KAIN. -- ja humu yhä kiihkenee. Ne onko tähtiä, vai?
LUSIFER. Tomun silmälle tähtien tuike, hengen silmälle uusien
maailmoiden kuiske!
(Avaruuden kappaleita kiitää etäisyydessä suhisten ohi
valaisten maiseman.)
KAIN. Kas, kas! Palloja ja pyöröjä ja renkaita ja valoja ja varjoja.
Kuin kuita, auringoita -- ei niitä kuitenkaan. On purppuraa, on sinervää
-- ken tämän värileikin ymmärtää?
LUSIFER. Se, ken tulen jumalvoiman älyää!
KAIN. Nekin tulta! Oi terve, kirkkauden joutsenparvi! Terve, valon
valtajoukot! Teitä katsellessa silmä soentuu ja sieluun astuu pyhä
ihastus. Jos kerran kuolla pitää, niin mun sallittakoon tähän valomereen
vaipua!
LUSIFER. Kuolla --? Nythän vasta alkaa elämää!
(Näky katoo.)
KAIN. Nyt? Kun valot katosi ja sielu taasen tomuun viskattiin. Tää onhan
kuolemaa jo sille, ken kirkkauden nähdä sai.
LUSIFER. Ei, vaan muistutus että _maassa_ ihmisen on asuinsija ja että
siellä ja sieltä hänen pitää hallita. Vai Jehovanko kanssa tahtoisin mä
tomun lapsi vallan jakaa _tuolla ylhäällä_?
KAIN. Ei, ei; en koskaan! Mi Jehovan, se Jehovan; mi ihmisen, se
ihmisen. -- Vaan mit' on ihmisen?
LUSIFER. Tää maa!
KAIN. Osaksi.
LUSIFER. Ei -- kokonaan!
KAIN. Ja sentään riippuvainen ylhäältä.
LUSIFER. Mistä rihmasta?
KAIN. Siellä pilvet, siellä sade, siellä päivän lämpimyys.
LUSIFER. _Nyt_.
KAIN. Eikö _aina_?
LUSIFER. Ei -- kaaresi!
KAIN. Tässä!
LUSIFER. Jännitä!
KAIN. Miksi? Se ei sitä varten.
LUSIFER. Jännitä!
KAIN. Jo on!
LUSIFER. Tähtää!
KAIN. Minne?
LUSIFER (ylös osottaen). Sinne!
KAIN. Pilveen?
LUSIFER. Sateen suoneen, niinkuin salama!
KAIN. Puuttuu vasama!
LUSIFER. Usko kuoli --?
KAIN. Ei!
LUSIFER. Tuossa nuoli!
(Tulipunainen nuoli singahtaa Lusiferin kädestä Kainin eteen.)
KAIN. Hei!
(Ottaa nuolen, asettaa.)
KAIN. Josp' ei yllä?
LUSIFER. Kyllä!
(Kain tähtää, punainen nuoli lentää ilman halki,
jyrähdys, salamoita, alkaa sataa.)
KAIN. Mitä?
LUSIFER. Sitä!
(Äänettömyys.)
KAIN. Tätä täytynee jo uskoa.
LUSIFER. Ja enemmänkin koitella.
KAIN. Siis ... siis lienny!
(Sade lakkaa.)
LUSIFER. Kah! Totta tosiaan!
KAIN. Tää viekottelee jatkamaan...
LUSIFER. Esiin aurinko!
KAIN. Ei, ei! Se Jehovan on silmä.
LUSIFER. Niin, se vanha, mutta uus!
KAIN. Mikä?
LUSIFER. Kainin aurinko!
KAIN. Kainin --? (Äkkiä huomaten). Niin tuli? Kaikkialla tuli!
LUSIFER. Mikä muu? Kättä nosta!
KAIN. Täss' aivan hullaantuu. -- Päivä paista!
(Loistava tuliaurinko näytäksen ja valaisee kirkkaasti maiseman.)
KAIN. Oi, oi! Tää huipun huippu on! -- Jos vaan mahdollista.
LUSIFER (merkitsevästi). Ol' kerran vaimo, joka ensin uskoi, sitte
epäili, ja sen epäilyksen vuoksi vielä tänään maa ja luonto huokailee.
KAIN. Niinkö --? (Äänettömyys). Niin, niin -- miksei! Siks uskon!
LUSIFER. Ja usko nuolen maaliin kantaa, vaikka maalia ei näkyiskään.
KAIN. Yks seikka sentään arvelemaan saa.
LUSIFER. Jaa?
KAIN. Kuinka sopinevat yhteen taivas sekä maa?
LUSIFER. Onko kateutta?
KAIN. Ei mulla.
LUSIFER. Entä hällä?
KAIN. Ei kai!
LUSIFER. Kai? _Ei suinkaan_! Hän _siellä_, minä _täällä_ -- kukin
hoitaa _omiaan_!
KAIN. Se raja selvä olisi.
LUSIFER. Ja _on_! Laps' hoivaa, ohjausta tarvitsee, kunnes omin
neuvoin tehtäviinsä kykenee -- silloin, luulisin, isän sydän iloitsee.
KAIN. Niin niin, _niin se on_! Nyt elon ongelma jo mulle selviää.
Ihminen näin itse ohjaa onnensa. Minne tahtoo, sinne menee: vettä,
maata, ilmaa myöten; sataa, jyrisee ja salamoi ja päivänsilmän
korkeuteen kohottaa. Kuin sanoisin, kuin nimittäisin: ihminen on...
LUSIFER. Ihminen on _maailman_...