HEKUMATAR. Loimi halujen kankaassa -- jos uskallan?
APEATAR. Pohjavesi mielitekojen virrassa -- luulisin?
LUSIFER. Te oivallatte, sitä olette -- ituja heidän veressään. Hän
tuolla sanoo meitä _pahuudeksi_. Narri! Mik' on pahuus? Minä! Ja sentään
samaisesta alkujuuresta kuin kaikki muu. Yli-ihailija, nyt vastakohta --
miss' on raja? Niin, raja, raja -- ooh, sinä kuuden päivän mestari, sit'
ei olekkaan! -- Ei ei, se _on_, vaan se olen minä! Olen raja, joka
silmät avaa ja ihmislapset elonvirran lainehille vetää. Ja te --
VIHREÄSILMÄ. Suuri Mestari, suo mun arvata -- rajan toinen puoli?
LUSIFER. Oikein! Rajan toinen puoli, elonvirran kuohupäiset laineet
itse.
TULIPUNAINEN. Niinpä sallikkin jo meidän kuohua ja ihmislapset
harteillemme viskaa!
LUSIFER. Mutta kuinka viskata -- heit' onhan nyt jo seitsemän? En aijo
sielu sielulta mä heitä kurkottaa, _tään_ iskun täytyy koko ihmiskunta
irrottaa!
HÄMÄRÄNLINTU. Se onko lainkaan mahdollista?
LUSIFER. Ei -- jos puuttuu uskallusta! Mulla suunnitelma valmis on, nyt
laskuntekoon käymme. -- Kai ihmisnumeroista ensin kuulla tahdotte?
HENGET. Sen kunnian jos meille suot.
LUSIFER. Oh jaa, niin mielisti. -- Naikkosesta alku? Tietysti -- toki
pirun pitää olla kohteljas...
Se _kylkiluusta tehty_? Niin, se raukka muut' ei osaa kuin: ah ja voi,
surun alho, käärme, Jehova, ja taasen ah ja voi ja kädet ristiin --
näin, ja silmät taivaaseen päin.
HENGET. Verratonta!
(Naurua.)
LUSIFER. En tiedä kannattaako nauraa ees. Mä miltei säälin eukko-parkaa!
SYNKÄTÄR. On vaimo-rukka tosiaankin paljo kokenut. Ja miksi hällä, vaikka
heikompi, kärsimys on kovempi?
HERJAKIELI. Oo, hölmö! Miksi hänen, vaikka _toiseks_ luotu,
_ensiks_ piti omenata napsia? Oisi äijällensä tarjonnut ja --
odottanut olisiko mitä tähteeks jäänyt.
(Naurun rämäkkä.)
LUSIFER. Ukko, totta tosiaan, on aika pyhimys! Aina suuna päänä, kaikki
ymmärtää ja määrää, sanoo juu ja jaa ja tyst ja hist -- tuo uljas herra
ämmälauri, joka kerran pani näin ... muistattehan? (ristii kätensä,
polvet vapisee): en minä mitään tehnyt, tuo akka otti!
(Naurunräjähdys.)
LUSIFER. Sitte Aabel-poika -- simasuinen saarnamies ja lammaslaamanni!
Pää kallellaan, vaisut silmät kosteina, aina polvillaan ja huulet
höpäjää. Hän lampaita paimentaa ja lammas hän itsekin on! -- Se siitä.
HERJAKIELI. Bää, bää, bää!
(Naurua.)
LUSIFER. Silla? Ah neitsykäistä! Lemmin, armas -- hän nähkääs juur' on
lemmenmakuun päässyt. Aabelin käenpiika -- tipu tip!
(Naurua.)
LUSIFER. Taamar! -- Ei vielä tiedä -- hy!
(Hillittyä naurua.)
LUSIFER. Kain ja Aada -- terve!
HENGET. Oo!
LUSIFER. Kain, siinä miesten mies; lentävä, levoton henki -- terve
siemen tunkkaisessa pesässä. Hällä polvi jäykkä on, ja hän ei pelkää!
HENGET. Ohoh! Se jotakin jo ennustaa.
LUSIFER. Jotakin ja paljokin. -- Ja Aada! Sen tytön suonissa on tulta!
Armastaa kuin villikissa -- no, no!
(Naurua.)
HEKUMATAR. Kas, kas! Terve, Aada, minunkin puolestani!
LUSIFER. Niinkuin näette, on heissä kahta ainesta. Nuo toiset riippuu,
kiikkuu, pelkää, maraa; vaan Kain, hän jo melkein vastaan haraa -- Aada
seuraa mukana.
Ja nyt suunnitelman langat lauvetkoot!
REPOKORVA. Ne pian lauvo! Tää odotus ja into maltiton jo alkaa tuskaks
käydä.
LUSIFER. Niinpä kuulkaa!
Yks laki suuri maailmata vallitsee -- syvä, valtava ja ihmeellinen. Se
Herran luomisjärjestelmän peruslaki on, salalaki, joka kantaa hänen
työnsä ajast' aikaan juuri semmoisina, miksi hän ne kerran loi. Mä
tunkeusin elävitten ruumiiseen, salakammioihin kasvimaailman, vuorten
korkeuksiin, vetten syvyyksiin -- sama laki kaikkialla. Mä suora olen,
siksi suoraan tunnustan: se ihmeellinen on, käsittämätön älyn välähdys
-- juuri kuin ois hänkin laskumies ja vastavoiman ilmestystä vainuten
ois kaikki ikuisiksi kiveen valanut, niin ettei kenkään piirtoakaan
muuttaa voi.
HERJAKIELI. Olipas Äijä-raiskallakin kerran älliä!
LUSIFER. Vain kerran -- ja senkin salarakennelman oiti murskaks lyön!
HENGET. Vaan se laki mik' on lajiaan?
LUSIFER. Se _perinnöllisyys_ on! Kaikki periytyy, mi elollista on, kaikki
siittää laisiansa sekä muotoon, sisällykseen että salaisimpiin hengen
taipumuksiin nähden. Niinpä inehmoinen inehmon, sammal sammalen,
sinikukka sinisen -- se eikö ihmeellistä?
HENGET. Ihmeellistä, suurenmoista!
TÄTI LIERO. Aivan niinkuin meidän henki sinun henkes siitos on?
LUSIFER. Aivan. Vaan -- oi manala! Taas mulle kärsimyksiäni muistutit.
Minäkö siitän? Äh, sinä kiero henki siellä ylhäällä! Miks yksin meiltä
kielletty on tämä autuus? Mikä huima ajatus! Maan, ilman, veden ja
lopulta itse taivaan täyttäisimme itsemme kaltaisilla hengillä!
HENGET. Oi, herra, herra; mikä ajatus!
LUSIFER. Vaan se ajatus on marroks tuomittu! (Raivostuen). Ah, ah, ah!
Kasveille, eläimille, maan matosille pienimmillekin se riemu suotiin --
vaan me! Kirous! Nyt ymmärrän! Sä _aavistit_ ja tarkotuksella sen meiltä
riistit. Vaan sen kostan sulle!
TULIPUNAINEN. Jo koston nuoli sinkauta!
MUUT. Kostoon, kostoon!
LUSIFER. Vaan kuinka?... (Riemahtaen). Oh, rakas Itseviisaus! Sä olit
nokkela ja tarkotukseen liitit viekotteeksi _nautinnon_. Kiitos
keksinnöstä! He nauttikoot ja kuumain verten iloja kuin hullut ahmikoot!
Tarkotus? Hah hah haa -- se sinun romakoppahasi jäädä saa! Ja silloin --
_irti Jehovasta_!
HEKUMATAR (tanssien esiin). No, Isä! Jo taisit tyttärelles työtä löytää?
(Niijaa syvään ja irstaan viehkeästi.)
LUSIFER. Saakeli, suas tyttö! Tuo temppu oli kuin minun sielustani.