LAPIOKOURA (rykäisten). Maltas, heila! -- Sana sulle, mestari!
LUSIFER. No?
LAPIOKOURA. Mä ensin elonpöydän kauniiks kattaan, sen täytän
maireherkuin imantein.
LUSIFER. Hyvä!
TIHRUSILMÄ. Ja minä sen pöydän herkut suuhun appaan, elämän niin rennon
hupaiseksi teen.
LUSIFER. Yhä parempaa!
HELOSILMÄ. Ja minä pöydän yli katseen nakkaan, joka veret saapi oudoin
aavistuksin värjymään.
LUSIFER. Kolmiapila!
HEKUMATAR. Ja minä, tytönhempu -- niijaan vaan.
LUSIFER. Kas, kas -- onpa apilalla kukkakin! Vie hitto! Noin ensi
näkemältä melkein munkin kuumaks saat. Tuota väriä, tuota mettä --
Apilankukka olkoon vasta nimesi.
(Apilankukka niijaa viehkeästi.)
Vaan oivallatko myöskin ongelmani -- mehiläiset?
APILANKUKKA. Ne tunnen lemmenmettiäiset ja kyllä osaan luoksi houkutella
-- luulisin. Vaan itse päätä. Näin:
(Hivelevää soitantoa, jonka mukaan Apilankukka tekee viehkeitä
liikkeitä paikallaan, sen jälkeen laulaa, sisällystä jäljitellen;
laulun keskellä tanssi.)
Apilankukan tanssi.
Olen vain hento tyttönen:
Hiljaa, hiljaa!
Kuin kukka pieni, valkonen:
Hiljaa, hiljaa!
Oi, katse poijes suunnatkaa:
Näin kainoa
Ei katsoa
Tok' miehen silmä saa!
Kas niin, se kiltisti!
Ah, niijaan kauniisti --
Ja neitonen karkeloon käy.
Se alkaa aivan näin:
Yks askel eteenpäin
Ja kaksi syrjähän,
Hei, ympär pyörähdän!
Oi jalka virkku
Kuin tanhuilet!
Ja käsi sirkku
Noin riemuilet!
Vars' sorja -- herra jee,
Se aivan kirmailee!
Ja kultakutrit nää
Kuin aalto vaahtopää!
Täss' keijusen luulisi keikkuvan.
(Äänetöntä tanssia -- pysähdys.)
No, isä varjele:
Te johan katsotte!
Sen kostan julkeelle
Näin oiti korvalle --
Ai, ai! Ma pahoin tein.
No, sitten sovitaan.
Käs' toinen kaulallein,
Niin anteeks annetaan.
Ah -- väriset
Ja huokailet!
Voi, poika, minkä teit!
Jo multa voiman veit:
Yks suukkonen
Niin armainen,
Yks hellä puserrus
Ja syvä syleilys,
Mi tulistaa
Ja vilvottaa --
Näin riemujen helmaan vaivumme.
Hoh hoo! Noin pian väsyitkö?
Ja leikin armaan heititkö?
Hyv' yötä, ystävä!
Nää unta immestä,
Sen silmistä
Ja huulista
Ja lemmen sulohurmoista.
Hiljaa, hiljaa!
Olen vain hento tyttönen,
Johonkin silti kelvannen:
Tuoss' luonnon herra kiemurtaa
Mun jaloissan' kuin mato maan.
-- Näin sulle, mestari, kelpaanko?
(Kaikuva käsien paukutus ja jalkojen tömistys.)
LUSIFER. Oo hitto! Enpä oisi moista uskonut. Sä enkelitkin kiehdot
lankeemaan -- saati ihmiset. Oikein, sievä iili, helmanheiluttaja
verraton! Mua lähinnä sun paikkas vasta on!
APILANKUKKA. Kiitän ja siitä huolen pidän, että tyttäreksesi mun kehtaat
tunnustaa.
LUSIFER. Sen uskon. -- Oi tuuma verraton, mä voitonriemumaljaa nautin
jo!
Hän tuolla ylhäällä, hän käski heidän toisiansa rakastaa -- ja he
rakastavat, hah hah haa!
Hän käski heidän jumalata palvella, ja he palvelevat, hah hah haa -- nyt
kun jumala on heillä veressään!
(Äänekästä riemua.)
TIHRUSILMÄ. Oi, Isä ja Mestari! Olet suuri tänään!
LUSIFER. Ja jumalkuvat itse? Ooh! Nyt emme enää tarvi heille omenoita
tarjoilla -- jo löytyi omena, mi istui ruumiiseensa ijankaikkisesta
ijankaikkiseen. Mitä nyt? Kaksi ja kaksi -- vaan sitte!
MUSTASUKKA. Palvelijas! -- Mun sukkani sä näet. Niiden väriä saanko
mielin määrin verten punaan sekottaa?
LUSIFER. Vielä kysyt! Totta kai väririkkautta ihailen. -- Terve Jehova!
Katsoppas nyt kuvias!
(Raivostuen). Mutta -- oi kirous!
HENGET. No --? Mikä nyt?
LUSIFER. Tuo mielas omena noin meidät pääasiasta syrjään vei. Mun
suunnitelmani!
HENGET. Niin, suunnitelma, suunnitelma!
LUSIFER. Se loppuun kuulkaa! Tuon kaavaherran salasäännön käännän häntä
itseänsä vastaan ja sen sisäisellä voimalla, jot'ei itsekään hän enää
muuttaa voi, koko järjestelmän pirstaks lyön ja uuden itse sijaan luon.
-- Te tiedättenkö?
REPOKORVA. Mitä? Se varmaan tärkeää?
LUSIFER. Ja kovin salaista. Hiljemmin puhukaa -- ne asioita, joista
ihmiset vain kuiskain haastelee. On nähkääs Aadamin ja Eevan elonvoimat
tyhjenneet, verten kiihko lauhtunut ja --
(Naurua.)
TÄTI LIERO. Se merkitsee?
LUSIFER. Ei perillistä enää.
HERJAKIELI. Noin hupiinko nyt kurtistui tuo suuri siunaus, heh heh hee!
Se viiteen jäi.
LUSIFER. Viiteen -- se on _ensimäinen_ kohta. Vaan Aadaan -- hm --
on ilojen ja surujen siemen tarttunut.
HENGET. Ohoo!
LUSIFER. Hiljempaa! Täst' silmäniskuin, salamyhäilyin vaan haastellaan.
Se poikalapsi on, isän kuva luullakseni. Ja se on _toinen_ kohta.
REPOKORVA. Entä Silla -- jos uskallan mä kysyä?
LUSIFER. Aabelin Silla ja Sillan Aabel -- hm, ne hurskaat lapset vasta
harjottaa... Vaan mestareiksi kuontuvat kai piankin -- ja siin' on
_kolmas_ kohta. Ja samalla jo _neljäskin_.
VIHREÄSILMÄ. Se?
LUSIFER. Että noiden kahden miehen ytimissä lepää koko ihmissuvun
vastaisuus.
HENGET. Sen hyvin oivallamme.
LUSIFER. Ja senkin, että Kainist' Kainit tulee, Aabelista lampahat?
REPOKORVA. Senkin. Entä sitte?
LUSIFER. Sitte lasku summataan!
Aatami ja Eeva -- tyhjät numerot -- pyyhin laskusta.
Kain ja Aada -- siinä perusnumerot! He siityit siihen aikaan, jolloin
omenamme mehut vielä kuohuilivat suonissa. Siksi heiss' on meidän verta:
uljasta ja rohkeata.
TÄTI LIERO. Ah! Tuo yrityksemme ei sentään aivan hukkaan mennytkään?
LUSIFER. Hukkaan --? Siit' ei puhetta, se koko uuden suunnitelman
pohja on.
Niin. Tuo veri suuriin tekoihin on luotu, jos vaan taiten ohjataan.
Se eroo Jehovasta ja omaa tietään astuvi, se suuren mailmanvallan luopi
ja uuden neronrodun synnyttää. -- Vaan tuo toinen pari!
HERJAKIELI. Sehän uuden lammaslauman kantapari on!
LUSIFER. On -- jos _saapi_ olla! Vaan ei! Mä vihaan lammasta ja
lammassielu ihmistä. Aabel? Maitoa, ei verta; nöyryyden, alistuksen
tekohurskas siitos. Hän aina riippuu, riippuu --- ensin äidin
hameenhelmuksista, sitte Jahven liepehistä. Siksi: tuon numeron päälle
musta risti!
HENGET. Mitä --? Mitä aijotkaan?
LUSIFER. Tuon lammaskatraan kantajäärän täytyy pois! Ja heti, ennenkuin
hän ehtii laumaa kartuttaa.
HENGET. Pois? Hengiltäkö?