LUSIFER. Amen!
(Aurinko, joka on vähitellen himmentynyt, katoo. Äänettömyys.)
KAIN (mietteissään). Nyt sen tiedän -- nyt sen tiedän...
LUSIFER. -- mi on ihmissuvun vastaisuus!
KAIN. Se suuri on! Sit' aatellessa melkein henki herpoutuu.
(Istuutuu; Lusifer hänen taakseen, puhellen olkapään yli.)
Hän _itse_ paratiisin luopi; siinä kärsii, taistelee ja riemuitsee -- aina
niinkuin työnsä ansaitsee.
LUSIFER. Ja kirousta muut' ei olekkaan, kuin minkä oma kehnous ja
laiskuus aikaan saa!
KAIN. Ei -- se on selvää nyt!
LUSIFER. Hm ... vaan jospa tuohon paratiisiin -- puikahtaakin käärmehyt?
KAIN. Käärme? Siis on totta kuitenkin --?
LUSIFER. -- että...?
KAIN. -- ett' on paha maailmassa?
LUSIFER. Totta! Mutt' ei maassa, puussa, eläimissä, vaan -- ihmisessä
itsessään.
KAIN. Niinkö? Jotain sinnepäin oon aina aavistellut. Vaan sen muoto,
tapa?
LUSIFER. Tuskin huomattava. Yks tuntomerkki sentään varma lie.
KAIN. Se?
LUSIFER. Että paha aina yhteispyrinnöstä erii.
KAIN. Oh niin -- jo muistan kertomuksen langenneesta enkelistä!
LUSIFER (hämmästyy -- hillityn ivallisesti). Joo, joo -- ja sama henki
ilmii ihmisissä.
KAIN. Se oisko mahdollista?
LUSIFER. Jos sentään. Tuo suuri maali vaatii suurta ponnistusta -- vaan
josp' ei kaikki ponnistakkaan?
KAIN. Mi heitä riivaisi?
LUSIFER. Ken tietää. (Merkitsevästi). Yks karjaa hoitaa, paimentaa,
toinen muuten elon tyynipuolta rakastaa.
KAIN. Sekin totta -- kukin seuraa luontoaan.
LUSIFER. Vaan siten voimat pirstotaan -- ja asia?
KAIN. Niin, asia! Se on sille vahinko.
LUSIFER. Korvaamaton kerrassaan! Nuo toiset raataa, kärsii, taistelee ja
kaikki alttiiks panee; nää vain päivää paistattaa, sen korjaavat, min
mantu rukka itsestänsä kasvattaa ja mairein kielin maukuvat: sen Herra
antoi armossaan!
KAIN. Ne kehtaavat! -- Ei ei, se ei mahdollista.
LUSIFER. Ehkei -- sen sitte näkee. Vaan jos sentään -- ja jos eivät tyydy
siihenkään, jos suorastansa vastaan iskevät?
KAIN. Vastaan --? Mitä? Ketä?
LUSIFER. Työtä -- edistystä. -- Tuossa vuori on, sen povi malmin mahlaa
tulvillaan.
KAIN. Hyvä -- sen otan oiti käytäntöön!
LUSIFER. Vaan jos se onkin toisen miehen?
KAIN. Kenen?
LUSIFER. Tuon liukkaan lipokielen, joka sanoo: älä koske!
KAIN. Hävytöntä! Hän ei sillä mitään tee. Se kuuluu työlle,
ihmiskunnalle!
LUSIFER. Erehdys, kas täss' on selitys: se on _Jehovan_! Vai sinä,
julki jumalaton, aijot Luojaa vastaan uhmailla, sen pyhää käsialaa kopeen
mieles mukaan muokkailla? Ee-e! Mä vastaan nousen Herran puolesta.
KAIN. Ja hän, hän uskaltaa! Ja vielä mairii Jehovaa!
LUSIFER. Viel' enemmänkin uskaltaa! Hänkin tahtoo vallottaa...
KAIN. Vallottaa --? Mitä?
LUSIFER. Sitä, mi on toisen omaa: peltoja ja vainioita, kodin rauhaa --
puolisoita.
KAIN (kiihtyen). Puolisoita --?
LUSIFER. Niin.
KAIN. Piru!
LUSIFER (ilkamoiden). Se läsnä on -- vaan sit' ei huomaakkaan: kaikki,
näet, käypi hienoin salapyytein vaan. Se tuli kyllä silmäin
salaikkunoista heijastaa, vaan ken niin viisas, että silmiin osais
kurkistaa. Se siellä hymyy, haastaa, pienin sala-iskuin pilkahtaa, vaan
sitte taasen kaikki hurskauden valhevaippaan verhoutuu.
KAIN. Ja tuota pitäis kärsiä?
LUSIFER. Minkä sille voi!
KAIN. Minkä sille voi --?
LUSIFER. Minkä tosiaan? Kun kivi sattuu saralle, niin -- se on saralla.
KAIN. Ei! Se tieltä raivataan!
LUSIFER. Vaan hänp' ei kivi olekkaan!
KAIN. Ei, vaan saatana!... Mitä --?
LUSIFER. Vuorella liikkuu jotakin.
KAIN (nousten). Kas kummaa!
(Vuori valaistuu. Sen harjanteella joukko sotilaita polvillaan
puolustusasennossa, tulijouset kädessä. Reipas marssin sävel
lähenee, komentosanoja, loistava sotilasosasto jouset olalla saapuu
liehuvin lipuin vuoren juurelle.)
KAIN. Kuinka uljasta! Mi komeus ja välke -- aivan silmä huikenee.
(Huuto: laukaiskaa! Tulisia nuolia lentää räiskyen ja tulta
leiskuten molemmin puolin.)
LUSIFER. Kas, kas, punalintuin parvea!
KAIN. Lennä, lintu, lennä! Sin' oot kaikki kaikkialla!
(Huuto: rynnätkää, se kuuluu ihmiskunnalle! Ryntäys vuorelle,
melua, puolustajat verisin päin alas, ilma pimenee, keskellä
vuorta liehuu punainen lippu ja kuuluu voimakas joukkohuuto
voitto, voitto!)
KAIN. Oikein, oikein! Juuri niin. Voitto, voitto! Tulen lipun valta on!
(Näky katoo.)
LUSIFER. Ja maine verraton! Nää tulileikit leimuavat, nää sankarteot
uljahat ei koskaan unhoon häivy. Ne ajast' aikaan, suvust' sukuun
muistotarinoina kiertelee; niistä äidit pienoisilleen kehdon ääress'
kertoilee, ja malmit, kivet muistopatsain kulkijalle kuiskailee.
KAIN. Oi ihanaa, oi ihanaa -- olla moinen sankari!
LUSIFER. Vaikka luut jo maassa maatuu, muisto elää ainiaan.
KAIN. Ja ihminen _ei kuolekkaan_!
LUSIFER. Ei, ei kokonaan! Se maahan vaipuu, mikä maasta on, vaan
tekonsa, ne jääpi elohon ja maineen siivin kiitää tulevaisiin aikoihin
-- siinä kuolevaisen kuolemattomuus, siinä elonarvotuksen selvitys.
KAIN. Jo ymmärrän, jo ymmärrän! Hän voittamaton elossa ja kuolossa --
ihminen on kaiken herra!
LUSIFER. Amen!
(Äänettömyys.)
KAIN. Kuinka merkillistä! Kärsimys ja taistelu on raskas rangaistus --
noin usein huokailtavan kuulin...
LUSIFER. -- ja osaks itsekin niin luulin.
KAIN. Ja nyt? Mik' onkaan suurempaa kuin moisen määrän eestä ponnistaa!
LUSIFER. Se suurta on. Vaan määränpää ei liene yksin haudan tuollapuolla
eikä tulevien sukupolvein onnessa -- myös itse elämme!
KAIN. Se totta on, me myöskin elämme --!
LUSIFER. -- ja itsessämme työn ja vaivan tuskat tunnemme; myös
itsellemme kuuluu palkinto.
KAIN. Niin, niin; tuon melkein unhotin -- se paratiisi, jonka itse
luomme.
LUSIFER. Juuri se! On työn ja tuskan raskaat retket, vaan myöskin levon
rikkaat riemuhetket.
KAIN. On, on -- ne _täytyy_ olla! Silloin elon pöytään kaikki kannetaan,
min ihmiskäsi irti saa!
LUSIFER. Kaikki! Majat korkenee ja laajenee, katot hohtaa, seinät
välkkää, seinäin kohottajat juhlapukein riemuilee --
KAIN. -- ja pöydät viljelyksen voittoheelmin notkuilee...
LUSIFER. -- ja puun ja pensaan hurmonestein välkkyilee...
KAIN. -- ja urhon sielu onnen unelmissa keinuilee!
LUSIFER. Ja vielä yksi -- jaloin kaikista!
KAIN. Sen jos voisin arvata?
LUSIFER. No koitellaan. Mitä varten luotiin nainen?
KAIN. Miehen avuks vainen!
LUSIFER. Ohoh! Se selityspä melkein raakamainen. Nainen luonnon
jalohelmi on, kun sen kirkkaus ja värit kerran keksitään. Mies
taisteluun ja suuriin tekoihin on luotu, naiselle sen sijaan sulon
hurmat suotu. Tarkotuskin lie? Totta kai! Hän sulollansa vaivannähneen
urhon lemmen mailmaan kohottaa. Näin luonto iskun luopi, vaan myös
voiteen suopi.
KAIN. Oi autuus! Tuon kaiken tunnen, aavistan.
LUSIFER. Vain osittain -- on kaikki vasta alussaan. Vaan maku hienostuu,
uudet aistit kasvaa, uudet nautinnot, ja vanhat uuden tuoksun saa. Ah
armas auvo! Yks tuossa, aamuruskon punerrus, sun rinnoillesi painautuu.
Sen kanssa hetken hehkut, niin jo toinen, illan tyyni hempeys, vienoin
kutrein puolehesi kurkottuu --
KAIN. Mitä? Useampiako?
LUSIFER. He, onhan niitä maailmassa! Monta, monta -- se näiden salahurmain
tarkotus.
KAIN. Vaan jospa -- -- Tuo riemuääni tuolla? Valot hämyn läpi pilkottaa?
(Vuori valostuu ja upea, valaistu sali aukeaa. Perällä loistopukuinen
sankari istuimella, kahden puolen uroita. Pöytiä virvokkeineen,
palvelijoita. Sivuilla korokkeilla nuoria soittajia, edessään nuoria,
kepeästi puettuja impiä, kullakin kädessään läpikuultava malja, eri
maljoissa erivärisiä juomia. Nuorukaiset alkavat soittaa, immet astuvat
keskelle, liikuttelevat maljojaan soiton mukaan, laulavat, muodostavat
siroja kuvioita, kilauttelevat maljojaan yhteen j.n.e.)