(Malttuu; taistelee itsensä kanssa, Aabel katsoo häneen hämmästyneenä.)
KAIN. Eilinen eilisenä, nyt on uhrista puhe! Ja mihin kelpaa uhri, johon
käymme epäilevin mielin? Pitääkö teeskennellä? Ei! Eikö silloin parempi
lykätä -- tai vaikkapa kokonaan heittää?
AABEL. Ei. On Jehovalle otollista ja meille itsellemme hyödyllistä
taivuttaa harhailevaa mieltämme korkeampaan päämäärään. Muuten sielumme
maalliset siteet kasvavat liian vahvoiksi.
KAIN. Ja sen vuoksi on valittava taivaalliset pakkositeet -- se on sitte
uhri!
AABEL. Kain, Kain! Silmäsi leimuavat niin oudosti ja äänesi niin
kummasti värähtelee. Olet liikutettu --
KAIN. Niin olen, sydänjuuriani myöten, rikki, hajallaan!
AABEL. Sepä juuri osottaa että todella kaipaat uhria. Uhri tuo aina
siunausta, aina mieltämme tyynnyttää ja kohottaa. Valitse alttari!
KAIN. Anna minun mennä, Aabel! Tai salli ainakin olla itse uhria
toimittamatta. Voinhan katsella, kun sinä uhraat, ja vaikkapa sitte
yhtyäkkin -- jos voin.
AABEL. Kas niin, veljeni! Mielesi tyyntyy vähitellen. Valitse alttari,
niin käyn hakemassa sytykehiilet.
(Kumartuu korjaamaan paikoilleen erästä irtaantunutta turvetta
toisessa alttarissa.)
ÄÄNI. Hiilet! Missä on tulikaaresi, Kain?