AABEL (nousten). Sanoitko jotakin, veljeni?
KAIN (syvästi liikutettuna). En -- minä vain ajattelin asiaa. Ehkä --
ehkä sentään voisimme koettaa, mieleni tuntuu nyt ... tuntuu ...
kepeämmältä.
AABEL. Nyt olet taas kuin ennen. Valitse, veljeni, valitse!
KAIN (arvellen). Ei, ei! -- No, jos välttämättä täytyy, niin valitse
sinä minun puolestani.
AABEL. Sinun puolestasi? Ei, Kain! Sitä en voisi koskaan tehdä -- se on
sinun esikoisoikeutesi.
KAIN. Mitä me synnyn oikeuksista -- sinä olet näissä asioissa esikoinen.
Et suostu! No, niinkuin tahdot -- minä olen valinnut.
AABEL (syleilee Kainia). Kiitos, Kain! Kuinka iloinen olen tästä
päätöksestäsi.
Nyt rientäkäämme uhritarpeita hakemaan.
(Menee.)
KAIN. Oikeinko vai väärin? Mieskö? En! Liehijä? En, en koskaan! Vanhan
tavan orja? Ei ei, en sekään! Mutta miksen sitte sano suoraan kaikkea?
Oh, kuinka nuo vanhat siteet ovat hirmuisen lujat! Maata ja taivasta,
entistä ja tulevaista -- ja nykyistä. Kaikki niin sekavaa. En saanut
viime yönä rahtuakaan unta. Näyt -- eilisilta! (Kiihtyen). Niin,
eilisilta! Miksi hänen silmänsä Aabelille säihkyivät, vaikka hän on
minun, yksin minun! On muka hyvä, että meitä on kaksi, että Aabel on
kuin illan viileys, niin tyyni, niin... Jumala, jos se on totta, niin
min' en takaa mitä.. Suonissani on jotakin paksua ja raskasta, joka
tunkeutuu kaikkialle, puristaa, ahdistaa henkeä -- --
(Äänettömyys.)
Ja sentään voipi kaikki olla vain kiihtyneen mielen harhaa! Katselin
häntä yöllä salaa. Salaa? Luulen nukkuvata katselevani, ja minua kohtaa
kaksi hellää, kyyneleistä silmää. Ne valvovat -- ne surevat -- voiko
petos katsella sellaisilla silmillä? Ei, ei; olen melkein varma ettei
siinä ole mitään. Mutta sehän se juuri leikkaa, ettei ole täyttä
varmuutta! Oh, miksi tähän unohduin! Aabel kiirehtää.
(Menee. -- Hetkisen päästä palaa Aabel, toisessa kädessä
hiiliastia, toisessa valkoinen, teurastettu karitsa.)
AABEL. Kuinka kummallinen sentään on ihmismieli! Se hapuilee ja
harhailee -- lankeemuksen kirous ei ole vielä kokonaan verestämme
kadonnut. Mutta hyvä kuitenkin voittaa. Ylistetty olkoon Jehova, että
hyvän voima on niin suuri!
(Puuhailee alttarinsa luona.)
Kuinka hyvä sinä oletkaan pohjaltasi, veljeni! Vain hiukan liiaksi
miettiväinen ja synkkä ja liiaksi raju. Mutta se on kummallista kun
tuntuu niinkuin rakastaisin sinua sen vuoksi vielä enemmän.
(Äänettömyys.)
Hän viipyy. Tarkastanpa vielä kerran että kaikki on kunnossa.
(Kain tulee. Toisessa kädessä tulikaari, toisessa vasu, jossa on
maan tuotteita.)
AABEL. Jopa tulet, veli! -- Mutta muotosi on taasen niin synkkä?
KAIN. En tiedä -- tuntuu taas niin vaikealta.
AABEL. Ryhtykäämme vain ripeästi uhrilahjoja asettamaan, niin mieli
kyllä keventyy ja synkät ajatukset karkottuvat.
Miten kauniita sinun lahjasi ovat! Kuinka ihmeellisesti Herran siunaus
niissäkin ilmenee. Käy, veljeni, toimeen; minä haen hiukan ruohoja ja
kukkia alttariemme reunojen katteeksi.
(Menee syrjään.)
KAIN. Taas epäilen. Käsi käskee, toinen kieltää.
LUSIFER (ilmautuu puiden takaa tulipunaisessa puvussa -- on Kainille
näkymätön koko ajan). Uhraamaan käy, uljas peltomies, niinkuin veljes
kehottaa!
MIKAEL (tulee puiden takaa, valkoisessa puvussa). Kain! Älä tällä kertaa
uhriin kajoo!
LUSIFER (Mikaelille hillityllä raivolla). Sinä! -- Uhriin käy, Kain!
On vanha hyvä tapa, että näin kiitosuhrin kannat Jehovalle!
KAIN. En mitään tee vain tavan vuoksi.
LUSIFER (ilkamoisesti). Ohoh!
MIKAEL. Oikein, Kain! Ole uskollinen itsellesi! Suotuisampi Jehova
ilman uhria, kuin jos uhrisi ei sydämen syvyydestä kohoa.
KAIN. Niin sanoo sisimpäni ääni, vaikken Jehovan mieltä tunnekkaan.
LUSIFER. On sydämessä monta ääntä -- mutta uhri, se on aina kaunis,
ylevä. Sitä veljes pyytää, se mieleen on myös vanhusten ja siskojen.
KAIN. En tahdo olla kenellekään mieliksi!
LUSIFER. No, no! Lie sentään hyvä sopu aina ihmislasten kaunistus.
KAIN. Sekin totta. Oh tätä ristiriitaa!
MIKAEL. Se kyllä sopuun sointuu, kun vaan pysyt uskollisna itsellesi.
LUSIFER. Ja myöskin _työllesi_! Hedelmiäsi, rypäleitäsi, tähkiäsi katso --
se olisi miehen uhri se!
KAIN (ottaa hedelmäoksan käteensä). Ne uljaat, totta tosiaan!
MIKAEL. Pois nuo ajatukset, Kain! Kauvas pois!
LUSIFER. Ne miehen hien hedelmiä ovat, ei itsestänsä kasvaneita!
MIKAEL. Ihminen kylvää ja ihminen korjaa, mutta elämän siemen oli ennen
häntä ja on hänen jälkeensä -- se muistaos, Kain.
LUSIFER. Niin, tuo vanha laulu muistaos: kaikki, kaikki lahjaa on!
KAIN. Kylliksi! En moista toitotusta kestää voi!
MIKAEL. Varo itseäsi, Kain! Ajatukset himon siittää, himo synnin, synti
kuoleman.
LUSIFER. Lorua! -- Toimeen käy!
MIKAEL. Kain!
LUSIFER (pyytävänrukoilevaa ääntä ilkamoisesti matkien). Kain!
AABEL (tulee). Seisot vielä mietteissäsi -- no, alkuhankkeissa jo
sentään. Reippaasti toimeen vaan, niin pian leppoisat uhrisavumme taas
korkeuteen kohoovat.
(Aabel asettaa ruohoja ja kukkia alttarille, sen jälkeen karitsan.
Kain tähkäkimppuja, hedelmäoksia ja marjaterttuja.)
AABEL. Kas niin! Nyt on uhrini valmis. Kuinka puhdas ja viaton olet,
karitsaiseni -- puhdas puhtauden herralle korkeuteen kohoomaan.
(Menee Kainin alttarin luo.)
Ja sinun uhrisi, veljeni, melkein vielä ihanampi! Maan parhaat antimet
noin kilvan Jehovalle kiitosta kantaa. -- Nyt uhritulta sytyttämään,
Kain! Mä hiilet käyn.
(Menee oman alttarinsa luo.)
LUSIFER. Hiilet! Se hiiliin puhukoon, ken hiilten orja on!
MIKAEL. Ylpeyttä varo, Kain! Se hiipien tulee sydämeen, mutta ovet
murskain ulos lähtee. Kaareen älä kajoo!
LUSIFER. Ole mies! Kaari on sun!
AABEL (tullen hiiliastia kädessä). Tässä. Ota!
(Äänettömyys.)
Miksi viivyttelet? Niin tuskaiselta näytät.
KAIN. Se olenkin. (Äänettömyys, tarttuu kaareen). Minä -- minä --
min' en tarvitse sinun hiiliäsi!
AABEL. Et tarvitse --?
KAIN. En! Mulla on sekä hiilet että tuli tässä.
MIKAEL. Kain! Kavahda!
LUSIFER. Välähdä!
(Kain pyöräyttää oran kaaren jänteeseen ja ottaa tulta.)
KAIN. Siin' on tuli! Mitä siitä sanot?
AABEL (hämmästyneenä). Se onko totta? Vastako keksinyt?
KAIN. Vasta. Siinä se on mun punainen lintuni!
AABEL. Niinkö --?
(Äänettömyys.)
KAIN (epäluuloisesti). Käytkö sanattomaks, Aabel?
AABEL. En, en -- minä vain aattelin. Ja nyt ymmärrän. (Lämpimästi). Oi
kuinka iloitsen kanssasi, Kain! Jos olisit tämän ennen sanonut, olisimme
kutsuneet vanhukset ja siskot kanssamme Herraa kiittämään tästä uudesta
armonsa osotuksesta. Kahdenkertainen syy on sinulla nyt uhrata. Pian
tulet leimuamaan!
(Menee.)
LUSIFER. Pokkaa Herraa, poikani -- hän viskasi sulle kaaren taivaasta!
KAIN. Kaaren tein _minä_!
AABEL (kääntyen). Mitä --? Silmäsi taas leimuavat. Nöyrry, veljeni!
Kaaren teit sinä, mutta ajatuksen antoi Hän, joka ajatustemme kulkua
ohjaa. Iloitse että hän on sinut välikappaleekseen valinnut.
(Menee alttarinsa luo.)
LUSIFER. Kummallista! Vaikket edes jokapäiväisillä polvirukouksilla tätä
kunniaa anellut. Vain suotta aikojasi puuta nakersit ja jännettä
punoilit.