Paikka: sama kuin proloogissa. Kuuvaloyö. KAIN ja AADA istuvat puun
alla oikealla.
AADA. Kain! Kuu jo valostaa. Lähdön hetki on tullut.
KAIN (mietteistään havahtuen). Totta. Olin unohtaa ketä olemme --
ja missä.
AADA. Sen voimmekin -- kyllin että _olemme_.
KAIN. Ja kulemme!
(Äänettömyys.)
AADA. Niinkin. -- Katso ympärillesi, Kain! Ilma on niin kevyt ja raitis
-- se kutsuu. Metsän harteilla kuun hohtava vaippa -- se kutsuu. Ja sinä
olet taas tyyni ja tahdot elää -- me olemme valmiit!
KAIN. Tahdon elää -- kun elämä on välttämättömyys!
AADA. Saman tekevä! Tahdot _ymmärtää_ tämän välttämättömyyden ja jännitys
on lauennut.
KAIN. Vaan jos sen mukana on kaikki muukin lauennut --?
AADA. Muukin?
KAIN. Niin. Minussa oli ennen jotakin, joka täytti, paisutti ja jännitti
-- olin kuin viritetty jousi.
AADA. Ja sinä tulet jälleen vireeseen.
KAIN. En koskaan -- kaarestani selkä katkesi!
AADA. Ei, vain hetkeks herposi. Sinä _tulet_ vireeseen -- aikaa myöten.
Ja sinä olet jo vireessä.
KAIN. Ivaatko minua?
AADA. En.
KAIN. Tulla vireeseen -- siihen tarvitaan aate.
AADA. Niin.
KAIN. Tulevaisuuden aate, päämäärä jonka eteen elää.
AADA. Niin!
KAIN. Minä tavotin _vapautta_, se oli aate -- ja minä riistin
toiselta kaikkein ensimäisimmän vapauden, vapauden elää. Ymmärrätkö mitä
se merkitsee?
AADA. Ymmärrän. Mutta juuri siitä voi _alkaa_ vapauden tie, vaikkemme
sitä vielä käsitä.
KAIN. Minä etsin _selvyyttä_ ja luulin saaneeni selvyyden langasta
kiinni -- se katkesi, ja sen pää löi minua vasten silmiä, että näköni
soentui. Ymmärrätkö mitä se merkitsee?
AADA. Ymmärrän. Mutta sen säikeen voi aika jälleen solmia.
KAIN. Ei aika, ei mikään! Tulevaisuudenaate on minussa kuollut -- ja
niin olen itsekin kuollut.
AADA. Sinä elät!
KAIN. Kuollakseni.
AADA. Et, noustaksesi!
KAIN. Ei, ei! Sinä tiedät kaikki, mitä on tapahtunut, ettei ole mitään,
minkä eteen me kaksi eläisimme.
AADA. Täytyy olla, ja minä olen varma että me vielä kerran sen löydämme.
KAIN (painokkaasti). Löytyykö sekin, jota ei ole -- jonka on omin käsin
tappanut?
AADA. Oi Kain, Kain! Älä käytä noita sanoja. Sinä saatat minut jälleen
epätoivoon.
KAIN. Miksen käyttäisi? Emme voi katsoa eteen emmekä taakse.
AADA. Ja kuitenkin meidän _täytyy_ katsoa eteenpäin -- tulevaisuuteen!
KAIN. Tyhjyyteen! -- Oh, oh, oh; en surmannut vain veljeäni, vaan oman
lapsenikin: tulevaisuuteni!
(Lyhyt äänettömyys.)
AADA. Lapsesi --? Sehän...
(Syvä mielenliikutus kasvoilla, joille vähitellen kohoo outo
kirkastus. Painaa käsillään kahden puolen sydänalaansa, kuuntelee.)
Kain! Se elää! Se on löytynyt! Se on minussa!
KAIN. Mitä --? Mikä sinun tuli? Oletko järjiltäsi?
AADA. Olen -- ilosta! Elämä! Voitto! Se elää, se _liikkuu_!
Kaikki elää, liikkuu, väreilee, säteilee. Käsi tänne, Kain!
KAIN. Sinä hourailet! Mikä liikkuu?
AADA. Elämä -- tulevaisuus -- sinä -- minä -- Jehova liikkuu minussa!
Etkö ymmärrä? _Lapsi! Meidän lapsemme!_ Hän, josta olemme niin paljon
uneksineet, vaan jonka olemme surussamme unohtaneet. Kätesi tänne, Kain!
KAIN (kauhistuneena). _Tämäkö_ käsi?
AADA. Juuri se -- tänne, sydämen alle. Sen kautta sinä tunnet
tulevaisuuden sydämentykytykset, ja ne tykytykset saavat omankin
sydämesi jälleen sykkimään.
KAIN (liikutuksesta vavisten). Jumalani! Hän elää -- _hän_ elää!
(Tarttuu kiihkeästi Aadan käsiin, katsoo syvälle silmiin:)
Äiti!
AADA. Isä!
(Äänettömyys.)
KAIN (vetäytyy äkkiä irti). Isä! Mutta hänen isänsä on -- veljenmurhaaja!
AADA. Miksi taas tuota? Anna minulle kätesi, Kain -- ei: isä, isä,
tuhannesti isä! Mitä hänellä on osaa meidän hairahduksissamme? Ei
sinussa vielä silloin synkät ajatukset liikkuneet. Hän on parasta, mitä
sinussa on ollut, ja rakkaudessa annettu. Kaikki, mitä sinussa ja
minussa on hyvää ollut, elää hänessä.
KAIN. Nuo tykytykset voivat yhtä hyvin olla vastaisten hairahdusten
hurjia suonenlyöntejä.
AADA. Ei koskaan! Etkö voi uskoa että anteeksianto on mahdollinen, että
se on armon ja lohdutuksen merkki, uuden puhtaamman maailman viesti?
KAIN. Minäkin olen ollut puhdas, minustakin on toivottu...
AADA. Ja sinun tiesi ei ole vielä loppuun kulettu -- hänen polkunsa vasta
alkaa. Rakastakaamme häntä, ja hän on sen rakkauden voimalla kulkeva
uutta tietä ja avaava meillekin sovituksen polun.
KAIN. _Sovituksen_ polun --? Niinkö luulet?
AADA. En vain luule, vaan joku ääni sisässäni huutaa ja vakuuttaa, että
se on sitä tietä mahdollinen!
KAIN. Ettäkö hän olisi...?
AADA (riemukkaasti). -- se uusi päämäärä! Ajattelehan: _meidän_
lapsemme, kenties poika! Se on puhdas ja viaton, vastaisen sukupolven
siemen, joka ottaa haltuunsa sen, mitä me hairahduksemme tähden emme
itse voineet.
KAIN. Jatkaa siitä, johon meidän täytyi lopettaa; toteuttaa sen, jota me
olemme haaveilleet...?
AADA. Juuri niin! Toivon kipinä, jonka viemme kanssamme korpeen.
KAIN (vakuutetusti). Ja jonka eteen _kärsimme ja taistelemme_!
AADA. Kiitos! Nyt taas tunnen sinut. (Puristaa hänen kättään). Olet
entinen ja kuitenkin uusi!
Niin, me kärsimme ja taistelemme, uhraudumme kokonaan hänelle. Mikä
korpea kaatuu, se hänen tähtensä kaatuu; mikä toukoa kasvaa, se hänen
nimeään kuiskaa. Me itse vihdoin kaadumme ja unhotumme, mutta
juurestamme nousee uusi, raitis vesa. Ja hän tulee kerran korvesta
suurena ja kauniina ja puhtaana ja sanoo: minä tahdon kaikki sovittaa,
minä olen niiden poika, jotka päättivät päivänsä unhotuksessa.
KAIN. Aada! Tiedätkö -- minä tunnen niin kummallista...
AADA. Niinkuin nyt vasta elämä, se _oikea_ elämä aukeaisi eteemme --?
KAIN. Jotain sentapaista. Vakaata ja raskasta, mutta kuitenkin
rohkaisevaa. Niinkuin nyt vasta tapaisin sinut ensi kertaa, nyt vasta
omakseni lupautuisit.
AADA. Ja niinkuin rakkaus ei olisikaan sitä, mitä se on meille tähän
asti ollut -- ymmärräthän -- vaan jotain suurempaa ja syvempää?
KAIN. Juuri niin.
AADA. Kätkettyä, niinkuin mullattu siemen, mutta sentään elämän
voimaa täynnä!
KAIN (innostuneesti). Niin, aivan niin!
AADA. Ja tiedätkö mitä, Kain?
KAIN. Mitä? Puhu, Aada!
AADA. Olen usein itseltäni kysynyt: mitä varten sinäkin, Aada, elät?
KAIN. Älä puhu noin, Aada -- tiedäthän...
AADA. Niin, _nyt_ sen tiedän! Minuakin tarvitaan -- taisteluun!
Taisteluun sinun kanssasi ja sinun puolestasi -- meidän kolmen puolesta.
Kain! Minä kasvatan sinulle pojan, jonka imetän rakkauden maidolla ja
pesen sovituksen kyynelillä, jonka peitän rukouksen suudelmilla ja
siunauksen käsivarsilla uneen tuuditan!
KAIN. Aada! Sinä olet minulle enempi kuin -- mutta mitä se oli --?
AADA. Sinä säpsähdät -- ohikiitävää pilvenvarjoa, joka hetkiseksi kuun
kasvot peittää.
KAIN. Ja me, Aada, olemme uneksineet kuuvalounelmia, vaikka minun pääni
päällä lepää isän kirouksen musta pilvi!
AADA. Kain! Miksi taas nuo synkät mietteet. Äidin anteeksianto ja minun
palavat rukoukseni ovat sen torjuvat -- tai ainakin lieventävät.
KAIN. Tehty ei tule tekemättömäksi. Minun rikokseni on suurempi, kuin
että se voisi kostamatta jäädä. Veljen käsi veljeä vastaan, miksei
seuraavassa polvessa pojan käsi isää vastaan; sehän olisi vaan --
AADA. Älä puhu noin julmaa! Sekö lapsi, jota rintani alla kannan, joka
on koko elämäni sisällys?
KAIN (raskaasti). Niin olin minä kerran äidillemme.
AADA. Ei, ei; se ei ole mahdollista! Min' en kestä sitä ajatusta. Ah,
Jehova!
(Lyhyt äänettömyys.)
ÄÄNI. Kain, Kain!
AADA. Kuulitko jotakin? Joku ääni --?
(Outo valostus puiden lomasta. Kain ja Aada nousevat.)
MIKAEL (loistavassa puvussa, josta välkehtii koko maisemaa valaiseva
kirkkaus). Kain! Näin sanoo Herra: minä en tahdo hairahtuneen kuolemaa,
vaan että hän kääntyisi ja itsensä parantaisi. Mitä ihminen kylvää, sitä
hän leikkaa, ja niin olet sinäkin leikkaava työstäsi kärsimyksen viljan.
Mutta joka Kainille kostaa, hän pitää seitsemän kertaisesti kostettaman,
sillä kosto ei ole ihmisen.
KAIN. Jehova! Sinun tuomiosi on oikea ja pitkämielisyytesi suurempi kuin
ansainnut olen. -- Ethän kiroo siementäni mustan työni tähden?
MIKAEL. En. En ketään kiroo, ken ei itse tahdo kirouksen tietä astua. --
Kain! Käy lähemmäksi!
(Kain lähenee.)