(koskee kädellään otsaan, valohäivähdys)
-- ja kaikkein sinun jälkeläistesi otsaan, jotka ovat sinun kaltaisiasi.
Olkoot ne seitsemän kertaa seitsemän kirotut, jotka niihin kajoovat kuin
tätä merkkiä kantavat -- se olkoon Jehovan kirous!
Ja nyt, Kain! Käy tietäsi ja taistele itsellesi sovitus! Ken tahtoo
maailmaa hallita, hän oppikoon itseänsä hallitsemaan. Olkoot viimeiset
tekosi otollisemmat kuin ensimäiset! -- Herra on puhunut.
(Hämyhäivähdys. Mikael katoo. Äänettömyys.)
KAIN. Hän on poissa -- vai oliko se vain ahdistetun sielun
harhakuvailusta?
Ei, ei! Aada! Mikä on se merkki, joka kulmillani polttaa?
AADA. En mitään merkkiä huomaa, vain synkän pilven otsallasi ja
silmissäsi oudon palon, niinkuin etsisit ja kärsisit ja kamppailisit
enemmän kuin kukaan muu; niinkuin jokaisen, joka sinulle pahaa aikoo,
täytyisi seisahtua vavistus sydämessään ja kärsiä sinun kanssasi
niinkuin _minä_ kärsin -- ja rakastaa sinua niinkuin _minä_
rakastan.
KAIN. Synkkä merkki, ja kuitenkin tuntuu niinkuin se minua rauhottaisi.
AADA. Niin, Herra on meitä vahvistanut. Käykäämme!
EEVA ja SILLA tulevat majan luona.
EEVA. Liian myöhäänkö? Ovatko he ennättäneet jo lähteä? -- Jehovalle
kiitos, he ovat täällä!
KAIN. Äiti!
Sinä, äiti, täällä -- ja Silla?
AADA. Oi, äiti, äiti! (Syleilee). Onko se mahdollista? Ja sinä, sisar
kulta! Me olemme --
EEVA (liikutettuna). -- lähdössä. -- Ja sinä, poikani --?
(Äänettömyys.)
KAIN. Niinkuin näet, äiti!
EEVA. Käärmeen kirous näin meidät hajotti. Hän kantapäähän pisti.
KAIN. Äiti! -- Näitkö sen?
EEVA. Sinä epäilet --?
KAIN. Epäilen -- ja en.
EEVA. Siitä on jo pitkä aika. Kuulin äänensä.
KAIN. Jospa se olikin -- (osottaa rintaansa) - täällä?
EEVA. Käärme --?
KAIN. Sinulla silloin, minulla äsken.
EEVA. Näitkö sinäkin sen --?
KAIN. En sitä -- ja sentään... Minun lienee ollut lintu.
EEVA. Lintu --?
SILLA. Punainen lintu?
KAIN. Niin -- lentoon lähteissään. Ja jos se on aina -- kaikilla?
EEVA. Niinkö --?
(Pitempi äänettömyys.)
AADA. Äiti! Herra on meille puhunut -- enkelinsä kautta.
EEVA. Ah! Tuomiota, tuomiota!
AADA. Kain --?
KAIN. Myöskin...
EEVA. Lupausko?
KAIN. Ei, vaan käsky: _taistele_!
EEVA. Taistele --?
KAIN. Itsesi kanssa -- itsesi voita!
EEVA. _Itsesi voita_! -- Ei muuta?
KAIN. Ei.
(Äänettömyys.)
Entä isä?
EEVA. Huokailee murheissansa.
AADA. Isä parka!
KAIN. On aika lähteä.
EEVA. Nytkö jo?
Niin tänne jään kuin kuiva korsi. Kahajan, kaadun, maahan maadun.
Ja te --? Sinä, tyttöparka! Yksin -- minä tunnen sen...
AADA. Yksin? -- Äiti!
EEVA. Mitä, lapseni --? Silmäsi säteilevät niin kummallisesti?
AADA. Äiti, äiti!
(Heittäytyy Eevan kaulaan ja puhuu kuiskaten. Hetkisen
äänettömyys, kaikki kolme naista syleilevät toisiaan ja
itkevät ilosta.)
KAIN (syvästi liikutettuna). Silla! -- Voitko antaa minulle koskaan
anteeksi; minulle, joka olen niin paljo sinua vastaan rikkonut?
_Nyt vasta_ sen ymmärrän.
SILLA. Jehovaa vastaan, veljeni!
(Ojentaa kätensä.)