AMERIKAN LÖYTÖ.

Espanja Keskiajalla.

Iberian niemimaa, varsinkin sen itä- ja eteläosa, oli Rooman vallan

alaisena melkoisesti kehittynyt, sen puoliraakalaiset asukkaat

olivat sivistyneet ja osaksi roomalaistuneetkin, hyvin rakennettuja

loisteliaita kaupunkeja oli syntynyt ja kauppa Rooman kanssa oli vilkas.

Kansainvaelluksien aikana tämä kukoistava maa, jossa olot olivat osaksi

terveemmätkin kuin Italiassa, joutui saman hävityksen alaiseksi kuin

Länsi-Rooman muut osat. Vandalit yhdessä Sveevien ja Alanien kanssa

samosivat kautta maan hävittäen ja ryöstäen, mutta joutamatta sen

oloja muutoin muuttamaan, koska Genserik v. 428 johti heimonsa salmen

poikki Airikaan ja sinne jäi. Rooman keisarikunnan ankara sortovalta

oli siihen määrään nujertanut muinoin sotaisten Iberien taistelukunnon,

etteivät he kyenneet vastustamaan puoliraakalaiskansoja, joiden

miesluku ei liene noussut paljoakaan päälle 100,000:n. Monet maan

köyhtyneistä asukkaista näyttävät pitäneen raakalaisten sekasortoa

siedettävämpänäkin tilana kuin roomalaisten veronkantajain säälimätöntä

kiristystä. Roomalaistuneet ylimykset ja rikkaat rakensivat itselleen

lujia linnoja, voidakseen pitää puoliaan kierteleviä rosvojoukkoja

vastaan, maanasukkaat taas toisin paikoin palasivat entisen

heimojärjestyksen kannalle.

Jo ennen Vandalien poistumista saapuivat maahan Visigootit,

germanilainen vallottajaheimo sekin. He anastivat maan ja asettuivat

siihen asumaan, halliten sitä entiseen roomalaiseen tapaan.

Visigoottien miesluku ei ollut suuri; Espanjan ylimystö heistä

lisääntyi, mutta varsinaiseen kansaan he eivät suuresti vaikuttaneet.

Perintöriidoissa, kapinoissa ja rettelöissä Espanja sitten eli kolmisen

vuosisataa, heikontuen lopulta siihen määrään, että se oli helppo

saalis vaikka mille vallottajalle.

Vielä enemmän uusia aineksia sai tuleva Espanjan kansa.

V. 711 purjehti Tarik Gibraltarin salmen poikki. Sen sijaan että

kristitty Espanja olisi miehissä noussut häntä vastaan, sai hän siellä

liittolaisia. Visigoottilainen Roderik kuningas voitettiin, sillä

osa hänen sotajoukostaan meni tappelussa muhamedilaisten puolelle.

Muutamassa vuodessa vallottivat Arabit koko Espanjan, sillä Tarik ei

suinkaan suostunut enää pois lähtemään, niinkuin olivat toivoneet ne

kristityt ruhtinaat, jotka olivat hänen apuaan pyytäneet.

Koko Iberian niemimaa joutui siten moneksi vuosisadaksi muhamedilaisten

vallottajien vallan alle. Alussa se kuului suureen arabialaiseen

kalifikuntaan, mutta sitten niemimaan maurilaiset ruhtinaat erosivat ja

perustivat useita melkein itsenäisiä ruhtinaskuntia, jotka tunnustivat

Cordovan emirin ylivallan. Maaorjuudessa elävälle osalle kansasta

arabialaiset vallottajat olivat tervetulleita, sillä sen tila aluksi

parani tavattomasti, ja helposti mukautuivat korkeammatkin säädyt

uusiin oloihin, sillä Arabit kohtelivat maata leppeästi, eivätkä

harjottaneet mainittavaa uskonvainoa.

Iberian niemimaa vaurastui arabialaisen vallan aikana entistään

rikkaammaksi ja suureksi osaksi omisti muhamedin uskon. Sen suuriin

kaupunkeihin rakennettiin loistavia rakennuksia, ja arabialainen

sivistys ja tiede kohosivat niissä niin korkeaan kukoistukseen, että

muista Europan maista tultiin Espanjaan oppimaan. Olemme jo ennen

kertoneet, kuinka maantiedekin sieltä käsin sai elvytystä. Mutta

toiselta puolen Arabialaisten, eli oikeammin heidän ja Pohjois-Afrikan

Berberien sekotuksen, »Maurien» valta nopeaan turmeltui ja muuttui

tavalliseksi itämaiseksi sortovallaksi. Ristiretkien aikakauden

lähestyessä kiihtyi uskonnollinen suvaitsemattomuuskin ja samalla

kristittyjen halveksiminen ja vainoaminen. Siitä vähitellen kehittyi

kristityissä se sammumaton viha vääräuskoisia vastaan, joka sitten

sytytti taisteluhalua ja kansanrunoissa sai kaikiksi ajoiksi hehkuvan

ilmauksensa.

Pyreneitten ja Asturian vuorimaissa, itsenäisyytensä säilyttäneiden

Baskien kesken, oli kaiken aikaa palanut se toivon kipuna, josta

vähitellen kasvoi Espanjan vapautus. Sitä myöten kuin Maurien valta

niemimaalla rappeutui, sikäläiset pienet ruhtinaskunnat alkoivat

levitellä itseään. Kahdeksannella vuosisadalla syntyi Leonin

kuningaskunta ja siitä perustettiin Maureilta vallotetulle alueelle

Castilia, jonka ensimäinen pääkaupunki oli Burgos. Pyreneissä olivat

Navarra ja Aragonia. Näiden pienien valtakuntien historia oli täynnään

ainaisia aluemuutoksia, joihin milloin avioliitot, milloin vallotukset

antoivat aihetta. Milloin ne olivat sodassa keskenään, milloin Maureja

vastaan. Kuta enemmän ristiretkiaate valtasi alaa, sitä enemmän kasvoi

kuitenkin täälläkin viha vääräuskoisia vastaan ja heidän maasta

karkottamisensa muodostui suureksi yhteiseksi tehtäväksi. Mutta niin

kiihkeät olivat kuitenkin kristittyjen keskinäiset kateet ja kiistat,

että yksin kuulu Cidkin, Espanjan kansallissankari. Maurien pelätty

vihollinen, toisin ajoin taisteli heidän liitoissaan kristittyjä

vastaan. Kristityistä valtakunnista paisuivat Castilia ja Aragonia

muita mahtavammiksi. Edellinen levitteli lännessä, jälkimäinen idässä

valtaansa, ja kaupunki ja maakunta toisensa jälkeen riistettiin

Maureilta. Kun Castilian perijätär Isabella ja Aragonian kuningas

Ferdinand solmivat avioliiton, niin yhtyi vihdoin (v. 1479) melkein

koko Espanja yhdeksi valtakunnaksi. Maurien hallussa oli enää vain

Granada, mutta Granadankin vallotus oli vain ajan kysymys.

Näissä ainaisissa sodissa kehittyi Espanjan ylimystössä seikkailuhalu

ja taistelukunto, joka sitten valtameren takana osottautui

monissa loistavissa urotöissä. Mutta maan varallisuus ainaisista

levottomuuksista kärsi. Niinpä oli Espanjan kauppakin hyvin pieni,

laivaliikettä tuskin oli ensinkään.

Viidennentoista vuosisadan lopulla oli siis Espanjassa loppuun

suoritettu suuri vapautus- ja yhdistystyö ja vuosisatoja kestänyt

kehitys saavuttanut päätöksen. Vielä ei Espanjan kansa tosin ollut

yksi kansa, siksi paljon vieraita aineksia oli niemimaalle asettunut

aikain kuluessa, mutta se oli saavuttanut kaikki yhteen sulamisen

edellytykset. Se joutui nyt luomaan katseensa ulospäin ja hakemaan

laajempia toimialoja. Pienen Portugalin kilpailuun kiihottava esimerkki

sai sen lähettämään Columbuksen Amerikkaa löytämään ja voimain

joutilaisuus kotimaassa erinomaisen tarmokkaasti ryhtymään löydettyjä

maita valtaamaan. Espanjan kädet olivat vapaat ja se kahmasi itselleen

yhdellä kerralla niin paljon maata, puuhaa ja omaisuutta, ettei

sen koommin ole toista semmoista kaappausta tapahtunut. Siitä tuli

muutamassa vuosikymmenessä maailman ensimäinen siirtomaavalta.

Christopher Columbus.

Eräs historiallinen hetki.

Puolivälissä Guadalquivir ja Guadiana jokien välillä on Espanjan

lounaisrannalla eräs suistamolahti, johon laskee kaksi pientä jokea,

Odiel ja Tinto. Odielin rannalla on Huelva niminen kaupunki, Moguer ja

Palos taas Tinton varrella. Korkealla niemellä Tinton itäpuolella on

Santa Maria de la Rabidan fransiskaniluostari. Se on epäsäännöllinen

rakennusryhmä, yksinkertainen, mutta jykevä, niinkuin Keskiajan

luostarit yleensä. Korkealla paikalla ollen se näkyy kauas merelle ja

oli ennen vanhaan purjehtijoille maanmerkkinä, heidän lähestyessään

tätä muutoin lakeata rannikkoa.

Eräänä iltana tammikuussa v. 1485 istui luostarin portilla

matkamies, pieni poikanen kerallaan. Hän oli muukalainen, vieras

kansallisuudeltaankin, ammatiltaan merenkulkija. Genova oli hänen

kotipaikkansa, mutta hän oli kiertänyt paljon enemmänkin maailmaa

ja tuli nyt viimeksi Portugalista. Siellä hän oli monta vuotta

viettänyt ja mennyt naimisiin, mutta vaimonsa menetettyään päättänyt

lähteä naapurimaahan onneaan etsimään, kun hänen suuria tuumiaan ei

Portugalissa ymmärretty. Vaivalloisen matkan jälkeen hän köyhänä ja

väsyneenä oli saapunut tämän vanhastaan kuulun luostarin portille,

anomaan sen vieraanvaraisuutta ja suojaa. Levättyään vähän aikaa

kivi-istuimella hän soitti luostarin kelloa, pyytäen vähän virvotusta

itselleen ja pojalleen. Munkkien huomiota herätti vieraan ryhdikäs

ulkomuoto ja arvokas käytös. He kehottivat häntä poikansa keralla

astumaan luostarin suojiin.

Tämä mies oli Christopher Columbus. Luostarissa oli muuan nuori

oppinut munkki, veli Antonio de Marchena, joka mieltyi keskustelemaan

vieraan kanssa, etenkin kun piankin huomasi voivansa hänen kanssaan

keskustella mieliaineistaan, tähtitieteestä ja kosmografiasta.

Columbus kertoi hänelle vaiheistaan ja alkoi sitten selittää tuumiaan,

joita nuori munkki ihmetellen kuunteli. Muukalaisen aikomus oli

ennen kuulumaton. Hän aikoi purjehtia valtameren poikki länteen ja

päästä sen kautta Intiaan. Sitä ei vielä kukaan ollut yrittänyt, eikä

moni edes mahdolliseksi luullut. Aatteen uutuuden ohella viehätti

hurskaita munkkeja tämän vieraan harras halu levittää kristinuskoa

pakanakansoihin. Nuori Antonio oli oppinsa vuoksi luostarissa

huomattu mies ja hänen suositteleminaan Columbuksen tuumat saivat

koko luostarikunnan lämpöisen kannatuksen. Toistaiseksi eivät munkit

kuitenkaan voineet häntä muulla tavalla auttaa, kuin ottamalla

hoitoonsa hänen pienen poikansa, Diegon, kunnes isä oli ennättänyt

saada maan mahtavien kannatuksen suurelle aikomukselleen. Mutta

myöhemmin La Rabidan munkkien puolto oli Columbukselle tehokas apu.

Se ratkaisevalla hetkellä sai vaakakupin hänen puolelleen painumaan,

kun Castilian hallitus teki päätöksensä hänen esityksestään, ja sen

vuoksi voimme sanoa Columbuksen tuloa tähän luostariin historialliseksi

hetkeksi.

Columbuksen nuoruus.

Tämän merkillisen miehen nuoruudesta on niukasti tietoja. Se voi

ensi katsannolta näyttää omituiselta, sillä suuren löytöretkensä

kautta Columbus nopeaan sai mainetta ja vaikutusvaltaa ja tuli niin

huomatuksi mieheksi, että hänen nimeänsä mainittiin kautta Europan.

Ehkä on tietojen niukkuuteen osaksi syynä se, että hän oli alhaista

sukua. Kohottuaan Espanjan ylimykseksi ja saatuaan osakseen suurimmat

kunnianosoitukset, mitä siellä voitiin antaa, Columbus ei ehkä halunnut

saattaa yleiseen tietoon niitä kovin vaatimattomia oloja, joissa hän

oli kasvanut.

Harvan miehen elämänvaiheita on kuitenkaan niin väsymättä tutkittu kuin

Amerikan löytäjän. Sen aikuisista perintö- ja oikeusasiakirjoista,

joita säilytetään Genovan arkistoissa, on vihdoin saatu selville hänen

syntymävuotensa. Columbus syntyi Genovassa todennäköisesti vuonna

1451. Isä oli villankehrääjä, verraten varaton mies; Christopherin

syntyessä hän oli erään portin vartijana Genovassa. Elämäkerrassa, joka

Columbuksen toisen pojan, Fernandon toimesta myöhemmin kirjotettiin,

mutta jossa tietoja arvatenkin on koko joukon kaunisteltu, mainitaan

nuoren Christopherin saaneen jonkinlaisen kasvatuksen, muun muassa

olleen Pavian yliopistossa tähtitiedettä, mittausoppia ja kosmografiaa

oppimassa. Mutta toiselta puolen amiraali oman kertomuksensa mukaan

jo neljäntoista vuotiaana lähti merille. Toisin ajoin hän auttoi

villankehruussa isäänsä, joka oli muuttanut Savonaan, lähelle

Genovaa. V. 1474 Columbus näyttää käyneen Kinos saarella. Kesällä

1476 hän luultavasti kävi Englannissa ja omien sanainsa mukaan vielä

kauempanakin pohjoisessa aina Islannissa saakka. Tätä väitettä on

koetettu osottaa perättömäksi, mutta muistettava on, että Genovalla

oli laajat kauppasuhteet ja että sieltä tehtiin säännöllisiä retkiä

Brittein saarien kaikkiin osiin ja niiden pohjoispuolella oleviin

merensaariinkin. Islannissa Columbus olisi voinut kuulla kerrottavan

Leif Onnellisen ja Thorfinn Karlsefnin retkistä lännen Viinimaahan,

vaikkei hän siitä mitään mainitse. Nuo vanhat kertomukset olisivat

helposti voineet hänessä virittää ensimäisen idun tuumaan, jonka hän

sitten toteutti.

Englannista Columbus lähti Portugaliin, samoin kuin niin monet

italialaiset purjehtijat ennen häntä, etsimään onneaan tämän

meriliikettään laajentavan nuoren valtakunnan palveluksessa. Hän meni

naimisiin verraten ylhäisen naisen, Felipa Monis de Perestrellon

kanssa. Felipan isä oli itsekin genovalainen, hän oli aikanaan

ruvennut Henrik Purjehtijan palvelukseen, ollut mukana Madeiran

naapurisaaren Porto Santon asuttamisessa ja sen ensimäisenä maaherrana.

Felipan serkku oli siihen aikaan Lissabonin arkkipiispana. Vuoden

1479 vaiheilla Columbus itsekin kävi Porto Santossa. Saarella hän

ehkä tutustui appi-vainajansa laivakirjoihin ja muistiinpanoihin ja

keskusteli vanhain merimiesten kanssa länsimeren salaisuuksista ja

vieraitten maitten merkeistä, joita meri oli mukanaan tuonut. Tähän

aikaan hänessä ehkä kypsyi tuuma, että Intiaan olisi mahdollinen päästä

lännen tietä valtameren poikki. Juhana II:n noustessa valtaistuimelle

Columbus näyttää ruvenneen Portugalin palvelukseen ja v. 1481—1482

tehneen matkan Guinean rannikolle. Sieltä palattuaan hän esitti

kuninkaalle rohkean aikomuksensa.

Lännen tien alkuvaiheet.

Niin vähän kirjallisia tietoja on säilynyt vanhempain aikain elämästä,

ettemme voi varmaan sanoa, kuinka tämä tuuma purjehtia lännen tietä

Intiaan, kuuluun rikkaaseen ryyti-, kulta- ja silkkimaahan, oikeastaan

sai alkunsa.

Löytöretkille Atlantinmeren tuntemattomiin osiin oli varmaan jo

moni ennen Columbusta halunnut lähteä, vaikka matkan kuvitellut

vaarat olivat siihen saakka yrityksestä pelottaneet. [Henri Harisse,

Amerikan löytöhistorian etevä tutkija, on nykyisin selville saanut,

että XV:nnen vuosisadan loppupuoliskolla Azoreilta käsin tehtiin

Portugalin hallituksen myötävaikutuksella useita matkoja, joiden

tarkotus nimenomaan oli karttoihin merkittyjen tarusaarien löytäminen.

Ainakin seuraavat yritykset tiedetään: V. 1452 purjehti Diogo de Terve,

1457 herttua Fernäo de Beira, 1462 João Vogado, 1472 Ruy Gonçalves,

1475 Fernao Telles. Luultavasti Columbus kuuli näistä matkoista ja

niiden kielteisistä tuloksista.] Kartoille oli kuvattu vielä Azorien

ulkopuolellekin saaria, kuten St. Brandan, Antilia ja Brasil, jotka

tosin lienevät olleet alkuaan mielikuvituksen tuotteita, mutta sen

kautta, että olivat kartoilla sijansa saaneet, vähitellen vakautuneet

merenkulkijain käsityksissä todellisuudeksi, koska kirjallisuudella

siihen aikaan oli nykyistä paljon suurempi auktoritetti. Mutta oli

kuitenkin saatu varmempiakin viittauksia siitä, että tuntemattomassa

lännessä mahtoi olla maita ja ihmisiä. Fernando Columbuksen

julkaisemassa elämäkerrassa mainitaan useita merimiesjuttuja, jotka

saattoivat kiihottaa hänen isäänsä löytöretkelle lähteinään. Eräs

portugalilainen luotsi oli tavannut kaukaa merestä Kap Vincentin

ulkopuolelta vuollun puukappaleen, jonka monta päivää puhaltaneet

länsituulet olivat mukanaan tuoneet. Samanlaisia puukappaleita oli

löydetty Porto Santostakin. Azorien rannoille oli ajautunut outojen

kuusilajien runkoja. Olipa meri tuonut mahtavan ruovonkin, jonka

solmujen väliin mahtui yhdeksän pullollista viiniä — se ei voinut

olla, arveltiin, kotoisin muualta kuin Intiasta. Flores nimiselle

Azorisaarelle oli ajautunut kaksi ruumista, jotka olivat jotakuta

tuntematonta kansaa. Väittävätpä jotkut nähneensä merellä katettuja

aluksiakin, joissa oli ollut eläviä outoja ihmisiä. Toiset purjehtijat

luulivat nähneensä matkalla Irlantiin maata, jonka he päättivät

Tatarian (Aasian) itärannaksi. Jotkut väittivät löytäneensä lännen

merestä tuntemattomia saaria. Guinean ja Madeirankin välillä oli

joku luullut lännestä häämöttävän etäistä maata ja sitä oli lähdetty

etsimään, vaikka tosin oli saatu palata takaisin tyhjin loimin. Nämä

luultavasti olivat osaksi merimiesjuttuja, mutta saattoi niissä olla

tottakin. Tuskin lienee Columbus sitä vastoin saanut kuulla matkasta,

jonka luotsi Juhana Scolvus v. 1476 teki Tanskan kuninkaan toimesta,

viedäkseen apua Grönlannin siirtokunnille, ja jolla retkellä hän

näyttää joutuneen Labradorin rannoille.

Nämä epämääräiset huhut ja kertomukset tuskin kuitenkaan olisivat

saaneet Columbusta aikomustaan esittämään, ellei hänellä olisi

ollut perusteellisempiakin syitä otaksua, että lännen kautta oli

mahdollinen purjehtia Intiaan. Vaikkapa hän ei olisikaan opiskellut

Pavian yliopistossa, niin oli hän kuitenkin hankkinut itselleen

perusteellisemmat tiedot tähtitieteestä ja kosmografiasta kuin sen

ajan purjehtijoilla yleensä oli. Hänen päälähteitään oli »Imago mundi»

niminen teos, jonka vuoden 1410 vaiheilla oli kirjottanut Cainbrayn

kardinali Petrus de Alliaco. Se oli mukailu aikaisemmista skolastisista

teoksista, useista vanhemmista auktoreista koottu yhdistelmä. Petrus

de Alliaco oli teokseensa koonnut varsinkin klassillisten kirjottajain

tietoja maapallon rakennuksesta, ynnä maitten ja merien muodoista.

Siitä Columbus sai käsityksensä maan pallonmuodosta, sen koosta ja

Atlantin meren otaksutusta kapeudesta, Paratiisin paikasta ja piakkoin

odotettavasta maailmanlopusta. Ratkaiseva merkitys Columbuksen

yritykselle oli »Imago mundin» tiedoilla maapallon pienestä koosta.

Siinä sanotaan, että jos tahdotaan tietää, paljonko maan pinnasta

on asuttua, niin on otettava huomioon ilmastolliset olot ja vesi.

Ptolemaioksen luulon mukaan oli noin kuudes osa maapallon pinnasta

maata, loput vettä; myöhemmin hän arveli, että neljäsosa maan

pinnasta oli asuttavaa maata. Aristoteles luuli maata olevan vielä

enemmän. Hänen laskunsa mukaan ei meri Espanjan länsirannan ja Intian

itärannan välillä (Atlantin meri) voinut olla leveä. Seneca lausui

luonnonhistoriassaan, että suotuisalla tuulella tämän meren poikki

pääsisi muutamassa päivässä. Kun Pliniuskin otaksui samaa, niin ei

Petrus de Alliacon mielestä maan pinnasta mitenkään kolmeneljännestä

voinut olla vettä. Sitä paitsi sanotaan Raamatussa, Esran kirjassa,

että ainoastaan seitsemäsosa on vettä maahan verraten. Vielä hän

huomauttaa Aristoteleen osottaneen, ettei Afrikan länsirannalta

voi olla meren poikki Intian itärannalle kovin pitkä matka, koska

molemmissa maissa oli elefantteja. Kaikesta päättäen, sanoi Petrus de

Alliaco, on siis maamatka Espanjasta itää kohti Intiaan paljon pitempi

kuin merimatka valtameren poikki lännen kautta.

Tieteellisessä kirjallisuudessa oli siis ajatus maan ympäri

purjehtimisesta lausuttu jo Vanhalla ajalla, vaikk'emme tiedäkään

kenenkään yrittäneen sitä toteuttaa. Vielä välittömämmän sysäyksen sai

Columbuksen mielessä kytevä tuuma hänen maamiehensä Paolo Toscanellin

kirjeestä Portugalin hallitukselle.

Toscanellin kirje.

Paolo Toscanelli (1397—1482), ammatiltaan lääkäri, oli aikansa

etevimpiä oppineita. Hänen kotikaupunkinsa oli Firenze. Muitten

tieteitten ohella hän oli tutkinut myös kosmografiaa ja tunsi hyvin

vanhat auktorit. Maantieteelliset harrastukset olivat saaneet hänet

seurustelemaan aikansa etevimpäin matkustajani kanssa. Marco Polon

kertomukset Kiinan ja Cipangun (Japanin) rikkauksista lienevät hänessä

virittäneet sen ajatuksen, että näihin idän maihin voitaisiin päästä

mukavammin lännen tietä Atlantin meren poikki. Hyvin tietäen, että

Portugalilaiset olivat jo vuosikymmeniä etsineet tietä Intiaan Afrikan

ympäri, hän sen vuoksi kirjoitti eräälle kirkonmiehelle Lissaboniin

kirjeen näistä mietteistään ja liitti kirjeeseen oman tekemänsä

kartan maapallon meripuoliskosta, jota ei siihen saakka vielä kukaan

ollut yrittänyt piirtää. Sen kautta hän tahtoi havainnollisesti antaa

tukea arvelulleen. Toscanellin kartta on tosin joutunut hukkaan,

mutta siitä on ehkä jäljennetty se pallokartta, jonka nürnbergiläinen

ritari ja oppinut Martin Behaim Portugalissa laati. Kirje sitä vastoin

on säilynyt, ja koska se epäilemättä oli välittömiä vaikuttimia

Columbuksen matkaan, niin julkaisemme sen tässä kokonaan:

»Kanoniko Ferdinand Martinezille, Lissaboniin, lähettää lääkäri Paulus

(Toscanelli) tervehdyksensä. Tuttavallisesta seurustelustanne H.M.

Kuninkaan kanssa on minun sitä hauskempi saada tieto, kun jo ennen olen

kanssanne keskustellut tiestä »maustemaihin», lyhemmästä kuin Guinean

kautta kulkeva on. Kuningas tahtoo minulta nyt vielä vakuuttavampaa

ja ilmeisempää selitystä, jotta vähemmänkin asioihin perehtynyt voisi

tämän tien merkityksen oivaltaa. Vaikkapa tiedänkin, että se voitaisiin

osottaa maata esittävällä pallolla, niin olen kuitenkin selvemmyyden

vuoksi, ja kun vaiva ei ole suuri, tahtonut sen osottaa merikartalla.

Lähetän siis H. M:lleen omakätisesti piirtämäni kartan, jolle teidän

rannikkonne ja tienne ovat piirretyt, ynnä tie, joka niistä alkaa

länttä kohti, ja paikat, joihin on päästävä, ja kuinka kauas on

poikettava navasta ja päiväntasaajasta ja kuinka pitkän matkan, s.o.

kuinka monen penikulman päässä tullaan niihin seutuihin, joissa on niin

runsaasti maustimia ja jalokiviä. Elkääkä ihmetelkö sitä, että minä

sanon sitä »läntiseksi» alueeksi vaikka sitä tavallisesti sanotaan

itäiseksi. Nuo seudut nimittäin löydetään purjehtien yhä länttä kohti

maan alapuolisia teitä, jota vastoin ne maisin ja ylempää tietä

kuljettaissa aina löydetään idästä. Suorat karttaan piirretyt viivat

siis merkitsevät etäisyyksiä idästä länteen käsin, niitten poikki

kulkevat viivat taas etäisyyksiä pohjoisesta etelään. Olen karttaan

merkinnyt useita paikkoja, joihin te merenkulkijain tarkempien tietojen

mukaan voisitte saapua, ellei epäsuotuisien tuulien, taikka muitten

seikkain vuoksi jouduta toiseen paikkaan kuin aiotaan. Olen sen tehnyt

siitäkin syystä, että purjehtijat sitten voisivat asukkaille näyttää

jo ennen tunteneensa heidän maansa, joka tietysti on oleva sitä

mieluisampaa. Mutta saarilla asuu ainoastaan kauppiaita. Väitetään,

että siellä eräässä kaikkein kuuluimmassa, Zaiton nimisessä satamassa,

on niin paljon kauppalaivoja, ettei koko maailmassa muualla sen vertaa.

Vakuutetaan nimittäin, että siitä satamasta vuosittain lähtee 100

suurta pippurilla kuormattua laivaa, lukuun ottamatta ollenkaan muita

laivoja, jotka kuormaavat muita maustimia. Se maa on sangen väkirikas

ja sangen paljon siellä on maakuntia, valtioita ja lukemattomia

kaupunkeja ja sitä hallitsee yhteinen ruhtinas, jota sanotaan

suurkaaniksi — toisin sanoen kuningasten kuninkaaksi. Enimmäkseen hän

asuu ja hallitsee Kathai maakunnassa. Hänen esi-isänsä halusivat päästä

yhteyteen kristittyjen kanssa. Jo 200 vuotta takaperin he lähettivät

sanoman paaville ja pyysivät oppineita, jotka heille opettaisivat

uskoa, mutta nämä matkalla kohtasivat vaikeuksia ja palasivat takaisin.

[Polojen seurassa matkustaneet kirkonmiehet palasivat takaisin

jo Vähästä Aasiasta. Vert. Maant. Löytör. I, s. 340.] Myös paavi

Eugeniuksen aikana tuli eräs, joka vakuutti heidän hyväntahtoisuuttaan

kristittyjä kohtaan, ja tämän (ehkä Nicolo Contin) kanssa minä olen

paljon keskustellut ja kuullut häneltä paljon, kuninkaallisten

palatsien suuruudesta, jokien leveydestä, suuruudesta ja ihmeteltävästä

pituudesta, ja kaupunkien suuresta luvusta jokien rannoilla, niin että

esim. yhden joen varrella on 200 kaupunkia, ja leveistä ja pitkistä

marmorisilloista, jotka kaikkialla ovat veistokuvilla koristetut. Tämä

maa on sen arvoinen, että latinalaiset lähtevät sitä etsimään, ei

ainoastaan siitä syystä, että sieltä on saatavana suunnattoman paljon

kultaa, hopeaa ja kaikenlaisia jalokiviä ja maustimia, joita meille ei

koskaan tuoda, vaan myöskin sikäläisten oppineitten miesten, filosofien

ja kokeneitten astrologien vuoksi ja jotta kuultaisiin, millä taidolla

ja hengellä tämä mahtava ja suuri maa itseään hallitsee ja sotiakin

käy. Firenze 25 p. kesäk. 1474.»

»Lissabonista on (kartassa) länteen suoraa tietä 26 spatiota

(viivaväliä), jokainen niistä 250 milliariota, Quinsayn erinomaisen

upeaan ja suureen kaupunkiin. Tämän kaupungin ympärysmitta on 100

milliariaa, siinä on 10 siltaa ja nimi merkitsee »taivaan kaupunkia»

(Marco Polon erehdyttävän tiedon mukaan), ja paljon kummaa siitä

kerrotaan, taiteilijain paljoudesta ja talojen suuruudesta. Tämä

välimatka on melkein kolmas osa koko maapallon ympäryskehästä. Mainittu

kaupunki on Mangin maakunnassa, lähellä Kathayta, jossa taas maan

hallitsijan pääkaupunki on. Mutta tunnetusta (s.o. kaikille kartoille

piirretystä, vaikkei kenenkään näkemästä) Antihan saaresta on kaikkein

kuuluimpaan Cippangun saareen 10 spatiota. Tämä saari nimittäin on

erinomaisen rikas kullasta, helmistä ja jalokivistä, ja puhtaalla

kullalla katetaan temppelit ja palatsit. Ja näin on tuntematonta, mutta

ei siltä pitkää tietä kuljettava meren avaruuden poikki.»

Columbus sai Portugalissa ollessaan tiedon tästä kirjeestä ja

kääntyi itse Toscanellin puoleen saadakseen häneltä lisäselvitystä.

Toscanellin vastaus on säilynyt ennen mainitussa elämäkerrassa, mutta

ainakin päivämäärät ovat ilmeisesti muutetut, jotta Columbuksen oma

alote-kunnia olisi ilmeisempi. Vastauksessaan Toscanelli kirjottaa:

»Minä kiitän aikomustanne purjehtia länteen ja olen vakuutettu siitä,

kuten olette kartastanikin nähneet, ettei se tie, jota aiotte kulkea,

ole niin vaikea, kuin luullaan. Päin vastoin on tie niihin seutuihin,

jotka olen karttaan piirtänyt, aivan varma. Teitä ei ensinkään

epäillyttäisi, jos te, niinkuin minä, olisitte seurustelleet monien

henkilöitten kanssa, jotka ovat niissä maissa olleet, ja olkaa varma

siitä, että siellä tapaatte mahtavia kuninkaita, paljon taajaan

asuttuja varakkaita kaupunkeja ja maakuntia, joissa on ylenpalttisesti

kaikenlaisia jalokiviä. Ja varmaan on niitä kuninkaita ja ruhtinaita,

jotka noissa etäisissä maissa asuvat, suuresti ilahuttava, jos avaatte

tien, jonka kautta he voivat ruveta kristittyjen kanssa yhteyteen ja

oppia katolista uskontoa ja kaikkia tieteitä, jotka me omistamme.

Siitä ja monesta muustakaan syystä en ihmettele, että teillä on niin

paljon rohkeutta, samoin kuin koko Portugalin kansallakin (Columbus

ei näytä ilmottaneen, että hän oli italialainen). Siinä kansassa on

aina ollut miehiä, jotka ovat olleet kaikissa yrityksissä jalot.»

Toscanelli lähetti mukana jäljennöksen siitä kirjeestä, jonka hän oli

Portugaliin jo ennen kirjottanut. Jotkut tutkijat kuitenkin epäilevät,

että Columbuksen ja Toscanellin kirjeenvaihto on kokonaan myöhemmin

tekaistu. Toscanellin kirje Martinezille on kyllä oikea.

Lionardi da Vincinkin, kuulun maalarin, kuvanveistäjän, arkkitehdin,

insinöörin ja tiedemiehen kanssa näyttää Columbus olleen aikeestaan

kirjeenvaihdossa ja saaneen häneltäkin rohkaisevia tietoja. Molemmat

italialaiset oppineet eivät aavistaneet, sen enempää kuin Columbus

itsekään, mikä salpa meren keskellä oli Europan ja Itä-Aasian välillä

ja kuinka paljon pitempi matka todenteolla on, kuin he, Ptolemaioksen

arvioihin nojautuen, olivat otaksuneet.

Columbus esittää aikeensa.

Columbus luultavasti v. 1483 ensi kerran esitti aikeensa Portugalin

kuninkaalle. Tämä kysyi siitä erään valiokunnan mielipidettä, johon

oli koottu maan etevimpiä oppineita, mutta nämä miehet, varsinkin

kuninkaan rippi-isä, pitivät genovalaisen purjehtijan puheita

paljaina kerskauksina ja päättivät koko tuuman Marco Polon juttuihin

perustuvaksi houreeksi. Kun Columbus tuki tieteellisiä perusteluitaan

kaikenlaisilla uskonnollisilla haaveilla, niin ei kuningaskaan ottanut

hänen esitystään kuuleviin korviin. Portugalilaiset päättivät kulkea

edelleen sitä tietä Afrikan ympäri, jonka tutkimiseksi he jo olivat

niin paljon uhranneet. Se huhu, että Portugalin kuningas olisi sataa

lähettänyt laivan juuri Columbuksen esittämää tietä löytämään, mutta

että laiva olisi pelosta takaisin palannut, on myöhempi keksintö.

Kun kaikki tiet Portugalissa näin olivat ummessa ja samaan aikaan

Columbuksen vaimokin kuoli, niin lähti Amerikan tuleva löytäjä v. 1483

pois koko maasta, tarjotakseen palveluksiaan Espanjan hallitsijoille.

Voimme nyt palata siihen hetkeen, kun hän, poikansa La Rabidan

luostariin jätettyään, lähti Sevillaan asiaansa ajamaan.

Columbus Espanjan hovissa.

Espanjassa Columbus ensinnäkin muutti nimensä espanjalaiseen muotoon

ja kutsui itseään siitä pitäen Cristoval Coloniksi. Hän elätti itseään

Sevillassa myymällä painettuja kirjoja, tutustui sitten oppineisiin ja

sai Medina Celi nimisestä ylimyksestä vaikutusvaltaisen suojelijan.

Tämä ylimys, joka oli maansa mahtavimpia, soi genovalaiselle

merenkulkijalle vierasvaraisen kodin ja rohkaisi kaikin tavoin hänen

tuumiaan. Hän olisi itsekin varustanut laivat, mutta hänen mielestään

niin suuri yritys oikeammin kuului Castilian kruunulle. Medina Celin

suosituksesta Columbus kutsuttiin kuningatar Isabellan hoviin, jossa

häntä alun pitäen suojeli ja suosi kardinali Mendoza, Medina Celin

läheinen sukulainen. V. 1486 Columbus esitettiin kuningattarelle,

joka silloin oli Cordovassa. Genovalainen miellytti Isabellaa, ja

hän käski tarkkaan tutkia hänen ehdotuksiaan. Sitä varten asetetun

valiokunnan esimies, kuningattaren rippi-isä, oli kuitenkin yritystä

vastaan, ja hänen vaikutusvaltansa ratkaisi asian Columbusta vastaan.

Valiokunnan lausunto oli niin masentava, että se saattoi Columbuksen

kerrassaan naurun alaiseksi. Salamancassa, joka siihen aikaan oli

Espanjan oppinein kaupunki, jossa kuulu yliopisto oli, hän kuitenkin

erään ystävällisen ja hänen tuumiaan suosivan apotin toimesta sai

tyyssijan ja seuraa, joka paremmin käsitti hänen aikeittensa suuruuden

ja tärkeyden. Vaikutusvaltaisten dominikanimunkkien suosittelemana

Columbus sai yhä enemmän mahtavia suojelijoita. Kuningatar lupasi

ottaa hänen ehdotuksensa uudelleen harkitakseen, heti kun maan asiat

sen sallivat. Mutta toistaiseksi kiinnitti sota maureja vastaan maan

kaikki sekä varat että voimat. Castilian kuningatar piiritti paraikaa

yhdessä puolisonsa, Aragonian Ferdinandin kanssa Malagaa. Columbukselle

myönnettiin pieni apuraha, että hän saattoi puutetta näkemättä odottaa.

Väliajalla hän solmi liiton erään neidon, Beatrice de Aranan kanssa, ja

liitosta syntyi poika Ferdinand. Saiko tämä liitto koskaan vihkimyksen

vahvistusta, siitä ei ole tietoa, mutta uskollisena Columbus pysyi

kuolemaansa saakka toiselle vaimolleen. Tämä hoiti hellänä äitinä

Diegoakin, hänen poikaansa ensimäisestä avioliitosta.

Columbuksen asia edistyi kuitenkin niin huonosti, että hän lopulta

aikoi lähteä Ranskaan onneaan koettamaan. Hänen vähää nuorempi veljensä

Bartolomeo oli jäänyt Lissaboniin, ja tämän luoksi hän ensiksi lähti

neuvottelemaan. Luultavasti hän silloin, vaikka jälleen huonolla

menestyksellä, uudelleen esitti asiansa Portugalin kuninkaalle.

Columbuksen ollessa Lissabonissa palasi Diaz retkeltään, jolla Hyvän

toivon niemi ja varma meritie Intiaan löydettiin. Ehkä tämä tapaus

ratkaisi asian Columbusta vastaan. Neuvottelusta Bartolomeon kanssa

oli tuloksena, että tämä lähti Englantiin, taivuttamaan sen maan

hallitsijaa tuumaan, ja sieltä Ranskaan, kun Englannin kuningas

suorastaan pilkkasi moisia houreita. Christofer palasi Espanjaan,

koettamaan vielä kerran siellä onneaan.

Sota maureja vastaan kiinnitti kuitenkin yhä vielä Ferdinandin ja

Isabellan koko huomion. Valmistettiin paraillaan Granadan vallotusta.

Columbus epätoivoissaan päätti lopultakin lähteä Ranskaan, mutta

poikkesi sitä ennen La Rabidan luostariin, sanomassa jäähyväiset

sikäläisille ystävilleen, jotka olivat häntä niin hartaasti

kannattaneet. Mutta sieltä hänelle, odottamatta kyllä, tulikin apu.

Luostarin apotti, Juan Perez, oli nuorempana ollut kuningatar Isabellan

rippi-isä ja oli siitä säilyttänyt suuren vaikutusvallan. Hän oli

tullut niin täydelleen vakuutetuksi vieraansa tuuman mahdollisuudesta

ja suuresta merkityksestä, että kirjotti kuningattarelle kirjeen ja

kehotti häntä mitä vakuuttavimmin auttamaan yritystä, josta olisi

kristinuskon levittämiselle niin paljon hyötyä. Kuningatar silloin

kutsui entisen rippi-isänsä Granadaan, puhuakseen hänen kanssaan

tarkemmin Columbuksen asiasta, ja iäkäs Perez viipymättä noudatti

kutsumusta. Hän sai kun saikin kuningattaren taipumaan. Columbus sai

uuden kutsumuksen saapua hoviin, joka oli Granadan edustalla, ja

samalla hänelle lähetettiin jommoinenkin rahasumma, jotta hän saattoi

varustaa itsensä hovissa esiintymään. Columbuksella oli Isabella

kuningattaren kanssa montakin keskustelua ja kuningatar lupasi suostua

hänen vaatimuksiinsa, vaikka nämä olivatkin köyhän ja maineettoman

muukalaisen esittämiksi tavattoman korkeat. Niitten korkeutta puolusti

vain yrityksen uutuus, rohkeus ja suuri merkitys. Mutta ensin oli

Granada vallotettava. Columbus odottaessaan otti osaa piiritykseen,

taistellen urhokkaasti. Vihdoin, tammikuussa 1492, maurien viimeinen

turva Espanjassa murtui, Granada antautui.

Mutta vaikka matka jo olikin kuningattaren päätöksen kautta ratkaistu,

niin vastusti sitä vastoin kuninkaallinen neuvosto jyrkästi Columbuksen

vaatimuksia, pitäen niitä suhdattomina ja sopimattomina. Columbus ei

suostunut niitä vähentämään, ja lopun lopuksi hän jälleen poistui

hovista ja lähti vihdoinkin matkalle Ranskaan. Mutta hän ei kauaksikaan

ennättänyt, ennenkuin asiat muuttuivat. Hänen ystävänsä olivat sillä

välin saaneet kuningattaren tekemään ratkaisevan päätöksen. Isabella

päätti, että Castilia yksinään toteuttaisi tämän yrityksen. Hän lupasi

vaikka antaa pantiksi omat jalokivensä, ellei varoja muutoin saataisi,

ja silloin täytyi mahtavien valtamiestenkin taipua ja ryhtyä toimiin

niin kuulumattoman uhrauksen estämiseksi. Columbus ei vielä ollut

matkannut kuin kymmenisen kilometriä Granadasta, muulilla ratsastaen,

kun sanansaattaja ehdätti hänet ja hän varmalla tiedolla saattoi palata

takaisin.

Columbuksen valtuudet.

Huhtikuussa v. 1492 allekirjotettiin Castilian kruunun ja Columbuksen

välinen sopimus. Columbus nimitettiin »valtameren amiraaliksi» kaikilla

niillä vesillä ja niissä maissa, jotka hän löytäisi. Tämä arvonimi

oli oleva elinaikainen ja kuoleman jälkeen periytyvä hänen suvussaan.

Siihen liittyivät samat oikeudet kuin Castilian suur'amiraalinkin

arvoon. Lisäksi Columbus nimitettiin kaikkien löytämäinsä maitten

varakuninkaaksi ja ylimaaherraksi. Hänen piti saada kymmenykset

kaikista näissä maissa saaduista jaloista metalleista ja kahdeksas

osa kaikkien niitten laivojen voitosta, joitten varustukseen hän

kahdeksannella osalla otti osaa. Valtuudet kirjotettiin pergamentille

ja varustettiin kuninkaan ja kuningattaren lyijysineteillä. Palos

kaupungin kansalaiset velvotettiin hankkimaan vasta nimitetylle

amiraalille kaksi karavelia; Palos oli nimittäin jonkun niskottelun

vuoksi aikaisemmin tuomittu varustamaan kaksi laivaa kruunun sitä

vaatiessa.

Columbus oli todella saanut ennen kuulumattomat valtuudet. Tämä osaksi

saa selityksensä hyvästä maineesta ja arvonannosta, jota italialaiset

purjehtijat yleensä nauttivat Espanjassa, samoin kuin Portugalissakin,

vieläpä Ranskassa ja Englannissakin, kuten saamme myöhemmin nähdä.

Mutta sitä paitsi oli hänen ehdotuksensa todella houkutteleva.

Portugalilaiset olivat juuri löytäneet kauan etsityn Intian tien

Afrikan ympäri ja paavi oli taannut sen käyttämisen ja todennäköisesti

samalla rikkaan Intian kaupankin Portugalin yksinoikeudeksi.

Columbuksen yritys lupasi nyt yhdellä iskulla antaa Castilialle

kaiken sen, mitä Portugal oli lähes vuosisadan niin monien uhrausten

kautta tavotellut. Jos yritys onnistui, niin kannatti sen hyväksi

uhratakin. Jos taas retkikunta joutui turmioon — sitä useimmat pitivät

todenmukaisena — niin raukesivat samalla Castilian kruunun myöntämät

suuret oikeudet. Tässä oli siis paljon voitettavana ja verraten vähän

hävittävänä, etenkin kun ei kruunu itse uhrannut yritykseen paljoa

muuta kuin arvonimiä ja lupauksia.

Columbuksen ensimäinen matka.

Valmistukset Palon satamassa.

Pieni satamakaupunki Palos oli Rio Tinton oikealla rannalla.

Toukokuussa v. 1492 siellä julkisesti kuulutettiin, että kaupungin

tuli hankkia Columbukselle kaksi karavelia. Niitä ei ollut vaikea

saada, mutta vaikeampi oli saada niihin miehistöä, sillä kruunun käsky

ei valvottanut kaupunkia siitä huolta pitämään. Merimiehiä kammotti

lähteä retkelle, jota useimmat pitivät varmana perikatona. La Rabidan

luostarin apotti saattoi tämänkin asian suotuisaan ratkaisuun. Juan

Perez sai Palokscn mahtavimman suvun, Pinzonit, taipumaan yritykseen

ja rupeamaan siihen osalliseksi kuin omaansa. Kolme Pinzon veljestä,

kaikki tottuneita merenkulkijoita, päätti lähteä itse matkaan, ja kun

he olivat asian puolesta, niin ei ollut vaikea saada muutakaan väkeä.

Kaikenlaisia muita vaikeuksia esiintyi kuitenkin aina lähtöön saakka.

Toisen matkaa varten luovutetun laivan omistaja keksi viimeiseen

saakka esteitä, yllytti väkeä ja sai aikaan riitoja. Laivain pohjat

puhdistettiin huolimattomasti, mukaan otettavia varastoja täytyi

odottaa, ja usein ne, vihdoin saapuessaan, olivat joko väärän

laatuisia, taikka sopimattomissa astioissa. Purjeet eivät sopineet,

mastojen köysistö oli puutteellinen. Suoranaisella pakolla täytyi

hankkia, mitä tarvittiin, ja Paloslaiset olivat näiden rettelöiden

vuoksi koko retkeä vastaan vihamieliset.

Columbus sai kuitenkin hankituksi molempien karavelien lisäksi

kolmannenkin aluksen, joka oli niitä kahta vertaa suurempi. Se oli

oikea »laiva», noin 230 tonnin vetoinen kuormattuna ja pieni siis

meidän aikamme purjelaivoihinkin verraten. »Santa Marialla» oli täysi

kansi ja keulassa ja perässä korkeat kansihuoneet, niinkuin sen ajan

aluksissa oli tavallista. Mastoja oli kolme, kahdessa raakapurjeet,

perämastossa kolmikulmainen latinalainen purje, Molemmat karavelit

olivat puolta pienemmät ja ainoastaan keulasta ja perästä kannelliset.

Mutta sen ajan merialukset olivat hyvin pulleamuotoiset, jonka vuoksi

ne pienuudestaan ja avonaisuudestaan huolimatta hyvin selvisivät

aallokossa, vaikka olivat verraten hitaita. Niin pienillä aluksilla

aikoi Columbus siis ohjata kohti tuntemattomia vaaroja aavan meren

poikki. Tosin siihen aikaan rakennettiin paljon kookkaampiakin, mutta

niitä joko ei tähän seikkailuun liiennyt, taikka ehkä arveltiin

pienempiä helpommaksi ohjata tuntemattomissa rantavesissä. »Pinta» oli

pienuudestaan huolimatta nopeampi kuin amiraalilaiva. »Pintassa» ja

»Ninassa» oli paloslainen meriväki, amiraalilaivan merimiehet olivat

eri osista Espanjaa, enimmät luoteisrannalta Galiciasta. »Santa Mariaa»

johti Columbus itse, »Pintaa» Alonzo Pinzon, »Ninaa» Vicente Pinzon.

Kaikkiaan oli näillä kolmella laivalla 88 henkeä. Eräs sen aikuinen

historiankirjottaja sanoo, että »Columbus oli pää, mutta Pinzon oli

oikea käsi». Ja tosiaan oli amiraalin matkansa onnistumisesta suuressa

määrin kiittäminen tätä toimeliasta ja rohkeata purjehtijasukua.

Kesäkuu ja heinäkuu kului Paloksen satamassa valmistuksissa. Pieni

kaupunki tuskin oli nähnytkään ennen niin vilkasta aikaa, ja varmaa on,

ettei se ole sen koommin ollut mukana niin mainehikkaassa yrityksessä.

Syyttä ei siellä nyt seiso Columbuksen suuri muistopatsas. Elokuun

alussa oltiin valmiina matkaan. Columbus kaikkine miehineen lähti

kirkkoon ja vastaanotti Herran ehtoollisen. Apotti Juan Perez oli

itse saapunut luostarista kehottamaan kaikkia luottamaan Jumalaan ja

amiraaliinsa. Hän jakoi heille siunauksen ja toivotti onnea matkalle.

Vähän ennen auringonnousua kokoontui elok. 3 p. suuri joukko rantaan

näkemään laivaston lähtöä. Ankkurit nostettiin, amiraali lennätti

mastoon Castilian lipun ja laski jäähyväisiksi suur’purjeensa, johon

oli maalattu ristinmerkki. Joen suistamosta pieni laivasto sitten laski

väljemmälle vedelle ja vähitellen kolme purjetta katosi taivaanrannan

taa. Harva luuli heidän siltä matkalta koskaan palaavan. Vielä

harvempi osasi aavistaa, että retki oli oleva maailmanhistoriallinen

tapaus. Piispa Las Cusaksen teoksissa on säilynyt otteita Columbuksen

päiväkirjasta, ja niiden mukaan voimme jotenkin tarkkaan seurata matkan

vaihein:.

Ensimäinen matka Atlantin meren poikki.

Columbuksen pieni laivasto ohjasi ensinnä Canarian saaria kohti, vetävä

maatuuli purjeissa. Elok. 6 p. joutui »Pintan» peräsin epäkuntoon,

arvatenkin sen kautta, että laivan molemmat omistajat, jotka seurasivat

mukana merimiehinä, olivat sitä viottaneet, saadakseen syyn palata

takaisin. Pinzon kuitenkin sai varustetuksi varaperäsimen, ja niin

päästiin Canarian saarille. Gran Canariassa »Pinta» korjattiin, jonka

jälkeen laskettiin Gomeraan, läntisimpään saareen, vettä ottamaan.

Välillä nähtiin Teneriffan tulivuori, jota merimiehet pitivät huonona

enteenä, koska siihen yhä liittyivät vanhat taikaluulot. Syyskuun

6 p. lähdettiin jälleen ulapoille, Columbuksen kuultua, että kolme

portugalilaista karavelia väjyi häntä estääkseen matkan.

Pian alkoi miehistössä herätä pelko. Amiraali sen vuoksi jo alun

pitäen piti kaksia laivakirjoja. Toinen oli häntä itseään varten,

toinen laivaväkeä varten. Jälkimäisessä hän ilmotti purjehditut matkat

lyhemmiksi todellista, jott'eivät merimiehet säikähtäisi niiden

pituutta. Purjehdittiin sen viivan poikki, jolla kompassin osotus

muuttui läntisestä poikkeumasta itäiseksi. Arvatenkin tiedettiin jo

aikoja sitten, ettei kompassi näyttänyt suoraan pohjoiseen, mutta

Columbus lienee ensimäinen, joka huomasi poikkeuman voivan muuttua

läntisestä itäiseksi. Tämä outo ilmiö pelotti suuresti merimiehiä,

mutta Columbus rauhotti heitä semmoisella hätäselityksellä, että

kompassi kyllä näytti oikeaan kuten ennenkin, mutta että Pohjantähti

oli paikkaansa muuttanut. Myöhemmin hän koetti selittää poikkeuman

muuttumisen siten, että muka sillä paikalla oli maanpinnassa pahka,

niinkuin olemme jo kertoneet Keskiajan maantiedettä esittäessämme (I,

s. 253).

Mutta purjehdus itse sujui mitä parhaiten. Laivat olivat

pasaadituulessa, joka tasaisesti veti, ja meri oli rauhallinen. Sää

oli mitä kauneinta, auringonnousut ja laskut ihanat. Toisinaan pilvet

taivaanrannalla muodostivat ihmeellisiä etäisiä maisemia, joita

merimiehet monta kertaa erehtyivät maaksi luulemaan. Odottavin silmin

tähyiltiin jokaista semmoista kaukonäköä ja yksinäiset purjehtijat

luulivat joka hetki joko Antihan tai St. Brandanin nousevan aalloista.

Niitten olemassa oloon uskoi sekä Columbus että Pinzon varmasti.

Paljon lintuja nähtiin ja jonkun laivapojat saivat kiinnikin.

Niitten lentosuunnat tarkalleen havaittiin. Ne kuitenkin lienevät

enimmäkseen olleet semmoisia merilintuja, jotka elävät valtamerellä,

eikä lentosuunnista voitu saada paljoakaan johtoa. Jos joukossa oli

varsinaisia maalintujakin, niin lienevät ne vielä olleet Canarian

saarilta.

15 p. syysk. mereen putosi meteori, ei aivan kauaksi laivasta. Pian sen

jälkeen alkoi veden päällä näkyä paljon ruohoa. Toisin paikoin oli sitä

niin runsaasti, että merimiehet pelkäsivät laivain takertuvan, taikka

ajavan vedenalaisille matalikoille. Columbus koetti rauhottaa väkeään,

mutta epäilemättä hän itsekin oli tästä ilmiöstä huolissaan — olihan

hän Keskiajan kasvattama ja monessa suhteessa sen ennakkoluulojen

alainen. Hän antoi nostaa merestä näitä ruohoja, ja huomasi niissä

pieniä rakkuloita, ikäänkuin marjoja. Mutta rakkulain merkitystä hän

ei voinut aavistaa; ne olivat ilmarakkoja, joiden avulla levä pysyy

veden pinnalla. Laivat olivat siis joutuneet Sargassomereen, joka on

Atlantin meren keskellä, Canarian saarien, Azorien ja Viheriänniemen

saarien kohdalla. Sargassolevä oikeastaan on kotoisin Länsi-Intiasta,

jossa sitä kasvaa saarien ja särkkien äärillä. Myrskyt repivät sitä

toisinaan irti suuria kimppuja ja merivirrat kuljettavat leväkimput

ensinnä koilliseen suuntaan ja sitten yhä enemmän itää kohti, kunnes ne

joutuvat keskelle Atlantin merta mainitulle alueelle, jota merivirrat

laajana pyörteenä kiertävät.

Vielä merimiehiä pelotti se seikka, että tuuli kaiken aikaa oli

myötäinen. He epäilivät, ettei päästäisikään takaisin. Tämä epäilys

olikin paremmin perustettu. Onneksi sattui kuitenkin 22 p. syyskuuta

vastatuuli. Amiraali päiväkirjassaan huomauttaa, että »se oli minulle

erittäin tarpeellinen, sillä väkeni oli kovin kiihtynyt, luullen,

ettei tässä meressä puhaltanutkaan semmoista tuulta, joka kuljettaisi

laivat takaisin Espanjaan». Merimiehet nurkuivat ensin salassa, mutta

kun matkaa yhä kesti, eikä maata näkynyt, niin tyytymättömyys vihdoin

kasvoi niin suureksi, että napisijat uhkasivat heittää mereen »tämän

ligurialaisen, joka on meidät pettänyt ja uhkaa kaikki perikatoon

saattaa».

Kun oli purjehdittu Canarian saarilta kolme viikkoa, niin amiraali

päätti, ettei Antilia varmaankaan saattanut enää olla kaukana. Samaa

mieltä oli Pinzon nähtyään Toscanellin kartan, jonka Columbus nuoralla

lähetti hänen laivaansa. 25 p. syysk. Alonzo Pinzon luuli nähneensä

maata ja kaikissa laivoissa aljettiin jo kiitosvirsi, mutta ilo oli

ennenaikainen — sekin oli vain pilvenpankko taivaanrannalla. Seuraavina

päivinä ilma oli erinomaisen leutoa ja tyyntä ja paljon merileviä

uiskenteli veden pinnalla. Mutta laivaväki alkoi käydä levottomammaksi,

suureksi osaksi siitäkin syystä, että oli niin monta kertaa maanäköjen

suhteen petytty. Columbus oli kuitenkin vakaa päätöksessään. Lokakuun

11 p. olivat tuuli ja aallokko kovat, mutta sen sijaan nähtiin

varmoja maanmerkkejä. Nähtiin vihantaa meressä uiskentelevaa kaislaa.

»Pintasta» keksittiin sauvoja, joita oli vuoltu. »Ninasta» nähtiin

pieni oksa, jossa oli marjoja. Jo muutama päivä aikaisemmin oli matkan

suunta muutettu läntisestä lounaiseksi, koska kaikki linnut näyttivät

lentävän lounatta kohti.

Maata! Mainitun päivän iltana Columbus upseeriensa keralla oli »Santa

Marian» korkealla peräkannella, tähystäen pimeyteen. Kuu ei ollut

vielä noussut. Äkkiä hän huomasi säännöttömästä liikkuvan valon

taivaanrannalla ja huomautti sitä seurassaan olevalle upseerille.

Tämäkin näki sen. Pari kolme kertaa amiraali näki valon uudelleen.

Hän oli nyt varma siitä, ettei maa voinut olla kaukana, ja pian eräs

merimies huuti: »Maata, maata!» Yöllä, kuun noustua, nähtiin maata

»Pintastakin». Purjeet käärittiin ja jäätiin aamua odottamaan. Lokakuun

12 p:n valjetessa näkyi edessä matala hiekkarantainen saari, ja käytiin

sen etelärannalle ankkuriin. »Uusi maailma» oli löydetty, vaikka

löytäjät itse olivat vakuutetut siitä, että vihdoinkin oli tultu Aasian

itärannalle. Kuningatar oli luvannut palkinnon sille, joka ensiksi

näkisi maata, ja Columbus otti tämän palkinnon itselleen, luultavasti

etupäässä sen vuoksi, ettei hänen löytäjäkunniansa olisi joutunut

riidan alaiseksi. Tätä monet pitävät pikkumaisena ahneutena amiraalin

puolelta, hänen muka olisi pitänyt luovuttaa rahat sille merimiehelle,

joka ensiksi näki maun.

Columbus soudatti itsensä maihin etevimpien miestensä kanssa, kädessään

kuninkaallinen lippu, polvistui rannalle ja kiitti Jumalaa. Sitten

hän juhlallisesti julisti maan Espanjan kuninkaan ja kuningattaren

omaisuudeksi. Molemmilla Pinzoneilla oli viheriäiset liput, joissa

näkyivät hallitsijaparikunnan alkukirjaimet. Rannalle kokoontui

maanasukkaita ihmettelemään outoja tulijoita ja amiraali heille

lahjotti lakkeja ja helminauhoja. Myöhemmin moni heistä ui laivoihin,

tuoden papukaijoja ja pumpulia, joista heille annettiin kaikenlaista

rihkamaa. He olivat alasti, hiukset olivat mustat ja karkeat kuin

hevosen jouhet, mutta ruumiinrakenne oli moitteeton ja kasvonpiirteet

jotenkin kauniit. Aseita heillä ei ollut muuta kuin kalanluulla

terätyt keihäät. Naisia ei näkynyt. Kanotit olivat yhdestä puusta

ja toiset niin isoja, että niihin mahtui viidettäkymmentä miestä;

niillä kuljettiin melomalla. Saari oli melkoinen ja sangen tasainen,

siinä oli vihantia puita, runsaasti vettä ja keskellä suuri järvi.

Asukkaitten ihoväri oli melkein sama kuin Canarian saarilla, ja siitä

Columbus päätti olevansa jotenkin samalla leveysasteella. Todenteolla

hän oli kymmenkunnan astetta etelämpänä, kuumassa vyöhykkeessä. Saari

nimitettiin Vapahtajalle kiitokseksi San Salvadoriksi, mutta asukkaat

sanoivat sitä Guanahaniksi. Ei varmaan tiedetä, mikä se on Cuban

koillispuolella olevista Bahamasaarista, mutta yleensä otaksutaan sen

vastaavan nykyistä Watling saarta.

Laivoissa mieliala tämän onnellisen tapauksen kautta täydelleen

muuttui. Kaikki olivat maan nähdessään rientäneet pyytämään anteeksi,

että olivat epäilleet johtajaansa, ja lupasivat uskollisesti seurata

häntä edelleen.

Löydetään yhä uusia saaria.

Aljettiin vaihtokauppa saarelaisten kanssa, jotka Espanjalaisten

huokeasta rihkamasta olivat valmiit antamaan, mitä suinkin heillä

oli. Muun muassa saatiin koko joukko kultakoristeita. Asukkaat, joita

Columbus jo neljäntenä päivänä oli alkanut sanoa »intianeiksi»,

viittasivat kaakkoa kohti, kun heiltä kysyttiin, mistä olivat kullan

saaneet. Siitä voitiin päättää sillä puolen olevan maata, joka ei

voinut olla kaukana, koska asukkaat saattoivat soutuveneillään sinne

kulkea. He näyttelivät arpiakin, joita olivat saaneet taisteluissa

naapuriensa kanssa.

Columbus ohjasi Guanahanista lounatta kohti, ja pian löydettiin useita

toisiakin Bahama-saaria, joista jotkut olivat Guanahania pienempiä,

toiset taas melkoista suurempia. Asukkaitten osotusten mukaan

purjehdittiin edelleen hakemaan kultamaata. »Crooked Island» nimisellä

Bahama-saarella, jonka Columbus nimitti Isabellaksi — kuningas

Ferdinand oli jo ennen saanut nimikkonsa, vaikka nämä nimet sittemmin

ovat vaihtuneet englantilaisiin — Columbus sai varmoja tietoja siitä,

että etelässä oli suuri saari, jota intianit sanoivat Colbaksi

(Cubaksi). Columbus arveli, että se mahtoi olla kuulu Cipangu (Japani).

24 p. lokak. ohjattiin sen vuoksi jälleen väljemmälle ja toivottiin

piankin päästävän Marco Polon Quinsaihin, josta voitaisiin Kathain

suurkaanille toimittaa Espanjan kuninkaan ja kuningattaren kirjeet.

Toscanellin karttaan oli Cipangu piirretty juuri niille seuduin, joissa

Columbus silloin luuli olevansa.

Cuba.

Kun oli purjehdittu lounatta ja sitten etelää kohti, niin nähtiin

26 p. lokak. illan hämärtäessä maata. Kun satoi rankasti, niin oli

sitä varovasti lähestyttävä. 28 p. lokak. laivat laskivat Cuban

pohjoisrannalla olevaan uhkeaan jokisuistamoon. Luonto oli niin

uhkuvaa ja ihanaa, etteivät Espanjalaiset olleet koskaan sen vertoja

nähneet. Columbus ei kuitenkaan joutunut näissä paikoissa viipymään,

vaan purjehti edelleen länttä kohti. Hän tahtoi päästä kiiruumman

kautta Kathaihin ja Maustesaarille (Molukeille), voidakseen sitten

lähteä paluumatkalle täysin kulta- ja maustekuormin. Intianeilta

saatiin kuulla, että maa oli saari ja että sen ympäri purjehtimiseen

meni kaksikymmentä päivää. Mutta sitä Columbus, Pinzonin arveluihin

yhtyen, ei uskonut, vaan päätti Cuban jo olevan Aasian mannerta.

Zaitoniin ja Quinsaihin ei muka voinut olla enempää kuin 100 esp.

penikulmaa. Pinzon oli erehtynyt siitä, kun saarelaiset, heiltä kultaa

tiedusteltaissa, olivat sanoneet sen tulevan »Cuba-nakaanista». Tämä

merkitsi: »Cuban keskiosista», mutta Pinzon selitti sen merkitsevän

»Cuban kaanin» luota. Harhaan johti sekin, että Cubalaiset nimittivät

»Kaniboiksi» eräitä vaarallisia naapureitaan, joitten kanssa he

olivat usein taistelleet; sen taas Columbus selitti tarkottavan

suurkaanin alamaisia, »kanibaleja». [Pekingin tatarilainen nimi kun

oli »Kaanbalik». Columbuksen mundostelema sana »kanibali» jäi aluksi

ihmisensyöjille Karibeille ja on heiltä periytynyt yleensä kaikille

ihmissyöjille.] Toiselta puolen häntä kuitenkin kummastutti se, ettei

tässä meressä näkynyt sireenejä, eikä muitakaan merihirviöitä, joita

oli piirretty karttoihin Aasian itärannalle.

Saadakseen maitten asemista parempaa selkoa Columbus marrask. 2 p.

lähetti maihin kaksi tiedustelijaa; toinen oli espanjalainen, toinen

taas oppinut juutalainen, joka osasi hepreaa, kaldean kieltä ja vähän

arabiaakin - niitä kieliä, joita luultiin Itä-Aasiassa tunnettavan.

Näitten piti tutkia maata, viedä sen hallitsijalle Espanjan

kuningasparikunnan kirje ja matkalla tiedustella mausteita. Sitä

varten heille annettiin mukaan näytteitä kaikenlaisista mausteista.

Rahan sijasta he saivat helminauhoja, joilla heidän piti vaihtaa

itselleen ruokatavaroita. Neljäntenä päivänä lähettiläät palasivat

takaisin ja kertoivat käyneensä eräässä 12 penikulman päässä olevassa

kylässä, jossa oli 50 taloa ja noin 1000 asukasta. Heidät oli otettu

juhlallisesti vastaan ja viety asumaan parhaisiin majoihin. Intianit

olivat suudelleet heidän jalkojaan ja käsiään ja pitäneet vieraitaan

taivaan sanansaattajina. Kylän etevimmät miehet kantoivat heidät

käsillään erääseen majaan ja laskivat heidät alas istumaan. Sitten

tulivat vaimotkin osottamaan samaa kunnioitusta. Mutta eivät nämä

osanneet hepreaa, eivätkä arabiaa, eivätkä näy maustimiakaan tunteneen.

Kun niitä kysyttiin, niin he osottivat etelää kohti, sieltä niitä muka

piti löytymän. Tällä retkellä molemmat lähettiläät ensi kerran näkivät

tupakkaa poltettavan. Mutta maanasukkaat eivät sanoneet itse kasvia

tupakaksi, vaan pötköjä, joita he siitä käärivät.

Marrask. 12 p. lähdettiin jatkamaan löytöretkeä. Suotuisalla tuulella

purjehdittiin Cuban rannikkoa luoteeseen ja ihailtiin saaren uhkeata

luontoa ja rikkautta. Mutta kun rannikkoa yhä kesti samaan suuntaan

ja Columbus pelkäsi pian joutuvansa talvimaihin, — hän luuli olevansa

paljon pohjoisempana kuin todella olikaan — ja kun hänen intianilaiset

oppaansa olivat sanoneet Bebeque nimisen kultamaan olevan kauempana

idässä, niin Columbus 13 p. marrask. kääntyi takaisin, purjehtiakseen

sille suunnalle. Hän oli silloin saapunut paikkaan, joka oli Cuban

itäpäästä noin kolmanneksen päässä saaren koko pituudesta. Seuraavana

päivänä, 14 p. marrask., Columbus luuli tulleensa niitten lukuisien

saarien läheisyyteen, joita kartoille oli piirretty Aasian itärannikon

eteen. Mutta kun hän ei omien laskujensa mukaan ollut niin kaukana

Canarian saarista, kuin matkaa kartan mukaan piti olla, niin hän siitä

päätti, että maapallo oli vielä sitäkin pienempi, kuin Ptolemaios oli

arvioinut.

Espanjola.

Columbus saapui sitten Cuban pohjoisrantaa pitkin purjehtien saaren

itäpäähän. Risteiltäissä vastatuulia vastaan »Pinta» salaa erosi

amiraalista, lähteäkseen omin päin etsimään huhuttua kultamaata.

Amiraali ihaili Cuban ihanaa luontoa ja lauhkeata ilmastoa. Ei

ainoakaan hänen laivaväestään ollut sairaana. Saaren itäisimmälle

kärjelle hän antoi nimeksi »Alfa ja Omega», luullen sitä Aasian

manteren uloimmaksi kärjeksi.

Joulukuun 5 p. Columbus jätti Cuban rannan taakseen ja seuraavana

aamuna kohosi Haiti merestä. Hän nimitti saaren »Espanjolaksi»,

»pieneksi Espanjaksi», koska ranta hänen mielestään muistutti Espanjan

etelärannikkoa. Espanjola oli Columbuksen mielestä vielä kauniimpi maa

kuin Cuba.

Mutta purjehdus sen rantoja pitkin oli kovin vaivalloista ja yöt päivät

oli amiraali kannella. Kerran, hänen mentyä joksikin aikaa lepäämään,

oli »Santa Marian» peräsin jätetty nuoren pojan hoidettavaksi ja tämä

puolenyön aikaan laski amiraalilaivan hiekkasärkälle. Vaikka Columbus

viipymättä riensi kannelle, niin ei laivaa enää voitu pelastaa. Osa

miehistöstä pelästyksissään pakeni laivan veneessä »Ninaan», joka

ei ollut kaukana, mutta »Ninaan» heitä ei päästetty, koska meri oli

aivan tyyni. Pakoveden aikana särkkä kävi yhä matalammaksi ja »Santa

Maria» kallistumistaan kallistui. Columbus antoi katkaista isonmaston,

keventääkseen sitä. Mutta tämäkään ei auttanut, vaan laiva kallistui

yhä enemmän ja alkoi täyttyä. Kun sää pysyi tyynenä, niin pelasti

kuitenkin »Nina» helposti koko miehistön ja seuraavana päivänä suuren

osan haaksirikkoutuneen laivan tavaroistakin. Intianit, joitten kanssa

Columbus oli alkanut ystävällisen seurustelun, olivat tässä työssä

hyvänä apuna. Guacanagari niminen päällikkö vartioitsi itse uppoavasta

laivasta pelastettuja tavaroita, kun ne oli maihin soudettu.

Navidad.

Columbus piti haaksirikkoa Jumalan sallimuksena; sen kautta hänen muka

juuri piti osua sille paikalle, jossa kultaa oli runsaimmin. Tämä

luulo sai aihetta siitä, että maan asukkaat nimittivät erästä Haitin

maakuntaa »Cibaoksi»; Columbus luuli nimen tarkottavan Cipangua, jonka

kultarikkaudesta Marco Polo oli ihmeitä kertonut. Kun seudun väestö

oli sangen hyvänluontoista ja lähellä tosiaan oli runsaasti kultaa,

— Espanjalaisille oli jo näytetty paljon kultakoristeita ja ohuita

kultalehtiä, — ja kun maa lisäksi oli erinomaisen hedelmällistä, niin

Columbus päätti perustaa paikalle siirtokunnan. Siihen oli sitä enemmän

syytä, kun eivät kaikki olisi mahtuneet siihen ainoaan vähäiseen

laivaan, joka amiraalille oli jäänyt. Kullanhimon kiihottamina

merimiehet olivatkin hyvin taipuvaisia maahan jäämään. Toisena

joulupäivänä amiraali kirjotti päiväkirjaansa: »Toivon Jumalan suovan,

että täällä minun Castiliasta palatessani on koolla tynnöri kultaa,

tänne jääneitten vaihtamaa, ja että he lisäksi ovat löytäneet itse

kultakaivoksetkin ja niin paljon mausteita, että ennen kolmen vuoden

kuluttua kuningas ja kuningatar voivat ryhtyä Jerusalemia takaisin

vallottamaan.»

Uusi siirtokunta sai nimekseen »Navidad» (Joulu), ja siihen jäi 39

miestä. Tammikuun 4 p. Columbus pienellä »Ninalla» lähti paluumatkalle,

viedäkseen kotimaahan sanoman suuresta löydöstään. Pari päivää

myöhemmin hän sattumalta tapasi »Pintan», joka oli tutkinut Haitin

itärantoja ja asukkailta kaikenlaista rihkamaa vastaan vaihtanut

melkoisen määrän kultaa. Pinzon tuli amiraalin luo pyytämään anteeksi

seuranpetosta, joka muka oli tapahtunut olojen pakosta. Columbus ei

tosin häntä uskonut, mutta mitäpä olisi nyt riiteleminen auttanut.

Ennenkuin molemmat laivat merelle lähtivät, tapahtui intianien kanssa

ensimäinen verinen kahakka. 13 p. tammik. »Pinta» ja »Nina» ohjasivat

Haitin itäpäästä valtamerelle.

Paluumatka.

Paluumatkalla »Pinta» vuorostaan hidastutti kulkua, sillä sen takamasto

oli katkennut, eikä Pinzon kullankiihkoissaan ollut ennättänyt uutta

hankkia. Laivat laskivat vastatuulten vuoksi koillista kohti ja tulivat

pian viileämmille vesille, joissa saatiin paljon kaloja, muun muassa

suunnattoman suuri haikala. Saalis oli tervetullut lisä muonavarastoon,

sillä ruoka alkoi olla vähissä. Paluumatka oli tuulien vuoksi paljon

vaikeampi, sillä oli purjehdittava epätasaisemmilla ja vastaisemmilla

tuulilla kuin menomatkalla, jolloin pasaadi oli niin myötämukaisesti ja

nopeasti saatellut laivat tuntemattoman valtameren poikki.

Columbus ei lopulta varmaan tiennyt, missä hän oli, sillä merellä

kävi niin korkeita aaltoja, ettei hän voinut astrolabilla mitata

Pohjantähden korkeutta. Helmikuun 12 p. nousi ankara myrsky, joka

lopulta yltyi siihen määrään, että »Ninan» täytyi kääriä melkein

kaikki purjeensa ja laskea myrskyn mukana. Helmikuun 14 p. pieni alus

oli suuressa vaarassa. Columbus käski valmistaa arvat, joista yhteen

merkittiin risti, ja määräsi, että sen, joka ristin sai, tuli tehdä

pyhiinvaellus Santa Maria de Guadaloupen luo ja lahjottaa sikäläiseen

pyhättöön viiden naulan vahakynttilä. Columbus itse otti ensimäiseksi

ja sai sen pavun, johon oli risti piirretty. Sitten heitettiin arpaa

siitä, kuka lähtisi pyhiinvaellukselle Santa Maria de Loretoon, joka

oli Italiassa, lähellä Anconan kaupunkia, ja tämä arpa sattui eräälle

cadizilaiselle merimiehelle. Amiraali lupasi antaa hänelle matkarahoja,

jos pelastuttaisiin. Sitten heitettiin arpaa, kuka olisi valvova yhden

yön ja kustantava messun Santa Claran pyhätössä Moguerissa. Arpa

jälleen lankesi amiraalille. Viimeksi laivaväki yhteisesti lupasi, että

he kaikin juhlasaatossa ja avojaloin kulkisivat kirkkoon ensimäisessä

paikassa, jossa maihin tultaisiin, kiittämään Neitsyttä pelastuksesta.

Tämä kaikki tapahtui myrskyn raivotessa, ja hurskas arpominen ylläpiti

mielialaa.

Joka hetki saattoi tosiaan olla viimeinen. Laiva oli keventynyt sen

kautta, että ruokavarat alkoivat olla lopussa, ja kallistui kovasti.

Amiraali tämän haitan auttamiseksi antoi täyttää tyhjiä tynnöreitä

merivedellä ja latoa ne alimmaksi kannen alle. Itse hän piti kaiken

aikaa tarkkaan silmällä peräsintä. Ne, jotka ovat olleet kovassa

myrskyssä Azorien ulkopuolella, hyvin käsittävät, missä vaarassa tämä

pieni vuotava alus oli, vuoroin kiivetessään Atlantin valtaville

aalloille, vuoroin sukeltaessaan niitten väliin näkymättömiin. Tyrskyt

ja kuohut lensivät mastonhuippujen tasalle ja aalto toisensa jälkeen

huuhtoi kannen yli. Vähinkin huolimattomuus perän pidossa olisi voinut

olla aluksen tuho.

Columbus vaaran ollessa korkeimmillaan kirjotti pergamentille lyhyen

kertomuksen löydöistään ja pyynnön, että kirje vietäisiin Espanjan

hallitsijaparikunnalle. Kirjeen hän sitten sulki tyhjään tynnöriin ja

tynnöri vaatteeseen käärittynä heitettiin mereen. Mutta ei yksikään

toinen tiennyt, mitä se sisälsi, vaan kaikki luulivat sitä joksikin

uskonnolliseksi menoksi. Columbus itse oli suurimmankin vaaran aikana

vakuutettu siitä, että hän pelastuisi, sillä hän piti itseään Jumalan

välikappaleena.

Helmikuun 15 p. myrsky taukosi ja auringon laskiessa näkyi

taivaanrannalla maata. Luotsit luulivat sitä Espanjan rannaksi, mutta

Columbus arvasi sen joksikin Azorien saarista, ja niin se todella

olikin. Illalla amiraali vihdoin uskalsi lähteä kannen alle nukkumaan,

oltuaan itse peräsimen ääressä uupumatta siitä pitäen, kun myrsky oli

alkanut. Seuraavana aamuna saavuttiin rantaan ja saari huomattiin

Santa Mariaksi, itäisimmäksi Azoreista. Toinen puoli miehistä souti

paikalla maihin täyttämään yhteistä pyhiinvaelluslupausta, mutta

saaren portugalilainen maaherra petollisesti vangitsi miehet, vastoin

amiraalille lähettämäänsä ystävällistä sanomaa. Muutaman mutkan jälkeen

miehet kuitenkin jälleen vapautettiin ja »Nina» pääsi jatkamaan

matkaansa. Maaliskuun 4 p. 1493 se onnellisesti saapui Portugalin

rannalle ja poikkesi Tajon suuhun vaurioitaan korjaamaan. Columbuksen

paluu herätti Lissabonissa suunnatonta huomiota. Bartholomeu Diaz, joka

oli sataman päällikkö, olisi mielellään vanginnut hänet ja ottanut

hänen laivansa takavarikkoon, mutta kuningas João II kutsui amiraalin

hoviinsa ja otti hänet vastaan suurilla kunnianosotuksilla. Columbus

lähetti Lissabonista maitse Espanjan hallitukselle ensimäisen tiedon

onnellisesta paluustaan.

Maaliskuun 13 p. »Nina» jälleen lähti Lissabonista ja saapui parin

päivän kuluttua onnellisesti Palos satamaan, josta se edellisenä vuonna

3 p. elok. oli lähtenyt matkaan. »Pinta», joka oli siitä myrskyssä

eronnut, oli ajautunut aina Bayonaan, Galician länsirannalle saakka,

mutta Palokseen sekin saapui samana päivänä kuin »Nina». Suurella

juhlariemulla tervehti pieni satamakaupunki palaavia. Amiraali

oikopäätä kulki Pyhän Yrjön kirkkoon kiittämään Jumalaa onnellisesta

paluusta ja pelastuksestaan niin monesta vaarasta. Sitten munkit

saattelivat hänet La Rabidan luostariin, jossa vietettiin juhlallinen

»Te Deum». Seuraavana päivänä tuotiin laivoista maihin kymmenen

intiania, joista kuusi oli Guanahanista ja neljä Cubasta, ynnä oudot

eläimet, kasvit ja kaikenlaiset muut esineet, joita oli mukana tuotu.

Maaliskuun lopulla amiraali lähti Sevillaan.

Vastaanotto Espanjassa.

Espanjassa olivat mielipiteet retkikunnan paluun kautta täydelleen

muuttuneet. Kaikki luulivat sen käyneen Intiassa ja riemastus oli

suunnaton. Columbus, jota ennen oli niin paljon naurettu ja pilkattu,

oli nyt sankari, »Valtameren amiraali» ja Intian varakuningas. Kun

hän saapui Sevillaan, niin tuli valiojoukko kuninkaallista ratsuväkeä

kaupungin ulkopuolelle häntä vastaanottamaan. Juhlakulussa kuljettiin

kaupunkiin, edellä palvelijat kantaen papukaioja ja muita outoja

kaunishöyhenisiä lintuja, keihäitä ja muita aseita ja outoja esineitä,

ja näitten jälkeen kulkivat intianit, jotka herättivät enemmän huomiota

kuin mitkään muut nähtävyydet. Sitten seurasi amiraali meriväkensä

ja upseeriensa keralla sekä semmoisia tuttavia, jotka ennen matkaa

olivat osottaneet hänelle ystävyyttä. Kadut olivat mustanaan kansaa,

akkunat täynnään katsojia ja Columbus sai asunnon kreivi Cifuenteksen

palatsissa. Sevillasta hän erään tiedon mukaan kirjotti kirjeen Paolo

Toscanellille, mutta iäkäs firenzeläinen tiedemies tuskin saattoi olla

enää elossa; hänen kuolinvuodekseen mainitaankin 1482. Kuninkaalta ja

kuningattarelta, jotka silloin olivat Barcelonassa, saapui kirje, jossa

amiraalia kehotettiin tulemaan hoviin niin pian kuin suinkin ja samalla

ilmotettiin, että hän pääsisi kiiruimman kautta palaamaan Intiaan

työtään jatkamaan.

Huhtikuun puolivälissä Columbus lähti Barcelonaan. Kaikissa

kaupungeissa tulvi kansa tervehtimään palaavaa sankaria ja

Barcelonassa hänelle valmistettiin suurenmoinen vastaanotto. Kaupungin

ulkopuolelle ratsasti vastaan joukko uljaasti puettuja ritareita,

jotka saattoivat hänet kuninkaan ja kuningattaren eteen. Ferdinand

ja Isabella istuivat poikansa, nuoren prinssi Juanin kanssa kahdella

valtaistuimella komean teltan alla, ministerit ja valtakunnan ylimykset

ympärillään. Korkea herrasväki sai kuitenkin odottaa jotenkin kauan,

sillä kaduilla oli väkeä niin taajassa, että amiraalin kulkueineen

oli hyvin vaikea päästä läpi. Edellä astuivat intianit ja »Ninan»

merimiehet, kantaen troopillisia hedelmiä ja kaikenlaisia vieraan maan

kasvituotteita, papukaioja ja paljon muita loistavia lintuja ja outoja

eläimiä, muun muassa viittä jalkaa pitkää suunnatonta iguana-liskoa

[iguana-lisko on hyvin kamalan näköinen, vaikka aivan vaaraton eläin.

Espanjalaiset arvatenkin luulivat sitä louhikäärmeeksi], jonka selässä

oli suuret piikit. Intianeilla, joita oli kuusi, oli keihäät ja

nuolet ja kultakoristeet. Sitten seurasi Columbus itse, komeana ja

kookkaana, vaikka hiukset jo harmaantuneina. Ferdinand ja Isabella,

ikäänkuin hetkellisen mielijohteen vaikutuksesta, nousivat seisomaan

amiraalin astuessa audienssisaliin. Se oli kunnianosotus, jota

harvoin tuli kenenkään alamaisen osaksi. Kun Columbus oli suudellut

hallitsijaparikunnan kättä, niin häntä kehotettiin istumaan lähelle

valtaistuinta ja kertomaan vaiheensa. Kaunopuheliaasti hän teki selvää

merkillisestä matkastaan, Guanahanin löydöstä, Cubasta ja Espanjolasta

ja osotti, kuinka hallitsijaparikunnalla nyt oli tilaisuus palvella

Jumalaa, viisaasti ja oikeamielisesti hallitsemalla näitä uusia maita.

Kun hän oli puheensa päättänyt, niin vallitsi salissa hetken syvä

hiljaisuus, jonka jälkeen hallitsijaparikunta lankesi polvilleen,

kiittäen Jumalaa, ja koko hovi seurasi esimerkkiä. Saliin astui

juhlallisessa saatossa pappeja ja kuorolaulajia »Te Deumia» veisaten ja

kaduilla lukuisat väkijoukot puhkesivat raikuviin suosionosotuksiin.

Tämä juhlallinen hetki teki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen.

Seuraavina päivinä Columbus pääsi Ferdinandin ja Isabellan luo

yksityispuhutteluun, ja silloin tarkemmin määrättiin, miten löytöretkiä

oli jatkettava. Samalla päätettiin pyytää paavia vakuuttamaan nämä

vastalöydetyt maat Espanjan kruunulle, ettei Portugal pääsisi niitä

anastamaan.

Columbusta kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella se aika, jonka

hän Barcelonassa viipyi. Maaliskuun 3 p. intianit kastettiin ja

kuningas ja perintöprinssi olivat kasteen todistajina. Amiraalille

juhlallisesti vakuutettiin kaikki ne oikeudet, jotka hänelle oli ennen

matkaan lähtöä luvattu, ja lisäksi hänelle annettiin oma vaakunakilpi.

Kuningas lahjotti hänelle oivallisen milanolaisen teräspuvun, joka

on vieläkin säilössä. Tähän aikaan sanotaan sattuneen sen tapauksen,

joka tunnetaan niin laajalti »Columbuksen munan» nimellä. Amiraali

oli pidoissa espanjalaisten ylimysten seurassa, ja tilaisuudessa oli

tavallisuuden mukaan puhuttu paljon Intiasta. Eräs läsnäolijoista

oli sanonut: »Signor Cristoforo, vaikkapa Te ette olisikaan Intiaa

löytäneet, niin ei meiltä kuitenkaan olisi puuttunut miestä, joka olisi

voinut yrittää samaa, mitä Te teitte, sillä tämä meidän Espanjamme on

täynnään suuria miehiä, jotka ovat oppineita sekä kosmografian että

kirjallisuuden alalla.» Columbus ei mitään vastannut näihin sanoihin,

pyysi vain, että hänelle tuotaisiin muna. Munan hän pani pöydälle ja

sanoi: »Hyvät herrat, lyön vetoa vaikka kenen kanssa, ettette voi saada

tätä munaa paljaaltaan päällään seisomaan, mutta minä voin.» He kaikki

koettivat, eikä yksikään voinut. Kun muna oli kiertänyt Columbukselle,

niin hän painoi sen pään pöytään niin kovaa, että se litistyi;

läsnäolijat sen nähdessään nolostuivat, sillä he käsittivät tempun

merkityksen: Kun joku suurtyö on tehty ja kaikki tietävät, kuinka se on

tehtävä, niin kykenee siihen sitten mielestään jokainen. Heidän olisi

pitänyt ensiksi etsiä Intia, eikä pilkata häntä, joka oli matkalle

lähtenyt siitä huolimatta, että juuri he olivat nauraneet koko yritystä

muka mahdottomana. Tämä kasku kirjotettiin muistoon noin viisikymmentä

vuotta myöhemmin ja luultavaa on, että sillä on tosipohjaa.

Columbuksen kertomus Amerikan löydöstä.

Columbus oli lähettänyt Lissabonista ystävälleen Luis De Santangelille,

Aragonian rahavartijalle, kirjeen, joka oli ensimäinen hallitsijaa

varten aiottu selonteko Amerikan löydöstä. Kirjeestä näemme, millä

mielellä amiraali itse löytöään arvosteli. Se kuuluu kokonaisuudessaan

seuraavasti:

»Siinä vahvassa vakuutuksessa, että ilolla kuulet johtamani retken

onnellisen päätöksen, olen tahtonut sinulle lähettää seuraavat

muistiinpanot, niistä saadaksesi nähdä, mitä kaikkea matkallamme

on tapahtunut ja mitä kaikkea sillä on löydetty. Kuule siis: Noin

kuukausi sen jälkeen, kuin olin Gadeksesta lähtenyt, saavuin Intian

mereen. Sieltä löysin paljon saaria, joilla asui lukemattomia

ihmisiä. Juhlallisella julistuksella ja Espanjan lipulla otin ne

kaikki haltuuni kaikkein armollisimman kuninkaamme nimessä, eikä

sitä kenkään vastustanut. Ensimäisen saaren, jonka löysin ja jota

maanasukkaat sanoivat Guanahaniksi, nimitin San Salvadoriksi, muistaen

Vapahtajaa, jonka apuun luottaen olimme niin kauas tulleet, jonka

avulla meidän piti päästä vielä kauemmaksi. Muillekin saarille annoin

kaikille uudet nimet: Santa Maria de Concepcion, Ferdinandina, La

Isabella, La Isla Juana. Kun olimme tulleet äsken mainitulle Juana

(Cuba) saarelle, niin purjehdimme sen rantaa pitkin kappaleen länteen

päin, mutta huomasimme sen niin laajaksi, ettei sitä enää voitu pitää

saarena, vaan osana Kathayn (Kiinan) mantereesta. Mutta kaupungeita

ja suurempia asutuksia en voinut sen rannoilla huomata, ainoastaan

muutamia kyliä ja kauppaloita, joitten asukkaitten kanssa meidän

kuitenkin oli mahdoton puhua, koska he paikalla meidän lähestyessämme

lähtivät pakoon. Purjehdimme sen vuoksi vielä eteenpäin siinä

toivossa, että löytäisimme kaupungin taikka muita asutuskeskustoja.

Mutta kun tämä toivo osottautui turhaksi ja kun huomasin meidän siten

joutuvan yhä kauemmaksi pohjoiseen, jota tahdoin välttää, koska talvi

jo oli tulossa, niin aioin suunnata kulkuni etelää kohti. Mutta kun

ei tuuli ollut aikomuksellemme suosiollinen, niin päätin, etten

enää lähtisikään pitemmälle, vaan palaisin soveliaaseen satamaan,

jonka tällä rannikolla olin huomannut. Sieltä lähetin maihin kaksi

miestämme; heidän tuli saada selville, hallitsiko sitä maata joku

kuningas ja oliko siinä kaupunkeja.

»He retkeilivät kolme päivää, löysivät paljon pieniä asutuksia ja

paljon kansaa, mutta ei jälkiäkään mistään hallituksesta. Sen vuoksi

he palasivat takaisin. Mutta sitten sain kuulla eräiltä kiinni

ottamiltani intianeilta, että maa sittenkin oli saari, ja sen vuoksi

jatkoin matkaa yhä kauemmaksi itää kohti pitkin tämän saaren rantoja

322 meripenikulmaa, sen päähän saakka. Sieltä näin idässä toisen

saaren, joka oli Juanasta 54 penikulman päässä, ja nimitin sen La

Spanolaksi. Minä ohjasin sen luo ja purjehdin senkin pohjoista rantaa

seuraten itää kohti 564 penikulmaa. Mainittu Juana on, samoin kuin

kaikki muutkin näiden merien saaret, erinomaisen hedelmällinen. Ja

sen rannoilla on kaikkialla paljon turvallisia, väljiä ja verrattoman

kauniita satamia. Monta suurta ja miellyttävää jokea virtaa saaren

kautta ja monta vuorta kohottaa lakeaan korkealle. Yleensä ovat kaikki

nämä saaret moninaisen muodostuksensa kautta uhkean ihanat, kaikki

avoinna kulkijalle, mitä erilaisimpia, osaksi pilviä tavottelevia

puita koristuksinaan. Näitten puitten en luule milloinkaan lehtiään

menettävän. Näin niitten seisovan yhtä vihantina ja upean rehevinä

kuin puut meillä Espanjassa toukokuussa. Töiset niistä kukkivat,

toiset olivat täynnään ihania hedelmiä, kukin puu oman laatunsa

mukaan. Ja vielä, marraskuussa, minun saarella ollessani, lauloivat

satakielet ja lukemattomat muut linnut. Sitä paitsi oli mainitulla

Juanalla seitsemän tai kahdeksan erilaista palmua, jotka, samoin

kuin kaikki muutkin sikäläiset puut, ruohot ja hedelmät, solakan

kasvun ja ihanuuden puolesta monin verroin voittivat kaikki, mitä

meillä Espanjassa kasvaa. Niinpä siellä on ihmeteltäviä piiniametsiä,

laajoja viljelyksiä ja niittymaita, monenlaisia lintuja, erilaisia

hunajalajeja ja metalleja, paitsi ei rautaa. Mutta sillä saarella,

jonka nimitin La Spanolaksi, niinkuin yllä mainitsin, on sangen

korkeita ja ihania vuoria, laajoja metsiä ja viljeltäviä maita

ja ihmeteltävän hedelmällinen maaperä, joka on mitä parasta sekä

maanviljelykseen ja karjanhoitoon että siirtokuntienkin perustamiseen.

Ja melkein uskomatonta on jokaiselle, joka ei ole sitä nähnyt,

kuinka verrattomia satamia ja mainioita jokia siellä on, ja jo’ista

useimmissa on kultaa. Mutta puut ja ruohot ja hedelmät, joita oli La

Spanolassa, olivat hyvinkin erilaisia kuin ne, joita on Juanassa.

La Spanolassa kasvaa sitä paitsi monenlaisia maustimia, ja kultaa

ja muita metalleja siellä on sangen runsaasti. Tämän maan ja samoin

kaikkien muitten näkemäini ja tutkimaini maitten asukkaat käyvät

alasti sekä miehet että naiset, yhtä alasti kuin olivat maailmaan

syntyessään, ainoastaan naiset peittävät häpynsä lehvillä ja lehdillä

taikka sitä varten valmistetulla puuvillavaatteella. Rautaa näillä

ihmisillä ei ole ensinkään, niinkuin jo mainitsin, ja aseetkin ovat

heille melkein tuntemattomat. Eivätkä he osaisi niitä käyttääkään,

sillä he ovat pelokasta ja arkaa väkeä. Ruumiillisia kuntoa heillä

kyllä olisi, sillä he ovat kauniisti muodostuneet. Heillä on aseina

vain kuivasta ruo’osta valmistettuja sauvoja, joitten päähän he

kiinnittävät kuivasta puusta muodostetun tikarin tapaisen kärjen.

Mutta tuskin he uskaltavat tätäkään asetta käyttää. Ainakin tapahtui

usein, että kun lähetin pari kolme miehistäni maanasukkaitten

kyliin keskustelemaan, niin heitä vastaan tuli kokonainen joukko

intianeja. Mutta paikalla kun nämä näkivät meikäläisten tulevan

lähemmäksi, niin he kiiruumman kautta lähtivät pakoon ja hylkäsivät

isät poikansa ja pojat isänsä. Eikä se suinkaan tapahtunut siitä

syystä, että me olisimme heitä vahingoittaneet taikka käyttäneet heitä

vastaan väkivaltaa. Päin vastoin: Minne vain tulimmekin ja missä

suinkin oli mahdollista ryhtyä asukkaiden kanssa keskusteluihin,

aina koetimme heille tarjota lahjaksi, mitä meillä suinkin oli,

kankaita, vaatteita ja paljon muuta, ottamatta heiltä mitään. He ovat

luonnostaan uskomattoman arkoja. Mutta kun he sitten huomasivat,

että pelko oli aivan joutava, niin muuttuivat he hyvänluontoisiksi

ja luottavaisiksi ja antoivat auliisti kaikkea, mitä heillä oli.

Mielellään he luovuttivat kaikki, mitä heiltä pyydettiin, jopa

suorastaan pakottivat sen ottamaan. Kaikki he kohtelivat meitä

suurimmalla ystävyydellä, eivätkä he vaihtokaupassa välittäneet

siitä, vaikka olisivatkin antaneet arvokkaita esineitä arvottomista,

aina he olivat tyytyväisiä mitättömimpäänkin. Mutta jott'eivät he

olisi vahinkoa kärsineet, niin kielsin miehiäni antamasta heille

niin halpa-arvoisia esineitä kuin astian kappaleita ja lasin paloja,

nauloja ja nahkahihnoja, vaikka niitten omistaminen heistä näytti

kaikkia muita aarteita arvokkaammalta. Sattui sittenkin, että

merimies nahkahihnasta sai niin paljon kultaa, että siitä olisi

voinut leimata kolme rahaa hienoa kultaa; ja toiset saivat toisinaan

vielä enemmänkin vielä vähäpätöisemmistä esineistä. Varsinkin uusista

kuparirahoista ja kultarahoista he antoivat, mitä suinkin asianomainen

vaati: puolentoista ja kaksikin unssia kultaa, taikka kolmekymmentä

tai neljäkymmentä naulaa puuvillaa, joka heille jo oli tuttu tuote.

Samalla tavalla he koettivat hankkia itselleen jousien rauskoja,

astian palasia, uurnain ja tynnörien kappaleita, aivan kuin villit

eläimet. Mutta vihdoin kielsin tämän vaihtokaupan, koska maanasukkaat

siinä enimmäkseen tulivat mitä kohtuuttomimmin petetyiksi. Ja minä

lahjotin heille, ottamatta vastaan vastalahjoja, paljon hyviä ja

hyödyllisiä esineitä, mitä minulla mukanani oli, voittaakseni heidän

suosionsa ja voidakseni helpommin käännyttää heidät kristinuskoon ja

saattaakseni heidät alttiiksi ja alamaisiksi kuningasparikuntaamme

ja ruhtinaitamme ja kaikkea Espanjan kansaa kohtaan ja että he

huolella ja ahkeruudella toisivat kokoon kaikenlaista semmoista

rikkautta, jota heillä on enemmän kuin tarpeeksi, vaan jota meiltä

puuttuu. Nämä ihmiset eivät palvele minkäänlaisia epäjumalia, vaan

päin vastoin he vahvasti uskovat, että kaikki voima ja mahti ja

ylipäänsä kaikki hyvä on taivaasta ja että minäkin laivoineni ja

laivaväkineni olin taivaasta tullut. Siinä uskossa he ottivat minua

kaikkialla vastaan, heti kun olivat ensi pelkonsa voittaneet. Mutta

siltä ei heitä suinkaan pidä luulla tyhmiksi eikä yksinkertaisiksi,

vaan he ovat päin vastoin varsin älykkäitä ja käsittävät helposti

asioita, tuntevat omilta retkillään sikäläiset meret ja kertovat

ihmeteltävän tarkkaan kaikesta, mitä niissä on. Ja tuo luulo syntyi

heissä vain siitä syystä, etteivät he olleet milloinkaan ennen nähneet

ihmisiä, joilla oli vaatteet, eivätkä semmoisia laivoja, kuin meillä

oli. Heti kun olin näihin seutuihin tullut, niin annoin paikalla

ensimäisellä saarella ottaa väkisin kiinni muutamia maanasukkaita,

saadaksemme heiltä tietää kaikki, mitä he voivat kertoa. Ja se

onnistuikin, sillä lyhyen ajan kuluttua ymmärsimme heitä ja he meitä,

osaksi merkeistä, osaksi puheestakin. Ja niin heistä oli meille mitä

suurin hyöty. Ja vielä nytkin he ovat luonani, ja yhä vielä, vaikka

ovatkin olleet seurassamme min kauan, he ovat sitä mieltä, että

olemme tulleet taivaasta alas maan päälle. Ja he niinikään samaa

aina ensiksi julistivat joka paikassa, missä vain maihin nousimme.

Toiset sitten levittivät tätä tietoa, huutaen naapureilleen:

»Tulkaa, tulkaa näkemään ihmisiä, jotka ovat taivaasta tulleet.» Ja

sitten tuli miehiä ja naisia, lapsia ja täysikäisiä, nuorukaisia

ja ukkoja suurin joukoin meitä näkemään, eivätkä he enää sitten

pelänneet, niinkuin alussa. Toiset toivat ruokia, toiset juomia,

ja kaikki olivat ystävällisiä ja suurimmassa määrin rakastettavia.

— Kaikilla näillä saarilla olemme nähneet paljon yhdestä puusta

valmistettuja kanootteja, jotka olivat melkein yhtä pitkät kuin

meikäläiset kaksisoutuiset veneet ja saman muotoisetkin, ainoastaan

solakammat, siitä syystä nopeammatkin; niitä kuljetettiin vain

airoilla. Toiset kanootit ovat suurempia, toiset pienempiä, toiset

keskikokoisia. Mutta jotkut ovat vielä suurempia kuin semmoiset

kalerimme, joissa on 18 soututuhtoa. He kulkevat veneillään kaikille

näille lukemattomille saarille ja tekevät siten keskenään kauppaa.

Näin joitakuita semmoisia kanootteja eli kaksisoutuisia aluksia,

joissa oli seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä soutajaa. Kaikilla

näillä saarilla on samanlaisia ihmisiä, eikä ole heidän kielessään

eikä tavoissaankaan eroa. Ja he kaikki ymmärtävät toisiaan, ja tämä

seikka minusta näyttää erittäin edulliselta sen halun toteutumiseen,

joka ymmärtääkseni on kaikkein armollisimman kuningasparikuntammekin

sydäntä lähinnä: kaikkien näitten kansain kääntämiseksi kristittyyn

pyhään uskoon, johon heidät, sen mukaan mitä voin ymmärtää, voidaan

helposti ja vaivatta taivuttaa. Olen jo ennen kertonut, kuinka Juana

saaren rantaa purjehdin lännestä suoraan itään päin 322 penikulmaa.

Tästä maikan määrästä voin tehdä sen johtopäätöksen, että Juana saari

on alallaan suurempi kuin Englanti ja Skotlanti yhteensä. Sillä

etäämpänä mainittua 322 penikulman matkaa on vielä kaksi maakuntaa

lännessä, joissa en käynyt. Toista niistä sanotaan Ananiksi, ja

siellä kerrotaan ihmisten syntyvän maailmaan hännällisinä. Noitten

molempien maakuntien pituus oli kuuleman mukaan noin 180 penikulmaa,

kuten sain tietää seurassani olevilta intianeilta, jotka tuntevat

kaikki nämä saaret. La Spanolan saaren ympärysmitta on suurempi kuin

koko Espanjan Coloniasta (Cataloniasta) Fons Rabidukseen (Biskmjan

rannikolla). Tätä todistaa se seikka, että saaren toinen kylki, jota

pitkin kuljin, on 540 penikulmaa. Juuri tämän saaren omistaminen on

meille mitä arvokkainta, ja vaikka minä, niinkuin jo sanoin, olen

ottanut kaikki muutkin saaret juhlallisesti voittamattoman kuninkaamme

omiksi, niin olen kuitenkin tahtonut varsinkin tällä saarella

vallata semmoisen paikan, joka sopisi kauppaan ja teollisuuteen,

ja perustanut kaupungin, jonka nimitin La Navidadiksi. Siihen minä

sitten paikalla rakennutinkin linnan, joka varmaan jo lienee valmis,

ja linnaan jättämälleni puolustusväelle annoin tarpeelliset aseet

ja ruokavaroja enemmäksi kuin yhdeksi vuodeksi. Aluksenkin minä

heille jätin ja miehiä, jotka ovat taitavia laivoja rakentamaan ja

osaavat muitakin ammatteja. Sitä paitsi sinne jätetyt nauttivat

saaren kuninkaan erikoista suosiota, ja samoin sikäläiset asukkaat

yleensäkin olivat ystävällisiä ja avomielisiä ja mainittu kuningas

esimerkiksi aina ilolla sanoi minua veljekseen. Ja vaikka heidän

mielialassaan tapahtuisikin muutos ja vaikka he yrittäisivätkin

vahingoittaa jäljelle jätettyä linnaväkeä, niin eivät he kuitenkaan

saisi mitään aikaan, koska he ovat aseettomat, alasti ja lisäksi

pelkureita. Sen vuoksi minun vakuutukseni mukaan sinne jättämäni

linnaväki kykenisi tarpeen tullen hävittämään vaikka koko saaren,

sen tarvitsematta pelätä itse puolestaan, jos he vain noudattavat

minun antamiani neuvoja ja määräyksiä. — Kaikissa näissä saarissa

vallitsi minun käsitykseni mukaan yksivaimoisuus, lukuun ottamatta

kuninkaita ja ruhtinaita, joilla oli lupa pitää kaksikymmentä vaimoa.

Naiset minun ymmärtääkseni tekevät enemmän työtä kuin miehet. Onko

maanasukkailla yksityisomaisuutta, sitä en voinut selville saada,

sillä minä näin, että jokainen jakoi toiselleen siitä, mitä hänellä

oli, varsinkin ravintoaineita ja muuta sen kaltaista. Ihmissyöjiä,

joita useat luulivat heidän olevan, en ole heidän kesken tavannut

ensinkään, vaan ainoastaan avuliaita ja hyväntahtoisia ihmisiä.

Eivätkä he ole niin mustiakaan kuin Etiopialaiset, ja heillä on suorat

alas riippuvat hiukset. He koettavat välttää auringon hellettä, joka

on hyvin suuri näissä seuduissa, 26 asteen päässä päiväntasaajasta.

Mutta sikäläisillä korkeilla vuorilla vallitsee kova pakkanenkin,

johon maanasukkaat kuitenkin ovat tottuneet, he kun lieventävät

sitä nauttimalla kuumaa ruokaa ja käyttämällä paljon maustimia.

Ihmissyöjiä en siis ole missään tavannut, enkä niistä kuullutkaan,

lukuun ottamatta yhtä saarta, joka on toinen, kun Espanjasta tullen

mereltä lähestytään Intiaa. Sen nimi on Charis. Siellä nimittäin

asuu kansaa, jota kaikki naapurikansat pitävät kovin villinä, ja he

syövät ihmislihaa. Tällä kansalla on hallussaan paljon soudettavia

kanootteja, ja niillä se kulkee kaikille Intian saarille, ryöstäen

ja rosvoten, missä suinkin voi. Ulkonäöltään eivät nämä ihmiset eroa

muista saarelaisista, paitsi että heillä on, samoin kuin naisilla,

pitkät hiukset. Aseina on jouset ja heittoaseina ruokosauvat,

joiden päässä on nuolenkärki. Kaikista näistä syistä heitä pidetään

villeinä ja muut intianit heitä pelkäävät sanomattomasti. Meitä

he eivät pelottaneet sen enempää kuin muutkaan intianit. Mainitun

saaren asukkaat ovat naimisissa naisien kanssa, jotka elävät yksinään

Matremonio saarella, Espanjasta tullen ensimäisellä. Nuo naiset

eivät kuitenkaan tee semmoisia töitä kuin muut naiset, vaan heillä

on keihäät ja jouset samoin kuin miehilläkin ja ruumiin suojana

vaskilevyjä, jota metallia siellä on runsaasti. Eräällä toisella

saarella, joka maanasukkaitten ilmotuksen mukaan on vielä suurempi

kuin mainittu La Spanola, asukkailla ei ole ensinkään hiuksia. Sillä

saarella oli enemmän kultaa kuin millään muulla. Siitäkin saaresta

tuon mukanani asukkaita, samoin kuin kaikilta muiltakin, joilla olen

käynyt, kertomukseni todistukseksi. — Seuraavassa vielä lyhyesti

toistan matkani ja nopean palaamiseni voiton ja hyödyn: Minä sitoudun

voittamattomalle kuningasparikunnallemme minulle annetun verraten

pienen avun korvaukseksi tuomaan niin paljon kultaa kuin vain

tarvitaan, ja niin paljon mausteitakin, pumpulia ja mastikapihkaa —

jota tähän saakka on saatu Khios saarelta — niin paljon aloepuuta ja

niin paljon orjia aseenkantajiksi, kuin vain suinkin vaaditaan. Ja

myös rabarberia ja muita mausteita ja kaikkea, mitä suinkin minun

linnaan jättämäni miehistö jo on löytänyt, tai on vasta löytävä. Minä

puolestani viivyin niissä seuduissa kaikkialla vain niin kauan, kuin

tuulet pakottivat viipymään, lukuun ottamatta Navidad kaupunkia, johon

rakennutin linnan pitäen huolta sen puolustajain turvallisuudesta.

Mutta siitä huolimatta ovat saavutukseni kerrassaan valtavat ja

kuulumattomat. Mutta ne olisivat vielä suuremmat, jos minulla

olisi ollut riittävästi kunnollisia laivoja. Kuitenkin on minulle

ihmeteltävässä määrässä ja paljon yli ansioni tullut armoa osaksi

uskollisen kristillisyyteni vuoksi ja kuningasparikuntamme hurskaan ja

Jumalaa pelkäävän mielialan vuoksi. Sen nimittäin, mitä ihmisjärki ei

kyennyt aikaan saamaan, sen on Jumalan henki ihmisille suonut. Sillä

Jumalan tapa on siinäkin, mikä on mahdotonta, kuulla palvelijoitansa

ja niitä, jotka hänen käskyjään rakastavat. Niin on nyt meillekin

käynyt. Sillä me olemme saaneet aikaan sen, mitä ei vielä yhdenkään

kuolevaisen voima ole aikaan saanut. Ne nimittäin, jotka tähän saakka

ovat näistä saarista kirjottaneet, taikka puhuneet, ne ovat niin

tehneet vain tarumaisten lausuntojen ja aavistusten nojalla. Ei kukaan

voinut väittää, että hän oli nämä saaret nähnyt omin silmin, joten

näyttikin siltä, kuin olisivat ne olleet vain tarua, ei todellisuutta.

Sen vuoksi tulee nyt kuninkaan ja kuningattaren ja heidän onnellisten

valtakuntiensa ja kaikkien muitten kristittyjen maitten kiittää ja

ylistää Vapahtajaamme ja Herraamme Jeesusta Kristusta, joka näin

on meidät voittoon johtanut ja meille rikkaita lahjoja antanut.

Juhlallisia kulkueita olisi toimeen pantava, loistavia uhreja

vietettävä ja juhlalehvillä koristettava Jumalanhuoneet. Kristuksen

tulee maankin päällä iloita, niinkuin Hän taivaassa iloitsee. Sillä

niin monen kansan sielut, jotka ennen joutuivat kadotukseen, tulevat

nyt pelastetuiksi. Iloitkaamme kerran mekin, ensinnäkin uskomme

ylennyksestä, ja sitten myöskin maahisen omaisuutemme karttumisesta,

josta ei ainoastaan Espanja ole osalliseksi pääsevä, vaan sen kanssa

koko kristikunta.

Tämä on lyhyt kertomus siitä, mitä olemme aikaan saaneet! Jää hyvästi!