(Hetkisen äänettömyys. Leijonan ääni kuuluu metsästä.)
KAIN. Nyt matkaan!
EEVA. Nyt -- tuonne? Odottakaa kunnes aamu valkenee.
KAIN. Mahdotonta! Kellä korpi kotina, sitä ei saa korven äänet
kammottaa. -- Aada!
EEVA. Lapseni, lapseni!
(Menevät majaan.)
LUSIFER (tulee, ilkamoinen voitonilme kasvoilla). "_Ja katso, ne kaikki
olivat sangen hyvät_" -- heh heh hee!
MIKAEL tulee vastakkaiselta suunnalta.
Oho! -- Noo, veli Mikael? Siellä ylhäällä kai on tänään ollut suuri
riemupäivä ensimäisen hurskaan saapuessa herransa iloon?
MIKAEL. On ilkkas liian aikaista -- se omaan rintaasi voi kilpahtaa.
(Aikoo mennä.)
LUSIFER. Oo! Noin nurpeissasi tuon pikku jutun vuoksi? Malttia! Me
vuoroin maailman herraa näyttelemme -- sinun isäntäsi vuoro...
KAIN, AADA, EEVA ja SILLA tulevat majasta. Mikael ja Lusifer
vetäytyvät puiden varjoon. Kainilla aseensa mukana, Aadalla
moniaita pieniä talousesineitä. Äänetön hyvästely. Eeva ja Silla
pysähtyvät majan luo katsellen Kainin ja Aadan jälkeen, jotka
kulkevat kentän poikki.
KAIN (pysähtyen). Hyvästi kotikumpu -- ainaiseksi! Paljo onnea olet
nähnyt -- onnettomuutta enemmän. -- Aada! Sin' et virka mitään. Eikö
lähdön hetki ole raskas?
AADA. Raskas, vaan ei liian raskas, jos vaan ymmärrämme minkä vuoksi
lähdemme.
KAIN. Minkä vuoksi ja miksi? Mun tieni viepi mustaan korpeen -- mun,
itse mustan, synnin mustan, murheen mustan. Minkä vuoksi? siinä solmu.
Mit' on ihminen? Luojan kuva? Jos niin -- hän on kuva särkynyt. Eläin?
Jos niin -- hän peto on. Molempia? Jos niin -- eläin usein voiton viepi.
Vai savitönkkä? -- Aada! Etkö mitään sano?
(Käyvät eteenpäin.)
AADA. En. Vaan hiljaa sydämessä toistan, minkä sinä ääneen lausut.
KAIN (pysähtyy liikutettuna). Mit' on elämä? Käsikö, joka tätä tönkkää
sotkee, muodostaa? Jos niin -- se valmistuuko joskus, vaiko käsiin
särkyy? Vai onko elo syvä haava, joka aina vuotaa, kirveltää? Jos niin
-- puhdistuuko joskus veri, vaiko viime tilkkaan kuiviin juoksee? --
Aada! Sinä veteen tuijotat?
AADA. Sekin aina juoksee, vaan ei koskaan kuiviin. Ei myös koskaan
kokonansa puhdistu: väliin kirkas on, väliin taasen samentuu.
KAIN (yhä enemmän liikutettuna). Samea -- samea on elon virta, sumuinen
sen määränpää. Mik' on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu?
Lähde, josta sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa,
vaan ei koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat
repii, piikit pistää -- vain juosta, juosta!
(Käyvät eteenpäin.)
Tää synkkä polku eikö sua pelota, Aada?
AADA. Ei! Yön silmät tuolla valvovat, ja eikö samoin Herran silmä
korvenkulkijankin askeleita?
KAIN (pysähtyen). Se silmä! Mit' on hän? Arvotuksen arvotus. Se kerran
selviääkö? Ei kenkään, kenkään tiedä...
Aada! Nyt korven sumuja halkomaan -- tai niihin haipumaan.
(Katoovat metsään.)
EEVA (viittaa toisella kädellään jäähyväisiksi, toisella peittää
kasvonsa nyyhkyttää.)
MIKAEL (astuu esiin kirkkautta välkehtien). Eeva!
EEVA (varjostaa kädellä silmiään). Ah!
MIKAEL. Rauha sinulle -- surujen äiti!
EEVA. Tää armo onko mahdollinen -- taas Herra meille puhuu?
MIKAEL. Kautta halvan palveljansa.
EEVA. Ah, kirkkauden sanantuoja! Jo viime toivo katosi ja kaikki sumuun
peittyi.
MIKAEL. Sumut voivat hälvetä! On yökin usein pimein juuri aamunkoiton
edellä.
EEVA. Oi Herra! Ei koskaan meille aamu koita, ellet _Sinä_ meitä
tielle ohjaa.
MIKAEL. Vain se on tiellä, joka _itse_ tiensä etsii.
EEVA. Herra, Herra! Sitä emme omin neuvoin koskaan löytää voi. Jo käärme
voiton sai. Vain yksi vesa versoo -- sekin veljenverin tahrittu
(nyyhkyttää.)
MIKAEL. Vaimo! Herran tiet ei ole ihmisten. Siis kuule armon sanoma, se
lohtunasi tietä etsi. Näin sanoo Herra, Herra: surusi olen nähnyt ja
kuullut huokauksesi, eikä käteni ole lyhetty. Sinulle on syntyvä poika,
jonka päällä lepää Aabelin henki. Hän on oleva suloinen saarnaaja ja
elämäsi ehtoon lohdutus.
EEVA (lankeaa polvilleen ja suutelee hänen vaippansa lievettä). Jehova,
Jehova! Olen mahdoton näin suureen armoon.
MIKAEL. Jehovan on armo ja istuimensa rakkaus. Käy siunattuna tietäsi!
Ja sinä, Silla! Näin sanoo Herra: nöyrille minä olen armo ja
vilpittömille laupeus. Sinulle on syntyvä veli, joka on surusi
vaimentava, ja sinä itse olet kerran tulevaisuuden toivoa rintasi alla
kantava. Ole siunattu!
SILLA. Suuri on Herra, Herra!
EEVA. Käsittämätön armossaan!
(Molemmat naiset nousevat ja poistuvat.)
LUSIFER (tulee esiin -- purevasti). Joko nyt ovat kaikki siunatut ja
saatetut --?
MIKAEL. Jo. -- Vielä sana sinulle!
LUSIFER. Oo! Siunaus vai --?
MIKAEL. _Se on täytetty_! Mik' on nyt täytetty? Sä Luojan perintösäännön
ihanan noin aijoit inhan kirouksen kahleeks muuttaa. Miss' on nyt suuri
tuumasi? Aabel jälleen haudastaan on nouseva!
LUSIFER (raivostuen). Sen kuulin -- ja myös kertasanomalla tajuan!
(Äkkiä itsensä hilliten.)
Hy! Yks pieni laskuvirhe, vai onko muita?
MIKAEL. On lapsi isän kuva -- vaan ei vanhempaansa _sidottu_!
LUSIFER (kylmän uhmaavasti, kädet rinnoilla ristissä) Toinen!
MIKAEL. On nainen himon sytytin ja paula miehen polulla? -- Hän miestä
horjuvata tuki ja hänen kanssaan korpeen läksi!
LUSIFER (kuin edellä). Kolmas!
MIKAEL. On Kain jo pimeyden valtaan heitetty? -- Sä näit: hän läksi
_taistellen_!
LUSIFER (kuin edellä). Neljäs! -- Joko loppui?