(Äänettömyys.)
LUSIFER. No, mitä tuijotatte?
PÄLYSILMÄ (kauhuissaan). Tää tuntuu kovin oudolta.
LUSIFER. Vai oudolta? (Halveksien). Sinusta!
HELOSILMÄ. Muistakin, suuri Ruhtinas. Jos tuo raukka saisi elääkin,
niin onhan toki neronsuku, joka uuden mailman luopi.
LUSIFER. Raukka? Ei niinkään raukka kuin näytte luulevan! Mä kyllä
tunnen tuon liukkaan lipokielen. Hän edistyksen poikkitela on ja repii,
minkä toinen rakentaa. Ei kyllin että itse riippuu, vaan hän saarnaa,
saarnaa -- ja siinäpä se onkin! Näin äsken mitä tapahtui iltarukouksen
aikana.
REPOKORVA. Oi mitä? Se meille kerro!
LUSIFER. He keskustelivat, kuin on tapansa. Jo Kainin veri kuohahtaa; on
tulta, miehevyyttä, uhmaa täynnä, ja juuri aikoo valhesiteet ratkoa.
Silloin tuo lammas alkaa määkyä, ja määkyy, määkyy, kunnes -- Kainkin
polvillansa maassa makaa! Ja tuota pitäis katsella!
KIVIJALKA. Ei, ei! Jos niin, on kuolonsyynsä selvä.
HENGET. Selvä! Selvä!
PUNAKELTAINEN. Oi Isä! Luontoni jo nousta alkaa. Vaan kuinka hänet
poistamme? Ei itsellämme valtaa henkeen koskettaa.
LUSIFER. Siksi: _veljen käden kautta veli kaatukoon_!
HENGET. Veljen --?
APILANKUKKA. Tuo eikö sentään julman julmaa?
LUSIFER. Julmaa! Kysyykö tuo säysy ihminen, kun madon mäsäks tallaa, se
onko julmaa vaiko lempeetä? Tai hurskas Aabel lampaaltaan: sä
sallinetko, vuona kulta, mun puukollani hiukan kurkkuasi kutkuttaa?
Ja itse tekopyhäin tekopyhä suuri! Sille eikö lampaanliha mieluisinta
herkkua? Julmaa -- hyh hyh!
TÄTI LIERO. Jes sentään, kuinka tuo on totta!
HENGET. Merkillinen havainto!
LUSIFER. Ja jos tuo pieni julmuus itse asiassa onkin -- sääliä?
HENGET. Sääliä --?
LUSIFER. Yks tieltä pois tai miljoonia kiusata -- kumpi?
HENGET. Oi, herra, mikä ajatus!
LUSIFER. Sitä paitsi: ei suurta tuumaa koskaan sääli ohjaella saa.
TÄTI LIERO. Se päivän selvää on.
LUSIFER. Vielä: mun tuumani ei arveluita siedä! Tää hetki ainoa on
laatuansa maailmassa eikä koskaan uudellensa palaa. Mä tässä: nykyhetki,
te siellä: tulevainen ihmiskunta; tuossa Kain ja tuossa Aabel, riviensä
päässä molemmat. Sivallus!
(Tekee rajun liikkeen kädellään, josta tuli leimahtaa,
toinen rivi kaatuu.)
Aabel poissa, koko toinen rivi poissa, poissa puolet ihmiskuntaa
ainoalla käden käänteellä. Nyt joko ymmärrätte?
KAKSIKARVA. Tuon tylsäkin jo ymmärtää.
HENGET. Ymmärtää, ymmärtää!
KENOKAULA. Se kauhistavan suurenmoista on!
HÄMÄRÄNLINTU. Jos vaan mahdollista?
LUSIFER (ylenkatseellisesti). Yökönsielu!
HÄMÄRÄNLINTU. Anteeksi -- epäillä uskallan. Miss' on se _aate_ ja missä
_voimat_, jotka veljen voipi nostaa vastaan veljeä?
APEATAR. Ja veli pitää veljestään, sen tiedämme.
LUSIFER. Jo riittää tuota! (itseään osottaen). On aate _tässä_, ja
voimat -- no, mä enkö teihin luottaa voinekkaan?
HÄMÄRÄNLINTU. Varmasti -- vaan josp' ei yllä kummatkaan?
LUSIFER. Luontos kuva olet -- en moiti, vaan se asia mun huolekseni
heitä. On Kainin henki tiedon, vapauden halua ja omanvoiman aavistusta
tulvillaan. Ne lentoon nostan! Hän uutta, neron, työn ja vallotuksen
maailmata haaveilee. Siitä lähden. Haaveihinsa syvennyn ja niistä sekä
oman tuntemukseni aavistuksista luon tulevaisuuden kuvan häikäisevän,
ihanan.
SATASORMI. Verratonta, verratonta! Se aate, suuri Mestari, ei petä.
LUSIFER. Niin luulisin. Ja kun tuo aate hehkuu, punertaa, ja Aabel on
vain silkkaa vettä, nöyryyttä ja herranpelon mettä -- silloin heidät
yhteen isken jotta sähähtää!
TÄTI LIERO. Oo, Ruhtinas! Nyt Kainin kantapää jo paljas on.
HENGET. Niin, kantapää, kantapää!
LUSIFER. Ja nyt teistä kysymys -- te mihin kelpaatte ja minkä verran
taiston rintamahan pystytte? En tähtääkkään vain tätä kertaa, vaan myös
tulevia aikoja -- nyt suunnitellaan koko taistelumme vastaisuus.
_Tiedonhalu_ -- sen kuinka käsitätte? Teillä vapaa sananvalta on.
REPOKORVA. Kiitän kunniasta -- mä tunnen hiukan tuota alaa. Tiedon
_lähteeks_ sanoisin ja selittäisin että konsa kysyy, utelee, niin
siin' on tiedonlähteen pohja juuri edessä. Sen kuvailen niin matalaksi,
ettei kastu nilkatkaan.
HÄMÄRÄNLINTU. Ohoo -- ei sillä monta narrata! Vaan annappas kun minä
koittelen. Sen lähteen syväksi niin kuvaan, ettei pohjaa olekkaan. Yks
kulaus sen vettä, hän epäilee; toinen, hän enemmän jo epäilee, yhä
syvemmälle pohjaan kurkistaa.