saarista, joilla tosiaan

valkoisien saapuessa vallitsi paratiisimaiset olot, tuli sittemmin

Länsi-Intian kaikkein pahin rosvopesä.

V:n 1550:n vaiheilla oli Cuban Cibuneyt, jotka kuuluivat toiseen

rotuun kuin Haitin, Jamaican ja Portoricon Arawakit, hävitetty

sukupuuttoon. Samoin kävi Jamaican, jonka suopean ystävällisen kansan

Don Pedro d’ Esquivel. Columbuksen pojan Diegon lähettämänä saaria

valtaamaan, yhtä julmasti hävitti sukupuuttoon. Ihana Jamaica jaettiin

kahdeksan espanjalaisen perheen kesken. Intianit hävitettyään nämä

toivat orjia vain omiksi tarpeikseen, niin että saarella, jonka

väkiluku nykyisin lähentelee miljoonaa, v. 1655, Englantilaisten

vallottaessa sen, asui vain 3000 henkeä, valkoisia ja neekeriorjia.

Urhoollisemmin puolustivat Portoricon asukkaat, Borinquenjot, itseään.

He saivat taistelussa apua Vähien Antillien Karibeilta ja uhkasivat jo

hävittää saaren Espanjalaiset sukupuuttoon. Mutta kun englantilaiset

ja ranskalaiset merirosvot kukistivat naapurisaarien Karibit, niin

eivät Borinquenjot kauempaa jaksaneet puoliaan pitää, vaan joutuivat

saman surkean kohtalon alaisiksi kuin Länsi-Intian muittenkin saarien

kansat. Neekerejä tuotiin yhä enemmän, ja vuosisatoja eteenpäinkin tämä

saaristo sitten oli ilmetty helvetti maan päällä, huolimatta siitä,

kuinka isännät ainaisissa sodissa vaihtelivat. Kun vapautus vihdoin

tuli, niin oli Haitissa ja Jamaicassa melkein puhdas neekeriväestö,

Cubassa ja Portoricossa sekä Vähillä Antilleilla suureksi osaksi.

Kauimmin olivat Vähillä Antilleilla Karibit puoliaan pitäneet.

Ennenkuin jatkamme Etelä- ja Keski-Amerikan löytöjen historiaa, tulee

meidän palata Portugalilaisten meriretkiin. Columbuksen suuri löytö

vihdoinkin kiihotti Portugalia lähettämään laivaston sille tielle,

jonka Bartholomeu Diaz oli löytänyt. Se pääsi matkansa päämäärään,

ja Portugalilaiset saattoivat anastaa Intian kaupan, ennenkuin

Espanjalaiset lännen kautta sinne ennättivät. Toiseen yhteyteen taas

jätämme ne retket, jotka eräästä pohjoisemmasta maasta, Englannista,

tehtiin Pohjois-Amerikkaan heti sen jälkeen, kun sanoma Columbuksen

onnellisesta paluusta ensimäiseltä matkaltaan oli tullut tunnetuksi.

Bartolomeo Colombon esityksiä muistellen Englannin kuningas antoi

laivoja venezialaiselle Giovanni Cabbotolle, joka v. 1497 löysi

nykyisen Breton saaren, Uuden Skotlannin pohjoisosan, siis arvatenkin

samat seudut, joihin pohjanmiehet olivat puoltatuhatta vuotta

aikaisemmin koettaneet perustaa siirtokunnan.